GP 141/2011

1Johdanto

Yhdistyneiden kansakuntien (YK) lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen (SopS 59–60/1991) lasten myyntiä, lapsipornografiaa ja lapsiprostituutiota koskeva valinnainen pöytäkirja (jäljempänä pöytäkirja) hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa ja avattiin allekirjoitettavaksi New Yorkissa 25 päivänä toukokuuta 2000. Pöytäkirja on tullut kansainvälisesti voimaan 18 päivänä tammikuuta 2002, sen 14 artiklan 1 kohdan mukaisesti kolmen kuukauden kuluttua siitä, kun kymmenes ratifioimis- tai liittymiskirja oli talletettu. Suomi allekirjoitti pöytäkirjan 7 päivänä syyskuuta 2000.

Marraskuuhun 2011 mennessä pöytäkirjan on ratifioinut tai siihen on liittynyt 150 valtiota. Myös muut EU:n jäsenvaltiot Irlantia ja Tshekkiä lukuun ottamatta ovat sen hyväksyneet.

Pöytäkirja koostuu 17 artiklasta. Pöytäkirjan aineellisoikeudelliset määräykset sisältyvät 1- 11 artiklaan. Sen 1 artikla sisältää sopimuspuolille asetetun velvoitteen kieltää lasten myynti ja lasten hyväksikäyttö lapsiprostituutiossa tai pornografiassa. Pöytäkirjan 2 artikla sisältää 1 artiklan käsitteiden määritelmät. Pöytäkirjan 3 ja 4 artikla sisältävät määräyksiä rikoslainsäädännön ja tuomiovallan ulottuvuudesta. Pöytäkirjan 5 artiklassa määrätään rikoksentekijän luovuttamisesta ja pöytäkirjan kattamien rikosten johdosta tehtävästä kansainvälisestä yhteistyöstä. Pöytäkirjassa kiellettyjen rikosten tekemiseen käytettyjen esineiden ja rikoshyödyn takavarikointia ja menetetyksi tuomitsemista koskevat määräykset ovat pöytäkirjan 7 artiklassa. Lapsista uhreina ja heitä koskevista oikeuksista ja eduista määrätään 8 artiklassa.

Pöytäkirjan 12–17 artikla käsittävät pöytäkirjan teknisluontoiset määräykset. Niihin sisältyvät määräykset määräaikaisraportoinnista (12 artikla), pöytäkirjan ratifiointia tai siihen liittymistä ja sen tallettamista koskevat määräykset (13 artikla), määräykset pöytäkirjan voimaantulosta (14 artikla) ja pöytäkirjan irtisanomisesta (15 artikla) sekä pöytäkirjan muuttamista koskevat määräykset (16 artikla) ja määräykset kieliversioista (17 artikla).

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 35 artiklassa kielletään lasten ryöstäminen, myynti tai kauppaaminen missään tarkoituksessa sekä 34 artiklassa kielletään lasten seksuaalinen riisto ja hyväksikäyttö. Lapsen oikeuksien yleissopimuksen lasten myyntiä sekä lasten hyväksikäyttöä prostituutiossa ja pornografiassa käsittelevässä valinnaisessa pöytäkirjassa kriminalisoidaan eräitä vakavia lapsen oikeuksien rikkomuksia, kuten lapsikauppa, laiton adoptio ja lasten hyväksikäyttö prostituutiossa sekä pornografiassa. Pöytäkirjassa korostetaan kansainvälisen yhteistyön ja yleisen tietoisuuden merkitystä taistelussa valtioiden rajat ylittäviä rikkomuksia vastaan. Siinä myös muistutetaan tiedotus- ja opetuskampanjoiden tärkeydestä lasten suojelun lisäämisessä.

2Nykytila

3Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset

Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen lasten myynnistä, lapsiprostituutiosta ja lapsipornografiasta tehdyn valinnaisen pöytäkirjan.

Pöytäkirjan hyväksymisellä on tärkeä käytännöllinen ja periaatteellinen merkitys. Pöytäkirjan hyväksyminen vahvistaa jo voimassa olevan lainsäädännön toimeenpanoa ja viranomaistoimintaan tälläkin hetkellä kohdistuvia velvoitteita.

Pöytäkirjan tavoitteena on edistää ja suojella lapsen oikeuksia laajentamalla toimenpiteitä, joihin sopimusvaltioiden tulisi lapsen oikeuksien yleissopimuksen päämäärien ja sen määräysten, erityisesti 1, 11, 21, 32, 33, 34, 35 ja 36 artiklan täytäntöönpanemiseksi ryhtyä taatakseen, että lapsia suojellaan lasten myynniltä, lapsiprostituutiolta ja lapsipornografialta.

Pöytäkirja velvoittaa sopimusvaltioita kieltämään lasten myynnin sekä lasten hyväksikäytön prostituutiossa tai pornografiassa (1 artikla). Pöytäkirjan 2 artiklassa tarkennetaan, että lasten myynnillä tarkoitetaan tekoa tai liiketointa, jolla henkilö tai henkilöryhmä luovuttaa lapsen toiselle palkkiota tai muuta etuisuutta vastaan (a alakohta), lapsiprostituutiolla tarkoitetaan lapsen käyttöä seksuaaliseen toimintaan palkkiota tai muuta etuisuutta vastaan (b alakohta) ja lapsipornografialla tarkoitetaan todelliseen tai jäljiteltyyn seksuaaliseen toimintaan osallistuvan lapsen esittämistä millä tahansa tavalla tai lapsen sukupuolielinten esittämistä ensisijaisesti seksuaalisessa tarkoituksessa (c alakohta).

Pöytäkirja sisältää myös määräyksiä rikoslainsäädännön (3 artikla) ja tuomiovallan (4 artikla) ulottuvuudesta, rikoksentekijän luovuttamisesta (5 artikla) ja yhteistyöstä (6 artikla). Lisäksi pöytäkirjassa käsitellään pöytäkirjassa tarkoitettujen rikosten tekemiseen käytettyjen esineiden ja rikosten tuottaman hyödyn takavarikointia ja menetetyksi tuomitsemista (7 artikla). Lapsiuhrien oikeuksien ja etujen suojelemisesta rikosoikeudenkäynnissä on määräyksiä 8 artiklassa. Pöytäkirjassa ei ole mainintaa varaumien tekemisestä.

Kansainvälisoikeudellisesti pöytäkirjan erikoisuus on se, että myös sellaisilla valtioilla, jotka ovat vasta allekirjoittaneet pääsopimuksen (yleissopimuksen), mutta eivät sitoutuneet siihen, on oikeus sitoutua valinnaiseen pöytäkirjaan. Tällä määräyksellä on haluttu mahdollistaa erityisesti Yhdysvaltojen mukaantulo pöytäkirjan osapuoleksi. Ainoastaan Yhdysvallat ja Somalia eivät ole ratifioineet muutoin lähes universaalisti hyväksyttyä yleissopimusta. Pöytäkirja on tullut kansainvälisesti voimaan, kun kymmenen valtiota ratifioi sen (14 artikla).

Pöytäkirjan osalta sopimusvaltioiden tulee raportoida YK:n lapsen oikeuksien komitealle pöytäkirjan määräysten soveltamisesta kahden vuoden kuluttua sen voimaantulosta (12 artikla). Ensimmäisen raportin jälkeen sopimuspuolet sisällyttävät tiedot pöytäkirjan täytäntöönpanosta jatkossa yleissopimusta koskeviin määräaikaisraportteihin.

4Esityksen vaikutukset

5Asian valmistelu

6Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja

Eduskunnalle on 5 päivänä lokakuuta 2011 annettu hallituksen esitys adoptiota koskevan lainsäädännön uudistamiseksi sekä lasten adoptiota koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen hyväksymiseksi ja laiksi sen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ( HE 47/2011 vp ). Hallituksen esityksessä rikoslain 25 lukuun ehdotetaan lisättäväksi uusi 3 b §, jossa säädetään rangaistavaksi laiton adoptiosuostumuksen hankkiminen. Laki on ehdotettu tulevaksi voimaan 1 päivänä heinäkuuta 2012.

Koska mainitulla lainmuutoksella on tarkoitus saattaa Suomen lainsäädäntö vastaamaan myös pöytäkirjan 3 artiklan 1 kohdan a alakohdan ii alakohdan kriminalisointivelvoitetta, pöytäkirja voi tulla Suomen osalta voimaan aikaisintaan samana päivänä kuin sanottu adoptiolain muutos tulee voimaan eli 1 päivänä heinäkuuta 2012. Tämä on otettava huomioon pöytäkirjan kansallisessa käsittelyssä.

Eduskunnan 21 päivänä lokakuuta 2011 hyväksymässä perustuslain muutoksessa (1112/2011) muutetaan perustuslain 95 §:n 1 momentti siten, että kansainvälisen velvoitteen muut kuin lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset saatetaan voimaan asetuksella. Perustuslain 80 §:stä johtuu, että jos asetuksen antajasta ei ole erikseen säädetty, asetuksen antaa valtioneuvosto. Perustuslain muutos tulee voimaan 1 päivänä maaliskuuta 2012, minkä jälkeen myös perustuslain 95 §:n 3 momentissa tarkoitetut asetukset antaa valtioneuvosto.

Kun pöytäkirja tulee sen 14 artiklan mukaan voimaan siihen liittyvän valtion osalta yhden kuukauden kuluttua siitä päivästä, jona kyseinen valtio on tallettanut ratifioimis- tai liittymiskirjansa, merkitsee tämä sitä, että valtioneuvosto antaa asetuksen pöytäkirjan ja sen voimaansaattamislain voimaantulosta, jos tämä tapahtuu 1 päivä maaliskuuta 2012 tai sen jälkeen.

1Pöytäkirjan sisältö ja sen suhde Suomen lainsäädäntöön

1 artikla

Pöytäkirjan 1 artiklassa velvoitetaan sopimuspuolet kieltämään lasten myynti, lapsiprostituutio ja lapsipornografia pöytäkirjan määräysten mukaisesti.

2 artikla

Pöytäkirjan 2 artikla sisältää käsitemääritelmät.

”Lasten myynnillä” tarkoitetaan tekoa tai liiketointa, jolla henkilö tai henkilöryhmä luovuttaa lapsen toiselle palkkiota tai muuta vastiketta vastaan.

”Lapsiprostituutio” on puolestaan lapsen käyttöä seksuaaliseen toimintaan palkkiota tai muuta vastiketta vastaan.

”Lapsipornografia” tarkoittaa todelliseen tai jäljiteltyyn seksuaaliseen toimintaan osallistuvan lapsen esittämistä millä tahansa tavalla tai lapsen sukupuolielinten esittämistä ensisijassa seksuaalisessa tarkoituksessa.

Mainitut määritelmät liittyvät rikoslain kriminalisointeihin, jotka koskevat ihmiskauppaa (25 luvun 3 ja 3 a §), paritusrikoksia (20 luvun 9 ja 9 a §) ja lapsipornografiarikoksia (17 luvun 18, 18 a ja 19 §).

Kriminalisointien suhdetta määritelmiin käsitellään seuraavassa kriminalisointivelvoitteita koskevan 3 artiklan yhteydessä.

3 artikla

Pöytäkirjan 3 artiklan 1 kohdassa asetetaan sopimusvaltioille velvoite kriminalisoida lasten myyntiin, lapsiprostituutioon ja lapsipornografiaan liittyvät rikokset.

Kriminalisointien on oltava riippumattomia siitä, tehdäänkö ne kotimaassa tai ylittävätkö ne valtioiden rajat, ja siitä, ovatko rikokset yksittäisen henkilön tekemiä vai osa järjestäytynyttä rikollisuutta.

Pöytäkirjan mukaiset rikokset ovat Suomessa rangaistavia tekijöiden lukumäärästä ja rikollisuuden järjestäytyneestä luonteesta riippumatta. Säännösten alueellinen soveltaminen liittyy rikoslain 1 lukuun Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta, joka puolestaan liittyy pöytäkirjan 4 artiklaan.

Kohdan a alakohdan i alakohta velvoittaa kriminalisoimaan teot, joissa lasten myynnin yhteydessä lapsi tarjotaan, luovutetaan tai vastaanotetaan millä tahansa tavalla lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä varten, lapsen elinten siirtämiseksi taloudellisessa hyötymistarkoituksessa tai lapsen käyttämiseksi pakkotyöhön. Lasten myynti on määritelty 2 artiklan a alakohdassa.

Rikoslain 25 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan ihmiskaupasta tuomitaan se, joka ottaa valtaansa kahdeksaatoista vuotta nuoremman henkilön taikka värvää, luovuttaa, kuljettaa, vastaanottaa tai majoittaa tämän seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, pakkotyöhön tai muihin ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin taikka elimien tai kudoksien poistamiseksi taloudellisessa hyötymistarkoituksessa. Rikoslain 25 luvun 3 a §:n mukaan rikoksen voi tehdä törkeäksi ihmiskaupaksi se, että rikos on kohdistunut kahdeksaatoista vuotta nuorempaan lapseen. Tähän ikäryhmään kuuluvaan kohdistuvasta ihmiskaupasta tuomitseminen ei edellytä, että teko on tapahtunut palkkiota tai muuta etuisuutta vastaan. Lapseen kohdistuva ihmiskaupparikos on siis Suomessa rangaistava laajemmin kuin mitä pöytäkirja edellyttää.

Kohdan a alakohdan ii alakohdan mukaan sopimusvaltion on säädettävä rangaistavaksi myös lasten myynnin yhteydessä asiattomin keinoin ja sovellettavien kansainvälisten adoptiota koskevien oikeudellisten asiakirjojen vastaisesti tapahtuva suostumuksen hankkiminen lapsen adoptoinnille välittäjänä.

Rikoslain mukaisesta ihmiskaupparikoksesta tuomitseminen edellyttää, että toimintaan liittyy tietty tarkoitus (esimerkiksi seksuaalinen hyväksikäyttö) ja tietty tekotapa (esimerkiksi valtaan ottaminen). Kohdan a alakohdan ii alakohdan mukaisissa teoissa nämä edellytykset eivät välttämättä täyty, jolloin rikoksentekijää ei voida rangaista ihmiskaupparikoksesta. Tällainen teko ei myöskään täytä lapseksiottamisesta annetun lain (153/1985) 53 §:ssä rangaistavaksi säädetyn laittoman ottolapsen välittämisen tunnusmerkistöä, joka ei koske suostumuksen hankkimista adoptointiin. Suostumuksen hankkiminen asiattomin keinoin voi joissakin tapauksissa täyttää rikoslain 25 luvun 8 §:ssä rangaistavaksi säädetyn pakottamisen tunnusmerkistön. Se kuitenkin edellyttää tekotapana väkivallan tai uhkauksen käyttämistä.

Kohdan a alakohdan ii alakohdassa tarkoitettu teko on siis Suomen lain mukaan rangaistava vain tietyissä tapauksissa. Pöytäkirjaan liittyminen edellyttää näin ollen, että epäasiallinen adoptiosuostumuksen hankkiminen säädetään erikseen rangaistavaksi. Tämä koskee esimerkiksi tapauksia, joissa suostumus saadaan maksua vastaan. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää, että pöytäkirjassa käytettyä ilmaisua ”asiattomin keinoin” täsmennetään tekotapojen osalta.

Kohdan a alakohdan ii alakohdan mukaisen kriminalisointivelvoitteen täyttäminen on otettu huomioon adoptiolainsäädännön uudistamisessa. Uudistusta koskeva hallituksen esitys ( HE 47/2011 vp ) on annettu eduskunnalle 5 päivänä lokakuuta 2011. Esityksen yleisperustelujen (s. 29) mukaisesti rikoslain 25 lukuun lisättäväksi ehdotettu 3 b § koskee kohdan a alakohdan ii alakohtaa. Uuden pykälän 1 momentin mukaan laittomaan adoptiosuostumuksen hankkimiseen syyllistyy se, joka 1) lupaamalla tai antamalla korvauksen taikka 2) erehdyttämällä tai erehdystä hyväksi käyttämällä saa toisen antamaan suostumuksen adoptioon. Rangaistukseksi on tuomittava sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Yritys on rangaistava (2 momentti).

Uuden pykälän yksityiskohtaisissa perusteluissa käsitellään tarkemmin sen soveltamisalaa ( HE 47/2011 vp , s. 88 ja 89). Niissä esimerkiksi todetaan, että 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu korvaus voi tyypillisesti olla rahaa. Ehdotettu säännös ei kuitenkaan edellytä nimenomaan rahana maksettavaa korvausta, vaan myös muut korvaukset ovat mahdollisia (esimerkiksi esineen antaminen tai jonkin palveluksen kustantaminen tai velan suorittaminen suostumuksen antajan puolesta). Korvauksella ei tarvitse olla ainakaan välitöntä taloudellista arvoa. Myös hiljainen lupaus tai korvauksen tosiasiallinen suorittaminen siten, että sen yhteys adoptiosuostumuksen saamiseen on selvä, voi riittää. Esimerkkinä uuden pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaisesta erehdyttämisestä mainitaan se, että lapsen vanhempi saadaan antamaan suostumus adoptioon uskottelemalla hänelle, että suostumus koskee vain lapsen sijoittamista tilapäisesti kodin ulkopuolella hoidettavaksi ja että lapsi myöhemmin palaa takaisin vanhemman luokse.

Kohdan b alakohdan mukaan kunkin sopimusvaltion on kriminalisoitava lapsen tarjoaminen, vastaanottaminen, välittäminen tai luovuttaminen lapsiprostituutiota varten. Lähtökohtaisesti myös tällaisessa tapauksessa on kysymys ihmiskaupparikoksesta. Huomioon on otettava myös rikoslain 20 luvun 9 ja 9 a §:n säännökset parituksesta ja törkeästä parituksesta. Paritus- ja ihmiskaupparikosten tekotavat ovat jossakin määrin päällekkäiset. Ihmiskauppaa koskevat rangaistussäännökset ovat ensisijaisia paritussäännöksiin nähden. Rikoslain 20 luvun 9 a §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan parittamisen kohteen alle kahdeksantoista vuoden ikä voi tehdä parituksen törkeäksi. Suomen rikoslainsäädäntö täyttää lapsiprostituutiota vastaan taistelemisen osalta kohdan b alakohdan asettamat velvoitteet.

Vaikka alakohta koskee varsinaisesti hyötymistä lapsen harjoittamasta prostituutiosta, tässä yhteydessä on syytä todeta, että rikoslain 20 luvun 8 a §:ssä säädetään rangaistavaksi seksuaalipalvelujen ostaminen nuorelta. Pykälän 1 momentin mukaan rangaistavaa on se, että luvataan tai annetaan korvaus ja siten saadaan kahdeksaatoista vuotta nuorempi henkilö ryhtymään sukupuoliyhteyteen tai muuhun seksuaaliseen tekoon. Rangaistukseksi on tuomittava sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Rikoksen enimmäisrangaistus muuttui kesäkuun 2011 alussa voimaan tulleella lainmuutoksella yhdestä vuodesta kahdeksi vuodeksi vankeutta. Myös tämän rikoksen yritys on rangaistava. Kyseistä säännöstä sovelletaan kaikissa niissä tapauksissa, joissa seksuaalipalveluja ostetaan alle 18-vuotiaalta. Korvauksen ei tarvitse edustaa taloudellista arvoa, vaan se voi olla esimerkiksi opintosuorituksen hyväksyminen. Jos rikoksentekijä ostaa seksuaalipalveluja alle 16-vuotiaalta (eräissä tapauksissa 16- ja 17-vuotiaalta), hän samalla syyllistyy lapseen kohdistuvaan hyväksikäyttörikokseen (rikoslain 20 luvun 6 ja 7 §).

Kohdan c alakohdan mukaan sopimusvaltioissa on rangaistavaa oltava myös 2 artiklassa tarkoitetun lapsipornografian tuottaminen, jakelu, levittäminen, tuonti, vienti, tarjoaminen, myyminen tai hallussapito yllä mainittua tarkoitusta varten.

Lapsipornografiarikoksia koskevat rangaistussäännökset ovat rikoslain 17 luvun 18, 18 a ja 19 §:ssä.

Rikoslain 17 luvun 18 §:n 1 momentin mukaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämiseen syyllistyy se, joka valmistaa, pitää kaupan tai vuokrattavana taikka muulla tavoin tarjoaa tai asettaa saataville, pitää saatavilla, vie maasta, tuo maahan tai Suomen kautta muuhun maahan taikka muuten levittää kuvia tai kuvatallenteita, joissa sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti todellisuuspohjaisesti tai todenmukaisesti esitetään lasta. Saman pykälän 4 momentin mukaan lapsena pidetään kahdeksaatoista vuotta nuorempaa henkilöä sekä henkilöä, jonka ikää ei voida selvittää mutta jonka on perusteltua syytä olettaa olevan kahdeksaatoista vuotta nuorempi. Viimeksi mainitussa momentissa todetaan myös, että kuva tai kuvatallenne on 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla todellisuuspohjainen, jos se on valmistettu tilanteesta, jossa lapsi on tosiasiallisesti ollut sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan toiminnan kohteena, ja todenmukainen, jos se erehdyttävällä tavalla muistuttaa valokuvaamalla tai muulla vastaavalla menetelmällä valmistettua kuvaa tai kuvatallennetta tilanteesta, jossa lapsi on sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan toiminnan kohteena.

Rikoslain 17 luvun 18 a §:n mukaan kysymys on törkeästä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisestä, jos sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisessä 1) lapsi on erityisen nuori, 2) kuvassa esitetään myös vakavaa väkivaltaa tai lapsen kohtelua erityisen nöyryyttävästi, 3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai 4) rikos on tehty osana 1 a §:n 4 momentissa tarkoitetun järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapitoon puolestaan syyllistyy rikoslain 17 luvun 19 §:n 1 momentin mukaan se, joka oikeudettomasti pitää hallussaan kuvaa tai kuvatallennetta, jossa 18 §:ssä tarkoitetulla tavalla sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti esitetään lasta. Pykälän 2 momentissa todetaan, että sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta tuomitaan myös se, joka on maksua vastaan tai muuten sopimalla hankkinut pääsyn 1 momentissa tarkoitettuun kuvaan tai kuvatallenteeseen niin, että se on hänen käytettävissään tietokoneen tai muun teknisen laitteen välityksellä ilman laitteelle tallentumista.

Rikoslain 17 luvun 18 ja 19 §:ää on merkittävästi täsmennetty ja muutettu 1 päivänä kesäkuuta 2011 voimaan tulleella rikoslain muuttamisesta annetulla lailla 540/2011. Siinä yhteydessä 18 §:n 1 momenttiin lisättiin tekotapoina ”muulla tavoin tarjoaa tai asettaa saataville” ja ”pitää saatavilla”. Lisäksi momenttiin lisättiin ”todellisuuspohjaisuuden” ja ”todenmukaisuuden” käsitteet. Rikoslain 17 luvun 19 §:ää muutettiin ensinnäkin niin, että lapsipornografian hallussapitorikos yhtenäistettiin 18 §:n mukaisen levittämisrikoksen kanssa. Aikaisemmin hallussapitorikoksen rangaistavuus edellytti, että kuvataan sukupuoliyhteyttä tai siihen rinnastettavaa kanssakäymistä ja että sukupuolisiveellisyyden loukkaaminen on ilmeistä ja näin ollen hallussapitorikoksen täyttyminen edellytti tiettyjen lisäedellytysten täyttymistä 18 §:ään verrattuna. Lisäksi 19 §:ään lisättiin uusi 2 momentti, joka koskee käyttöoikeuden hankkimista lapsipornografiaan tieto- ja viestintäteknologiaa käyttäen.

Pääosin lapsipornografiasäännöksiin äskettäin tehdyt muutokset liittyvät lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen voimaansaattamiseen Suomessa. Pöytäkirjan määräyksiä tarkasteltiin jo silloin, kun lapsipornografiamääräyksiä edellisen kerran uudistettiin vuonna 2004 ( HE 34/2004 vp , erityisesti sivut 47, 48 ja 53). Sinällään tämä tarkastelu on tullut osittain suoritetuksi uudelleen viimeisimmän lapsipornografiaa koskevien säännösten uudistamisen yhteydessä, koska kohdan c alakohdassa mainitaan samoja tekotapoja kuin yleissopimuksen 20 artiklan 1 kohdassa. Yleissopimuksen vaikutuksesta lapsipornografiarikokset on kriminalisoitu Suomessa pöytäkirjan velvoitteita laajemmin, koska viimeksi mainittu ei velvoita kriminalisoimaan tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntävää pääsyn hankkimista lapsipornografiaan.

Kansallinen mediakasvatuksen koordinointi ja kuvaohjelmien tarjoamisen valvonta on 1 päivänä tammikuuta 2012 toimintansa aloittavan Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen (MEKU; nykyisin Valtion elokuvatarkastamo) tehtävä. Rikokseksi säädetyn kuvaohjelmien esittämisen ja levittämisen osalta viraston valvontatehtävä liittyy ohjelmien laittomaan tarjoamiseen alaikäisille.

Artiklan 2 kohdan mukaan, jollei sopimusvaltion kansallisessa lainsäädännössä toisin määrätä, samat määräykset koskevat myös edellä mainittujen tekojen yritystä sekä osallisuutta tai osallistumista niihin. Artikla jättää yrityksen, avunannon ja osallisuuden rangaistavuuden sopimusvaltioiden kansallisen lainsäädännön varaan.

Kun rangaistussäännösten lisäksi otetaan huomioon rikoslain 5 luvun säännökset, Suomen lainsäädännön mukaan avunanto ja osallisuus ihmiskaupparikoksiin, paritusrikoksiin ja lapsipornografiarikoksiin ovat rangaistavia. Sama koskisi laitonta adoptiosuostumuksen hankkimista, joka hallituksen esityksessä HE 47/2011 vp ehdotetaan rangaistavaksi rikoslain 25 luvun uudessa 3 b §:ssä. Yrityksen rangaistavuus ulottuu kaikkiin muihin pöytäkirjan mukaisiin rikoksiin paitsi sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapitoon (rikoslain 17 luvun 19 §).

Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidon yrityksen rangaistavaksi säätämistä on arvioitu hallituksen esityksessä HE 282/2010 vp . Esityksessä (s. 62 ja 63) todetaan, että arvioitaessa yrityksen kriminalisoimisen tarvetta on huomioon otettava rikosoikeuden yleisten oppien uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä yrityksen kriminalisoimisen osalta esitetty ( HE 44/2002 vp , s. 132/I). Yrityksen rankaisemisen perusta on syyllisyys- ja vaarantamisvastuussa. Yritys on osoitus yhtäältä tekijän syyllisyydestä, toiseksi siihen liittyy oikeudenloukkauksen vaara. Mitä vakavammasta loukkauksesta on kyse, sitä perustellumpaa rikoslain tavoitteen, intressisuojan, kannalta on rangaista myös rikoksen yrityksestä. Kaikkein törkeimpien rikosten yritykset onkin meillä säännönmukaisesti säädetty rangaistaviksi. Lainsäätäjän toimintaa rajoittavat myös oikeusturvasyyt ja näyttöongelmat. Mitä useampaan objektiivisesti havainnoitavaan osatekoon oikeushyvän loukkaamiseen tai vaarantamiseen tähtäävä tekojen sarja on paloiteltavissa, sitä helpommin lainsäätäjä voi liittää rikokseen yritysvastuun. Rikosten jakaantuessa selvästi erottuviin osavaiheisiin oikeusturvasyyt ja näyttöön liittyvät ongelmat eivät muodosta samanlaisia esteitä yrityksen rankaisemiselle kuin jos tällaisia osavaiheita ei voida erottaa.

Hallituksen esityksen HE 282/2010 vp mukaan poikkeuksellista voidaan todeta olevan jo se, että säädetään rangaistavaksi pelkästään jonkin aineiston hallussapito ilman, että samalla on kysymyksessä valmisteluluonteinen teko jonkin muun rikoksen tekemistä varten. Sinällään hallussa pidettävää lapsipornografista materiaalia voidaan jatkossa levittää, mutta levittäminen ei ole tunnusmerkistön osa ja levittäminen on erikseen rangaistavaa. Jo itse hallussapidon kriminalisoinnin poikkeuksellisuuden totesi eduskunnan perustuslakivaliokuntakin (PeVL 23/1997 vp), kun nykyistä rikoslain 17 lukua aikanaan säädettiin.

On sinällään mahdollista, että ennen hallussapidon toteutumista voidaan erottaa sitä edeltäviä hankkimista osoittavia toimia. Hallituksen esityksessä HE 282/2010 vp kiinnitetään kuitenkin huomiota siihen, että siinä ehdotetaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapitoa koskevaa rikoslain 17 luvun 19 §:ää täydennettäväksi niin, että tekotapana kriminalisoidaan myös pääsyn hankkiminen lapsipornografiaan. Tällöin kysymyksessä ovat tapaukset, joissa tällainen aineisto ei ole tekijän hallussa mutta on hänen saatavillaan. Kun lisäksi otetaan huomioon mainitussa pykälässä säädetty enimmäisrangaistus yksi vuosi vankeutta, riittäviä perusteita sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidon yrityksen kriminalisoimiseen ei voida katsoa olevan. Näitä näkemyksiä voidaan myös tässä yhteydessä pitää merkityksellisinä.

Artiklan 3 kohdan mukaan kukin sopimusvaltio säätää kyseisille rikoksille asianmukaiset rangaistukset, joissa otetaan huomioon rikosten vakavuus. Kyseinen säännös jättää sopimusvaltioille suhteellisen vapaat kädet rikoksista säädettävien rangaistusten suhteen. Rikosten rangaistustasoon rikoslaissa vaikuttavat niiden yleisellä tasolla arvioitu vakavuus ja paheksuttavuus sekä kansainväliset velvoitteet. Lisäksi huomioon on otettava rangaistusjärjestelmän johdonmukaisuus niin, että eri rikoksista säädetyt rangaistusasteikot suhteutuvat järkevällä tavalla toisiinsa.

Enimmillään vankeutta voidaan tuomita ihmiskaupasta kuusi vuotta, törkeästä ihmiskaupasta kymmenen vuotta, parituksesta kolme vuotta, törkeästä parituksesta kuusi vuotta, sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä kaksi vuotta, törkeästä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisestä kuusi vuotta ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta yksi vuosi. Kyseisten rikosten rangaistavaksi säätämisen yhteydessä niiden rangaistusasteikkoja on arvioitu, paitsi niiden taustalla olevien kansainvälisten velvoitteiden valossa, ylipäänsä niiden paheksuttavuuden ja vahingollisuuden kannalta. Hallituksen esityksessä HE 47/2011 vp ehdotetaan, että pöytäkirjan täytäntöönpanoon liittyvän uuden rikoksen eli laittoman adoptiosuostumuksen hankkimisen enimmäisrangaistus olisi kaksi vuotta vankeutta.

Artiklan 4 kohdan mukaan , jollei kansallisessa lainsäädännössä toisin määrätä, kukin sopimusvaltio ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin säätääkseen määräykset oikeushenkilöiden vastuusta artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen rikosten osalta. Tämä oikeushenkilöiden vastuu voi olla rikosoikeudellinen, siviilioikeudellinen tai hallinto-oikeudellinen kyseisen sopimusvaltion soveltamien oikeusperiaatteiden mukaisesti.

Myös tämä kohta jättää siis huomattavan kansallisen joustonvaran. Oikeushenkilön vastuun ei tarvitse olla rikosoikeudellista, se voi olla myös siviilioikeudellista (esimerkiksi vahingonkorvausvastuu) tai hallinto-oikeudellista (esimerkiksi lapseksiottamisesta annetun lain (153/1985) 52 §:n mukainen luvan peruuttaminen, josta säädettäisiin hallituksen esityksessä HE 47/2011 vp ehdotetun adoptiolain 89 §:ssä).

Suomessa oikeushenkilön rangaistusvastuu on ulotettu pornografiarikoksiin, paritusrikoksiin ja ihmiskaupparikoksiin (rikoslain 17 luvun 24 §, 20 luvun 13 § ja 25 luvun 10 §). Oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään tarkemmin rikoslain 9 luvussa. Seuraamukseksi tuomitaan yhteisösakko, jonka alin rahamäärä on 850 ja ylin rahamäärä 850 000 euroa (rikoslain 9 luvun 5 §).

Pakottaminen ei ole oikeushenkilön rangaistusvastuun piirissä niissä harvinaisissa tapauksissa, joissa rikoslain 25 luvun 8 § saattaisi tulla sovellettavaksi artiklan 1 kohdan a alakohdan ii alakohdassa tarkoitetuissa tilanteissa, tai joissa mainittua alakohtaa koskien tulisi sovellettavaksi rikoslain 25 lukuun ehdotettu uusi 3 b § laittomasta adoptiosuostumuksen hankkimisesta. Mutta näissäkin tilanteissa, kuten oikeushenkilön rangaistusvastuun lisäksi muiden edellä mainittujen rikosten kohdalla, kysymykseen saattaa tulla siviilioikeudellinen vastuu tai hallinto-oikeudellinen vastuu.

Oikeushenkilön toiminnassa tehty rikos voi johtaa sen toiminnassa rikolliseen menettelyyn syyllistyneen henkilön määräämiseen liiketoimintakieltoon. Kun lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan tehtyä Euroopan neuvoston yleissopimusta saatettiin Suomessa voimaan, liiketoimintakiellosta annetun lain (1059/1985) 3 §:ää muutettiin niin, että pykälään lisättiin 3 momentti. Sen mukaan liiketoimintakieltoon voidaan määrätä liiketoiminnassa pornografiarikokseen taikka alle 18-vuotiaaseen henkilöön kohdistuneeseen paritus- tai ihmiskaupparikokseen syyllistynyt.

Ulkoasiainministeriön asettama ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen voimaansaattamista valmisteleva työryhmä on antamassaan mietinnössä ehdottanut liiketoimintakiellosta annetun lain muuttamista vastaamaan yleissopimuksen 23 artiklan 4 kohdan määräyksiä. Edellä mainitussa artiklassa edellytetään muun muassa, että sopimuspuolet toteuttavat tarvittavat lainsäädännölliset tai muut toimenpiteet, joilla mahdollistetaan ihmiskaupan harjoittamiseen käytetyn laitoksen väliaikainen tai pysyvä sulkeminen, tai kielletään rikoksentekijää väliaikaisesti tai pysyvästi harjoittamasta toimintaa, jossa tämä rikos on tehty.

Työryhmän mietinnössä ehdotetaankin liiketoimintakiellosta annetun lain täydentämistä 3 §:n liiketoimintakiellon määräämisen edellytysten osalta siten, että liiketoimintakieltoon voitaisiin määrätä henkilö, joka on liiketoiminnassa syyllistynyt ihmiskaupparikokseen tai törkeään ihmiskaupparikokseen taikka edellä mainittujen rikosten yritykseen tai osallisuuteen. Mietinnössä ehdotetaan lisäksi lain 4 §:ssä määritellyn liiketoimintakiellon sisällön laajentamista siten, ettei liiketoimintakieltoon määrätty saisi itse tai toista välikätenä käyttäen harjoittaa sellaista liiketoimintaa, jonka yhteydessä ihmiskaupparikos on tehty eikä muutoin toimia laissa määritellyin tavoin liiketoiminnassa. Samoin ehdotuksen mukaan väliaikaiseen liiketoimintakieltoon voitaisiin määrätä, mikäli henkilö on epäiltynä tai syytteessä liiketoiminnassa tehdystä rikoksesta ja liiketoimintakiellon määräämistä voidaan pitää todennäköisenä, ja jos väliaikaisen kiellon määrääminen on tarpeen vahingolliseksi katsottavan liiketoiminnan tai ihmiskaupparikoksen tekemisen estämiseksi.

Artiklan 5 kohdassa on yleinen säännös sopimusvaltioiden velvollisuudesta ryhtyä kaikkiin tarvittaviin oikeudellisiin ja hallinnollisiin toimenpiteisiin varmistaakseen, että kaikki lapseksiottamiseen liittyvät henkilöt toimivat sovellettavien kansainvälisten oikeudellisten asiakirjojen mukaisesti. Hallituksen esityksessä HE 47/2011 vp ehdotetaan siis säädettäväksi uusi adoptiolaki, jonka valmistelussa on otettu huomioon kansainväliset velvoitteet. Erityisesti esityksen mukaisella lainsäädännöllä saatettaisiin Suomessa voimaan lasten adoptiosta vuonna 2008 tehty Euroopan neuvoston yleissopimus (CETS N:o 202). Uudessa adoptiolaissa tulisi olemaan, kuten on nykyisessä lapseksiottamisesta annetussa laissakin, erillisiä säännöksiä kansainvälisistä adoptiotilanteista.

4 artikla

Pöytäkirjan 4 artiklassa säännellään sopimusvaltioiden alueellista lainkäyttövaltaa. Artiklan 1 kohta asettaa sopimusvaltiolle velvoitteen ulottaa 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut rikokset lainkäyttövaltaansa, kun rikokset tehdään sen alueella tai kyseisessä valtiossa rekisteröidyssä aluksessa tai ilma-aluksessa.

Pöytäkirjan 4 artiklan 1-3 kohdan suhdetta rikoslain 1 lukuun on käsitelty ihmiskauppa-, paritus- ja lapsipornografiarikoksia koskevassa hallituksen esityksessä HE 34/2004 vp (s. 70 ja 71). Tässä yhteydessä voidaan yhtyä esityksen perusteluihin, joiden mukaan pöytäkirjan 4 artikla ei vaikuta edellyttävän rikoslain 1 luvun muutoksia.

Pöytäkirjan 4 artiklan osalta on otettava huomioon rikoslain 1 luvun 1 ja 2 §. Rikoslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan Suomessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Rikoslain 1 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kappaleen mukaan suomalaisessa aluksessa tai ilma-aluksessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia, jos rikos on tehty

1) aluksen ollessa aavalla merellä tai millekään valtiolle kuulumattomalla alueella taikka ilma-aluksen ollessa tällaisella alueella tai sen yläpuolella taikka

2) aluksen ollessa vieraan valtion alueella taikka ilma-aluksen ollessa tällaisella alueella tai sen yläpuolella ja rikoksen on tehnyt aluksen päällikkö tai sen miehistön jäsen taikka sen matkustaja tai matkalla muutoin mukana oleva henkilö.

Rikoslain 1 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan Suomen lakia sovelletaan myös suomalaisen aluksen tai ilma-aluksen päällikön tai sen miehistön jäsenen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen, jos tekijä teollaan on rikkonut hänelle aluksen päällikkönä tai miehistön jäsenenä lain mukaan kuuluvaa erityistä velvollisuutta.

Suomen rikoslaki on soveltamisalaltaan hieman suppeampi kuin mitä pöytäkirjan 4 artiklan 1 kohta edellyttää. Suomen rikoslakia ei voida soveltaa suomalaisessa aluksessa tai ilma-aluksessa tehtyyn rikokseen, joka on tehty aluksen ollessa vieraan valtion alueella tai ilma-aluksen ollessa vieraan valtion alueen yläpuolella, jos rikoksen on tehnyt muu kuin rikoslain 1 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitettu henkilö. Poikkeusta pöytäkirjan velvoitteesta voidaan kuitenkin pitää hyvin pienenä. Rikoslain 1 luvun 2 §:n 2 momentin soveltamisalan ulkopuolelle jäävät esimerkiksi satamassa olevalla aluksella vierailevat henkilöt, lentokentällä olevassa ilma-aluksessa työskentelevät miehistöön kuulumattomat henkilöt taikka liikkeellä olevassa aluksessa oleskelevat luotsit.

Rikoslain 1 luvun 2 §:ssä säädetyt rajoitukset ovat käytännössä erittäin vähämerkityksisiä. Vastaava kansainvälisen velvoitteen ja rikoslain toisistaan poikkeavuus koskee esimerkiksi Palermon sopimuksen 15 artiklan 1 kappaletta. Yleissopimusta voimaan saatettaessa ei kuitenkaan katsottu tarpeelliseksi muuttaa rikoslakia ( HE 32/2003 vp ). Eroavaisuus on niin ikään arvioitu vaikutukseltaan hyvin pieneksi ihmiskauppa-, paritus- ja lapsipornografiarikoksia koskevassa hallituksen esityksessä ( HE 34/2004 vp ). Rikoslain 1 luvun 2 §:n säännöksiä ei siten ole tältä osin syytä tässäkään yhteydessä muuttaa.

Pöytäkirjan 4 artiklan 2 kohdan mukaan kukin sopimusvaltio voi ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin ulottaakseen 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut rikokset lainkäyttövaltaansa, kun rikoksesta epäilty on kyseisen valtion kansalainen tai sen alueella pysyvästi asuva henkilö tai kun rikoksen uhri on kyseisen valtion kansalainen.

Pöytäkirjan 4 artiklan 2 kohta koskee harkinnanvaraisia toimivallan perusteita. Rikoslain 1 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan Suomen kansalaisen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Jos rikos on tehty millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, rangaistavuuden edellytyksenä on, että teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Suomen kansalaiseen rinnastetaan rikoslain 1 luvun 6 §:n 3 momentin 1 kohdan mukaan henkilö, joka rikoksen tekohetkellä asui tai oikeudenkäynnin alkaessa asuu pysyvästi Suomessa. Rikoslain 1 luvun 5 §:n mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn Suomen kansalaiseen kohdistuneeseen rikokseen sovelletaan Suomen lakia, jos teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Pöytäkirjan 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut rikokset ovat sellaisia, joista on säädetty yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Kuuden kuukauden vankeusrangaistuksen ylittävä enimmäisvankeusrangaistus on ehdotettu säädettäväksi myös laittomasta adoptiosuostumuksen hankkimisesta.

Artiklassa ei oteta kantaa kaksoisrangaistavuuden vaatimukseen, joka rikoslain 1 luvun 11 §:n mukaan rajoittaa Suomen lain soveltamista harkinnanvaraisen 2 kohdan mukaisissa tapauksissa eli silloin, kun Suomen kansalainen tai täällä pysyvästi asuva ulkomaalainen on tehnyt rikoksen ulkomailla tai kun suomalaiseen on kohdistunut rikos vieraan valtion alueella. Pykälän 1 momentin mukaan näissä tapauksissa Suomen laki voi tulla sovellettavaksi vain, jos rikos myös tekopaikan lain mukaan on rangaistava ja siitä olisi voitu tuomita rangaistus myös tämän vieraan valtion tuomioistuimessa. Saman momentin mukaan tämä vaatimus ei kuitenkaan koske pornografiarikoksia eikä kahdeksaatoista vuotta nuorempaan henkilöön kohdistuneita paritusrikoksia. Ihmiskaupparikokset on säädetty rikoslain 1 luvun 7 §:n 3 momentissa kansainvälisiksi rikoksiksi, joihin Suomen lakia sovelletaan tekopaikan laista riippumatta.

Pöytäkirjan 4 artiklan 3 kohdan mukaan kukin sopimusvaltio ryhtyy myös tarvittaviin toimenpiteisiin ulottaakseen edellä mainitut rikokset lainkäyttövaltaansa, kun rikoksesta epäilty on sen alueella eikä se luovuta kyseistä henkilöä toiselle sopimusvaltiolle sillä perusteella, että rikoksentekijä on sen oma kansalainen. Kohta ilmentää rikosoikeutta koskevissa kansainvälisissä asiakirjoissa yleistä ”luovuta tai tuomitse” -periaatetta (aut dedere aut judicare).

Suomen lainsäädäntö mahdollistaa laajasti rikoksentekijöiden, myös Suomen kansalaisten luovuttamisen nyt kysymyksessä olevien rikosten takia. Lähtökohtaisesti luovuttaminen tulee kysymykseen, kun rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta. Tämä edellytys täyttyy ihmiskauppa-, paritus- ja lapsipornografiarikoksen kohdalla. Sama koskisi myös säädettäväksi ehdotettua laitonta adoptiosuostumuksen hankkimista. Tarkemmin luovuttamisen edellytyksistä ja ehdoista säädetään rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden pohjoismaiden välillä annetun lain (1383/2007) 2-7 §:ssä, rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain (1286/2003) 2─10 §:ssä ja rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (456/1970) 2─12 §:ssä. Näiden lakien taustalla olevien kansainvälisten velvoitteiden lisäksi Suomella on kahdenkeskisiä sopimuksia rikoksentekijöiden luovuttamisesta esimerkiksi Amerikan Yhdysvaltojen, Kanadan ja Australian kanssa. Kun otetaan huomioon vielä se, että edellä artiklan muiden kohtien yhteydessä esitetyn perusteella Suomen lainkäyttövalta laajasti käsittää pöytäkirjan mukaiset rikokset, kohtaa ei voida pitää Suomen lainsäädännön kannalta ongelmallisena.

Pöytäkirjan 4 artiklan 4 kohdan mukaan pöytäkirja ei estä rikosoikeudellisen toimivallan käyttämistä kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Kohta ei aseta sopimusvaltioille velvoitteita.

5 artikla

Pöytäkirjan 5 artikla koskee rikoksentekijöiden luovuttamista. Artiklan 1 kohdan mukaan pöytäkirjan 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen rikosten katsotaan sisältyvän sopimusvaltioiden välillä voimassa olevassa luovuttamissopimuksessa sekä jokaisessa niiden välillä myöhemmin tehtävässä luovuttamissopimuksessa tarkoitettuihin rikoksiin, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa, kyseisten sopimusten sisältämien ehtojen mukaisesti. Artiklan 3 kohdassa todetaan, että sopimusvaltiot, jotka eivät aseta rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen ehdoksi sopimuksen olemassaoloa, tunnustavat keskenään kyseiset rikokset sellaisiksi rikoksiksi, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa, pyynnön vastaanottavan valtion lainsäädännössä säädettyjen ehtojen mukaisesti.

Artiklan 1 ja 3 kohta eivät laajenna luovutuspyynnön saavan sopimusvaltion velvollisuutta suostua luovuttamiseen siitä, mikä sillä on luovuttamissopimuksen tai kansallisen lainsäädännön mukaan. Luovuttaminen tapahtuu luovuttamissopimusten ehtojen tai pyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädännössä määrättyjen ehtojen mukaisesti. Nämä ehdot voivat koskea esimerkiksi rikokselle asetettua vähimmäisrangaistusvaatimusta tai kieltäytymisperusteita. Mainittujen kohtien ei voidakaan katsoa asettavan rikoksentekijän luovuttamiseen liittyviä lainsäädännön muuttamistarpeita. Kuten edellä jo 4 artiklan 3 kohdan yhteydessä on todettu, Suomen lainsäädäntö mahdollistaa laajasti rikoksentekijöiden luovuttamisen Suomesta pöytäkirjan mukaisten rikosten takia.

Lainsäädännön muuttamistarvetta ei myöskään aiheudu artiklan 2 kohdasta , jonka mukaan luovuttamissopimusta edellyttävä sopimusvaltio voi pitää pöytäkirjaa luovuttamisen oikeusperustana 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen rikosten osalta, jos se saa luovuttamispyynnön sopimusvaltiolta, jonka kanssa sillä ei ole luovuttamissopimusta. Kohta on harkinnanvarainen, lisäksi luovuttamispyyntöön sovelletaan tällöinkin pyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädännössä määrättyjä ehtoja.

Artiklan 4 kohdan täsmentävän säännöksen mukaan sopimusvaltioiden välistä luovuttamista varten kyseisten rikosten katsotaan tapahtuneen niiden tekopaikan lisäksi myös niiden valtioiden alueella, joiden edellytetään ulottavan kyseiset rikokset lainkäyttövaltaansa 4 artiklan mukaisesti. Artiklan 5 kohta puolestaan asettaa sopimusvaltiolle velvollisuuden saattaa rikoksentekijä syytteeseen, jos kyseinen valtio ei luovuta rikoksentekijää hänen kansalaisuutensa vuoksi. Pöytäkirjan 4 artiklan 3 kohdan tavoin tämä kappale ilmentää ”luovuta tai tuomitse” -periaatetta. Kohdat eivät edellytä lainsäädäntömuutoksia.

6 artikla

Pöytäkirjan 6 artikla sisältää yleisluonteiset määräykset oikeusavun antamisesta pöytäkirjan soveltamisalaan kuuluvien rikosten tutkinnan ja oikeudenkäynnin sekä niihin liittyvän luovuttamisprosessin yhteydessä.

Artiklan 1 kohdan mukaan apua on annettava mahdollisimman laajasti.

Artiklan 2 kohdan mukaan sopimusvaltiot täyttävät 1 kohdan mukaiset velvoitteensa niiden välillä mahdollisesti voimassa olevien sopimusten tai muiden järjestelyjen mukaisesti, tai jos niitä ei ole, kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti. Jo olemassa olevien sopimusmääräysten tai olemassa olevan lainsäädännön tehokasta soveltamista koskeva velvoite ei edellytä lainsäädännöllisiä toimenpiteitä pöytäkirjaan liittymisen yhteydessä. Tässä yhteydessä voi kuitenkin mainita eräitä keskeisimpiä kansainväliseen oikeusapuun liittyviä lakeja ja asiakirjoja.

Kansainvälistä oikeusapua rikosasioissa sääntelee kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettu laki (4/1994) . Mainitun lain 1 §:n mukaan kansainväliseen oikeusapuun kuuluu muun ohessa rikosasian käsittelyyn liittyvien asiakirjojen tiedoksianto, todistajien ja asiantuntijoiden kuuleminen, pakkokeinojen käyttäminen todisteiden hankkimiseksi tai menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon turvaamiseksi, syytetoimenpiteisiin ryhtyminen ja rikosrekisteritietojen luovuttaminen. Euroopan unionin velvoitteiden täytäntöönpanoon liittyvät keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä tehdyn yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja yleissopimuksen soveltamisesta annettu laki (148/2004) , omaisuuden tai todistusaineiston jäädyttämistä koskevien päätösten täytäntöönpanosta Euroopan unionissa annettu laki (540/2005) ja eurooppalaisesta todisteiden luovuttamismääräyksestä esineiden, asiakirjojen ja tietojen hankkimiseksi rikosasian käsittelyä varten tehdyn puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta annettu laki (729/2010) .

Kansainvälisistä asiakirjoista voidaan mainita myös eräitä Euroopan neuvostossa valmistuneita, nimittäin rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva eurooppalainen yleissopimus (SopS 32/1971) ja keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskeva eurooppalainen yleissopimus (SopS 30/1987) lisäpöytäkirjoineen sekä rikoksen tuottaman hyödyn rahanpesua, etsintää, takavarikkoa ja menetetyksi tuomitsemista koskeva yleissopimus (SopS 53/1994). Näillä yleissopimuksilla, joihin Suomikin on siis liittynyt, toteutetaan kansainvälistä yhteistyötä myös pöytäkirjan mukaisten rikosten osalta. Suomella on lisäksi kahdenvälisiä oikeusapusopimuksia eräiden valtioiden kanssa.

Tarkemmin luovuttamista koskevien kansainvälisten velvoitteiden toteuttamisesta säädetään rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden pohjoismaiden välillä annetussa laissa (1383/2007) , rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetussa laissa (1286/2003) ja rikoksen johdosta tapahtuvassa luovuttamisessa annetussa laissa (456/1970) . Rikoksentekijöiden luovuttamista koskee myös neuvoston puitepäätös eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä (2002/584/YOS, EUVL L 190, 18.7.2002).

Suomessa poliisi toimii edellä kuvattujen lakien ja sopimusten mukaisesti. Kansallisena keskusviranomaisena poliisin osalta toimii Keskusrikospoliisi. Oikeusapupyynnöt lähetetään oikeusministeriölle. Poliisilla on ohjeistusta edellä mainittujen toimenpiteiden suorittamisesta, muun muassa määräys ”Poliisin kansainvälinen yhteistoiminta rikosten selvittämiseksi” (2020/2011/1507).

7 artikla

Artikla sisältää eräisiin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin liittyviä harkinnanvaraisia (”jollei sopimusvaltioiden kansallisessa lainsäädännössä toisin määrätä”) määräyksiä, joista voidaan poiketa kansallisella lainsäädännöllä.

Artiklan a ja b alakohta koskevat rikoksen tekovälineiden ja tekemistä edistävien esineiden sekä rikoshyödyn takavarikoimista ja menetetyksi tuomitsemista sekä takavarikoimiseen ja menetetyksi tuomitsemiseen liittyvää kansainvälistä oikeusapua. Suomen lainsäädännön ja Suomea velvoittavien kansainvälisten sitoumusten voi katsoa hyvin täyttävän kohtien asettamat velvoitteet. Kansallisia toimenpiteitä koskevat keskeiset säännökset ovat pakkokeinolain (450/1987) 3─5 luvussa (hukkaamiskielto, vakuustakavarikko, takavarikko ja etsintä) ja rikoslain 10 luvussa (menettämisseuraamukset). Vuoden 2014 alussa tulee voimaan uusi pakkokeinolaki (806/2011) , jonka 6─8 luvussa säädetään vakuustakavarikosta, takavarikosta ja etsinnästä. Siinä yhteydessä toteutetaan turvaamistoimenpiteiden yhtenäistäminen siten, että ainoaksi rikosprosessuaaliseksi turvaamistoimeksi jää vakuustakavarikko. Hukkaamiskiellosta luopuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että viranomaisten toimivalta tulee kaventumaan, vaan vakuustakavarikkoa koskevaa sääntelyä täydennetään vastaavasti. Keskeisimmät myös tämän artiklan mukaiseen oikeusapuun liittyvät lait ja kansainväliset asiakirjat on jo mainittu 6 artiklan perusteluissa.

Artiklan c alakohdassa asetetaan harkinnanvarainen velvoite ryhtyä toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on sulkea väliaikaisesti tai pysyvästi toimitilat, joita on käytetty kyseisten rikosten tekemiseen.

Alakohdassa olevaa vastaava velvoite on eräissä Euroopan neuvoston viimeaikaisissa yleissopimuksissa kuitenkin niin, että sen vaihtoehtona on rikoksentekijään kohdistuva kielto tilapäisesti tai pysyvästi harjoittaa toimintaa, jossa rikos on tehty (ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta tehdyn yleissopimuksen 23 artiklan 4 kohta sekä lasten suojelemista seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan koskevan yleissopimuksen 27 artiklan 3 kohdan b alakohta). Nyt käsiteltävä kohta poikkeaa Euroopan neuvoston yleissopimuksissa olevista velvoitteista myös kansallista harkinnanvaraa sallivan kirjoitustapansa perusteella. Euroopan neuvoston yleissopimuksissa niissä oleva kohta ja alakohta on kirjoitettu ehdottoman velvoittavaan muotoon (”shall adopt such legislative or other measures” ja ”shall take the necessary legislative or other measures”). Yleissopimusten selitysmuistioiden perusteella kysymyksessä on nimenomaan liiketoimintaan kohdistuva sopimusmääräys.

Lasten seksuaalista riistoa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan yleissopimuksen kansallisen voimaansaattamisen yhteydessä liiketoimintakiellosta annettua lakia on muutettu niin, että liiketoimintakieltoon voidaan määrätä henkilö, joka liiketoiminnassaan on syyllistynyt rikoslain 17 luvun mukaiseen pornografiarikokseen taikka alle 18-vuotiaaseen lapseen kohdistuneeseen paritus- tai ihmiskaupparikokseen. Liiketoimintakielto voidaan myös näissä tapauksissa määrätä väliaikaisena.

Lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia ja ihmiskauppaa koskevien yleissopimusten kansallisen täytäntöönpanon valmistelussa ( HE 282/2010 vp ja 122/2011 vp) on katsottu, että rikoksentekijään kohdistettavan kiellon valitseminen näistä vaihtoehdoista on tarkoituksenmukainen useastakin syystä. Ammatti- tai elinkeinotoiminnan kieltämistä voidaan pitää ensisijaisena suhteessa tilojen sulkemiseen, koska tällaista toimintaa harjoittavat fyysiset henkilöt tilojen ollessa vain toiminnan välikappaleena. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten ja ihmiskaupparikosten harjoittamistiloissa voidaan jatkossa esimerkiksi omistajanvaihdoksen jälkeen harjoittaa laillista ja muutenkin hyväksyttävää liiketoimintaa. Tilojen sulkemista voidaan lisäksi pitää perustuslain 15 §:ssä säädetyn omaisuuden suojan kannalta ongelmallisena. On myös huomattava, että rikoksentekijän harjoittaman toiminnan kieltämiseen ja rikollisen toiminnan jatkamisen estämiseen liittyvä seuraamus eli liiketoimintakielto jo on olemassa Suomen rikosoikeusjärjestelmässä. Toimitilojen sulkemista koskevaa seuraamusta ja sen soveltuvuutta suomalaiseen seuraamusjärjestelmään on siis äskettäin jo harkittu kahden yleissopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä.

8 artikla

Artiklassa säädetään lapsiuhrien oikeuksista ja heille annettavasta tuesta ja avusta rikosoikeudenkäynnin eri vaiheissa.

Euroopan neuvoston lapsiystävällistä oikeutta koskevassa ohjeistuksessa lähtökohtana on lapsen aseman turvaaminen kaikessa oikeudenkäytössä. Lapsen etua arvioitaessa tulee ohjeistuksen mukaan huomioida lapsen mielipide, lapsen kaikki muut oikeudet, kuten oikeus arvokkuuteen, vapauteen ja syrjimättömään kohteluun. Kaikkien lapsen kanssa tekemisissä olevien viranomaisten tulee toimiessaan huomioida kaikki asiaan vaikuttavat tekijät, kuten lapsen henkinen ja ruumiillinen hyvinvointi sekä lapsen oikeudelliset, sosiaaliset ja taloudelliset oikeudet.

Lapsen oikeuksiin oikeudenkäyntimenettelyn aikana kuuluu ohjeistuksen mukaan muun muassa pääsy oikeuteen, oikeus omaan edustajaan oikeudessa sekä tarvittaessa oikeus ilmaiseen oikeusapuun. Ohjeistuksen mukaan lapsella tulee olla oikeus tulla kuulluksi ja ilmaista mielipiteensä. Tarpeetonta viivästystä tulee välttää oikeudenkäytössä ja tuomioistuinkäsittely tulee järjestää lapset huomioon ottavalla tavalla esimerkiksi fyysisten ja kielellisten olosuhteiden osalta. Lapsen toimiessa todistajana oikeudessa hänen asemaansa tulee helpottaa kaikin mahdollisin tavoin, kuten lasten kanssa toimimiseen koulutettujen ammattilaisten toimiessa haastattelijana. Todistuskertoja tulisi rajoittaa ja lapsen ollessa rikoksen uhri tai toimiessa todistajana tulisi erityisesti käyttää hyväksi audiovisuaalisia tallennusmahdollisuuksia.

Artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltioiden on ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin suojellakseen pöytäkirjan vastaisen toiminnan lapsiuhrien oikeuksia ja etuja kaikissa rikosoikeudenkäyntimenettelyn vaiheissa, erityisesti a) tunnustamalla lapsiuhrien haavoittuvuuden ja mukauttamalla menettelytapoja siten, että niissä otetaan huomioon lapsiuhrien erityistarpeet, mukaan luettuna heidän erityistarpeensa todistajina, b) antamalla lapsiuhreille tietoa heidän oikeuksistaan ja asemastaan, oikeudenkäynnin laajuudesta, ajankohdasta ja edistymisestä sekä heidän asiassaan annetusta päätöksestä, c) sallimalla kansallisen lainsäädännön oikeudenkäyntimenettelyä koskevien säännösten mukaisesti lapsiuhrien mielipiteiden, tarpeiden ja asioiden esittämisen ja käsittelyn oikeudenkäynnissä, kun on kyse heidän henkilökohtaisista eduistaan, d) tarjoamalla asianmukaisia tukipalveluja lapsiuhreille koko oikeudenkäynnin ajan, e) suojelemalla tarvittaessa lapsiuhrien yksityisyyttä ja henkilöllisyyttä ja ryhtymällä kansallisen lainsäädännön mukaisiin toimenpiteisiin estääkseen sellaisten tietojen asiattoman levittämisen, joiden perusteella lapsiuhrit voitaisiin tunnistaa, f) varmistamalla tarvittaessa, että lapsiuhreja sekä heidän perheitään ja heidän puolestaan todistavia henkilöitä suojellaan uhkauksilta ja kostotoimenpiteiltä, g) välttämällä tarpeetonta viivästystä tuomioiden antamisessa ja sellaisten määräysten tai päätösten täytäntöönpanossa, joilla myönnetään korvauksia lapsiuhreille.

Mitä tulee kohdan a alakohtaan , esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen (575/1988) 11 §:n mukaan lasta on kohdeltava esitutkinnassa hänen ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämällä tavalla. Erityisesti on huolehdittava siitä, ettei lapselle aiheuteta tarpeettomasti haittaa koulussa, työpaikalla tai muussa hänelle tärkeässä ympäristössä. Pykälän mukaan lapsiin kohdistuvat tutkintatoimenpiteet on mahdollisuuksien mukaan annettava tähän tehtävään erityisesti perehtyneiden poliisimiesten suoritettaviksi. Pykälän mukaan esitutkintaviranomaisen on tarvittaessa neuvoteltava lääkärin tai muun asiantuntijan kanssa siitä, voidaanko lapseen kohdistaa tutkintatoimenpiteitä. Vastaava sääntely on otettu eduskunnan jo hyväksymän ja vuoden 2014 alussa voimaan tulevan uuden esitutkintalain (805/2011) 4 luvun 7 §:ään.

Lapsen kohtaamista poliisitoiminnassa ja esitutkinnassa koskevan Poliisihallituksen ohjeen (2020/2011/1610; voimassa 3.7.2011 lähtien toistaiseksi) mukaan lapsen ollessa asianomistajana esitutkintatoimenpiteet tulee käynnistää välittömästi. Lisäksi sisäasiainministeriö on antanut 27 päivänä joulukuuta 2007 määräyksen poliisin ja lastensuojeluviranomaisten yhteistoiminnasta koskien lastensuojelulain mukaista ilmoitusvelvollisuutta (SM-2007-03802/tu-41), jossa muun muassa ohjeistetaan poliisia sopimaan käytännön lastensuojelutoimenpiteistä kunnan lastensuojeluviranomaisten kanssa. Lapseen kohdistuneen rikoksen tehokas selvittäminen saattaa edellyttää nopeasti tehtävää teknistä tutkintaa ja lääkärin tai oikeuslääkärin tekemää oikeustieteellistä tutkimusta. Poliisihallituksen ohjeessa viitataan siihen esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 11 §:ssä todettuun, jonka mukaan lapsiin kohdistuvat tutkintatoimenpiteet on mahdollisuuksien mukaan annettava tähän tehtävään erityisesti perehtyneiden poliisimiesten suoritettavaksi.

Poliisihallituksen ohjeen mukaan pienten lasten tai kehityksessään vakavasti viiveisten tai häiriintyneiden lasten kuulustelusta poliisi voi tarvittaessa neuvotella asiantuntijan kanssa ja sopia lapsen haastattelun tekemisestä tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Poliisin on aina oltava paikalla, kun lasta haastatellaan, muttei välttämättä samassa tilassa lapsen kanssa. Ohjeen mukaan lasta tulisi kuulustella vain yhdessä toimipaikassa, jos lapsen kuulustelu tai haastattelu suoritetaan viranomaisten yhteistyönä.

Poliisihallituksen ohjeessa todetaan, että kuulustelut tulee suorittaa mahdollisimman pian rikosepäilyn esille tulemisen jälkeen. Kuulustelijan on osattava kommunikoida lapsen kanssa tavalla, joka tukee mahdollisimman kattavan, yksityiskohtaisen ja tarkan kuvan saamista tapahtumista tai epäillystä rikoksesta. Lapsen kanssa tulisi harjoitella vapaata kerrontaa kuulustelun alkuvaiheessa keskustelemalla muista kuin rikosepäilyyn liittyvistä asioista. Ohjeen mukaan tärkeätä on tehdä lapselle selväksi, että hän voi keskeyttää, kysyä ja korjata kuulustelijaa, jos tämä tulkitsee tai ymmärtää lasta väärin. Ohjeen mukaan tärkeää on, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi. Ensimmäinen kuulustelukerta voidaan käyttää tutustumiseen.

Asianomistajan oikeudenkäyntiavustaja ja tukihenkilö, joita käsitellään tarkemmin jäljempänä d alakohdan yhteydessä, voivat olla asianomistajan tukena esitutkinnan ja tuomioistuinkäsittelyn aikana. Lisäksi esitutkintalain (449/1987) 33 §:n mukaan alle viisitoistavuotiaan kuulusteltavan huoltajalla, edunvalvojalla tai muulla laillisella edustajalla on oikeus olla läsnä kuulustelussa. Jos asianomistaja on viisitoista vuotta täyttänyt vajaavaltainen, huoltajalla, edunvalvojalla tai muulla laillisella edustajalla on oikeus olla läsnä kuulustelussa, jos tämä tutkittavaa rikosta koskevassa oikeudenkäynnissä saisi oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1 tai 2 §:n mukaan käyttää puhevaltaa vajaavaltaisen sijasta tai ohella. Tutkija voi kuitenkin kieltää vajaavaltaisen edustajan läsnäolon kuulustelussa, jos tätä epäillään tutkittavana olevasta rikoksesta. Uuden esitutkintalain 7 luvun 14 §:ään on otettu pitkälti tätä vastaavat säännökset. Esitutkintalain säännökset eivät kiellä sitä, että esitutkintakuulusteluun ja muutenkin esitutkintaan osallistuu edellisessä kappaleessa mainittujen henkilöiden lisäksi myös muita asianomistajaa tukevia henkilöitä. Käytännössä tällaisten henkilöiden osallistuminen kuulusteluihin myös ilmeisesti sallitaan. Selvyyden vuoksi sääntelyä täydennetään uuden esitutkintalain 7 luvun 12 §:ssä, joka koskee kuultavaa tukevien henkilöiden läsnäoloa. Täydennystä nykyiseen lakiin merkitsee pykälän toinen virke, jonka mukaan tutkija voi pyynnöstä sallia muunkin asianosaista tai todistajaa tukevan henkilön läsnäolon kuulustelussa, jos se ei vaikeuta rikoksen selvittämistä tai vaaranna salassapitovelvollisuutta.

Esitutkintalain 39 a §:ssä säädetään asianomistajan kuulustelun tallentamisesta videotallenteeseen tai siihen rinnastettavaan muuhun kuva- ja äänitallenteeseen. Tallentaminen on tehtävä, jos kuulustelukertomusta on tarkoitus käyttää todisteena oikeudenkäynnissä eikä kuultavaa tämän nuoren iän tai henkisen toiminnan häiriintyneisyyden vuoksi todennäköisesti voida siinä haittaa kuulusteltavalle aiheuttamatta kuulla henkilökohtaisesti. Kuulustelussa on otettava huomioon kuulusteltavan kehitystason asettamat erityisvaatimukset kuulustelumenetelmille, kuulusteluun osallistuvien henkilöiden määrälle ja muille kuulusteluolosuhteille. Vastaava sääntely on uuden esitutkintalain 9 luvun 4 §:ssä.

Esitutkintalain 39 a §:ään liittyy oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n 2 momentti, jossa säädetään, että jos henkilön, joka ei ole täyttänyt 15 vuotta tai jonka henkinen toiminta on häiriintynyt, esitutkinnassa antama kertomus on tallennettu videotallenteeseen tai siihen rinnastettavaan muuhun kuva- ja äänitallenteeseen, kertomusta saadaan käyttää tuomioistuimessa todisteena, jos syytetylle on varattu mahdollisuus esittää kuulusteltavalle kysymyksiä.

Oikeudenkäyntimenettelyä koskevassa sääntelyssä otetaan huomioon rikosasian asianomistajana olevien lasten asema. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 21 §:n 1 momentin mukaan henkilöä, joka ei ole täyttänyt 15 vuotta, voidaan kuulla todistelutarkoituksessa, jos tuomioistuin harkitsee tämän soveliaaksi ja jos 1) henkilökohtaisella kuulemisella on asian selvittämiseksi keskeinen merkitys ja 2) kuuleminen ei todennäköisesti aiheuta henkilölle sellaista kärsimystä tai muuta haittaa, joka voi vahingoittaa häntä tai hänen kehitystään. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuimen on tarvittaessa määrättävä kuultavalle tukihenkilö, josta on voimassa, mitä asianomistajalle määrättävästä tukihenkilöstä säädetään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 2 luvussa. Pykälän 3 momentin mukaan kuultavan kuulustelee tuomioistuin, jollei se katso olevan erityistä aihetta uskoa kuulustelemista asianosaisten tehtäväksi siten kuin 33 §:ssä säädetään. Asianosaisille on varattava tilaisuus esittää kysymyksiä kuultavalle. Kuuleminen voi tapahtua tarvittaessa muussa tilassa kuin tuomioistuimen istuntosalissa.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 34 ja 34 a §:n nojalla asianomistajaa voidaan pääkäsittelyssä kuulla rikoksesta syytetyn läsnä olematta sekä asianomistajaa kuulla hänen henkilökohtaisesti läsnä olemattaan. Viimeksi mainitussa tapauksessa voidaan hyödyntää videoneuvottelua tai muuta soveltuvaa teknistä tiedonvälitystapaa, jossa istuntoon osallistuvilla on puhe- ja näköyhteys keskenään, jos tuomioistuin harkitsee tämän soveliaaksi. Näissä tilanteissa asianosaisille on kuitenkin varattava tilaisuus esittää kuultavalle kysymyksiä. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 34 ja 34 a §:ssä mainitut perusteet monilta osin liittyvät lisäkärsimystä uhrille aiheuttaviin tilanteisiin. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 34 a §:n 1 momentin mukaan asianomistajaa voidaan kuulla pääkäsittelyssä hänen henkilökohtaisesti läsnä olematta esimerkiksi, jos kuultava ei sairauden tai muun syyn vuoksi voi saapua henkilökohtaisesti pääkäsittelyyn taikka hänen henkilökohtaisesta saapumisestaan pääkäsittelyyn aiheutuu todisteen merkitykseen verrattuna kohtuuttomia kustannuksia tai kohtuutonta haittaa (1 kohta), menettely on tarpeen kuultavan tai hänelle läheisen henkilön suojaamiseksi henkeen tai terveyteen kohdistuvalta uhalta (3 kohta) tai kuultava ei ole täyttänyt 15 vuotta tai hänen henkinen toimintansa on häiriintynyt (4 kohta). Kysymyksessä olevissa oikeudenkäymiskaaren pykälissä mainitut perusteet laajalti mahdollistavat uhrin kuulemisen ilman syytetyn läsnäoloa sekä uhrin kuulemisen ilman hänen henkilökohtaista läsnäoloaan.

Ulkomaalaislain (301/2004) soveltamisesta alaikäisiin on säädetty lain 6 §:ssä, jossa edellytetään muun muassa huomion kiinnittämistä lapsen etuun. Lisäksi lain 1 §:ssä edellytetään otettavaksi huomioon Suomea velvoittavat kansainväliset sopimukset, joihin kuuluu muun muassa lapsen oikeuksien yleissopimus.

Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän myös alaikäisille uhreille antamista palveluista ja tukitoimista on aikaisemmin säädetty maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta annetussa laissa (493/1999; kotouttamislaki). Kotouttamislaki on 1 päivänä syyskuuta 2011 korvautunut kotoutumisen edistämisestä annetulla lailla (1386/2010; kotoutumislaki) ja kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta annetulla lailla (746/2011; vastaanottolaki).

Vastaanottolaissa on säädetty lain soveltamisesta lapseen ja haavoittuvassa asemassa olevaan. Lain 5 §:n mukaan sovellettaessa lakia kahdeksaatoista vuotta nuorempaan on kiinnitettävä erityistä huomiota lapsen etuun sekä hänen kehitykseensä ja terveyteensä liittyviin seikkoihin. Lapsen etua arvioitaessa on otettava huomioon, mitä lastensuojelulaissa (417/2007) säädetään lapsen edun arvioimisesta. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan toimenpiteitä toteutettaessa on selvitettävä lapsen toivomukset ja mielipide sekä otettava ne huomioon lapsen iän ja kehitystason edellyttämällä tavalla. Lapsen mielipide voidaan jättää selvittämättä vain, jos selvittäminen vaarantaisi lapsen terveyttä tai kehitystä tai jos se on muutoin ilmeisen tarpeetonta. Kaksitoista vuotta täyttäneelle lapselle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi hallintolain 34 §:n mukaisesti häntä itseään koskevassa asiassa. Mainitun pykälän 3 momentin mukaan lasta koskevat asiat on käsiteltävä kiireellisesti. Vastaanottolain 6 §:n mukaan on otettava huomioon erityistarpeet, jotka johtuvat kansainvälistä suojelua hakevan, tilapäistä suojelua saavan ja ihmiskaupan uhrin haavoittuvasta asemasta, kuten iästä taikka fyysisestä tai psyykkisestä tilasta.

Ihmiskauppaepäilyä tutkittaessa menetellään käytännössä siten, että mahdollista uhria kohdellaan ensisijaisesti uhrina, ei rikoksesta epäiltynä, vaikka hänen oma toimintansa näyttäisikin täyttävän esimerkiksi ulkomaalaislain rikkomuksen tunnusmerkistön. Tarkastelussa lähdetään siitä, että uhrit tarvitsevat toipumisaikaa ja tukea traumaattisista kokemuksista toipumiseen. Lisäksi jokaista alle 18-vuotiasta henkilöä kohdellaan lapsena. Tästä seuraa, että muun muassa ensipuhuttelu lapsen kanssa on suoritettava lapsen etu silmällä pitäen. Lapselta ei käytännössä edellytetä vastaavanlaista yhteistyötä viranomaisten kanssa kuin aikuiselta.

Oikeusministeriössä on parhaillaan käynnissä useita lapsiystävälliseen oikeuteen liittyviä toimenpiteitä, joilla pyritään parantamaan lasten asemaa oikeudenkäynnissä ja tutkinnassa. Lainsäädäntöä ja oikeudenkäyntimenettelyä tarkastellaan alaikäisen huomioon ottamisen näkökulmasta. Neljässä käräjäoikeudessa on aloitettu kaksivuotinen kokeilu asiantuntija-avustajan käyttämisestä lapsen huoltoa, tapaamisoikeutta ja elatusta koskevassa tuomioistuinsovittelussa. Myös tuomareiden koulutuksessa ovat yhtenä painopistealueena lapsiystävälliseen oikeuteen liittyvät kysymykset. Lasten asema otetaan huomioon oikeustalojen peruskorjauksissa ja suunnittelussa.

Lapsiuhrien erityistarpeiden huomioon ottamiseen liittyy niin sanottu Lastentalo-toimintamalli, jonka kokeilutoiminnan käynnistämistä Suomessa on ehdottanut sosiaali- ja terveysministeriön asettama lasten seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisen asiantuntijatyöryhmä 20 päivänä elokuuta 2009 luovuttamassaan muistiossa (sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2009:30). Työryhmän muistion mukaan lastentalomallilla tarkoitetaan lapseen kohdistuvan rikoksen selvittämisen järjestämistä niin, että toiminta on lapsilähtöistä. Lasta ei lähetetä paikasta toiseen, vaan selvitystyö tapahtuu saman katon alla. Lapsi ei joudu useamman henkilön haastateltavaksi, vaan haastattelun tekee erikoiskoulutettu henkilö. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos selvittää eri lastentalomallien sopivuutta Suomeen. Lasten talosta tullaan käyttämään nimeä ”Lasten asiain talo”, joka kuvaa paremmin toiminnan luonnetta. Pilotointi on suunniteltu alkavaksi vuoden 2012 loppupuolella.

Lastentalomallissa eri viranomaisten yhteistyö on yksi tärkeimmistä tavoitteista. Poliisi, syyttäjä, lastensuojeluviranomaiset ja terveydenhuollon henkilöstö työskentelevät yhdessä asiantuntijaryhmänä. Samassa yhteydessä tehdään oikeuspsykologinen haastattelu, somaattinen tutkimus sekä lastensuojeluselvitys. Lapsi saa esitutkintatoimenpiteiden jälkeen välittömän lyhytkestoisen psykologisen avun, jonka aikana selviää, tarvitseeko hän muunlaisia tutkimuksia tai apua. Toiminnan avulla voidaan varmistaa, että lapseen kohdistuvan rikoksen selvittämisprosessi on nopea, tehokas ja kaikkien osapuolten oikeusturvan mukainen. Toiminnan avulla myös varmistetaan lapselle ja hänen perheelleen kokemus, että heitä kohdellaan kunnioittavasti ja että he voivat luottaa viranomaisiin. Toiminnalla voidaan varmistaa, että lapsen kuulemiskertoja on mahdollisimman vähän ja että nauhoitetut kuulemiset hyväksytään oikeudessa todisteeksi.

Lastentalomalli omaksuttiin Pohjoismaista ensimmäisenä Islantiin vuonna 1998 amerikkalaisen mallin pohjalta. Sen jälkeen toiminta on aloitettu myös Ruotsissa vuonna 2006 ja Norjassa vuonna 2007. Lastentalo on otettu poliisiviranomaisten aloitteesta käyttöön myös Ahvenanmaalla toukokuussa 2007. Tässä talossa toimivat sosiaalityöntekijät, poliisi, lasten- ja nuortenpsykiatri, syyttäjä ja lääkäri. Ahvenanmaan lastentalo on sijoitettu Maarianhaminaan lasten ja naisten turvakodin yhteyteen. Jos lapselle on tarvetta tehdä somaattisia tutkimuksia, ne tehdään Ahvenanmaan keskussairaalassa ja tarvittaessa konsultoidaan esimerkiksi Turun yliopistollista keskussairaalaa. Toimintamalli poikkeaa muista Pohjoismaista, joissa yhtenä päätavoitteena on, että lapsen somaattinen tutkimus tehdään samassa paikassa kuin hänen haastattelunsakin.

Kohdan b alakohtaan liittyy esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 3─6 §. Asetuksen 3 § koskee esitutkintaviranomaisen velvollisuutta mahdollisuuksien mukaan tehdä asianomistajalle selkoa siitä, mihin toimenpiteisiin poliisin tietoon tulleen rikoksen johdosta ryhdytään. Asetuksen 4 §:n mukaan asianomistajalle on ilmoitettava esitutkinnan toimittamatta jättämisestä, jos asianomistaja on tehnyt rikoksesta ilmoituksen tai rikokseen syyllistyneelle rangaistusta vaatimatta on pyytänyt asianomistajarikoksen esitutkinnan toimittamista. Esitutkintaviranomaisen on lisäksi 6 §:n mukaan ilmoitettava asianomistajalle oikeudesta valtion varoista maksettavaan vahingonkorvaukseen niissä tapauksissa, joissa hänellä on sellainen oikeus. Tarvittaessa esitutkintaviranomaisen on opastettava asianomistajaa korvauksen hakemisessa. Lisäksi 5 §:ssä on asianomistajarikoksia koskevia säännöksiä, joilla ei ole kuitenkaan merkitystä virallisen syytteen alaisten rikosten osalta. Asianomistajalle tehtäviä ilmoituksia koskevat säännökset on otettu myös uuteen esitutkintalakiin (11 luvun 9 §).

Euroopan unionin neuvosto hyväksyi vuonna 2001 puitepäätöksen uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyssä (2001/220/YOS, EYVL L 082, 22.3.2001). Puitepäätöksen 4 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaan jäsenvaltion on varmistettava, että uhrilla on mahdollisuus saada etujensa turvaamisen kannalta olennaisia tietoja, kuten minkälaista tukea hän voi saada, missä määrin uhrilla on mahdollisuus saada oikeusapua ja mihin hänen tekemänsä rikosilmoitus on johtanut. Puitepäätöksen voimaansaattamisen yhteydessä arvioitiin, ettei puitepäätöksen voimaantulo edellytä Suomessa lainsäädäntömuutoksia asianomistajan tiedonsaantioikeuden osalta. Yleissopimuksen sanamuoto kuitenkin viittaa siihen, että viranomaisen tulisi oma-aloitteisesti ilmoittaa uhreille heidän oikeuksistaan ja käytettävissään olevista palveluista sekä tapauksen edistymisestä.

Poliisihallitus on 1 päivänä heinäkuuta 2010 antanut kaikille poliisiyksiköille ohjeistuksen esitutkintapöytäkirjan laatimisesta (POHADno/2010/2069) ja tietojen kirjaamisesta poliisiasiain tietojärjestelmään (POHADno/2010/2070). Ohjeistuksen mukaan asianomistajan kuulustelupöytäkirjaan tehdään merkintä siitä, että asianomistajaa on informoitu auttavista tahoista kuten esimerkiksi Rikosuhripäivystyksestä. Tämä tarkoittaa sitä, että poliisin on oma-aloitteisesti kerrottava asianomistajalle hänen oikeuksistaan ja siitä, mistä hän voi halutessaan hakea apua. Kuulusteltaville annetaan poliisin toimesta aina kuulustelun yhteydessä tiivistetty ohje, johon on kirjattu muun ohessa asianomistajan oikeudet, kuten oikeus käyttää avustajaa, sekä auttavia tahoja. Tutkija käy ohjeen kuulusteltavan kanssa läpi.

Oikeusministeriön ja poliisiviranomaisten toimesta on myös laadittu erilaisia ohjeita rikoksen uhriksi joutuneille. Oikeusministeriö on muun muassa laatinut kirjallisen esitteen rikoksen uhriksi joutuneille. Esite sisältää kattavasti tietoa esimerkiksi tarjolla olevista tukipalveluista sekä rikosasian käsittelyvaiheista. Esite on saatavilla muun muassa oikeusministeriön ja poliisin internetsivuilla. Esite on käännetty ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi, saameksi, somaliksi ja arabiaksi. Poliisi on lisäksi laatinut väkivallan uhriksi joutuneille erillisen esitteen. Poliisin internetsivuilla on lista tahoista, joihin uhrit voivat ottaa yhteyttä.

Lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia koskevassa hallituksen esityksessä ( HE 282/2010 vp ) todetaan (s. 79), että tarvittava informaatio tulisi antaa rikoksen uhrille mahdollisimman varhaisessa vaiheessa eli silloin, kun hän joutuu rikosasiassa ensimmäisen kerran viranomaisen kanssa tekemisiin. Usein tämä tarkoittaa rikosilmoituksen tekemisvaihetta. Kuulusteluvaiheeseen pääseminen saattaa kestää jonkin aikaa. Tältä osin nykyisissä käytännöissä ja niitä koskevassa ohjeistuksessa saattaa olla parantamisen varaa.

Lisäksi hallituksen esityksessä todetaan (s. 86) nykyisen ohjeistuksen ongelmana olevan, että ohjeet eivät ole lapsille laadittuja. Erityisen lapsille suunnatun oppaan avulla lapselle voitaisiin esimerkiksi kuulemisen yhteydessä selvittää rikosprosessin etenemistä ja hänen oikeuksiaan. Opas voisi toimia tukena myös vanhemmille heidän mahdollisesti joutuessaan selvittämään lapselle rikosprosessia ja siihen liittyviä seikkoja. Rikosuhripäivystys on parhaillaan oikeusministeriön rahoituksen turvin laatimassa opasta rikoksen uhriksi joutuneille lapsille ja nuorille. Oppaan on tarkoitus ilmestyä vuonna 2012.

Kohdan c alakohdan mukaisesta asianomistajan osallistumisesta rikosprosessiin säädetään esitutkintalaissa ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa.

Mitä tulee d alakohtaan , pöytäkirjassa tarkoitettujen rikosten asianomistajien taloudellinen asema on käytännössä sellainen, että heillä on oikeus saada oikeusapua valtion varoin. Oikeusapulain (257/2002) 1 §:n mukaan oikeusapua annetaan valtion varoin henkilölle, joka tarvitsee asiantuntevaa apua oikeudellisessa asiassa ja joka taloudellisen asemansa vuoksi ei kykene itse suorittamaan sen hoitamisen vaatimia menoja. Oikeusapuun kuuluvat oikeudellinen neuvonta, tarpeelliset toimenpiteet sekä avustaminen tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa sekä vapautus eräistä asian käsittelyyn liittyvistä menoista siten kuin oikeusapulaissa säädetään.

Oikeusapulain 4 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan oikeusavun myöntäminen vapauttaa edun saajan esimerkiksi velvollisuudesta suorittaa palkkiota ja korvausta oikeusapulain nojalla määrätylle tai hyväksytylle avustajalle kokonaan tai osittain sekä velvollisuudesta suorittaa palkkiota ja korvausta asian käsittelyssä tarvitsemastaan tulkkaus- ja käännösavusta. Rikosasioissa asianomistajina olevien lasten taloudellisen aseman voi olettaa usein olevan sellainen, että heillä on oikeus saada täysimääräisesti oikeusapua valtion varoin. Hakijan taloudelliseen asemaan liittyvistä oikeusavun edellytyksistä säädetään tarkemmin oikeusavusta annetussa valtioneuvoston asetuksessa (388/2002) .

Kysymyksessä olevat rikokset ovat luonteeltaan ja vakavuudeltaan sellaisia, että niiden käsittelyssä eivät käytännössä tule kysymykseen oikeusapulaissa säädetyt oikeusavun sisällön (6 §) ja oikeusavun antamisen (7 §) rajoitukset, joiden mukaan esimerkiksi oikeusapuun ei kuulu avustaminen yksinkertaisessa rikosasiassa ja oikeusapua ei anneta hakijan kannalta vähämerkityksisessä asiassa.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 a §:n 3 kohdan mukaan tuomioistuin voi määrätä asianomistajalle oikeudenkäyntiavustajan esitutkintaa ja, silloin kun asianomistajalla on vaatimuksia virallisen syyttäjän ajamassa asiassa, oikeudenkäyntiä varten rikoslain 20 luvussa tarkoitetussa seksuaalirikosta koskevassa asiassa, jollei sitä erityisestä syystä pidetä tarpeettomana, ja vapauteen kohdistuvaa rikosta koskevassa asiassa, jos sitä rikoksen vakavuus, asianomistajan henkilökohtaiset olosuhteet ja muut seikat huomioon ottaen on pidettävä perusteltuna. Ihmiskaupparikos kuuluu vapauteen kohdistuviin rikoksiin.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 3 §:n mukaan sellaiselle 1 a §:ssä tarkoitetun rikoksen asianomistajalle, jota kuullaan henkilökohtaisesti asian selvittämiseksi sekä jonka voidaan katsoa tarvitsevan tukea esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä, voidaan 1 a §:ssä mainituin edellytyksin määrätä tehtävän hoitamiseen tukihenkilö, jolla on riittävä pätevyys. Pykälää koskevan hallituksen esityksen ( HE 82/1995 vp ) mukaan tukihenkilö voi olla saanut lainopillisen koulutuksen, mutta se ei ole välttämätöntä. Tukihenkilönä voi olla esimerkiksi sellainen henkilö, jonka tehtäviin muutenkin kuuluu luvun 1 a §:ssä tarkoitettujen rikosten asianomistajien auttaminen. Aloitteen tukihenkilön määräämisestä voi tehdä asianomistaja, tutkinnanjohtaja tai syyttäjä. Tuomioistuin voi määrätä tukihenkilön myös omasta aloitteestaan.

Mitä tulee kohdan e alakohtaan , Suomen lainsäädännön mukaan asianomistajan yksityisyyttä ja henkilöllisyyttä suojataan monin tavoin rikosasian käsittelyn yhteydessä. Esitutkinnan ja syyteasian käsittelyn yhteydessä sovelletaan viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettua lakia (621/1999) . Mainitun lain 24 §:ssä säädetään viranomaisen salassa pidettävistä asiakirjoista. Pykälän 1 momentin 26 kohdan mukaan niitä ovat asiakirjat, jotka sisältävät tietoja rikoksesta epäillyn, asianomistajan tai muun rikosasiaan liittyvän henkilön yksityiselämään liittyvistä arkaluonteisista seikoista samoin kuin sellaiset asiakirjat, jotka sisältävät tietoja rikoksen uhrista, jos tiedon antaminen loukkaisi rikoksen uhrin oikeuksia tai hänen muistoaan tai läheisiään, jollei tiedon antaminen ole tarpeen viranomaisen tehtävän suorittamiseksi.

Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (370/2007) 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuin voi määrätä salassa pidettäväksi asianomistajan henkilöllisyyden rikosasiassa, joka koskee erityisen arkaluonteista hänen yksityiselämäänsä liittyvää seikkaa. Asianosaisen pyynnöstä 1 momentissa tarkoitettu tieto hänen henkilöllisyydestään on kuitenkin julkinen.

Salassa pidettävistä oikeudenkäyntiasiakirjoista säädetään oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 9 §:ssä. Sen 1 momentin 2 kohdan mukaan oikeudenkäyntiasiakirja on pidettävä salassa siltä osin kuin se sisältää arkaluonteisia tietoja henkilön yksityiselämään, terveydentilaan, vammaisuuteen tai sosiaalihuoltoon liittyvistä seikoista. Momentin 3 kohdan mukaan salassapitovelvollisuus koskee myös tietoja rikoksen uhrista, jos tiedon antaminen loukkaisi rikoksen uhrin oikeuksia tai hänen muistoaan tai läheisiään. Tuomioistuin voi pykälän 2 momentin mukaan asiaan liittyvän painavan yleisen tai yksityisen edun vuoksi tai sen pyynnöstä, jota tieto koskee, päättää, että muun ohessa 1 momentin 2 tai 3 kohdassa salassa pidettäviksi säädetyt oikeudenkäyntiasiakirjat ovat julkisia osaksi tai kokonaan. Pykälän 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetut tiedot eivät kuitenkaan rikosasiassa ole salassa pidettäviä siltä osin kuin ne liittyvät olennaisesti syytteessä tarkoitettuun tekoon tai sen rikosoikeudelliseen arviointiin, jollei tuomioistuin 10 §:n nojalla määrää niitä salassa pidettäviksi (3 momentti). Lain 10 § koskee merkittävän haitan tai vahingon aiheutumista niille eduille, joiden suojaamiseksi salassapitovelvollisuus on säädetty.

Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 15 §:ssä säädetään suljetusta käsittelystä. Pykälän 2 kohdan mukaan tuomioistuin voi asiaan osallisen pyynnöstä tai erityisestä syystä muutoinkin päättää, että suullinen käsittely toimitetaan kokonaan tai tarpeellisin osin yleisön läsnä olematta, jos asiassa esitetään arkaluonteisia tietoja henkilön yksityiselämään, terveydentilaan, vammaisuuteen tai sosiaalihuoltoon liittyvistä seikoista. Pykälän 3 kohdan mukaan tuomioistuin voi tehdä tällaisen päätöksen myös silloin, kun asiassa esitetään oikeudenkäyntiasiakirja, jonka tuomioistuin on määrännyt pidettäväksi salassa. Suljettu käsittely tulee kysymykseen lisäksi, jos asiassa kuullaan alle 15-vuotiasta henkilöä.

Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain yksityiskohtaisissa perusteluissa ( HE 13/2006 vp ) mainitaan seksuaalirikokset esimerkkinä rikosasioista, jotka koskevat erityisen arkaluonteista henkilön yksityiselämään liittyvää seikkaa. Ihmiskaupparikokset pöytäkirjan mukaisissa tapauksissa liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Muutenkin ihmiskaupparikoksiin niiden tekotapojen ja niissä käytettyjen keinojen vuoksi voi olettaa usein liittyvän sellaista rikoksen aiheuttamaa nöyryytystä ja kärsimystä, että kysymyksessä olevat lain säännökset voivat tulla sovellettaviksi myös ihmiskaupparikosten uhreihin.

Esitutkintalain 49 §:ssä säädetään, että esitutkinnasta on tiedotettava siten, ettei kenellekään tarpeettomasti aiheuteta vahinkoa ja haittaa. Sama todetaan uuden esitutkintalain 11 luvun 7 §:n 1 momentissa. Muutenkin kyseisessä uuden lain pykälässä säädetään nykyistä täsmällisemmin ja laajemmin esitutkinnasta tiedottamisesta.

Rikoslain 24 luvun 8 §:ssä säädetään yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen rangaistavuudesta. Pykälän 1 momentin mukaan mainittuun rikokseen syyllistyy se, joka oikeudettomasti joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa. Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi. Rangaistussäännös soveltuu myös lapseen, joka on asianomistajana rikosasiassa.

Uhrien yksityiselämää ja henkilöllisyyttä suojataan myös joukkoviestinnän itsesääntelyn keinoin. Suomen Journalistiliiton laatimien ja Julkisen sanan neuvoston kannatusyhdistyksen vahvistamien 1 päivänä tammikuuta 2011 voimaan tulleiden Journalistin ohjeiden 27 kohdan mukaan yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja voi julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Yksityiselämän suoja on otettava huomioon myös kuvia käytettäessä. Ohjeiden 28 kohdassa todetaan, että sairaus- ja kuolemantapauksista sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta. Edelleen ohjeiden 30 kohdan mukaan julkistakin aineistoa julkaistaessa pitää ottaa huomioon yksityiselämän suoja. Kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa. Erityistä varovaisuutta on noudatettava, kun käsitellään alaikäisiä koskevia asioita. Niin ikään ohjeiden 33 kohdassa todetaan, että tietoja rikoksentekijästä, syytetystä tai epäillystä ei yleensä pidä julkaista, jos ne paljastavat erityisen arkaluonteisen rikoksen uhrin. Ohjeiden 34 kohdassa määrätään, että arkaluonteisen rikoksen uhrin henkilöllisyys on suojattava, ellei sillä ole poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä.

Kohdan f alakohtaan liittyy ensinnäkin rikoslain 15 luvun 9 §, jossa säädetään rangaistavaksi oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen. Rikosoikeudenkäyntiä muutenkin koskevat useat menettelysäännökset, joilla pyritään myötävaikuttamaan siihen, että kuultava voi antaa kertomuksensa turvallisesti. Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 20 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi rajoittaa yleisön läsnäoloa julkisessa käsittelyssä, jos se on tarpeen todistajan, muun kuultavan tai asianosaisen taikka tällaiseen henkilöön rikoslain 15 luvun 10 §:n 2 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön suojaamiseksi henkeen tai terveyteen kohdistuvalta uhalta.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 34 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan todistajaa tai asianomistajaa voidaan kuulla pääkäsittelyssä asianosaisen tai muun henkilön läsnä olematta, jos tuomioistuin harkitsee tämän soveliaaksi ja menettely on tarpeen kuultavan taikka tällaiseen henkilöön rikoslain 15 luvun 10 §:n 2 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön suojaamiseksi henkeen tai terveyteen kohdistuvalta uhalta. Sellaiselta uhalta suojaamista varten oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 34 a §:n nojalla todistajaa ja asianomistajaa voidaan kuulla pääkäsittelyssä hänen henkilökohtaisesti läsnä olematta käyttäen videoneuvottelua tai muuta soveltuvaa teknistä tiedonvälitystapaa, jossa istuntoon osallistuvilla on puhe- ja näköyhteys keskenään, jos tuomioistuin harkitsee tämän soveliaaksi.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 3 §:n 2 momentissa ja oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 16 §:n 1 momentissa rajoitetaan niitä tietoja, joita asianomistajista ja todistajista on annettava vastapuolelle haastehakemuksen ja valituksen yhteydessä. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 11 §:n 2 momentin 7 kohdan mukaan asianosaisella ei ole oikeutta muun ohessa todistajan tai asianomistajan salassa pidettäviin yhteystietoihin, jos tiedon antaminen vaarantaisi todistajan tai asianomistajan turvallisuutta, etuja tai oikeuksia. Viimeksi mainitun lain 24 §:n 1 momentin 31 kohdan mukaan salassapidettäviä ovat myös yhteystiedot, jos henkilö on pyytänyt tiedon salassapitoa ja hänellä on perusteltu syy epäillä itsensä tai perheensä terveyden tai turvallisuuden tulevan uhatuksi.

Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 9 §:n 1 momentin 5 kohdan ja 24 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan oikeudenkäyntiasiakirja ja ratkaisun osa on pidettävä salassa siltä osin kuin ne sisältävät viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 11 §:n 2 momentin 7 kohdassa tai 24 §:n 1 momentin 31 kohdassa tarkoitettuja yhteystietoja. Turvatarkastuksista tuomioistuimissa annetun lain (1121/1999) mukaiset turvatarkastustoimenpiteet parantavat tuomioistuimissa asioivien henkilöiden turvallisuutta. Poliisilain (493/1995) 22 §:n 3 momentin mukaan poliisimiehellä on oikeus oikeudenkäyntiin osallistuvien turvallisuuden varmistamiseksi tarkistaa tilaisuuteen saapuva tai sen välittömässä läheisyydessä oleskeleva henkilö ja hänen mukanaan olevat tavarat sen varmistamiseksi, ettei hänellä ole hallussaan sellaisia esineitä tai aineita, joilla voidaan aiheuttaa vaaraa tilaisuuteen osallistuvien turvallisuudelle.

Lähestymiskiellosta annetun lain (898/1998) pyrkimyksenä on muun ohessa kohentaa itsensä uhatuiksi tuntevien henkilöiden oikeusturvaa. Poliisilain 14 §:ssä säädetään kotirauhan häiritsijän poistamisesta. Poliisilain 20 §:n mukaan poliisimiehellä on oikeus poistaa paikalta henkilö, jos hänen uhkauksistaan tai muusta käyttäytymisestään voidaan päätellä, että hän todennäköisesti syyllistyisi henkeen, terveyteen, vapauteen, kotirauhaan tai omaisuuteen kohdistuvaan rikokseen. Mainitun pykälän nojalla, jos paikalta poistaminen on ilmeisesti riittämätön toimenpide eikä vaaraa voida muutoin poistaa, henkilö voidaan ottaa kiinni. Eduskunnan jo hyväksymän, vuoden 2014 alussa voimaan tulevan uuden poliisilain (872/2011) 2 luvun 10 §:n 3 momentin mukaan poliisi voi suojella henkilöä tai vartioida paikkaa henkeen, terveyteen, vapauteen, kotirauhaan tai omaisuuteen kohdistuvan rikoksen estämiseksi tai keskeyttämiseksi. Nykyisen poliisilain 14 ja 20 §:ää vastaavat säännökset on otettu uuteen poliisilakiin. Sama koskee nykyisen poliisilain 44 §:n 1 momenttia, jonka mukaan poliisin henkilöstöön kuuluva ei ole velvollinen ilmaisemaan hänelle hänen palvelussuhteessaan tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyyttä (uuden poliisilain 7 luvun 3 §:n 1 momentti).

Poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain (841/2006) 16 luvun 2 §:n 1 momentin, vankeuslain (767/2005) 19 luvun 4 §:n 1 momentin ja tutkintavankeuslain (768/2005) 16 luvun 1 §:n 9 kohdan mukaan vapautensa menettäneen vapauttamisesta tai laitoksesta poistamisesta voidaan ilmoittaa asianomistajalle tai muulle henkilölle, jos on perusteltua syytä epäillä vapautettavan syyllistyvän henkilön tai tämän läheisen henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvaan rikokseen.

Väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista annetun lain (661/2009) 12 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan henkilötunnuksen muuttaminen on mahdollista tilanteissa, joissa muuttaminen on ehdottoman välttämätöntä henkilön suojelemiseksi sellaisissa tilanteissa, joissa hänen terveyteensä tai turvallisuuteensa kohdistuu ilmeinen ja pysyvä uhka. Mainitun lain 36 §:n 1 momentin mukaan, jos henkilöllä on perusteltu ja ilmeinen syy epäillä itsensä tai perheensä terveyden tai turvallisuuden tulevan uhatuksi, voidaan väestötietojärjestelmään hakemuksesta tallettaa turvakielto, jolloin tietoja voidaan luovuttaa tietyin edellytyksin vain viranomaisille. Nimilaki (694/1985) puolestaan sisältää säännökset etu- ja sukunimen muuttamisesta.

Poliisilla on Keskusrikospoliisissa yksikkö, joka hoitaa todistajien ja muiden uhattujen henkilöiden suojausta nykyisen lainsäädännön mukaisesti. Sisäasiainministeriö aloittaa erityisen toimivaltalainsäädännön tarpeen selvittelyn todistajansuojelun ja anonyymitodistelun osalta vuoden 2011 aikana.

Kohdan g alakohtaan liittyen voidaan todeta, että Suomessa lähtökohtana on rikoksen selvittäminen ja käsitteleminen mahdollisimman nopeasti. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännön mukaan rikosprosessiin luetaan myös esitutkinta. Esitutkintalain 6 §:n mukaan esitutkinta on toimitettava ilman aiheetonta viivytystä. Syyteharkinnan suorittaa virallinen syyttäjä, jonka on yleisistä syyttäjistä annetun lain (199/1997) 1 §:n 1 momentin mukaan tehtävä rikosoikeudellisen vastuun toteuttamiseen liittyvät oikeudelliset ratkaisut joutuisasti. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 12 §:n 1 momentissa säädetään, että asia on viipymättä määrättävä pääkäsittelyyn, kun valmistelu on toimitettu. Mainituissa säännöksissä ei siis aseteta mitään kiinteitä aikarajoja eikä erotella käsiteltäviä rikoksia niiden laadun perusteella. Tämä johtuu siitä, että asian käsittelemiseen tarvittava aika vaihtelee tapauskohtaisesti, jolloin tiettyä joustonvaraa välttämättömästi tarvitaan. Tämä koskee myös pöytäkirjan mukaisia rikoksia. Ne saattavat olla perusteellista selvittämistä edellyttäviä ja näin ollen aikaa vieviä.

Lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen selvittämisen järjestämisestä annetun lain (1009/2008) 3 §:ssä on erityinen maininta siitä, että tutkimus on käynnistettävä ja tehtävä ilman aiheetonta viivästystä. Jos tutkimuksen käynnistämisen tai jatkamisen todetaan vaarantavan lapsen terveyden, tutkimusta on siirrettävä tai tutkimus on keskeytettävä. Lisäksi lastensuojelulaissa (417/2007) on säännös, jonka mukaan lasten tarvitsemat seksuaalisen hyväksikäytön tai pahoinpitelyn epäilyn selvittämiseen liittyvät palvelut on järjestettävä terveydenhuollossa kiireellisinä. Pöytäkirjan mukaisten rikosten yhteydessä tutkittavana voi olla lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö tai sen törkeä tekomuoto (rikoslain 20 luvun 6 ja 7 §).

Valtakunnansyyttäjän 8 päivänä kesäkuuta 2009 antaman syyteasioiden priorisointia koskevan yleisohjeen (VKS:2009:2) nojalla lapsiin kohdistuvat rikokset joudutaan yleensä arvioimaan kiireellisiksi ja näin ollen niitä koskeva syyteharkinta on suoritettava joutuisasti.

Lapsiuhreille määrättävien vahingonkorvausvaatimusten käsittely ja korvausten täytäntöönpano riippuvat siitä, kuinka nopeasti käsitellään sitä rikosasiaa, johon korvausvaatimukset liittyvät. Korvausten käsittelystä ja täytäntöönpanosta on tarkempia säännöksiä rikosvahinkolaissa (1204/2005) ja ulosottokaaressa (705/2007) .

Artiklan 2 kohdan mukaan sopimusvaltiot varmistavat, että epävarmuus uhrin tosiasiallisesta iästä ei estä rikostutkinnan aloittamista, mukaan luettuna sellainen tutkinta, jonka tarkoituksena on uhrin iän selvittäminen.

Esitutkintalain 2 §:n mukaan poliisin tai muun esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muutoin on syytä epäillä, että rikos on tehty. Tämän pykälän asettamissa puitteissa esitutkinnan aloittaminen ei käytännössä edellytä varmuutta uhrin iästä, silloin kun iällä on merkitystä tunnusmerkistön täyttymisen kannalta. Tämäkin näkökohta kuuluu mainitun pykälän mukaisen ”syytä epäillä” -kynnyksen piiriin. Yleensä uhrin iästä ei ole epäselvyyttä. Kysymys voi tulla kuitenkin vastaan esimerkiksi lapsipornografiarikosten tutkinnassa.

Artiklan 3 kohdan mukaan sopimusvaltiot varmistavat, että tässä pöytäkirjassa tarkoitettujen rikosten uhreiksi joutuneita lapsia kohdellaan rikosoikeusjärjestelmässä siten, että lapsen etu otetaan ensisijaisesti huomioon.

Lapsen oikeuksien yleissopimuksen 3 artiklan 1 kappaleen mukaan lapsen etu on ensisijaisesti otettava huomioon kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa.

Lastensuojelulaissa määritellään lain tasolla käsite lapsen etu. Lain 4 §:n mukaisesti lastensuojelun tarvetta arvioitaessa ja lastensuojelua toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsen etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, miten eri toimenpidevaihtoehdot ja ratkaisut turvaavat lapselle tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin sekä läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet, mahdollisuuden saada ymmärtämystä ja hellyyttä sekä iän ja kehitystason mukaisen valvonnan ja huolenpidon, taipumuksia ja toivomuksia vastaavan koulutuksen, turvallisen kasvuympäristön ja ruumiillisen sekä henkisen koskemattomuuden, itsenäistymisen ja kasvamisen vastuullisuuteen, mahdollisuuden osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissaan sekä kielellisen, kulttuurisen ja uskonnollisen taustan huomioimisen.

Lapsiuhrin etua turvataan sillä, että rikosasian käsittelyssä ja asianomistajan kohtelussa siinä otetaan huomioon hänen nuoreen ikäänsä liittyvät näkökohdat ja että käsittelyssä edistetään asianomistajan oikeuksiinsa pääsemistä. Näin ollen lapsen etua edistävät toimet saavat pääasiallisen käytännön sisältönsä jo edellä selostettujen artiklan muiden kappaleiden kautta.

Artiklan 4 kohdassa todetaan, että sopimusvaltiot ryhtyvät toimenpiteisiin varmistaakseen asianmukaisen koulutuksen, erityisesti oikeudellisen ja psykologisen koulutuksen henkilöille, jotka työskentelevät tässä pöytäkirjassa tarkoitettujen rikosten uhrien parissa.

Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 11 §:ssä säädetään lasten kohtelusta esitutkinnassa. Pykälän 2 momentin mukaan lapsiin kohdistuvat tutkintatoimenpiteet on mahdollisuuksien mukaan annettava tähän tehtävään erityisesti perehtyneiden poliisimiesten suoritettaviksi. Esitutkintaviranomaisen on tarvittaessa neuvoteltava lääkärin tai muun asiantuntijan kanssa siitä, voidaanko lapseen kohdistaa tutkintatoimenpiteitä.

Kuten aikaisemmin jo todettiin, asetuksen pykälää vastaava säännös on otettu uuden esitutkintalain 4 luvun 7 §:ään. Pykälän perusteluissa ( HE 222/2010 vp , s. 195) todetaan, että poliisin hallintojärjestelmän uudistamisen myötä tapahtuva suurempien yksiköiden muodostaminen on omiaan edistämään mahdollisuuksia poliisimiesten erikoistumiseen. Ehdottomasta erikoistuneita esitutkintavirkamiehiä koskevasta velvollisuudesta ei ole kuitenkaan mahdollista kaikissa käytännön tilanteissa pitää kiinni. Ehdotuksen perustelujen mukaan poliisimiesten perusammattitaitoon kuuluu kyky tarvittaessa hoitaa kaikenikäisten kuulusteluja.

Poliisi on kouluttanut henkilöstöään lasten haastattelemisessa, ja mahdollisuuksien mukaan lasten kuuleminen keskitetään tämän koulutuksen saaneille. Poliisiammattikorkeakoulussa järjestetään vuosittain esitutkintaa koskeva kahden viikon kurssi. Kurssilla käsitellään tutkintaa ja tutkintamenetelmiä koskien tapauksia, joissa lapsen epäillään joutuneen seksuaalirikoksen kohteeksi. Poliisin järjestämään koulutukseen osallistuu myös esimerkiksi syyttäjiä ja terveydenhuoltohenkilöstöä. Myös muissa tutkinnan koulutuksissa käsitellään lapsia rikoksen uhrina ja traumaattisiin tilanteisiin joutuneina avun tarvitsijoina. Edellä on jo käsitelty sisäasiainministeriön ohjetta lapsen kohtaamisesta poliisitoiminnassa ja esitutkinnassa. Lapsipornografiarikoksiin liittyen voidaan mainita se, että keskusrikospoliisissa on yksikkö, joka on erikoistunut lapsipornografiarikosten tutkintaan. Keskusrikospoliisin yksikön asiantuntemusta voidaan hyödyntää myös muiden poliisiyksiköiden työssä.

Erikoistumiseen ja vaadittavaan ammattitaitoon liittyy myös lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen selvittämisen järjestämisestä annettu laki (1009/2008) , jonka 2 §:n 2 momentin mukaan laissa tarkoitettuja tutkimuksia tekevällä henkilöllä on oltava tehtävän asianmukaiseen hoitamiseen tarvittava koulutus, ammattitaito ja kokemus.

Poliisihallitus on toteuttanut vuonna 2010 pilottihankkeena lasten haastatteluja rikosselvittelyssä tekeville psykologeille, terveydenhuollon ammattihenkilöille ja poliiseille ammattitaitoa syventävän erikoiskoulutuksen. Koulutuksen tavoitteena on ollut parantaa haastattelujen laatua hyväksikäyttö- ja pahoinpitelytapauksissa, kehittää työntekijöiden haastattelutaitoja sekä vähentää työn kuormittavuutta tarjoamalla työhön sopivia välineitä ja ohjausta erityisesti ongelmallisiin haastattelutilanteisiin. Koulutuksen tavoitteena on myös syventää poliisien ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden yhteistyötä. Koulutus kestää vuoden kerrallaan ja se sisältää koulutuspäivät, työnohjauspäivät sekä aloitus- ja päätösseminaarit. Koulutus on tarkoitettu järjestettäväksi pysyvästi.

Tiettyihin rikostyyppeihin erikoistuvien avainsyyttäjien toiminta käynnistettiin vuonna 2000. Yksi avainsyyttäjiä vastaava erikoissyyttäjien ryhmä on erikoistunut tiettyihin henkilöön kohdistuviin rikoksiin, joihin sisältyvät myös seksuaalirikokset. Varsinaisia erikoissyyttäjiä on kahden ryhmänvetäjän lisäksi viisi. Näiden lisäksi eri syyttäjänvirastoissa on yhteydenpidosta vastaavia syyttäjiä, jotka myös käytännössä hoitavat suuren osan virastonsa käsiteltäviksi tulevista seksuaalirikostapauksista. Valtakunnansyyttäjänvirasto myös järjestää syyttäjille jatkuvasti koulutusta eri aihepiireistä. Lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista on järjestetty vuosina 2010 ja 2011 koulutusta syyttäjille. Lisäksi syyttäjänvirastot voivat tilata Valtakunnansyyttäjänvirastosta tarpeidensa mukaan alueellista koulutusta lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista. Valtakunnansyyttäjänvirasto on vuodesta 2006 lähtien järjestänyt ihmiskaupparikoksia koskevaa koulutusta, johon on syyttäjien lisäksi osallistunut tuomareita.

Oikeusministeriö on järjestänyt yhteistyössä Raiskauskriisikeskus Tukinainen ry:n kanssa keväällä 2010 koulutusta yleisten tuomioistuinten tuomareille ja oikeusavustajille lähisuhdeväkivallan ja seksuaalirikosten uhrien kohtaamiseen liittyen. Koulutus on osa Raiskauskriisikeskus Tukinainen ry:n projektia, jonka tarkoituksena on lisätä tuomareiden, syyttäjien, poliisien ja oikeusavustajien tietoisuutta lähisuhdeväkivallan ja seksuaalirikosten uhrien kohtaamiseen liittyvistä tekijöistä. Koulutuksen tavoitteena on antaa oikeudenkäyntiin osallistuville ja uhriin muuten yhteydessä oleville henkilöille tarvittavat tiedot traumatisoituneen henkilön kohtaamiseen, hänen kanssaan toimimiseen sekä hänen käytöksensä ymmärtämiseen liittyvistä seikoista. Koulutuksen osa-alueita ovat muun ohessa seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan erityiskysymykset sekä nuoren uhrin kohtaaminen. Koulutusta on järjestetty Helsingissä, Tampereella ja Oulussa.

Tuomioistuimille on järjestetty vuonna 2010 koulutusta oikeuspsykologiasta, ja kurssilla käsiteltäviin aiheisiin kuuluu myös lapsen kuuleminen oikeudessa. Yleisten tuomioistuinten koulutussuunnitelmassa on vuosina 2010 ja 2011 ollut kurssit myös koskien lasten oikeuksia sekä lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia. Jälkimmäisen kurssin teemoja ovat muun ohessa seksuaalirikosten tunnusmerkistöt, rangaistuskäytäntö sekä todistelu lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa. Kursseille on voinut tuomareiden lisäksi osallistua myös oikeusavustajia. Tuomareille ja syyttäjille on myös annettu koulutusta lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia koskevan sääntelyn kesäkuun 2011 alussa tapahtuneesta muuttumisesta.

Artiklan 5 kohdassa asetetaan sopimusvaltioille velvollisuus ryhtyä tarvittaessa toimenpiteisiin suojellakseen niiden henkilöiden ja/tai järjestöjen turvallisuutta ja koskemattomuutta, jotka työskentelevät kyseisten rikosten uhrien ehkäisemisen ja/tai suojelun ja kuntouttamisen parissa.

Kohdan osalta viitataan siihen rikoksilta suojaamista koskevaan lainsäädäntöön, jota on käsitelty edellä artiklan 1 kohdan f alakohdan yhteydessä.

Artiklan 6 kohdan mukaan minkään tämän artiklan määräyksen ei katsota rajoittavan syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen ja puolueettomaan oikeudenkäyntiin tai olevan ristiriidassa sen kanssa.

Kohtaan liittyy rikoksesta epäillyn oikeus esittää tai saada puolestaan esitetyksi kysymyksiä rikoksen uhrille, kun viimeksi mainitun kuulustelukertomus tallennetaan esitutkintalain 39 a §:n mukaisesti kuva- ja äänitallenteeseen käytettäväksi todisteena oikeudenkäynnissä. Mainitun pykälän mukaan rikoksesta epäillylle on varattava mahdollisuus esittää itse taikka asiamiehensä tai avustajansa välityksellä kysymyksiä kuulusteltavalle. Tilaisuuden varaaminen epäillylle kysymysten esittämiseksi on erittäin tärkeää, sillä usein rikoksesta varsinaisena todisteena on ainoastaan lapsen kertomus. Tällaista tilaisuuden varaamista edellyttää myös tallenteen käyttäminen todisteena oikeudenkäynnissä (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n 2 momentti). Sekä kotimaisessa oikeuskäytännössä (KKO:2006:107, KKO:2008:68 ja KKO:2008:84) että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä (tuomiot W. v. Finland 24.4.2007, F. and M. v. Finland 17.7.2007, D. v. Finland 7.7.2009 ja A.S. v. Finland 28.9.2010) on katsottu, ettei langettavaa tuomiota voida perustaa todistelulle, joka pohjautuu yksinomaan tai ratkaisevassa määrin lapsen videolla esittämiin tai hoitohenkilökunnalle antamiin lausumiin, joita syytetyllä ei ole ollut mahdollisuutta riitauttaa.

9 artikla

Artiklan 1 kohta velvoittaa sopimusvaltiot hyväksymään tai täydentämään ja panemaan täytäntöön lakeja, hallinnollisia toimenpiteitä ja sosiaalipoliittisia ohjelmia sekä levittämään niistä tietoa ehkäistäkseen pöytäkirjassa tarkoitettuja rikoksia. Erityistä huomiota tulee kiinnittää sellaisten lasten suojeluun, jotka ovat erityisen alttiina tällaiselle toiminnalle.

Valtioneuvoston 25 päivänä kesäkuuta 2008 hyväksymä tarkennettu ihmiskaupan vastainen toimintasuunnitelma sisältää erilaisia ihmiskauppaa ehkäiseviä toimenpiteitä sekä tietoa näistä ja ihmiskaupan vastaisesta lainsäädännöstä levittäviä koulutus- ja tiedotustoimenpiteitä.

Vähemmistövaltuutettu on nimetty 1 päivästä tammikuuta 2009 lähtien kansalliseksi ihmiskaupparaportoijaksi (1109/2008) . Ihmiskaupparaportoija antoi kesäkuussa 2010 eduskunnalle ensimmäisen kertomuksensa ihmiskaupasta ja siihen liittyvistä ilmiöistä ja ihmiskaupan uhrien oikeuksien toteutumisesta Suomessa (K 17/2010 vp). Lokakuussa 2011 ihmiskaupparaportoija on antanut valtioneuvostolle vuosittaisen kertomuksensa.

Artiklan 2 kohdan mukaan sopimusvaltioiden tulee edistää tietoisuutta ehkäisevistä toimenpiteistä ja pöytäkirjassa tarkoitettujen rikosten haitallisista seurauksista koko väestön, myös lasten, keskuudessa tiedottamalla niistä asianmukaisin keinoin ja järjestämällä koulutusta. Sopimusvaltioiden tulee artiklan mukaisia velvoitteitaan täyttäessään kannustaa yhteiskuntaa, erityisesti lapsia ja lapsiuhreja, osallistumaan tällaisiin tiedotus- ja koulutusohjelmiin, myös kansainvälisellä tasolla.

Ihmiskaupan vastaisen tarkennetun toimintasuunnitelman koulutus- ja tiedotustoimenpiteet edistävät myös tietoisuutta ihmiskauppaa ehkäisevistä toimenpiteistä ja ihmiskaupan haitallisista seurauksista. Lisäksi esimerkiksi poliisin kouluissa antamassa opetuksessa käsitellään lapsen oikeuksia ja toimintaa hänen ollessaan mahdollinen rikoksen uhri.

Artiklan 3 kohta edellyttää sopimusvaltioiden ryhtyvän kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin varmistaakseen kaiken asianmukaisen avun kyseisten rikosten uhreille, mukaan luettuna uhrien uudelleen sopeutuminen yhteiskuntaan sekä ruumiillista ja henkistä toipumista edistävä apu.

Ihmiskaupan uhreille annettavasta avusta on säädetty vastaanottolaissa. Lain 33 §:n mukaan ihmiskaupan uhreille voidaan järjestää palveluja ja tukitoimia, joihin voi sisältyä oikeudellista ja muuta neuvontaa, kriisiapua, sosiaali- ja terveyspalveluja, tulkki- ja käännöspalveluja sekä muita tukipalveluja, majoitus tai asuminen, vastaanottoraha tai toimeentulotuki ja muu tarpeellinen huolenpito sekä turvallisen paluun tukeminen. Palveluja ja tukitoimia annettaessa tulee ottaa huomioon ihmiskaupan uhrin iästä, turvattomasta asemasta sekä fyysisestä ja psyykkisestä tilasta johtuvat erityistarpeet ja sekä ihmiskaupan uhrin että palveluja ja tukitoimia järjestävän henkilöstön turvallisuus.

Ihmiskaupan uhrien auttamista koskevia säännöksiä voidaan vastaanottolain 3 §:n 7 kohdan mukaan soveltaa henkilöön, jolle on myönnetty oleskelulupa ulkomaalaislain 52 a §:n perusteella, jolle on annettu mainitun lain 52 b §:ssä tarkoitettu harkinta-aika tai jonka muutoin voidaan olosuhteiden perusteella arvioida olevan ihmiskaupan uhri tai erityisen avun tarpeessa ihmiskaupparikosta tutkittaessa. Kunnassa asuvien alaikäisten ihmiskaupan uhrien palveluista ja tukitoimista huolehtii asuinkunta muun muassa sosiaalihuoltolain (710/1982) , perusopetuslain (628/1998) ja lastensuojelulain mukaisesti.

Ihmiskaupan uhrien auttamista koskevat säännökset on siirretty aikaisemmasta kotouttamislaista uuteen vastaanottolakiin sellaisenaan. Tähän on syynä se, että samaan aikaan vastaanottolakia koskeneen lainsäädäntöhankeen kanssa toiminut sisäasiainministeriön asettama ihmiskaupan vastaisen uudistetun toimintasuunnitelman ohjausryhmä on jättänyt 6 huhtikuuta 2011 ihmiskaupan vastaisen lainsäädännön ja toimenpiteiden kehittämistä koskevat suositukset sisältävän loppuraporttinsa. Keskeisimpänä suosituksena raportissa ehdotetaan, että asetettaisiin työryhmä, jonka tavoitteena on laatia ehdotus kokonaisvaltaisen ihmiskauppaa koskevan erityislain säätämiseksi. Ihmiskaupan uhrien auttamista koskevat säännökset sisällytettäisiin tällöin erityislakia koskevaan ehdotukseen.

Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä on sijoitettu kansainvälistä suojelua hakevien henkilöiden vastaanottojärjestelmän yhteyteen. Vastaanottolain 17 §:n mukaan ilman huoltajaa oleva lapsi majoitetaan ryhmäkotiin, tukiasuntolaan tai muuhun lapselle tarkoitettuun majoituspaikkaan. Valtion ylläpitämä Oulun vastaanottokeskus vastaa alaikäisten ihmiskaupan uhrien koordinoinnista. Lapsiuhrien vastaanoton sisältö ja sen järjestäminen on osittain rinnastettavissa lastensuojelulaitosten toimintaan.

Alaikäisille uhreille järjestetään majoituksen, kasvatuksen ja hoidon lisäksi sosiaali- ja terveyspalveluita, vapaa-ajan palveluita sekä tulkki- ja käännöspalveluita. Ilman huoltajaa olevan kansainvälistä suojelua hakevan majoittamiseen tarkoitettujen ryhmäkotien henkilökuntaan kuuluu sosiaalityöntekijä. Terveyspalvelut antaa vastaanottokeskuksen terveydenhoitaja ja se terveyspalveluita tuottava taho, jolta vastaanottokeskus ostaa terveyspalvelut. Lasten terveydenhoito annetaan kansainvälistä suojelua hakevan välttämättömistä palveluista poiketen laajempana.

Vastaanottolain 39 §:n mukaan kansainvälistä suojelua hakevalle, tilapäistä suojelua saavalle ja sellaiselle ihmiskaupan uhriksi joutuneelle lapselle, jolla ei ole oleskelulupaa, määrätään viivytyksettä edustaja, jos lapsi on Suomessa ilman huoltajaa tai muuta laillista edustajaa. Edustajan määrää käräjäoikeus, jonka tuomiopiirissä sijaitsevan vastaanottokeskuksen asukkaaksi lapsi on rekisteröity.

Sosiaalipolitiikan alaan sisältyvässä perhepolitiikassa on esillä lasten ja perheiden hyvinvoinnin turvaaminen erilaisin keinoin. Lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelman yhtenä lähtökohtana ja tavoitteena on lapsen edun yleisen periaatteen kunnioittaminen sekä lapsen edun huomioon ottaminen lainsäädännön valmistelussa ja muussa päätöksenteossa. Sosiaali- ja terveysministeriön yhteyteen on sijoitettu itsenäisenä viranomaisena lapsiasiavaltuutettu, jonka tehtävänä on valvoa muun muassa lapsen oikeuksien toteutumista Suomessa ja vaikuttaa niiden toteutumiseen maassamme.

Lapsiuhreihin soveltuvat asianmukaiset lastensuojelulain säännökset sekä muut lapsiin soveltuvat säädökset ja menettelytavat.

Lastensuojelulaki antaa viranomaisille mahdollisuuden puuttua tarvittaessa alaikäisen elämäntilanteeseen. Lain lähtökohtana on lapsen etu ja hyvinvointi. Lastensuojelulain 15 § velvoittaa kunnan terveyskeskuksen ja sairaanhoitopiirin antamaan lapsi- ja perhekohtaisessa lastensuojelussa asiantuntija-apua ja tarvittaessa järjestämään lapsen tutkimus sekä hoito- ja terapiapalveluita lapselle. Lasten tarvitsemat seksuaalisen hyväksikäytön tai pahoinpitelyn epäilyn selvittämiseen liittyvät palvelut on järjestettävä kiireellisenä.

Lastensuojelulain 25 §:ssä säädetään ilmoitusvelvollisuudesta. Pykälässä säädetään tietyille viranomaisille velvollisuus viipymättä ilmoittaa salassapitosäännösten estämättä kunnan sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle, jos he tehtävässään ovat saaneet tietää lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon tarve, kehitystä vaarantavat olosuhteet tai oma käyttäytyminen edellyttää lastensuojelun tarpeen selvittämistä.

Ihmiskaupan vastaiseen toimintaan liittyen lapsiuhrien vastaanoton sisältö ja sen järjestäminen on osittain rinnastettavissa lastensuojelulaitosten toimintaan. Sisältöä määrittävät myös kansainvälisten järjestöjen, kuten Pelastakaa Lapset ry:n ja Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisasiain päävaltuutetun toimiston (UNHCR) suositukset. Lapsiuhrien vastaanoton sisällössä korostetaan lasten oman kulttuurin, uskonnon ja kielen ylläpitämistä sekä monikulttuurisen identiteetin kehittämistä. Ryhmäkodin henkilöstön pätevyysvaatimuksista on voimassa, mitä sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annetussa laissa (272/2005) säädetään.

Ihmiskaupan vastaisen tarkennetun toimintasuunnitelman mukaan lapsille ja nuorille pyritään takaamaan pääsy esi- tai perusopetukseen ja/tai peruskoulun jälkeisiin opintoihin sekä riittävä tuki opintojen aloittamiselle ja suorittamiselle.

Artiklan 4 kohta velvoittaa sopimusvaltiot varmistamaan, että kaikilla pöytäkirjassa tarkoitettujen rikosten lapsiuhreilla on mahdollisuus turvautua asianmukaiseen menettelyyn, jonka avulla he voivat ilman syrjintää hakea vahingonkorvausta rikoksista laillisesti vastuussa olevilta henkilöiltä.

Suomessa rikosten asianomistajilla on oikeus saada tahallisen rikoksen, kuten esimerkiksi ihmiskaupparikoksen, aiheuttama vahinko täysimääräisesti korvatuksi. Uhrilla on rikosasian asianomistajana oikeus saada rikoksentekijältä myös korvaus oikeudenkäyntikuluistaan siltä osin kuin niitä ei suoriteta oikeusapulain mukaisesti valtion varoista tai hän ei saa niistä korvausta muualta. Asianomistajan pääsemistä oikeuksiinsa edistää oikeudenkäyntiavustajan käyttäminen ja se, että rikokseen perustuva vahingonkorvausvaatimus voidaan esittää virallisen syyttäjän vireille paneman rikosasian käsittelyssä ilman, että asianomistajan täytyy panna vireille vahingonkorvausta koskeva erillinen oikeudenkäynti.

Yleinen vahingonkorvausvastuu ja korvattava vahinko perustuvat vahingonkorvauslakiin (412/1974) . Mainitussa laissa tarkemmin säädetyin tavoin rikosperusteinen vahingonkorvaus käsittää hyvityksen henkilö- ja esinevahingosta sekä rikoksen aiheuttamasta kärsimyksestä. Vahingonkorvausoikeuden käytännön toteutumista turvaa se, että asianomistaja voi myös hakea Valtiokonttorilta valtion varoista maksettavaa rikosvahinkolain mukaista korvausta mainitussa laissa tarkemmin säädetyllä tavalla.

Artiklan 5 kohta velvoittaa sopimusvaltiot ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin kieltääkseen tehokkaasti tässä pöytäkirjassa tarkoitettuihin rikoksiin kannustavan aineiston tuottamisen ja levittämisen.

Kuluttajansuojalain (38/1978) 2 luvun 1 §:n mukaan markkinointi ei saa olla hyvän tavan vastaista. Saman luvun 2 §:n mukaan markkinointia pidetään hyvän tavan vastaisena, jos se on selvästi ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten arvojen kanssa. Kuluttajavirasto ja markkinaoikeus ovat linjanneet hyvän tavan vastaisen markkinoinnin periaatteita ratkaisukäytännössään. Hyvän tavan vastaisuutta arvioidaan yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttävien arvojen ja periaatteiden valossa, jotka heijastuvat voimassa olevista laeista ja muista säännöksistä. Lainvastaiseen käyttäytymiseen rohkaiseva markkinointi on aina hyvän tavan vastaista. Näin ollen kappaleessa tarkoitettua mainosmateriaalia olisi pidettävä kuluttajansuojalain tarkoittamalla tavalla hyvän tavan vastaisena ja materiaalin jakaminen olisi mahdollista kieltää kyseisen lain markkinointisäännösten nojalla. Kuluttajaviraston on mahdollista kohdistaa markkinointiin valvontatoimenpiteitä vain jälkikäteen. Ainakaan toistaiseksi tämä ei kuitenkaan ole aiheuttanut ongelmia, sillä viraston tietoon ei ole tullut kysymyksessä olevan mainosmateriaalin jakamista koskevia tapauksia.

Myös rikoslaissa on sanktioitu kysymyksessä oleva markkinointi. Rikoslain 17 luvun 20 §:n 1 momentin mukaan henkilö, joka ansiotarkoituksessa muun ohessa yleistä pahennusta herättävällä tavalla julkisesti ilmoituksessa, esitteessä tai julisteessa tai muulla tavoin mainostaen tarjoaa myytäväksi tai esittelee kuvan, kuvatallenteen tai esineen, joka sukupuolisiveellisyyttä loukkaavana on omiaan herättämään yleistä pahennusta, on tuomittava sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasta markkinoinnista sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Pykälän 2 momentin mukaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasta markkinoinnista tuomitaan myös se, joka edellä tarkoitetulla tavalla tarjoaa myytäväksi tai esittelee tekstiä tai ääntä sisältävän tallenteen, joka sukupuolisiveellisyyttä loukkaavana on omiaan herättämään yleistä pahennusta.

Pöytäkirjan velvoite tältä osin ei rajaudu ainoastaan taloudelliseen toimintaan liittyvään markkinointiin. Sikäli kun kysymys on jonkinlaisesta kannustamisesta sopimuksen kattamien rikosten tekemiseen tai niiden esittämisestä myönteisessä valossa, huomioon on otettava, että rikoslain 17 luvun 1 §:ssä säädetään rangaistavaksi julkinen kehottaminen rikokseen. Mainitusta rikoksesta tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi se, joka joukkotiedotusvälinettä käyttäen tai julkisesti väkijoukossa taikka yleisesti tietoon saatetussa kirjoituksessa tai muussa esityksessä kehottaa tai houkuttelee rikoksen tekemiseen siten, että kehotus tai houkuttelu aiheuttaa vaaran, että sellainen rikos tai sen rangaistava yritys tehdään. Jos kehottaminen tai houkutteleminen aiheuttaa sen, että rikos tai sen rangaistava yritys tehdään, sovelletaan mitä rikoslain 5 luvussa säädetään osallisuudesta rikokseen. Tällöin julkisen kehottamisen tehnyt voidaan tuomita yllyttäjänä. Rikoslain 17 luvun 1 § on syytä mainita tässä yhteydessä siitäkin huolimatta, että voi olla vaikeuksia näyttää, että julkinen kehottaminen on yksittäistapauksessa konkreettisesti vaikuttanut rikoksentekijän tahdonmuodostukseen.

10 artikla

10 artikla koskee sopimusvaltioiden velvollisuutta kansainväliseen yhteistyöhön ehkäistäkseen pöytäkirjassa tarkoitettuja rikoksia ja parantaakseen näiden rikosten uhrien asemaa.

Artiklan 1 kohta velvoittaa sopimusvaltiot ryhtymään kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin vahvistaakseen kansainvälistä yhteistyötä sellaisten monenvälisten, alueellisten ja kahdenvälisten järjestelyjen avulla, joiden tarkoituksena on lasten myyntiin, lapsiprostituutioon, lapsipornografiaan ja lapsiin kohdistuvaan seksiturismiin liittyvistä teoista vastuussa olevien henkilöiden tekojen ehkäiseminen, paljastaminen ja tutkinta sekä näiden henkilöiden syyttäminen ja rankaiseminen. Sopimusvaltioiden tulee edistää myös viranomaistensa, kansallisten ja kansainvälisten kansalaisjärjestöjen sekä kansainvälisten järjestöjen välistä kansainvälistä yhteistyötä ja toiminnan yhteensovittamista.

Artiklan 2 kohdassa asetetaan sopimusvaltioille velvollisuus edistää kansainvälistä yhteistyötä auttaakseen lapsiuhreja toipumaan ruumiillisesti ja henkisesti, sopeutumaan uudelleen yhteiskuntaan ja palaamaan kotimaahansa.

Artiklan 3 kohdan perusteella sopimusvaltiot pyrkivät vahvistamaan kansainvälistä yhteistyötä puuttuakseen niihin perimmäisiin syihin, kuten köyhyyteen ja olojen kehittymättömyyteen, jotka osaltaan altistavat lapsia lasten myynnille, lapsiprostituutiolle, lapsipornografialle ja lapsiin kohdistuvalle seksiturismille.

Artiklan 4 kohta velvoittaa sopimusvaltiot, joilla on siihen mahdollisuus, antamaan taloudellista, teknistä tai muuta apua olemassaolevien monenvälisten, alueellisten, kahdenvälisten tai muiden ohjelmien kautta.

Rikosten estämiseen ja selvittämiseen liittyvästä kansainvälisestä tietojenvaihdosta ja operatiivisesta yhteistyöstä eri valtioiden lainvalvonta- ja oikeusviranomaisten välillä määrätään yleensä joko kahdenvälisissä sopimuksissa, joita Suomi on tehnyt yhteistyön kannalta tärkeiden valtioiden kanssa, tai monenvälisissä sopimuksissa. Yhteistyö tapahtuu asiaan kuuluvien kansainvälisten ja alueellisten asiakirjojen, yhdenmukaisen tai vastavuoroisen lainsäädännön perusteella sovittujen järjestelyjen ja valtionsisäisen lainsäädännön mukaisesti.

Mainituissa sopimuksissa lähtökohtana on tietojen luovuttaminen pyynnöstä, mutta niissä on lisäksi säännöksiä oma-aloitteisesta tietojen toimittamisesta. Sopimuksiin sisältyvät myös säännökset siitä, millä edellytyksillä tietojen antamisesta voidaan kieltäytyä. Sopimusten nojalla tapahtuvan tiedonvaihdon tavoista ja kanavista on sovittu kussakin sopimuksessa erikseen. Mikäli sopimuksessa ei ole mainintaa tiedonvaihtokanavasta, tietoja toimitetaan olemassa olevien, tarkoitukseen sopivien kanavien kautta.

Monenvälisistä rikoksen estämiseen ja selvittämiseen liittyvistä sopimuksista voidaan mainita keskeisimpinä rajat ylittävän yhteistyön tehostamisesta erityisesti terrorismin, rajat ylittävän rikollisuuden ja laittoman muuttoliikkeen torjumiseksi tehty sopimus ja sen täytäntöönpanosopimus (Prümin sopimus; SopS 54–55/2007), EU:n jäsenvaltioiden tullihallintojen keskinäinen avunantoa ja yhteistyötä koskeva yleissopimus (Napoli II -yleissopimus; SopS 148/2004), Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan välinen sopimus keskinäisestä avunannosta tulliasioissa (SopS 44/1982, muutos SopS 53/1989), Palermon sopimus ja sen lisäpöytäkirjat, Euroopan neuvoston oikeusapusopimus vuodelta 1959 (ETS 30; SopS 30/1981) sekä EU:n vuoden 2000 oikeusapusopimus (MLA-sopimus; SopS 57/2004).

Lisäksi EU-lainsäädännössä säädetään tietojen vaihdosta viranomaisten välillä Schengenin yleissopimuksessa sekä sen perusteella annetuissa säännöksissä (Schengenin säännöstö; SopS 23/2001), jotka siirrettiin osaksi Euroopan unionia 1 päivänä toukokuuta 1999 voimaan tulleella Amsterdamin sopimuksella (SopS 55/1999; EYVL C 340, 10.11.1997). Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten välisen tietojen ja tiedustelutietojen vaihdon yksinkertaistamisesta tehty puitepäätös (2006/960/YOS, EUVL L 386, 29.12.2006) ja sen voimaansaattamisesta annettu laki (26/2009) korvasivat Schengenin säännöstön 39 ja 46 artiklan siltä osin, kun kyseessä ovat rikostorjunnalliset tarpeet.

Rajojen yli tapahtuvasta operatiivisesta toiminnasta määrätään myös muun muassa yllä mainitussa Schengenin säännöstössä, Napoli II -yleissopimuksessa ja vuoden 2000 EU:n oikeusapusopimuksessa. Tietojen saaminen Schengen-lupien osalta tehostunee tulevaisuudessa kun niin sanotun Euroopan Unionin viisumisäännöstön ja VIS-asetuksen ((EY) 767/2008, EUVL L 218, 13.8.2008) mukainen jäsenmaiden yhteinen viisumijärjestelmä otetaan käyttöön. Sen avulla jäsenmaiden toimivaltaisten viranomaisten käytettävissä ovat kaikkien jäsenmaiden Schengen-viisumeihin liittyvät perustiedot ja hakijan biometriset tunnisteet.

Europolin kautta tapahtuva tietojen vaihto perustuu Euroopan poliisiviraston (Europol) perustamisesta tehtyyn neuvoston päätökseen (2009/371/YOS, EUVL L 121, 15.5.2009), joka korvasi Europol-yleissopimuksen (SopS 78–79/1998) vuoden 2010 alusta lukien. Suomella on tällä hetkellä Europolissa kolme Europol-päätöksen mukaista yhteyshenkilöä, kaksi poliisin lähettämää ja yksi tullin lähettämä. Poliisi, tullilaitos ja rajavartiolaitos ovat kaikki Europol-päätöksen mukaisia toimivaltaisia viranomaisia. Europolin kansallisena yksikkönä Suomessa toimii keskusrikospoliisi, jonka kautta toimivaltaiset viranomaiset asioivat.

Tietojen vaihtoa tapahtuu myös Frontexin puitteissa etenkin Frontexin riskianalyysiverkoston (FRAN) kautta. Rajavartiolaitoksen tilanne- ja riskianalyysikeskus toimii Frontexin osalta tietojenvaihdon kansallisena yhteyspisteenä. Tietojenvaihtojärjestelmänä käytetään pääsääntöisesti Euroopan unionin komission hallinnoimaa ICONET-järjestelmää, joka perustettiin neuvoston päätöksellä (2005/267/EY, EUVL L 83, 1.4.2005) ja otettiin käyttöön vuonna 2006.

Interpolin kautta tapahtuva tiedonvaihto perustuu Interpolin jäsenvaltioiden hyväksymiin menettelysääntöihin, joiden mukaisesti noudatetaan tiedon luovuttajan antamia käyttörajoituksia. Keskusrikospoliisi toimii Interpolin Suomen kansallisena keskuksena, jonka kautta virka-apupyynnöt välitetään. Interpol-kanava on keskusrikospoliisin välityksellä myös tullilaitoksen ja rajavartiolaitoksen käytettävissä.

Keskeisimpiä artiklaan liittyviä kahdenvälisiä sopimuksia ovat rikostorjuntasopimukset, joita Suomella on Euroopan unionin jäsenvaltioista Viron (SopS 58/1995), Latvian (SopS 8/1997), Liettuan (SopS 72/1997), Puolan (SopS 70/2003) ja Unkarin (SopS 66/2003) kanssa. Rikostorjuntasopimuksissa on määräykset toimivaltaisten viranomaisten yhteistyöstä rikosten ennalta estämiseksi, paljastamiseksi, torjumiseksi ja selvittämiseksi.

Myös tulliyhteistyösopimukset voivat olla merkittäviä tiedonvaihdon ja operatiivisen yhteistyön välineitä. Suomen tulliviranomaiset ovat tehneet useita tullirikostorjuntaan painottuvia tulliyhteistyösopimuksia eri valtioiden kanssa. Sopimuksia on tehty sekä EU-maiden että EU:n ulkopuolisten ns. kolmansien maiden kanssa. Tulliyhteistyösopimuksia on tehty Pohjoismaiden kanssa (SopS 43–44/1982) sekä Saksan (SopS 58/1976), Alankomaiden (SopS 31/1985), Ranskan (SopS 58/1989), Italian (SopS 8/1990), Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan (SopS 75/1991), Viron (SopS 43/1994), Liettuan (SopS 77/1994), Latvian (SopS 62/1995), Puolan (SopS 93/1998), Unkarin (SopS 1/1999) ja Slovakian (SopS 66/2001) kanssa.

Kolmansien maiden osalta sopimus on tehty Yhdysvaltojen (SopS 30/1989), Venäjän federaation (SopS 95/1994), Ukrainan (SopS 40/1998), Makedonian (SopS 68/2007), Uzbekistanin (SopS 46/2009), Valko-Venäjän (SopS 3/2011) ja Kosovon (SopS 36/2011) kanssa. Lisäksi tulliyhteistyösopimus on allekirjoitettu Azerbaidzhanin kanssa, mutta tätä sopimusta ei ole vielä saatettu voimaan.

Poliisilla ja rajavartiolaitoksella on lisäksi eräitä hallinnollisia yhteistoimintajärjestelyjä vieraiden valtioiden kanssa.

Poliisilla on vakiintuneet yhteydet Europolin ja Interpolin kanssa lapsiin kohdistuneissa rikoksissa. Tietoa vaihdetaan jatkuvasti muun muassa lapsipornorikoksissa. Poliisi toimii aktiivisesti muun muassa kadonneiksi tai kaapatuiksi ilmoitettujen lasten asioissa kansallisten lastensuojelujärjestöjen ja kansainvälisten viranomaisten kanssa.

Poliisin, tullilaitoksen ja rajavartiolaitoksen oikeudesta luovuttaa tietoja toiselle valtiolle on säännöksiä henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetussa laissa (761/2003) , tullilaissa (1466/1994) ja henkilötietojen käsittelystä rajavartiolaitoksessa annetussa laissa (579/2005) .

Suomi on myös liittynyt keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevaan eurooppalaiseen yleissopimukseen. Lisäksi kansainvälistä oikeusapua rikosasioissa sääntelee kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettu laki. Mainitun lain 2 §:n mukaan kansainväliseen oikeusapuun kuuluu muun ohessa rikosasian käsittelyyn liittyvien asiakirjojen tiedoksianto, todistajien ja asiantuntijoiden kuuleminen, pakkokeinojen käyttäminen todisteiden hankkimiseksi tai menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon turvaamiseksi, syytetoimenpiteisiin ryhtyminen ja rikosrekisteritietojen luovuttaminen. Euroopan unionin velvoitteiden täytäntöönpanoon liittyvät keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä tehdyn yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja yleissopimuksen soveltamisesta annettu laki (148/2004) , omaisuuden tai todistusaineiston jäädyttämistä koskevien päätösten täytäntöönpanosta Euroopan unionissa annettu laki (540/2005) ja eurooppalaisesta todisteiden luovuttamismääräyksestä esineiden, asiakirjojen ja tietojen hankkimiseksi rikosasian käsittelyä varten tehdyn puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta annettu laki (729/2010) .

Suomessa on myös saatettu kansallisesti voimaan rikoksen tuottaman hyödyn rahanpesua, etsintää, takavarikkoa ja menetetyksi tuomitsemista koskeva yleissopimus (ETS 141; SopS 54/1994).

Myös lainvalvontaviranomaisten omaa yhteyshenkilöverkostoa voidaan käyttää joissakin tapauksissa tiedonvaihtokanavana. Yhteyshenkilöiden ensisijaisena tehtävänä on rikostorjuntaan liittyvien tietojen hankinta yhteistyössä asemamaan viranomaisten kanssa sekä virka- ja oikeusapupyyntöjen välittäminen. Oikeus- ja virka-apupyyntöjen välittämisessä otetaan huomioon Suomea ja asemamaata sitovat kansainväliset sopimukset. Kansallisten yhteyshenkilöiden lisäksi ulkomailla on pohjoismaisen lainvalvontaviranomaisyhteistyön yhteyshenkilöitä. Heidän tehtävänään on edustaa kaikkia pohjoismaita samanaikaisesti.

Sopimusten muodostamaa verkostoa täydentää kansallinen lainsäädäntö, joista keskeisin sovellettavaksi tuleva laki kansainvälistä oikeusapua pyydettäessä ja annettaessa on yllä mainittu kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettu laki. Suurin osa lain soveltamistapauksista koskee sellaisia tilanteita, joissa Suomelta pyydetään oikeusapua. Silloin, kun Suomi pyytää oikeusapua ulkomailta, ei yleensä ole riittävää, että Suomen viranomaiset soveltavat ainoastaan kansainvälistä rikosoikeusapulakia, vaan tällöin ne joutuvat toimimaan paljolti Suomea velvoittavien sopimusten nojalla.

Rikosoikeudelliseen yhteistyöhön kuuluu myös rikoksentekijöiden luovuttaminen. Suomi on liittynyt rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaan eurooppalaiseen yleissopimukseen (ETS 24; SopS 32/1971). Tarkemmin luovuttamista koskevien kansainvälisten velvoitteiden toteuttamisesta säädetään rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä annetussa laissa, rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetussa laissa ja rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetussa laissa. Rikoksentekijän luovuttamista koskee myös neuvoston puitepäätös eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä.

Merkityksellistä on myös muu kansainvälinen yhteistyö, johon osaltaan liittyy kansainvälisten sopimusten, mukaan lukien tämä pöytäkirja, voimaansaattaminen ja täytäntöönpano. Lisäksi merkitystä on muun muassa kehitysyhteistyöllä ja lähialueyhteistyöllä. Ihmiskaupan vastaisen tarkennetun toimintasuunnitelman mukaan ulkoasiainministeriö selkeyttää ihmisoikeusperustaisen lähtökohdan merkitystä kehityspolitiikan käytännössä. Kansainvälisiä järjestöjä tuetaan edelleen ihmiskaupan ennaltaehkäisyyn ja ihmiskaupan uhrien suojeluun liittyvissä hankkeissa. Paikallisen yhteistyön määrärahoilla tuetaan jatkossakin paikallisia kansalaisjärjestöjä ihmiskauppahankkeiden toteuttamisessa ja rohkaistaan uusien hankkeiden kehittämistä. Erityisesti tuetaan hankkeita, joilla on sukupuoli- tai lapsinäkökulma.

Lähialueyhteistyössä Venäjän kanssa on viime vuosina toteutettu muutamia ihmiskaupan ehkäisyyn liittyviä hankkeita. Suomen ja Venäjän maahanmuuttoviranomaisten vuosina 2005–2008 toteutetussa yhteishankkeessa edistettiin viranomaisten välistä yhteistyötä, joka edesauttaa myös ihmiskaupan uhrien tunnistamista sekä heidän suojeluaan. Suomen lähialuevaroista on tuettu Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön (IOM) vuosina 2005–2010 toteuttamaa ihmiskaupan ehkäisemiseen ja uhrien avustamiseen tähtäävää hanketta Kaliningradin alueella. Pietarissa ja Leningradin alueella toteutettiin vuosina 2002–2009 Suomen rahoituksella ILO:n hanketta, jossa kehitettiin viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksiä lapsityövoiman käytön poistamiseen ja katulasten aseman parantamiseen.

Suomen kehitysyhteistyöpolitiikalle on ominaista ihmisoikeusperustainen lähestymistapa. Naisten ja lasten oikeuksien kunnioittamisella ja toimeenpanolla sekä äärimmäisen köyhyyden vähentämisellä pyritään ihmiskaupan ehkäisemiseen. Kehitysyhteistyössä hyödynnetään kansalaisjärjestöjä ja kansainvälisiä järjestöjä. Kahdenvälisessä kehityspolitiikassa Suomi on tukenut ihmiskaupan vastaista toimintaa erityisprojekteilla esimerkiksi Kambodzhassa ja Länsi-Balkanilla. Suomen Yhdistyneiden kansakuntien lastenjärjestö UNICEF:ille antama tuki on ohjautunut osin ihmiskaupan vastaiseen toimintaan. Suomen kehitysyhteistyössä perusasteen koulutuksen tukeminen on yksi keskeinen painopistealue, mihin liittyy osallistuminen Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO:n johtamaan ”Koulutus kaikille” -hankkeeseen. Erityisesti kehitysyhteistyössä korostetaan tyttöjen tasavertaisia mahdollisuuksia päästä koulutukseen. Ihmiskaupan vastaista kansainvälistä yhteistoimintaa on edistetty myös ns. Helsinki-prosessin kautta.

Suomi osallistuu Itämeren maiden neuvoston (The Council of Baltic Sea States) lapsiasiantuntijayhteistyöryhmän työskentelyyn (Expert Group for Cooperation on Children at Risk, EGCC), jonka puitteissa levitetään tietoa muun muassa lasten hyväksikäyttöön ja lapsikauppaan liittyvistä asioista ja järjestetään seminaareja ja koulutusta sekä levitetään tietoa jäsenmaille mahdollisuuksista ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin. Työryhmä pyrkii parantamaan kaikkein haavoittuvimpien lasten asemaa. Lapsityöryhmä on hyväksynyt edellisen toimintasuunnitelman jatkoksi uuden toimintasuunnitelman koskien ilman huoltajaa olevia ja ihmiskaupan uhreiksi joutuneita lapsia Itämeren alueella (Plan on Action on Unaccompanied and Trafficked Children in the Region of the Baltic Sea States) vuosiksi 2008–2011.

11 artikla

11 artiklan perusteella annetaan etusija sellaisille määräyksille, jotka edistävät pöytäkirjaa tehokkaammin lapsen oikeuksien toteutumista ja joita voi olla:

a) sopimusvaltion lainsäädännössä;

b) sopimusvaltiota sitovassa kansainvälisessä oikeudessa.

12 artikla

12 artikla käsittelee pöytäkirjan määräysten täytäntöönpanon valvontaa. Sopimusvaltion tulee antaa kahden vuoden kuluessa pöytäkirjan kansallisesta voimaantulosta perusteellinen raportti siitä, millaisin toimenpitein pöytäkirjan määräyksiä on pantu sopimusvaltiossa täytäntöön. Raportti annetaan YK:n lapsen oikeuksien komitealle. Ensimmäisen raportin jälkeen pöytäkirjan määräysten täytäntöönpanosta raportoidaan lapsen oikeuksien yleissopimuksesta annettavan määräaikaisraportin yhteydessä yleissopimuksen 44 artiklan mukaisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa raportointia viiden vuoden välein. Myös sopimusvaltiot, jotka eivät ole yleissopimuksen osapuolia, raportoivat joka viides vuosi. Lapsen oikeuksien komitealla on mahdollisuus pyytää tarvittaessa sopimusvaltiolta lisätietoja pöytäkirjan täytäntöönpanoon liittyen.

Suomi on antanut YK:n lapsen oikeuksien komitealle neljä määräaikaisraporttia lapsen oikeuksien yleissopimuksen määräysten täytäntöönpanosta. Viimeisin määräaikaisraportti on annettu heinäkuussa 2008. Raporttia koskeva kuuleminen oli kesäkuussa 2011, minkä jälkeen lapsen oikeuksien komitea antoi raporttia koskevat loppupäätelmänsä.

13 artikla

13 artikla sisältää loppumääräykset pöytäkirjan allekirjoittamisesta ja ratifioinnista. Pöytäkirjan voivat allekirjoittaa valtiot, jotka ovat lapsen oikeuksien yleissopimuksen osapuolia tai ovat allekirjoittaneet yleissopimuksen. Pöytäkirja on ratifioitava tai siihen on liityttävä. Ratifioimis- ja liittymiskirjojen tallettajana toimii YK:n pääsihteeri. Talletetuista selityksistä ilmoitetaan kaikille yleissopimuksen sopimusvaltioille ja myös sen allekirjoittaneille valtioille pääsihteerin toimesta.

14 artikla

14 artikla sisältää määräyksen pöytäkirjan voimaantulosta. Pöytäkirja tulee voimaan kolmen kuukauden kuluttua siitä päivästä, jona kymmenes ratifioimis- tai liittymiskirja on talletettu YK:n pääsihteerin huostaan. Niiden valtioiden osalta, jotka ratifioivat pöytäkirjan tai liittyvät siihen sen voimaantulon jälkeen, pöytäkirja tulee voimaan yhden kuukauden kuluttua siitä päivästä, jona kyseinen valtio on tallettanut ratifioimis- tai liittymiskirjansa.

15 artikla

15 artikla sisältää pöytäkirjan irtisanomista koskevat määräykset. Sopimusvaltio voi irtisanoa pöytäkirjan milloin tahansa ilmoittamalla siitä kirjallisesti YK:n pääsihteerille. Pääsihteerillä on velvoite ilmoittaa irtisanomisesta kaikille yleissopimuksen sopimusvaltioille sekä yleissopimuksen allekirjoittaneille valtioille. Irtisanominen tulee voimaan yhden vuoden kuluttua siitä päivästä, jona pääsihteeri on vastaanottanut ilmoituksen. Pöytäkirjaan perustuvat velvoitteet sitovat sopimusvaltiota sellaisten rikosten osalta, jotka tehdään ennen irtisanomisen voimaantuloa. Lapsen oikeuksien komiteassa vireillä olevat asiat saatetaan loppuun, jos ne on otettu käsittelyyn ennen irtisanomisen voimaantuloa.

16 artikla

16 artikla sisältää pöytäkirjan muuttamista koskevat määräykset. Sopimusvaltio voi ehdottaa pöytäkirjan muutosta ja tallettaa muutosehdotuksen Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin huostaan, joka toimittaa muutosehdotuksen sopimusvaltioille ja pyytää niitä ilmoittamaan, haluavatko ne kokoontua käsittelemään ja äänestämään ehdotuksesta. Pääsihteeri kutsuu kokouksen koolle YK:n alaisuudessa, mikäli neljän kuukauden kuluessa muutosehdotuksen toimittamisesta vähintään yksi kolmasosa sopimusvaltioista kannattaa kokouksen koollekutsumista. Kokouksessa läsnä olevien ja äänestävien sopimusvaltioiden enemmistöllä hyväksytty muutos toimitetaan YK:n yleiskokouksen hyväksyttäväksi. Hyväksytyn muutoksen voimaantulo edellyttää yleiskokouksen hyväksymistä ja sopimusvaltioiden kahden kolmasosan enemmistön hyväksymistä. Muutokset sitovat vain niitä sopimusvaltioita, jotka ovat ne hyväksyneet. Muita sopimuspuolia sitovat edelleen pöytäkirjan määräykset ja niiden mahdollisesti hyväksymät aikaisemmat muutokset.

17 artikla

17 artikla sisältää loppumääräykset todistusvoimaisista kielistä, tallettajasta ja YK:n pääsihteerin velvollisuudesta toimittaa pöytäkirjasta jäljennökset kaikille yleissopimuksen sopimusvaltioille ja sen allekirjoittaneille valtioille. Artiklan mukaan pöytäkirja on todistusvoimainen arabian-, englannin-, espanjan-, kiinan-, ranskan- ja venäjänkielisenä. Pöytäkirja talletetaan YK:n arkistoon, ja YK:n pääsihteerillä on velvollisuus toimittaa pöytäkirjan oikeaksi todistetut jäljennökset kaikille yleissopimuksen sopimusvaltioille ja sen allekirjoittaneille valtioille.

2Lakiehdotuksen perustelut

Laki lasten myynnistä, lapsiprostituutiosta ja lapsipornografiasta tehdyn lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen valinnaisen pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

1 § Pykälä sisältäisi säännöksen siitä, että pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut.

2 § Pykälän mukaan lain voimaantulosta säädettäisiin tasavallan presidentin asetuksella. Kansainvälisesti jo voimaan tullut pöytäkirja tulee voimaan yhden kuukauden kuluttua siitä päivästä, jona ratifioimis- tai liittymiskirja talletettiin.

3Voimaantulo

Lasten myynnistä, lapsiprostituutiosta ja lapsipornografiasta New Yorkissa 25 päivänä toukokuuta 2000 tehdyn lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen valinnainen pöytäkirja tuli kansainvälisesti voimaan 18 päivänä tammikuuta 2002.

Suomen osalta pöytäkirja tulee voimaan sen 14 artiklan 2 kappaleen mukaisesti yhden kuukauden kuluttua siitä päivästä, jona ratifioimis- tai hyväksymiskirja talletetaan.

Lasten myynnistä, lapsiprostituutiosta ja lapsipornografiasta tehty lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen valinnainen pöytäkirja sisältää määräyksiä, jotka Ahvenanmaan itsehallintolain (1144/1991) 18 §:n mukaan kuuluvat Ahvenanmaan maakunnan lainsäädäntövaltaan, kuten määräykset terveyden- ja sairaanhoitoa, sosiaalihuoltoa ja opetusta koskevista asioista. Näin ollen maakuntapäivien tulee hyväksyä Ahvenanmaan itsehallintolain 59 §:n 1 momentissa tarkoitettu kansainvälisten sopimusmääräysten voimaansaattamista koskeva säädös, jotta määräykset tulisivat voimaan myös Ahvenanmaan maakunnassa. Pöytäkirjan voimaansaattamista koskeva laki ehdotetaan tulevaksi voimaan tasavallan presidentin asetuksella samanaikaisesti, kun pöytäkirja tulee Suomen osalta voimaan. Tässä yhteydessä on otettava huomioon pöytäkirjan voimaantuloon liittyvä adoptiolain muutos, jonka on tarkoitus tulla voimaan 1 päivänä heinäkuuta 2012 ja jota ennen pöytäkirja ei voi tulla kansallisesti voimaan.

4Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus ja käsittelyjärjestys

Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen lasten myynnistä, lapsiprostituutiosta ja lapsipornografiasta New Yorkissa 25 päivänä toukokuuta 2000 tehdyn valinnaisen pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut.

Tämän lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.