GP 56/1998

2.1.1.Sijoittajansuojan nykysääntely

Arvopaperimarkkinalainsäädännön pääasiallisina tavoitteina on ollut turvata markkinoiden tehokas toiminta ja suojata piensijoittajaa. Tavoitteisiin pyrittiin kansainvälistä kehitystä seuraten varmistamalla markkinoilla toimivien osapuolten mahdollisuudet saada tarpeeksi markkinoita koskevaa tietoa, edellyttämällä markkinoilla toimivien osapuolten toiminnalta puolueettomuutta sekä luomalla arvopaperimarkkinoiden viranomaisvalvonta. Erillislainsäädäntöä annettiin ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten. Tärkeimpiä lakeja ovat vuoden 1987 sijoitusrahastolaki (480/1987) , vakioitujen johdannaisten kauppaa säätelevä laki kaupankäynnistä vakioiduilla optioilla ja termiineillä vuodelta 1988, jäljempänä optiokauppalaki (772/1988) , arvopaperimarkkinalainsäädännön perustan muodostava vuodelta 1989 peräisin oleva arvopaperimarkkinalaki (495/1989) sekä arvopaperinvälitysliikkeistä annettu laki (499/1989) . Arvopaperimarkkinalaki sisältää säännöksiä sekä arvopaperien markkinoinnista, liikkeeseenlaskusta, tiedonantovelvollisuudesta, julkisesta kaupankäynnistä, arvopaperinvälittäjän velvollisuuksista, julkisesta ostotarjouksesta, lunastusvelvollisuudesta, sisäpiirin kaupoista että arvopaperimarkkinoiden valvonnasta. Arvopapereiden ensimarkkinoilla sijoittajille on annettava tietoja sisällöltään tarkasti määritellyissä tarjous- ja listalleottoesitteissä ja myös arvopapereiden jälkimarkkinoilla liikkeeseenlaskijan tiedonantovelvollisuutta on laajennettu ja täsmennetty.

Arvopaperitonta ja automaattiseen tietojenkäsittelyyn perustuvaa arvopaperikauppaa koskeva lainsäädäntö valmistui 1990-luvun alussa. Arvo-osuusjärjestelmästä annettu laki (826/1991) ja arvo-osuustileistä annettu laki (827/1991) sekä muut järjestelmään liittyvät lait tulivat voimaan elokuussa 1991. Ensimmäinen laki sisältää säännökset arvo-osuusjärjestelmän rakenteesta, toiminnasta ja organisaatiosta ja jälkimmäinen laki säännökset arvo-osuuksiin liittyvistä varallisuusoikeuksista ja kirjaamismenettelystä. Arvo-osuusjärjestelmä on toiminut pitkään hajautetusti siten, että toimiluvan saaneet organisaatiot ovat ylläpitäneet erillisiä arvo-osuusrekistereitä, joiden toimintaa on kuitenkin koordinoinut ja kehittänyt yhteinen julkisoikeudellinen yläorganisaatio arvo-osuusyhdistys. Laki arvo-osuusjärjestelmästä annetun lain muuttamisesta ja muut kansallisen arvopaperikeskuksen toteuttamista koskevat lait (1073―1077/1996) tulivat voimaan vuoden 1997 alusta, jolloin myös Suomen Arvopaperikeskus Oy, jäljempänä arvopaperikeskus, aloitti toimintansa ja arvo-osuusyhdistys lakkautettiin. Arvopaperikeskukseen yhdistettiin arvo-osuusyhdistyksen, Suomen Osakekeskusrekisteri Osuuskunnan ja Helsingin Rahamarkkinakeskus Oy:n liiketoiminta. Samalla myös arvopaperipörssissä aiemmin tapahtunut arvopaperikauppojen selvitystoiminta siirrettiin arvopaperikeskukseen. Maaliskuussa 1998 eduskunta on lisäksi hyväksynyt arvopaperimarkkinalain muutoksen (HE 209/1997 vp) , jolla arvopaperimarkkinalakiin otettiin säännökset arvopaperikauppojen selvityksestä, josta ei ole aiemmin ollut Suomessa laintasoisia säännöksiä.

Vuoden 1996 alusta voimaan tulleen sijoituspalveludirektiivin täytäntöönpanemiseksi annettu sijoituspalvelujen tarjoamista arvopaperimarkkinoilla koskeva sijoituspalveluyrityksistä annettu laki (579/1996) tuli voimaan 1 päivänä elokuuta 1996. Laki toi myös Suomessa lainsäädännön ja viranomaisvalvonnan piiriin useita arvopaperimarkkinoilla toimivia yrityksiä, joiden toiminta ei aikaisemmin ole ollut luvanvaraista eikä viranomaisvalvonnassa. Luvanvaraisia sijoituspalveluja ovat nykyisin arvopaperinvälitys, omaisuudenhoito, markkinatakaus, arvopaperikaupinta, emissionjärjestäminen sekä emissiontakaaminen. Luetelluista palveluista vain arvopaperinvälityksen harjoittaminen on Suomessa ollut arvopaperinvälitysliikkeistä annetun lain mukaisesti luvanvaraista ja viranomaisvalvonnassa, mutta soveltamisalansa suppeuden vuoksi arvopaperinvälitysliikkeistä annettu laki kumottiin. Yhtenäiset säännökset sisältävät määräyksiä sijoituspalveluyrityksen perustamisesta, omistamisesta, toiminnasta, tilinpäätöksestä, tilintarkastuksesta, vakavaraisuudesta, riskien ja suurten vastuiden hallinnasta sekä viranomaisvalvonnasta. Luottolaitostoiminnasta annetun lain (1607/1993) 20 §:n perusteella myös kaikki suomalaiset luottolaitokset voivat harjoittaa arvopaperikauppaa ja muuta arvopaperitoimintaa.

Sijoituspalveluja tarjoavien yritysten maksukyvyttömyystilanteen poikkeuksellisuuden vuoksi erityisen korvausrahaston perustamista sijoittajien turvaksi ei ole aiemmin katsottu tarpeelliseksi. Suomalaisten arvopaperimarkkinoiden kapeuden vuoksi sijoittajien korvausjärjestelmien perustamisesta aiheutuvan taloudellisen rasitteen on katsottu olevan liian suuri. Sijoittajansuojasta onkin huolehdittu lähinnä arvopaperimarkkinoilla toimivien yritysten valvontaa ja riskienhallintaa koskevalla sääntelyllä. Sijoittajille kuuluvien varojen tai arvopaperin saatavuuden sijoituspalveluyrityksen ja luottolaitoksen maksukyvyttömyystilanteissa turvaavat lähinnä asiakasvarojen hallinnasta, selvityksestä, vakuuksista ja takauksista annetut erityissäännökset.

Nykyiseen arvopaperimarkkinalainsäädäntöön sisältyvää sijoittajansuojan sääntelyä voidaan jaotella esimerkiksi seuraavasti:

1) rahoitusmarkkinoiden keskeisten osapuolten toimilupaedellytykset,

2) ammattimaisten palvelujen tarjoajien muut toimintaedellytykset,

3) asiakkaansuoja,

4) markkinaosapuolten toimintaa koskeva itsesääntely,

5) liikkeeseenlaskijan tiedonantovelvollisuus,

6) sijoittajan velvollisuudet,

7) viranomaisvalvonta,

8) viranomaisharkintavallan rajoitukset ja oikeussuoja viranomaisten päätöksiä kohtaan, sekä

9) rangaistussäännökset ja muut sanktiouhkat.

Korvausrahastodirektiivi kuuluu tämänkaltaisessa sijoittajansuojan jaottelussa lähinnä asiakkaansuojaa ja ammattimaisten palvelujentarjoajien toimilupaedellytyksiä koskevaan sijoittajansuojaan.

2.1.2.Asiakasvarojen hallinnointi

Samalla kun arvopaperimarkkinalakiin lisättiin maaliskuussa 1998 uusi arvopaperikauppojen selvitystoimintaa koskeva 4 a luku, otettiin arvopaperimarkkinalakiin myös uusi 4 luvun 5 a §, jossa säädetään asiakasvarojen erottelusta. Säännös vastaa aiemmin voimassa ollutta vastaavaa sääntelyä sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 52 §:ssä, kuitenkin siten, että sen soveltamisala on laajempi. Varojen erottamisvelvollisuus ulottuu kaikkiin arvopaperinvälittäjiin eli sijoituspalveluyrityksiin, talletuspankkeihin, muihin luottolaitoksiin sekä ulkomaisten sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten Suomessa oleviin sivuliikkeisiin ja -konttoreihin. Aiemmin säännöt velvoittivat ainoastaan sijoituspalveluyrityksiä.

Säännöksen mukaan arvopaperinvälittäjän on järjestettävä sen haltuun luovutettujen asiakkaan rahavarojen ja muun omaisuuden (asiakasvarat) säilytys, käsittely ja selvitys niin, ettei ole vaaraa niiden sekoittumisesta välittäjän omiin varoihin ja omaisuuteen. Asiakasvarat on säilytettävä luotettavalla tavalla, ja asiakkaan rahavarat on sijoitettava tilille talletuspankkiin tai ulkomaisen luottolaitoksen sivukonttoriin, jollei muusta sijoittamisesta ole kirjallisesti sovittu. Lukuun ottamatta talletuspankkia tai talletusten vastaanottamiseen oikeutetun ulkomaisen luottolaitoksen sivukonttoria arvopaperinvälittäjän on pidettävä asiakasvarat kirjanpidossaan erillään välittäjän omista varoista ja omaisuudesta. Tämä poikkeus johtuu siitä, että pankin velaksi luettavat talletukset kirjataan pankkien taseisiin vieraana pääomana. Koska asiakasvarojen ylläpitäminen ei talletuspankeissa eroa muiden pankkitilien ylläpitämisestä, oli tarpeen säätää talletuspankkeja ja ulkomaisten luottolaitosten sivukonttoreita koskeva poikkeus kirjanpidosta annetusta säännöksestä. Mitä 4 luvun 5 a §:ssä on säädetty arvopaperinvälittäjästä, sovellettaisiin 4 a luvun 8 §:n mukaan myös selvitysosapuoleen. Koska asiakasvarat ovat pankissa velkana, kuuluvat ne samalla myös nykyisen talletussuojan piiriin. Varojen erottamisvelvollisuutta täydentää arvo-osuustileistä annetun lain 16 §:n muutos, jonka mukaan välittäjän ja asiakkaan arvo-osuuksia ei saa kirjata samalle kaupintatilille.

Asiakasvarojen erottamista koskevien säännösten tarkoituksena on parantaa asiakkaan asemaa sijoituspalveluyrityksen tai luottolaitoksen konkurssissa tai ulosmittauksessa. Jos varat on asianmukaisesti erotettu toisistaan, saa asiakas rahansa tai arvopaperinsa takaisin konkurssin estämättä konkurssisäännön (31/1868) 54 §:n mukaisesti. Uskottujen miesten tehtävänä on luovuttaa pesästä vieras omaisuus, johon kohdistuva omistusoikeus on riidaton. Tällainen omaisuus ei kuulu konkurssipesään, vaan se on annettava ulos omistajalleen. Mikäli tällaisen omaisuuden omistaja on kuitenkin jäänyt jotain velkaa konkurssivelalliselle, on tämä velka ensin maksettava pesähallinnolle.

Jos vieras omaisuus ei kuitenkaan ole enää yksilöidysti tunnistaen erotettavissa pesässä olevasta muusta omaisuudesta velallisen aiheuttaman sekoittumisen johdosta, on konkurssisäännön 55 §:n 1 momentin mukaan sekä raha- että arvopaperisaamisen omistajan tyydyttävä rahamääräiseen korvaussaamiseen. Tämä saaminen on etuoikeudeton ja se on valvottava. Käytännössä sekoittuminen merkitsee siis lähes poikkeuksetta varojen menetystä. Mikäli varat sekoittuvat kuitenkin vasta konkurssipesän hallinnon aikana ja sekoittuminen on pesän hallinnon aiheuttamaa, on sijoittajan saaminen konkurssipesän omaa velkaa eli massavelkaa. Tällöin saamisoikeuden haltija kohoaisi etusijajärjestyksessä massavelkojien tasolle.

Rahoitustarkastus on antanut sijoituspalveluyrityksille ohjeen asiakasvarojen erottamisesta. Ohjeen mukaan sijoituspalveluyritys on velvollinen avaamaan yhden tai useamman shekki- tai muun avistatilin talletuspankissa tai ulkomaisen luottolaitoksen sivukonttorissa asiakkaiden rahavaroille (asiakasvarat). Asiakasvaroihin luetaan toimeksiannon hoitamista tai omaisuudenhoitoa varten sijoituspalveluyritykselle annetut rahavarat, yrityksen asiakkaan lukuun nostamat suoritukset asiakkaan arvopaperien tai muun omaisuuden myynnistä sekä asiakkaan lukuun nostetut osingot, korot ja muut sellaiset asiakkaalle tulevat maksut. Asiakasvarat on vastaanotettava suoraan asiakasvarojen tilille taikka välittömästi talletettava sille. Asiakasvaroja ei saa tilapäisestikään siirtää sijoituspalveluyrityksen tilille eikä asiakasvarojen tililtä saa asiakkaan lukuun suorittaa enempää maksuja kuin hänellä on sille talletettuna. Asiakasvarat on säilytettävä asiakasvarojen tilillä, kunnes ne kirjallisen sopimuksen nojalla sijoitetaan muualle taikka palautetaan asiakkaalle. Sijoituspalveluyritys voi asiakasvarojen tilin sijasta tai sen ohella käyttää asiakkaan omalla nimellä olevaa pankkitiliä, jonka käyttöön asiakas on antanut sijoituspalveluyritykselle asianmukaisen valtuutuksen.

Asiakasvarojen sijoittamisesta on tehtävä kirjallinen sopimus, josta käy ilmi, mihin kohteisiin asiakasvarat on asiakkaan lukuun sijoitettava. Sopimusta ei kuitenkaan vaadita yksilöidyn arvopaperien ostotoimeksiannon hoitamista varten sijoituspalveluyritykselle annetuista varoista. Jos asiakasvaroja otetaan lainaksi sijoituspalveluyritykselle, siitä on tehtävä asiakkaan kanssa erillinen kirjallinen sopimus, josta käy ilmi, että asiakasvarat tai osa niistä on annettu velaksi sijoituspalveluyritykselle. Asiakasvaroja ei saa ilman asiakkaan suostumusta pantata sijoituspalveluyrityksen velasta.

Ohjeen mukaan sijoituspalveluyrityksen on edelleen järjestettävä kirjanpitonsa ja muut seurantajärjestelmänsä siten, että asiakasvaroja ja niiden muutoksia voidaan päivittäin seurata sekä kokonaisuutena että erikseen kunkin asiakkaan osalta.

Käytännössä arvopaperikaupassa kauppahinta siirretään ensin ostaja-asiakkaan pankkitililtä arvopaperinvälittäjän pitämälle asiakasvarojen tilille. Suurasiakkaat eivät kuitenkaan käytännössä aina suostu toimittamaan varojaan etukäteen. Asiakkaan lukuun voidaan tältä tililtä suorittaa vain sen verran maksuja kuin tilille on talletettu asiakkaan varoja. Arvopaperinvälittäjät eivät saa lainata varoja asiakasvarojen tililtä omien maksujensa suorittamiseen. Välittäjät toimivat selvitysosapuolina arvopaperikeskuksen selvitysjärjestelmissä. Näiden järjestelmien maksuselvityksessä vahvistetaan kullekin selvitysosapuolelle nettomaksuvelvoitteita ja rahasaamisia. Nettomaksut voidaan periaatteessa suorittaa Suomen Pankin sekkitilijärjestelmässä. Jos selvitysosapuolena toimivalla arvopaperinvälittäjällä ei kuitenkaan ole suoraa yhteyttä sekkitilijärjestelmään, välittäjän on toimittava yhteistyössä sellaisen talletuspankin kanssa, jolla tällainen yhteys on. Arvopaperikeskuksen osakekauppojen selvityksessä selvitysosapuoli voi suorittaa maksut myös arvopaperikeskuksen tilille talletuspankissa tai maksaa velvoitteensa pankkivekselillä. Selvityksen jälkeen välittäjien on huolehdittava siitä, että kauppahinta siirretään myyjäasiakkaan käyttöön.

Johdannaistilien erillisyydestä säädetään optiokauppalain 3 luvun 9 §:n 2 momentissa, joka määrää optioyhteisön pitämään erilliset tilit kaikille asiakkaille, markkinatakaajalle ja välittäjän omille tileille. Välittäjän kokoomatilit ovat sallittuja, mutta optiokauppalain 3 luvun 9 §:n perusteella välittäjän on jaettava kaupat asiakastileille ennen seuraavan kaupantekopäivän alkua. Käytännössä itse johdannaissopimus voi olla arvopaperinvälittäjän hallussa vain, kun se on kokoomatilillä tai, jos on rikottu erillisyyden periaatetta ja kirjattu asiakkaitten varoja samalle tilille. Normaalisti asiakkaalla on vain tiliaseman arvon mukainen saaminen tai velka selvitysyhteisöltä.

2.1.3.Arvo-osuusrekisterinpitäjän vahingonkorvausvastuu

Arvo-osuusjärjestelmästä annetun lain mukaan arvo-osuuksia säilytetään arvo-osuusrekistereissä, joita voivat pitää valtio, Suomen Pankki ja rekisterin pitämiseen toimiluvan saaneet yhteisöt, kuten luottolaitokset ja sijoituspalveluyritykset. Arvo-osuusrekisterin pitäjän vahingonkorvausvastuusta säädetään arvo-osuustileistä annetussa laissa. Lain 30 §:n mukaan rekisterinpitäjällä on ankara eli tuottamuksesta riippumaton rajaton vastuu, joka ulottuu erilaisiin kirjaamista koskeviin virheellisyyksiin, teknisiin virheisiin, tietojen luvattomaan hyväksikäyttöön sekä siihen, että arvo-osuusrekisterin pitäjä jättää tekemättä arvo-osuuteen perustuvan suorituksen, joka sen olisi tullut tehdä. Muissa tapauksissa korvausvastuu edellyttää rekisterinpitäjän tahallisuutta tai huolimattomuutta.

Arvo-osuusjärjestelmän kyky vastata toimintaan liittyvästä laajasta vastuusta turvataan rekisterinpitäjien yhteisvastuun periaatteella. Sellaisia poikkeuksellisia tapauksia varten, jolloin arvo-osuusrekisterin pitäjä ei kykenisi täyttämään arvo-osuustileistä annetussa laissa säädettyä vahingonkorvausvelvollisuuttaan, on vahingonkärsijälle annettu arvo-osuusjärjestelmästä annetun lain 17 §:n nojalla oikeus saada korvaus arvopaperikeskuksen rahastosta, jäljempänä arvopaperikeskuksen rahasto. Kattaakseen toissijaisen vahingonvastuunsa arvopaperikeskuksen rahasto kerää arvo-osuusrekisterien pitäjiltä kannatusmaksuja. Lain 18 § asettaa rahaston tavoitepääomaksi 110 miljoonaa markkaa, joka kerätään arvo-osuusrekisterien pitäjiltä kannatusmaksuin vuoden 2011 loppuun mennessä. Takautumisoikeuden nojalla saadut korvaukset liitetään rahaston pääomaan. Arvopaperikeskus voi velvoittaa arvo-osuusrekisterien pitäjän ottamaan keskuksen hyväksymän vastuuvakuutuksen vahingonkorvausvastuun varalta. Myös itse arvopaperikeskuksella on oikeus ottaa vastuuvakuutus, jolloin se voisi käyttää arvopaperikeskuksen rahastoa tämän vakuutuksen omavastuuosuutena.

Arvopaperikeskuksen rahaston kartutusvelvollisia yhteisöjä ovat arvo-osuusrekisterinpitäjät ja arvopaperikeskuksen asiamiehet, jotka tekevät kirjauksia arvo-osuusjärjestelmään. Suomen Pankki ja Suomen valtio eivät kartuta rahastoa, vaan korvaustilanteessa niiden mahdolliset vastuuosuudet peritään erikseen. Arvopaperikeskuksen rahaston sääntöjen mukaan vuosittaisten kannatusmaksujen tulee perustua arvo-osuusjärjestelmään tehtyjen kirjausten lukumäärään, näiden kirjausten rahamäärään sekä säilytettävien arvo-osuuksien markkina-arvoon siten, että kunkin kolmen tekijän paino on maksua määrättäessä yhtä suuri. Korvausta hakevan on esitettävä vaatimuksensa rahaston hallitukselle kirjallisesti, sekä esitettävä selvitys vahingosta ja siitä, että arvo-osuusrekisterinpitäjä on maksukyvytön. Jos rahastoon kartutetut varat eivät riitä korvauksen maksamiseen, rahasto voi päättää luoton ottamisesta. Tällöin rahaston kannatusmaksuja korotetaan lainanhoitokuluja vastaavalla määrällä eli muut rekisterinpitäjät ovat kartutusvelvollisia niin kauan kunnes kaikki aiheutetut vahingot on korvattu. Arvopaperikeskuksen rahasto ja sen edeltäjä Arvo-osuusyhdistyksen vakuusrahasto eivät ole joutuneet toistaiseksi kertaakaan korvausvelvolliseksi.

Arvo-osuusjärjestelmästä annetun lain 19 §:n mukaan arvopaperikeskuksella tulee olla myös arvopaperimarkkinalaissa tarkoitettu selvitysrahasto. Uudessa selvitystoimintaa koskevassa sääntelyssä on säädetty myös niistä toimenpiteistä, joilla selvitysyhteisön toiminnan turvallisuus ja luotettavuus varmistetaan pidempiaikaisissa häiriötilanteissa, kuten silloin, kun jonkun selvitysosapuolen maksukyvyttömyys on pysyvää. Uuden 4 a luvun 7 §:n mukaan eräs näistä toimenpiteistä on varojen kartuttaminen selvitysrahastoon. Rahasto voisi olla joko selvitysyhteisön omaan pääomaan luettava erillinen erä tai se voisi toimia itsenäisenä oikeushenkilönä. Rahastoon siirrettävistä varoista määrättäisiin tarkemmin joko selvitysyhteisön yhtiöjärjestyksessä tai selvitysyhteisön ja itsenäisen selvitysrahaston säännöissä. Lain mukaan selvitysrahaston varoja voitaisiin käyttää ensisijaisesti selvitystoiminnasta aiheutuvien tappioiden ja vastuiden kattamiseen. Arvopaperikeskuksen rahaston sääntöjen mukaan rahaston 110 miljoonan tavoitepääomasta vähennetään selvitysrahaston pääoma.

Kustannustehokkuuteen ja kilpailukykyyn liittyvistä syistä arvo-osuusjärjestelmän tiivistämistä valmistellaan parhaillaan siten, että vuoden 1999 alussa kaikki kirjaamistoiminta pyritään keskittämään arvopaperikeskukseen ja ajan mittaan itsenäiset rekisterinpitäjät ryhtyvät toimimaan keskuksen asiamiehinä. Tämän kehityksen seurauksena on tarkoitus tutkia myös sitä, mitkä vaikutukset keskittämisellä on nykyiseen sijoittajien suojaa koskevaan sääntelyyn, kuten arvo-osuusrekisterin tuottamuksesta riippumattomaan vastuuseen ja arvopaperikeskuksen toissijaiseen vastuuseen rekisterinpitäjän aiheuttamista vahingoista.

2.1.4.Talletussuojaa koskeva sääntely

Talletussuojajärjestelmän tehtävänä on edistää pankkijärjestelmän vakautta pienentämällä riskiä, että yksittäisen pankin tai koko pankkijärjestelmän tilapäiset ongelmat johtavat laajamittaiseen talletusten nostoon pankkijärjestelmästä. Talletussuojajärjestelmän olemassaolo on välttämätöntä talletuspankkitoiminnan erityisluonteen vuoksi, eikä ainoastaan kuluttajansuojan toteutumiseksi.

Voimassa olevat säännökset talletuspankkien talletussuojarahastosta ovat vuoden 1998 alusta voimaan tulleessa luottolaitostoiminnasta annetun lain 6 a luvussa. Lain 65 §:n mukaan kaikkien talletuksia vastaanottavien suomalaisten pankkien on kuuluttava talletussuojarahastoon tallettajien saamisten turvaamiseksi. Perustetun talletussuojarahaston tehtäviin ei kuulu yksittäisten pankkien vakavaraisuuden tukeminen, vaan ainoastaan tallettajien saamisten turvaaminen yksittäisen talletuspankin joutuessa maksukyvyttömyystilaan.

Talletussuojarahaston varoista korvataan lain 50 §:ssä tarkoitetulla tilillä olevat ja tilille vielä kirjautumattomat maksujen välityksessä olevat tallettajan samassa talletuspankissa olevat saamiset, kuitenkin enintään 150 000 Suomen markan määrään asti. Talletuspankin Euroopan talousalueella olevan sivukonttorin tallettajan saamiset korvataan suomalaisen talletussuojarahaston varoista siihen määrään, johon ne korvattaisiin sivukonttorin sijaintivaltion suojajärjestelmän mukaisesti, kuitenkin enintään 150 000 Suomen markan määrään asti. Tallettajan saaminen maksetaan täysimääräisesti talletussuojarahaston varoista, jos tallettaja osoittaa luotettavasti, että saaminen perustuu varoihin, jotka tallettaja on saanut omassa käytössä olleen asuntonsa myynnistä ja, että varat käytetään uuden, tallettajan omaan käyttöön tulevan asunnon hankkimiseen. Talletussuojarahasto ei kuitenkaan korvaa toisen luotto- tai rahoituslaitoksen saamisia. Rahasto ei myöskään korvaa saamisia, jotka perustuvat rikoksella saatuihin varoihin. Saamisia korvattaessa pidetään talletuspankkeja, jotka lain, sopimuksen tai muun järjestelyn perusteella vastaavat kokonaan tai osittain toistensa sitoumuksista tai velvoitteista, yhtenä talletuspankkina.

Vuoden 1997 lopussa yleisön talletuksien määrä oli 291 miljardia markkaa, josta likvidien käyttelytilien sekä sekki- ja siirtotilien osuus oli huomattava. Talletussuojan piiriin kuuluu 150 000 markan korvausmäärällä kaikkiaan noin 60 prosenttia yleisölle tarjottavista talletuksista, joka vastasi noin 175 miljardia markkaa. Talletuksille on ominaista niiden suuri lukumäärä ja suhteellisen pieni koko. Talletusten lukumäärästä 96 prosenttia on enintään 150 000 markan suuruisia. Suuria talletustilejä on pääasiassa suurten yritysten, mutta vain harvoin kotitalouksien hallussa. Pankkien talletustileillä olevista varoista suurin osa tehdään muussa kuin sijoitustarkoituksessa. Talletussuojan merkitys on suuri varsinkin niille tallettajille, joiden jokapäiväisten liiketoimien hoitaminen edellyttää talletustilien käyttöä.

Talletussuojarahaston hallintoa hoitaa lain 65 b §:n mukaan rahaston jäseninä olevien luottolaitosten valitsema valtuuskunta ja valtuuskunnan valitsema hallitus. Talletussuojarahastolla on lain 65 a §:n mukaan oltava säännöt, jotka valtiovarainministeriö vahvistaa. Talletussuojarahaston on lain 65 k §:n mukaan maksettava tallettajan saamiset kolmen kuukauden kuluessa siitä kun rahoitustarkastus on todennut pankin laissa säädetyllä tavalla maksukyvyttömäksi. Rahoitustarkastus voi poikkeuksellisesti myöntää talletussuojarahastolle lisäaikaa tallettajan saamisten maksamiseen.

Talletussuojarahaston toiminta perustuu rahastoon kuuluvilta pankeilta kerättäviin vuotuisiin kannatusmaksuihin. Vuotuisten kannatusmaksu muodostuu lain 65 d §:n mukaan kiinteästä maksusta ja pankin konsolidoituun vakavaraisuuteen perustuvasta maksusta. Talletussuojarahasto voi 65 n §:n mukaisesti ottaa säännöissä määrätyllä tavalla toimintaansa varten lainaa, jos sen omat varat eivät riitä tässä luvussa tarkoitettujen korvausten maksamiseen. Jos talletussuojarahasto on joutunut ottamaan toimintaansa varten lainaa, rahoitustarkastus voi määrätä kannatusmaksua korotettavaksi. Kannatusmaksun periminen voidaan keskeyttää, jos talletussuojarahaston varojen ja velkojen erotuksena laskettu nettovarallisuus on vähintään kymmenen sadasosaa talletuspankkien yhteenlasketusta korvattavien talletusten yhteismäärästä.

Ulkomaisen luotto- ja rahoituslaitoksen toiminnasta Suomessa annetun lain (1608/1993) 7 a §:n mukaan Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa toimiluvan saaneen luottolaitoksen Suomessa oleva sivukonttori voi kuulua Suomessa talletussuojarahastoon täydentääkseen kotivaltionsa mukaista tallettajien saamisten suojaa. Edellytyksenä on, että sivukonttorin kotivaltion suojaa ei voida pitää yhtä riittävänä kuin talletussuojarahaston antamaa suojaa. Päätöksen talletussuojarahaston jäsenyydestä tekee talletussuojarahasto ulkomaisen luottolaitoksen hakemuksesta. Euroopan talousalueen ulkopuolisessa valtiossa toimiluvan saaneen luottolaitoksen on lain 9 §:n mukaan haettava ministeriöltä toimilupa Suomeen perustettavalle sivukonttorille. Ministeriö voi samalla päättää sivukonttorin jäsenyydestä suomalaisessa talletussuojarahastossa määräämillään ehdoilla.

2.1.5.Menettelytapasäännöt sijoituspalvelua tarjottaessa

Sijoituspalvelua tarjoavien yritysten ja niiden asiakkaiden välisiä sopimussuhteita koskevat sopimusoikeudelliset säännökset ja periaatteet, kuten lojaliteettiperiaate sopimuskumppania kohtaan ja toimeksiantosopimussuhteisiin kuuluva asiamiehen yleinen huolenpitovelvollisuus päämiestään kohtaan. Arvopaperimarkkinalainsäädännössä on kuitenkin erityisiä säännöksiä, jotka sääntelevät sijoituspalveluyrityksen ja luottolaitoksen menettelytapoja näiden tarjotessa sijoituspalveluja asiakkailleen. Tällaisia menettelytapasääntöjä on lähinnä arvopaperimarkkinalain 2 ja 4 luvuissa. Osaa säännöksistä sovelletaan myös vakioituihin johdannaissopimuksiin.

Sijoituspalveluyrityksistä annetun lain voimaantulon yhteydessä arvopaperimarkkinalain 1 luvun 4 §:ssä olevaa arvopaperinvälittäjän määritelmää muutettiin siten, että se laajennettiin kattamaan kaikki kotimaiset sijoituspalveluyritykset ja luottolaitokset sekä ulkomaiset sijoituspalveluyritykset ja luotto- ja rahoituslaitokset. Arvopaperimarkkinalain menettelytapoja koskevaa 4 luvun sääntelyä ei kuitenkaan samassa yhteydessä muutettu. Se kohdistuu edelleen lähinnä sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten harjoittamaan arvopaperinvälitykseen, kun taas muita sijoituspalvelun tarjoamismuotoja ei ole säännöksissä laajemmin otettu huomioon. Arvopaperimarkkinalain voimassa oleva sääntely keskittyy näin lähinnä määrittämään niitä velvollisuuksia ja menettelytapoja, jotka arvopaperinvälitystä sijoituspalveluna tarjoavan sijoituspalveluyrityksen ja luottolaitoksen on toiminnassaan otettava huomioon. Myös optiokauppalain menettelytapoja koskeva sääntely jätettiin samassa yhteydessä pääosin ennalleen.

Arvopaperimarkkinalain 4 luvun 1 §:ssä on kaikkia arvopaperikaupan osapuolia koskeva yleissäännös hyvästä tavasta arvopaperikaupassa. Luvun 2 §:ssä säädetään arvopaperinvälittäjän soveltamien sopimusehtojen kohtuuttomuudesta. Luvun 3―6 §:ssä säädetään muun muassa arvopaperinvälittäjän huolenpitovelvollisuudesta ja tiedonantovelvollisuudesta asiakasta kohtaan sekä noudatettavista menettelytavoista tilanteissa, joissa arvopaperinvälittäjän ja sen asiakkaan tai arvopaperinvälittäjän asiakkaiden välille muodostuu eturistiriitatilanteita. Erityisesti niitä sijoituspalveluyrityksiä ja luottolaitoksia, jotka tarjoavat sijoituspalveluna emissionjärjestämistä, sitovat myös arvopaperimarkkinalain 2 luvun 1 ja 2 §, joissa säädetään arvopaperien markkinoinnista sekä tiedonantovelvollisuudesta arvopaperien liikkeeseen laskemisen yhteydessä. Asiakassuhteeseen vaikuttavana menettelytapasääntönä voidaan pitää myös 5 luvun 1 §:ää, joka kieltää sisäpiirintiedon väärinkäytön myös arvopaperinvälittäjän asiakassuhteissa.

Optiokauppalain 3 luvun 12 §:ssä säädetään optiokauppalaissa tarkoitetun välittäjän velvollisuuksista. Pykälässä säädetään muun muassa välittäjän huolenpitovelvollisuudesta asiakasta kohtaan sekä välittäjän asiakkaiden välisistä eturistiriitatilanteista. Arvopaperimarkkinalain 10 luvun 1 §:n nojalla myös tietyt arvopaperimarkkinalain 4 luvun säännökset, kuten vaatimus välittäjän tiedonantovelvollisuudesta asiakasta kohtaan, koskevat myös tilannetta, jossa optiokauppalaissa tarkoitettu vakioitu johdannaissopimus on sijoituspalvelun kohteena. Samassa lainkohdassa säädetään myös, että niitä arvopaperimarkkinalain säännöksiä, jotka sanotun säännöksen mukaan koskevat vakioitua johdannaissopimusta, sovelletaan myös johdannaissopimukseen, jonka kaupankäynnistä on otettu määräykset muun julkisen kaupankäynnin sääntöihin.

Edellä mainittujen säännösten lisäksi luottolaitosten on sijoituspalvelua tarjotessaan noudatettava luottolaitostoiminnasta annetun lain 10 luvun yleissäännöksiä, jotka sääntelevät luottolaitosten toimintaa kaikissa asiakassuhteissaan. Luvussa säännellään luottolaitoksen soveltamien sopimusehtojen käyttöä ja tiedonantovelvollisuutta markkinoinnin yhteydessä.

Rahoitustarkastus on valvottavilleen antamissaan ohjeissa esittänyt näkemyksiään siitä, miten arvopaperinvälittäjien on meneteltävä, jotta ne toimisivat arvopaperimarkkinalaissa asetettujen vaatimusten mukaisesti. Ohjeessa arvopaperinvälittäjille arvopaperimarkkinalain soveltamisesta todetaan muun muassa arvopaperinvälittäjän huolellisuusvelvollisuudesta, tiedonantovelvollisuudesta, arvopaperinvälittäjän ja sen asiakkaan sekä arvopaperinvälittäjän asiakkaiden välisistä eturistiriitatilanteista sekä toimeksiantojen toteuttamisesta.

Rahoitustarkastus on antanut arvopaperinvälittäjille myös ohjeen arvopaperien säilytyssopimuksista, arvo-osuustilisopimuksista ja omaisuudenhoitosopimuksista. Ohjeessa rahoitustarkastus esittää näkemyksensä mainittujen sopimusten vähimmäissisällöstä sekä siitä, millaisia sopimusehtoja voidaan pitää asiakkaan kannalta kohtuuttomina. Sijoittajan kannalta ohjetta voidaan pitää tärkeänä erityisesti siksi, että osapuolten oikeudet ja velvollisuudet on ohjeen mukaan käyvä kattavasti ilmi kirjallisesta sopimuksesta. Sijoittajan kannalta on myös keskeistä ohjeen asettama vaatimus, jonka mukaan omaisuudenhoitosopimuksessa on määriteltävä sovellettavat strategiat ja sallitut sijoituskohteet. Ohjeessa katsotaan myös, että jos sopimus sallii sijoittamisen johdannaissopimuksiin, täytyy etenkin yksityisasiakkaalle ennen sopimuksen solmimista selvittää johdannaissopimusten erityispiirteet ja niihin liittyvät riskit. Omaisuudenhoitaja, jolla on itsenäinen päätösvalta sijoitustoimista, on ohjeen mukaan myös velvollinen kertomaan säännöllisesti asiakkaalleen sijoitustoimenpiteistään.

Rahoitustarkastus on myös antanut yksityiskohtaisen ohjeen arvopaperien markkinoinnissa noudatettavasta menettelystä. Ohje koskee sijoituspalveluyrityksiä ja luottolaitoksia lähinnä silloin, kun ne tarjoavat sijoituspalveluna emissionjärjestämistä ja kun ne laskevat liikkeeseen arvopapereita.

Myös arvopaperimarkkinoiden itsesääntelyllä on tärkeä asema sijoittajansuojaa koskevan normiston osana. Seuraamukset ja erimielisyydet, joita itsesääntelyn noudattamatta jättämisestä ja sisällöstä mahdollisesti syntyy, ratkaistaan normaalisti ilman julkisen vallan osallistumista. Esimerkiksi HEX Oy, Helsingin Arvopaperi- ja johdannaispörssi, selvitysyhtiön arvopaperipörssin sääntöjen mukaan kurinpitoasioita käsittelevät pörssin toimitusjohtaja ja kurinpitolautakunta. Arvopaperipörssissä toimii myös neuvottelukunta, joka toimii asiantuntijaelimenä pörssitoiminnan ja arvopaperimarkkinoiden kehittämisessä tekemällä kehittämisehdotuksia ja antamalla suosituksia hyvän tavan noudattamisesta arvopaperimarkkinoilla.

Arvopaperipörssin säännöt koostuvat ohjesäännöstä sekä sen liitteenä olevista kaupankäyntisäännöistä. Ohjesääntö jakautuu kahteen osaan. Pörssikauppaa koskevassa osassa säännellään arvopaperin ottamista pörssilistalle, kaupankäyntiä, liikkeeseenlaskijan ja pörssiyhtiön tiedonantovelvollisuutta, arvopaperin poistamista pörssilistalta sekä pörssivälittäjän ja pörssimeklarin toimintaa. Pörssin muuta toimintaa koskevassa ohjesäännön osassa ovat säännökset muun muassa sijoitusrahastoluettelosta, neuvottelukunnasta, kurinpitolautakunnasta sekä pörssin harjoittamasta valvonnasta ja kurinpidosta. Useimmat sääntöihin sisältyvät normit pyrkivät turvaamaan nimenomaan sen, että arvopaperimarkkinat toimivat tehokkaasti, luotettavasti ja kilpailukykyisesti. Esimerkiksi kaupankäyntisääntöihin sisältyvän kaupankäynnin keskeytyksen tarkoituksena on turvata, että kaikilla markkinaosapuolilla on käytettävissään samat tiedot arvopaperin hinnanmuodostukseen vaikuttavasta seikasta.

Välittömästi sijoittajan asemaa suhteessa arvopaperinvälittäjään koskevia konkreettisia ohjeita osapuolten oikeuksista ja velvollisuuksista sisältyy Arvopaperinvälittäjien yhdistys ry:n lokakuussa 1997 vahvistamiin arvopaperinvälittäjien sekä fyysisillä arvopapereilla että arvo-osuuksilla käytävässä kaupassa käyttämiin yleisiin osto- ja myyntitoimeksiantoehtoihin, jotka sisältävät yleiset ehdot esimerkiksi toimeksiannon voimaantulosta ja sisällöstä, toimeksiannon hoitamistavasta, kaupan tekemisestä ilmoittamisesta, arvopapereiden toimituksesta, kauppahinnan maksamisesta, välittäjän pidätysoikeudesta sekä kaupan ja toimeksiannon purkamisesta. Keväällä 1997 Arvopaperinvälittäjien yhdistys ry vahvisti sijoituspalvelun yleiset sopimusehdot, joilla ohjeistetaan arvopaperinvälittäjien ja asiakkaiden välisen asiakassuhteen yleisiä ehtoja.

HEX Oy, Helsingin Arvopaperi- ja johdannaispörssi, selvitysyhtiön optioyhteisössä käytävään kauppaan ja selvitykseen sovelletaan lainsäädäntöä täydentävinä määräyksinä optioyhteisön sääntöjä, jotka sisältävät määräyksiä kaupankäynnistä, selvityksestä, sääntö- ja sopimusrikkomuksista sekä johdannaissopimusten tuotemääritykset. Sääntöjä täydentävät HEX Oy:n hallituksen ja toimitusjohtajan ohjeet. Säännöt sisältävät lukuisia mekanismeja, jotka suojelevat arvopaperinvälittäjän ja loppuasiakkaan omaisuutta toisten välittäjien tai niiden taustayhteisöjen aiheuttamilta tappioilta. Markkinaosapuolten suojaamista koskevat erityisesti välittäjän asiakasvarojen erillisyydestä, johdannaistilien erillisyydestä, välittäjän kaupanjakovelvollisuudesta, tiliaseman siirrosta, välittäjä- ja asiakasvakuuksista, lisävakuuksista, ylimääräisestä vakuuslaskennasta, saatavien yleispanttauksesta ja saatavien kuittauksesta annetut säännöt. Välittäjän ja asiakkaan välisen sopimussuhteen sisältöön vaikuttaa vaatimus siitä, että välittäjä solmii ennen kaupankäyntiä tai selvitystä kunkin asiakkaansa kanssa HEX Oy:n vahvistaman mallin mukaisen kirjallisen toimeksiantosopimuksen.

Säännöissä määrätään markkinaosapuolten vakuusvelvollisuudesta. Optioyhteisö laskee asiakkaiden vakuudet kerran päivässä siten, että vaadittavalla vakuudella voidaan seuraavan kaupantekopäivän aikana sulkea asianomainen johdannaistili kaikissa todennäköisissä kohde-etuuden hinnanmuutosvaihtoehdoissa.

Säännöt mahdollistavat myös sen, että HEX Oy perustaa erityisen vakuusrahaston osapuolten oikeuksien toteutumisen varmistamiseksi maksukyvyttömyyden tai -häiriön uhatessa selvitysyhtiötä. Tällaista selvitysyhteisön suoritukset varmistavaa rahastoa ei ole toistaiseksi perustettu.

2.1.6.Arvopaperimarkkinoiden nykytila

2.2.1.Korvausrahastodirektiivi

2.2.2.Sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan menettelytapasäännöt

Sijoituspalveluyrityksen valvonta kuuluu pääsäännön mukaan yrityksen kotivaltion toimivaltaisille viranomaisille, joiden on kotivaltiovalvonnan periaatteen mukaan laadittava sijoituspalveluyritysten toiminnan vakautta koskevat säännöt. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että isäntäjäsenvaltio ei periaatteessa voi soveltaa palveluiden tarjoajaan sellaisia kansallisia normejaan, jotka rajoittavat sijoituspalveluiden vapaata tarjontaa, vaan sen on tunnustettava yrityksen kotijäsenvaltion säännöstö. Koska tarjottavaa palvelua tai tuotetta koskevaa yksityisoikeudellista säännöstöä ei ole sijoituspalvelusektorilla harmonisoitu, siihen ei sovelleta vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta. Markkinoidessaan sijoituspalvelua isäntävaltiossa on sijoituspalveluyrityksen erityisesti noudatettava isäntävaltion hyväksymiä markkinointiin sovellettavia yleisen edun säännöksiä (sijoituspalveludirektiivin 13 artikla).

Sijoituspalveludirektiivin johdanto-osan mukaan sijoituspalveluyritysten ja sijoituspalvelua tarjoavien luottolaitosten on kuitenkin noudatettava isäntävaltiossa yleisen edun nojalla annettuja säännöksiä. Sijoituspalveludirektiivissä ei, kuten muissakaan rahoituspalvelujen tarjonnan vapauttamiseksi annetuissa direktiiveissä, ole tarkemmin määritelty yleisen edun käsitettä eikä sen sisältöä. Yleisen edun piiriin kuuluvat alat ovatkin muotoutuneet yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisukäytännössä. Tuomioistuin on tähän mennessä annetuissa ratkaisuissaan vahvistanut eräitä aloja ja tavoitteita, joissa vetoaminen yleiseen etuun on ollut hyväksyttävissä. Sijoituspalvelutoimintaan liittyviä aloja näistä ovat olleet esimerkiksi kuluttajansuoja, kansallisen rahoitussektorin hyvän maineen suojeleminen, petosten torjunta ja verotuksen yhdenmukaisuus. Yhteisöjen tuomioistuin on vahvistanut (rahoituspalveluiden alalla esimerkiksi asia C-384/93, Alpine Investment, Kok. 1995) yleisen edun säännöksiin vetoamiselle neljä edellytystä: säännöksiä on sovellettava ilman syrjintää, ne on voitava perustella yleiseen etuun liittyvillä pakottavilla ja objektiivilla syillä, säännösten on taattava tavoiteltavan päämäärän toteutuminen eivätkä säännökset saa puuttua sijoituspalveluiden vapaan liikkuvuuden perusvapauteen enempää kuin on tarpeen tavoiteltavan päämäärän saavuttamiseksi. Isäntävaltion yleisen edun perusteella esittämät säännöt eivät myöskään saa johtaa säännösten kaksinkertaistumiseen. Tuomioistuin on myös katsonut, että yleisen edun perusteella esitetyn säännön on lisäksi liityttävä alaan, jota ei ole yhteisön tasolla harmonisoitu.

Euroopan komissio on käsitellyt yleiseen etuun liittyviä kysymyksiä toista pankkidirektiiviä koskevassa kommunikaatiossa (Commission Interpretative Communication: Freedom to Provide Services and the Interest of the General Good in the Second Banking Directive, Bryssels 26.6.1997, SEC(97) 1193 final). Komissio on taipuvainen tulkitsemaan direktiiviä ja Euroopan tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä siten, että toiseen jäsenvaltioon palvelujaan tarjoavan luottolaitoksen toimintaan tulisi soveltaa, erityisesti kun on kyse tarjottavan palvelun ominaisuuksien, esimerkiksi sopimusehtojen sääntelystä tai palvelun markkinointitavasta, ensisijaisesti luottolaitoksen kotivaltion aineellista lainsäädäntöä. Komission tulkinta on sama siitä riippumatta, tarjotaanko palveluja sivukonttorin välityksellä vai rajan yli. Isäntävaltion on aina varmistuttava, että säännös, johon ulkomaista luottolaitosta kohtaan vedotaan yleisen edun perusteella, täyttää EU:n tuomioistuimen yleiseen etuun liittyvän ratkaisukäytännön muovaamat vaatimukset.

Kunkin jäsenvaltion menettelytapasääntöjen ja muiden yleisen edun nojalla annettujen säännösten soveltamisen edellytyksenä on, että sijoituspalvelu tarjotaan kyseisessä valtiossa. Sen määrittäminen, missä valtiossa sijoituspalvelu kulloinkin tarjotaan, on usein ratkaistavissa vaivatta. Näin on esimerkiksi silloin, kun ulkomainen sijoituspalveluyritys tai luottolaitos perustaa sivuliikkeen isäntävaltioon. Kuitenkin sijoituspalvelujen tarjoaminen rajan yli valtiosta toiseen on mahdollista erilaisin teknisin menetelmin, joissa asian arviointi on hankalampaa. Esimerkiksi arvopaperinvälitys on sijoituspalveludirektiivin 15 artiklan mukaan mahdollista niin sanottuna etävälityksenä, jolloin sijoituspalveluyritys voi toimia tietoliikenneyhteyksien välityksellä arvopaperinvälittäjänä toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevalla markkinapaikalla ilman, että sen tarvitsee perustaa sivukonttoria tai muuta kiinteää toimipaikkaa kyseiseen jäsenvaltioon. Näin ollen se, missä valtiossa sijoituspalvelu kulloinkin tarjotaan, joudutaan viime kädessä arvioimaan tapauskohtaisesti. Myös komission antamassa tulkitsevassa tiedonannossa pyritään määrittämään se, missä valtiossa palvelu on kulloinkin tarjottu. Komissio kannan mukaan palvelu on katsottava tarjotuksi siinä valtiossa, jossa palvelun olennainen osa (engl. characteristic performance) suoritetaan. Komissio katsoo esimerkiksi, että esimerkiksi Internetin välityksellä etäpalveluna tarjottuja pankkipalveluita ei tarjota kuluttajan valtion alueella. Myöskään pelkkää palvelujen markkinointia toisessa jäsenvaltiossa ei voisi milloinkaan pitää palvelun tarjoamisena toisessa jäsenvaltiossa. Valtaosa jäsenvaltioista on ilmoittanut vastustavansa komission lähestymistapaa.

Sijoituspalveludirektiivi poikkeaa yleiseen etuun liittyvän sääntelyn osalta muun muassa toisen pankkidirektiivin sääntelystä siinä, että direktiivin 11 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiolle on asetettu velvollisuus laatia menettelytapasäännöt, joita kaikkien sijoituspalveluyritysten ja sijoituspalveluja tarjoavien luottolaitosten on kotivaltiostaan riippumatta jatkuvasti noudatettava tarjotessaan palvelujaan jäsenvaltiossa. Sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten noudattamien menettelytapojen sääntelyyn sovelletaan näin isäntävaltion 11 artiklan nojalla antamia säännöksiä. Menettelytapasääntöjen tulee sisältää vähintään artiklassa luetellut seitsemän periaatetta. Niitä on myös soveltuvin osin sovellettava direktiivin liitteen C-osassa mainittuihin sijoituspalveluyrityksen ja luottolaitoksen tarjoamiin oheispalveluihin. Artiklan mukaan menettelytapasääntöjä laadittaessa on otettava huomioon sijoituspalvelun käyttäjän ammattitaito.

Sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan mukaan menettelytapasääntöjen tulee sisältää ainakin periaatteet, joiden mukaan:

- sijoituspalveluyrityksen on toimittava rehellisesti ja oikeudenmukaisesti asiakkaiden etu ja markkinoiden rehellisyys huomioon ottaen,

- sijoituspalveluyrityksen on toimittava ammattitaitoisesti ja huolellisesti asiakkaiden etu ja markkinoiden rehellisyys huomioon ottaen,

- sijoituspalveluyrityksellä on oltava riittävät voimavarat, jotka ovat tarpeen sen liiketoimien asianmukaiselle suorittamiselle,

- sijoituspalveluyrityksen on pyydettävä asiakkailtaan tietoja heidän taloudellisesta asemastaan,

- sijoituskokemuksestaan ja pyydettyjä sijoituspalveluita koskevista tavoitteistaan,

- sijoituspalveluyrityksen on liiketoimissaan asiakkaidensa kanssa toimitettava heille riittävästi tietoja,

- sijoituspalveluyrityksen on pyrittävä välttämään eturistiriitoja ja jos niitä ei voi välttää, varmistuttava, että asiakasta kohdellaan oikeudenmukaisesti, ja

- sijoituspalveluyrityksen on noudatettava kaikkia sen liiketoimintaan sovellettavia säännöksiä, jotta asiakkaiden etua ja markkinoiden rehellisyyttä edistetään.

Sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan 2 kohdan mukaan menettelytapasääntöjen täytäntöönpano ja niiden noudattamisen valvonta kuuluu jäsenvaltiolle, jossa sijoituspalvelu tarjotaan. Direktiivin 11 artiklan 3 kohdassa todetaan vielä, että kun sijoituspalveluyritys toteuttaa saamaansa toimeksiantoa, on tällöin noudatettava niitä menettelytapasääntöjä, joita sen sijoittajan, jolta toimeksianto on lähtöisin, ammattitaito edellyttää.

2.2.3.Ulkomainen lainsäädäntö

Piensijoittajan suoja arvopaperimarkkinoilla

Suomessa ei ole sijoittajien korvausrahastoja eikä niitä koskevaa lainsäädäntöä. Korvausjärjestelmän puuttuminen on merkinnyt sitä, että sijoituspalveluyrityksen tai luottolaitoksen maksukyvyttömyystilanteissa piensijoittajat saattavat joutua odottamaan oikeudenkäyntiprosessin etenemistä ja heille kuuluvien rahojen ja sijoituskohteiden nopea ja vaivaton palautus ei ole turvattu. Koska useimmissa muissa EY:n jäsenvaltioissa on jo aiemmin toiminut sijoittajien korvausjärjestelmiä, on suomalaisten piensijoittajien suoja tältä osin ollut muita jäsenvaltioita heikompi. Järjestelmän luomista voidaankin perustella erityisesti asiakkaansuojan parantamisella. Direktiivin voimaanpano edellyttää korvausrahastoja koskevan lainsäädännön säätämistä ja vähintään yhden rahaston tai muun vastaavan korvausjärjestelmän perustamista.

Voimassa olevassa kotimaisessa lainsäädännössä ja itsesääntelyssä on esimerkkejä järjestelyistä, joilla on pyritty parantamaan sijoittajan tai tallettajan oikeusasemaa korvausrahaston kaltaisin jälkikäteisin keinoin. Samalla on tunnustettu se, että ennaltaehkäisevistä säännöksistä huolimatta suuriinkin ongelmiin on varauduttava. Perustettavan korvausjärjestelmän keskeinen esikuva on nykyinen talletussuojajärjestelmä. Näiden kahden suojajärjestelmän perimmäisissä tarkoituksissa sekä toisaalta olemassa olevissa markkinarakenteissa on eräitä keskeisiä piirteitä, joista johtuen korvausrahastosääntely voi eräiltä osin myös poiketa voimassaolevasta talletussuojasääntelystä.

Rahoitusmarkkinoiden valvonnan tehostaminen ja rahoitusmarkkinoiden monipuolistaminen ovat keskeisiä keinoja sijoitusmarkkinoita kohtaan tunnetun luottamuksen lisäämisessä. Sijoituspalveludirektiivin täytäntöönpanosta alkaneen kehityksen arvioidaan parantaneen huomattavasti sijoitusmarkkinoilla toimivien sijoittajien oikeusasemaa ja vahvistaneen niiden arvopaperimarkkinoihin tuntemaa luottamusta. Sääntely johti samalla siihen, että sijoituspalveluyritysten sääntely lähentyi luottolaitosten toimintaa koskevien säännösten kanssa. Sijoittajien korvausjärjestelmän puuttuminen merkitsee kuitenkin sitä, että piensijoittajilla ei ole mahdollisuutta saada samankaltaista asiakassuojaa kuin tallettajilla on luottolaitoksen maksukyvyttömyystilanteessa. Varsinkin sijoitustarkoituksessa tehtyjen talletusten ja arvopaperisijoitusten kohtelu ei ole yhdenmukainen. Suomalaisten rahoitusmarkkinoiden monipuolistamisen edellyttää, että kaikki arvopaperimarkkinoilla toimivat osapuolet osallistuvat rahoitusmarkkinoiden infrastruktuurin ylläpitämisestä aiheutuviin kustannuksiin.

Sijoittajan oikeusasema sijoituspalveluyrityksen ja luottolaitoksen maksukyvyttömyystilanteessa

Konkurssivelallisen hallussa konkurssin alkamisajankohtana olleet sijoittajien rahat ja sijoituskohteet ovat olleet konkurssivelallisen hallussa vain toimeksiantoon perustuen. Konkurssivelallisella ei ole omistusoikeutta näihin varoihin, vaan ne on konkurssipesän hallintaoikeuden päätyttyä annettava omistajalleen. Näitä varoja ei voida käyttää konkurssivelkojien saamisten maksamiseen.

Sijoittajien esineoikeuksien varmistamiseksi on kaikille sijoituspalveluyrityksille ja luottolaitoksille asetettu velvollisuus pitää sijoittajille kuuluvat rahat ja arvopaperit erillään yrityksen muusta omaisuudesta. Asiakasvarojen hallinnosta annetut säännöt turvaavat tyydyttävästi sijoittajia sellaisissa sijoituspalveluyrityksen tai luottolaitoksen maksuhäiriötilanteissa, joissa sijoituspalveluyrityksessä ei ole loukattu asiakasvarojen erillisyyden periaatetta, kavallettu asiakasvaroja tai muuten oikeudettomasti sekoitettu tai hävitetty niitä. Konkurssipesän uskotuilla miehillä on pakkotäytäntöönpanon uhalla velvollisuus maksaa konkurssipesästä erotettavissa olevat varat takaisin omistajilleen.

On kuitenkin vaikea arvioida, miten nopeasti ja vaivattomasti erotettavissa olevat varat voidaan kussakin käytännön konkurssitapauksessa maksaa. Konkurssisäännön määräaikoja ja konkurssipesän hallintoa koskevien säännösten nojalla uskottujen miesten hallinnon alkaminen ja mahdollisuus luovuttaa pesään kuulumaton vieras omaisuus ei ole tarkasti määritettävissä. Konkurssiin asettamisesta pääsääntöisesti kuukauden kuluessa pidettävää velkojainkuulustelua, jonka päättyessä uskottujen miesten hallinto alkaa, voidaan konkurssisäännön 13 §:n mukaan lykätä, mikäli väliaikaiset pesänhoitajat eivät ole kyenneet pesän laadun ja laajuuden vuoksi selvittämään velallisen varoja ja velkoja. Menettely saattaa helposti kestää korvausrahastodirektiivin edellyttämää määräaikaa kauemmin. Määräajat eivät missään tapauksessa anna mahdollisuutta siihen, että korvauksia maksettaisiin rahastosta vasta, kun konkurssipesä on todettu varattomaksi tai kun konkurssituomiossa todetaan, ettei sijoittajien saamisia voida maksaa konkurssipesästä.

Sijoituspalveluyrityksessä tai luottolaitoksessa tapahtuneen rikollisen menettelyn, kuten petoksen tai kavalluksen seurauksena asiakasvaroja saattaa olla kadonnut, sekoittunut muuhun yrityksessä olevaan omaisuuteen tai ne saattavat olla määrältään vähentyneet. Samoin voi tapahtua sijoituspalveluyrityksen hallussa oleville vakuuksille. Yritys on voinut myös antaa asiakkailleen vääriä tietoja. Jos asiakasvaroja ei kuvatun kaltaisen menettelyn seurauksena voida erottaa muusta konkurssipesässä olevasta omaisuudesta, joutuu sijoittaja konkurssipesän etuoikeudettomaksi saamisoikeuden valvojaksi. Tämä johtaa käytännössä usein siihen, ettei varoja ole lainkaan tai ainakaan nopeasti saatavilla. Korvausrahastosuojan olemassa ollessa voitaisiin ainakin useimmille piensijoittajille kuuluvien arvopapereiden ja muiden varojen nopea ja vaivaton takaisinmaksu turvata myös tällaisessa tilanteessa. Käytännössä kuvatut tilanteet lienevät todennäköisempiä sijoituspalvelutoiminnassa, jossa asiakkaiden varojen aktiivinen hallinnointi muodostaa merkittävän osan eli erityisesti omaisuudenhoidossa ja arvopaperinvälityksessä.

Pankkien konkurssin yhteiskunnallisesti haitallisten vaikutusten johdosta sekä tallettajien aseman turvaamiseksi on taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneiden pankkien toiminnan uudelleenjärjestämisestä ja purkamisesta annettu lukuisia erityissäännöksiä. Jotta pankkien vakavaraisuus- ja maksukykykriiseihin kyettäisiin reagoimaan nopeasti ja oikea-aikaisesti, on valvontaviranomaisille annettu oikeus puuttua asiaan useilla keinoilla jo silloin, kun konkurssi vielä voidaan estää ja pankki tervehdyttää muilla järjestelyillä. Näistä valvontaviranomaisen keinoista ja konkurssimenettelyn esivaiheista eli pankin toiminnan keskeyttämisestä, sulkemisesta ja selvitystilasta sekä fuusioimisesta on erityissäännöksiä eri pankkilaeissa. Nykyiset pankkilakien säännökset ovat peräisin 1970-luvulta, eivätkä enää kaikilta osin vastaa yleisiä yhtiöoikeudellisia periaatteita ja lainsäädännön selkeydelle asetettuja vaatimuksia. Myös pankkien toimintaympäristössä on tapahtunut muutoksia. Tämän vuoksi valtiovarainministeriö on 30 päivänä syyskuuta 1997 asettanut työryhmän, joka selvittää nykyisen lainsäädännön puutteet, jotka koskevat menettelyä lopetettaessa tai uudelleen järjestettäessä luottolaitosten toimintaa sekä velkojainsuojan toteutumista erilaisissa yritysrakenteen muutostilanteissa.

Tallettajien oikeusaseman parantamiseksi pankkien konkurssissa on tavalliset pankkitilien haltijat konkurssisäännön 110 §:n nojalla vapautettu valvontavelvollisuudesta. Esimerkiksi liikepankin konkurssissa tallettajalla on liikepankkilain (1269/1990) 59 §:n mukaan oikeus saada konkurssipesän varoista maksu saatavastaan siitä huolimatta, ettei sitä ole konkurssissa valvottu. Tällainen suoja on tarpeen nimenomaan sille talletuksen osalle, jota ei korvata nopeasti talletusten vakuusrahastosta. Toisaalta säännöksellä pyritään estämään konkurssituomioistuinta tukahtumasta tallettajien valvontoihin.

Mainitut erityissäännökset suojaavat pankin tallettajaa, mutta eivät muita sijoittajia: talletussuoja ei ulotu sijoituksiin ja korvausjärjestelmän perustamisesta huolimatta sijoittajan on valvottava saatavansa pankin konkurssissa, kuten myös sijoituspalveluyrityksen konkurssissa. Pankin konkurssin esivaiheista ja viranomaisvalvonnasta annetut säännökset nopeuttavat kuitenkin myös sitä aikataulua, jolla sijoittajien korvausrahastosta voitaisiin maksaa sijoittajille kuuluvia varoja ja arvopapereita. Samalla kun viranomaiset ovat jo varhaisessa vaiheessa tietoisia pankin maksukyvyttömyystilanteesta, ovat ne kykeneviä myös tekemään päätöksen siitä, että sijoittajille kuuluvat varat tulee maksaa korvausrahastosta.

Menettelytapasäännöt sijoituspalvelua tarjottaessa

Sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan mukaan kunkin jäsenvaltion laatimien menettelytapasääntöjen on pidettävä sisällään ainakin artiklassa luetellut seitsemän periaatetta. Artiklan kahden ensimmäisen periaatteen mukaan sijoituspalveluyrityksen on toimittava rehellisesti, oikeudenmukaisesti, ammattitaitoisesti ja huolellisesti asiakkaiden etu ja markkinoiden rehellisyys huomioon ottaen. Arvopaperimarkkinalainsäädäntöön sisältyviä säännöksiä, joissa mainittujen varsin yleisten periaatteiden sisältö on pyritty toteuttamaan, on muun muassa arvopaperimarkkinalain 4 luvun 1 §:ssä, jonka mukaan arvopaperien kaupassa ei saa käyttää hyvän tavan vastaista menettelyä, lain 4 luvun 3 §:ssä, jossa säädetään kurssimanipulaation kiellosta sekä lain 4 luvun 4 §:n 1, 3 ja 4 momentissa, joissa säädetään arvopaperinvälittäjän huolenpitovelvollisuudesta ja eturistiriitatilanteista. Kyseisten periaatteiden noudattamista valvotaan myös kotimaisten sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten toimilupaharkinnassa sekä jatkuvassa valvonnassa arvioitaessa niiden johtohenkilöiden pätevyyttä. Rahoitustarkastus voi myös sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 10 §:n nojalla antaa määräyksiä sijoituspalveluyritysten luotettavasta hallinnosta. Kyseisten säännösten, niiden perustelujen sekä yleisten oikeusperiaatteiden, kuten sopimuslojaliteetin ja asiamiehen yleisen huolenpitovelvollisuuden nojalla periaatteiden sisällön voidaan katsoa olevan Suomessa voimassa olevaa oikeutta. Arvopaperimarkkinalainsäädännön tavoitteiden ja hengen mukaista on, että sijoituspalveluyritykset ottavat liiketoimissaan huomioon asiakkaidensa edun ja vaalivat markkinoiden puolueettomuutta, joten mainittujen periaatteiden vuoksi ei ole välttämättä tarvetta lisäsääntelyyn.

Sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan kolmannen periaatteen mukaan sijoituspalveluyrityksellä on oltava riittävät voimavarat, jotka ovat tarpeen sen liiketoimien asianmukaiselle suorittamiselle. Periaatteen johdosta ei ole arvopaperimarkkinalaissa erityistä säännöstä, mutta kotimaisten sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten osalta asiaa arvioidaan valvovien viranomaisten toimesta toimilupaharkinnassa ja rahoitustarkastuksen suorittamassa jatkuvassa valvonnassa, joten periaate ei edellytä uutta sääntelyä sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten osalta. Ulkomaisten sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten osalta asiaa valvovat niiden kotivaltioiden valvontaviranomaiset.

Sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan neljännen ja viidennen periaatteen mukaan sijoituspalveluyrityksen on pyydettävä asiakkailtaan tietoja heidän taloudellisesta asemastaan, sijoituskokemuksestaan ja pyydettyjä sijoituspalveluja koskevista tavoitteistaan sekä liiketoimissaan asiakkaidensa kanssa toimitettava heille riittävästi tietoja. Arvopaperimarkkinalain 4 luvun 4 §:n 2 momentissa säädetään arvopaperinvälittäjän tiedonantovelvollisuudesta. Lisäksi sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten, jotka tarjoavat sijoituspalveluna arvopaperikaupintaa ja emissionjärjestämistä, on noudatettava arvopaperimarkkinalain 2 luvun 1 ja 2 §:ää, joissa kielletään arvopaperien harhaanjohtava ja totuudenvastainen markkinointi sekä asetetaan tiedonantovelvollisuus niiden liikkeeseen laskemisen yhteydessä. Luottolaitosten osalta on lisäksi luottolaitostoiminnasta annetun lain 82 §:n markkinointia koskeva säännös, jossa luottolaitokselle asetetaan muun muassa tiedonantovelvollisuus markkinoitavasta hyödykkeestä. Mainittujen säännösten voidaan katsoa täyttävän viidennen periaatteen vaatimuksen positiivisesta tiedonantovelvollisuudesta. Neljännen periaatteen osalta, jonka mukaan asiakkailta on pyydettävä tietoja heidän taloudellisesta asemastaan, sijoituskokemuksestaan ja pyydettyjä sijoituspalveluja koskevista tavoitteistaan, ei laissa ole kuitenkaan säännöstä lukuun ottamatta arvopaperimarkkinalain 4 luvun 4 §:n 1 momentin yleissäännöstä, jonka mukaan arvopaperinvälittäjän on hoidettava toimeksiannot huolellisesti asiakkaan eduksi. Erillinen säännös siitä, että sijoituspalveluyritys ja luottolaitos ovat velvollisia pyytämään asiakkailtaan tietoja neljännessä periaatteessa mainitulla tavalla, on näin syytä ottaa arvopaperimarkkinalakiin.

Sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan kuudennen periaatteen mukaan sijoituspalveluyrityksen on pyrittävä välttämään eturistiriitoja ja jos niitä ei voi välttää, varmistuttava, että asiakasta kohdellaan oikeudenmukaisesti. Artikla koskee sekä sijoituspalveluyrityksen ja sen asiakkaan välisiä että sijoituspalveluyrityksen asiakkaiden välisiä eturistiriitatilanteita. Arvopaperimarkkinalain 4 luvun 4 §:n 1 momentissa on ensinnäkin yleissäännös, jonka mukaan arvopaperinvälittäjän on hoidettava toimeksiannot huolellisesti asiakkaan eduksi ilman aiheetonta viivytystä. Sijoituspalveluyrityksen ja asiakkaan välisissä eturistiriitatilanteissa sijoituspalveluyrityksen toiminnan lähtökohtana on näin oltava aina asiakkaan etu. Arvopaperinvälittäjien asiakkaiden välisistä eturistiriitatilanteista on säännös lain 4 luvun 4 §:n 3 momentissa, jossa säädetään arvopaperinvälittäjälle velvollisuus kohdella asiakkaitaan tasapuolisesti. Arvopaperinvälittäjä ei saa antaa toisen asiakkaan tai arvopaperin liikkeeseenlaskijan edun vaikuttaa toimiinsa. Säännös soveltuu myös arvopaperinvälittäjän ja asiakkaan välisiin ristiriitatilanteisiin, jos arvopaperinvälittäjä on itse arvopaperin liikkeeseenlaskija. Arvopaperinvälittäjän ja asiakkaan välisiä eturistiriitatilanteita on säännelty myös lain 4 luvun 5 §:ssä, jossa säädetään kielto pantata asiakkaalle kuuluvaa arvopaperia. Pykälässä säännellään myös tilannetta, jossa arvopaperinvälittäjä tai sen etupiiriin kuuluva yhteisö on arvopaperien kaupassa asiakkaan vastapuolena. Kyseinen sääntely ei täytä selkeästi periaatteen vaatimuksia, joten sen sisältö tulee kirjata arvopaperimarkkinalakiin.

Sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan seitsemännen periaatteen mukaan sijoituspalveluyrityksen on noudatettava kaikkia sen liiketoimintaan sovellettavia säännöksiä, jotta asiakkaiden etua ja markkinoiden rehellisyyttä edistetään. Kyseinen yleinen periaate on voimassa ilman erityistä lakiin otettavaa säännöstä.

Edellä esitetyn perusteella voidaan katsoa, että arvopaperimarkkinalain ja optiokauppalain menettelytapasäännökset ja kyseisten lakien tavoitteet, muut voimassaolevat sijoituspalveluja tarjoavien yritysten toimintaa sääntelevät normit sekä sopimusoikeuden yleiset periaatteet pitävät pääosin sisällään sijoituspalveludirektiivin 11 artiklassa luetellut varsin yleiset periaatteet. Periaatteiden sisältö on kuitenkin täytäntöönpantava selkeämmin. Arvopaperimarkkinalain tarkistamista puoltaa myös erityisesti se, että arvopaperimarkkinalain 4 luvun voimassa olevat menettelytapoja koskevat säännökset eivät pääsäännön mukaan sovellu muihin sijoituspalvelujen tarjoamisen muotoihin kuin arvopaperinvälitykseen.

On myös huomattava, että sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan mukaan sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten on noudatettava menettelytapasääntöjä kaikissa liiketoimissaan riippumatta siitä, mitä sijoituspalvelua ne tarjoavat ja mitä sijoituskohdetta sijoituspalvelu koskee. Tämä antaa aihetta tarkistaa sääntelyä siten, että se kattaa kaikki sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten tarjoamat sijoituspalvelut ja sijoituskohteet. Sääntelyn tarvetta arvioitaessa on luonnollisesti otettava huomioon se, mikä sijoituspalvelun tarjoamisen muoto kulloinkin on kyseessä, ja sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan edellyttämällä tavalla se, mikä on sijoituspalvelun käyttäjän ammattitaito ja sijoituskokemus. Eri sijoituspalvelujen tarjoamisessa noudatettavien menettelytapojen sääntelyn tarvetta voidaan arvioida olevan erityisesti arvopaperinvälityksen ja omaisuudenhoidon osalta, sillä kyseisiä sijoituspalveluja tarjotaan usein muille kuin ammattimaisille sijoittajille. Suojan tarve kohdistuu näin lähinnä piensijoittajiin, kun taas tukkumarkkinoilla ammattimaisesti toimivien osapuolten suojan tarve on vähäisempi.

Valvonnan kannalta voidaan pitää keskeisenä, että rahoitustarkastuksella on riittävät toimivaltuudet puuttua myös ulkomaisen sijoituspalveluyrityksen tai luottolaitoksen soveltamiin menettelytapoihin niiden tarjotessa palvelujaan Suomessa. Rahoitustarkastuksen toimivaltuudet voidaan osaltaan turvata sillä, että rahoitustarkastukselle ehdotetaan esityksessä säädettäväksi oikeus antaa sijoituspalveludirektiivin 11 artiklassa tarkoitettuja menettelytapasääntöjä, jotka koskevat myös ulkomaisia sijoituspalvelujen tarjoajia. Lisäksi ulkomaisen sijoituspalveluyrityksen oikeudesta tarjota sijoituspalvelua Suomessa annetun lain 6 §:n säännös turvaa viranomaisten valtuudet ryhtyä toimenpiteisiin ulkomaista sijoituspalveluyritystä kohtaan, jos tämä ei noudata arvopaperimarkkinalaissa arvopaperinvälittäjälle asetettuja velvollisuuksia, rahoitustarkastuksen sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan nojalla antamia määräyksiä, rahoitustarkastuksen ohjeita tai muita yleisen edun nojalla annettuja säännöksiä. Vastaavasti ulkomaisen luotto- ja rahoituslaitoksen toiminnasta Suomessa annetun lain 7 §:ssä säädetään ulkomaisten luotto- ja rahoituslaitosten toimintaoikeuksien peruuttamisesta.

Arvopaperimarkkinalaissa oli aikaisemmin säädetty kaupankäyntirajoitus meklareille sekä pörssi- ja OTC-listan yhtiöiden hallitukselle, hallitusneuvoston jäsenille, toimitusjohtajalle, tilintarkastajille ja heidän varamiehilleen. Rajoituksen mukaan nämä henkilöt saivat hankkia arvopapereita omaan lukuunsa vain pitkäaikaisiksi sijoituksiksi. Rajoitus kumottiin sijoituspalveluyrityksistä annetun lain voimaantulon yhteydessä elokuussa 1996, koska uudella lailla laajennettiin luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten hallinnolliseen sisäpiiriin kuuluvien henkilöiden arvopaperikauppojen ilmoitusvelvollisuutta ja julkisuutta. Lakisääteisen ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluu tällä hetkellä noin 14 000 henkilöä noin 500 organisaatiosta. Samassa yhteydessä kaupankäyntirajoituksesta otettiin määräyksiä arvopaperinmarkkinoiden itsesääntelyyn, kuten Arvopaperivälittäjien yhdistyksen suositukseen, joka ei kuitenkaan ole sitova, ja jonka noudattamista ei ole sanktioitu.

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu siitä, että muutamat meklarit eivät ole noudattaneet Arvopaperivälittäjien yhdistyksen jäsenyrityksilleen antamaa suositusta. Tästä syystä Rahoitustarkastus tutkii asiaa ja harkitsee uusien ohjeiden antamista. Myös markkinaosapuolet itse pyrkivät poistamaan esiintyneitä epäselvyyksiä. Arvopaperivälittäjien yhdistyksen antama kaupankäyntirajoitusta koskeva suositus on tarkoitus muuttaa sitovaksi. Itsesääntelyyn on tarkoitus ottaa myös määräyksiä meklareiden kaupankäynnin julkisuudesta.

Näistä syistä hallitus pitää tarkoituksenmukaisena ensi vaiheessa seurata kaupankäyntirajoitusta koskevan itsesääntelyn noudattamisen tehostamista. Vuonna 1996 tehdyn lainmuutoksen tavoitteet ovat toteutuneet, sillä arvopaperikauppojen ilmoitusvelvollisuus ja julkisuuden kautta tapahtuva valvonta on osoittautunut tehokkaaksi. Asiaan liittyviä lainmuutostarpeita arvioidaan sen jälkeen, kun uudet toimenpiteet ovat tulleet voimaan, ja niiden soveltamiskokemuksia voidaan arvioida.

Ammattimaisten ja ei-ammattimaisten sijoittajien erilainen suojan tarve

Voimassa olevassa arvopaperimarkkinalainsäädännössä ei ole otettu huomioon ammattimaisten sijoittajien erityistä ammattitaitoa, joitain yksittäisiä säännöksiä lukuun ottamatta. Sääntely mahdollistaa jo tällä hetkellä esimerkiksi sen, että ammattimaisten sijoittajien kaupankäyntiä varten voidaan pitää erillisiä listoja tai perustaa erillisiä markkinapaikkoja (arvopaperimarkkinalain 3 luvun 4 ja 13 §). Tietty tukkumarkkinoilla tapahtuva varainhankinta on vapautettu arvopaperimarkkinalain yleisistä sisäpiirintiedon väärinkäytön ja kurssimanipulaation kielloista (arvopaperimarkkinalain 3 luvun 13 § ja 4 luvun 3 §).

Arvopaperimarkkinalain säätämisen lähtökohtana oli ei-ammattimaisten sijoittajien, erityisesti kotitalouksien, suojaaminen. Ei-ammattimaisten sijoittajien suoran osallistumisen arvopaperimarkkinoille voidaan kuitenkin arvioida suhteellisesti vähentyneen lain säätämisen jälkeen. Sen sijaan sekä ulkomaisten että kotimaisten institutionaalisten ja muiden ammattimaisten sijoittajien merkitys arvopaperimarkkinoilla on kasvanut. Tämä on johtunut muun muassa siitä, että ulkomaalaisomistus vapautettiin sekä siitä, että kotitalouksien sijoitukset kanavoituvat arvopaperimarkkinoille enenevässä määrin esimerkiksi sijoitusrahastojen kautta. Ammattimaisen sijoittajan asemaa koskevalla arvioinnilla on merkitystä erityisesti siksi, että Suomen arvopaperimarkkinoiden kansainvälisen kilpailukyvyn ylläpitämiseksi arvopaperimarkkinalainsäädäntö tulisi laatia mahdollisimman joustavaksi siten, että ammattimaisille sijoittajille ja näille sijoituspalveluja tarjoaville yrityksille ei asetettaisi laissa tarpeettomia vaatimuksia.

Sijoittajansuojaa koskevan sääntelyn voidaan katsoa olevan erityisen tarpeellinen ei-ammattimaisille sijoittajille siksi, että heillä on lähtökohtaisesti aina vähäisemmät tiedot ja resurssit kuin ammattimaisilla sijoittajilla. Tämän vuoksi ei-ammattimaiset sijoittajat ovat varsin pitkälle riippuvaisia niistä tiedoista, joita sijoituspalvelujen tarjoajat ja muut sijoitusneuvontaa antavat yhteisöt ja henkilöt heille antavat. Ei-ammattimaisten sijoittajien suojan tarve tulee näin korostetusti esille silloin, kun on kyse palvelun tarjoajan ja muun sijoitusneuvojan menettelytapojen sääntelystä, kuten tiedonantovelvollisuudesta, joka koskee eri sijoituskohteiden ominaisuuksia, niiden käyttöön liittyviä riskejä sekä soveltuvuutta asiakkaan tarpeisiin ja yleisemminkin toimeksianto- ja muussa sopimussuhteessa noudatettavasta huolenpitovelvollisuudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ei-ammattimainen sijoittaja ei aina vastaisi sijoitukseensa liittyvästä sijoitusriskistä, vaan sitä, että ei-ammattimaista sijoittajaa tulee suojata siten, että hän voi tehdä sijoituspäätöksensä saamansa riittävän ja oikean tiedon perusteella.

Ammattimaiset sijoittajat sen sijaan tuntevat hyvin paitsi markkinoiden rakenteen, myös erilaiset sijoituskohteet, niiden erityispiirteet sekä niiden arvoon vaikuttavat seikat. Tämän vuoksi ammattimaisilla sijoittajilla ei ole vastaavaa tarvetta saada palvelun tarjoajilta tietoa eri sijoituskohteiden erityispiirteistä. Tällöin on kuitenkin muistettava, että markkinoilla on tarjolla tavanomaisten sijoituskohteiden lisäksi esimerkiksi räätälöityjä ja monimutkaisia OTC-johdannaissopimuksia, joiden erityispiirteistä myös ammattimaisilla sijoittajilla voi olla tarve saada täsmällisempää tietoa. Myös osa menettelytapojen sääntelystä, kuten eturistiriitatilanteita koskeva sääntely, suojaa myös ammattimaista sijoittajaa.

Palvelun tarjoajan huolenpitovelvollisuutta sekä arvopaperien liikkeeseenlaskuihin ja muihin arvopaperien tarjoamistilanteisiin liittyvää sääntelyä lukuun ottamatta voitaneen katsoa, että sijoittajansuojaa koskeva sääntely on tarpeellinen yhtä lailla ei-ammattimaiselle kuin ammattimaisellekin sijoittajalle. Esimerkiksi markkinaosapuolten toimilupa- ja taloudellisia vaatimuksia sekä viranomaisvalvontaa koskevan sääntelyn voidaan katsoa suojaavan kumpaakin sijoittajaryhmää. Toisaalta voidaan todeta, että sijoittajan velvollisuuksia koskevan sääntelyssä, esimerkiksi lunastus- ja liputusvelvollisuuden, ei voitane myöntää helpotuksia ammattimaisille sijoittajille, sillä kyseiset säännökset suojaavat kaikkia markkinaosapuolia.

Sijoittajien korvausjärjestelmän perustaminen

Koska Suomessa ei ole tällä hetkellä sijoittajien korvausjärjestelmää, ehdotetaan esityksessä sijoittajien korvausjärjestelmän perustamista. Sijoituspalveluyrityksen ja luottolaitoksen maksukyvyttömyystilanteissa sijoittajille kuuluvat varat korvattaisiin nopeasti tätä tarkoitusta varten perustetusta korvausrahastosta. Piensijoittajien oikeussuoja paranee erityisesti tilanteissa, joissa heille kuuluvat varat eivät ole erotettavissa konkurssipesästä siksi, että yritys on loukannut asiakasvarojen erillisyyden periaatetta, kavaltanut asiakasvaroja tai muuten oikeudettomasti sekoittanut tai hävittänyt niitä.

Korvausrahastodirektiivi on minimidirektiivi, joka sisältää sekä pakottavia että valinnaisia säännöksiä. Suomalaisilla sijoitusmarkkinoilla toimivien piensijoittajien suojaamiseksi on katsottu riittäväksi, että täytäntöönpanossa pitäydytään pääsääntöisesti korvausrahastodirektiivin vähimmäisvaatimusten toteuttamisessa. Suomalaista korvausjärjestelmää suunniteltaessa ei muissa EY:n jäsenvaltioissa valittavista ratkaisuista ole ollut lopullista tietoa. Niiden on kuitenkin oletettu asettuvan lähelle direktiivin vähimmäisvaatimuksia, mikä jo sinänsä merkitsee useissa maissa suojan tason ja laajuuden nousua.

Säädettävällä lainsäädännöllä on useita päämääriä. Ensinnäkin se toteuttaa yhteisölainsäädännön Suomelle asettamat lainsäädäntövelvoitteet sekä turvaa suomalaisten sijoituspalveluja tarjoavien luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten toimintaedellytykset kansainvälistyvässä toimintaympäristössä. Korvausrahastodirektiivin mukaisen korvausrahaston tarjoama vähimmäissuoja poistaa suomalaisten yritysten esteitä tarjota palveluja muissa jäsenvaltioissa ja parantaa siten niiden kansainvälistymisen edellytyksiä. Toisaalta ehdotus parantaa sijoittajien oikeusasemaa ja helpottaa näille kuuluvien varojen saatavuutta luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten maksukyvyttömyystilanteessa. Korvausjärjestelmä tarjoaa siten etuja myös suomalaisille yrityksille eikä vain sijoittajille. Korvausrahaston perustamisella on lisäksi tärkeä merkitys rahoitusjärjestelmän monipuolistamisessa.

Esityksellä pyritään edelleen lähentämään talletussuojaa ja sijoittajansuojaa koskevaa sääntelyä ottamalla käyttöön mahdollisimman paljon talletussuojalainsäädännön kaltainen järjestelmä. Talletussuojadirektiivin ja korvausrahastodirektiivin tavoitteena on, että tallettajille ja sijoituspalveluyritysten kautta varojaan sijoittaville pienasiakkaille tarjotaan samankaltainen suojajärjestelmä konkurssitilanteessa. Samalla sijoituspalveluja tarjoavalle talletussuojajärjestelmään kuuluvalle pankille ei synny kilpailuetua sijoituspalveluyrityksiin nähden.

Korvausjärjestelmää koskevat keskeiset säännökset sijoitettaisiin sijoituspalveluyrityksistä annettuun lakiin, mutta sääntely soveltuisi myös sijoituspalveluja tarjoaviin luottolaitoksiin.

Arvopaperinvälittäjien menettelytapasääntöjen täsmentäminen

Sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan menettelytapasäännöt ehdotetaan pantavaksi kokonaisuudessaan täytäntöön täsmentämällä arvopaperinvälittäjän velvollisuuksia arvopaperimarkkinalaissa ja optiokauppalaissa. Tavoitteena on myös sijoittajien suojaaminen ja sijoittajien luottamuksen lisääminen rahoitusmarkkinoiden tehokkuuteen ja puolueettomuuteen. Muutosten seurauksena kotimaisten sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten sekä ulkomaisten sijoituspalveluyritysten ja luotto- ja rahoituslaitosten on aina noudatettava artiklassa tarkoitettuja menettelytapasääntöjä, kun ne tarjoavat sijoituspalvelua Suomessa. Rahoitustarkastukselle ehdotetaan annettavaksi oikeus antaa tarvittaessa tarkempia määräyksiä siitä, miten sijoituspalvelua tarjoavien yritysten on meneteltävä toimiakseen säännösten mukaisesti. Rahoitustarkastukselle annettu norminantovaltuus on perusteltu, koska rahoitustarkastuksen antamat normit voivat tarvittaessa lakiin kirjattuja normeja nopeammin joustaa markkinoilla esiintyviin muutostarpeisiin. Määräyksenantovaltuus on perusteltu myös siksi, että yksityiskohtaisten ja teknisten menettelytapasääntöjen kirjaamista lakiin ei voida pitää tarkoituksenmukaisena. Toisaalta määräyksissä voitaisiin ottaa paremmin huomioon esimerkiksi vaatimus siitä, että sääntelyn tason on oltava erilainen riippuen sijoituspalvelun käyttäjän ammattitaidosta ja sijoituskokemuksesta.

Ammattimaisen sijoittajan määritelmä

Arvopaperimarkkinoiden kansainvälisen kilpailukyvyn ja lainsäädännön joustavuuden ylläpitämiseksi on katsottu tarpeelliseksi ottaa sääntelyssä jatkossa entistä enemmän huomioon se, mikä on erilaisten sijoittajatyyppien erilainen suojan tarve. Tästä syystä arvopaperimarkkinalakiin ehdotetaan otettavaksi ammattimaisen sijoittajan määritelmä, jonka avulla sääntely voidaan kohdistaa tarkemmin niiden sijoittajien suojaksi, jotka ovat sääntelyn tarkoittaman suojan tarpeessa. Ammattimaisen sijoittajan määritelmällä olisi ensi vaiheessa vaikutusta ainoastaan korvausrahastosuojan piiriin kuuluvien sijoittajien luokittelussa sekä menettelytapasääntöjen soveltamisessa.

Määritelmän käyttökelpoisuuden kannalta on tärkeää, että määritelmä on selkeä ja että samaa määritelmää voidaan tarvittaessa soveltaa kaikissa arvopaperimarkkinalainsäädäntöön kuuluvissa laeissa. Jotta kulloinkin olisi selkeästi arvioitavissa, onko tietty yhteisö tai henkilö ammattimainen sijoittaja vai ei, on ammattimaisen sijoittajan määrittelyn tapahduttava mahdollisimman yksiselitteisesti lain tasolla. Määrittelyä ei voi muun muassa oikeusturvasyistä jättää yksinomaan esimerkiksi sijoittajan ja sijoituspalvelun tarjoajan välisessä sopimuksessa ratkaistavaksi asiaksi. Luonnolliset henkilöt, jotka esimerkiksi sijoittavat varojaan arvopapereihin muutoin kuin elinkeinonharjoittamisen yhteydessä, ovat kuluttajansuojalain (38/1978) tarkoittamia kuluttajia, jolloin heille kohdistuvaan arvopaperien markkinointiin ja sijoituspalvelujen tarjontaan sovelletaan kuluttajansuojalain pakottavia säännöksiä. Ammattimaisen sijoittajan ja kuluttajan määritelmien keskinäisen suhteen selkeyden vuoksi se, milloin kuluttaja voi olla ammattimainen sijoittaja, on määriteltävä selkeästi, jotta vältetään tulkintaepäselvyyksiä, jotka johtuisivat siitä, että henkilö voisi olla samanaikaisesti kuluttajansuojalain tarkoittama kuluttaja ja arvopaperimarkkinalaissa tarkoitettu ammattimainen sijoittaja.

Arvopaperinvälittäjän määritelmä

Arvopaperimarkkinalain arvopaperinvälittäjän määritelmään on kytketty runsaasti velvollisuuksia. Korvausrahastojärjestelmän perustamisen ja menettelytapasääntöjen tarkentamisen seurauksena on katsottu tarpeelliseksi myös muuttaa arvopaperinvälittäjän määritelmää. Tietyin edellytyksin ne luottolaitokset, jotka eivät tarjoa sijoituspalveluyrityksistä annetussa laissa tarkoitettuja sijoituspalveluita, voisivat vapautua ehdotetusta ja muusta arvopaperinvälittäjiin soveltuvasta sääntelystä.

Luottolaitosten tilintarkastusta koskevien säännösten tarkistaminen

Luottolaitostoiminnasta annetun lain tilintarkastusta koskevia säännöksiä muutettiin vuoden 1998 alusta voimaan tulleella lain muutoksella siten, että luottolaitoksen tilintarkastukseen ja tilintarkastajiin sovelletaan lähtökohtaisesti tilintarkastuslakia (936/1994) ja osakeyhtiömuotoiseen luottolaitokseen lisäksi osakeyhtiölakia ja osuuspankkeihin osuuskuntalakia (247/1954) . Luottolaitostoiminnasta annetun lain muutoksella kumottiin suurelta osin luottolaitosten tilintarkastajia ja tilintarkastusta koskeneet erityissäännökset, jotka koskivat muun muassa tilintarkastajien lukumäärää ja esteellisyysperusteita. Uusien säännösten eräänä tavoitteena oli varmistaa yleisen tilintarkastuslain soveltuvuus luottolaitoksiin samalla tavalla kuin muihin yrityksiin.

Yleisen tilintarkastuslain säätämisestä huolimatta osakeyhtiölakiin ja osuuskuntalakiin sisältyy edelleen eräitä tilintarkastuslaista poikkeavia, pääosin teknisiä säännöksiä, joita sovelletaan ainoastaan kyseisen yhteisölain soveltamisalan piiriin kuuluvaan yhteisömuotoon. Näin on muun muassa tilintarkastajien lukumäärän kohdalla, jossa osuuskuntalaki asettaa vähimmäisvaatimukseksi tilintarkastuslaista ja osakeyhtiölaista poiketen kaksi tilintarkastajaa. Koska vuoden 1998 alusta muutetussa luottolaitostoiminnasta annetussa laissa ei ole enää tilintarkastajien vähimmäismäärää koskevia säännöksiä, sovelletaan osuuspankkeihin ja muihin osuuskuntamuotoisiin luottolaitoksiin tältä osin ensisijaisesti niiden taustalakina toimivan osuuskuntalain säännöksiä.

Osuuskuntalain parhaillaan valmisteltavana olevia muutoksia, joilla muun muassa osuuskuntalain tilintarkastajien lukumäärää koskevat säännökset yhtenäistetään osakeyhtiölain kanssa, ei ehditä saattaa voimaan vielä vuonna 1998, jonka aikana valittuihin tilintarkastajiin luottolaitostoiminnasta annetun lain muutettuja säännöksiä ensimmäisen kerran sovelletaan. Tämän vuoksi osuuspankkien ja muiden osuuskuntamuotoisten luottolaitosten on valittava muutetuista säännöksistä huolimatta voimassa olevan osuuskuntalain mukaisesti kaksi tilintarkastajaa, kun vähimmäisvaatimuksena muilla luottolaitosmuodoilla on yksi tilintarkastaja. Koska luottolaitokselle valittavista tilintarkastajista kaikkien on oltava auktorisoituja 1 päivästä tammikuuta 1998 lukien, saattaa tilintarkastajien vähimmäismäärää koskevien osuuskuntalain säännösten soveltamisella olla erityisesti pienillä osuuspankeilla kustannuksia lisäävä vaikutus. Eri luottolaitosmuotojen yhdenmukaisen kohtelun varmistamiseksi ehdotetaan, että osuuskuntalain säännöksiä tilintarkastajien lukumäärästä ei sovelleta osuuspankkeihin ja osuuskuntamuotoisiin luottolaitoksiin.

Hypoteekkiyhdistyksistä annetun lain (936/1978) mukaan hypoteekkiyhdistykselle on valittava vähintään kolme tilintarkastajaa. Koska hypoteekkiyhdistyksen tilintarkastukseen ja tilintarkastajiin muutoin sovelletaan luottolaitoslaissa säädettyjä periaatteita, ei ole perusteltua myöskään tältä osin asettaa hypoteekkiyhdistyksille muista luottolaitosmuodoista poikkeavia vaatimuksia.

Oman pääoman jaottelu tilinpäätöksessä

Luottolaitoksia koskevasta vaatimuksesta jakaa oma pääoma tilinpäätökseessä sidottuun ja vapaaseen omaan pääomaan sekä erityiseksi eräksi merkittävään pääomalainaan ehdotetaan luovuttavaksi, koska vastaava vaatimus kumottaneen toukokuussa 1998 myös osakeyhtiölaista. Kirjanpitolaista ja -asetuksesta (1336 ja 1339/1997) vaatimus on poistettu jo aiemmin eikä jakoa sidottuun ja vapaaseen omaa pääomaan tunneta myöskään pankkien ja muiden rahoituslaitosten tilinpäätöksestä ja konsolidoidusta tilinpäätöksestä annetussa direktiivissä 86/635/ETY.

3.2.1.Rahaston laajuus

3.2.2.Korvausrahaston toiminta

3.2.3.Korvausjärjestelmän rahoitus

3.2.4.Sijoituspalveludirektiivin tarkempi kansallinen täytäntöönpano

Arvopaperinvälittäjän voimassa olevia arvopaperimarkkinalain 4 luvun ja optiokauppalain mukaisia velvollisuuksia ehdotetaan täsmennettäväksi sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan edellyttämällä tavalla. Kaikkien Suomessa sijoituspalveluita tarjoavien yritysten olisi noudatettava 4 luvun sääntelyä asiakassuhteissaan. Arvopaperinvälittäjien velvollisuudet laajenevat erityisesti siksi, että velvollisuuksia olisi noudatettava tarjottaessa myös muita sijoituspalveluita kuin arvopaperinvälitystä.

Säännöksiä valmisteltaessa on otettu huomioon se, mihin sijoituspalveluun kukin velvollisuus parhaiten soveltuu. Velvollisuuksien sisältöön ja laajuuteen vaikuttaisi myös se, tarjotaanko palvelua ammattimaiselle vaiko ei-ammattimaiselle sijoittajalle. Keskeisin uusi menettelytapa olisi velvollisuus tiedustella asiakkaan taloudellista asemaa, sijoituskokemusta ja sitä, mihin asiakas pyrkii ostaessaan sijoituspalvelua. Samassa yhteydessä olisi asiakkaan kanssa selvitettävä se, voidaanko tätä pitää ammattimaisena. Asiakkaalle olisi kerrottava myös se, mitä ammattimaiseksi luokitteleminen merkitsee asiakkaan suoja kannalta. Ehdotettavaa tiedusteluvelvollisuutta ei kuitenkaan olisi silloin, jos se olisi asiakkaan sijoituskokemukseen tai muutoin olosuhteisiin nähden tarpeetonta.

Arvopaperimarkkinalain 4 lukuun ehdotetaan myös muutosta, joka velvoittaisi arvopaperinvälittäjän laatimaan asiakassopimuksensa arvopaperikaupintaa lukuun ottamatta aina kirjallisesti. Lakisääteistä velvollisuutta kirjallisen sopimuksen tekemiseen ei olisi silloin, jos asiakas on ammattimainen. Myös arvopaperimarkkinalain 2 luvun markkinointisäännöstä ehdotetaan täydennettäväksi siten, että arvopaperinvälittäjällä olisi selkeä velvollisuus oikaista arvopaperin markkinoinnissa annettu tieto, joka on osoittautunut harhaanjohtavaksi tai totuudenvastaiseksi. Oikaisuvelvollisuus olisi kuitenkin vain silloin, kun totuudenvastainen tai harhaanjohtava tieto on sijoittajan kannalta objektiivisesti arvioiden olennainen. Rahoitustarkastukselle ehdotetaan annettavaksi valtuus antaa tarvittaessa arvopaperinvälittäjille tarkempia määräyksiä siitä, miten arvopaperinvälittäjän tulee menetellä toimiakseen 4 luvun säännösten mukaisesti.

3.2.5.Ammattimaisen sijoittajan määritelmä

Uusi ammattimaisen sijoittajan määritelmä ehdotetaan otettavaksi arvopaperimarkkinalain 1 luvun 4 § 4 momenttiin. Määritelmä olisi siten kaksiosainen, että osa siinä luetelluista sijoittajaryhmistä katsottaisiin suoraan lain nojalla ammattimaisiksi ja osa joko arvopaperinvälittäjän tekemän kirjallisen ilmoituksen nojalla tai sijoittajan itse arvopaperinvälittäjälle tekemän ilmoituksen nojalla. Ammattimaisia sijoittajia olisivat suoraan lain nojalla yhteisöt, joita voidaan pitää ammattimaisina sijoittajina joko sillä perusteella, että niiden oletetaan liike- tai muun toimintansa luonteen vuoksi tuntevan arvopaperimarkkinat ja niiden riskit hyvin taikka sillä perusteella, että niitä ei ole tarpeen suojella laissa samalla teholla ja tarkkuudella kuin ei-ammattimaisia sijoittajia. Ammattimaisia sijoittajia olisivat lisäksi yhtiöt, joiden osake on julkisen kaupankäynnin kohteena sekä ne sijoitustoiminnassaan ilmeisen ammattitaitoiset yhteisöt ja säätiöt, joille arvopaperinvälittäjä on kirjallisesti ilmoittanut, että se pitää näitä ammattimaisina sijoittajina. Näillä yhteisöillä ja säätiöillä olisi kuitenkin mahdollisuus vastustaa arvopaperinvälittäjän ilmoitusta, jolloin niitä ei pidettäisi lain tarkoittamina ammattimaisina sijoittajina. Ammattimaisia sijoittajia olisivat lisäksi vielä ne muut sijoittajat, jotka ovat kirjallisesti ilmoittaneet arvopaperinvälittäjälle olevansa ammattimaisia sijoittajia, joten kyseisten sijoittajien ammattimaisuus perustuisi heidän nimenomaiseen tahdonilmaisuunsa.

6luku. Sijoittajien korvausrahasto

32 §. Korvausrahaston jäsenyys. Pykälän 1 momentin mukaan kaikkien sijoituspalveluyritysten on kuuluttava korvausrahastoon, jonka tarkoituksena on turvata sijoituspalveluyritykseltä sijoituspalvelua ostaneiden sijoittajien varoja. Perustettava korvausrahasto turvaisi sijoittajien saamisia tilanteessa, jossa sijoituspalveluyritys ei itse pysty täyttämään velvoitteitaan. Korvausrahastolla ei olisi muita tehtäviä eikä sitä tai sen varoja voitaisi käyttää muuhun kuin sijoittajien saamisten suorittamiseen 6 luvussa säädetyin edellytyksin. Korvausrahastosta ei esimerkiksi voitaisi maksaa avustuksia jäseninä oleville sijoituspalveluyrityksille.

Momentin mukaan suojattavia saamisia ovat sijoittajan käteisvarat ja lain 2 §:ssä määritellyt sijoituskohteet. Käteisvaroilla tarkoitetaan käteisen rahan lisäksi myös talletuspankin tilillä olevia sijoituspalveluun liittyviä varoja. Sijoituskohteet voivat olla joko fyysisiä taikka arvo-osuusmuotoisia arvopapereita taikka johdannaissopimuksia. Tarkoituksena on, että kaikki sijoittajalle kuuluvat käteisvarat ja sijoituskohteet sekä niiden sijaan tulleet varat ovat korvausrahaston suojan piirissä, riippumatta siitä, missä muodossa ne kullakin hetkellä ovat sijoituspalvelun yhteydessä sijoituspalveluyrityksen hallussa tai sen hallinnoitavina. Ehdotus vastaa korvausrahastodirektiiviä (1 artiklan 3 ja 4 kohta sekä 2 artiklan 2 kohdan 2 alakohta). Korvausrahastodirektiivin 8 artiklan 1 kohdan mukaan sijoittajien saamisia on suojattava riippumatta niiden valuutasta, sijainnista yhteisössä taikka tilien määrästä. Ne palvelut, joiden yhteydessä sijoituspalveluyrityksen hallussa tai hallinnoitavina olevia sijoittajan varoja on korvausrahastodirektiivin mukaan suojattava, ovat lain 3 §:ssä luetellut sijoituspalvelut eli arvopaperinvälitys, markkinatakaus, arvopaperikaupinta, emissiontakaaminen, omaisuudenhoito ja emissionjärjestäminen sekä lain 16 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettu sijoituskohteiden säilytys- ja hoitopalvelu. Suojan piiriin kuuluvista sijoittajista ja palveluista ehdotetaan säädettäväksi jäljempänä 38 §:ssä

Arvopaperimarkkinalain 4 luvun 5 a §:n 1 momentin mukaan sijoituspalveluyrityksen on säilytettävä asiakkaiden varoja erillään omista varoistaan. Käytännössä sijoituspalveluyritys voi säilyttää asiakkaan käteisvaroja asiakasvarojen tilillä tai asiakkaan nimellä olevalla pankkitilillä taikka siten, että varojen antamisesta velaksi sijoituspalveluyritykselle on tehty kirjallinen sopimus. Toisaalta asiakkaan käteisvarat saattavat olla sijoituspalveluyrityksellä silloin, kun se on vastaanottanut ne sijoituspalvelua koskevan toimeksiannon perusteella, vaikka ne onkin sijoitettava viivytyksettä asiakkaan lukuun taikka tilitettävä asiakkaalle. Myös edellä tarkoitetut sijoituspalveluyritykselle velaksi annetut sekä sijoituspalveluyrityksen nimissä olevalla asiakasvaratilillä olevat varat ovat 1 momentissa tarkoitettuja saamisia. Suojan piiriin kuuluisi erikseen kukin sijoittaja, jonka varoja olisi asiakasvaratilillä. Jos sijoituspalveluyrityksen asiakas ei poikkeuksellisesti saisi sijoituspalveluyrityksen maksukyvyttömyystilanteessa varojaan asiakasvaratililtä, olisi korvaus maksettava suoraan sijoittajille. Suojan kannalta olisi merkityksetöntä se, että itse tili on sijoituspalveluyrityksen nimissä. Rahoitustarkastuksen antaman asiakasvarojen erottamista koskevan ohjeen mukaan sijoituspalveluyrityksen on järjestettävä kirjanpitonsa ja muut seurantajärjestelmänsä siten, että asiakasvaroja ja niiden muutoksia voidaan päivittäin seurata myös erikseen kunkin asiakkaan osalta. Asiakasvaratilien suojaamisesta talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa ehdotetaan säädettäväksi tarkemmin 33 §:ssä.

Pykälän 2 momentissa täsmennetään 4 §:ään ehdotettua säännöstä, jonka mukaan oikeus sijoituspalveluiden tarjontaan rajoitetaan ainoastaan niille sijoituspalveluyrityksille ja luottolaitoksille, jotka ovat liittyneet sijoittajien korvausrahaston jäseneksi. Korvausrahaston jäsenyydestä tehtävät päätökset merkitsevät joko sijoituspalvelun tarjoamisen alkamista tai lopettamista. Tästä syystä korvausrahastoon hyväksymisen ja siitä erottamisen perusteet ehdotetaan säädettäväksi tarkasti lain tasolla. Momentin mukaan sijoituspalveluyrityksen jäsenyydestä korvausrahastossa päättäisivät toimilupaa myöntävät asianomaiset viranomaiset, joiden olisi kuitenkin edellä ehdotetun 10 §:n 3 momentin nojalla kuultava hakemuksesta korvausrahastoa. Sijoituspalveluyrityksen katsottaisiin tulleen korvausrahaston jäseneksi sinä päivänä, jona sille myönnetään sijoituspalveluyrityksen toimilupa. Toimiluvan myöntämispäivä olisi korvausrahastosuojan ulottuvuuden kannalta ratkaiseva päivä. Momentin mukaan korvausrahastolla olisi mahdollisuus erottaa sijoituspalveluyritys korvausrahastosta. Erottamismenettelystä ja sen edellytyksistä säädettäisiin jäljempänä ehdotetussa 45 §:ssä. Jos sijoituspalveluyritys erotetaan korvausrahastosta, ei sillä olisi enää oikeutta tarjota sijoituspalvelua. Tällaisessa tapauksessa myös sijoituspalveluyrityksen toimilupa peruutettaisiin mahdollisimman nopeasti. Korvausrahastosuojan ulottuvuuden kannalta erottamispäätöksen tekopäivä olisi ratkaiseva. Luottolaitosten jäsenyyttä koskevista erityissäännöksistä ehdotetaan säädettäväksi luottolaitostoiminnasta annetussa laissa.

Pykälän 3 momentissa säädetään säännösten soveltumisesta luottolaitoksiin, joiden myös olisi kuuluttava korvausrahastoon. Periaatteessa kaikkia korvausrahastoa koskevia sijoituspalveluyrityksiin vaikuttavia säännöksiä sovellettaisiin yhtä lailla myös luottolaitoksiin. Luottolaitoksiin ja sen hallintoa hoitaviin henkilöihin ja toimihenkilöihin sovellettaisiin 6 lukua sekä 19 a §:ssä, 48 §:n 4 momentissa ja 51 §:ssä säädettyä. Eräistä luottolaitoksiin soveltuvista erityissäännöksistä ehdotetaan säädettäväksi luottolaitostoiminnasta annetussa laissa. Vaikka kaikilla suomalaisilla luottolaitoksilla onkin periaatteessa oikeus sijoituspalveluiden tarjontaan, eivät ne kaikki kuitenkaan käytännössä tarjoa sijoituspalveluita. Tästä syystä arvopaperinvälittäjän määritelmää arvopaperimarkkinalaissa ehdotetaan muutettavaksi tavalla, joka vaikuttaa tässä momentissa lueteltujen säännösten soveltamisalaan.

33 §. Korvauksen maksaminen muusta rahastosta. Pykälän 1 momentissa on pyritty selventämään vastuun jakaantumista korvausrahaston ja luottolaitostoiminnasta annetun lain mukaisen talletussuojarahaston kesken. Pääsääntöisesti vastuun jakaantuminen näiden kahden järjestelmän välillä ei aiheuta ongelmia. Talletussuojarahaston jäseninä ovat kaikki talletuspankit, joilla on luottolaitostoiminnasta annetun lain mukaisen toimiluvan nojalla oikeus vastaanottaa yleisöltä takaisinmaksettavia varoja talletuksina. Luottolaitostoiminnasta annetun lain 65 j §:n mukaan talletussuojajärjestelmällä suojataan talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa talletuspankin tilillä olevat tallettajien selvät ja riidattomat saatavat sekä tilille vielä kirjautumattomat maksujen välityksessä olevat tallettajien saatavat. Ehdotetulla korvausrahastoa koskevalla sääntelyllä ei pääsääntöisesti muutettaisi talletussuojarahastoa koskevaa sääntelyä. Esimerkiksi omaisuudenhoitoa sijoituspalveluna tarjoava talletuspankki kuitenkin säilyttää omaisuudenhoidon yhteydessä sijoittajan varoja talletuspankin tilillä. Periaatteessa tällaiset varat voisivat kuulua talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa sekä talletussuojan että korvausrahastosuojan piiriin. Ehdotuksen mukaan sijoituspalvelua tarjoavan talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa tallettajien ja sijoittajien tilillä olevat varat turvattaisiin jatkossakin nykyisen sääntelyn mukaisesti. Talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa korvausrahastolla ei pääsääntöisesti suojattaisi sijoituspalvelua ostaneen sijoittajan tilillä olevia varoja, vaan korvausrahasto suojaisi talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa ainoastaan sijoittajan sijoituskohteita ja muita käteisvaroja kuin tilillä olevia varoja. Tilillä olevat sijoituspalveluun liittyvät varat olisivat talletussuojarahaston suojan piirissä. Suojan ulottuvuutta koskeva selvä rajaus on tarpeen erityisesti sen vuoksi, ettei samoille luottolaitoksen hallussa oleville saamisille turvattaisi kaksinkertaista suojaa. Korvausrahastodirektiivin mukaan saatavan luottolaitokselta voi korvata vain kerran joko korvausrahastodirektiivin taikka talletussuojadirektiivin perusteella (2 artiklan 3 kohta).

Pääsäännöstä poiketen kuitenkin sellaiset talletuspankin tilit, joita luottolaitoksen ja sijoittajan tai sijoituspalveluyrityksen ja sijoittajan kesken sijoituspalvelusta tehdyn sopimuksen mukaan käytetään ainoastaan sijoituspalveluun tai säilytys- ja hoitopalveluun, olisivat talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa korvausrahaston suojan piirissä siten kuin 6 luvussa säädetään. Tästä ehdotetaan säädettäväksi pykälän 2 momentissa. Siitä alkaen, kun sijoittajan tietyllä yksilöidyllä tilillä olevat varat kuuluisivat momentin mukaisesti korvausrahaston suojan piiriin, ei niitä johdonmukaisesti voitaisi enää korvata talletussuojarahastosta edes toissijaisesti tai väliaikaisesti. Varoilla ei siten olisi kahdenkertaista suojaa. Kuvatunlaisessa tilanteessa ei olisi tarpeen selvittää sitä, kumman järjestelmän piiriin tilanne tyypillisimmin kuuluu, sillä jos edellytykset täyttyvät korvausrahaston käyttämiseksi, ei talletussuojarahastoa enää voitaisi käyttää. Direktiivin 2 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on ratkaistava, kummasta järjestelmästä tällaiset saamiset korvataan. Valittu ratkaisu on perusteltu erityisesti siitä syystä, että sen nojalla samaa palvelua ostaneita sijoittajia suojattaisiin mahdollisimman yhtäläisellä tavalla. Lainsäädäntöä valmisteltaessa tutkittiin myös sitä, voitaisiinko kaikkien sijoituspalvelua ostaneiden sijoittajien sijoituspalveluun liittyviä tilillä olevia varoja suojata talletussuojarahaston sijasta korvausrahastosta. Järjestelmän selkeyden ja toimivuuden kannalta sijoittajien talletustileillä olevia varojen erottelu eri suojajärjestelmiin osoittautui mahdottomaksi silloin, jos tiliä käytetään myös muuhun kuin sijoituspalveluun. Tästä syystä päädyttiin ratkaisuun, jonka seurauksena kuitenkin ne luottolaitokselta tai sijoituspalveluyritykseltä sijoituspalvelua ostaneiden sijoittajien tilit, joita käytetään sijoituspalvelusta tehdyn sopimuksen nojalla ainoastaan sijoituspalveluun, olisivat pääsäännöstä poiketen korvausrahastosuojan piirissä talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa. Jotta korvausrahasto olisi tietoinen siitä, mitkä talletuspankkien tilillä olevat varat kuuluvat tämän momentin nojalla korvausrahaston suojan piiriin talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa, olisi sijoituspalveluyrityksen ja luottolaitoksen pyydettäessä annettava sille tätä koskevat tiedot. Tiedonantovelvollisuudesta ehdotetaan säädettäväksi jäljempänä 36 §:n 2 momentissa.

Pykälän 2 momentissa on edelleen tarkennettu ehdotettua sääntelyä liittyen sijoituspalveluyritysten nimissä oleviin asiakasvaratileihin. Arvopaperimarkkinalain 4 luvun 5 a §:n 1 momentin mukaan sijoituspalveluyrityksen haltuun säilyttämistä, sijoittamista tai muuta varainhoitoa varten annetut taikka omaisuuden myynnistä saadut varat on sijoitettava tilille talletuspankkiin tai ulkomaisen luottolaitoksen sivukonttoriin. Usein sijoituspalveluyritykset tallettavat asiakasvarat yhdelle tai muutamalle yhteiselle sijoituspalveluyrityksen nimissä olevalle asiakasvaratilille. Nykyisen talletussuojasääntelyn mukaan kyseinen tili olisi talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa oikeutettu yhteen 150 000 markan suuruiseen korvaukseen. Asiakasvaratilillä olevat sijoittajien varat eivät siten nykyisen sääntelyn mukaan ole riittäväksi katsottavan talletussuojan piirissä. Sijoituspalveluyrityksen nimissä oleva tili olisi korvausrahastosuojan ulkopuolella ehdotetun 38 §:n 2 momentin nojalla. Mikäli tilillä on huomattava määrä sijoituspalveluyrityksen asiakkaiden käteisvaroja, voisi talletuspankin maksukyvyttömyys pahimmillaan johtaa siihen, että lopulta myös sijoituspalveluyritys ajautuu maksukyvyttömyystilanteeseen. Tästä syystä ehdotetun momentin mukaan suojattaisiin sijoituspalveluyritysten asiakasvaratiliä korvausrahastosta siten kuin 6 luvussa säädetään. Suojan piiriin kuuluisi erikseen kukin sijoittaja, jonka varoja olisi asiakasvaratilillä talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa. Suoja olisi maksettava suoraan sijoittajille, vaikka itse tili on sijoituspalveluyrityksen nimissä. Momentin säännökseen liittyy ehdotettu talletussuojarahaston ulottuvuutta koskeva rajaus luottolaitostoiminnasta annetun lain 65 j §:n 4 momentissa, minkä jälkeen talletussuojarahasto ei enää korvaisi sijoituspalveluyrityksen nimissä olevalla asiakasvaratilillä olevia saamisia.

Pykälän 3 momentissa on selvitetty vastuun jakaantumista korvausrahaston ja arvopaperikeskuksen sekä arvo-osuusrekisterin pitäjän välillä. Arvo-osuusrekisterin pitäjän ja arvopaperikeskuksen vastuusta on erityissäännöksiä arvo-osuusjärjestelmästä annetussa laissa. Lain 18 §:ssä säädetään arvo-osuusrekisterinpitäjien velvollisuudesta kartuttaa arvopaperikeskuksen rahastoa. Lain 19 §:n mukaan arvopaperikeskuksella tulee olla myös selvitysrahasto, jota koskevat säännökset on arvopaperimarkkinalain 4 a luvun 7 §:ssä. Koska useat arvo-osuusrekisterin pitäjät ovat sijoituspalveluyrityksiä tai sijoituspalveluita tarjoavia luottolaitoksia, voisi vastuun jakaantuminen korvausrahaston ja arvopaperikeskuksen rahaston välillä aiheuttaa sekaannuksia. Korvausrahaston ja arvopaperikeskuksen rahaston vastuuta ei tulisi sekoittaa siten, että järjestelmät olisivat päällekkäisiä tai korvaisivat toisiaan. Tarkoituksena on, että samasta vahingosta voi saada korvausta korkeintaan yhden normiston perusteella tai korkeintaan yhden kerran. Mahdollisia päällekkäisiä tilanteita varten momentissa säädetään, että korvaus maksetaan ensisijaisesti korvausrahastosta, jos se voitaisiin periaatteessa maksaa sekä korvausrahastosta että selvitysrahastosta tai sekä korvausrahastosta että arvopaperikeskuksen rahastosta. Arvo-osuusrekisterin pitäjän vastuu ja arvopaperikeskuksen rahaston suoritusvelvollisuuden syntyminen eivät luonnollisesti kuitenkaan voisi vaikuttaa niihin yleisiin edellytyksiin, joiden täyttyessä korvausrahaston suoritusvelvollisuus syntyy. Näistä edellytyksistä ehdotetaan säädettäväksi 39 §:ssä. Ehdotettujen säännösten mukaan korvausrahastosta voidaan maksaa sijoittajalle korvauksia ainoastaan sijoituspalveluyrityksen pysyväisluonteisessa maksukyvyttömyystilanteessa 39 §:ssä tarkoitettujen lakisääteisten edellytysten täytyttyä. Lisäksi korvausrahaston vastuu ehdotetaan rajattavaksi tiettyyn enimmäissummaan sijoittajaa kohden 40 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Arvo-osuusrekisterinpitäjällä on sen sijaan ankara vastuu rekisterikirjausten oikeellisuudesta, järjestelmän teknisistä virheistä sekä rekisteritietojen oikeudettomasta hyväksikäytöstä. Tämä vastuu on rajaton ja se voi syntyä useissa tilanteissa jo ennen kuin korvausrahaston voitaisiin katsoa olevan korvausvelvollinen.

Esimerkki epäselvästä ja päällekkäisestä tilanteesta on sellainen, jossa omaisuudenhoitopalveluja tarjoava arvopaperinvälittäjä toimii arvo-osuusrekisterin pitäjänä ja ottaa vastaan omaisuudenhoitoasiakkaalleen osoitettuja tuotonmaksuja. Maksusuojaa koskevan arvo-osuustileistä annetun lain 29 ja 30 §:n muutoksen tultua voimaan 15 päivänä marraskuuta1996 tuli arvo-osuusrekisterinpitäjälle ankara vastuu maksujen suorittamisesta oikeille vastaanottajille. Nämä tuotonmaksuvarat saattavat jäädä toimeksiannon nojalla arvopaperinvälittäjän haltuun esimerkiksi uudelleen sijoitettavaksi. Jos arvopaperinvälittäjä asetetaan konkurssiin ja välittäjä on laiminlyönyt riittävän kirjanpidon ja asiakasvarojen erottamisen, saattavat tuotonmaksuvarat sekoittua välittäjän omaisuuteen siten, että asiakas menettää saatavansa. Tällöin arvopaperinvälittäjällä olisi arvo-osuusrekisterin pitäjän ominaisuudessa ankara vastuu maksun suorittamisesta asiakkaalle, ja asiakkaalle voitaisiin maksaa korvausta korvausrahastosta arvopaperinvälittäjän konkurssiin johtaneen vilpillisen menettelyn seurauksena. Korvausvastuun kohdistuminen riippuisi siitä, kuinka hyvin arvopaperinvälittäjä dokumentoi siirrot arvo-osuusrekisteristä ja ankaran vastuun piiristä asiakkaan lukuun hoidettavalle tilille eli korvausrahaston korvausvastuun piiriin. Koska epäselvyydet kohdentamisessa johtuvat pääsääntöisesti dokumentoinnin ja kirjanpidon laiminlyönneistä ennen konkurssia, on perusteltua, että korvausrahasto on tällöin ensisijainen korvausvelvollinen. Koska korvausrahastosta korvausta ei voitaisi maksaa samalle sijoittajalle kuin tietty enimmäissumma, saattaisi arvopaperikeskus kuitenkin joutua kuvatunlaisessa tilanteessa toissijaiseen vastuuseen, mikäli sijoittajalle syntyneen vahingon määrä on korvausrahaston enimmäisvastuuta suurempi. Arvopaperikeskuksen rahaston olisi korvattava sijoittajille ankaran vastuunsa nojalla määrä, jota sijoittaja ei ole saanut korvausrahastosta. Mainittua rahastoa koskevat säännökset on otettu huomioon sijoittajien korvausrahastoa koskevia säännöksiä valmisteltaessa.

34 §. Korvausrahaston hallinto. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi korvausrahaston hallinnosta. Korvausrahastoa hoitaa korvausrahaston jäseninä olevien sijoituspalveluyritysten valitsema valtuuskunta ja valtuuskunnan valitsema hallitus. Ehdotettu hallintomalli vastaa luottolaitostoiminnasta annetun lain 65 b §:n mukaista sääntelyä. Pykälän 1 momentissa luetellaan edelleen hallituksen tärkeimmät yksittäiset tehtävät, joiden lisäksi sen tehtävänä olisi huolehtia kaikista korvausrahaston toiminnan järjestämiseksi tarpeellisista muista tehtävistä (momentin 11 kohta). Korvausrahaston hallitus voisi uskoa päätösvaltaansa myös erityiselle toiminnanjohtajalle tai asiamiehelle 35 §:n 1 momentin 8 kohdan mukaisesti. Korvausrahastoa hoitavan hallituksen, valtuuskunnan ja mahdollisen toiminnanjohtajan tai asiamiehen välisestä toimivallan jaosta olisi määrättävä tarkemmin korvausrahaston säännöissä. Korvausrahaston hallinnosta aiheutuvat kustannukset kerättäisiin erityisin hallinnointimaksuin, joita koskevat tarkemmat määräykset tulisi ottaa korvausrahaston sääntöihin 35 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti. Hallinnointikustannusten jakamiseen ei olisi välttämätöntä soveltaa kannatusmaksujen kartuttamista koskevia periaatteita, vaan ne voitaisiin jakaa muullakin säännöissä määrättävällä tavalla, esimerkiksi tasaisesti korvausrahaston jäsenten kesken. Pykälän 2 momentin mukaan korvausrahaston kirjanpitoon ja tilinpäätökseen olisi sovellettava kirjanpitolain säännöksiä. Sen lisäksi mitä ehdotetussa 6 luvussa säädetään korvausrahaston hallinnosta, olisi pykälän 3 momentin mukaan korvausrahaston hallintoon sovellettava lisäksi yhdistyslakia.

35 §. Korvausrahaston säännöt. Pykälän 1 ja 2 momentissa on lueteltu korvausrahaston sääntöjen vähimmäissisältö. Säännöissä tulisi määrätä kaikista niistä seikoista, jotka ovat tarpeen korvausrahaston toiminnan ja sen lakisääteisten tehtävien hoitamisen kannalta. Tästä syystä 1 momentin 12-kohtaisen luettelon lisäksi säännöissä voidaan määrätä myös muista korvausrahaston tarpeellisiksi katsomista seikoista. Ehdotuksessa jätetään tarkoituksella useita asioita koskevien tarkempien määräysten antaminen säännöissä määrättäväksi. Jättämällä sääntöjen sisältöä koskevat vaatimukset laissa hyvin yleisiksi annetaan korvausrahastolle tarkoituksenmukaista harkintavaltaa siitä, miten korvausrahaston toiminta käytännössä parhaiten järjestetään.

Pykälän 2 momentti, jossa määrätään siitä, mitä sääntöjen tulee sisältää ulkomaisen sijoituspalveluyrityksen Suomessa olevasta sivukonttorista, vastaa luottolaitostoiminnasta annetun lain 65 a §:n 3 momenttia.

Menettelyllisesti sääntöjen laatiminen tapahtuisi 1 momentin mukaan siten, että korvausrahasto esittää asianomaiselle ministeriölle laatimiensa sääntöjen tai niihin tehtyjen muutosten vahvistamista. Pykälän 1 momentin mukaan ministeriön tulisi ennen vahvistamista pyytää hakemuksesta rahoitustarkastuksen ja Suomen Pankin lausunto. Tällaisella valvonnalla huolehdittaisiin siitä, että korvausrahaston käytännön toiminta vastaa lakia ja sen tavoitteita. Asianomaisen ministeriön tulisi säännöt vahvistaessaan erityisesti ottaa huomioon se, että korvausrahaston kannatusmaksut jakaantuvat tasapuolisesti sekä jäseninä olevien sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten kesken että eri sijoituspalvelumuotojen kesken. Lisäksi ministeriön olisi valvottava sitä, että korvausrahaston hallinnointi on järjestetty oikeudenmukaisesti ja että säännöt ovat myös muussa suhteessa rahaston jäseninä olevien yritysten kilpailuasetelmien kannalta mahdollisimman neutraalit. Tämä on tärkeää erityisesti siitä syystä, että korvausrahaston jäsenenä on kooltaan hyvin eri suuruisia yrityksiä, jotka lisäksi saattavat harjoittaa toisistaan poikkeavaa liiketoimintaa. Korvausrahaston perustamisesta on lainsäädäntöä valmisteltaessa käyty alustavia keskustelua arvopaperinvälittäjien yhdistyksen kanssa sekä Suomen Pankkiyhdistyksen kanssa.

36 §. Korvausrahaston kannatusmaksu. Korvausrahasto rahoitettaisiin korvausrahaston jäseninä olevilta sijoituspalveluyrityksiltä, luottolaitoksilta, ulkomaisilta sijoituspalveluyrityksiltä ja ulkomaisilta luottolaitoksilta vuosittain perittävillä kannatusmaksuilla. Vuosittaisten kannatusmaksujen määräytyminen olisi seurausta kaksivaiheisesta prosessista. Ensi vaiheessa asianomaisen ministeriön on pykälän 1 momentin mukaan vahvistettava korvausrahaston esityksestä ja rahoitustarkastusta sekä Suomen Pankkia kuultuaan seuraavaa toimintavuotta varten kerättävien kannatusmaksujen yhteismäärä. Sijoittajien korvausrahastoon kerättävien vuosittaisten kannatusmaksujen kokonaissuuruutta ei olisi laissa ennalta määrätty tietyn suuruiseksi, vaan asianomaiselle ministeriölle on tarkoituksellisesti jätetty asiassa tietty harkintavalta. Vuosittain vaihteleva kannatusmaksujen kokonaissuuruus riippuisi erityisesti niistä muutoksista, joita olisi tapahtunut korvausrahaston jäseninä olevien yritysten toimintaympäristössä edeltävän vuoden aikana tai joiden voitaisiin olettaa tapahtuvan seuraavan vuoden kuluessa. Korvausrahaston suuruuden tulisi olla sijoittajien saatavien suojaamiseksi riittävä ja uskottava. Tätä arvioidessaan asianomaisen ministeriön tulisi tarkastella erityisesti suojan kattavuutta. Korvausrahaston suuruuden tulee aina olla suhteessa suojan piiriin kuuluvien sijoittajien lukumäärän sekä jäseninä olevien sijoituspalveluyritysten toiminnan laadun ja laajuuden perusteella laskettaviin mahdollisiin enimmäiskorvauksiin. Kunkin sijoituspalveluyrityksen mahdollisesti aiheuttaman korvauksen enimmäiskustannus on suojan piiriin kuuluvien sijoittajien lukumäärä kerrottuna enimmäiskorvaussummalla. Korvausrahaston 44 §:ssä säädettyä 50 miljoonan vähimmäispääomaa arvioitaessa on tarkasteltu erityisesti suojan kattavuutta eli sitä, kuinka monen sijoittajan varoja kuuluu suojan piiriin ja minkä suuruisen rasitteen keskikokoisen sijoituspalveluyrityksen maksukyvyttömyys voi aiheuttaa korvausrahastolle. Arvio suojan kattavuudesta huhtikuussa 1998 on esitetty yleisperustelujen jaksossa 4. Ehdotettujen siirtymäsäännösten mukaan korvausrahaston vähimmäispääoma tulee kartuttaa viiden vuoden kuluessa. Siitä, miten kannatusmaksut kerätään siirtymäajalla, olisi myös otettava määräykset korvausrahaston sääntöihin 35 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti. Suomalaisten arvopaperimarkkinoiden koko ja rakenne saattaa tulevaisuudessa muuttua siten, ettei 44 §:n mukaista vähimmäispääomaa voida enää pitää uskottavana. Koska korvausrahaston kokoa ei ole vahvistettu tietyn suuruiseksi, voidaan monenlaiset olosuhteiden muutokset ottaa asianomaisen ministeriön harkinnassa huomioon. Asianomaisen ministeriön tulisi huolehtia myös siitä, etteivät kannatusmaksuista aiheutuvat kustannukset merkittävästi poikkeaisi suomalaisten sijoituspalveluyritysten kansainvälisten kilpailijoiden vastaavista kustannuksista. Ehdotettu menettely poikkeaa luottolaitostoiminnasta annetun lain 65 d―g §:n periaatteista, joiden mukaan kannatusmaksuina vuosittain kerättävän määrän vähimmäis- ja enimmäistaso on laissa vahvistettu tietyn suuruiseksi muodostuen pankkikohtaisista kiinteistä maksusta ja pankkien konsolidoituun vakavaraisuuteen perustuvasta maksusta.

Kun ministeriö on vahvistanut riittäväksi katsomansa kannatusmaksujen yhteismäärän, korvausrahasto voi pykälän 2 momentin mukaan päättää yksittäisille yrityksille määrättävien kannatusmaksujen suuruudesta. Kannatusmaksun tulee momentin mukaan perustua suojan piiriin kuuluvan sijoituspalvelun luonteeseen, asiakasmääriin ja sijoituspalveluyrityksen konsolidoitujen omien varojen määrään. Sijoituspalvelun luonteella tarkoitetaan sitä, että kannatusmaksujen määräytymisperusteet voisivat olla erilaisia eri sijoituspalveluissa, kuitenkin siten, että perusteet ovat yhtäläiset samaa sijoituspalvelua tarjoaville. Koska tulevaisuudessa mahdollisesti syntyvän korvaustilanteen voidaan suurella todennäköisyydellä olettaa aiheutuvan nimenomaan rikollisesta toiminnasta, jonka todennäköisyyttä ei voida pätevästi arvioida etukäteen, ei kannatusmaksujen määräytymistä voida perustaa toiminnan riskiin. Kuitenkin se, että eri palveluissa sijoituspalveluyrityksillä on erilaiset mahdollisuudet hallinnoida asiakkaiden varallisuutta, tulisi ottaa kannatusmaksuissa huomioon. Tästä syystä eri sijoituspalveluille ja suojan piiriin kuuluville oheispalveluille tulisi kannatusmaksua laskettaessa määrätä esimerkiksi erityiset kertoimet. Mitä suurempi kerroin palvelulla olisi, sitä todennäköisemmäksi siinä palvelussa arvioitaisiin riski siitä, että asiakkaiden varat ovat maksukyvyttömyystilanteessa sekoittuneet tai esimerkiksi kavallettu siten, että asiakkaat tarvitsevat korvausrahastosuojaa. Esimerkiksi pelkässä markkinatakauspalvelussa markkinatakaajalla ei ole lainkaan hallussa tai hallinnoitavana asiakkaiden varoja, kun taas esimerkiksi asiakkaan antamalla niin sanotulla täydellä valtakirjalla tarjottavassa omaisuudenhoitopalvelussa sijoituspalveluyrityksellä on laajat valtuudet päättää asiakkaan varojen käytöstä ja myös laajemmat mahdollisuudet käyttää asiakkaiden varoja rikollisesti. Lainsäädäntöä valmisteltaessa on valtiovarainministeriön, rahoitustarkastuksen, Suomen Pankkiyhdistyksen sekä arvopaperinvälittäjien yhdistyksen kesken käyty alustavia neuvotteluja siitä, miten eri palveluiden riskikertoimia voidaan korvausrahaston säännöissä määritellä.

Korvausrahastosuojan piiriin kuuluvan sijoituspalvelun laajuus vaikuttaisi kannatusmaksuun kahdella tavalla. Ensinnäkin kannatusmaksussa tulisi ottaa huomioon se, miten paljon sijoituspalveluyrityksellä on suojan piiriin kuuluvia asiakkaita. Kunkin sijoituspalveluyrityksen mahdollisesti aiheuttaman korvauksen enimmäiskustannus on suojan piiriin kuuluvien sijoittajien lukumäärä kerrottuna enimmäiskorvaussummalla. Mitä suuremman korvaustapauksen sijoituspalveluyrityksen maksukyvyttömyys voisi korvausrahastolle aiheuttaa, sitä suuremman tulisi olla myös kannatusmaksun. Lisäksi kannatusmaksuja määrättäessä tulisi ottaa huomioon sijoituspalveluyritysten konsolidoitujen omien varojen määrä.

Kannatusmaksun määräytymisestä olisi otettava yksityiskohtaiset määräykset korvausrahaston sääntöihin. Kannatusmaksun laskentakaavaa on alustavasti valmisteltu valtiovarainministeriön, rahoitustarkastuksen, Suomen Pankkiyhdistyksen ja arvopaperinvälittäjien yhteistyössä. Tavoitteena on, että kaikki laissa luetellut kolme perustekijää vaikuttaisivat maksuihin oikeudenmukaiseksi katsottavissa suhteissa. Koska asianomainen ministeriö vahvistaa korvausrahaston säännöt, päättäisi se myös viime kädessä siitä, onko laskentakaava korvausrahaston jäsenyritysten kilpailuedellytysten kannalta oikeudenmukaisesti määritelty. Koska korvausrahastoon kuuluvat yritykset ovat kooltaan hyvin eri suuruisia ja ne tarjoavat hyvin erilaisia palveluja, on tärkeää huolehtia kannatusmaksujen kohdentumisen tasapuolisuudesta. Tästä syystä esimerkiksi konsolidoitujen omien varojen määrää tai asiakasmääriä ei voida ottaa maksuissa huomioon sellaisenaan, vaan ainoastaan rajoitettuun määrään asti ja suhteessa muihin perustekijöihin.

Jokaiselta sijoituspalveluyritykseltä voitaisiin kerätä aluksi tietty kiinteä liittymismaksu silloin, kun se liittyy korvausrahaston jäseneksi. Tämä säännöissä vahvistettu jäsenmaksun kaltainen maksu olisi kaikille jäsenille samansuuruinen. Joillekin jäsenille se saattaisi mahdollisesti olla jopa ainoa korvausrahastoon maksettava kannatusmaksu. Kiinteä osuus voitaisiin kerätä myös joka vuosi erikseen siten, että tietty osa vuosittaisesta kannatusmaksuina kerättävästä kokonaissummasta jaettaisiin jäsenten kesken tasan. Kiinteästä maksusta olisi määrättävä korvausrahaston säännöissä.

Jotta korvausrahasto voisi tehdä kannatusmaksujen yhteismäärää koskevan esityksen ministeriölle, on sijoituspalveluyritysten velvollisuutena momentin mukaan toimittaa korvausrahastolle tiedot suojan piiriin kuuluvien sijoittajien lukumäärästä ja muista korvausrahaston vaatimista, kannatusmaksun määrittämiseksi tarpeellisista tiedoista. Ehdotettu säännös vastaa arvo-osuusjärjestelmästä annetun lain 15 §:n 3 momentin viimeistä virkettä. Tiedonantovelvollisuuden sisältöä koskevat tarkemmat säännöt olisi sisällytettävä korvausrahaston sääntöihin 35 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti. Korvausrahaston säännöissä olisi määrättävä myös niin sanottu määräytymispäivä tai ajanjakso, jonka mukaisen tilanteen mukaan sijoituspalveluyritykset tekisivät kyseiset laskelmat.

Pykälän 3 momentissa ehdotetaan säädettäväksi siitä, että osuuspankkien yhteenliittymään kuuluvia talletuspankkeja pidetään korvausrahaston kannatusmaksua laskettaessa yhtenä pankkina. Säännös vastaa luottolaitostoiminnasta annetun lain 65 d §:ää, jonka mukaan osuuspankkien yhteenliittymään kuuluvia pankkeja pidetään talletussuojarahaston kannatusmaksua laskettaessa yhtenä pankkina. Yhteenliittymään kuuluvien pankkien puolesta korvausrahaston kannatusmaksun maksaisi yhteenliittymän keskusyhteisö. Korvausrahaston kartutusvelvollisuuden perusteet olisivat yhteenliittymälle kuitenkin samat kuin muille korvausrahaston jäsenille. Yhteenliittymän kannatusmaksu olisi jaettava yhteenliittymään kuuluvien pankkien kesken samalla tavalla kuin yksittäiset kannatusmaksut määräytyisivät 2 momentin mukaan. Ainoastaan rahoitustarkastuksen luvalla kannatusmaksu voitaisiin jakaa muulla tavalla.

Pykälän 4 momentin mukaan korvausrahaston päättämien yksittäisten kannatusmaksujen suuruus olisi annettava tiedoksi rahoitustarkastukselle viimeistään kuukautta ennen sitä hetkeä, jolloin ne on sääntöjen mukaan maksettava. Momentin mukaan rahoitustarkastus voisi korvausrahaston esityksestä poiketen määrätä korottamaan liian alhaiseksi vahvistettua kannatusmaksua. Sijoituspalveluyrityksen taloudellisessa tilanteessa tapahtuneiden muutosten johdosta aiemmin arvioitu kannatusmaksu saattaisi osoittautua riittämättömäksi. Korottamispäätöksen seurauksena kannatusmaksujen kokonaismäärä voisi nousta suuremmaksi kuin ministeriön aiemmin vahvistama vuosittainen kokonaismäärä.

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin siitä, miten kannatusmaksu on suoritettava. Pääsääntöisesti koko korvausrahaston kannatusmaksuin kerättävä pääoma olisi suoritettava käteisenä. Momentissa mahdollistetaan kuitenkin se, että yhteisesti niin päätettyään korvausrahaston jäsenet voisivat säännöissä määrättävällä tavalla kattaa enintään puolet kartutettavasta pääomasta yhteisesti hankittavalla vakuutuksella. Säännöksen tarkoituksena on helpottaa sijoituspalveluyrityksille kannatusmaksujen kartuttamisesta aiheutuvaa taloudellista rasitetta. Säännöksellä ei velvoiteta korvausrahastoa hankkimaan vakuutusta, mutta mikäli vastuun kattaminen yhteisesti hankittavalla vakuutuksella osoittautuisi edulliseksi vaihtoehdoksi, voisi korvausrahasto päättää vakuutuksen ottamisesta. Mahdollisesti hankittavan vakuutuksen tulisi olla kollektiivinen. Tämä tarkoittaa sitä, että korvausrahasto tekisi yhteisen päätöksen vakuutuksen ottamisesta, eivätkä yksittäiset sijoituspalveluyritykset voisi jäädä vakuutuksen ulkopuolelle. Vakuutus tulisi ottaa korvausrahaston nimiin ja siitä aiheutuvista kustannuksista, kuten muistakin korvausrahaston velvollisuuksista, olisivat kaikki korvausrahastoon kuuluvat sijoituspalveluyritykset yhdessä vastuussa. Vakuutusmaksu jaettaisiin korvausrahaston jäsenten kesken samassa suhteessa kuin käteisenä maksettava kannatusmaksu. Jos korvausrahasto ei päättäisi ottaa vakuutusta, eivät siihen olisi oikeutettuja myöskään yksittäiset sijoituspalveluyritykset oman kartutusvelvollisuutensa osalta. Niin halutessaan korvausrahasto voisi luonnollisesti ottaa vakuutuksen myös suuremmalle vastuumäärällä kuin laissa on edellytetty. Säännöstä siitä, että puolet kannatusmaksun suuruudesta on aina kartutettava käteisenä, sovellettaisiin myös silloin, jos korvausrahastoon on päätetty kartuttaa sen 44 §:ssä säädettyä vähimmäispääomaa enemmän varoja tai jos korvausrahaston pääoma joudutaan kartuttamaan syntyneen korvaustapauksen seurauksena uudelleen. Vakuutuksen käyttämisestä ja sen suuruudesta olisi määrättävä yksityiskohtaisemmin korvausrahaston säännöissä (35 §:n 1 momentin 5 kohta). Vakuutuksella katettava korvausrahaston pääoman suuruus voisi olla 0―50 prosenttia. Mikäli korvausrahasto ei ottaisi vakuutusta, katettaisiin koko korvausrahaston pääoma käteisellä. Momentissa säädetään edelleen siitä, että rahoitustarkastuksen olisi valvottava sitä, että korvausrahaston pääomaa kartutetaan käteisenä tasaisesti eli ettei korvausrahaston pääomaa kateta vakuutuksella enempää kuin momentin mukaan on mahdollista. Säännös liittyy ehdotettuun 44 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan pääomaa on kartutettava käteisellä tasaisesti.

Pykälän 6 momentissa säädettäisiin siitä, että säännöissä määrätyin edellytyksin kannatusmaksuja ei enää kerättäisi silloin, kun korvausrahastoon on kartutettu 44 §:n edellyttämä vähimmäispääoma eikä rahaston taloudellisessa toiminnassa ole tapahtunut mitään merkittävää. Perimisen keskeyttämiselle tulisi saada asianomaisen ministeriön lupa, joka voitaisiin myöntää enintään vuodeksi kerrallaan. Päätös olisi siten tehtävä joka vuosi uudelleen, sillä vähimmäispääoman saavutettuaan korvausrahasto on saattanut joutua jonain vuonna korvausvelvolliseksi tai sen olosuhteissa on voinut tapahtua jokin muu muutos. Toisaalta 44 §:ssä asetettua vähimmäispääomaa ei ole tarkoitettu pysyväksi eikä enimmäispääomaksi. Vähimmäispääomaa on pidettävä ainoastaan korvausrahaston perustamisajankohtana tehtynä arviona siitä, minkä suuruinen rahaston tulisi olla, jotta sillä pystyttäisiin kattamaan sen hetkisen arvion mukaan mahdolliset korvaustapaukset. Ajan kuluessa korvausrahastoon saattaa liittyä uusia jäseniä tai siinä jäsenenä olevien sijoituspalveluyritysten harjoittama toiminta saattaa muuttua laadultaan tai laajuudeltaan sellaiseksi, ettei 44 §:ssä tarkoitettua vähimmäispääomaa voida pitää sijoittajien suojan kannalta riittävänä. Asianomaisen ministeriön olisi tehtävä tämän momentin mukainen lupapäätös kannatusmaksujen keräämättä jättämisestä samassa yhteydessä kun se vahvistaa pykälän 1 momentin mukaisesti korvausrahastoon vuosittain kartutettavien varojen yhteismäärän. Pykälän 1 momentin säännöksestä johtuen tämän momentin mukaista lupaa ei voitaisi myöntää vuotta pidemmäksi ajaksi.

Pykälän 7 momentissa säädettäisiin korvausrahaston itsenäisyydestä. Korvausrahastolle luovutettu kannatusmaksu siirtyy sille täysin omistusoikeuksin. Maksua ei saisi lukea sijoituspalveluyrityksen varoiksi. Tämä merkitsee sitä, ettei sijoituspalveluyrityksellä tai sen seuraajilla tai velkojilla ole oikeutta millään tavoin määrätä korvausrahastolle luovuttamansa varallisuuden käytöstä eikä myöskään mahdollisuutta saada maksamiaan kannatusmaksuja takaisin. Säännös vastaa luottolaitostoiminnasta annetun lain 65 h §:ää. Johdonmukaisesti myöskään korvausrahastoon luovutettujen varojen sijoittamisesta saatavaa tuloa ei makseta sijoituspalveluyrityksille, vaan korvausrahaston pääoman sijoittamisesta saadut tuotot lisätään korvausrahaston pääomaan sekä kaikkien sijoituspalveluyritysten että sijoittajien hyväksi 44 §:n 2 momentin mukaisesti. Myöskään sijoituspalveluyrityksen lopettaessa sijoituspalvelujen tarjoamisen sille ei palautettaisi sen korvausrahastoon maksamia kannatusmaksuja. Ainoa poikkeus edellä luetelluista periaatteista olisi yleisseuraanto. Vain korvausrahaston jäsenen sulautuessa toiseen korvausrahaston jäseneen tai sen jakaantuessa toisesta korvausrahaston jäsenestä olisi korvausrahastoon suoritettu kannatusmaksu siirtokelpoinen. Sulautuvan yrityksen maksama kannatusmaksu voitaisiin näin lukea sulautumisessa muodostuneen yrityksen hyväksi. Vastaavasti jos sijoituspalveluyritys jakaantuu useammaksi sijoituspalveluyritykseksi, aiemmin maksetut kannatusmaksut voidaan jakaa uusien sijoituspalveluyritysten hyväksi.

37 §. Ulkomaisen sijoituspalveluyrityksen sivuliikkeen ja ulkomaisen luottolaitoksen sivukonttorin kannatusmaksu. Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa toimiluvan saaneen sijoituspalveluyrityksen Suomessa olevan sivukonttorin kannatusmaksu määräytyisi samoin perustein kuin suomalaisen sijoituspalveluyrityksen kannatusmaksu. Kaikissa Euroopan talousalueen jäsenvaltioissa toimii jatkossa korvausrahaston kaltainen suojajärjestelmä. Euroopan talousalueelta tulevien sijoituspalveluyritysten osalta korvattavat saamiset on tarkemmin määrättävissä, sillä suoja koskisi vain sijoituspalveluyrityksen kotivaltion suojajärjestelmän ylittävää suojaa, ja korvausvelvollisuus realisoituisi periaatteessa aina kun sijoituspalveluyrityksen kotivaltion korvausjärjestelmä on todettu korvausvelvolliseksi. Pääsääntöisesti myös muussa kuin Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa toimiluvan saaneen sijoituspalveluyrityksen sivuliikkeen kannatusmaksu määräytyisi samoin kuin suomalaisen sijoituspalveluyrityksen. Mahdollisesti korvattavia sijoittajien saamisia ei kuitenkaan ole niiden kohdalla mahdollista määritellä etukäteen samalla tarkkuudella, sillä ulkomaisen sijoituspalveluyrityksen oikeudesta tarjota sijoituspalvelua Suomessa annettuun lakiin ehdotetun uuden 8 a §:n mukaan säännöksessä tarkoitetun sivuliikkeen sijoittajien saamisista korvataan vain se osa, jota sijoittaja ei saa ulkomaisen sijoituspalveluyrityksen maksukyvyttömyysmenettelyssä. Korvausrahaston maksuvelvollisuuden syntyminen ei ole siten itsestään selvä kuin Euroopan talousalueelta tulevien sijoituspalveluyritysten maksukyvyttömyysmenettelyssä. Toisaalta Euroopan talousalueen ulkopuolelta tulevien sijoituspalveluyritysten osalta suoja ei välttämättä ole ainoastaan täydentävä, sillä se saattaa olla ainoa kyseisen sijoituspalveluyritysten asiakkaille tarjottava korvausrahastosuoja. Edellä ehdotetun 35 §:n 2 momentin mukaan korvausrahaston säännöissä olisi määrättävä tarkemmin ulkomaisten sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten kannatusmaksun määräytymisestä ja korvausvelvollisuuden perusteista.

38 §. Suojan piiriin kuuluva sijoittaja. Pykälässä rajataan korvausrahastosuojan piiriin kuuluvien sijoittajien joukko. Pykälän 1 momentin mukaan suojan piiriin kuuluvat pääsäännön mukaan kaikki sijoittajat, joille sijoituspalveluyritys on tarjonnut 3 §:ssä tarkoitettuja sijoituspalveluita tai 16 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettuja säilytys- ja hoitopalveluita. Lain 16 §:n 1 momentin 5 kohdassa mainittu tallelokeropalvelu ei kuulu suojan piiriin. Rajaus vastaa direktiivin 1 artiklan 2 kohtaa. Suojan piiriin kuuluisivat siten kaikki ne sijoituspalveluyritysten tarjoamat palvelut, joissa sijoituspalveluyritys joko voi pitää asiakkaan varoja hallussaan tai joissa sijoituspalveluyrityksellä on oikeus muutoin hallinnoida asiakkaan varoja. Näissä palveluissa voi poikkeuksellisessa tilanteessa olla riski siitä, että asiakkaan varat sekoittuvat sijoituspalveluyrityksen varoihin tai ne jostain muusta syystä eivät ole palautettavissa asiakkaalle sijoituspalveluyrityksen maksukyvyttömyystilanteessa.

Se, etteivät kaikki sijoittajat ole markkinoilla samanlaisessa asemassa, on otettu esityksessä huomioon. Pykälän 1 momentista poiketen on 2 momentissa rajoitettu suojan ulkopuolelle kaikki arvopaperimarkkinalain 1 luvun 4 §:n 4 momentissa tarkoitetut ammattimaiset sijoittajat. Koska suomalaisen korvausrahaston perimmäinen tarkoitus on suojata nimenomaan sellaisia piensijoittajia, jotka sijoittavat ensisijaisesti omia varojaan vaihtoehtona pankkitalletukselle, on momentin tarkoituksena rajata suojan ulkopuolelle ammattimaiset sijoittajat. Arvopaperimarkkinalain luettelo vastaa sisällöltään osittain korvausrahastodirektiivin liitettä sijoittajista, jotka korvausrahastodirektiivin perusteella on mahdollista jättää suojan ulkopuolelle sen vuoksi, ettei niiden katsota tarvitsevan erityistä suojaa. Ammattimaisella sijoittajalla tarkoitetaan erityisesti sellaista sijoittajaa, joka ei ole suojan tarpeessa siksi, että hän tuntee käyttämänsä sijoituspalveluyrityksen tai kykenee muista syistä arvioimaan kyseisen sijoituspalveluyrityksen käyttämiseen liittyvän riskin. Direktiivin luettelon tarkoituksena on mahdollistaa institutionaalisten ja ammattimaisten sijoittajien rajaaminen suojan ulkopuolelle, mikäli tämä katsotaan kansallisesti tarkoituksenmukaiseksi. Direktiivin esimerkinomaisessa luettelossa mainitaan nimenomaisesti useita institutionaalisia ja ammattimaisia sijoittajia, kuten eläkerahastot ja sijoituspalveluyritykset, mutta siinä ei kuitenkaan ole tarkasti määritelty sitä, millaista sijoittajaa nimityksellä ammattimainen sijoittaja muutoin tarkoitetaan. Ammattimaisuuden määrittely on jätetty kansalliseen harkintaan.

Suomessa arvopaperimarkkinalain ammattimaisen sijoittajan määritelmää sovellettaisiin tässä vaiheessa sekä korvausrahaston suojan piiriin kuuluvien sijoittajien määrittelemiseksi että arvopaperimarkkinalain 4 luvun menettelytapasääntöjen soveltamisessa. Sijoittajan ammattimaisuus olisi seurausta joko suoraan lain säännöksestä, sijoittajan ja arvopaperinvälittäjän tekemästä sopimuksesta taikka siitä, ettei sijoittaja ole vastustanut sille tehtyä ilmoitusta, jossa arvopaperinvälittäjä arvioi asiakkaan ammattimaiseksi. Arvopaperimarkkinalain 4 lukuun ehdotettujen velvollisuuksien seurauksena sijoituspalveluyritys on entistä selkeämmin velvollinen tuntemaan asiakkaansa ja ottamaan selvää tämän sijoituskokemuksesta. Myös tästä syystä sijoituspalveluyrityksen katsotaan voivan osaltaan pätevästi arvioida sitä, onko sijoittaja kokemukseensa nähden katsottava ammattimaiseksi. Jos sijoittaja on tehnyt sijoituspalvelun tarjoajan kanssa sellaisen sopimuksen, jossa sijoittaja on katsonut olevansa ammattimainen ja jos sijoittaja on samalla tullut tietoiseksi siitä, ettei tämän luokittelun seurauksena enää kuulu korvausrahastosuojan piiriin, ei sijoittajalla olisi jälkikäteen mahdollisuuksia muuttaa asemaansa koskevaa aiempaa näkökantaansa. Arvopaperimarkkinalain ammattimaisen sijoittajan osittain tulkinnanvaraisen rajauksen on tunnustettu sisältävän juuri edellä mainitun vaaratekijän siitä, että sijoittaja mahdollisessa korvaustapauksessa kuitenkin vaatisi asemaansa koskevan sopimuksen kumoamista. Esille nousevassa tapauksessa ei voitaisi vedota siihen, että sijoittaja olisi etukäteen luopunut hänelle kuuluvasta etuudesta. Kysymys ei ole siitä, että sijoittaja luopuisi etuudestaan. Lainsäädännöllä nimenomaan rajataan kyseiset sijoittajat suojan ulkopuolelle, eikä kyseinen suoja lain mukaan ulotu sijoittajaan. Lain tavoitteen mukainen on sellainen tilanne, jossa kaikki ammattimaisiksi katsottavissa olevat sijoittajat on rajattu suojan ulkopuolelle. Mikäli sijoittaja on muu kuin ammattimainen sijoittaja, saisi hän aina sijoituskohteesta riippumatta samanlaista korvausrahastosuojaa.

Pykälän 2 momentissa rajataan suojan ulkopuolelle edelleen sellaiset sijoittajat, jotka ovat aiheuttaneet sijoituspalveluyrityksen vaikeudet, hyötyneet sijoituspalveluyrityksen taloudellisista vaikeuksista tai vaikeuttaneet sijoituspalveluyrityksen taloudellisia vaikeuksia. Säännös vastaa korvausrahastodirektiivin ensimmäisen liitteen 17 kohtaa. Sijoittajalle, joka jäisi suojan ulkopuolelle siksi, että näin on sopimusta tehtäessä sovittu, tai joka muutoin kuuluu jonkin arvopaperimarkkinalain 1 luvun 4 §:n 4 momentissa luetellun sijoittajatyypin joukkoon, olisi tiedotettava suojan puuttumisesta myös jäljempänä ehdotetun 46 §:n 2 momentin mukaisesti. Tarkoituksena on, että sijoituspalveluyrityksen asiakas tietää aina etukäteen, kuuluko hän suojan piiriin vaiko ei.

39 §. Korvausrahaston suoritusvelvollisuuden alkaminen. Pykälässä määritellään tilanteet, jolloin korvausrahaston suoritusvelvollisuus voi alkaa. Pykälä vastaa luottolaitostoiminnasta annetun lain 65 i §:ää. Jos sijoittajan käyttämä sijoituspalveluyritys ei suorita sijoittajalle tämän selviä ja riidattomia saatavia, voisi sijoittaja ilmoittaa tästä 1 momentin mukaan rahoitustarkastukselle. Ilmoituksen tarkoituksena olisi saattaa rahoitustarkastuksen arvioitavaksi se, onko kyseisen sijoituspalveluyrityksen katsottava olevan sellaisessa tilassa, että sijoittajille voitaisiin maksaa korvauksia korvausrahaston varoista.

Saatuaan sijoittajilta tai muutoin tiedon siitä, ettei sijoituspalveluyritys ole suorittanut sijoituspalveluiden tarjoamisen tai 16 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitetun säilytys- ja hoitopalvelun yhteydessä sijoituspalveluyrityksen hallussa tai hallinnoitavana olevia sijoittajien selviä ja riidattomia saamisia, tulisi rahoitustarkastuksen pykälän 2 momentin mukaan päättää, onko sijoittajien saamiset suoritettava korvausrahastosta. Rahoitustarkastuksen on tehtävä päätös 21 päivän kuluessa siitä, kun se sai tietää sijoituspalveluyrityksen laiminlyönnistä.

Pykälän 2 momentissa määritellään edelleen ne tilanteet, jolloin suoritusvelvollisuus voi syntyä. Korvausrahastosta voitaisiin maksaa korvauksia ensinnäkin silloin, kun sijoituspalveluyrityksen tai luottolaitoksen laiminlyönti on johtunut sen asettamisesta maksukyvyttömyysmenettelyyn. Maksukyvyttömyysmenettelyllä tarkoitetaan konkurssia ja yrityssaneerausta sekä luottolaitoksen osalta lisäksi toiminnan keskeyttämistä, sulkemista tai selvitystilaa. Korvausrahaston suoritusvelvollisuus alkaisi myös muussa sijoituspalveluyrityksen ja luottolaitoksen maksukyvyttömyystilanteessa, jos rahoitustarkastus katsoo maksukyvyttömyyden muuksi kuin tilapäiseksi ja saa siitä riittävän selvityksen. Muulla maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan ulosotto- tai turvaamistoimen kohdistamista sijoituspalveluyrityksen maksu- tai toimitusvelvoitteeseen tai siitä annettuun vakuuteen. Korvattavien saamisten tulisi olla erääntyneitä ja riidattomia. Korvausrahastoa ei voitaisi käyttää sijoittajien suojaamiseen muulloin kuin momentissa luetelluissa tilanteissa. Viime kädessä olisi rahoitustarkastuksen tehtävänä arvioida sitä, onko sijoituspalveluyritys katsottava pysyvästi maksukyvyttömäksi. Rahoitustarkastuksen tehtävänä olisi huolehtia siitä, ettei korvausrahastoa milloinkaan käytettäisi tilapäisessä maksuhäiriötilanteessa eli silloin kun sijoituspalveluyritys pian kykenisi itse selviytymään velvoitteestaan. Säännöksellä turvataan korvausrahastoa esimerkiksi yksittäisten velkojien yrityksiltä hyötyä korvausrahastosuojan olemassaolosta sekä siltä, että korvausrahastoa käytettäisiin silloin, kun sijoituspalveluyritys on haluttomuuttaan tai huolimattomuuttaan jättänyt velvoitteensa suorittamatta. Yksittäisten velvoitteiden suorittamatta jättäminen ilman siihen liittyvää pysyvää kyvyttömyyttä suoriutua muista velvoitteista ei oikeuttaisi maksamaan sijoittajille korvauksia korvausrahastosta. Taloudellisiin syihin eivät kuuluisi esimerkiksi sellaiset väliaikaiset tilanteet, joissa rahojen tai sijoituskohteiden takaisinmaksu on viivästynyt lakon tai teknisten ongelmien vuoksi tai muiden ylivoimaiseksi esteeksi luonnehdittavien syiden vuoksi. Korvausrahastosuojan piirin ulkopuolelle jäävät korvausvaatimukset on esitettävä normaalissa tuomioistuinmenettelyssä kuten aiemminkin. Yksittäisiä saamisoikeuksia koskevia riitoja ei jatkossakaan ratkottaisi korvausrahastossa eikä rahoitustarkastuksessa.

Pykälän 3 momentin mukaan rahoitustarkastuksen olisi annettava 2 momentin mukaisesta päätöksestään viipymättä tieto momentissa luetelluille tahoille. Lopulliset päätökset yksittäisille sijoittajille maksettavista korvauksista ja niiden suuruudesta tutkisi ja ratkaisisi korvausrahasto itse saatuaan tiedon rahoitustarkastuksen tekemästä suoritusvelvollisuuden alkamista koskevasta päätöksestä. Korvattavien saamisoikeuksien laskemisesta säädettäisiin tarkemmin 40 §:ssä ja saamisten maksamistavasta ja määräajoista säädettäisiin 42 §:ssä. Jotta sijoituspalveluyrityksen asiakkaat saavat tiedon rahoitustarkastuksen tekemästä päätöksestä, olisi korvausrahaston annettava siitä kirjallisesti tieto kullekin maksukyvyttömän sijoituspalveluyrityksen asiakkaalle (43 §:n 1 momentti).

Jotta rahoitustarkastus voisi tehdä lain edellyttämän päätöksen, tulee sijoituspalveluyrityksen pykälän 4 momentin mukaan antaa korvausrahastolle tiedot sijoittajista ja saamisista, jotka kuuluvat suojan piiriin. Koska kaikki suojan piiriin kuuluvien sijoittajien ja kannatusmaksujen määrittämiseksi ja muuhun korvausrahaston hallinnointiin tarvittavat tiedot eivät ole julkisia, ehdotetaan jäljempänä 48 §:ään otettavaksi arvopaperimarkkinalain 7 luvun 3 §:ää vastaava säännös salassapitovelvollisuudesta. Vaitiolovelvollisuutta koskeva säännös ulottuisi rahoitustarkastuksen lisäksi kaikkiin, jotka korvausrahaston hallinnointia tai muita sen asioita hoitaessaan ovat saaneet tietoonsa sijoituspalveluyrityksen tai sen asiakkaiden taloudellista asemaa tai yksityistä olosuhdetta koskevan julkistamattoman seikan taikka liike- tai ammattisalaisuuden.

40 §. Korvattavat saamiset. Pykälän 1 momentissa määritellään korvattavat saamiset. Suojan piiriin kuuluvat lähtökohtaisesti kaikki ne suojan piiriin kuuluvien sijoittajien käteisvarat ja sijoituskohteet, jotka ovat olleet maksukyvyttömäksi todetun sijoituspalveluyrityksen hallussa tai hallinnoitavina, ja joita sijoituspalveluyritys ei ole maksanut sijoittajalle sopimuksen mukaisesti takaisin. Momentissa rajataan suojan piiriin kuuluvien sijoittajien oikeutta korvaukseen korvausrahastodirektiivin (4 artikla) edellyttämällä tavalla. Minimiharmonisointiperiaatteen mukaisesti enimmäiskorvaus olisi korvausrahastodirektiivin vähimmäismäärä eli 90 prosenttia sijoittajan samalta sijoituspalveluyritykseltä olevan saamisoikeuden suuruudesta, kuitenkin enintään 20 000 ecua (noin 120 000 markkaa). Rajoituksen seurauksena käytännössä sellainen sijoittaja, jonka saamisoikeuden suuruus olisi noin 133 333 markkaa, olisi oikeutettu enimmäiskorvaukseen eli 120 000 markkaan, sillä 90 prosenttia 133 333 markasta on 120 000 markkaa. Sijoittaja, jonka saamisoikeus olisi 120 000 markkaa saisi 108 000 markkaa. Sijoittaja, jonka saamisoikeus sijoituspalveluyritykseltä olisi enemmän kuin 133 333 markkaa, saisi myös 120 000 markan suuruisen korvauksen. Samalta sijoituspalveluyritykseltä olevien saamisoikeuksien yhteissummasta riippumatta sama sijoittaja voi saada korvausta saman sijoituspalveluyrityksen maksukyvyttömyystilanteessa ainoastaan kerran, vaikka sijoittajan käyttämät sijoituspalvelut olisivat eri tyyppisiä. Samaan konserniin kuuluvia useita sijoituspalveluyrityksiä pidettäisiin korvausta laskettaessa eri yrityksinä. Säännöksiä sovellettaisiin riippumatta suojan piiriin kuuluvien yksittäisten saamisoikeuksien lukumäärästä, valuutasta tai maantieteellisestä sijainnista.

Ehdotetun 2 momentin mukaan sijoittajille maksettava korvaus olisi laskettava sijoituksen kulloisenkin markkina-arvon mukaan. Säännös vastaa direktiivin 2 artiklan 4 kohtaa. Markkina-arvolla tarkoitettaisiin esimerkiksi sijoituskohteen viimeisintä virallista noteerausta. Laskelmien perusteena on pidettävä päivää, jolloin rahoitustarkastus teki päätöksen korvausrahaston suoritusvelvollisuuden alkamisesta tai jolloin sijoituspalveluyritys asetettiin konkurssiin, riippuen siitä kumpi päivä on aikaisempi. Jos korvausrahaston suoritusvelvollisuudesta poikkeuksellisesti päättää valtioneuvosto ehdotetun 12 §:n 4 momentin mukaisesti, olisi laskelmien perusteena johdonmukaisesti pidettävä päivää, jona päätös toimiluvan peruuttamisesta tehtiin. Korvausrahastosta ei siten esimerkiksi korvattaisi sijoituskohteiden arvojen heilahtelusta aiheutuneita tappioita, vaan ainoastaan saamisen kulloinkin määrättävissä oleva markkina-arvo.

Rahastosta ei voida maksaa vahingonkorvaussaatavia eikä viivästyskorkoa lukuun ottamatta sijoittajalle varojen takaisinmaksun viivästymisen aiheuttamia muita taloudellisia vahinkoja, esimerkiksi saamatta jääneitä tuloja. Korvauksen suuruuden laskemiseksi pykälän 2 momenttiin on otettu säännökset siitä, miten usean sijoittajan yhteiseen lukuun tekemät toimeksiannot vaikuttavat sijoittajan oikeuteen korvaukseen. Korvausrahastodirektiivin 8 artiklan 2 kohdan sanamuodon mukaan yhteisellä sijoitustoimella tarkoitetaan sijoitustointa, joka tehdään vähintään kahden henkilön lukuun tai johon vähintään kahdella henkilöllä on oikeuksia, joita voidaan käyttää vähintään yhden näistä henkilöistä toimesta. Tarkoituksena on, että suojan määrää laskettaessa otetaan yhteiseen lukuun tehdystä toimeksiannosta huomioon kullekin sijoittajalle siitä kuuluva osuus. Jollei erityismääräyksiä ole, saatavat jaetaan tasan sijoittajien kesken, jolloin osuus korvausrahastosta maksettavasta korvauksesta on kaikille samansuuruinen. Direktiivin periaatteet vastaavat suomalaista yhteisomistusoikeutta koskevaa lainsäädäntöä, jonka mukaan tarkempien määräysten puuttuessa yhteisomistajien osuudet katsotaan samansuuruisiksi. Mikäli useamman henkilön yhdessä tekemää sijoitusta ei kuitenkaan voi katsoa jaettavaksi sijoittajien kesken, kysymyksessä on niin sanottu jakamaton yhteisomistus, esimerkiksi jakamaton kuolinpesä. Tällaiselle sijoitukselle laskettavaa korvausta ei oteta huomioon laskettaessa yhden yhteisomistajan muuta oikeutta korvaukseen. Kuten juridisesti samaksi sijoittajaksi katsottava oikeushenkilö, saisi jakamattomaksi yhteisomistukseksi katsottava sijoitus korvausta aina ainoastaan kerran. Toisin sanoen mikäli täysin samojen henkilöiden toimesta olisi tehty useita sijoituksia, voisi korvausta kuitenkin saada enimmillään 120 000 markkaa. Sijoitusrahasto ei kuitenkaan olisi 2 momentin mukaisessa mielessä yhteinen sijoitus, vaikka se onkin katsottavissa yhteisomistussuhteeksi. Ehdotuksen tarkoituksena on, että itse rahastoyhtiölle ei makseta edes yhtä 120 000 markan suuruista korvausta. Momentissa säädetään edelleen korvausrahastodirektiivin 8 artiklan 3 kohdan mukaisesti siitä, että korvaus on maksettava aina sille sijoittajalle, jolla on varoihin täysimääräinen oikeus, jos tällainen sijoittaja pystytään tunnistamaan.

Pykälän 3 momentin säännöksellä jätetään suojan ulkopuolelle rahanpesusaatavat eli ne sijoittajien varat, joiden osalta on annettu tuomio rikoslain 32 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisesti kätkemisrikoksesta. Säännös vastaa korvausrahastodirektiiviä (3 artikla).

Pykälän 4 momentissa on korvausrahastodirektiivin 6 artiklan mukaisesti säädetty suojan ulottuvuudesta tilanteessa, jossa sijoituspalveluyritys lopettaa sijoituspalvelujen tarjoamisen. Sellaiset sijoituspalveluyrityksen hallussa tai hallinnoitavana olevat sijoittajien varat, joita koskevan sijoituspalvelusopimuksen sijoittaja on tehnyt sijoituspalveluyrityksen kanssa ennen tämän toimiluvan peruuttamishetkeä, kuuluisivat korvausrahastosuojan piiriin niihin liittyvien saamisoikeuksien erääntymiseen asti. Vaikka sijoituspalveluyrityksen toimilupa peruutetaan kokonaan 12 §:ssä mainitusta syystä, pysyisi se myös yhteisvastuussa asiakkaidensa saatavien suorittamisesta niin kauan kunnes sen kautta tehdyt sijoitustoimet ovat erääntyneet ja niihin liittyneet saamiset on riidattomasti suoritettu. Samaa säännöstä olisi sovellettava luottolaitokseen, jonka toimilupa peruutetaan luottolaitostoiminnasta annetun lain mukaisesti. Lopettamalla sijoituspalveluiden tarjoamisen sijoituspalveluyritys ei vapautuisi ennen lopettamishetkeä sen kautta tehtyihin sijoituksiin liittyvästä vastuusta. Toiminnan lopettamisen syyllä ei ole pykälän soveltamisen kannalta merkitystä. Erotettaessa sijoituspalveluyritystä korvausrahaston jäsenyydestä sovellettaisiin vastaavia periaatteita (45 §).

Pykälän 5 momentissa mukaan 1 momentissa säädettyä suojan enimmäismäärää ei voitaisi ylittää myöskään maksettaessa korvauksia korvausrahaston jäseninä olevien ulkomaisten yritysten asiakkaille. Näiden suojaa laskettaessa olisi huomioon otettava ensin se suoja, joka sijoittajille maksetaan kyseisten yritysten kotivaltion suojajärjestelmän mukaisesti.

41 §. Korvausrahaston takautumisoikeus. Pykälän mukaan korvausrahastolla on takautumisoikeus sijoituspalveluyritykseltä siltä osin kuin se korvaa sijoittajien saamisia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että korvausrahasto tulee sijoittajan sijaan maksukyvyttömyysmenettelyssä korvaamansa saatavan suuruuden osalta. Säännös vastaa korvausrahastodirektiivin 13 artiklaa. Sijoituspalveluyritykseltä peritty summa on liitettävä korvausrahaston pääomaan. Saamiselle maksettavasta korosta olisi määrättävä korvausrahaston säännöissä. Maksukyvyttömän sijoituspalveluyrityksen yrityssaneerauksessa voisi korvausrahasto vastaanottaa takautumisoikeutensa nojalla myös korvaustapauksen aiheuttaneen sijoituspalveluyrityksen osakkeita.

42 §. Sijoituspalveluyritysten yhteisvastuu ja sijoittajien saamisten maksaminen. Pykälän 1 momentin mukaan sijoituspalveluyritykset vastaavat yhdessä korvausrahaston velvollisuuksista. Korvaustilanteessa sijoittajien saamiset olisi maksettava korvausrahaston jäsenten yhteisesti kartuttamista korvausrahaston varoista Suomen markkoina. Säännöstä sovelletaan myös suomalaisen sijoituspalveluyrityksen Euroopan talousalueella olevan sivuliikkeen sijoittajille maksettaviin korvauksiin. Tästä syystä on tärkeää, että kannatusmaksuina kerättävä korvausrahaston pääoma on käteistä tai sellaiseksi helposti muutettavaa varallisuutta. Vaikka korvausrahaston varat eivät poikkeuksellisesti riittäisi syntyvän korvaustapauksen kattamiseen, ei tilanteella olisi sijoittajien suojan kannalta merkitystä. Korvausrahastolla olisi nimittäin ehdotetun säännöksen mukaan velvollisuus ottaa tällaisessa tilanteessa luottoa. Saatavien suorittamiseen olisi kuitenkin käytettävä ensisijaisesti korvausrahaston käteisenä kartutettua pääomaa. Jos korvausrahaston käteisvarat loppuvat, olisi saatavien suorittamiseen toissijaisesti käytettävä mahdollisesti hankittua vakuutusta. Vasta sekä käteisvarojen että mahdollisen vakuutuskorvauksen osoittauduttua riittämättömäksi olisi korvausrahaston turvauduttava luotonottoon. Otetun lainan takaisinmaksusta huolehdittaisiin sijoituspalveluyrityksiltä kerättävin, mahdollisesti korotetuin kannatusmaksuin. Käytännössä tällöin joudutaan keräämään ylimääräisiä kannatusmaksuja verrattuna sellaiseen korvaustilanteeseen, jossa korvausrahaston varat riittävät korvausten suorittamiseen. Puuttuvat varat on kerättävä uudelleen mahdollisimman tasaisella ja nopealla vauhdilla ottaen huomioon se, millaisia summia korvausrahastoon kerätään vuosittain viiden vuoden siirtymäajalla. Direktiivin tarkoituksena on, ettei valtiota tai toimivaltaisia viranomaisia voitaisi asettaa korvausvastuuseen tällaisessakaan tapauksessa. Suomen valtion ainoa velvollisuus on huolehtia siitä, että Suomeen perustetaan korvausrahastodirektiivin vaatimukset täyttävä korvausjärjestelmä.

Lainsäädännön tavoitteena on, että sijoittaja saa korvauksen ilman kohtuutonta viivettä heti kun sijoittajan saatava on todettu oikeutetuksi. Tästä syystä 2 momenttiin ehdotetaan säännöstä, jonka mukaan korvausrahaston olisi maksettava korvaukset viimeistään kolmen kuukauden kuluttua siitä, kun rahoitustarkastus teki päätöksen korvausrahaston maksuvelvollisuuden syntymisestä. Säännös perustuu direktiiviin (9 artiklan 1 kohta). Määräaika alkaisi kuitenkin jo aiemmin siinä tapauksessa, jos sijoituspalveluyritys on asetettu maksukyvyttömyysmenettelyyn. Tällöin määräaika alkaa päivänä, jona sijoituspalveluyritys asetetaan maksukyvyttömyysmenettelyyn. Korvausrahaston etujen mukaista olisi maksaa korvaukset nopeasti, sillä korvauksille olisi momentin mukaan maksettava korkolain mukaista viivästyskorkoa rahoitustarkastuksen päätöksentekopäivästä lukien. Jos yksittäisen maksettavan korvauksen suuruus olisi määräajan päättyessä edelleen epäselvä, voisi korvausrahasto maksaa sijoittajalle väliaikaisesti oikeata korvaussummaa pienemmän korvauksen. Jos päätöksen korvausrahaston korvausvelvollisuudesta poikkeuksellisesti tekee valtioneuvosto ehdotetun 12 §:n 4 momentin nojalla, olisi määräaika laskettava päivästä, jona päätös toimiluvan peruuttamisesta tehtiin.

Täysin poikkeuksellisissa tapauksissa korvausrahasto voisi saada pykälän 3 momentin mukaan rahoitustarkastukselta lisäaikaa saatavien suorittamiseen. Rahoitustarkastus myöntäisi lisäajan kaikkien saatavien maksamiselle. Saamastaan lisäajasta huolimatta korvausrahaston olisi kuitenkin maksettava korvaus yksittäiselle sijoittajalle, jos maksun lykkääminen olisi sijoittajan kannalta kohtuutonta. Yksittäiset poikkeukset yleisestä maksun lykkäämisestä tehtäisiin näin korvausrahastossa. Lisäajan myöntäminen ei kuitenkaan vaikuttaisi viivästyskoron juoksemiseen.

Toisaalta, jos korvausrahasto ei ole korvannut sijoittajan saamisia laissa säädetyssä aikataulussa ja lain edellytysten täytyttyä, on sijoittajalla 4 momentin mukaan oikeus vaatia saamisoikeutta korvausrahastolta tuomioistuinmenettelyssä. Momentin säännökset vastaavat korvausrahastodirektiivin 12 ja 13 artiklaa. Myös sijoittajan ja korvausrahaston väliset muut korvauksen määrää tai oikeutusta koskevat riidat ratkaistaisiin normaalisti tuomioistuinmenettelyssä.

Pykälän 5 momentin mukaan korvauksen maksamista voisi lykätä myös silloin kun sijoittaja on syytteessä kätkemisrikoksesta. Säännös johtuu siitä, etteivät rahanpesusaatavat ole lainkaan suojan piirissä.

43 §. Korvausrahaston tiedottamisvelvollisuus. Sijoittajansuojan olennainen osa on se, että sijoittajat tietävät, millainen korvausjärjestelmä kattaa sijoituspalveluyrityksen kautta tehdyt sijoitustoimet ja miten mahdollisessa korvaustilanteessa on toimittava. Jotta sijoittajat saisivat tiedon siitä, että sijoituspalveluyritys on joutunut sellaiseen maksukyvyttömyystilaan, jonka seurauksena sijoittajia on päätetty suojata maksamalla korvauksia korvausrahastosta, olisi pykälän 1 momentin mukaan korvausrahaston annettava asiasta kirjallisesti tieto kaikille tiedossaan oleville sijoituspalveluyrityksen sijoittajille. Korvausrahaston olisi lisäksi julkistettava julkisella kuulutuksella tietoa siitä, mihin toimenpiteisiin sijoittajien on ryhdyttävä saamistensa turvaamiseksi. Säännös vastaa luottolaitostoiminnasta annetun lain 65 l §:ää. Ehdotettu tiedonantovelvollisuus olisi korvausrahastolla johdonmukaisesti myös silloin, jos päätöksen korvausvelvollisuudesta tekee valtioneuvosto ehdotetun 12 §:n 4 momentin nojalla.

Pykälän 2 momentin mukaan korvausrahasto voi asettaa määräajan, jonka kuluessa sijoittajien tulee vaatia siltä saataviaan. Määräajan on oltava vähintään kuusi kuukautta. Määräajan ylittyminen ei kuitenkaan estäisi sijoittajan saamisoikeuden toteuttamista silloin, kun sijoittaja ei pakottavista syistä ole voinut valvoa saatavaansa ajoissa. Säännökset vastaavat direktiiviä (9 artiklan 1 ja 2 kohta).

44 §. Korvausrahaston vähimmäispääoma, varojen sijoittaminen ja korvausrahaston maksuvalmius. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin korvausrahastolle kerättävien varojen vähimmäismäärä. Korvausrahaston vähimmäiskoko olisi 50 miljoonaa markkaa. Tätä vähimmäispääomaa arvioitaessa on tarkasteltu erityisesti suojan kattavuutta eli sitä, kuinka paljon sijoittajia kuuluu suojan piiriin ja minkä suuruisen rasitteen keskikokoisen sijoituspalveluyrityksen tai luottolaitoksen maksukyvyttömyys voi aiheuttaa korvausrahastolle. Vaikka korvausrahaston vähimmäiskoon määräämisellä tietyn suuruiseksi ei rajoiteta korvausrahaston jäsenten vastuuta, on selvää, ettei ole tarpeen kartuttaa rahastoon varoja ja siten rasittaa sijoituspalveluyrityksiä enemmän kuin mahdollisesti syntyvän suuren korvauksen kattaminen vaatii. Kansainvälisen kilpailukyvyn säilymisen kannalta on tärkeää, etteivät kustannukset nouse suuremmiksi kuin muissa Euroopan unionin jäsenvaltioissa. Momentissa säädetään edelleen, että kannatusmaksuja määrättäessä on pyrittävä siihen, että rahastoa kartutetaan käteisellä mahdollisimman tasaiseen tahtiin. Säännös liittyy säännökseen, jonka mukaan enintään puolet korvausrahaston pääomasta voidaan kattaa yhteisesti hankittavalla vakuutuksella. Esimerkiksi tämän pykälän mukaisesta vähimmäiskoosta enintään 25 miljoonaa markkaa voisi olla vakuutuksella katettu.

Kun vähimmäismäärä on kartutettu, ei korvausrahastoa välttämättä tarvitsisi kartuttaa suuremmaksi. Mikäli rahaston jäsenmäärä lisääntyy tai sen vastuu muutoin kasvaa, saattaa olla tarpeen kartuttaa varoja tässä momentissa säädettyä enemmän. Korvausrahaston vähimmäispääomaa ei ole tarkoitettu pysyväksi eikä rahaston enimmäissuuruudeksi. Koska Suomen rahoitusmarkkinat ovat voimakkaassa kehitysvaiheessa, on korvausrahastoa voitava kartuttaa tarvittaessa suuremmaksi. Joustava pääoma tekee osaltaan mahdolliseksi sen, että turhat kannatusmaksurasitteet pystytään välttämään, eikä pääomaa tarvitse varmuuden vuoksi nostaa turhan suureksi. Toisaalta 50 miljoonalle markalle kertyvä tuotto turvaisi pitkälti korvausrahaston lisäkartutustarpeet. Korvausrahaston kartuttamisesta tämän pykälän mukaista vähimmäispääomaa suuremmaksi päätettäisiin vuosittain silloin, kun asianomainen ministeriö vahvistaa korvausrahaston esittämän vuosittaisen kannatusmaksujen yhteismäärän saatuaan siitä lausunnon rahoitustarkastukselta ja Suomen Pankilta. Mahdollisesti syntyvän korvaustapauksen seurauksena korvausrahaston vähimmäispääoma tulee kartuttaa uudelleen siten, että se on lopulta aina pykälässä säädetyn suuruinen. Siitä, miten vähimmäispääoma on kartutettava syntyneen korvaustapauksen jälkeen, tulisi ottaa tarkemmat määräykset korvausrahaston sääntöihin (35 §:n 1 momentin 2 kohta).

Pykälän 2 ja 3 momenttiin on otettu säännökset korvausrahaston varojen sijoittamisesta. Säännökset vastaavat luottolaitostoiminnasta annetun lain 65 o §:ää. Pykälän 2 momentissa ei ole määrätty siitä, mihin varoja saa tai ei saa sijoittaa. Momentin mukaan sijoituksia tehtäessä on noudatettava riskien hajauttamisen periaatetta, ja sijoitukset on tehtävä luotettavalla, tehokkaalla ja rahaston maksuvalmiuden turvaavalla tavalla. Tämä tarkoittaa yhtäältä sitä, ettei varoja saa sitoa sellaisiin sijoituskohteisiin, joiden rahaksi muuttaminen saattaisi kestää rahaston maksuvalmiuden kannalta liian kauan. Korvausrahaston on kyettävä maksamaan sijoittajien saatavat kolmen kuukauden kuluessa siitä päivästä, jolloin rahoitustarkastus teki päätöksen korvausrahaston maksuvelvollisuudesta. Riittäväksi hajauttamisen periaatteeksi katsotaan se, että varojen sijoittamisessa noudatetaan sijoitusrahastolain 37 §:n 1 momentin kaltaisia rajoituksia esimerkiksi siitä, kuinka suuri osuus varoista voidaan sijoittaa saman yhtiön osakkeisiin.

Sijoituksille saatava tuotto olisi momentin viimeisen virkkeen mukaan lisättävä korvausrahaston pääomaan. Näin tuotto hyödyttäisi kaikkia korvausrahaston jäseniä ja vähentäisi niiden kannatusmaksujen kartuttamisvelvollisuutta. Sijoitusten hajauttamisen periaatteen lisäksi pykälän 3 momentin mukaisilla sijoitusrajoituksilla tavoitellaan korvausrahaston hallinnon oikeudenmukaistamista. Korvausrahaston varoja ei voitaisi sijoittaa minkään korvausrahaston jäsenenä olevan yrityksen tai sen konsolidointiryhmään kuuluvan yhteisön osakkeisiin tai osuuksiin taikka näiden liikkeeseen laskemiin arvopapereihin. Tarkemmat säännökset varojen sijoittamisesta olisi 35 §:n 1 momentin 11 kohdan mukaan otettava korvausrahaston sääntöihin.

Rahaston maksuvalmiudesta säädettäisiin pykälän 4 momentissa. Säännös vastaa 30 §:ää.

45 §. Korvausrahastosta erottaminen. Pykälän mukaan sellainen sijoituspalveluyritys, joka ei noudata sille lain tai korvausrahaston sääntöjen seurauksena aiheutuneita velvoitteita, voitaisiin erottaa korvausrahastosta. Säännös vastaa korvausrahastodirektiivin 5 artiklaa. Koska korvausrahastosta erottamisen seurauksena sijoituspalveluyritys ei enää voisi tarjota sijoituspalveluja, on tärkeää, että erottaminen tapahtuu vasta sen jälkeen kun yritykselle on annettu mahdollisuus korjata laiminlyöntinsä ja sitä on kehotettu muuttamaan lain ja sääntöjen vastainen toimintansa. Näistä syistä rahoitustarkastuksen ja korvausrahaston olisi 1 momentin mukaan kaikilla tarpeelliseksi katsomillaan tavoilla pyrittävä siihen, että yritys noudattaisi velvoitteitaan.

Jos näillä toimenpiteillä ei voitaisi varmistua siitä, että yritys täyttää velvoitteensa, voisi korvausrahasto 2 momentin mukaan antaa sijoituspalveluyritykselle varoituksen. Varoituksen antaminen edellyttäisi olennaista rikkomusta. Tällaisena voitaisiin pitää esimerkiksi sitä, että sijoituspalveluyritys on tahallisesti jättänyt useaan kertaan maksamatta sille korvausrahastojäsenyydestä aiheutuneet taloudelliset velvoitteet. Sijoituspalveluyritys voitaisiin kuitenkin erottaa aikaisintaan 12 kuukauden kuluttua varoituksen antamisesta. Ennen varoituksen antamista ja ennen erottamispäätöstä olisi korvausrahaston kuultava erotettavaa yritystä. Lisäksi korvausrahaston olisi saatava molemmille päätöksilleen asianomaisen ministeriön suostumus. Erottamisesta olisi julkistettava tieto samalla tavoin kuin rahoitustarkastuksen korvausrahaston maksuvelvollisuutta koskevasta päätöksestä.

Pykälän 3 momentin mukaan erottaminen ei vaikuttaisi niiden sijoittajien korvausrahastosuojaan, jotka ovat tehneet sopimuksia korvausrahastosta erotetun sijoituspalveluyrityksen kautta ennen tämän erottamista. Jos tällaisten sijoittajien varoja on edelleen sijoituspalveluyrityksen hallussa tai hallinnoitavana, olisivat nämä varat suojan piirissä kuitenkin niiden erääntymiseen saakka. Säännös vastaa korvausrahastodirektiivin 5 artklan 2 kohtaa. Myös sijoituspalveluyritys pysyisi yhteisvastuussa sen hallussa tai hallinnoitavana olevien saamisten takaisinmaksusta kunnes saamiset on riidattomasti suoritettu. Ehdotettu sääntely vastaa 40 §:n 4 momentissa säädettyä toimiluvan peruuttamistilannetta. Luottolaitostoiminnasta annetun lain 20 §:n 4 momentin seurauksena luottolaitos voi erota korvausrahastosta myös siten, ettei se samalla kuitenkaan lopeta muuta pankkitoimintaansa. Tällaisessa tilanteessa suojan ulottuvuutta koskisi soveltuvin osin ehdotettu 3 momentti.

Sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 12 §:n mukaan valtioneuvosto voi peruuttaa sijoituspalveluyrityksen toimiluvan silloin, jos sijoituspalveluyritys rikkoo olennaisesti korvausrahaston sääntöjä. Olennaisena sääntörikkomuksena voitaisiin pitää erityisesti sellaista rikkomusta, jonka seurauksena korvausrahasto on päättänyt antaa sijoituspalveluyritykselle varoituksen aikomuksestaan erottaa se korvausrahastosta. Toimiluvan peruuttamisen edellytyksenä ei kuitenkaan ole luonnollisesti se, että korvausrahasto on antanut yritykselle erottamisilmoituksen. Käytännössä saattaa syntyä tilanteita, joissa sääntörikkomusta voidaan pitää niin merkittävänä, esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden vakauteen ja luotettavuuteen liittyvistä syistä, että toimilupa on peruutettava välittömästi eli vähintään vuoden kestävää erottamisprosessia nopeammassa aikataulussa. Korvausrahastosta erotetun sijoituspalveluyrityksen toimiluvan peruuttaminen voisi käytännössä tapahtua joko 12 §:n 1 momentin 1 tai 3 kohdan nojalla. Toisaalta jos sijoituspalveluyritys erotetaan korvausrahastosta, toimilupa peruutetaan kokonaan mahdollisimman nopeasti, sillä sijoituspalveluyritys, joka ei kuulu korvausrahastoon, ei voi tarjota sijoituspalveluita. Toimiluvan lopullinen peruuttaminen voi kuitenkin käytännössä tapahtua vasta silloin, kun toimivaltaiset viranomaiset ovat varmistuneet esimerkiksi siitä, että sijoituspalveluyrityksen asiakkaana olleet sijoittajat ovat saaneet takaisin heille kuuluneet varat. Toimiluvan myöntäneet viranomaiset saavat tiedon sijoituspalveluyrityksen rikkomuksista, sillä korvausrahaston on välittömästi ilmoitettava rahoitustarkastukselle, mikäli sijoituspalveluyritys ei noudata korvausrahaston sääntöjä tai tätä lakia. Lisäksi korvausrahaston on saatava asianomaisen ministeriön suostumus varoituksen antamiseen ja erottamispäätöksen tekemiseen.

46 §. Markkinointirajoitus ja tiedottamisvelvollisuus. Pykälän 1 momentissa rajoitettaisiin sitä tapaa, millä sijoituspalveluyritykset voivat antaa tietoa korvausrahastosuojastaan ja markkinoida sitä. Sijoittajansuojan kannalta on tärkeää, että sijoituspalveluyritykset antavat sijoittajille totuudenmukaista korvausrahastosuojaa koskevaa tietoa. Samaa periaatetta olisi siten noudatettava myös markkinoinnissa. Säännöksen merkitys kasvaa etenkin silloin, kun sijoituspalveluyritys toimii markkinoilla, joilla sijoituspalveluyritykset kuuluvat mahdollisesti laajuudeltaan tai tasoltaan erilaisen suojan tarjoaviin korvausrahastoihin. Korvausrahastosuoja on tällöin yksi niistä seikoista, joilla sijoituspalveluyritykset saattavat kilpailla asiakkaista. Samoista syistä momentissa ehdotetaan säädettäväksi, etteivät sijoituspalveluyritykset saa käyttää markkinoinnissaan toisten sijoituspalveluyritysten tarjoamaa suojaa koskevia tietoja. Säännökset vastaavat korvausrahastodirektiiviä (10 artiklan 3 kohta).

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin sijoituspalveluyritysten velvollisuudesta tiedottaa asiakkainaan oleville sijoittajille saamisten korvausrahastosuojasta. Tiedot olisi annettava kaikille sijoituspalveluyrityksen sijoittajille Suomen virallisilla kielillä. Tietoa olisi annettava suojan olemassaolosta, laajuudesta ja tasosta, mutta myös suojan puuttumisesta tai sen rajoittumisesta. Tiedonantovelvollisuus kohdistuisi siten myös niihin sijoittajiin, jotka eivät ole suojan piirissä. Momentin mukaan korvausrahastoon kuuluvien talletuspankkien olisi erityisesti tiedotettava asiakkailleen siitä, suojataanko näiden varoja talletussuojarahastolla vaiko korvausrahastolla. Säännökset vastaavat korvausrahastodirektiiviä (10 artikla).

Korvausrahastolla on 43 §:n perusteella velvollisuus tiedottaa kaikille sijoittajille siitä, että korvausrahastosta on päätetty maksaa niille korvauksia ja siitä, miten sijoittajien tulee menetellä toteuttaakseen oikeutensa. Tämän vuoksi sijoituspalveluyrityksen tiedottamisvelvollisuus ei pääsääntöisesti koske niitä käytännön toimenpiteitä, joihin on ryhdyttävä varsinaisessa korvaustapauksessa, vaan se olisi sijoituspalveluyrityksille vapaaehtoista. Tiedonantovelvollisuus koskisi 3 momentin mukaan myös näitä seikkoja, jos sijoittaja pyytää sijoituspalveluyritykseltä tällaisia tietoja.

Pykälän 4 momentin mukaan sijoituspalveluyrityksen, joka on perustanut sivuliikkeen toiseen Euroopan talousalueeseen kuuluvaan valtioon, on annettava tiedot sen jäsenvaltion virallisilla kielillä, jossa sivuliike sijaitsee.

47 §. Valitusoikeus. Pykälän mukaan sijoituspalveluyrityksellä olisi oikeus saattaa korvausrahaston päätös rahoitustarkastuksen arvioitavaksi kuukauden kuluessa päätöksen tekemisestä.

48 §. Salassapitovelvollisuus. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 5 momentti vaitiolovelvollisuudesta, joka ulottuisi rahoitustarkastuksen lisäksi kaikkiin, jotka korvausrahaston hallinnointia tai muita sen asioita hoitaessaan ovat saaneet tietoonsa sijoituspalveluyrityksen tai sen asiakkaiden taloudellista asemaa tai yksityistä olosuhdetta koskevan julkistamattoman seikan taikka liike- tai ammattisalaisuuden.

51 §. Vahingonkorvaus. Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan otettavaksi säännös, jonka mukaan myös korvausrahaston sääntöjen vastaisesti toiminut olisi velvollinen korvaamaan vahingon kärsineelle aiheuttamansa vahingon.

Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset

1. Ehdotuksen mukaan laki tulisi voimaan 1 päivänä syyskuuta 1998. Korvausrahaston perustamiseen liittyvistä valmisteluista johtuen on perusteltua, että korvausrahastoa koskevat säännökset tulevat voimaan noin kuukausi ennen kuin korvausrahastodirektiivin voimaansaattaminen on direktiivin mukaan pakollista (26 päivänä syyskuuta 1998). Korvausrahaston säännöt olisi kuitenkin vahvistettava ennen lain voimaantuloa. Tämä johtuu siitä, että korvausrahaston jäsenten vastuuta koskevien säännösten on oltava selviä silloin, kun vastuu mahdollisesti syntyvästä korvaustapauksista alkaa. Valtiovarainministeriö on käynyt alustavia keskusteluja korvausrahaston perustamisesta ja sääntöjen sisällöstä arvopaperinvälittäjien yhdistyksen sekä Suomen Pankkiyhdistyksen kanssa.

2. Niiden sijoituspalveluyritysten, joilla lain voimaan tullessa on sijoituspalveluyrityksistä annetun lain mukainen toimilupa, katsottaisiin tulleen korvausrahaston jäseneksi sinä päivänä, jona ne hakevat korvausrahaston jäsenyyttä. Kyseinen päivä olisi korvausrahaston suojan ulottuvuuden kannalta ratkaiseva, sillä korvausrahastosta voitaisiin maksaa korvauksia ainoastaan sellaisten sijoituspalveluyritysten sijoittajille, jotka ovat liittyneet korvausrahastoon.

3. Ehdotetun 3 siirtymäsäännöksen mukaan niiden sijoituspalveluyritysten, joilla lain voimaan tullessa on sijoituspalveluyrityksistä annetun lain mukainen toimilupa, olisi haettava korvausrahaston jäsenyyttä kuukauden kuluessa lain voimaantulosta. Säännös on perusteltu siksi, että sijoituspalveluja tarjoavan sijoituspalveluyrityksen jäsenyys sijoittajien korvausrahastossa on 4 §:n mukaan pakollista. Sijoituspalveluyrityksen, joka ei hakisi jäsenyyttä kuukauden sisällä, olisi lopetettava sijoituspalveluiden tarjoaminen välittömästi, mutta kuitenkin kolmen kuukauden kuluessa lain voimaantulosta.

4. Perustettavan korvausrahaston hallituksen määräämät ensimmäiset kannatusmaksut olisi ilmoitettava rahoitustarkastukselle kolmen kuukauden kuluessa lain voimaantulosta. Koska kaikkien korvausrahaston perustajajäsenten on liityttävä jäseneksi kuukauden kuluessa lain voimaantulosta, on kohtuullista, että ensimmäiset kannatusmaksut määritellään kolmen kuukauden kuluessa lain voimaan tulosta. Samasta syystä johtuen korvausrahaston sääntöihin olisi otettava ensimmäisen vuoden kannatusmaksujen keräämistä koskevia siirtymäsäännöksiä.

5. Säännöksen mukaan 44 §:ssä tarkoitettu vähimmäispääoma tulisi kerätä korvausrahastoon viiden vuoden siirtymäajan kuluessa. Sijoituspalveluyrityksiä ei ole syytä rasittaa taloudellisesti kartuttamalla korvausrahastoon runsaasti enemmän varoja kuin yksittäisen korvaustapauksen kattaminen edellyttäisi. Toisaalta vähimmäispääoman nopea kartuttaminen lisää rahaston uskottavuutta. Lisäksi säännöksellä pyritään välttämään tilanne, jossa rahaston tarvitsisi turvautua luotonottoon. Käytännössä säännös merkitsee sitä, että rahastoon tulisi siirtymäajalla kartuttaa noin 8 miljoonaa markkaa vuodessa, jos vuosituotto pääomalle olisi 5 prosenttia. Mikäli korvausrahasto käyttäisi mahdollisuutta vakuutuksen ottamiseen, voitaisiin vakuutuksella kattaa enimmillään puolet vuosittaisesta kannatusmaksurasitteesta. Tällöin vuosittaiset kokonaiskustannukset muodostuisivat 4 miljoonan markan käteisenä maksettavasta kannatusmaksusta ja vakuutusmaksusta.

Esitystä laadittaessa ei ole ollut tarkkaa tietoa siitä, kuinka suuren kustannuksen mahdollinen vakuutuksen ottaminen aiheuttaisi korvausrahastolle. Tästä syystä esityksessä ei päädytty pakottamaan vakuutuksen käyttöön. Samalla vakuutuksen hinnoittelu ei ole ainoastaan vakuutusyhtiön käsissä, sillä korvausrahasto voisi aina niin halutessaan maksaa koko pääoman käteisellä. Kynnys vakuutuksen ottamiseksi saattaa olla korkealla myös siitä syystä, että 36 §:n 5 momentissa edellytetään, että mahdollinen vakuutus on kollektiivinen.

Siirtymäsäännöksessä mahdollistetaan edelleen se, että vakuutuksella voidaan kattaa jopa yli puolet kartutettavasta pääomasta. Tällöin korvausrahaston tulisi kuitenkin jo heti ensimmäisenä toimintavuotenaan ottaa sellainen vakuutus, joka kattaa koko 50 miljoonan markan vähimmäispääoman. Se, että korvausrahaston vähimmäispääoma katetaan jo heti ensimmäisenä toimintavuotena, lisää korvausrahastosuojan uskottavuutta. Sitä, olisiko tällaisen vakuutuksen ottaminen korvausrahastolle käytännössä edullista, ei voitu esitystä annettaessa arvioida. Siirtymäajalla noudatettavasta menettelystä olisi otettava tarkemmat määräykset korvausrahaston sääntöihin.

6. Korvausrahastodirektiivin 4 artiklan 1 kohdan 2 alakohdan säännös siitä, että sijoittajille maksettavan korvauksen määrä voi 31 päivään joulukuuta 1999 asti olla 15 000 ecun suuruinen, ehdotetaan otettavaksi käyttöön. Käytännössä alempaa korvauksen suuruutta sovellettaisiin vain noin 16 kuukautta. Tästä syystä korvausrahaston kartuttamisessa tulisi varautua koko ajan 20 000 ecun suuruisiin korvauksiin.

7. Korvausrahastodirektiivin 7 artiklan 1 kohdan 2 alakohdan mukaisen niin sanotun vientikieltoperiaatteen mukaan Euroopan talousalueelle perustettu sijoituspalveluyrityksen sivuliike ei voi 31 päivään joulukuuta 1999 asti tarjota sijoittajille korkeampaa suojaa kuin mihin sivuliikkeen sijaintivaltion suoja oikeuttaa. Korvausrahastodirektiivin perustelujen mukaan ei ole suotavaa, että korvausjärjestelmien tarjoaman suojan taso ja laajuus muodostuvat kilpailun välineiksi, siltä osin kuin tällainen kilpailu saattaisi aiheuttaa markkinahäiriöitä. Koska suomalainen korvausjärjestelmä tarjoaa pääasiassa direktiiviehdotuksen vähimmäisvaatimusten mukaista suojaa, on vientikieltoperiaatteen merkitys suomalaisten sijoituspalveluyritysten kannalta vähäinen. Suomalaisen sijoituspalveluyrityksen tarjoaman korvausrahastosuojan laajuus saattaisi poikkeuksellisesti olla vastaanottavan jäsenvaltion suojaa korkeampi. Suomessa ei esitetä otettavaksi käyttöön täysimääräisesti korvausrahastodirektiivin luetteloa mahdollisista suojan ulkopuolelle jätettävistä sijoittajista. Todennäköisempää on, että muista Euroopan talousalueen valtioista kotoisin olevat Suomessa toimivat sijoituspalveluyritysten sivuliikkeet saattavat tarjota suomalaista parempaa suojaa. Esimerkiksi Ruotsissa suojan enimmäismääräksi on alustavasti ehdotettu 250 000 Ruotsin kruunua, joka vastaa ruotsalaisen talletussuojarahaston korvaustasoa.

8. Ehdotetulla siirtymäsäännöksellä pyritään varmistamaan se, että myös kaikki suojan piiriin tulevat tai sen ulkopuolelle jäävät sijoituspalveluyritysten vanhat asiakkaat saavat tietoa korvausrahastosuojasta. Ehdotettu 46 §:n 2 momentin tiedonantovelvollisuus koskee nimenomaan kaikkia sijoituspalveluyrityksen asiakkaita, sekä uusia että vanhoja.

Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset

Laki ehdotetaan tulevaksi voimaan 1 päivänä syyskuuta 1998 eli samanaikaisesti sijoituspalveluyrityksistä annettuun lakiin ehdotettujen muutosten voimaantulon kanssa.

Niiden sivuliikkeiden, jotka tarjoavat sijoituspalvelua Suomessa lain voimaantullessa, olisi annettava asiakkainaan oleville sijoittajille 13 a §:ssä tarkoitetut tiedot viimeistään kuuden kuukauden kuluessa lain voimaantulosta.

Korvausrahastodirektiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti samalle sijoittajalle maksettavan korvauksen määrä voisi vuoden 1999 loppuun asti olla enintään 15 000 ecua vastaava markkamäärä.

1luku. Yleisiä säännöksiä

4 §. Määritelmät. Pykälän 1 momentin 4 kohdassa olevaa arvopaperinvälittäjän määritelmää ehdotetaan muutettavaksi siten, että jatkossa kaikkia luottolaitostoiminnasta annetun lain 2 §:ssä tarkoitettuja luottolaitoksia ei pidettäisi arvopaperimarkkinalaissa tarkoitettuina arvopaperinvälittäjinä. Ehdotettu säännös liittyy luottolaitostoiminnasta annetun lain 20 §:ään ehdotettuun uuteen 4 momenttiin, jonka mukaan luottolaitoksen yhtiöjärjestyksessä ja säännöissä on määrättävä siitä, tarjoaako luottolaitos sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 3 §:ssä tarkoitettuja sijoituspalveluita tai saman lain 16 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettua säilytys- ja hoitopalveluita.

Arvopaperinvälittäjän määritelmää muutettiin elokuussa 1996 voimaan tulleella lailla, jolloin käsitteen piiriin sisällytettiin kaikki ne yritykset, jotka voivat toimilupansa nojalla tarjota sijoituspalveluyrityksistä annetussa laissa tarkoitettuja sijoituspalveluita. Näitä ovat suomalaiset ja ulkomaiset sijoituspalveluyritykset sekä suomalaiset luottolaitokset ja ulkomaiset luotto- ja rahoituslaitokset. Se, että kyseiset yritykset katsottiin arvopaperinvälittäjiksi, ei kuitenkaan edellyttänyt, että ne todellisuudessa tarjoavat sijoituspalveluita. Arvopaperinvälittäjän määritelmään on kytketty runsaasti velvollisuuksia. Koska käytännössä osa suomalaisista luottolaitoksista, esimerkiksi niin sanotut erityisluottolaitokset ja pienet paikallispankit, ei tarjoa sijoituspalveluyrityksistä annetussa laissa tarkoitettuja sijoituspalveluja lainkaan, on tarkoituksenmukaista edelleen täsmentää arvopaperinvälittäjän määritelmää sekä selkeyttää vallitsevaa käytäntöä. Tarkoituksena on, että jatkossa voitaisiin selkeästi erotella ne luottolaitokset, joita koskevat arvopaperinvälittäjille arvopaperimarkkinalaissa säädetyt velvollisuudet sekä velvollisuus kuulua sijoittajien korvausrahastoon. Luottolaitos, joka sääntelyn seurauksena luopuisi arvopaperinvälittäjän asemastaan, olisi jatkossa kevyemmän sääntelyn kohteena ja vapautuisi samalla niistä taloudellisista velvoitteista, joita korvausrahaston jäsenyyteen liittyy. Tästä syystä riittävänä pidetään ainoastaan järjestelmää, jossa oikeus ja oikeuden rajoitus ilmaistaan selkeästi luottolaitoksen yhtiöjärjestyksessä tai säännöissä. Vastaavasti silloin, kun arvopaperinvälittäjän asemastaan luopunut luottolaitos aloittaa uudelleen sijoituspalveluiden tarjoamisen, olisi sen uudelleen muutettava yhtiöjärjestystään tai sääntöjään. Tällä varmistettaisiin se, että arvopaperimarkkinoita valvovat viranomaiset, muut markkinaosapuolet sekä korvausrahasto voisivat yksiselitteisesti selvittää sen, onko luottolaitoksella oikeus sen harjoittamaan toimintaan, ja noudattaako se tähän oikeuteen liittyviä velvollisuuksia.

Arvopaperinvälittäjän määritelmän täsmentäminen lain tasolla ehdotetulla tavalla on tullut ajankohtaiseksi erityisesti siitä syystä, että arvopaperinvälittäjän käsitteeseen liittyviä velvollisuuksia ehdotetaan edelleen täsmennettäväksi sekä arvopaperimarkkinalaissa sekä sijoituspalveluyrityksistä annetussa laissa. Ehdotuksella ei kuitenkaan kavennettaisi luottolaitosten oikeutta tarjota sijoituspalveluita. Kaikilla luottolaitoksilla, joille on myönnetty toimilupa sijoituspalveluiden tarjontaan, säilyy edelleen kyseinen oikeus. Ehdotetun sääntelyn tavoitteena on, että kyseinen oikeus ilmaistaisiin yksiselitteisesti kaikkien luottolaitoksen yhtiöjärjestyksessä tai säännöissä, jolloin arvopaperinvälittäjiä koskeva sääntely voitaisiin selkeästi kohdentaa niihin luottolaitoksiin, jotka todellisuudessa tarjoavat sijoituspalveluita. Järjestelmän selkeyden ja sitovuuden kannalta yhtiöjärjestykseen tai sääntöihin tehtävää nimenomaista mainintaa on pidettävä välttämättömänä. Kunkin luottolaitoksen olisi jatkossa entistä selkeämmin harkittava sitä, haluaako se tarjota sijoituspalveluita vaiko ei. Ehdotetussa sääntelyssä oikeus sijoituspalveluiden tarjontaa voidaan palauttaa takaisin samalla menettelyllä kuin millä siitä luovutaan. Lainsäädäntöä valmisteltaessa pohdittiin myös sitä, olisiko käytännön kannalta riittävää, että ainoastaan ne luottolaitokset, jotka eivät tarjoa sijoituspalveluita, ilmoittaisivat tämän yhtiöjärjestyksessään tai säännöissään. Tällaista negatiivisesti muotoiltua luottolaitoksen toimialaa koskevaa mainintaa yhtiöjärjestyksessä tai säännössä pidettiin kuitenkin vakiintuneen yhtiöoikeudellisen järjestelmän kannalta poikkeuksellisena. Koska sijoituspalveluiden tarjonta on myös luottolaitosten toiminnassa keskeinen liiketoiminnan osa-alue ja koska sijoituspalveluiden tarjontaan liittyvät riskit poikkeavat luottolaitoksen muuhun toimintaan liittyvistä riskeistä, on perusteltua, että tämän toiminnan harjoittaminen käy ilmi luottolaitoksen yhtiöjärjestyksestä tai säännöistä nimenomaisesti.

Luottolaitos, joka yhtiöjärjestyksensä tai sääntöjensä mukaan ei tarjoa sijoituspalveluita, ei olisi arvopaperimarkkinalaissa tarkoitettu arvopaperinvälittäjä. Johdonmukaisesti tällaista luottolaitosta eivät koskisi arvopaperimarkkinalakiin sisältyvät 4 luvun arvopaperinvälittäjien velvollisuudet, kuten menettelytapasäännöt noudattaminen ja raportointivelvollisuus, sekä 5 luvun velvollisuus pitää sisäpiirirekisteriä.

Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 4 momentti, jossa määriteltäisiin laissa tarkoitettu ammattimainen sijoittaja. Ammattimaisen sijoittajan määritteleminen on tässä vaiheessa tarpeen sijoituspalveluyrityksistä annetussa laissa tarkoitetun sijoittajien korvausrahaston suojan piiriin kuuluvien sijoittajien määrittelemiseksi sekä sijoituspalveludirektiivin 11 artiklassa tarkoitettujen menettelytapasääntöjen tarkemman voimaan saattamisen vuoksi. Ammattimaisia sijoittajia olisivat suoraan lain nojalla momentin 1―6 kohdassa tarkoitetut yhteisöt. Kohdissa tarkoitettuja yhteisöjä voidaan pitää ammattimaisina sijoittajina joko sillä perusteella, että niiden oletetaan liike- tai muun toimintansa luonteen vuoksi tuntevan arvopaperimarkkinat ja niiden riskit hyvin, taikka sillä perusteella, että niitä ei ole tarpeen suojella laissa samalla teholla ja tarkkuudella kuin ei-ammattimaisia sijoittajia. Ammattimaisia sijoittajia olisivat lisäksi momentin 7 kohdan nojalla ne yhtiöt, joiden osake on julkisen kaupankäynnin sekä momentin 8 kohdan nojalla ne sijoitustoiminnassaan ilmeisen ammattitaitoiset yhteisöt ja säätiöt, joille arvopaperinvälittäjä on kirjallisesti ilmoittanut, että se pitää näitä ammattimaisina sijoittajina. Kohdissa tarkoitetuilla yhteisöillä ja säätiöillä olisi kuitenkin mahdollisuus vastustaa arvopaperinvälittäjän ilmoitusta, jolloin niitä ei pidettäisi laissa tarkoitettuina ammattimaisina sijoittajina. Ammattimaisia sijoittajia olisivat lisäksi momentin 9 kohdan nojalla ne muut sijoittajat, jotka ovat kirjallisesti ilmoittaneet arvopaperinvälittäjälle olevansa ammattimaisia sijoittajia, joten kyseisten sijoittajien ammattimaisuus perustuisi heidän nimenomaiseen tahdonilmaisuunsa.

Momentin 1 kohdan mukaan ammattimaisia sijoittajia olisivat aina sijoituspalveluyritykset, luottolaitokset, sijoitusrahastolaissa tarkoitetut rahastoyhtiöt, vakuutusyhtiölaissa (1062/1979) tarkoitetut vakuutusyhtiöt sekä työeläkevakuutusyhtiöistä annetussa laissa (354/1997) tarkoitetut keskinäiset vakuutusyhtiöt ja vakuutusosakeyhtiöt, joiden kaikkien voidaan katsoa jo liiketoimintansa luonteen vuoksi omaavan hyvän tietämyksen arvopaperimarkkinoiden toiminnasta ja riskeistä. Ammattimaisia sijoittajia olisivat myös kohdassa lueteltuihin yhteisöihin rinnastettavat viranomaisvalvonnassa olevat ulkomaiset yhteisöt, kuten sijoitusrahastolain 1 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitetut yhteissijoitusyritykset. Kohdassa ei voida luetella tyhjentävästi kyseeseen tulevia ulkomaisia yhteisöjä, minkä vuoksi asia jää viime kädessä ratkaistavaksi yksittäistapauksissa. Mikäli arvopaperinvälittäjä on epätietoinen siitä, voidaanko ulkomaista yhteisöä pitää kohdassa tarkoitettuna sijoittajana, arvopaperinvälittäjän on syytä noudattaa momentin 7 tai 8 kohdassa tarkoitettua ilmoitusmenettelyä, mikäli se tilanteeseen soveltuu. Tällöin ei synny jälkikäteen tilannetta, jossa asiakas voisi jostain syystä kiistää olevansa 1 kohdassa tarkoitettu ammattimainen sijoittaja. Asiakkaan ammattimaisuus voi toki aina perustua myös asiakkaan momentin 9 kohdan nojalla antamaan ilmoitukseen. Tiettyjä arvopaperimarkkinoilla ammattimaisesti toimivia sijoittajia, kuten eläkesäätiölaissa (1774/1995) tarkoitettuja eläkesäätiötä ja vakuutuskassalaissa (1164/1992) tarkoitettuja eläkekassoja voidaan myös varsin usein pitää ammattimaisina sijoittajina. Koska ne kuitenkin muodostavat kooltaan ja arvopaperimarkkinoiden tuntemukseltaan varsin heterogeenisen ryhmän, ei niitä ole syytä katsoa suoraan lain nojalla ammattimaisiksi sijoittajiksi. Ne voivat kuitenkin olla momentin 8 tai 9 kohdassa tarkoitettuja ammattimaisia sijoittajia.

Momentin 2 kohdan nojalla ammattimaisina sijoittajina pidettäisiin aina myös Suomen valtiota, muita valtioita ja niiden määräysvaltayhteisöjä sekä valtion liikelaitoksia ja niihin rinnastettavia ulkomaisia yhteisöjä, sillä niiden ei voida katsoa olevan samanlaisessa suojan tarpeessa kuin ei-ammattimaisten sijoittajien. Momentin 3 kohdan nojalla ammattimaisina sijoittajina pidetään myös Suomen Pankkia ja siihen rinnastettavia keskuspankkeja. Myös Euroopan talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen myötä perustettava Euroopan keskuspankki (EKP) olisi kohdassa tarkoitettu keskuspankki.

Momentin 4 ja 5 kohdan mukaan ammattimaisina sijoittajina pidettäisiin aina viranomaisvalvonnassa olevia koti- ja ulkomaisia arvopaperipörssejä ja optioyhteisöjä, sillä niiden voidaan katsoa olevan julkisen kaupankäynnin järjestäjinä arvopaperimarkkinoiden ammattilaisia. Kohdassa tarkoitetun ulkomaisen optioyhteisön määritelmä on laajempi kuin optiokauppalain 1 luvun 4 §:n 4 momentissa oleva ulkomaisen optioyhteisön määritelmä, jolla tarkoitetaan toisessa ETA-valtiossa toimiluvan saanutta optioyhteisöä. Kohdan mukaisena optioyhteisönä pidettäisiin siis myös ETA-alueen ulkopuolisia optioyhteisöjä. Momentin 6 kohdan mukaan ammattimaisia sijoittajia olisivat aina myös viranomaisvalvonnassa olevat koti- ja ulkomaiset arvopaperikeskukset ja selvitysyhteisöt, kuten Brysselissä sijaitseva Euroclear ja Luxemburgissa toimiva Cedel.

Momentin 7 kohdan mukaan ammattimaisia sijoittajia olisivat myös ne koti- ja ulkomaiset yhtiöt, joiden osake tai siihen oikeuttava arvopaperi on otettu julkisen kaupankäynnin tai sitä muussa valtiossa vastaavan kaupankäynnin kohteeksi edellyttäen, että arvopaperinvälittäjä on kirjallisesti ilmoittanut yhtiölle pitävänsä tätä ammattimaisena sijoittajana eikä yhtiö ole kirjallisesti vastustanut ilmoitusta. Ammattimaiset sijoittajat jäävät muun muassa ilman 4 luvun 4 §:n 2 momentissa säädettyä arvopaperinvälittäjän tiedonantovelvollisuuteen perustuvaa suojaa. Koska erityisesti muut kuin pörssilistalla olevat yhtiöt voivat olla varsin pieniä ja koska niiden osake voi lisäksi olla julkisen kaupankäynnin kohteena jopa ilman omaa hakemustaan, ei ole tarkoituksenmukaista, että yhtiöitä, joiden osake on julkisen kaupankäynnin kohteena, pidettäisiin suoraan lain nojalla ammattimaisina sijoittajina. Tämän vuoksi kohdassa ehdotetaan otettavaksi käyttöön ilmoitusmenettely, jonka mukaan arvopaperinvälittäjä voi ilmoittaa yhtiölle, että se pitää tätä ammattimaisena sijoittajana. Yhtiö voi kuitenkin vastustaa ilmoitusta, jolloin yhtiötä ei pidetä ammattimaisena sijoittajana. Yhtiön ei tarvitse perustella arvopaperinvälittäjälle sitä, miksi se vastustaa ilmoitusta. Julkisen kaupankäynnin kohteena olevaan yhtiöön voidaan toki myös soveltaa momentin 9 kohtaa, jolloin yhtiö ilmoittaa arvopaperinvälittäjälle olevansa ammattimainen sijoittaja.

Momentin 8 kohdan mukaan ammattimaisia sijoittajia olisivat myös sijoitustoiminnassaan ilmeisen ammattimaiset koti- ja ulkomaiset yhteisöt ja säätiöt edellyttäen, että arvopaperinvälittäjä on kirjallisesti ilmoittanut pitävänsä yhteisöä tai säätiötä ammattimaisena sijoittajana. Kohdassa tarkoitettuja sijoittajia ovat tyypillisesti erilaiset niin kutsutut institutionaaliset sijoittajat (englanniksi institutional investors ), kuten erilaiset eläkerahastot ja -säätiöt ja muut säätiöt, jotka sijoittavat varojaan arvopaperimarkkinoille. Lainkohta edellyttää, että sijoittajan on oltava ilmeisen ammattimainen, millä tarkoitetaan muun muassa sitä, että yhteisön tai säätiön sijoitustoiminta on suunnitelmallista ja usein myös volyymiltaan huomattavaa. Lainkohdassa tarkoitettuna ammattimaisena sijoittajana ei siten voitaisi pitää sellaista yhteisöä tai säätiötä, jota ei arvopaperimarkkinoiden ammattilaisten keskuudessa yleisesti pidettäisi ammattimaisena sijoittajana. Esimerkiksi kuntia ja seurakuntia ei voitaisi lähtökohtaisesti pitää kohdassa tarkoitettuina sijoittajina. Momentin 7 ja 8 kohdassa ei ehdoteta määriteltäväksi ehdotonta aikarajaa sille, mihin mennessä kohdissa tarkoitetun yhteisön tai säätiön on vastustettava arvopaperinvälittäjän ilmoitusta, sillä yksiselitteisen aikarajan asettaminen voisi osoittautua tapausten erilaisuus sekä eri sijoituspalveluiden erilainen luonne huomioon ottaen liian jäykäksi. Säännös kuitenkin edellyttää, että arvopaperinvälittäjä asettaa yhteisölle tai säätiölle kohtuullisen ajan vastustaa ilmoitusta, minkä vuoksi vastustamiselle annettu aika on mainittava välittäjän asiakkaalleen lähettämässä ilmoituksessa. Jos asiakas ei vastusta arvopaperinvälittäjän ilmoitusta, eli se siis myöntää olevansa 7 tai 8 kohdassa tarkoitettu ammattimainen sijoittaja, se ei enää tämän jälkeen voi väittää olevansa ei-ammattimainen sijoittaja.

Laissa ei voida tyhjentävästi määritellä kaikkia ammattimaisia sijoittajia, minkä vuoksi momenttiin ehdotetaan otettavaksi 9 kohta, jonka mukaan sijoittajan ammattimaisuus voi perustua myös siihen, että sijoittaja ilmoittaa arvopaperinvälittäjälle olevansa ammattitaitonsa ja sijoituskokemuksensa vuoksi ammattimainen sijoittaja. Asiakkaan on annettava ilmoituksensa kirjallisesti, joten se voidaan esimerkiksi kirjata arvopaperinvälittäjän ja asiakkaan väliseen sopimukseen. Rajanveto 8 ja 9 kohdan välillä voi osoittautua vaikeaksi. Jos arvopaperinvälittäjä ei ole varma siitä, että asiakas on 8 kohdassa tarkoitettu ammattimainen sijoittaja, sen tulisi välttää kohdassa tarkoitettua ilmoitusmenettelyä. Asiakkaan ammattimaisuus voidaan kuitenkin näissäkin tapauksissa todentaa siten, että asiakas ilmoittaa olevansa 9 kohdassa tarkoitettu ammattimainen sijoittaja. Säännöksessä tarkoitettuja sijoittajia ovat tyypillisesti sellaiset yhteisöt ja henkilöt, jotka tuntevat arvopaperimarkkinat ja niiden riskit hyvin esimerkiksi siksi, että ne käyvät aktiivisesti kauppaa arvopapereilla tai muilla sijoituskohteilla. Sijoittajaa, joka toimii arvopaperimarkkinoilla vain satunnaisesti, ei voida näin yleensä pitää säännöksen tarkoittamana ammattimaisena sijoittajana. Säännöksen kannalta ratkaisevaa ei ole myöskään sijoitettavan varallisuuden määrä, vaan ratkaisevaa on tällöinkin sijoittajan ammattitaito. Kohdassa tarkoitettuja ammattimaisia sijoittajia olisivat näin esimerkiksi arvopaperikauppaa pääliiketoimintanaan harjoittavat pienehköt, mutta aktiivisesti kauppaa käyvät yhteisöt, kun taas sellaiset yhteisöt, joiden sijoitettava varallisuus on suuri, mutta joiden sijoitustoiminnasta vastaavien henkilöiden tuntemus arvopaperimarkkinoista on vähäinen, eivät olisi kohdassa tarkoitettuja ammattimaisia sijoittajia. Säännöksen tarkoittamia ammattimaisia sijoittajia olisivat tyypillisesti myös yhtiöt, jotka eivät harjoita arvopaperikauppaa pääliiketoimintanaan, mutta joilla on yhtiön varallisuuden sijoittamiseen erikoistunut rahoitusosasto tai muu vastaava toiminto. Lainkohdan tarkoittamina ammattimaisina sijoittajina voitaisiin myös pitää esimerkiksi kaikkia samaan konserniin kuuluvia yhtiöitä, joiden sijoitustoimintaa hoidetaan konsernin emoyhtiöstä tai muuten keskitetysti. Myös luonnollista henkilöä voitaisiin pitää ammattimaisena sijoittajana silloin, kun tämä käy aktiivisesti kauppaa arvopapereilla tai muilla sijoituskohteilla tai muuten tuntee arvopaperimarkkinat hyvin. Tällaisia sijoittajia voisivat olla tyypillisesti esimerkiksi arvopaperinvälittäjien, rahastoyhtiöiden, arvopaperipörssien ja optioyhteisöjen palveluksessa olevat henkilöt.

Jos asiakkaan ammattimaisuus todetaan momentin 7 tai 8 kohdassa tarkoitetulla ilmoitusmenettelyllä tai jos asiakas ilmoittaa olevansa 9 kohdassa tarkoitettu sijoittaja, johtaa se siihen, että sijoittaja jää vaille joidenkin 4 luvun säännösten tarjoamaa suojaa. Asiakas jää myös sijoittajien korvausrahaston tarjoaman suojan ulkopuolelle. Erityisesti korvausrahastosuojan piiriin kuuluvien sijoittajien määrittelemiseksi on tärkeää, että arvopaperinvälittäjän tiedostoista tai arkistosta käy selvästi ilmi, mitkä sen asiakkaista ovat ammattimaisia sijoittajia. Arvopaperinvälittäjän on myös säilytettävä huolellisesti 7―9 kohdassa tarkoitetut ilmoitukset. Sijoittajansuojan toteutumisen kannalta on keskeistä, että arvopaperinvälittäjän asiakas on tietoinen siitä, mikä vaikutus 7―9 kohdassa tarkoitetuilla ilmoituksilla on hänen asemaansa. Tämän vuoksi 4 lukuun ehdotetussa uudessa 3 a §:ssä säädettäisiin nimenomaisesti, että jos arvopaperinvälittäjä ilmoittaa momentin 7 tai 8 kohdassa tarkoitetulla tavalla pitävänsä asiakasta ammattimaisena sijoittajana taikka jos asiakas ilmoittaa olevansa momentin 9 kohdassa tarkoitettu ammattimainen sijoittaja, arvopaperinvälittäjän on selvitettävä asiakkaalle, mikä vaikutus ilmoituksella on asiakkaan asemaan. Arvopaperinvälittäjän yleiseen huolenpitovelvollisuuteen voidaan katsoa kuuluvan myös sen, että jos asiakas ilmoittaa momentin 9 kohdassa tarkoitetulla tavalla olevansa ammattimainen sijoittaja, mutta tämä ei ilmeisen selvästi pidä paikkaansa, arvopaperinvälittäjä ei käsittele asiakasta arvopaperinvälittäjän ja asiakkaan välisessä sopimussuhteessa ammattimaisena sijoittajana. Arvopaperinvälittäjän on tällöin huolehdittava esimerkiksi 4 luvun 4 §:n 2 momentin mukaisesta tiedonantovelvollisuudestaan.

Lain tavoitteiden toteutumisen kannalta on tärkeää, että arvopaperinvälittäjien keskuudessa syntyy yhtenäinen käytäntö siitä, milloin niiden asiakkaita voidaan pitää 8 tai 9 kohdassa tarkoitettuina ammattimaisina sijoittajina. Tämän vuoksi lain 4 luvun 4 §:n 5 momenttiin ehdotetaan otettavaksi säännös, jonka mukaan rahoitustarkastus voi arvopaperinvälittäjien yhteisön esityksestä vahvistaa ne perusteet, joiden nojalla arvopaperinvälittäjien asiakkaita voidaan pitää kohdissa tarkoitettuina ammattimaisina sijoittajina.

2luku. Arvopaperien markkinointi, liikkeeseenlasku ja tiedonantovelvollisuus

1 §. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 2 momentti, joka vastaa ajatukseltaan 3 §:n 6 momenttia. Kyseisen säännöksen mukaan tarjous- ja listalleottoesitteessä oleva virhe tai puute, jolla saattaa olla olennaista merkitystä sijoittajalle, on korjattava viivytyksettä. Ehdotetun säännöksen mukaan arvopaperien markkinoinnissa tai hankinnassa annettu tieto, jonka harhaanjohtavuus tai totuudenvastaisuus käy ilmi tiedon esittämisen jälkeen ja jolla saattaa olla olennaista merkitystä sijoittajalle, on viivytyksettä oikaistava tai täydennettävä riittävällä tavalla. Arvopaperimarkkinoiden luotettavuus ja sijoittajansuoja edellyttävät, että arvopaperien markkinoinnissa esitetyt totuudenvastaiset ja harhaanjohtavat tiedot oikaistaan viipymättä. Säännöksen tarkoituksena on velvoittaa niitä, jotka ovat markkinoineet arvopapereita, huolehtimaan siitä, että sijoittajat eivät joudu päätöksenteossaan nojautumaan erheellisiin tietoihin siksi, että arvopapereita ja niiden arvoon vaikuttavia seikkoja on markkinoitu totuudenvastaisesti tai harhaanjohtavasti. Säännöksellä voidaan myös arvioida olevan ennakkoestävä vaikutus, sillä on ilmeistä, että arvopaperien markkinoinnin valmistelussa kiinnitetään entistä tarkemmin huomiota markkinoinnin sisältämien tietojen oikeellisuuteen.

Ehdotettu säännös koskee erityisesti tilannetta, jossa arvopaperin markkinoinnin jo alettua huomataan, että markkinoinnissa on jonkin markkinointiin osallistuneen tahon huolimattomuuden vuoksi tai muusta syystä annettu totuudenvastaista tai harhaanjohtavaa tietoa. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että markkinoinnin valmistelussa on käytetty erehdyksessä vanhentunutta tietoa arvopaperin liikkeeseenlaskijan taloudellisista tunnusluvuista, markkinaosuuksista tai muista seikoista. Markkinoinnin mahdollinen harhaanjohtavuus tai totuudenvastaisuus voi tulla markkinoijan tietoon myös siten, että jokin ulkopuolinen taho, kuten julkisen kaupankäynnin järjestäjä tai rahoitustarkastus kiinnittää huomiota markkinoinnin erheellisyyteen. Annetun totuudenvastaisen tai harhaanjohtavan tiedon pitää olla kuitenkin sijoittajan kannalta objektiivisesti arvioiden olennainen, jotta oikaisuvelvollisuus syntyisi. Säännöksen mukainen oikaisuvelvollisuus koskee kaikkia, jotka ovat arvopaperia markkinoineet, kuten emissionjärjestäjiä ja arvopaperien liikkeeseenlaskijoita. Arvopaperien liikkeeseenlaskijoita säännöksen mukainen velvollisuus koskee kuitenkin vain silloin, kun liikkeeseenlaskija on itse markkinoinut arvopapereita, tai silloin, kun arvopapereita on markkinoitu sen toimeksiannosta. Myös markkinoinnin toteuttamisesta huolehtinut mainostoimisto on velvollinen oikaisemaan erheelliset tiedot, jos se huomaa toimineensa erehdyksessä toimeksiantajansa antamien ohjeiden vastaisesti. Tiedot on säännöksen mukaan oikaistava riittävällä tavalla. Jos markkinointi on tapahtunut esimerkiksi lehti-ilmoituksella, samassa lehdessä on viipymättä julkaistava ilmoitus, jossa erheelliset tiedot korjataan. Sijoittajille suullisesti, esimerkiksi osakeannin yhteydessä järjestetyssä sijoittajatilaisuudessa annetut erheelliset tiedot voidaan oikaista esimerkiksi ottamalla yhteys tilaisuuteen osallistuneisiin henkilöihin, jos se on mahdollista, taikka julkaisemalla oikaisu sellaisessa lehdessä, josta markkinoinnin kohderyhmän voidaan kohtuudella arvioida huomaavan oikaisun.

Jos tiedot jätetään tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta oikaisematta sen jälkeen, kun ne on havaittu totuudenvastaisiksi tai harhaanjohtaviksi, laiminlyönti ehdotetaan rangaistavaksi arvopaperimarkkinarikoksena 8 luvun 2 §:n 1 momentin uudessa 1 a kohdassa. Oikaisuvelvollisuuden laiminlyönnistä voi myös seurata vahingonkorvausvelvollisuus 9 luvun 2 §:n nojalla.

4luku. Arvopaperikauppa ja sijoituspalvelun tarjoaminen

Voimassa oleva 4 luvun sääntely sisältää arvopaperikauppaa ja arvopaperinvälitystä sekä arvopaperinvälittäjien velvollisuuksia koskevat säännökset. Luvun otsikkoa ja joitakin pykäliä ehdotetaan muutettaviksi ja täydennettäviksi. Lukuun ehdotetaan lisäksi uutta 3 a §:ää. Muutokset perustuvat ensinnäkin siihen, että niillä täydennetään ja täsmennetään kansallista lainsäädäntöä siten, että se täyttää sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan menettelytapasäännöille asettamat vaatimukset. Muutosten taustalla on myös se, että 1 luvun 4 §:n 1 momentin 4 kohdassa oleva arvopaperinvälittäjän määritelmä laajeni sijoituspalvelulainsäädännön voimaan tullessa kattamaan kaikki kotimaiset sijoituspalveluyritykset ja luottolaitokset sekä ulkomaiset sijoituspalveluyritykset ja luotto- ja rahoituslaitokset, jolloin niitä koskevat myös 4 luvun arvopaperinvälittäjien velvollisuuksia koskevat säännökset siitä riippumatta, mitä sijoituspalvelua ne kulloinkin tarjoavat. Voimassa olevien 4 luvun säännösten sanamuodot soveltuvat kuitenkin eri sijoituspalveluista lähinnä arvopaperinvälitykseen, joten säännöksiä on muutettava tarpeellisin osin vastaamaan muuttunutta lainsäädäntöä. Luvun säännökset määrittävät näin jatkossa niitä velvollisuuksia ja menettelytapoja, joita kaikkien Suomessa sijoituspalvelua tarjoavien yritysten on asiakassuhteissaan noudatettava. Sijoituspalvelulla tarkoitetaan sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 3 §:ssä tarkoitettuja sijoituspalveluja eli arvopaperinvälitystä, markkinatakausta, arvopaperikaupintaa, emissiontakaamista, omaisuudenhoitoa ja emissionjärjestämistä. Sananmukaisesti tulkiten luvun säännökset koskevat sijoituspalvelun tarjoamista vain silloin, kun sijoituspalvelun kohteena on arvopaperi. Arvopaperimarkkinalain 4 luvun 1 §:n mukainen hyvä tapa sijoituspalvelun tarjoamisessa kuitenkin edellyttää, että arvopaperinvälittäjät noudattavat aina soveltuvin osin säännösten ilmentämiä periaatteita siitä riippumatta, mikä sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 2 §:ssä tarkoitettu sijoituskohde kulloinkin on sijoituspalvelun kohteena, siis myös silloin, kun sijoituskohteena on muu kuin arvopaperi tai vakioitu johdannaissopimus. Vakioitujen johdannaissopimusten osalta tästä säädetään nimenomaisesti arvopaperimarkkinalain 10 luvun 1 §:ään ja optiokauppalain 3 luvun 12 §:ään ehdotettavilla muutoksilla.

Arvopaperinvälittäjien velvollisuuksia sääntelevät muutettavat säännökset koskevat 4 luvun 9 §:n nojalla edelleen soveltuvin osin myös meklaria ja muuta lainkohdassa tarkoitettua arvopaperinvälittäjän palveluksessa olevaa henkilöä.

1 §. Hyvä tapa arvopaperikaupassa ja sijoituspalvelun tarjoamisessa. Pykälän sanamuotoa sekä sen edellä olevaa väliotsikkoa ehdotetaan muutettavaksi siten, että niiden sanamuodossa otetaan huomioon kaikki sijoituspalvelun tarjoamisen eri muodot.

Pykälän mukaan arvopaperien kaupassa ja sijoituspalvelun tarjoamisessa ei saa käyttää hyvän tavan vastaista menettelyä. Velvollisuus noudattaa hyvää tapaa arvopaperien kaupassa koskee edelleen kaikkia arvopaperikaupan osapuolia, eli niin myyjiä, ostajia kuin välittäjiäkin. Arvopaperimarkkinoiden toimivuus ja etenkin niiden nauttiman luottamuksen lisääminen kuitenkin edellyttävät, että arvopaperimarkkinoiden keskeiset toimijat, eli siis myös muita sijoituspalveluja kuin arvopaperinvälitystä sijoituspalveluna tarjoavat arvopaperinvälittäjät toimivat aina hyvän tavan mukaisesti.

2 §. Pykälää ehdotetaan muutettavaksi ensinnäkin siten, että se laajennetaan koskemaan arvopaperinvälityksen lisäksi muitakin sijoituspalveluja. Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan otettavaksi säännös, jonka mukaan arvopaperinvälittäjä on velvollinen laatimaan sijoituspalvelun tarjoamista koskevat sopimuksensa kirjallisesti, jos sen asiakas on ei-ammattimainen sijoittaja. Arvopaperimarkkinoilla on ajoittain esiintynyt tapauksia, joissa esimerkiksi arvopaperinvälitystä tai omaisuudenhoitoa koskevia sopimuksia ei ole tehty kirjallisesti. Asianmukaisesti laaditut kirjalliset sopimukset ovat sekä arvopaperinvälittäjän että sen asiakkaan edun mukaisia, sillä niiden perusteella pystytään vaivattomimmin määrittelemään sopimuksen eri osapuolten oikeudet ja velvollisuudet. Säännös ei tarkoita sitä, että kaikki arvopaperinvälittäjän ja sen asiakkaan antamat tahdonilmaisut tulisi dokumentoida kirjallisesti. Säännös sallii näin esimerkiksi sen, että arvopaperinvälitystä sijoituspalveluna tarjoava arvopaperinvälittäjä laatii asiakkaansa kanssa toimeksiantosuhdetta koskevan kirjallisen puitesopimuksen, jossa määritellään sopimussuhteen pääasiallinen sisältö. Asiakas voi tämän jälkeen antaa puitesopimukseen perustuvat yksittäiset toimeksiantonsa sopimuksessa sovitulla tavalla, kuten puhelimitse tai tietoliikenneyhteyden välityksellä. Yksittäisissä arvopapereita koskevissa välitystoimeksiannoissa on myös riittävää, että kussakin toimeksiannossa täytetään toimeksiantosopimuslomake tai muu toimeksiantosopimussuhteen ehdot sisältävä asiakirja. Sellaisen arvopaperinvälittäjän osalta, joka tarjoaa sijoituspalveluna markkinatakausta, säännös tarkoittaa, että arvopaperinvälittäjän on tehtävä sopimus markkinatakaajana toimimisesta esimerkiksi arvopaperipörssin kanssa kirjallisesti. Säännös ei kuitenkaan edellytä, että markkinatakaukseen perustuvasta kaupankäynnistä olisi laadittava erillinen kirjallinen sopimus kaupan toisen osapuolen kanssa. Myöskään arvopaperikaupintana tapahtuvasta kaupankäynnistä ei tarvitse laatia erillisiä kirjallisia sopimuksia.

Velvollisuutta kirjallisen sopimuksen tekemiseen ei kuitenkaan ole silloin, jos arvopaperinvälittäjän asiakas on ammattimainen sijoittaja. Käytännössä arvopaperinvälittäjät laativat kirjalliset sopimukset myös tarjotessaan sijoituspalveluja ammattimaisille sijoittajille, mutta asiasta ei ole kuitenkaan välttämätöntä säännellä lain tasoisesti, sillä ammattimaiset sijoittajat kykenevät muutoinkin valvomaan etujaan sopimussuhteissa.

Pykälään ehdotetaan otettavaksi 2 momentti, jonka mukaan kielto käyttää hyvän tavan vastaista tai asiakkaan kannalta kohtuutonta ehtoa laajennetaan koskemaan kaikkia sijoituspalvelun tarjoamisen muotoja. Arvopaperinvälittäjän on kiinnitettävä erityistä huomiota säännöksen asettamaan kieltoon silloin, kun sijoituspalvelun tarjoamista koskeva sopimus on arvopaperinvälittäjän laatima vakiosopimus ja palvelua tarjotaan muulle kuin ammattimaiselle sijoittajalle.

3 §. Pykälän 2 momentista ehdotetaan poistettavaksi tarpeettomina sanat "sijoituspalveluyrityksistä annetussa laissa tarkoitettua", sillä 1 luvun 4 §:n 1 momentin 3 kohdassa määritellään, mitä sijoituspalvelulla tarkoitetaan. Kyseisen kohdan mukaan sijoituspalvelulla tarkoitetaan sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 3 §:n mukaista arvopaperinvälittäjän tarjoamaa palvelua.

3 a §. Lukuun ehdotetaan lisättäväksi sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan vaatimusten täyttämiseksi uusi 3 a §, jossa säädettäisiin arvopaperinvälittäjän velvollisuudesta tiedustella asiakkaan taloudellista asemaa, sijoituskokemusta ja sitä, mihin tavoitteisiin asiakas pyrkii käyttäessään arvopaperinvälittäjän tarjoamaa sijoituspalvelua. Pykälä perustuu ajatukseen, jonka mukaan sijoituspalvelun tarjoajan on tunnettava asiakkaansa ja tämän tarpeet voidakseen palvella asiakasta tämän edun mukaisesti (englanniksi know your customer ). Pykälä ei edellytä, että arvopaperinvälittäjä pyytää säännöksessä mainitut tiedot kirjallisesti, vaan riittävää on, että kyseiset seikat käydään läpi vapaamuotoisesti. Toisaalta mikäli asiakas kieltäytyy antamasta arvopaperinvälittäjän pyytämiä tietoja, se ei ole esteenä sijoituspalvelun tarjoamiselle. Säännöksen mukaisen velvollisuuden lisäksi arvopaperinvälittäjän on toimittava myös niiden asiakkaan tunnistamista ja huolellisuusvelvollisuutta koskevien säännösten mukaisesti, joista säädetään 1 päivänä maaliskuuta 1998 voimaan tulleessa rahanpesun selvittämisestä ja estämisestä annetussa laissa (68/1998) sekä samassa yhteydessä muutetuissa sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 49 §:ssä ja luottolaitostoiminnasta annetun lain 95 §:ssä.

Pykälän 1 momentin mukaan omaisuudenhoitoa sijoituspalveluna tarjoavan arvopaperinvälittäjän on pyydettävä asiakkaaltaan ennen sijoituspalvelun tarjoamista riittävät tiedot tämän taloudellisesta asemasta, sijoituskokemuksesta ja sijoituspalvelua koskevista tavoitteista, jollei se asiakkaan sijoituskokemukseen tai muutoin olosuhteisiin nähden ole ilmeisen tarpeetonta. Omaisuudenhoitajan on säännöksen perusteella tiedusteltava ennen omaisuudenhoitosopimuksen tekemistä sekä yksityis- että yhteisöasiakkaalta muun muassa tämän yleistä arvopaperimarkkinoiden tuntemusta ja aiempaa kaupankäyntiaktiivisuutta arvopapereilla tai muilla sijoituskohteilla sekä sitä, millaista tuotto- ja riskitasoa asiakas tavoittelee. Pykälän 1 momentissa säädetään lisäksi, ettei arvopaperinvälittäjän kyselyvelvollisuus ole kuitenkaan tarpeen, jos se on asiakkaan sijoituskokemukseen tai muuten olosuhteisiin nähden ilmeisen tarpeetonta. Tietojen pyytäminen voi olla tarpeetonta esimerkiksi silloin, kun arvopaperinvälittäjä tietää asiakkaan olevan ammattimainen sijoittaja.

Arvopaperinvälittäjän on 1 momentin mukaan pyydettävä asiakkaalta myös riittävät tiedot sen selvittämiseksi, voidaanko asiakasta pitää 1 luvun 4 §:n 4 momentissa tarkoitettuna ammattimaisena sijoittajana. Tosin mainitun momentin 1―6 kohdassa tarkoitettujen sijoittajien ammattimaisuus on usein todettavissa muutoinkin. Säännöksessä todetaan edelleen, että jos arvopaperinvälittäjä ilmoittaa 1 luvun 4 §:n 4 momentin 7 tai 8 kohdassa tarkoitetulla tavalla pitävänsä asiakasta ammattimaisena sijoittajana tai jos asiakas ilmoittaa kyseisen momentin 9 kohdassa tarkoitetulla tavalla olevansa ammattimainen sijoittaja, arvopaperinvälittäjän on tällöin selvitettävä asiakkaalle, mikä vaikutus kyseisillä ilmoituksilla on asiakkaan asemaan. Arvopaperinvälittäjän on tällöin kerrottava muun muassa se, mitä 4 luvun säännöksiä ei tämän jälkeen enää sovelleta arvopaperinvälittäjän ja asiakkaan välisessä sopimussuhteessa. Arvopaperinvälittäjän on myös kerrottava, että asiakas jää tällaisessa tilanteessa sijoittajien korvausrahaston tarjoaman suojan ulkopuolelle.

Pykälän 2 momentin mukaan pykälän 1 momentissa säädetty velvollisuus koskee arvopaperinvälittäjää myös silloin, kun se tarjoaa sijoituspalveluna arvopaperinvälitystä tai emissionjärjestämistä, jos asiakas ennen toimeksiannon antamista pyytää sijoitusneuvontaa arvopaperien hankinnassa tai luovutuksessa. Jos esimerkiksi asiakas tiedustelee arvopaperinvälittäjän edustajalta sitä, tulisiko hänen merkitä arvopapereita osakeannissa, syntyy välittäjälle 1 momentissa tarkoitettu kyselyvelvollisuus. Emissionjärjestämisen osalta velvollisuus koskee siis lähinnä emission myyntiä. Arvopaperinvälitystoiminnan osalta niin kutsuttu execution only brokerage -toiminta, eli toimeksiantojen toteuttaminen, johon ei liity sijoitusneuvontaa, jää säännöksessä tarkoitetun kyselyvelvollisuuden ulkopuolelle. Momentissa tarkoitettu kyselyvelvollisuus ei ole säännöksen mukaan tarpeen silloin, jos se on asiakkaan sijoituskokemukseen tai muuten olosuhteisiin nähden ilmeisen tarpeetonta Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun sama asiakas on äskettäin käyttänyt arvopaperinvälittäjän tarjoamaa vastaavaa sijoituspalvelua.

4 §. Pykälään ehdotetaan sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan edellyttämiä täsmennyksiä. Pykälän sanamuotoa ehdotetaan lisäksi täsmennettäväksi siten, että sen sisältämät arvopaperinvälittäjän velvollisuudet soveltuvat tarvittavilta osin kaikkiin sijoituspalvelun tarjoamisen eri muotoihin. Pykälän 1 momenttiin, jonka mukaan arvopaperinvälittäjän on hoidettava toimeksiannot huolellisesti asiakkaan eduksi ilman aiheetonta viivytystä, ei ole kuitenkaan tarvetta tehdä muutoksia. Kyseisen säännöksen sanamuoto soveltuu eri sijoituspalvelun tarjoamisen muodoista arvopaperinvälitykseen, omaisuudenhoitoon ja emissionjärjestämiseen, joissa on kyse arvopaperinvälittäjän ja sen asiakkaan välisestä toimeksiantosuhteesta. Säännöksen mukainen huolenpitovelvollisuus edellyttää esimerkiksi sitä, että arvopaperinvälitystä sijoituspalveluna tarjoava arvopaperinvälittäjä ei saa asiakkaan edun vastaisesti kehottaa tätä ostamaan tiettyjä arvopapereita, jos kehotuksen antamisen syynä on välittäjän oman, sen lähipiiriin kuuluvan yhteisön tai välittäjän toisen asiakkaan aseman parantaminen.

Pykälän 2 momenttia ehdotetaan tarkistettavaksi siten, että arvopaperinvälittäjällä on aina sijoituspalvelua tarjotessaan asiakastaan kohtaan positiivinen tiedonantovelvollisuus sekä itse sijoituspalvelusta että sen kohteena olevista arvopapereista riippumatta siitä, mitä sijoituspalvelua arvopaperinvälittäjä tarjoaa. Säännös ei kuitenkaan koske tilanteita, joissa arvopaperinvälittäjän asiakas on ammattimainen sijoittaja, sillä tällaisen sijoittajan oletetaan tuntevan eri sijoituspalvelut ja sijoituskohteet. Säännöksen mukaan arvopaperinvälittäjän on annettava asiakkaalle sijoituspalvelusta ja sen kohteena olevista arvopapereista ne tiedot, joilla saattaa olla olennaista vaikutusta asiakkaan päätöksentekoon, jollei se sijoituspalvelun luonteeseen tai muutoin olosuhteisiin nähden ole ilmeisen tarpeetonta. Säännös soveltuu eri sijoituspalveluista lähinnä arvopaperinvälitykseen, omaisuudenhoitoon, emissionjärjestämiseen ja arvopaperikaupintaan. Emissionjärjestäjän on sanotun säännöksen lisäksi noudatettava luonnollisesti myös 2 luvun 1―3 §:n säännöksiä arvopaperien markkinoinnista, tiedonantovelvollisuudesta arvopaperien liikkeeseenlaskun yhteydessä sekä esitteen laatimisvelvollisuudesta. Momentin toiseen virkkeeseen, jonka mukaan arvopaperinvälittäjä ei ole kuitenkaan velvollinen tiedottamaan lainkohdassa mainituista seikoista, joista se on lain mukaan salassapitovelvollinen, ei ehdoteta muutosta.

Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi uusi ensimmäinen virke, jonka mukaan arvopaperinvälittäjän on pyrittävä välttämään eturistiriitatilanteita ja niiden syntyessä kohdeltava asiakasta hyvän tavan mukaisesti. Lisäys perustuu sijoituspalveludirektiiviin (11 artiklan 1 kohta). Säännöksen tarkoittamia arvopaperinvälittäjän ja sen asiakkaan välisiä eturistiriitatilanteita voi syntyä lähinnä silloin, kun arvopaperinvälittäjä tarjoaa sijoituspalveluna arvopaperinvälitystä, omaisuudenhoitoa tai emissionjärjestämistä. Arvopaperinvälityksessä eturistiriitatilanne voi syntyä esimerkiksi silloin, kun asiakas on omasta aloitteestaan tai jopa välittäjän suosituksesta antanut toimeksiannon ostaa sellaisia arvopapereita, joita välittäjällä on omassa salkussaan. Välittäjällä voi olla tällaisessa tilanteessa kannuste myydä arvopaperit omasta salkustaan asiakkaalle markkinapaikalla vallitsevaa myyntitarjousta korkeampaan hintaan. Tämä ei ole kuitenkaan sallittua, sillä pykälän 1 momentti edellyttää, että välittäjä hoitaa toimeksiannot huolellisesti asiakkaan edun mukaisesti kaikissa tilanteissa. Uusi säännös edellyttää lisäksi, että arvopaperinvälittäjä pyrkii aina välttämään erilaisten eturistiriitatilanteiden syntymistä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että arvopaperinvälittäjän saattaa olla tarpeen erottaa edellä kuvatun kaltaisten eturistiriitatilanteiden välttämiseksi välittäjän oman sijoitustoiminnan hoitaminen asiakastoimeksiantojen hoitamisesta, jolloin mahdollisuudet eturistiriitatilanteisiin vähenevät. Eturistiriitatilanteiden välttämiseksi on myös säädetty 5 §:n 2 momentti, jonka mukaan jos arvopaperinvälittäjä tai sen lähipiiriin kuuluva yhteisö on välitystoimeksiannon antaneen asiakkaan kaupassa vastapuolena, sen on ilmoitettava tästä asiakkaalleen viivytyksettä kaupan toteutumisen jälkeen, jollei asiakas ole antanut kaupalle etukäteissuostumustaan. Asiakas voi tällöin ilmoituksen saatuaan arvioida, onko kauppa toteutettu tämän edun mukaisesti.

Mikäli arvopaperinvälittäjä tarjoaa sijoituspalveluna omaisuudenhoitoa, vastaavanlaiset eturistiriitatilanteet ovat myös mahdollisia, sillä välittäjä voi tällöin itsenäisesti päättää asiakkaansa varallisuuden sijoittamisesta saamansa valtuutuksen puitteissa. Eturistiriitoja voi syntyä esimerkiksi silloin, jos omaisuudenhoitaja harjoittaa arvopaperikauppaa omaan lukuunsa. Jos omaisuudenhoitaja tai joku muu sen lähipiiriin kuuluva yhteisö tai säätiö on asiakkaan kaupassa vastapuolena, on omaisuudenhoitajan hyvin huolellisesti arvioitava, että kauppa on sen asiakkaan edun mukainen. Omaisuudenhoitajan saattaa myös olla tarpeen erottaa eturistiriitatilanteiden välttämiseksi sen oman sijoitustoiminnan hoitaminen asiakastoimeksiantojen hoitamisesta, jolloin mahdollisuudet eturistiriitatilanteisiin vähenevät. Omaisuudenhoitajan ja tämän asiakkaiden eturistiriitatilanteiden välttämiseksi ehdotetaan lisäksi 5 §:ään uutta 3 momenttia, jonka mukaan mikäli omaisuudenhoitaja tai sen lähipiiriin kuuluva yhteisö tai säätiö on omaisuudenhoitajan asiakkaan kaupassa vastapuolena, omaisuudenhoitajan on kirjallisesti ilmoitettava tästä asiakkaalle viivytyksettä kaupan päättämisen jälkeen, jollei asiakas ole antanut kaupalle etukäteissuostumustaan.

Myös tilanteissa, joissa arvopaperinvälittäjä toimii emissionjärjestäjänä, voi syntyä eturistiriitatilanteita, kun emissionjärjestäjän edun mukaista on yhtäältä se, että koko tarjottu määrä merkitään emissiossa ja toisaalta emissionjärjestäjän on huolehdittava myös siitä, että merkitsijät saavat riittävästi tietoa harkitakseen merkintänsä järkevyyttä. Emissionjärjestäjä tai sen kanssa samaan konserniin kuuluva muu arvopaperinvälittäjä on myös lisäksi voinut ennen annin alkamista laatia sijoitustutkimuksen arvopaperien liikkeeseenlaskijasta. Emissionjärjestämiseen liittyvissä eturistiriitatilanteissa emissionjärjestäjän ja sijoitustutkimuksen tehneen arvopaperinvälittäjän tulee erityisen huolellisesti arvioida, että ne eivät tällöin toimi 1 §:n tarkoittamalla tavalla hyvän tavan vastaisesti taikka anna merkitsijöille sellaista tietoa arvopaperin liikkeeseenlaskijasta, jota voitaisiin pitää 2 luvun 1 §:ssä tarkoitettuna harhaanjohtavana tai totuudenvastaisena arvopaperin markkinointina. Myös pykälän 3 momentti velvoittaa emissionjärjestäjää kohtelemaan kaikkia asiakkaitaan, siis myös arvopaperien merkitsijöitä, tasapuolisesti. Eturistiriitatilanteita voi syntyä myös silloin, jos emissionjärjestäjä tai sen kanssa samaan konserniin kuuluva muu arvopaperinvälittäjä saa toimilupansa nojalla tarjota sijoituspalveluna arvopaperinvälitystä tai omaisuudenhoitoa. Tällöin esimerkiksi omaisuudenhoitajalla voi olla kannuste merkitä osakeannin onnistumisen takaamiseksi osakkeita emissiossa asiakkaan arvopaperisalkkuun, vaikka tämä ei välttämättä olisi asiakkaan edun mukaista. Kyseiset toiminnot saattaa olla näin tarpeen erottaa eturistiriitatilanteiden ja myös sisäpiirintiedon väärinkäytön ehkäisemiseksi selkeästi emissionjärjestämistoiminnosta. Rahoitustarkastus voi ehdotetun 5 momentin nojalla antaa tarvittavat määräykset erilaisten eturistiriitatilanteiden välttämiseksi.

Pykälän 4 momentin sanamuotoa ehdotetaan täsmennettäväksi siten, että säännös koskee vain arvopaperinvälittäjää, joka tarjoaa sijoituspalveluna arvopaperinvälitystä. Pykälän sanamuotoa ehdotetaan myös täsmennettäväksi vastaamaan optiokauppalain 3 luvun 12 §:n 3 momenttia lisäämällä pykälään sanat "tai muut toimeksiannon ehdot". Lisäyksellä viitataan esimerkiksi tilanteeseen, jossa asiakas on pyytänyt toimeksiannon toteuttamista vasta tiettyjen edellytysten toteutuessa tai tiettynä päivänä. Tällöin välittäjä voi toteuttaa myöhemmin saamansa toimeksiannot ensin, jos niiden toteuttamisedellytykset ovat täyttyneet.

Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 5 momentti, jonka mukaan rahoitustarkastus voi sijoituspalveludirektiivissä asetettujen vaatimusten täyttämiseksi antaa arvopaperinvälittäjille tarkempia määräyksiä niistä menettelytavoista, joita arvopaperinvälittäjien on sijoituspalvelua tarjotessaan 4 luvun nojalla noudatettava. Rahoitustarkastuksen on määräyksiä antaessaan otettava erityisesti huomioon sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan menettelytapasäännöille asettamat vaatimukset. Menettelytapasääntöjä on muun muassa sovellettava soveltuvin osin arvopaperinvälittäjien tarjoamiin, direktiivin liitteen C-osassa tarkoitettuihin oheispalveluihin. Menettelytapasäännöissä on myös otettava huomioon sijoituspalvelun käyttäjän ammattitaito. Määräyksissä on myös otettava huomioon sijoituspalveludirektiivin vaatimus, jonka mukaan välitystoimeksiantojen toteuttamisessa sovellettavien menettelytapasääntöjen valinnassa on ratkaisevaa se, mikä on sen henkilön ammattitaito, joka on alunperin antanut toimeksiannon (11 artiklan 3 kohta). Rahoitustarkastuksen määräyksenantovaltuus on perusteltu, sillä menettelytapasäännöt voivat olla varsin teknisiä ja yksityiskohtaisia, minkä vuoksi niitä ei ole tarkoituksenmukaista kirjata lakiin. Rahoitustarkastuksen määräyksiin perustuvat menettelytapasäännöt voivat näin tarvittaessa nopeammin joustaa arvopaperimarkkinoilla esiintyviin muutostarpeisiin. Rahoitustarkastuksella olisi toimivalta antaa määräyksiä vain arvopaperinvälittäjille, mutta ei niiden asiakkaille, joten määräykset vaikuttaisivat näin vain välillisesti arvopaperinvälittäjän ja sen asiakkaan väliseen sopimussuhteeseen. Rahoitustarkastuksen määräyksenantovaltuutta rajaisi ehdotetun säännöksen mukaan myös se, että sillä olisi oikeus antaa määräyksiä vain sijoituspalveludirektiivin asettamien vaatimusten täyttämiseksi.

Rahoitustarkastus voisi sanotun säännöksen nojalla antaa tarkempia määräyksiä muun muassa siitä, mitä tietoja arvopaperinvälittäjän on asiakkaalta ennen sijoituspalvelun tarjoamista pyydettävä. Tällaisia seikkoja voisivat olla muun ohessa tarvittavat tiedot asiakkaan tavoittelemasta tuotto- ja riskitasosta ja asiakkaan sijoitussalkun jakautumisesta eri sijoituskohteisiin. Määräys voisi koskea myös sitä, mitä tietoja asiakkaalle on sijoituspalvelusta ja sen kohteena olevista arvopapereista annettava ja miten arvopaperinvälittäjän on näissä tilanteissa meneteltävä. Määräys voisi koskea myös sitä, miten arvopaperinvälittäjän ja sen asiakkaan sekä välittäjän eri asiakkaiden välisissä erilaisissa eturistiriitatilanteissa on meneteltävä, joten siinä voitaisiin määrätä esimerkiksi siitä, miten arvopaperinvälitystä tai omaisuudenhoitoa sijoituspalveluna tarjoavan arvopaperinvälittäjän on meneteltävä niissä eturistiriitatilanteissa, joita voi syntyä siitä, että arvopaperinvälittäjällä on oma arvopaperisalkku, tai siitä, että arvopaperinvälittäjän henkilökunta käy kauppaa arvopapereilla. Määräys voisi koskea myös sitä, miten Suomessa toimiluvan saaneiden sijoituspalveluyritysten ja luottolaitosten sekä niiden ulkomaisten sijoituspalveluyritysten ja luotto- ja rahoituslaitosten, joilla on sivuliike tai sivukonttori Suomessa, olisi järjestettävä eri toimintonsa, kuten erotettava emissionjärjestämistoiminto muista arvopaperitoiminnoista, jotta eturistiriitatilanteilta vältyttäisiin. Esitys perustuu tältä osin sijoituspalveludirektiiviin (10 artiklan). Ehdotettu määräyksenantovaltuus olisi osin päällekkäinen sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 10 §:n 1 momentissa säädetyn sijoituspalveluyrityksen luotettavaa hallintoa koskevan määräyksenantovaltuuden kanssa. Rahoitustarkastus voisi myös säännöksen nojalla antaa arvopaperinvälittäjille määräyksiä sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 16 §:ssä tarkoitettujen oheispalvelujen tarjoamisessa noudatettavista menettelytavoista. Vaatimus perustuu sijoituspalveludirektiiviin (11 artiklan 1 kohta). Säännös olisi näin osin päällekkäinen myös sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 16 §:n 2 momentin määräyksenantovaltuuden kanssa.

Määräyksissä olisi otettava huomioon se, onko arvopaperinvälittäjän asiakas ammattimainen sijoittaja. Vaatimus ammattimaisten sijoittajien erilaisesta kohtelusta perustuu sijoituspalveludirektiiviin (11 artiklan 1 kohta). Rahoitustarkastuksen olisi näin määräyksissään otettava asiakkaan ammattimaisuus huomioon siten, että arvopaperinvälittäjille määräyksissä asetettavien velvollisuuksien tulisi lähtökohtaisesti olla vähäisemmät silloin, kun niiden asiakas on ammattimainen sijoittaja.

Lain 1 luvun 4 §:n 4 momentin 8 ja 9 kohdissa tarkoitetut ammattimaiset sijoittajat voivat muodostaa varsin heterogeenisen ryhmän. Koska tällaiset sijoittajat jäävät muun muassa sijoittajien korvausrahaston tarjoaman suojan ulkopuolelle, on tarpeen, että arvopaperinvälittäjien keskuudessa muodostuu yhtenäinen käytäntö siitä, milloin sijoittaa voidaan pitää mainituissa kohdissa tarkoitettuna ammattimaisena sijoittajana. Tämän vuoksi 5 momenttiin ehdotetaan otettavaksi säännös, jonka mukaan rahoitustarkastus voi arvopaperinvälittäjien yhteisön esityksestä vahvistaa ne yleiset perusteet, joiden nojalla sijoittajaa voitaisiin pitää mainituissa kohdissa tarkoitettuna ammattimaisena sijoittajana. Arvopaperinvälittäjien yhteisöllä, mitä termiä käytetään myös lain 3 luvun 13 §:n 3 momentissa, tarkoitetaan Arvopaperivälittäjien yhdistys ry:tä.

5 §. Voimassa olevan 1 momentin tarkoituksena on, että arvopaperinvälittäjä ei voi esimerkiksi pantata edelleen asiakkaan sille panttaamia arvopapereita omista veloistaan tai muista vastuistaan, sillä tällainen toimenpide sisältää asiakkaan kannalta erityisiä, sijoituspalvelutoimintaan kuulumattomia riskejä. Säännöksen tarkoituksena on näin osaltaan edesauttaa asiakasvarojen erillisyyttä koskevan periaatteen toteutumista. Lainkohdan tarkoituksena ei ole kuitenkaan, että tällainen toimenpide ei olisi lainkaan mahdollista, minkä vuoksi pykälän 1 momenttia ehdotetaan selvennettäväksi siten, että arvopaperinvälittäjä voi pantata tai luovuttaa omaan lukuunsa asiakkaalleen kuuluvan arvopaperin, jos asiakas antaa tähän erillisen kirjallisen suostumuksen. Suostumus on annettava erillisessä kirjallisessa sopimuksessa, jotta asiakas selkeästi mieltää panttauksen aiheuttaman riskin. Suostumus ei voi näin olla vakioehtona esimerkiksi säilytys- tai muussa asiakassopimuksessa. Arvopaperikaupan selvitystoimintaa koskevan lainsäädännön voimaantulon myötä 5 a §:ään tulee uusi 2 momentti, jonka mukaan arvopaperinvälittäjä saa 5 §:n 1 momentin estämättä luovuttaa asiakkaalleen kuuluvan arvopaperin pantiksi selvitysyhteisölle tai selvitysosapuolelle arvopaperia koskevasta kaupasta johtuvan asiakkaan velvoitteen täyttämisen vakuudeksi. Nyt ehdotetun muutoksen johdosta kyseiseen momenttiin ei ole tarvetta tehdä muutosta.

Pykälän voimassa oleva 2 momentti koskee eturistiriitatilannetta, joka voi syntyä siitä, että arvopaperinvälitystä sijoituspalveluna tarjoava arvopaperinvälittäjä tai sen momentissa mainittuun lähipiiriin kuuluva yhteisö on välitystoimeksiannon antaneen arvopaperinvälittäjän asiakkaan kaupassa vastapuolena. Momenttia ehdotetaan täsmennettäväksi siten, että siitä käy selvästi ilmi, että säännös koskee vain arvopaperinvälitystä sijoituspalveluna tarjoavaa arvopaperinvälittäjää. Momenttiin ehdotetaan myös selvennystä, jonka mukaan säännös koskee vain tilanteita, joissa välittäjä on tietoinen siitä, että se tai sen lähipiiriin kuuluva yhteisö tai säätiö on asiakkaan kaupan vastapuolena. Käytännössä säännös siis koskee lähinnä vain välittäjän niin kutsuttuja sisäisiä kauppoja, sillä esimerkiksi komissiokauppana tapahtuvassa pörssikaupassa välittäjällä ei ole kuin poikkeustapauksissa tieto asiakkaan kaupan vastapuolesta.

Pykälän 2 momentissa tarkoitettua tilannetta vastaava eturistiriitatilanne voi syntyä myös silloin, kun arvopaperinvälittäjä tarjoaa sijoituspalveluna omaisuudenhoitoa. Omaisuudenhoitajalla on tällöin sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 3 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisen niin kutsutun täyden valtakirjan omaisuudenhoitosopimuksen mukaisesti mahdollisuus toteuttaa kaupat saamansa valtuutuksen puitteissa, siis myös esimerkiksi siten, että se tai sen lähipiiriin kuuluva yhteisö tai säätiö on vastapuolena asiakkaan kaupassa. Pykälään ehdotetaan tämän vuoksi uutta 3 momenttia, jonka mukaan omaisuudenhoitajan on ilmoitettava viivytyksettä kaupan päättämisen jälkeen kirjallisesti asiakkaalleen siitä, jos se, sen kanssa samaan konserniin kuuluva yritys, sen määräysvallassa oleva yhteisö tai säätiö taikka näiden eläkesäätiö tai eläkekassa on asiakkaan kaupassa vastapuolena. Asiakkaalla on ilmoituksen saatuaan mahdollisuus arvioida, onko kauppa toteutettu sen edun mukaisesti. Ilmoitus on kuitenkin tehtävä säännöksen mukaan vain silloin, kun omaisuudenhoitaja on tietoinen siitä, että se tai sen lähipiiriin kuuluva yhteisö tai säätiö on kaupan vastapuolena, mikä voi tulla kyseeseen lähinnä silloin, kun omaisuudenhoitaja itse tai sen kanssa samaan konserniin kuuluva arvopaperinvälittäjä on toteuttanut kaupan. Ilmoitusvelvollisuutta ei kuitenkaan ole, jos asiakas on omaisuudenhoitosopimuksessa tai muutoin ennen kaupan päättämistä antanut suostumuksensa sille, että momentissa mainittu taho voi olla asiakkaan kaupan vastapuolena.

Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 4 momentti, jonka mukaan 2 ja 3 momentissa säädetty velvollisuus ei koske arvopaperinvälittäjää silloin, kun sen asiakas on ammattimainen sijoittaja. Mainittujen momenttien soveltaminen arvopaperinvälittäjään ei ole tällaisessa tilanteessa tarpeellista, sillä ammattimaiset sijoittajat kykenevät muutoinkin valvomaan sitä, että arvopaperinvälittäjät toimivat niiden edun mukaisesti.

6 §. Pykälän 2 momenttia ehdotetaan selvennettäväksi poistamalla siitä viittaus 5 §:n 2 momenttiin sekä rajoittamalla se koskemaan arvopaperinvälittäjiä, jotka tarjoavat samaa sijoituspalvelua. Säännöksen mukaan arvopaperinvälittäjä ei saa näin antaa toiselle arvopaperinvälittäjälle toimeksiantoa omaan lukuunsa suoritettavasta pörssiarvopaperin tai markkina-arvopaperin kaupasta sen arvopaperipörssin pörssilistalla tai siinä muussa julkisessa kaupankäynnissä, jossa ensiksi mainitulla arvopaperinvälittäjällä on oikeus tarjota samaa arvopaperia koskevaa samaa sijoituspalvelua.

8luku. Rangaistussäännökset

2 §. Lain 2 luvun 1 §:ään ehdotetaan lisättäväksi uusi 2 momentti, jonka mukaan arvopaperien markkinoinnissa tai hankinnassa annettu tieto, jonka harhaanjohtavuus tai totuudenvastaisuus käy ilmi tiedon esittämisen jälkeen ja jolla saattaa olla olennaista merkitystä sijoittajalle, on viivytyksettä oikaistava tai täydennettävä vastaavalla tavalla kuin se on esitetty. Säännöksen mukaisen velvollisuuden laiminlyöntiä voidaan pitää erityisen paheksuttavana siksi, että arvopaperia markkinoinut tietää oikaisuvelvollisuuden laiminlyödessään antaneensa markkinoinnissa totuudenvastaista tai harhaanjohtavaa tietoa, jolloin hänellä voidaan katsoa olevan erityistä syytä oikaista tällaiset erheelliset tiedot. Säännökseen perustuvan velvollisuuden laiminlyönti ehdotetaan tämän vuoksi rangaistavaksi arvopaperimarkkinarikoksena pykälän 2 momentin uudessa 1a kohdassa.

9luku. Muut seuraamukset

1 §. Lain 4 luvun 5 §:n 2 momenttiin jo aiemmin tehdyn muutoksen seurauksena pykälä ja sen edellä oleva väliotsikko voidaan kumota tarpeettomina, sillä arvopaperinvälittäjä voi voimassa olevan säännöksen mukaan olla asiakkaan kaupassa vastapuolena ilman tämän etukäteissuostumusta. Mikäli arvopaperinvälittäjä kuitenkin laiminlyö mainittuun säännökseen perustuvan ilmoitusvelvollisuutensa ja tästä voidaan osoittaa aiheutuneen asiakkaalle vahinkoa, arvopaperinvälittäjälle voi syntyä vahingonkorvausvelvollisuus asiakastaan kohtaan 9 luvun 2 §:n nojalla.

10luku. Erinäisiä säännöksiä

1 §. Pykälän, joka koskee vakioituja optioita ja termiinejä, 1 momenttiin ehdotetaan ensinnäkin tehtäväksi lisäys, jonka mukaan lain 4 luvun 3 a §:ää ja 4 §:n 5 momenttia sekä 8 luvun 2 §:n 1 momentin 1 a kohtaa sovelletaan myös optiokauppalain mukaiseen vakioituun optioon ja termiiniin. Muutoksen seurauksena rahoitustarkastuksella olisi näin oikeus antaa arvopaperinvälittäjille tarkempia määräyksiä arvopaperimarkkinalain 4 luvussa säädetyistä seikoista myös silloin, kun arvopaperinvälittäjän tarjoaman sijoituspalvelun kohteena on vakioitu optio tai termiini. Määräyksissä olisi otettava huomioon sijoituspalveludirektiivin 11 artiklan edellyttämällä tavalla sijoituspalvelun käyttäjän ammattitaito ja muut artiklan asettamat vaatimukset. Lain 8 luvun 2 §:ään ehdotettua uutta 1 a kohdan rangaistussäännöstä sovellettaisiin myös tilanteisiin, joissa vakioituja optioita tai termiinejä on markkinoitu tai hankittu elinkeinotoiminnassa antamalla harhaanjohtavia tai totuudenvastaisia tietoja.

Lain 4 luvun 3 a §:n soveltamisesta vakioituun optioon ja termiiniin seuraa, että jos sijoituspalvelun kohteena on vakioitu johdannaissopimus, arvopaperinvälittäjän on pyydettävä ennen sijoituspalvelun tarjoamista riittävät tiedot asiakkaan taloudellisesta asemasta, sijoituskokemuksesta ja sijoituspalvelua koskevista tavoitteista, jollei se asiakkaan sijoituskokemukseen tai muuten olosuhteisiin nähden ole ilmeisen tarpeetonta. Säännöksen perusteella esimerkiksi omaisuudenhoitoa sijoituspalveluna tarjoavan arvopaperinvälittäjän on muun ohessa tiedusteltava asiakkaaltaan tämän taloudellisia resursseja ryhtyä riskipitoisiin johdannaissopimuksiin, kuten optioiden asettamiseen. Mikäli tällöin käy ilmi, että asiakas aikoo ryhtyä sijoituskokemukseensa tai taloudelliseen asemaansa nähden huomattavan riskipitoisiin sijoitustoimiin, arvopaperinvälittäjä on lain 4 luvun 4 §:n 2 momenttiin perustuvan tiedonantovelvollisuutensa sekä optiokauppalain 3 luvun 12 §:n 2 momenttiin perustuvan huolenpitovelvollisuutensa nojalla velvollinen informoimaan asiakastaan sijoitustoimeen liittyvistä riskeistä.

Laki ehdotetaan tulevaksi voimaan 1 päivänä syyskuuta 1998.

3luku. Optioyhteisön toiminta

12 §. Välittäjän velvollisuudet. Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan tehtäväksi vastaava lisäys kuin arvopaperimarkkinalain 4 luvun 4 §:n 3 momenttiin. Säännöksen mukaan optiokauppalaissa tarkoitetun välittäjän, jonka on lain 1 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla oltava arvopaperimarkkinalaissa tarkoitettu arvopaperinvälittäjä, on pyrittävä välttämään eturistiriitatilanteita ja niiden syntyessä kohdeltava asiakasta oikeudenmukaisesti. Säännökseen ehdotetaan myös täsmennystä, jonka mukaan välittäjä ei saa antaa oman etunsa vaikuttaa asiakkaalle antamaansa ohjeeseen tai neuvoon.

Laki ehdotetaan tulevaksi voimaan 1 päivänä syyskuuta 1998.

2luku. Luottolaitoksen perustaminen ja omistaminen

10 §. Toimilupa. Sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 4 §:ään ehdotetun muutoksen seurauksena kaikkien luottolaitosten on kuuluttava korvausrahastoon. Tämän vuoksi pykälän 2 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että toimilupahakemuksesta olisi pyydettävä myös korvausrahaston lausunto. Sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 6 lukuun ehdotettavan sääntelyn seurauksena korvausrahastoon kuuluvat yritykset ovat korvausrahaston velvoitteista yhteisvastuussa, mistä syystä on luonnollista, että myönnettäessä luottolaitoksen toimilupaa asiassa kuullaan myös korvausrahastoa. Lausunnonanto-oikeuden tärkeyttä korostaa se, ettei korvausrahastolla viime kädessä olisi oikeutta päättää luottolaitoksen ottamisesta jäseneksi korvausrahastoon

20 §. Liiketoiminnan ala. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 4 momentti, jonka mukaan luottolaitosten olisi yhtiöjärjestyksessään tai säännöissään määrättävä siitä, tarjoaako se sijoituspalveluyrityksistä annetussa laissa tarkoitettuja sijoituspalveluita tai lain 16 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettua säilytys- ja hoitopalvelua. Säännös liittyy siihen, että arvopaperimarkkinalain 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa olevaa arvopaperinvälittäjän määritelmää ehdotetaan muutettavaksi siten, että jatkossa kaikkia luottolaitoksia ei pidettäisi arvopaperimarkkinalaissa tarkoitettuina arvopaperinvälittäjinä. Lisäksi säännös liittyy korvausrahastoa koskevaa sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 6 lukuun, jonka mukaan sijoituspalvelua tarjoavan luottolaitoksen on kuuluttava korvausrahastoon.

Koska käytännössä osa suomalaisista luottolaitoksista, esimerkiksi niin sanotut erityisluottolaitokset ja pienet paikallispankit, ei tarjoa sijoituspalveluyrityksistä annetussa laissa tarkoitettuja sijoituspalveluja lainkaan, katsottiin tarkoituksenmukaiseksi täsmentää arvopaperinvälittäjän määritelmää sekä selkeyttää vallitsevaa käytäntöä. Säännösten tarkoituksena on, että jatkossa voitaisiin selkeästi erotella ne luottolaitokset, joita koskevat arvopaperinvälittäjille arvopaperimarkkinalaissa säädetyt velvollisuudet sekä velvollisuus kuulua sijoittajien korvausrahastoon. Luottolaitos, joka sääntelyn seurauksena luopuisi arvopaperinvälittäjän asemastaan, olisi jatkossa kevyemmän sääntelyn kohteena ja vapautuisi samalla niistä taloudellisista velvoitteista, joita esimerkiksi korvausrahaston jäsenyyteen liittyy. Tästä syystä ehdotetaan sääntelyä, jonka mukaan oikeus ja oikeuden rajoitus tulisi ilmaista selkeästi luottolaitoksen yhtiöjärjestyksessä tai säännöissä. Vastaavasti silloin, kun luottolaitos aloittaa uudelleen sijoituspalveluiden tarjoamisen, olisi sen uudelleen muutettava yhtiöjärjestystään tai sääntöjään. Tällä varmistettaisiin se, että arvopaperimarkkinoita valvovat viranomaiset, muut markkinaosapuolet sekä korvausrahasto voisivat yksiselitteisen selvästi selvittää sen, onko luottolaitoksella oikeus sen harjoittamaan toimintaan, ja noudattaako se tähän oikeuteen liittyviä velvollisuuksia.

Viittausta muutettavaksi ehdotetun pykälän 2 momentissa lueteltuihin toimintoihin, kuten notariaattitoimintaan tai arvopaperikauppaan ja muuhun arvopaperitoimintaan ei ole pidetty sääntelyn kannalta riittävän selkeänä, sillä 20 §:ssä tarkoitetut käsitteet eivät voimassa olevan sääntelyn mukaan selkeästi vastaa sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 3 ja 16 §:n käsitteitä. Luottolaitoksille sallitun liiketoiminnan ala on myös muutoin arvopaperitoimintaan liittyvien palveluiden osalta sijoituspalveluyrityksille sallittua toimintaa laajempaa ja usein sijoituspalveluita tarjotaan yhdessä sellaisten palveluiden kanssa, joita sijoituspalveluyritys ei voi nykyisen lainsäädännön mukaan tarjota lainkaan. Tästä syystä viittaus eräisiin 20 §:n 2 momentin palveluihin olisi ollut epätäsmällinen ja jopa harhaanjohtava.

Ehdotuksella ei kavenneta luottolaitosten toimiluvan mukaista oikeutta tarjota sijoituspalveluita. Kaikilla luottolaitoksilla, joille on myönnetty toimilupa sijoituspalveluiden tarjontaan, säilyy edelleen kyseinen oikeus. Ehdotetun sääntelyn tavoitteena on, että kyseinen oikeus ilmaistaisiin yksiselitteisesti kaikkien luottolaitosten yhtiöjärjestyksissä tai säännöissä, jolloin arvopaperinvälittäjiä koskeva sääntely voitaisiin selkeästi kohdentaa niihin luottolaitoksiin, jotka todellisuudessa tarjoavat sijoituspalveluita. Järjestelmän selkeyden ja sitovuuden kannalta yhtiöjärjestykseen tai sääntöihin tehtävää nimenomaista mainintaa on pidettävä välttämättömänä. Lainsäädäntöä valmisteltaessa pohdittiin myös sitä, olisiko käytännön kannalta riittävää, että ainoastaan ne luottolaitokset, jotka eivät tarjoa sijoituspalveluita, ilmoittaisivat tämän yhtiöjärjestyksessään tai säännöissään. Tällaista negatiivisesti muotoiltua luottolaitoksen toimialaa koskevaa mainintaa yhtiöjärjestyksessä tai säännöissä pidettiin kuitenkin vakiintuneen yhtiöoikeudellisen järjestelmän kannalta poikkeuksellisena. Koska sijoituspalveluiden tarjonta, jota nykyisin säännellään siis myös erillislailla, on myös luottolaitosten toiminnassa keskeinen liiketoiminnan osa-alue ja koska sijoituspalveluiden tarjontaan liittyvät riskit poikkeavat luottolaitoksen muuhun toimintaan liittyvistä riskeistä, on perusteltua, että tämän toiminnan harjoittaminen käy ilmi luottolaitoksen yhtiöjärjestyksestä tai säännöistä nimenomaisesti.

26 §. Sivukonttorin perustaminen Euroopan talousalueeseen kuuluvaan valtioon. Pykälän 2 momenttia ehdotetaan täsmennettäväksi lisäämällä rahoitustarkastukselle velvollisuus ilmoittaa toisen jäsenvaltion valvontaviranomaiselle sivukonttorin sijoittajien suojaksi tarkoitetusta suojajärjestelmästä tai sen puuttumisesta. Sääntelyllä täsmennetään sijoituspalveludirektiivin aiempaa täytäntöönpanoa. Sijoituspalveludirektiivin 17 artiklan 3 kohdan 2 alakohdan mukaan silloin, kun sijoituspalveluyritys haluaa perustaa sivuliikkeen toisen jäsenvaltion alueelle, on toimivaltaisten viranomaisten ilmoitettava vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisille viranomaisille sivuliikkeen sijoittajien suojaksi tarkoitetusta suojajärjestelmästä ja direktiivin 17 artiklan 7 kohdan mukaan toimivaltaisten viranomaisten on ilmoitettava vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisille silloin, jos 3 kohdan toisen alakohdan mukaisesti ilmoitetut tiedot muuttuvat. Direktiivin säännöstä on sovellettava myös sijoituspalveluita tarjoaviin luottolaitoksiin. Ehdotettu säännös vastaa ehdotettua sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 17 §:ää.

38 §. Sidottu ja vapaa oma pääoma. Nykyisen 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukainen vaatimus jakaa luottolaitoksen oma pääoma taseessa sidottuun omaan pääomaan, vapaaseen omaan pääomaan sekä erityiseksi eräksi merkittävään pääomalainaan poistettaisiin, koska vastaavaa jaottelua ei edellytetä enää yleisessä kirjanpito- tai yhtiölainsäädännössä. Muilta osin jaottelu sidottuun ja vapaaseen omaan pääomaa on tarpeen edelleen säilyttää luottolaitostoiminnasta annetussa laissa, koska yhtiölainsäädännössä viitataan edelleen useassa kohdin erityisesti sidotun oman pääoman käsitteeseen. Pykälän 1 momenttia täsmennettäisiin lisäksi siten, että sidotun oman pääoman eriä koskevaan luetteloon lisättäisiin viittaus hypoteekkiyhdistyksistä annetun lain 26 §:ssä tarkoitettuun lisäpääomaan.

42 §. Tilintarkastusta ja tilintarkastajaa koskevien säännösten soveltaminen. Osuuspankkien tilintarkastukseen ja tilintarkastajiin sovelletaan 1 momentin mukaan lähtökohtaisesti tilintarkastuslain ja osuuskuntalain säännöksiä. Osuuspankkeihin sovelletaan siten myös osuuskuntalain säännöstä, joka asettaa tilintarkastuslaista ja osakeyhtiölaista poiketen tilintarkastajien vähimmäismääräksi kaksi tilintarkastajaa. Luottolaitoksia koskevan sääntelyn yhdenmukaistamiseksi pykälään lisättäisiin uusi 3 momentti, jonka mukaan osuuspankkeihin ei sovellettaisi tilintarkastajien vähimmäismäärää koskevaa osuuskuntalain säännöstä. Osuuspankkeja koskisivat siten tältä osin yleisen tilintarkastuslain säännökset, joiden mukaan yhteisöllä on oltava vähintään yksi tilintarkastaja.

Samalla pykälän sanamuotoa täsmennettäisiin siten, että viittaus osuuspankkiin korvataan viittauksella osuuskuntamuotoisiin luottolaitoksiin, koska osuuskuntalakia sovelletaan taustalakina osuuspankkien lisäksi myös muihin osuuskuntamuotoisiin luottolaitoksiin.

65 j §. Korvattavat saamiset. Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan muutosta, jonka mukaan ne sijoittajien tilillä olevat varat, joita käytetään sijoittajan ja luottolaitoksen tai sijoittajan ja sijoituspalveluyrityksen sijoituspalvelusta tekemän sopimuksen mukaan ainoastaan sijoituspalveluun, korvattaisiin pääsäännöstä poiketen korvausrahastosta. Säännös liittyy ehdotettuun sijoituspalveluyrityksistä annetun lain 33 §:ään. Siitä alkaen, kun sijoittajan tietyllä yksilöidyllä tilillä olevat varat kuuluisivat momentin mukaisesti korvausrahaston suojan piiriin, ei niitä johdonmukaisesti voitaisi enää korvata talletussuojarahastosta edes toissijaisesti tai väliaikaisesti. Lainsäädäntöä valmisteltaessa tutkittiin myös sitä, voitaisiinko kaikkia sijoituspalvelua talletuspankilta tai sijoituspalveluyritykseltä ostaneiden sijoittajien tilivaroja suojata talletussuojarahaston sijasta korvausrahaston varoin. Talletustileillä olevia varojen erottelu eri suojajärjestelmiin osoittautui mahdottomaksi silloin, jos tiliä käytetään myös muuhun kuin sijoituspalveluun. Tästä syystä päädyttiin ratkaisuun, jonka seurauksena kuitenkin ne sijoituspalvelua ostaneiden sijoittajien tilit, joita käytetään sijoituspalvelusta sijoituspalveluyrityksen tai luottolaitoksen kanssa tehdyn sopimuksen nojalla yksinomaan sijoituspalveluun, olisivat korvausrahastosuojan piirissä talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa.

Pykälän 4 momentissa on rajattu talletussuoja ulkopuolelle sijoituspalveluyritysten nimissä olevat arvopaperimarkkinalain 4 luvun 5 a §:n 1 momentin mukaiset asiakasvaratilit. Nykyisen talletussuojasääntelyn mukaan kyseinen tili olisi talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa oikeutettu yhteen 150 000 markan suuruiseen korvaukseen. Sijoituspalveluyrityksistä annettuun lakiin ehdotetun muutoksen seurauksena suojattaisiin sijoituspalveluyritysten asiakasvaratiliä korvausrahastosta siten kuin 6 luvussa säädetään, jolloin suojan piiriin kuuluisi erikseen kukin sijoittaja, jonka varoja olisi asiakasvaratilillä talletuspankin maksukyvyttömyystilanteessa.

65 p §. Toimiluvan peruuttaminen sekä tallettajien ja sijoittajien saamiset. Pykälää ehdotetaan muutettavaksi siten, että asianomainen ministeriö voisi päättää myös sijoittajien varojen takaisin maksamisesta korvausrahastosta. Myös pykälän otsikko muutettaisiin. Säännös vastaa sijoituspalveluyrityksistä annetun lain muutettavaksi ehdotettua 12 §:ää.

Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset

Laki ehdotetaan tulevaksi voimaan 1 päivänä syyskuuta 1998.

Lain voimaan tullessa sijoituspalveluita tarjoavan luottolaitoksen olisi haettava korvausrahaston jäsenyyttä kuukauden kuluessa lain voimaantulosta. Tällaisen luottolaitoksen olisi tehtävä 20 §:n 4 momentissa tarkoitettu muutos kahdessa vuodessa lain voimaan tulosta.

Lain voimaan tullessa sijoituspalveluita tarjoavan luottolaitoksen, joka ei aio jatkossa tarjota sijoituspalveluita, olisi lopetettava sijoituspalveluiden tarjoaminen kolmen kuukauden kuluessa lain voimaantulosta. Lain 20 §:n 4 momentissa tarkoitettu muutos olisi tällöin tehtävä kolmen kuukauden kuluessa lain voimaantulosta.

Myös sellaisen luottolaitoksen, joka ei lain voimaan tullessa tarjoa sijoituspalveluita eikä aio niitä jatkossakaan tarjota, olisi ehdotetun siirtymäsäännöksen mukaan kolmen kuukauden kuluessa lain voimaantulosta tehtävä 20 §:n 4 momentissa tarkoitus muutos ja ilmoitettava se rekisteröitäväksi. Ilmoitus olisi annettava välittömästi tiedoksi myös rahoitustarkastukselle.