HE 95/1992

Hallituksen esitys Eduskunnalle Euroopan talousalueen perustamiseen liittyvien sopimusten eräiden määräysten hyväksymisestä

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Euroopan vapaakauppaliiton jäsenvaltioiden (EFTA-valtiot) sekä Euroopan talousyhteisön ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisön sekä niiden jäsenvaltioiden välisen sopimuksen Euroopan talousalueesta sekä EFTA-valtioiden sopimuksen valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta ja sopimuksen EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta.

Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen (ETA-sopimus) tarkoituksena on luoda yhtenäinen Euroopan talousalue toteuttamalla neljä vapautta eli tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus eräitä poikkeuksia ja siirtymäaikoja lukuun ottamatta yhtä täydellisesti kuin ne toteutetaan Euroopan yhteisössä yhteisön sisämarkkinaohjelman mukaisesti vuoden 1992 loppuun mennessä. Yhteistyö Euroopan talousalueella toteutetaan ottamalla käyttöön yhteiset säännöt. EFTA-valtiot hyväksyvät ja sisällyttävät kukin omaan oikeusjärjestykseensä Euroopan yhteisön asianomaiset säädökset. ETA-sopimuksen tarkoituksena on lisäksi luoda yhdenvertaiset kilpailun edellytykset sopimuspuolten kesken sekä laajentaa ja syventää sopimuspuolten yhteistyötä neljään vapauteen liittyvillä ja niiden ulkopuolisilla aloilla. Sopimuksessa on lisäksi määräykset sopimuspuolten yhteisestä, uusien EY-säädösten hyväksymiseen liittyvästä päätöksentekojärjestelmästä sekä määräykset sopimuksen toiminnan edellyttämistä toimielimistä.

Valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyllä EFTA-valtioiden sopimuksella otetaan käyttöön ETA-sopimuksen täytäntöönpanoon liittyvät EFTA-osapuolta koskevat menettelyt, joilla valvotaan ETA-sopimuksesta aiheutuvien velvoitteiden sekä kilpailua koskevien määräysten noudattamista. Sopimuksella perustetaan erillinen EFTA-valtioiden valvontaviranomainen ja tuomioistuin, jotka ovat itsenäisiä. EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyllä sopimuksella järjestetään EFTA-valtioiden osalta ETA-sopimuksen mukaisen päätöksenteon valmistelu sekä ETA-sopimuksen täytäntöönpanoon liittyvä hallinto ja hallinnointi.

Sopimus Euroopan talousalueesta tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993, jos kaikki sopimuspuolet ovat tallettaneet ratifioimis- ja hyväksymiskirjansa ennen mainittua päivää. Muussa tapauksessa sopimus tulee voimaan viimeistä ilmoitusta seuraavan toisen kuukauden ensimmäisenä päivänä. Viimeinen määräpäivä ilmoituksen tekemiselle on 30 päivä kesäkuuta 1993. Tämän päivämäärän jälkeen sopimuspuolet kutsuvat koolle diplomaattikonferenssin arvioimaan tilannetta, jos tarvittavia ratifiointi-ilmoituksia ei ole tehty siihen mennessä.

EFTA-valtioiden sopimus valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta sekä sopimus EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tulevat voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993, jos Euroopan talousaluetta koskeva sopimus tulee voimaan mainittuna päivänä ja jos kaikki EFTA-valtiot ovat tallettaneet sopimuksia koskevat ratifioimiskirjat. Jollei Euroopan talousaluetta koskeva sopimus tule voimaan mainittuna päivänä, sopimukset tulevat voimaan päivänä, jona Euroopan talousaluetta koskeva sopimus tulee voimaan, tai päivänä, jona kaikki EFTA-valtiot ovat tallettaneet kaikki sopimuksia koskevat ratifioimiskirjat, sen mukaan kumpi näistä päivistä on myöhempi.

Esitykseen liittyy lakiehdotus Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta, lakiehdotus valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyn EFTA-valtioiden sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta sekä lakiehdotus EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä. Ehdotetut lait tulisivat voimaan asetuksella säädettävänä päivänä. Tarkoituksena on, että lait tulevat voimaan samana päivänä kuin niissä tarkoitetut sopimukset.


SISÄLLYSLUETTELO

YLEISPERUSTELUT
1. Nykyinen tilanne ja asian valmistelu
2. Sopimusten yhteiskunnallinen merkitys
3. ETA-sopimuksen taloudelliset vaikutukset
3.1. ETA-sopimuksen vaikutuksista kansan-
talouteen ja talouspolitiikkaan
3.1.1. Yleisarvio
3.1.2. Ulkomaankauppa
3.1.3. Tuotannontekijävirrat
3.1.4. Talouspolitiikan kehykset
3.1.5. Verotus
3.1.6. ETA-sopimuksen vaikutus alueelliseen
kehitykseen
3.2. Esityksen taloudelliset vaikutukset ja
budjettivaikutukset
4. ETA-sopimuksen vaikutuksista päätöksenteko-
järjestelmiin
5. ETA-sopimuksen muut organisatoriset ja henkilöstö-
vaikutukset
6. ETA-sopimuksen pääkohdat
6.I Tavoitteet ja periaatteet
6.II Tavaroiden vapaa liikkuvuus
6.II.1. Perusperiaatteet
6.II.2. Maatalous- ja kalataloustuotteet
6.II.3. Tulliasiain yhteistyö ja kaupan helpottaminen
6.II.4. Muut tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevat
säännöt
6.II.5. Hiili- ja terästuotteet
6.III Henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa
liikkuvuus
6.III.1. Työntekijät ja itsenäiset ammatinharjoittajat
6.III.2. Sijoittautumisoikeus
6.III.3. Palvelut
6.III.4. Pääomat
6.III.5. Talous- ja rahapoliittinen yhteistyö
6.III.6. Liikenne
6.IV Kilpailusäännöt ja muut yhteiset säännöt
6.IV.1. Yrityksiin sovellettavat säännöt
6.IV.2. Valtion tuki
6.IV.3. Muut yhteiset säännöt
6.V Neljän vapauden kannalta olennaiset laaja-
alaiset määräykset
6.V.1. Sosiaalipolitiikka
6.V.2. Kuluttajansuoja
6.V.3. Ympäristö
6.V.4. Tilastot
6.V.5. Yhtiöoikeus
6.VI Yhteistyö muilla kuin neljän vapauden aloilla
6.VII Toimielimiä koskevat määräykset
6.VII.1. Assosiaation rakenne
6.VII.2. Päätöksentekomenettely
6.VII.3. Yhdenmukaisuus, valvontamenettely ja riitojen
ratkaiseminen
6.VII.4. Suojatoimenpiteet
6.VIII Rahoitusjärjestelmä
6.IX Yleiset määräykset ja loppumääräykset
7. EFTAan liittyvät sopimukset
7.I Yleistä
7.II Valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen
perustamisesta tehty EFTA-valtioiden sopimus
7.III Sopimus EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta
8. Sopimusten voimaansaattaminen Suomessa
9. Riippuvuus muista esityksistä ja kansainvälisistä
sopimuksista
YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT
1. Sopimusten perustelut
1.1. Sopimus Euroopan talousalueesta
I osa Tavoitteet ja periaatteet
II osa Tavaroiden vapaa liikkuvuus
1 luku Perusperiaatteet
2 luku Maatalous- ja kalataloustuotteet
3 luku Tulliasiain yhteistyö ja kaupan helpottaminen
4 luku Muut tavaroiden vapaata liikkuvuutta
koskevat säännöt
5 luku Hiili- ja terästuotteet
III osa Henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa
liikkuvuus
1 luku Työntekijät ja itsenäiset ammatinharjoittajat
(28 artikla)
(29 artikla)
(30 artikla)
2 luku Sijoittautumisoikeus
3 luku Palvelut
4 luku Pääomat
5 luku Talous- ja rahapoliittinen yhteistyö
6 luku Liikenne
IV osa Kilpailusäännöt ja muut yhteiset säännöt
1 luku Yrityksiin sovellettavat säännöt
2 luku Valtion tuki
3 luku Muut yhteiset säännöt
V osa Neljän vapauden kannalta olennaiset laaja-
alaiset määräykset
1 luku Sosiaalipolitiikka
2 luku Kuluttajansuoja
3 luku Ympäristö
4 luku Tilastot
5 luku Yhtiöoikeus
VI osa Yhteistyö muilla kuin neljän vapauden aloilla
VII osa Toimielimiä koskevat määräykset
1 luku Assosiaation rakenne
2 luku Päätöksentekomenettely
3 luku Yhdenmukaisuus, valvontamenettely ja riitojen
ratkaiseminen
4 luku Suojatoimenpiteet
VIII osa Rahoitusjärjestelmä
IX osa Yleiset määräykset ja loppumääräykset
1.2. EFTA-järjestelyihin liittyvät sopimukset
1.2.1. Valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen
perustamisesta tehty EFTA-valtioiden sopimus
1.2.2. Sopimus EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta
2. Lakiehdotusten perustelut
2.1. Laki Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen
eräiden määräysten hyväksymisestä ja
sopimuksen soveltamisesta
2.2. Laki valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen
perustamisesta tehdyn EFTA-valtioiden
sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä
ja sopimuksen soveltamisesta
2.3. Laki EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta
tehdyn sopimuksen eräiden määräysten
hyväksymisestä
3. Tarkemmat säännökset ja määräykset
4. Voimaantulo
5. Säätämisjärjestys
6. Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus
LAKITEKSTIT

YLEISPERUSTELUT

1. Nykyinen tilanne ja asianvalmistelu

Suomi on osallistunut ulkomaankaupan vapauttamispyrkimyksiin sekä Länsi-Euroopan yhdentymiskehitykseen koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan niiden mahdollisuuksien rajoissa, joita taloutemme kehitys ja muut kansainväliset suhdejärjestelymme ovat antaneet. Suomelle on pienenä ja ulkomaankaupasta suhteellisesti riippuvaisena maana ollut tärkeätä se, että ulkomaankaupan toimintaedellytykset on voitu luoda mahdollisimman hyviksi. Tämä on edellyttänyt aktiivista osallistumista ja sopeutumista muutosprosesseihin.

Suomi ratkaisi suhteensa sen lähimpien kauppakumppaneiden kesken perustettuun Euroopan vapaakauppaliittoon (EFTA) siten, että Suomi tuli EFTAn liitännäisjäseneksi käytännössä täysjäsenen velvoittein (FINEFTA) vuonna 1960. Samaan aikaan tehtiin entisen Neuvostoliiton kanssa kauppasopimus, jossa taattiin Neuvostoliiton tuotteille Suomen markkinoilla sama asema kuin EFTA-valtioiden tuotteille. Suhteemme Euroopan talousyhteisöön (ETY) ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisöön järjestettiin vapaakauppasopimuksilla vuonna 1973.

Sopimusten perusteella Suomi on voinut käydä näihin järjestöihin kuuluvien maiden kanssa laajaa teollisuustuotteiden vapaakauppaa vuodesta 1984 lähtien, jolloin loput vielä jäljellä olleista tulleista ja määrällisistä rajoituksista poistuivat.

Luxemburgissa huhtikuussa 1984 kokoontuneet EFTA-valtioiden ja Euroopan yhteisön jäsenvaltioiden ministerit päättivät yhteistyön laajentamisesta sellaisille uusille aloille, joita vapaakauppasopimukset eivät vielä kattaneet. Tässä niin sanotussa Luxemburgin julistuksessa otettiin päämääräksi eurooppalaisen talousalueen luominen. Tavoite oli määritelty melko väljästi, eikä julistuksella ollut samaa oikeudellista sitovuutta kuin kansainvälisellä sopimuksella. Tavoitteiden toteuttamiseksi luotiin toimintamuodot yhteistyön kehittämistä varten, ja yhteistyön tuloksena on tehty eräitä EFTA-valtioiden ja Euroopan yhteistöjen (EY) välisiä sopimuksia muun muassa kaupan teknisten esteiden ja koulutuksen alalla.

EY:n taholla ja EFTA-valtioissa alkoi kuitenkin esiintyä näkemyksiä, joiden mukaan Luxemburgin prosessiin perustuva yhteistyö ei tuota riittäviä tuloksia. Yhteistyössä siirryttiin seuraavaan vaiheeseen, kun EY:n komission puheenjohtaja Jacques Delors teki tammikuussa 1989 aloitteen kiinteämmän ja kokonaisvaltaisemman yhteistyösuhteen luomisesta EY:n ja EFTA-valtioiden välille. Tämän aloitteen seurauksena alkoi ETA-prosessi.

Suomen hallitus suhtautui myönteisesti aloitteeseen ja oli omista lähtökohdistaan valmis osallistumaan aktiivisesti EFTA-EY-yhteistyön syventämiseen. Maaliskuussa 1989 Oslossa kokoontuneet EFTA-valtioiden pääministerit antoivat selkeän myönteisen vastauksen puheenjohtaja Delorsin aloitteeseen ja asettivat tavoitteeksi tavaroiden, palvelujen, pääoman ja henkilöiden vapaan liikkumisen mahdollisimman täydellisesti toteuttavan dynaamisen ja homogeenisen eurooppalaisen talousalueen luomisen.

Pian Oslon kokouksen jälkeen pidettiin EFTA-valtioiden ja EY:n jäsenvaltioiden yhteinen ministerikokous Brysselissä. Myös EY:n jäsenvaltiot suhtautuivat myönteisesti puheenjohtaja Delorsin aloitteeseen. Delorsin esittämät ja EFTA-valtioiden pääministerien tukemat keskustelut päätettiin aloittaa mahdollisimman pian.

Edellä selostettujen ministerikokousten päätösten tuloksena käynnistettiin virkamiestason selvitystyö. Tarkoituksena oli selvittää, miltä pohjalta mahdolliset neuvottelut Euroopan talousalueen luomiseksi voitaisiin käydä.

Näitä keskusteluja varten perustettiin johtoryhmä, jossa EFTA-valtioita ja EY:n komissiota edustivat valtiosihteeri- tai osastopäällikkötason virkamiehet. Johtoryhmä perusti viisi työryhmää, jotka käsittelivät tavaroiden, palvelujen ja pääomien sekä henkilöiden vapaata liikkumista, yhteistyötä neljään vapauteen läheisesti liittyvillä aloilla sekä oikeudellisia ja institutionaalisia kysymyksiä.

Valmistelevissa keskusteluissa komissio selosti EY:n omia suunnitelmia ja tavoitteita neljän vapauden toteuttamiseksi. Yhdessä kartoitettiin sitä, miten laajasti EY-säädökset voitaisiin ottaa tulevan ETA-järjestelyn pohjaksi. Samalla tutkittiin, miten ETA-järjestely voitaisiin toteuttaa ja minkälaisia oikeudellisia ja institutionaalisia ratkaisuja sitä varten tarvittaisiin. Selvitystyö saatiin päätökseen 20.10.1989 mennessä.

Brysselissä pidettiin 19.12.1989 EFTA- ja EY-valtioiden yhteinen ministerikokous, jossa päätettiin ETA-neuvottelujen aloittamisesta varhain vuoden 1990 alussa ja siitä, että neuvottelut tulee viedä läpi nopeassa aikataulussa. Erityisesti EFTA-valtioiden tavoite oli, että ETA-järjestely tulisi voimaan vuoden 1993 alusta lähtien eli samaan aikaan EY:n sisämarkkinaohjelman toteutumisen kanssa.

Tammikuussa 1990 korkean tason johtoryhmä aloitti virallisia neuvotteluja edeltävät selvitysluontoiset keskustelut, joiden aikana keskityttiin pohtimaan sitä, mitkä ovat ne oleelliset EY-säädökset, jotka olisi tarkoitus ottaa tulevan sopimuksen pohjaksi, missä asioissa tarvitaan poikkeuksia ja siirtymäjärjestelyjä ja minkälainen päätöksentekojärjestelmä luodaan ETA-järjestelyä varten.

Selvitysluontoiset keskustelut saatiin päätökseen maaliskuun 1990 loppuun mennessä. Johtoryhmä ilmoitti kantanaan, että valmistelevissa keskusteluissa on saatu riittävä pohja sille, että viralliset neuvottelut Euroopan talousalueen luomiseksi voitaisiin aloittaa. EFTAn johtoryhmän kokouksessa 2.4.1990 hyväksyttiin EFTAn neuvottelulähtökohdat. EFTAn ministerit hyväksyivät kokouksessaan 3.4.1990 EY:lle osoitetun viestin, jossa todettiin valmius aloittaa neuvottelut viivytyksettä.

Göteborgissa 14.6.1990 pidetyssä EFTAn ministerikokouksessa EFTAn ministerit ja EY:n komission varapuheenjohtaja vahvistivat yhdessä tavoitteen saattaa ETA-neuvottelut päätökseen siten, että sopimus voisi tulla voimaan 1.1.1993.

EY:n komission saatua EY:n jäsenvaltioilta muodolliset neuvotteluvaltuudet viralliset neuvottelut aloitettiin 20.6.1990 Brysselissä.

Neuvotteluja käytiin samoissa ryhmissä kuin selvitysluontoisten keskustelujen aikana. Neuvotteluja johti korkean tason neuvotteluryhmä. Ryhmä sai viiden sen alaisena toimivan neuvotteluryhmän selvitykset tiedokseen ja ratkaisi sellaiset kysymykset, joita ei neuvotteluryhmissä voitu ratkaista. Neuvotteluryhmät kokoontuivat keskimäärin kerran tai kaksi kuukaudessa.

EY:n komissio edellytti prosessin alusta lähtien, että EFTA vahvistaa sisäisiä rakenteitaan ja päätöksentekomenetelmiään tulevaa yhteistyöjärjestelyä silmälläpitäen. Se edellytti, että EFTA-ryhmä esiintyy keskusteluissa ja myöhemmin neuvotteluissa yhtenäisesti eli että EFTA-valtiot muodostavat sisäisesti yhteisen kannan käsiteltäviin asioihin ennen kuin kanta esitetään komissiolle. Menettelyä noudatettiin koko prosessin ajan, ja EFTAn kannan esitti kulloinkin EFTAn puheenjohtajamaa.

Neuvottelujen kuluessa pidettiin EFTAn ja EY:n jäsenvaltioiden yhteisiä ministerikokouksia. Niissä käsiteltiin sellaisia neuvottelukysymyksiä, joita virkamiestasolla ei pystytty ratkaisemaan.

Ensimmäinen yhteinen ministerikokous virallisten neuvottelujen alettua pidettiin 19.12.1990 Brysselissä. Kokouksessa päästiin yhteisymmärrykseen eräistä keskeisistä kysymyksistä, kuten suojalausekemenettelystä, jonka nojalla EFTA-valtiot saattoivat luopua suurimmasta osasta poikkeusvaatimuksiaan. Kokouksessa sovittiin myös päätösten valmistelusta ja päätöksenteosta sekä ETA:n neuvoston ja ETA:n sekakomitean perustamisesta ja tehtävistä. Osapuolet vahvistivat myös sitoumuksensa ETA-sopimuksen aikaansaamiseksi siten, että se tulisi voimaan vuoden 1993 alusta lukien. Tavoitteeksi asetettiin saada neuvottelut päätökseen ennen kesää 1991.

Seuraava yhteinen ministerikokous pidettiin Brysselissä 13.5.1991. Kokouksessa lähes kaikki institutionaaliset ja oikeudelliset kysymykset saatiin ratkaistua samoin kuin suurin osa sisältökysymyksistä. Jäljelle jäi kolmen vaikeimman kysymyksen ― kalastuksen, kauttakulkuliikenteen ja rahaston ― lisäksi joukko pienempiä neuvottelukysymyksiä.

EFTA- ja EY-valtioiden ministerit kokoontuivat vielä yhteen yhteiseen kokoukseen Luxemburgissa 18.6.1991. Tavoitteena oli, että kaikki jäljellä olevat avoimet kysymykset olisi voitu ratkaista, ja monen kysymyksen kohdalla päästiinkin yhteisymmärrykseen. Koska asioista oli sovittu ilman, että niitä olisi kirjattu, esiintyi kokouksen jälkeen kuitenkin erilaisia käsityksiä siitä, mistä olisi sovittu.

Salzburgissa pidettiin 24.―25.6.1991 EFTAn ylimääräinen ministerikokous, johon osallistui myös EY:n puheenjohtajavaltion Luxemburgin ministeri sekä komission varapuheenjohtaja. Kokouksessa ei neuvoteltu vaan todettiin osapuolten kannat avoimista kysymyksistä sekä sitoumus saattaa neuvottelut päätökseen heinäkuun 1991 loppuun mennessä.

Neuvottelut jatkuivat tiiviinä koko heinäkuun. Heinäkuun lopulla kokoontunut korkean tason neuvotteluryhmä ei kuitenkaan päässyt yhteisymmärrykseen jäljellä olleista kysymyksistä, joista hankalin oli kalastus.

Elokuun ajan neuvotteluissa oli tauko, ja ne jatkuivat jälleen syyskuun alussa. Neuvottelujen takaraja oli siirtynyt jo useasti, eikä virallista takarajaa enää asetettu. Käytännössä aikaa ei kuitenkaan ollut paljon, sillä sopimuksen voimaansaattamistoimille oli jätettävä riittävästi aikaa. Luxemburgiin EY:n aloitteesta kokoontuneet rinnakkaiset EFTA- ja EY-valtioiden ministerikokoukset 21.10.1991 nähtiinkin viimeisenä mahdollisuutena saada onnistunut lopputulos neuvotteluissa. Luxemburgissa päästiin sopimukseen kaikista vielä avoinna olleista neuvottelukysymyksistä, ja neuvottelut voitiin todeta asiallisesti päättyneiksi.

Sopimustekstin luonnostelua varten perustettu EFTAn ja EY:n yhteinen luonnosteluryhmä oli laatinut sopimusta jo keväästä lähtien. Luxemburgin kokouksen jälkeen sopimuksen viimeistely jatkui.

ETA-sopimuksen marraskuuksi 1991 suunniteltu parafointi siirtyi kun Euroopan yhteisöjen komissio päätti hakea EY:n tuomioistuimelta lausuntoa siitä, onko ETA-sopimus sopusoinnussa Rooman sopimuksen kanssa. Tuomioistuin antoi lausuntonsa 14 päivänä joulukuuta 1991 ja totesi, että eräät sopimuksen kohdat, erityisesti yhteisen ETA-tuomioistuimen perustamista koskevat määräykset, olisivat ristiriidassa Rooman sopimuksen kanssa.

EFTA-valtioiden ja EY:n pääneuvottelijat neuvottelivat tämän jälkeen uudestaan ne sopimuksen kohdat, joita EY:n tuomioistuin piti lausunnossaan Rooman sopimuksen vastaisina. Osapuolet päättivät muun muassa uudesta riitojen ratkaisemista koskevasta järjestelystä minkä mukaan EY:n tuomioistuimen rinnalle perustetaan itsenäinen, EFTA-valtioiden osalta ETA-sopimuksen soveltamisalaan kuuluvissa kysymyksissä toimivaltainen EFTAn tuomioistuin. Pääneuvottelijat allekirjoittivat 14 päivänä helmikuuta 1992 yhteisen julistuksen, jossa ETA-sopimusta koskevat neuvottelut todettiin päättyneiksi.

EY:n parlamentin esittämän vaatimuksen johdosta komissio päätti pyytää vielä EY:n tuomioistuimelta lausuntoa sopimuksen uudelleen neuvotelluista kohdista. Tuomioistuimen 10 päivänä huhtikuuta 1992 antama lausunto oli myönteinen ja ETA-sopimuksen englanninkielinen toisinto parafoitiin Brysselissä huhtikuun 14 päivänä 1992.

ETA-sopimus allekirjoitettiin kaikilla ETA-kielillä ministeritasolla Porton kaupungissa Portugalissa 5 päivänä toukokuuta 1992.

Suomessa sekä eduskunta, hallinto että yhteiskunnan eri etupiirit ovat osallistuneet tiiviisti ETA-sopimukseen liittyvään valmisteluun.

Valtioneuvosto antoi eduskunnalle Suomen suhtautumista Länsi-Euroopan integraatiokehitykseen selostavan selonteon 1.11.1988 ja tiedonannon 29.11.1989. Lisäksi annettiin 13.3.1990 kattavampi, ETA-sopimusneuvottelujen asiasisältöä yksityiskohtaisesti selostava selonteko, joka oli eduskunnassa laajan valiokuntakäsittelyn kohteena. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta antoi yksityiskohtaisen mietinnön selonteosta (UaVM 7/1990 vp).

Hallitus antoi myös säännöllisesti eduskunnalle ja erityisesti sen ulkoasiainvaliokunnalle selvityksiä ETA-neuvottelujen etenemisestä.

ETA-neuvotteluja varten asetettiin 26.1.1990 neuvotteluvaltuuskunta, jonka jäsenet edustivat Suomea neuvotteluissa. Neuvottelijoiden tukena toimi laaja valmisteluorganisaatio, joka koostui eri hallinnonalojen sekä etujärjestöjen edustajista.

Vuonna 1987 perustettiin ulkoasiainministeriön alaisuuteen EFTA-EY-seurantatoimikunta, joka on koostunut keskeisten ministeriöiden kansliapäälliköistä sekä Suomen Pankin johtokunnan jäsenestä. Seurantatoimikunta on osallistunut Suomen kannanottojen valmistelemiseen. Sen alaisuudessa on toiminut viime vaiheessa 25 valmistelujaostoa, jotka on perustettu neuvotteluissa käsiteltävien asiakokonaisuuksien jaottelua noudattaen. Valmistelujaostoissa on ollut edustus eri viranomaisista ja elinkeinoelämän etujärjestöistä sekä ammattijärjestöistä. Ne ovat valmistelleet Suomen kannanotot ennen niiden viemistä seurantatoimikunnan vahvistettaviksi.

Tasavallan Presidentti asetti 26.5.1989 neuvottelukunnan valmistelemaan ja käsittelemään Suomen kannanottoja Länsi-Euroopan taloudelliseen yhdentymiskehitykseen liittyvistä kysymyksistä käytävissä neuvotteluissa. Neuvottelukuntaan kuuluu 53 jäsentä ja ne edustavat eri ministeriöitä, yhdentymiskehityksen kannalta keskeisiä keskusvirastoja, elinkeinoelämän etujärjestöjä, työmarkkinajärjestöjä sekä eduskunnassa edustettuna olevia puolueita. Myös Ahvenanmaan maakuntahallituksen edustaja on neuvottelukunnan jäsen.

Puhemiesneuvosto asetti 11.6.1991 eduskunnan sekä ulkoasiain- ja oikeusministeriön edustajista koostuvan toimikunnan selvittämään Euroopan talousalueen luomista koskevien sopimusten ja niihin liittyvän lainsäädännön eduskuntakäsittelyn menettelytapateknisiä ja voimavarakysymyksiä sekä niitä menettelyjä, joilla eduskunnan sisäinen päätöksenteko Euroopan talousalueeseen liittyvissä kysymyksissä järjestetään. Valtioneuvosto asetti 5.3.1992 komitean selvittämään yhdentymisratkaisujen vaikutuksia eduskunnan, tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulkopoliittisiin ja kansainvälisiä asioita koskeviin valtaoikeuksiin ja näihin liittyviin päätöksenteko- ja työnjakojärjestelmiin sekä laatimaan selvitysten perusteella tarvittavat ehdotukset muutoksiksi valtiosääntöön.

2. Sopimusten yhteiskunnallinen merkitys

ETA-sopimuksen vaikutukset ulottuvat koko yhteiskuntaan. Ennennäkemättömän mittavalla ja laaja-alaisella sopimuksella on suora vaikutus Suomen lainsäädäntöön ja sen kehittämiseen sopimuksen kattamilla aloilla. Sopimuksella hyväksytty säännöstö ei kuitenkaan määrittele harjoitettavan yhteiskuntapolitiikan sisältöä. Yrityksille ja yksittäisille ihmisille sopimus luo yhdenvertaiset toimintaedellytykset muiden ETA-valtioiden yritysten ja kansalaisten kanssa. Heidänkin osaltaan varsinainen toiminta jää sopimuksen asettamissa puitteissa omaan harkintaan.

ETA-sopimuksen kautta Suomi tulee kiinteäksi osaksi 19 maata ja liki 400 miljoonaa ihmistä kattavaa sisämarkkina-aluetta, jossa tavarat, palvelut, pääomat ja ihmiset liikkuvat yhteisten sääntöjen pohjalta vapaasti vuoden 1993 alusta lukien. Sillä sovitaan myös laajasta yhteistyöstä monilla aloilla kuten tutkimus- ja kehitystyö, koulutus, ympäristönsuojelu, kuluttajansuojelu, sosiaaliset kysymykset jne. ETA-sopimuksessa on lisäksi sovittu yhteisistä hallinnointi- ja päätöksentekoelimistä, menettelystä uusien päätösten valmistelemiseksi ja tekemiseksi sekä sopimuksen ja sen pohjalta tehtävien päätösten noudattamisen valvonnasta.

Lainsäädännöllisesti Suomi sitoutuu sopimuksen kattamilta osin yhteisiin sääntöihin ja niiden noudattamiseen sekä määrättyihin menettelytapoihin uuden lainsäädännön kehittämisessä. Sopimus ei kuitenkaan sisällä päätöksentekovallan luovuttamista ylikansallisille elimille, vaan viime kädessä lopulliset päätökset pysyvät omissa käsissä.

Sopimuksella ei myöskään luoda mitään yhteistä politiikkaa. ETA-sopimus ei merkitse yhteistä maatalouspolitiikkaa, ei yhteistä kauppapolitiikkaa, ei yhteistä talous- ja valuuttapolitiikkaa, ei yhteistä verotuspolitiikkaa, ei yhteistä sosiaalipolitiikkaa, ei yhteistä aluepolitiikkaa, ei yhteistä kulttuuripolitiikkaa eikä mitään muutakaan yhteistä politiikkaa. Sopimuspuolet voivat vapaasti harjoittaa haluamaansa toimintaa, kunhan sillä ei rikota ETA-sopimuksen määräyksiä. Yhteisten raamien sisällä kukin sopimuspuoli voi harkita minkälaisella politiikalla omat edut tulevat parhaiten hoidetuksi. Oman politiikan vaikutukset ulottunevatkin pitemmälle kuin mihin sopimus sinänsä osapuolia velvoittaa.

Ulkopolitiikka on kokonaan ETA-sopimuksen ulkopuolella. Erillisellä julistuksella sopimusmaat ilmoittavat kyllä valmiutensa kehittää vuoropuhelua myös ulkopoliittisista kysymyksistä. Pohjoismaiden välistä yhteistyötä voidaan ylläpitää ja kehittää, kunhan vain siitä ei synny ristiriitaa ETA-sopimuksen noudattamisen kannalta. Ahvenanmaan erityisasema on ETA-sopimuksessa myös turvattu.

ETA-sopimuksen hyväksyminen edellyttää Suomen lainsäädännön muuttamista sopusointuiseksi sopimuksen määräysten kanssa. Vaikka Suomen oman lainsäädännön kehittämisessä onkin kaiken aikaa kiinnitetty huomiota myös kansainväliseen kehitykseen, merkitsee ETA-sopimus sitoutumista mittavaan lainsäädäntöuudistukseen. Yksityiskohtaisesti muutostarpeita on selvitetty nyt esillä olevan esityksen eri kohdissa. Eduskunnan käsiteltäväksi on tulossa noin 250:n lain muuttamista koskevaa erillistä esitystä, jotka tulisi pääsäännön mukaan saada hyväksytyksi vuoden 1992 loppuun mennessä.

ETA-sopimus tulee ottaa huomioon myös muutettaessa maan sisäistä lainsäädäntöä sopimuksen piiriin kuuluvilla aloilla. Lainmuutoksille ei sinänsä ole estettä, kunhan vain ETA:n sekakomiteassa voidaan todeta, etteivät muutokset haittaa sopimuksen hyvää toimimista.

ETA-sopimussäännöstöön ETA:n sekakomitean päätöksellä tehtävät lisäykset ja muutokset rinnastuvat kansainvälisiin sopimuksiin, myös sellaiset, jotka asiasisältönsä puolesta muuten kuuluisivat Suomessa normaalin lainsäädännön piiriin. Voimaansaattamislakiesityksessä on tarkemmin selvitetty tästä johtuvia seurauksia valtioelinten toimivaltajakoon.

ETA-sopimuksen keskeisenä tavoitteena on tavaroiden, palvelujen, pääomien ja henkilöiden liikkumista koskevien esteiden poistamisella parantaa taloudellista tehokkuutta ja sitä kautta kohentaa taloudellisen kasvun edellytyksiä ja työllisyyttä. ETA-sopimuksen kansantaloudellisia vaikutuksia on selvitetty esityksen kohdassa 3.1. Sopimuksesta saatavien mahdollisuuksien hyväksikäyttö ja niistä johtuviin haasteisiin sopeutuminen riippuu ensisijaisesti maassa harjoitettavasta talous- ja muusta yhteiskuntapolitiikasta.

ETA-sopimuksen yksi keskeinen periaate on kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän poistaminen koko talousalueelta. Suomalaisille yrityksille tämä merkitsee toimintaedellytysten paranemista muissa ETA-valtioissa, vastaavasti myös muiden ETA-valtioiden yritysten toimintaedellytysten paranemista Suomessa. Hyödyke- ja tuotannontekijämarkkinoiden vapautumisen myötä kilpailu kiristyy, minkä tulisi heijastua kuluttajien eduksi hintatasoa alentavasti. Suomessa suojatuilla sektoreilla toimiville yrityksille kiristyvä kilpailu merkitsee sopeutumisongelmia, mikä voi ainakin aluksi vaikuttaa heikentävästi myös työllisyyteen. Yhteisten kilpailusääntöjen noudattamista valvovat EY:n komissio ja EFTAn valvontaviranomainen. Yhteisistä säännöistä ei voida poiketa ilman sopimusrikkomuksista johtuvia seuraamuksia.

Itsenäisten ammatinharjoittajien ja työntekijöiden liikkumista koskevien esteiden poistamisen ja liikkumisen edellytyksiä parantavien tutkintojen vastavuoroisen tunnustamisen ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen seurauksena voitaneen odottaa ihmisten liikkumisen ETA-valtiosta toiseen lisääntyvän. On vaikea määrällisesti arvioida, missä määrin ja mihin suuntaan liikkumista tulee tapahtumaan. Suomessa eri tahojen tekemien yleisarviointien ja EY:n sisäisten kokemusten valossa mitään yhteiskunnallisesti merkittävää muuttoliikettä ei ETA-sopimuksen seurauksena ole odotettavissa.

Henkilöiden liikkumiseen vaikuttaa yleisten toimintaedellytysten, joihin kuuluu oikeus hakea työtä koko talousalueella, lisäksi keskeisesti myös työpaikkojen tarjonta. Oleskeluluvan ETA-valtioiden kansalaiset saavat Suomessa kun työsuhde on syntynyt. Silloin he tulevat myös Suomen sosiaaliturvan piiriin. Sama koskee suomalaisia työnhakijoita muissa ETA-valtioissa. Sosiaaliturvan tasoon tai luonteeseen ETA-sopimus ei edellytä muutoksia. Se on kunkin maan itsensä päätettävissä. Sosiaaliturvan soveltamisessa ei kuitenkaan sallita syrjin-tää. Sosiaaliturvan koordinointijärjestelmässä on sovittu mitä etuuksia ja miten viedään maasta toiseen. ETA-sopimus ei myöskään merkitse passiunionia, vaikka rajatarkastusten yksinkertaistamisesta aiotaankin ryhtyä keskustelemaan sopimuspuolten kesken.

ETA-neuvottelujen alkaessa ja niiden aikana Suomessa on kiinnitetty sosiaaliturvan ohella erityistä huomiota omistusoikeuteen. Omistusoikeuden osalta sopimukseen sisältyy Suomelle kiinteää omaisuutta ja yritysostoja koskeva kolmen vuoden siirtymäkausi. Yksityisten henkilöiden vapaa-ajan asuntojen kuten kesämökkien omistusoikeuden edellytyksenä on asuminen Suomessa Tanskassa voimassa olevan mallin mukaisesti. Sopimukseen sisältyy myös suojalauseke, jonka perusteella vakavien taloudellisten, yhteiskunnallisten tai ympäristöön liittyvien syiden vuoksi sopimukseen sisältyviä oikeuksia, myös omaisuuden hankintaan liittyviä oikeuksia, on mahdollista rajoittaa.

Neljän vapauden lisäksi ETA-sopimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset heijastuvat myös muilla aloilla harjoitettavan yhteistyön kautta. Täysi osallistumisoikeus EY:n tutkimus- ja koulutusohjelmiin tarjoaa suomalaisille tutkimuslaitoksille, korkeakouluille ja yrityksille uudelle tasolle nousevaa yhteistyömahdollisuutta. Sen hyväksikäyttö edellyttää myös kotimaassa uudenlaista panostusta. Sama koskee kaikkia muitakin yhteistyöaloja. Kuluttajansuojelun, ympäristönsuojelun ja sosiaalisten kysymysten osalta neljään vapauteen suoraan liittyvät määräykset eivät laske Suomen normitasoa. Eräiltä osin määräyksiä Suomessa joudutaan kiristämään. Joidenkin yksittäisten kysymysten osalta on sovittu erityisratkaisuista. Yhteisen normitason kehittämisessä ja muussa yhteistyössä vaikutusmahdollisuudet paranevat. Korkea normitaso ja ympäristön osalta kestävän kehityksen periaate sisältyvät sopimuksessa johdannon tavoitteenasetteluun. Mikään ei myöskään estä Suomea ottamasta käyttöön sopimuksessa sovittua normitasoa tiukempiakin määräyksiä, kunhan ne vain eivät ole ristiriidassa muiden sopimusvelvoitteiden kanssa.

ETA-sopimuksen tarjoamien mahdollisuuksien hyväksikäyttö ja sen tuomien ongelmien ratkaiseminen on suuri yhteiskunnallinen haaste niin hallinnolle, yrityksille kuin yksityisille kansalaisillekin. Hallinnointiin, päätöksentekoon ja muuhun toimintaan osallistuminen edellyttää asiasisällön ja menettelytapojen tuntemuksen lisäksi entistä laajemmilta piireiltä aktiivisuutta ja entistä parempaa kieli- ja neuvottelutaitoa. Yritysten, ammatinharjoittajien ja työntekijöiden kannalta ei ETA-sopimuksen jälkeen voida enää puhua Suomen kotimarkkinoista, koska samat säännöt koskevat koko talousaluetta. Varautumisen uusiin haasteisiin ja valmiuksien parantamisen uusien mahdollisuuksien hyväksikäyttämiseen tulisikin olla mahdollisimman laajaa.

3. ETA-sopimuksen taloudelliset vaikutukset
3.1. ETA-sopimuksen vaikutuksista kansantalouteen ja talouspolitiikkaan
3.1.1. Yleisarvio

Suomen talouden rakenne on pääpiirteiltään varsin samankaltainen EY:n taloudellisen rakenteen kanssa. Palvelujen osuus bruttokansantuotteesta on kummassakin noin 2/3. Investointiasteemme on ollut korkeampi kuin EY:ssä; yksityisen kulutuksen osuus puolestaan matalampi. Julkisen kulutuksen osuus on kummassakin lähes viidennes. Sosiaalisten tulonsiirtojen osuus bruttokansantuotteesta on EY:ssä noin viidennes, mutta Suomessa noin kymmenen prosenttia 1.12.1991. Kokonaisveroaste, jossa muun muassa työnantajan pakolliset eläkevakuutusmaksut ovat mukana, on Suomessa jonkin verran korkeampi kuin EY:n jäsenvaltioissa keskimäärin. Viennin osuus on meillä laskenut viime vuosina alle EY:ssä vallitsevan tason. Tehdasteollisuuden osuus on meillä noin viidennes ja EY:ssä vajaa neljännes. Teollisuuden rakenne on meillä yksipuolisempi kuin EY:ssä.

Euroopan talousalueen luomisen keskeinen tavoite on vähentää tavaroiden, palvelusten, pääomien ja työvoiman liikkumisen esteitä alueeseen kuuluvien maiden välillä. Päämääränä on turvata kaikille yrityksille, elinkeinonharjoittajille sekä työvoimalle mahdollisimman vapaa ja tasavertainen pääsy hyödyke- ja tuotannontekijämarkkinoille koko talousalueella. Markkinoiden toimivuuden koheneminen ja kilpailun kiristyminen lisäävät talouksien tehokkuutta ja vahvistavat pitkän aikavälin taloudellisen kasvun perustaa.

Rajamuodollisuuksien ja -esteiden vähentäminen alentaa ulkomaankaupan kustannuksia yrityksissä ja julkisella sektorilla. Esteiden madaltuminen ja kustannusten pieneneminen luovat edellytyksiä talousalueen sisäisen kaupan vilkastumiselle ja kilpailulle.

Tavaroiden ja palvelusten sekä työvoiman ja pääomien mahdollisuus liikkua nykyistä vapaammin tehostaa kilpailua ja kaventaa siten kuluttajaa hyödyntävällä tavalla kustannusten ja hintojen välisiä marginaaleja niin tuotannossa kuin jakelussakin. Kilpailun lisääntyminen tähän saakka kansallisesti suhteellisen suojatuilla aloilla pakottaa nostamaan tuottavuutta, kun kustannusten vyöryttäminen hintoihin vaikeutuu.

Laajan yhtenäisen markkina-alueen synty edistää suurtuotannon etujen hyödyntämistä ja sallii suhteellisiin etuihin perustuvan kansainvälisen erikoistumisen syventämisen. Tuottavuus kohoaa ja yksikkökustannukset alenevat.

Euroopan talousalueeseen liittyminen turvaa Suomen vientiteollisuudelle tasavertaiset toimintapuitteet päämarkkina-alueellamme, mikä on välttämätön edellytys Suomen kaltaisen pienen talouden kehitykselle.

Laajat markkinat edistävät lisäksi tuotteiden ja tuotantomenetelmien kehittämistä ja siten pidemmällä aikavälillä taloudellista kasvua. Euroopan talousalueella tiivistyvä yhteistyö tutkimuksessa ja tuotekehityksessä voimistaa yhdentymisen taloudellista kasvua tukevia vaikutuksia.

On perusteltua arvioida, että Euroopan talousalueen luomisen taloudelliset vaikutukset ovat myönteisiä alueen kaikissa maissa. Menneisyydestä saadut kokemukset tukevat tätä arviota. Vaikutusten suuruudesta ei voida tehdä täsmällisiä laskelmia, mutta muun muassa EY:n piirissä tehdyt arviot osoittavat, että alueen kansantuote on keskipitkällä aikavälillä huomattavasti suurempi kuin ilman yhdentymistä. Kilpailun tehostuessa tuottavuus kohoaa ja kuluttajahintojen nousu hidastuu samalla kun myös työllisyys kohentuu pitkällä aikavälillä. Markkinoiden toimivuuden parantuminen kohentaa alueen kilpailukykyä alueen ulkopuolisiin maihin nähden ja lisää näin osaltaan talouskasvua Euroopan talousalueella.

Missä määrin yksittäiset valtiot hyötyvät yhdentymisestä, riippuu paljolti paitsi harjoitettavasta talouspolitiikasta myös yritysten ja työmarkkinoiden sopeutumisesta uuteen toimintaympäristöön. Markkinavoimien merkitys eri maiden talouksien tasapainottajana korostuu yhdentymisen olosuhteissa. Laajamittainen julkinen tuki tai muunlaiset kilpailuoloja vääristävät talouspoliittiset toimet ovat pitkälti poissuljettuja vaihtoehtoja, koska ne syrjisivät talousalueeseen kuuluvien toisten maiden yrityksiä ja vääristäisivät siten kilpailuolosuhteita.

Lyhyellä aikavälillä integraation vaikutukset ovat sekä myönteisiä että kielteisiä. Varautuminen yhdentyviin markkinoihin lisää investointeja ja nopeuttaa talouksien rakennesopeutusta. Rajaesteiden väheneminen ja kilpailun lisääntyminen vähentävät toisaalta työpaikkoja sopeutumiskautena aiemmin suojatuilla kotimarkkinoilla. On epävarmaa syntyykö uusia työpaikkoja sitä mukaa kuin vanhoja poistuu ja siirtyvätkö työvoima ja pääomat riittävän joustavasti uusille aloille ja alueille. On odotettavissa, että yhdentymisen alkuvaiheessa työttömyys lisääntyy paikallisesti ja maissa, joiden sopeutumiskyky on heikko.

On perusteltua olettaa, että yhdentymisen vaikutukset ovat Suomessa samansuuntaisia kuin muissa talousalueen maissa. Osallistuminen lisää kansallisten talouksien tehokkuutta ja kokonaistuotantoa sekä mahdollistaa näin elintason kohottamisen. Tämän edellytyksenä on se, että tuotantovoimat kohdentuvat myös Suomessa uudelleen ja että kilpailu nyt vielä monilla tavoin suojassa toimivilla sektoreilla lisääntyy huomattavasti, vaikka näille aloille ei markkinoiden pienuuden ja syrjäisyyden vuoksi tulisikaan ulkomaisia kilpailijoita.

Euroopan taloudellisen yhdentymisen ulkopuolelle jättäytyminen heikentäisi taloutemme kilpailukykyä. Kaupanesteet säilyisivät ennallaan tai saattaisivat pidemmällä aikavälillä lisääntyä. Yhdentymisen tuottavuutta kohottavat vaikutukset jäisivät toteutumatta ja tehoton toiminta suojatulla sektorilla voisi jatkua. Vientiteollisuus joutuisi käyttämään kalliimpia tuotantopanoksia kuin kilpailijamaiden yritykset. Suomalaisilla yrityksillä ei olisi myöskään yhtä hyviä mahdollisuuksia kuin kilpailijamaiden yrityksillä osallistua eurooppalaiseen tutkimus- ja tuotekehitystoimintaan. Turvatakseen toimintaedellytyksensä monien suomalaisyritysten olisi siirrettävä toimintojaan yhä enemmän ulkomaille.

3.1.2. Ulkomaankauppa

Euroopan yhdentymisen vaikutukset välittyvät ulkomaankauppaan eri tavoin. Tärkeimmät näistä kauppavirtoihin vaikuttavista tekijöistä ovat yleinen kysynnän kasvun voimistuminen Euroopassa sekä yhdentymiskehitykseen osallistuvien maiden välisen kaupanesteiden väheneminen. Välillisiä vaikutuksia, jotka suuntaavat kaupan kehitystä pitemmällä aikavälillä ja lisäksi vaikuttavat tuotannon ja kaupan rakenteeseen, ovat muun muassa suorien sijoitusten kautta toteutuvat muutokset tuotantokapasiteetin sijainnissa Euroopan talousalueella sekä hinta- ja kustannusrakenteiden muutosten kautta toteutuvat kilpailukykyvaikutukset.

EY:n sisämarkkinaohjelman toteutumisen arvioidaan voimistavan merkittävästi taloudellista kasvua yhteisön alueella. Kasvava kysyntä eri jäsenmaissa lisää myös varsinaisen yhteisöalueen ulkopuolelta tapahtuvaa tuontia ja kasvattaa siten myös maailmankauppaa. Tämä vaikutus riippuu osittain EY:n harjoittaman kauppapolitiikan luonteesta. Mitä liberaalimpaa yhteisön yhteinen kauppapolitiikka on, sitä enemmän ulkopuoliset valtiot saavat hyötyä.

Edelleen, sisämarkkinaohjelma merkitsee siihen osallistuvien maiden välisten kaupanesteiden poistumista, esimerkiksi teknisten määräysten yhdenmukaistumista ja julkisten hankintojen vapauttamista, ja siten kauppavaihdon vilkastumista yhteisöalueen sisällä. Kaupan lisääntyminen yhteisömaiden välillä perustuu osittain siihen, että tuonti kolmansista maista syrjäytyy. ETA-ratkaisun keskeisiä vaikutuksia on se, että sen avulla tämä syrjäytetyksi tulemisen uhka kyetään Suomen teollisuuden osalta pääosin välttämään. Sopimuksen tuloksena merkittävä osa niistä kaupanesteistä, joilla vielä on ollut merkitystä suomalaiselle teollisuudelle kaupassa EY:n jäsenvaltioiden kanssa, poistuu. Myös palvelujen kaupan esteitä puretaan.

Samalla väistyvät myös monet tuotannontekijäliikkeiden rajoitukset, jotka ovat vaikeuttaneet suomalaisten yritysten sopeutumista eurooppalaiseen työnjakoon. Kolmas, pitemmällä aikavälillä ulkomaankaupan määräytymiseen vaikuttava seikka ovat suorat sijoitukset, jotka tulevat entistä enemmän korvaamaan kauppavirtoja. Tähän vaikuttaa myös se, että olosuhteet eivät muutu vain varsinaisen valmistustoiminnan kohdalla. Myös monet muut yritystoiminnan kannalta keskeiset, merkittäviä kustannuksia aiheuttavat toiminnot kuten varastointi ja kuljetukset joudutaan arvioimaan uudelleen.

Sisämarkkinaohjelma pyrkii ratkaisemaan EY:n jäsenvaltioiden osalta tuotannon tehokkuuden ― suurtuotannon etujen ― ja vapaan kilpailun välistä ristiriitaa ja siten vastaamaan Yhdysvaltojen ja Japanin haasteeseen erityisesti kallista huipputekniikkaa ja tutkimuspanostusta vaativilla aloilla. Yhdentyneiltä eurooppalaisilta markkinoilta voidaan löytää tilaa riittävälle määrälle kyllin suuria ja tehokkaita tuotantoyksiköitä siten, että kilpailuolosuhteet eivät markkinoilla vaarannu. Tämä avaa mahdollisuuden edelleen kohottaa tuottavuutta. Samalla entistä paremmin toimiva kilpailu takaa tuotantopanosten edullisemman saatavuuden. Erityisesti pienen kansantalouden kannalta ulkomaankaupan laajenemisen ja yhdentymisen kautta saavutettavissa olevilla tehokkuuseduilla on ratkaiseva merkitys kilpailukyvyn kohentamisessa.

Kilpailukyvyn määräytyminen muuttuu, kun hyödyke- ja tuotannontekijämarkkinat avautuvat. Voimistuva kilpailu ja suurtuotannon etujen hyväksikäytön helpottuminen nopeuttavat tuottavuuden kasvua, mikä mahdollistaa kansantalouden kilpailukyvyn sopeutumisen entistä avoimempiin markkinoihin. Suomen lähtötasoltaan korkea hinta- ja kustannustaso aiheuttaa sen, että muutokset meillä voivat olla suhteellisen voimakkaita. Toisaalta voidaan arvioida, että mitä enemmän sopeutumistarvetta kansantaloudella on, sitä enemmän voidaan integraatiosta pitemmän ajan kuluessa saada hyötyä. On ilmeistä, että tämä merkitsee tuotannon ja viennin rakennemuutosten jatkumista 1990-luvulla.

Tuotannon ja ulkomaankaupan rakenteeseen yhdentymisellä näyttäisi olevan kahdenlaisia vaikutuksia. Aloilla, joissa tuotannontekijäpanostus ja raaka-aineperusta ovat merkittäviä tekijöitä, integraatio korostaa asianomaisen valtion ja toimialan suhteellista etua. Tämän mukaisesti Euroopan talousalueen sisäinen työnjako syvenisi siten, että voimakkaat ja kilpailukykyiset tuottajat entisestäänkin vahvistaisivat asemiaan ja että kauppavirrat eri toimialojen välillä lisääntyisivät. Suomelle tämä kehitys merkitsisi ennen kaikkea metsäteollisuuden aseman korostumista. Muutokset tässä suhteessa olisivat tuskin kovin voimakkaita, sillä jäljellä olevien kaupanesteiden poistuminen ei sanottavasti vaikuta metsäteollisuuden kilpailuasemaan, jossa potentiaaliset suurtuotannon edut on suureksi osaksi jo hyödynnetty. Itse asiassa voidaan arvioida, että muun muassa metsäteollisuuden raaka-ainekäytössä tapahtumassa olevien muutosten vuoksi Suomen suhteellinen etu metsäteollisuustuotteiden tuottajana on osin heikentymässä.

Muille runsasta pääoma- ja tutkimuspanostusta vaativille toimialoille kiristyvässä kilpailussa selviytyminen näyttäisi merkitsevän ratkaisuja, jotka edellyttävät entistä laajempaa, yli rajojen ulottuvaa yritysten välistä yhteistyötä. Yhdentymiseen liittyvä pääomamarkkinoiden vapauttaminen näyttäisi antavan tällaiseen yhteistoimintaan uusia mahdollisuuksia. Tämänsuuntaisen kehityksen ei sinänsä tarvitse merkitä työpaikkojen menetyksiä, sillä näillä aloilla Suomen kustannuskilpailukyky on voinut nopean tuottavuuden nousun vuoksi säilyä suhteellisen hyvänä.

Vielä viime vuosikymmenen alussa Suomen teollisuudella oli suhteellinen etu Euroopan maiden vertailussa työvaltaisilla aloilla. Nyt suhteellinen etumme näyttää olevan aloilla, joilla koulutetun työvoiman käytöllä on keskeinen merkitys. Työvaltaisilla aloilla selviytyminen yhdentymisen johdosta lisääntyvästä kilpailusta edellyttänee merkittävää kustannusten alenemista tai toiminnan suuntaamista uudelleen.

Toinen kehityslinja koskee toimialoja, joissa tuotannontekijäpanostuksella on vähemmän ratkaiseva merkitys. Näihin kuuluvat muun muassa monet Suomen kannalta tärkeät koneenrakennusteollisuuden alat. Näillä aloilla yhdentyminen tapahtuu pikemminkin toimialojen sisällä, tehokkuusetujen hyväksikäytön ja erikoistumisen kautta siten, että alan sisäinen kauppa lisääntyy. Viime vuosikymmenen aikana toteutunut teollisuuden voimakas tuottavuuden kasvu ja siihen perustunut vientimenestys koski paljolti aloja, joilla mahdollisuudet saada tehokkuusetuja muun muassa uutta teknologiaa hyödyntämällä ovat suuret.

Tällä niin sanotulla ristikkäiskaupalla, joka on kaikkein nopeimmin kasvava maailmankaupan osa ja joka olennaisesti liittyy talouksien yhdentymiseen, on kuitenkin toistaiseksi ollut Suomen ja EY:n jäsenvaltioiden välisessä kaupassa suhteellisen vähäinen merkitys. Kaupan ja tuotannontekijäliikkeiden esteiden poistuessa näyttäisi näiden seikkojen merkitys kuitenkin korostuvan. Samalla sekä viennin että tuonnin kansantuoteosuudet ilmeisesti kasvavat.

3.1.3. Tuotannontekijävirrat

Tavarakauppa on jo pitkälti vapaata. Sen sijaan tuotannontekijöiden liikkeiden vapauttaminen merkitsee olennaista muutosta nykytilanteeseen verrattuna. ETA-sopimus vähentää kaupanesteiden vaikutusta suoriin sijoituksiin. Tarve kiertää kaupanesteitä suorien sijoitusten avulla käy tarpeettomaksi. Suorien sijoitusten määrä ja suuntautuminen riippuu entistä selvemmin siitä, millaiseksi yritykset näkevät strategiset vaihtoehtonsa.

On mahdollista, että suorien sijoitusten kasvu Suomesta ulkomaille hidastuu. Jos kustannuserot Suomen ja EY:n jäsenvaltioiden välillä tasaantuvat yhdentymisen vuoksi, paine siirtää tuotantoa ulkomaille korkean kotimaisen kustannustason vuoksi vähenee. Toimintojen kansainvälistyminen yhdentymisen seurauksena luo toisaalta ainakin jossain määrin tarvetta laajentaa ja uudelleensijoittaa toimintoja, mikä voi lisätä suoria sijoituksia. Suomen markkinoiden avautuminen puolestaan lisännee ulkomaisten yritysten sijoituksia Suomeen.

Kilpailun lisääntyminen ja toisiin maihin sijoittautumisen helpottuminen johtanevat siihen, että yritykset voivat entistä vapaammin sijoittua parhaaksi katsomalleen alueelle. Sijaintiin vaikuttavina tekijöinä tullevat korostumaan kustannustason lisäksi muun muassa talouden toiminta, koulutustaso, työmarkkinaolosuhteet sekä muut yritysten toimintaedellytyksiin vaikuttavat tekijät.

Työvoiman liikkuvuutta rajoittavien esteiden väheneminen lisännee työvoiman siirtymistä korkean elintason maihin, mikä pienentäisi eri maiden välillä vallitsevia työllisyys- ja palkkaeroja. Vaikutukset ilmenisivät todennäköisesti hyvin hitaasti. Työvoiman liikkuvuutta rajoittavat edelleen monet säädökset ja kulttuurien erot.

Työvoiman liikkuvuusmahdollisuuksien kohentuminen ja suomalaisten yritysten kansainvälistyminen lisännevät suomalaisen korkeasti koulutetun työvoiman halukkuutta siirtyä EY:n alueelle, koska koulutettujen suhteelliset palkat ovat suurempien palkkaerojen ja keveämmän verotuksen vuoksi EY:n jäsenvaltioissa korkeampia kuin Suomessa samalla kun elinkustannukset ovat matalampia kuin Suomessa.

Suomen nimellisesti korkea palkkataso ja pienet tuloerot voivat houkutella jossain määrin vähän koulutettua työvoimaa EY:n matalapalkkamaista Suomeen. Maantieteellinen sijaintimme ja ilmastomme, kieli- ja kulttuurierot sekä elinkustannusten korkeus hillinnevät kuitenkin tehokkaasti muuttohalukkuutta EY:n jäsenvaltioista Suomeen.

3.1.4. Talouspolitiikan kehykset

Taloudellisen yhdentymisen tiivistyminen syventää valtion osallistumista kansainväliseen työnjakoon. Talouden kehitys riippuu tällöin aiempaa selkeämmin sen kauppakumppaneiden talouskehityksestä sekä valtion vientimenestyksestä, siis kilpailukyvystä. Myös suhdannevaihtelut välittyvät tällöin entistä nopeammin valtiosta toiseen.

Kunkin valtion oma talouspoliittinen liikkumavara samalla pienenee ja talouspolitiikan hoidolle asetettavat vaatimukset kasvavat. Talouden tasapainoinen kehitys ja tehokkuus nousevat yhä tärkeämmiksi; tasapainoinen kehitys vähentää inflaatiovaaraa ja tehokkuus pitää kustannustason kurissa. Yhdentymisen syveneminen lisää sekä talouden ulkoista riippuvuutta että talouspolitiikalle tästä koituvia rajoituksia.

ETA-sopimuksen voimaantulo ei sinänsä muodollisesti vaikuta mahdollisuuksiimme harjoittaa itsenäistä talouspolitiikkaa. Vaikka EY:n talous- ja rahaliittosuunnitelmat asteittain toteutuvat ja sisältävät myös julkisen sektorin budjettipolitiikan ja budjettien rahoitusta koskevia rajoituksia, ei näillä rajoituksilla sellaisinaan ole vaikutusta ulkopuolisiin maihin. Kotimaisen kysynnän ja siten muun muassa työllisyyden kehitykseen voidaan edelleenkin pyrkiä vaikuttamaan perinteisin suhdannetasaustoimin kuten säätelemällä julkisia menoja tai verotuksen tasoa, sillä ETA-sopimuksessa ei ole määräyksiä, jotka estäisivät tällaiset toimet. Liioin raha- tai tulopolitiikkaan ei sopimuksella ole suoranaisia vaikutuksia.

Selvää on, että neljän vapauden toteutuminen merkitsee kiinteiden valuuttakurssien vallitessa varsin tiukkoja rajoituksia Suomen finanssipolitiikalle. Elvytykseen pyrkivällä finanssipolitiikalla ei välttämättä saavuteta tavoiteltuja tuloksia tuotannon ja työllisyyden suhteen, jos inflaation kiihtyminen johtaa kilpailukyvyn heikkenemiseen, vaihtotasevajeen kasvuun ja korkojen nousuun.

Tuotannontekijöiden sekä hyödykkeiden liikkumisen helpottuminen johtaa siihen, että verotusta koskevia säännöksiä tultaneen eri maissa yhdenmukaistamaan jo markkinavoimien luomien paineiden vuoksi ilman erityisiä yhdenmukaistamista koskevia sopimuksiakin. Paineet samankaltaistumiseen, käytännössä verotuksen kevenemiseen, ovat sitä suuremmat, mitä helpommin verotuksen kohde pystyy liikkumaan keveämpää verotusta soveltavaan valtioon.

Kytkeytymisemme Länsi-Euroopan talouksien yhdentymiseen edellyttää vakaata, kestävällä tasolla olevaa markan arvoa suhteessa Euroopan muihin valuuttoihin. Tämä antaa talouspolitiikalle ja inflaatiokehitykselle selkeän ohjenuoran; harjoitettavalle talouspolitiikalle asetetaan aikaisempaa ahtaammat rajat inflaation suhteen. Aktiivisella korkopolitiikallakaan ei sanottavasti voida vaikuttaa taloudelliseen kehitykseen. Ulkomaisten pääomaliikkeiden vapautuminen on johtanut siihen, että korkotason kehitys riippuu olennaisesti kansainvälisistä korkoliikkeistä sekä valuuttamarkkinoiden kehityksestä.

Tasapainoinen talouskehitys perustuu siten olennaisesti joustaviin markkinoihin sekä kilpailukykynäkökohtiin perustuvaan tulopolitiikkaan. Kilpailijamaita nopeampaan kustannuskehitykseen vievät ratkaisut johtaisivat nopeasti ulkomaankaupan tasapainon heikkenemiseen ja vaatisivat talouspolitiikan kiristämistä.

3.1.5. Verotus

Yleisenä periaatteena ETA-sopimuksessa on se, että kansalaisuuden perusteella tapahtuva syrjintä on kiellettyä. Suomen verojärjestelmän mukaan verovelvollisuus perustuu täällä asumiseen tai toimimiseen eikä kansalaisuuteen. Täten kansalaisuuden perusteella tapahtuvaa syrjintää ei esiinny Suomen verojärjestelmässä. Poikkeuksena tästä voitaneen kuitenkin pitää ulkomaisilta ajoneuvoilta Suomessa tapahtuvasta maantieliikenteestä eräissä tapauksissa perittäviä veroja, joista Suomi tulee vastavuoroisuuden periaatetta noudattaen luopumaan.

Verotuksen osalta ETA-sopimuksen tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevassa osassa kielletään syrjivä sisäinen verotus ja sisäisten verojen takaisinmaksu. ETA-sopimukseen ei sisälly suoranaisesti välitöntä verotusta koskevia määräyksiä.

3.1.6. ETA-sopimuksen vaikutus alueelliseen kehitykseen

ETA-sopimuksen vaikutuksia alueelliseen kehitykseen on vaikea arvioida täsmällisesti. Vaikutukset ovat pääosin välillisiä ja riippuvat paljolti yleisestä taloudellisesta kehityksestä. Julkisen sektorin sisällä toteutettaviin aluepoliittisiin toimenpiteisiin ETA-sopimus ei vaikuta. Siten esimerkiksi kuntien valtionosuusjärjestelmä kantokykyluokituksineen samoin kuin julkisten infrastruktuuri- ja muiden sellaisten investointien suuntaaminen alueellisin perustein ovat edelleen täysin kansallisesti päätettävissä. Yritystoimintaan liittyvät alueelliset vaikutukset syntyvät lähinnä kansainvälisen ja kotimaisen kilpailuasetelman muuttumisesta.

ETA-sopimus kieltää antamasta sellaista tilapäistäkään tukea yrityksille, joka vääristäisi kilpailuasemaa ETA-markkinoilla.

Sopimus antaa kuitenkin Suomelle mahdollisuuden omaan aluetukipolitiikkaan siellä, missä työttömyys- ja talouskehitys ovat huonot. Tällä tuella voidaan näin vaimentaa kielteisiä kehitysvaikutuksia. Aluepoliittista tukea joudutaan joidenkin tukien osalta muuttamaan, mutta parhaillaan menossa olevassa aluepolitiikan uudistamisessa otetaan huomioon ETA:n valtiotukisääntöjen asettamat rajoitukset.

Elintarviketeollisuus on yksi ala, joka joutuu ETA-sopimuksen aiheuttaman kansainvälistymisen johdosta tervehdyttämään toimintaansa selviytyäkseen uudessa kilpailutilanteessa. Vaikka elintarviketeollisuus on keskittynyt Etelä-Suomeen, ei toimialan lääneittäisessä työvoimaosuudessa ole merkittäviä eroja. Niillä alueilla, joilla teurastus- ja lihanjalostus muodostavat merkittävän osuuden alueen elintarviketeollisuuden henkilökunnasta, voidaan tutkimusten mukaan olettaa saneerauksen kuitenkin olevan voimakkainta.

Matkailu on eräs EY:n nopeimmin kasvavista toimialoista. Matkailun edistämiskeskus on tarkistanut matkailuelinkeinolle kohdistuvaa tukea siten, että tuki ei enää kohdistu yrityksille eikä muutenkaan vinouta kilpailua. Näin ollen nykyinen tuki ei ole ETA-sopimuksen vastainen. Muihin matkailulle myönnettäviin tukiin, kuten läänin kehittämisraha ja Lapin matkailun lomatuki, ei niiden luonteen ja vähäisyyden vuoksi liioin kohdistu muutospaineita.

Muiden alueellisesti vaikuttavien tukimuotojen osalta alueellinen kuljetustuki ei ETA-sopimuksen tultua voimaan olisi nykymuodossaan sallittu tukimuoto. Kuljetustuen loppuminen saattaa vaikuttaa Pohjois- ja Itä-Suomen teollisuuden kilpailukykyyn, etenkin metsäteollisuuden osalta. Alueellisen kuljetustuen uudistaminen on osa aluelainsäädännön uudistamista, jossa kuljetustuen sijasta toimitaan yritysten sijaintituen puitteissa.

Suomen aluekehityksen kannalta merkittävän KERA Oy:n toiminta ja rahoitusmuodot eivät tule muuttumaan ETA-sopimuksen johdosta. KERA Oy:n toimintaa on myös mahdollista sopimuksen estämättä laajentaa koko maan kattavaksi.

EY:n koulutusohjelmien yhtenä tavoitteena on alueellisen tasapainon edistäminen. Rahoitusta myönnetään esimerkiksi hankkeisiin, jotka mahdollistavat syrjäseutujen nuorten osallistumisen henkilövaihtoon. Tällä voidaan katsoa olevan myönteinen vaikutus alueellisen kehityksen kannalta. Tietoverkkoyhteistyöhön osallistuminen ja teknologiansiirron tehostuminen parantavat syrjäisten alueiden kehitysmahdollisuuksia.

Mikäli kirjolohen tuotanto lisääntyy viennin kasvaessa, sillä on merkitystä alueelliseen kehitykseen saaristo- ja rannikkoalueilla.

Teknologiansiirron tehostuminen teknologiayhteistyön kautta vaikuttaa positiivisesti alueelliseen kehitykseen.

Kilpailukykyisimmät yhdyskunnat tulevat menestymään. Aluepoliittisilla toimenpiteillä tuleekin auttaa eri alueiden tuotantorakenteen uudistamista siten, että reaalinen kilpailukyky paranee.

3.2. Esityksen taloudelliset vaikutukset ja budjettivaikutukset
Yleistä

ETA-sopimuksella on huomattavia vaikutuksia valtion tulo- ja menoarvioon. Se aiheuttaa valtiolle välittömiä lisämenoja, toisaalta myös vähentää valtion menoja. Paineet verotuksen alentamiseksi kasvavat, mutta tuotannon kasvuvaikutuksen takia valtion tulot myös lisääntyvät.

Suurimmat välittömät kustannukset aiheutuvat Suomen maksuosuudesta ETA:n rahoitusjärjestelmään (koheesiorahasto) ja Suomen maksuosuudesta EY:n III puiteohjelmaan. ETA-sopimuksen täytäntöönpanon aiheuttamat valmistelu-, seuranta- ja valvontatehtävät edellyttävät henkilöresurssien lisäämistä kotimaan hallinnossa sekä jonkin verran Brysselissä. Matkakustannukset tulevat kasvamaan kansainvälisen yhteydenpidon lisääntyessä. Tutkimus-, koulutus- ja kehittämishankkeet ja niiden vaatimat voimavaratarpeet lisääntyvät. Samoin koko valtionhallinnon ETA-koulutus edellyttää lisämäärärahoja.

Sopimuksesta voidaan olettaa johtuvan myös menojen vähenemistä. Eräät tukimuodot todennäköisesti supistuvat, koska kilpailua vääristävät tukimuodot on poistettava. Julkisten hankintojen vapauttaminen vähentänee valtion määrärahatarpeita lähinnä suurten infrastruktuurihankkeiden osalta. Sopimus pakottaa kilpailusyistä jatkamaan valtion- ja kunnallishallinnon saneeraamista, mikä vähentänee valtion menopaineita.

Näiden budjetin ETA-menojen nettovaikutusta ei toistaiseksi ole mahdollista arvioida.

Sopimuksen vaikutusten arviointia valtion budjetin tulopuolen kehitykseen vaikeuttavat muun muassa seuraavat tekijät.

Sopimukseen ei tule määräyksiä verotuksen yhdenmukaistamisesta. Voitaneen kuitenkin arvioida, että Suomen talouden entistä suurempi integroituminen muuhun Länsi-Eurooppaan lisää paineita luonnollisten henkilöiden tuloverotuksen alentamiseen. Suomessa marginaaliverot ovat kansainvälisesti korkeat ja paineet eläkemaksujen korottamiseen ovat lähivuosina suuret. Yritysten ja muiden yhteisöjen tuloverotuksessa aleneva kansainvälinen suuntaus pakottanee kilpailusyistä jatkamaan verotuksen alentamista myös Suomessa. Tarve saada ulkomaisia investointeja maahan vaikuttaa samansuuntaisesti.

Välillisessä verotuksessa EY:n tavoitteena on kaksiportaisen arvonlisäveron käyttöönotto jäsenmaissa, ja kilpailusyistä myös Suomessa jouduttaneen lähivuosina siirtymään tähän verotuskäytäntöön. Tämä merkitsisi kuitenkin vähintään verotuottojen kasvun hidastumista verrattuna nykyrakenteeseen, kun otetaan huomioon muun muassa seuraavat tekijät. Maataloustuotteiden verottaminen alemman verokannan mukaisesti samoin kuin kaikkien palvelujen ottaminen arvonlisäverotuksen piiriin merkitsisivät usean miljardin tulonmenetyksiä valtiolle. Paineet autoveron ja alkoholin verottamisen alentamiseksi ilmeisesti kasvaisivat. Sen sijaan verovapaan myynnin loppuminen talousalueen sisäisessä matkailussa lisäisi verotuottoja, mutta saattaisi vähentää matkailua.

Edellä esitetyn perusteella näyttäisi kokonaisvaikutuksena olevan budjetin tulojen kasvun hidastuminen verrattuna nykytilanteeseen. Toisaalta tuotannon kasvun odotettavissa oleva nopeutuminen lisää valtion verotuloja, mutta inflaation oletettu hidastuminen puolestaan heikentää veroprogression tulovaikutusta.

Integraation syventämisen ja ETA-sopimuksen solmimisen eräs keskeinen perustelu on ollut sen oletetut suotuisat tuotannon kasvuvaikutukset. Ne aiheutuvat muun muassa tuotannon mittakaavaeduista, kaupan esteiden poistumisesta ja kilpailun lisääntymisestä. ETA-sopimus myös alentanee Suomen yleistä hintatasoa.

Kokonaisuutena ETA-sopimuksen vaikutuksista kuntien talouteen ei ole käytettävissä täsmällisiä arvioita. Koska sopimuksen oletetaan lisäävän koko kansantalouden kasvua ja tulonmuodostusta, olisi vaikutus tällöin myös koko kuntasektorin tasolla positiivinen.

Suurin ETA-sopimuksesta johtuva menoerä muodostuu Suomen maksuosuudesta ETA:n rahoitusjärjestelmään. Maksuosuus, joka suoritetaan ulkoasiainministeriön kautta, on arviolta runsaat 110 miljoonaa markkaa vuodessa viiden vuoden ajan eli vuosina 1993―1997.

EY:n kolmannen puiteohjelman budjetti on 5,7 miljardia ECUa. Vuoden 1990 bruttokansantuoteosuuksien perusteella laskettu komissiolle maksettava kolmannen puiteohjelman osallistumismaksu on Suomen osalta yhteensä noin 360 miljoonaa markkaa, jonka voidaan tämänhetkisten tietojen perusteella arvioida jakautuvan eri vuosille seuraavasti: 1993 100 miljoonaa markkaa, 1994 160 miljoonaa markkaa ja 1995 100 miljoonaa markkaa (maksatusperusteisesti esitettynä).

Rahoja palautuu Suomeen sen mukaan, miten tutkimusohjelmiin osallistutaan. Komissio maksaa pääsäännön mukaan 50 prosenttia hankkeen kokonaiskustannuksista. Loppurahoitus tulee kansallisista lähteistä. Hankkeeseen osallistuva yritys maksaa itse osuutensa loppukustannuksista. Julkista erillisrahoitusta tarvitaan kattamaan tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen osallistumiskustannuksia sekä luomaan valmiuksia yhteistyölle. Kotimaan julkinen erillisrahoitustarve (päätösperusteisesti esitettynä) on noin 230 miljoonaa markkaa, joka jakautuu eri vuosille suunnilleen seuraavasti: 1993 120 miljoonaa markkaa ja 1994 110 miljoonaa markkaa.

Komissio on ehdottanut kolmatta puiteohjelmaa koskevaa 2 miljardin ECUn lisärahoitusta, josta ei ole vielä tehty päätöstä. Jos lisäbudjetti hyväksytään, Suomi joutuu maksamaan noin 200 miljoonaa markkaa lisää komissiolle.

Puiteohjelmamaksut on tarkoitus maksaa keskitetysti ulkoasiainministeriön kautta. Erillisrahoitustarve sen sijaan hoidetaan kunkin hallinnonalan omalta momentilta. Tätä rahoitustarvetta käsitellään ministeriökohtaisesti eri hallinnonalojen menoja koskevassa osuudessa.

Kolmannen puiteohjelman lisäksi eräät hallinnonalat osallistuvat EY:n muihin yhteistyöohjelmiin ja myös näiden ohjelmien rahoitus on tarkoitus järjestää keskitetysti ulkoasiainministeriöstä. Suomen rahoitusosuus osallistumisesta opetusministeriön hallinnonalaan kuuluviin EY:n tietopalveluohjelmiin (IMPACT) on noin 500 000 markkaa. Koulutusohjelmien ja Media-ohjelman rahoitusosuudet ovat yhteensä noin 23,1 miljoonaa markkaa vuonna 1993 ja yli 40 miljoonaa markkaa vuonna 1995. Kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalalla PK-yritysten osalta EY:n yritysohjelman (1988― 1993) kustannukset ovat Suomen osalta vuonna 1993 osallistumisen laajuuden mukaan noin 4 miljoonaa markkaa. Ympäristöministeriön hallinnonalalla osallistuminen Euroopan ympäristöviraston toimintaan maksaa noin 1 miljoona markkaa vuodessa. Työministeriön hallinnonalalla osallistuminen Dublin-instituutin toimintaan maksaa vuonna 1993 tämän hetken arvion mukaan enintään 1 miljoonaa markkaa. Vaikka osallistumismaksut tässä kappaleessa todettuihin ohjelmiin suoritetaan ulkoasiainministeriön momentilta, asianomaiset hallinnonalat vastaavat ohjelmien toteutuksesta ja hallinnoinnista ja tästä aiheutuvista kustannuksista.

Osallistuminen EY:n komiteoihin vaatii koko tutkimus- ja kehityssektorilla kaiken kaikkiaan vajaat 20 henkilötyövuotta, mistä suurin osa on suoraa lisäystä nykyiseen tilanteeseen verrattuna. Perustettavan sihteeristön tarve on lisäksi 3―5 täysipäiväistä henkilöä.

Erilaiset tutkimusyhteistyöhön liittyvät toiminnot vaativat entistä runsaammin virkamiesten työaikaa myös kotimaassa.

Täysinosallistuminen puiteohjelmaan merkitsee sitä, että Suomen EY-tutkimusyhteistyön volyymi on kasvatettava noin kolminkertaiseksi nykyiseen verrattuna. Tutkimussektorilla työmäärän lisäys on erittäin suuri ja sitoo huomattavan määrän tutkijoita. Suurimpia ongelmia tutkimusyhteistyön mahdollisuuksien täysimääräisessä hyödyntämisessä ja varojen mahdollisimman suuressa palautumisessa Suomeen on epäilemättä tutkimushenkilöstön riittävyys.

Teknisten määräysten tarkastustoiminta siirtyy osittain tehtäväksi muissa ETA-valtioissa, mikä vähentää tarkastuskustannuksia Suomessa. Tarkoitus on siirtyä tarkastustoiminnassa nykyistä enemmän liikelaitostoimintaan, minkä voidaan arvioida vähentävän kustannuksia. Toisaalta valvonta siirtyy rajoilla tapahtuvasta tarkastuksesta enemmän markkinavalvontaan, jonka tehostaminen tulee aiheuttamaan lisäkustannuksia. Näiden muutosten kokonaisvaikutusta ei kuitenkaan ole mahdollista vielä arvioida.

ETA-sopimuksen toimeenpaneminen kaupan teknisten esteiden alalla lisää työtehtäviä valtionhallinnossa. Lisääntyneet tehtävät voidaan kuitenkin hoitaa monessa tapauksessa kohdentamalla henkilöstöä uudelleen. Kansallisesta säädösvalmistelusta vapautuu henkilöstöä kansainvälisiin tehtäviin. Tuotteiden rajatarkastuksista luopuminen vapauttaa henkilöstöä ja voimavaroja Suomessa tapahtuvaan tuotteiden testaukseen ja tarkastukseen sekä markkinavalvontaan. Useassa ministeriössä, keskusvirastossa tai toimielimessä tarvitaan kuitenkin lisähenkilöstöä. Tarve koskee ammattivirkamiesten lisäksi myös muita henkilöstöryhmiä, kuten esimerkiksi kääntäjiä sekä toimisto- ja ATK-henkilöstöä.

ETA-sopimuksen johdosta myös EFTAn menot kasvavat siitä syystä, että EFTA perustaa oman valvontaelimen ja tuomioistuimen sekä laajentaa sihteeristöään uusien ETA-tehtävien vuoksi. Tämän takia myös ulkoasiainministeriön pääluokasta maksettava Suomen EFTA-jäsenmaksu tulee kasvamaan. Koska EFTAn uusien toimintojen suunnittelu on vielä kesken, ei tarkkaa arviota Suomen EFTA-jäsenmaksusta tulevaisuudessa voida tehdä. Tämän hetken arvio on 34 miljoonaa markkaa vuonna 1993. Maksuosuus kattaa myös EFTAn muusta toiminnasta aiheutuvat kulut.

Taloudelliset vaikutukset hallinnonaloittain

Täsmällisiä arvioita ETA-sopimuksen taloudellisista vaikutuksista eri hallinnonaloilla ei ole mahdollista vielä laatia. Arviot on tehty helmikuun 1992 tietojen pohjalta. Arviot täsmentyvät koko ajan ja eduskunnalle voidaan antaa tarkempaa tietoa hallituksen esityksen käsittelyn aikana.

Lisätarpeet pystytään osittain kattamaan ministeriöiden tulevien vuosien menokehysten puitteissa. Osittain ministeriöillä on kuitenkin sellaisia menoja, joihin tarvitaan lisämäärärahoja. Kunkin hallinnonalan tarkastelussa on pyritty toteamaan, onko lisärahoitus tarpeen.

Pyrittäessä tekemään kokonaisarviota sopimuksesta valtiolle aiheutuvista kustannuksista voidaan todeta seuraavat menot. Suomen maksuosuus ETA-rahoitusjärjestelmään on runsaat 110 miljoonaa markkaa vuodessa vuosina 1993―1997, maksuosuudet EY:n III puiteohjelmaan sekä muihin yhteistyöohjelmiin vuonna 1993 yhteensä noin 129,6 miljoonaa markkaa. Kotimainen rahoitus tutkimus- ja yhteistyöohjelmiin on eri hallinnonaloilla vuonna 1993 yhteensä noin 100 miljoonaa markkaa. EFTAn jäsenmaksu on arviolta noin 34 miljoonaa markkaa.

Henkilöstön lisätarvetta on vaikea arvioida, sillä ministeriöt eivät ole pystyneet vielä luotettavasti arvioimaan mahdollisuuksia nykyisten resurssien uudelleenkohdentamiseen. Jos oletetaan, että keskimääräinen valtiolle aiheutuva kulu yhden lisähenkilön palkkaamisesta on noin 245 000 markkaa vuodessa, aiheutuisi ministeriöiden arvioimasta runsaan 100 henkilön lisätarpeesta yhteensä noin 25 miljoonan markan menot vuodessa.

Matkamäärärahojen tarve on vuonna 1993 noin 24 miljoonaa markkaa ja koulutustarve aiheuttaa arviolta 7 miljoonan markan menot. Muita sekalaisia menoja aiheutuu noin 80 miljoonaa markkaa.

Eläkemenojen kasvu aiheuttaa vuonna 1993 noin 160 miljoonan markan lisämenot, josta 120 miljoonaa markkaa aiheutuu Pohjoismaisen sosiaaliturvasopimuksen (81/81) muuttamisesta ETA-sopimuksen johdosta ja sen vaikutuksesta kansaneläkkeisiin.

Tullien, tuontimaksujen ja muiden sellaisten maksujen ETA-sopimuksesta johtuvat muutokset aiheuttavat valtiolle noin 30 miljoonan markan tulojen vähennyksen vuodessa.

Ulkoasiainministeriö

Ulkoasiainministeriön hallinnonalalla suurimmat ETA-sopimuksesta aiheutuvat menot ovat Suomen maksuosuus ETA:n rahoitusjärjestelmään, Suomen maksuosuudet EY:n kolmanteen puiteohjelmaan sekä Suomen EFTA-jäsenmaksu, joita kaikkia on selostettu edellä. Näiden maksujen aiheuttamaa määrärahatarvetta ei voida kattaa ulkoasiainministeriön tulevasta menokehyksestä vaan niihin tarvitaan lisämääräraha.

Ulkoasiainministeriön hallinnonalalla ETA-sopimuksesta aiheutuvat välittömät henkilöstölisäykset on turvattu vuoden 1992 tulo- ja menoarviossa, jossa ministeriön koordinaatiotehtävien hoitamiseen on osoitettu neljä uutta virkaa. Vuoden 1993 ja sen jälkeistä tarvetta ei voi vielä luotettavasti arvioida. Suomen pysyvää edustustoa EY:ssä joudutaan vahvistamaan pääasiassa ammattiministeriöiden henkilöstöllä.

Matkakustannuksia arvioidaan olevan vuonna 1993 noin 5 miljoonaa markkaa. Tarkoitus on, että sopimuksen tultua voimaan kukin hallinnonala vastaa itse sopimuksesta johtuvista omista matkakuluistaan. Ulkoasiainministeriön kustannettaviksi jäisivät vain ministeriön omien virkamiesten matkat sekä mahdolliset ennakoimattomat muiden viranomaisten matkat. Koulutus hoidetaan ministeriön tavanomaisena koulutustoimintana kohdentamalla koulutusta integraatiokoulutukseen.

Oikeusministeriö

Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston tilapäisen ETA-yksikön tehtävänä olisi huolehtia ETA-sopimuksen voimaansaattamiseen liittyvän lainvalmistelun ohjauksesta. Tähän liittyy myös voimaansaattamislainsäädännön sopimuksenmukaisuuden valvontaan liittyvä yhteistyö EFTAn valvontaviranomaisen kanssa. Uusien ETA-säädösten osalta yksikön nykyiset säädösten suomenkielisten toisintojen valmistelutehtävät mahdollisesti jatkuvat. Vuoden 1992 talousarvion mukaan yksikön henkilöstömäärä alenee vuoden 1992 aikana kahdella nykyisestä kahdeksasta.

ETA-sopimuksesta ei aiheudu lisätarpeita ministeriön matkamäärärahojen osalta. Sopimuksesta johtuu sen sijaan huomattavia uusia koulutustarpeita erityisesti tuomioistuimien osalta. Integraatiokoulutus on otettu huomioon oikeusministeriön koulutustoiminnan painopistealana. Integraatiokoulutuksen tarpeen ajoittuminen samanaikaiseksi alioikeusuudistuksen aiheuttaman koulutustarpeen kanssa saattaa kuitenkin edellyttää ministeriön koulutusmäärärahojen lisäämistä.

Sisäasiainministeriö

Pelastuspalvelun osalta yhteistoimintatehtävät ja mahdollisesti perustettavan avunantokomennuskunnan valmiuden ylläpito edellyttävät muutaman henkilön työpanosta. Paikallispoliisissa tehtävät lisääntyvät.

EY:n direktiivien mukainen hankinnoista ilmoittaminen lisäisi alkuvaiheessa hankinnoista vastaavien viranomaisten hallintokustannuksia. Kilpailun lisääntyminen alentaisi kuitenkin hankintahintoja. Myös neuvonta ja koulutus tuovat mukanaan lisäkustannuksia eri viranomaisille.

Tuotevalvonnan kustannukset ovat arviolta 1.5 miljoonaa markkaa.

Koulutus sisäasiainministeriön hallinnonalalla edellyttää vuosina 1992―1995 600 000 markan lisämäärärahaa.

Valtiovarainministeriö

Valtiovarainministeriön hallinnonalalla ETA-säädöksiin perustuvat tilastot on uudistettava säädösten mukaisiksi siirtymäkauden aikana, tilastotoimen osalta 1995 saakka, osittain 1997 saakka. Uudistamisesta aiheutuviksi kokonaiskustannuksiksi koko siirtymäkauden ajalta on laskettu noin 20 miljoonaa markkaa. Pysyviksi lisäkustannuksiksi on vuositasolla arvioitu 6―7 miljoonaa markkaa. Kustannusten suurin osa on henkilöstökustannuksia, koska eräissä tilastoissa (teollisuus, liikenne) joudutaan lisäämään henkilöstöä useammalla henkilöllä ainakin uudistuksen ajaksi. Sopimus lisää hallinnon työmäärää kaikilla niillä tilastoalueilla, joista on säädöksiä. Sopimus lisää henkilöstön määrää näillä tilastoalueilla siirtymävaiheen aikana, mikäli nykyiset tehtävät aiotaan hoitaa keskeytyksittä myös tänä aikana. Näin arvioiden henkilöstön lisäystarve on 20 henkilöä. Henkilöstön lisäystarve siirtymävaiheen jälkeen riippuu siitä, supistetaanko tilastotuotantoa joillakin säädösten ulkopuolelle jäävillä tilastoalueilla sekä muista toiminnoista. Mikäli näin ei tehdä, henkilöstön lisäystarve pysyvästi on noin 10―15 henkilöä. Kustannuksissa on myös tilastojärjestelmien yleisestä muuttamisesta (esimerkiksi uuden toimialaluokituksen käyttöönottaminen) sekä laitehankinnoista aiheutuvia atk- ja muita kustannuksia. Samoin kustannuksissa on mukana koulutus- ja matkakustannuksia. Myös tiedonantajille tietojen antamisesta aiheutuvat menot lisääntyvät.

ETA-sopimuksen hallinnointi ja tulevan ETA-lainsäädännön valmistelu vaatinee valtiovarainministeriön rahalaitostoimiston voimavarojen lisäystä pysyvästi yhdellä henkilötyövuodella. Sopimus vaatii osallistumista ulkomailla tapahtuvaan komitea- ja muuhun valmistelutyöhön ja tämän aiheuttama vajaus kotimaiseen valmistelukapasiteettiin on korvattava.

Pankkitarkastusviraston arvioitu ETA-sopimuksen hallinnointiin tarvittava pysyvä henkilökunnan lisäys on 3―5 henkilötyövuotta.

Rakennushallinnossa direktiivien edellyttämien ilmoitusten tekeminen vaatii arviolta 30 henkilötyöpäivän työpanoksen vuodessa.

Koko hallinnonalalla edellä mainitut ETA-sopimuksen vaatimat henkilöstövoimavarat pyritään hoitamaan sisäisin siirroin lisäämättä henkilökunnan määrää. Erillisessä työryhmässä pohditaan mahdollisuutta turvata pankkitarkastusviraston lisävoimavaratarve irrottamalla virasto budjetin ulkopuoliseksi itsenäiseksi laitokseksi, jonka menoista valvottavat vastaisivat.

Koulutusmäärärahasta, jota ministeriössä on tällä hetkellä varattu noin miljoona markkaa, tullaan suuri osa käyttämään integraatiokoulutukseen.

Matkamäärärahoja ei myöskään ole tarkoitus lisätä, vaan määrärahat pyritään ohjaamaan tarvittaessa ETA-sopimuksen vaatimiin matkoihin.

Opetusministeriö

Kotimaiset toimintakustannukset koulutus-, tutkimus- ja viestintäalalla ovat vuonna 1993 noin 27,5 miljoonaa markkaa, josta tutkimusohjelmien osuus on 19 miljoonaa markkaa. Vuonna 1995 kun kaikki ohjelmat avautuvat Suomelle ja muille EFTA-valtioille voidaan kustannukset arvioida yli 40 miljoonaksi markaksi.

Alustavan arvion mukaan ETA-sopimuksen toimeenpano edellyttää opetusministeriön hallinnonalalla noin 20 henkilötyövuoden panoksen. Tällä hetkellä ETA-asioiden hoito vaatii noin 9 henkilön työpanoksen. Lisätarve vuosina 1993-1995 on noin 11 henkilötyövuotta. Pääosa tarpeesta kohdistuu opetusministeriön alaisiin laitoksiin kuten opetushallitus, kansainvälisen henkilövaihdon keskus ja Suomen Akatemia, jotka tulevat huolehtimaan ohjelmien kansallisesta hallinnosta.

Maa- ja metsätalousministeriö

Maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalalla valtion tehtävät lisääntyvät huomattavasti, mutta tarkkojen lukujen esittäminen työmäärästä ja henkilöstön määrästä on tässä vaiheessa mahdotonta.

Kustannuksia on arvioitu lähinnä vain valtiolle aiheutuvien kulutusmenojen näkökulmasta. Pääomakustannusten, joiden määrä jäänee arvion mukaan vähäiseksi, sekä muille organisaatioille aiheutuvien kustannusten selvittäminen ei tässä vaiheessa ole mahdollista. Suurimman kustannuserän muodostavat toiminnan lisäyksestä johtuvat henkilöstökustannukset, kuten palkat, toimituspalkkiot, koulutus ja matkakustannukset. Lisäksi menoja aiheutuu tutkimustoiminnasta, tiedottamisesta, painatuksista ja muista toimistomenoista sekä vähäisistä kalusto- ja laitehankinnoista.

Työmäärän lisäystä on tarkasteltu lähinnä henkilötyövuosien lisäyksen valossa. Maataloussektorin voimavaratarve vuonna 1993 on noin 6 henkilötyövuotta ja eläinlääkintäsektorin voimavaratarve noin 50 henkilötyövuotta. Kokonaisuudessaan menot ovat yhteensä 25 miljoonaa markkaa, joka jakaantuu palkkausmenoihin 10,5 miljoonaa markkaa, matkakustannuksiin 3 miljoonaa markkaa, koulutuskuluihin 3 miljoonaa markkaa, tutkimukseen 2 miljoonaa markkaa ja muihin kulutusmenoihin 3,5 miljoonaa markkaa. Lisäksi mukana on 3 miljoonaa markkaa, joka on maa- ja metsätalousministeriön erillisrahoitustarve EY:n kolmanteen puiteohjelmaan. Osa tarkastustoiminnasta tulee olemaan vastaanottajalle maksullista, joten valtiolle aiheutuvat menot tullaan osittain kattamaan tutkimus- ja tarkastusmaksuilla. Tuloja arvioidaan muodostuvan 4 miljoonaa markkaa.

Lannoitteiden tarkastusjärjestelmän muutokset edellyttävät tarkastushenkilöstön työtehtävien suuntaamista uudelleen, mutta henkilöstötarve voitaneen hoitaa hallinnonalan sisäisinä siirtoina. Matkat aiheuttavat noin 260 000 markan kulut vuodessa, käännöspalkkiot ja tiedon välitys noin 30 000 markkaa. Valtion maatalouskemian laitoksen akkreditoinnin kustannusten arvioidaan olevan kymmeniä tuhansia markkoja ja sen ylläpito on vuosittain noin 10 000 markkaa.

Torjunta-aineiden osalta ulkomaanmatkat aiheuttavat noin 200 000 markan lisäkulut vuodessa ja käännöspalkkiot ja tiedotustehtävät noin 30 000 markkaa vuodessa.

Liikenneministeriö

Liikenneministeriön matkakustannustarpeen arvioidaan lisääntyvän vuositasolla vähintään 1 miljoonalla markalla. Telehallintokeskuksen ja Ilmailulaitoksen matkakustannusten arvioidaan lisääntyvän n. 0,5―1 miljoonalla markalla. Käännöskustannuksia ja muita ulkopuolisista palveluista aiheutuvia kustannuksia on myös arvioitu aiheutuvan ministeriössä 200 000―300 000 markkaa sekä sen alaisessa hallinnossa vähintään 500 000 markkaa.

Uusien tehtävien hoitamista varten ministeriössä on perustettava rajoitetusti uusia virkoja. Virkojen perustamisesta (1 virka liikenneministeriöön, 1 virka Telehallintokeskukseen, mahdollisesti 1―2 virkaa Ilmailulaitokseen) aiheutuu noin 1 miljoonan markan palkka- ja muut kustannukset.

Tietopankkiyhteyksistä aiheutuu noin 40 000―50 000 markan kustannukset vuositasolla.

Kaupan teknisten esteiden sektorilla ETA-sopimus ei muuta ammattivirkamiesten tarvetta, mutta virkamiesten tehtävät muuttuvat asteittain. Käännöstyöhön tarvitaan yksi kielenkääntäjä. Matkakuluja aiheutuu vuosittain yhteensä noin 250 000 markkaa ja koulutuskuluja noin 20 000 markkaa.

Osallistuminen EY:n tutkimus- ja kehitysohjelmiin merkitsee vuonna 1993 noin 2,2 miljoonan markan ja vuonna 1994 noin 2,5 miljoonan markan erilliskustannuksia merentutkimuksen osalta. Tiede- ja teknologiaohjelman MAST teknologiaosuuden erilliskustannuksista aiheutunee lisäksi noin 1,5 miljoonan markan kustannukset vuosina 1993 ja 1994. Lisäksi komiteatyöskentely edellyttää huomattavaa lisäystä matkamäärärahoissa. Myös liikenneministeriö varautuu osallistumaan eräisiin EY:n tutkimushankkeisiin, joista aiheutuvia kustannuksia ei tässä vaiheessa voida kuitenkaan tarkemmin arvioida.

Kauppa- ja teollisuusministeriö

Kauppa- ja teollisuusministeriö pyrkii toteuttamaan ETA-sopimuksen aiheuttaman työmäärän lisäyksen hallinnon voimavaroja uudelleen kohdentamalla. ETA-sopimuksesta muuten aiheutuvia lisämenoja ei voida hoitaa nykyisen menokehyksen puitteissa kuin osittain.

ETA-komiteatyöskentelystä arvioidaan aiheutuvan lisäkustannuksia matkakuluina noin 3 miljoonaa markkaa.

Valtiontukimääräysten kustannusvaikutuksia valtiontalouden kannalta ei voida arvioida tässä vaiheessa. Julkisten hankintojen osalta hallintomenettelyt ja kustannukset lisääntyvät sekä valtion että kuntien osalta.

III puiteohjelman kotimaiset erilliskustannukset ovat kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalalla noin 72 miljoonaa markkaa vuonna 1993.

Informaatikon viran perustaminen aiheuttaa lisäkustannuksia.

Kaupan teknisten esteiden alalla ministeriölle aiheutuu lisäkuluja. Matkakuluja aiheutuu yhteensä noin 1,5 miljoonaa markkaa. Ministeriö on asettanut toimikunnan selvittämään sähköturvallisuusasioiden organisointia ja rahoitusta. Ennakkotarkastuksen poistuminen merkitsee sitä, että Sähkötarkastuskeskus menettää nykyisistä tuloistaan 30―40 miljoonaa markkaa. Markkinavalvonnan vuosikustannukset ovat noin 20―30 miljoonaa markkaa.

Paineastioiden osalta tarkastustehtävien määrä vähenee, mutta osallistuminen määräysten ja standardien laadintaan lisääntyy. Teknillisen tarkastuskeskuksen piiritoimistojen tarkastusvälineiden tasokorotus edellyttää noin 2―3 miljoonan markan ja niiden vuotuinen ylläpito noin 0,3 miljoonan markan lisäystä vuodessa. Käännöstöistä aiheutuu noin 200 000 markan lisäkulut. Aerosolitarkastuksista vapautuu noin 1,5 henkilön vuotuinen työpanos.

Jalometallien tarkastuksessa tarvittavan ATK-järjestelmän kehittämiseen tarvitaan noin 100 000 markkaa. Siirryttäessä markkinavalvontaan mittauslaitteiden tarkastuksesta kertyvät tulot vähenevät merkittävästi.

Tuoteturvallisuuden valvontaan liittyvän tutkimustoiminnan määrärahoja olisi lisättävä.

Kaupan teknisten esteiden kysymysten valtion sisäinen koordinointi on tarkoitus keskittää yhteen ministeriöön. Tämä aiheuttaa 1―2 henkilön lisätarpeen.

Sosiaali- ja terveysministeriö

Sosiaali- ja terveysministeriön yksityisvakuutustoimistossa lisähenkilöstönä tarvitaan 2 uutta esittelijää vuosina 1993 ja 1994. Uusia ulkomaan virkamatkoja arvioidaan kertyvän noin yksi matka kuukaudessa. Arvioidut lisäkustannukset olisivat siten vuonna 1993 yhteensä noin 0,95 miljoonaa markkaa ja vuonna 1994 noin 1,4 miljoonaa markkaa. Lukuihin sisältyvät edellisten vuosien lisätarpeet. Nämä lisäkustannukset eivät kuitenkaan jää rasittamaan valtiontaloutta, sillä ne peritään vakuutus- ja eläkelaitoksilta niin sanottuina vakuutustarkastusmaksuina kuten muutkin vakuutustoiminnan valvonnasta valtiolle aiheutuvat kustannukset.

Sosiaalivakuutuksesta hallinnolle aiheutuvat uudet tehtävät lisäävät hallintomenoja. Näiden tarkka arviointi on vaikeaa. Merkittävimpiä menoihin vaikuttavia tekijöitä on sopimuksesta suoraan aiheutuvien vaikutusten ohella Pohjoismaisen sosiaaliturvasopimuksen muutos ETA-sopimuksen johdosta ja sen vaikutus kansaneläkkeisiin, joita koskevaa lainsäädäntöä tullaan myös muuttamaan. Uusi järjestely merkitsee, että muissa Pohjoismaissa asumisella ansaitut kansaneläkkeet maksetaan Suomessa asuville eläkeläisille samalla kun heille asumisen perusteella maksettavat Suomen kansaneläkkeet ovat pienempiä kun nykyisen lainsäädännön mukaiset. Toisaalta taas Suomen on maksettava täällä asumisen perusteella ansaitut kansaneläkkeet muihin Pohjoismaihin. On arvioitu, että alkuvaiheessa vuonna 1993 näiden järjestelyjen eläkemenojen lisäävä vaikutus on noin 120 miljoonaa markkaa. Tämän jälkeen menokehitykseen vaikuttaa erisuuntaisia tekijöitä, joiden yhteistuloksena kansaneläkemenot myöhempinä vuosina edelleen hitaasti kasvavat siten, että vuonna 2000 lisäys on noin 200 miljoonaa markkaa.

Työeläkemenojen lisäys on vuonna 1993 noin 40 miljoonaa markkaa, josta se kasvaa noin 75 miljoonaan markkaan vuonna 2000. Nämä menot ovat lähinnä yksityisen sektorin menoja.

Kansainvälisten maksujen ja tietojen välitystehtävien keskittäminen Kansaneläkelaitokseen vaikuttaa kuntien valtionosuusjärjestelyihin, ja ne tulee ottaa huomioon. Samalla joudutaan järjestämään menettelystä aiheutuvat valtionosuudet Kansaneläkelaitokselle. Menettelyllä on vaikutuksensa valtion budjetointijärjestelmään.

Sopimus edellyttää yhden lakimiehen ja yhden tuoteturvallisuusasioihin perehtyneen terveydenhuollon asiantuntijan lisäystä sosiaali- ja terveysministeriössä. Sosiaali- ja terveyshallituksessa tarvitaan yksi virka lisää. Siirtymäkaudella tarvitaan erityisasiantuntijaresursseja. Koulutuskustannukset ovat noin 60 000 markkaa 1―2 vuoden aikana.

Sairaanhoitotarvikkeita sääntelevän EY-direktiivin edellyttämien rekistereiden perustaminen maksaa arviolta noin 500 000 markkaa. Lääkevalvontajärjestelmän kehittäminen ja myyntilupahakemusten arviointi edellyttää ulkopuolisten asiantuntijoiden käyttöä, minkä arvioidaan aiheuttavan noin 500 000 markan kulut vuodessa. Hakemusten käsittelyaikavaatimusten täyttäminen edellyttää noin 10 tilapäistä lisähenkilöä ja niistä aiheutuvat kulut ovat noin 2,6 miljoonaa markkaa vuodessa.

Tarkoituksena on, että muista ETA-valtioista olevat vakuutusyhtiöt, jotka alkavat harjoittaa vakuutuspalvelujen vapaata tarjontaa Suomessa, joutuvat tilittämään välilliset verot ja lakisääteiset maksut (vakuutusmaksuvero, palosuojelumaksu, liikenneturvallisuusmaksu) samoin edellytyksin kuin Suomeen toimipaikan perustaneet vakuutusyhtiöt. Arviota siitä, mikä vaikutus vakuutuspalvelujen vapaalla tarjonnalla tulee olemaan välillisten verojen ja lakisääteisten maksujen kertymään, ei voida esittää.

Matkakuluja arvioidaan aiheutuvan yhteensä noin 940 000 markkaa vuodessa. Käännöstöihin arvioidaan tarvittavan noin 300 000 markkaa vuodessa.

Ministeriön henkilöstön ETA-yleiskoulutuksen järjestämiseen tarvitaan noin 450 000 markkaa ja lisäksi usean vuoden ajan noin 200 000 markkaa kieli- ym. koulutukseen.

Ympäristöministeriö

Ympäristöministeriön hallinnonalalla mahdollisten henkilöstökustannusten lisäksi kustannuksia syntyy osallistumisesta EY:n tutkimusohjelmiin, Euroopan ympäristöviraston toimintaan ja EY:n, ETA:n ja EFTAn asiantuntija- ja hallintoelinten toimintaan. Matkakustannusten arvioidaan lisääntyvän noin 3 miljoonalla markalla. Käännös- ja julkaisumenot aiheuttavat noin 1 miljoonan markan menot.

Työtehtävät lisääntyvät sekä ympäristöministeriössä että vesi- ja ympäristöhallituksessa ETA-sopimuksen johdosta merkittävästi. Mikäli uusia virkoja ei perusteta, nykyisiä tehtäviä tulee runsaasti karsia.

ETA-sopimus aiheuttaa yleistä kustannusten lisäystä muun muassa tiedonvälityksestä, tilastoinnista, raportoinneista ja selvityksistä, ja osa niistä kohdistuu myös tutkimuslaitoksiin ja kuntiin. Direktiivien toimeenpano lisää kustannuksia myös kuntatasolla, sillä niiden vaatimusten täyttäminen edellyttää tiettyjä investointeja, kuten polttolaitosten tai jätteiden hyödyntämislaitosten rakennus- tai korjausinvestointeja. Direktiivit tiukentavat myös kunnallisten jäteveden puhdistamojen vaatimuksia ja vaikuttavat kunnallisten energialaitosten ympäristönsuojelutoimintaan. Markkamääräisten arvioiden esittäminen ei ole tässä vaiheessa mahdollista.

Rakennustuotteita käsittelevään asiantuntijaryhmään osallistumisesta aiheutuu noin 1 260 0000 markan kustannukset. Koulutuskustannukset ovat noin 100 000 markkaa. Meluun liittyvien päästömääräysten valvontaa varten akkreditoidun mittauspaikan rakentaminen ja mittausvalmiuksien järjestäminen aiheuttavat noin 3―4 miljoonan markan kustannukset. Melupäästöarvojen todentamismittauksiin tarvitaan vuosittain noin 50 000―100 000 markkaa. Koulutuskustannukset ovat noin 50 000 markkaa.

Työministeriö

ETA-sopimuksen taloudelliset vaikutukset työhallinnon alalla arvioidaan olevan vuonna 1993 yhteensä noin 7,7 miljoonaa markkaa ja vuosina 1994―1996 noin 7,9 miljoonaa markkaa.

Ohjelmiin ja verkostoihin osallistumisen vaikutukset voidaan arvioida tarkemmin vasta kun EFTA-valtioiden osallistumisen maksuperuste on selvä. Alustavan arvion mukaan kustannukset olisivat vuonna 1993 yhteensä noin 2,3 miljoonaa markkaa ja vuosina 1994―96 noin 2,6 miljoonaa markkaa. Työvoimapoliittinen tutkimus vaatisi varoja vuonna 1993 ja vuosina 1994―1996 noin 1 miljoonaa markkaa. Koulutuskustannukset ovat noin 1.4 miljoonaa markkaa vuodessa. Matkakuluja on arviolta 1 miljoona markkaa vuodessa. Työsuojeluhallitukselle aiheutuu kuluja työturvallisuuteen ja standardointiin liittyvistä matkoista, käännöstöistä sekä julkaisuista yhteensä noin 2 miljoonaa markkaa vuodessa.

ETA-sopimuksesta aiheutuva työmäärän lisäys työhallinnon alalla on yhteensä noin 33 henkilötyövuotta, mikä pyritään pääosin hoitamaan sisäisin siirroin ja uudelleenkohdennuksin.

Eräiden tullien, tuontimaksujen ja muiden sellaisten maksujen muutokset

Jalostettujen maataloustuotteiden hinnanerokorvausjärjestelmän muutoksen arvioidaan vähentävän talousalueelta tuotavista elintarvikkeista kannettavia verotuloja nykyiseen tilanteeseen verrattuna noin 80 miljoonalla markalla ja vähentävän jalostettujen elintarvikkeiden viennistä maksettavia hinnanerokorvauksia noin 50 miljoonalla markalla.

Kalataloustuotteiden tuotekateluetteloon kuuluvien tuotteiden tullien poistuminen tai alentuminen vähentää tuontitulleista kertyviä tuloja. Tulojen arvioidaan kuitenkin alenevan vain vähäisessä määrin, koska tullit ovat jo nyt varsin alhaiset eikä tuonnin odoteta nykyisestään juuri lisääntyvän.

4. ETA-sopimuksen vaikutuksista päätöksentekojärjestelmiin

ETA-sopimuksen johdosta entistä suurempi osa Suomen lainsäädännöstä perustuu kansainvälisiin sopimuksiin. Tämä lainsäädännön osa tulee kehittymään ETA-sopimuksella perustettujen toimielinten, erityisesti ETA:n sekakomitean, päätösten pohjalta. Komiteassa päätetään muun muassa uusista säännöistä, jotka tulevat voimaan Euroopan talousalueella. Koska ETA-sopimus edellyttää, että EFTA-valtioilla on yhteinen äänioikeus, sekakomitean tekemiä päätöksiä edeltävät EFTA-valtioiden väliset neuvottelut niiden yhteisen kannan muodostamiseksi. Nämä neuvottelut käydään pysyvässä komiteassa, jonka EFTA-valtiot perustavat ETA-sopimuksen yhteydessä. Pysyvää komiteaa käsitellään hallituksen esityksen jaksossa 7.III.

ETA-sopimuksen ratifiointi aiheuttaa sen, että Suomessa on järjestettävä päätöksentekomenettely ETA-kysymysten ratkaisemiseksi. Tämän lisäksi ratifioinnilla on epäsuoria vaikutuksia suomalaisten valtioelinten keskinäiseen toimivallanjakoon.

Voidakseen vaikuttaa päätöksentekoon ETA:ssa Suomella on oltava kanta kaikkien niiden kysymysten suhteen, joita käsitellään ETA:n toimielimissä. Koska päätökset tulevat koskemaan useiden ministeriöiden ja viranomaisten toimialoja ja koska on tärkeää, että Suomen kantaa ajetaan johdonmukaisesti kaikissa asiaa käsittelevissä toimielimissä, on tarpeen perustaa koordinoiva elin, joka seuraisi ajankohtaisia kysymyksiä ETA:ssa, vahvistaisi aikataulun Suomen kannan valmistelulle kyseisessä asiassa ja valvoisi, että aikataulua seurataan. Kannan valmistelu kuuluu ensisijaisesti asianomaisille ammattiviranomaisille. Koska ETA:ssa käsiteltävillä kysymyksillä on usein kosketuskohtia useiden ammattiviranomaisten toimialoihin, voi eri viranomaisten kantojen yhteensovittaminen olla välttämätöntä. Edelleen on välttämätöntä koordinoida ammattiviranomaisten kannat yhdenmukaisiksi vallitsevan yleisen poliittisen ja ulkopoliittisen linjan kanssa.

Eri tasoilla muodostuneita kantoja on voitava ajaa johdonmukaisesti sekä EFTA-valtioiden välisissä neuvotteluissa että EFTAn ja EY:n välisissä neuvotteluissa. Tämä edellyttää, että eri tasoilla olevilla neuvottelijoille annettavien ohjeiden on oltava saatavilla keskitetysti ja olisi suotavaa, että ohjeet antaisi edellä mainitusta koordinaatiosta vastaava viranomainen.

ETA:ssa hyväksyttyjä päätöksiä on pidettävä kansainvälisinä sopimuksina. Koska ETA-sopimus ei merkitse lainsäädäntövallan siirtämistä ylikansallisille toimielimille, on sopimuspuolten toimivaltaisten elinten otettava kantaa päätökseen. Uusia säädöksiä koskevat päätökset saatetaan Suomessa voimaan asianmukaisin lainsäädäntötoimin. Uudet säännöt aiheuttavat usein myös tarpeen muuttaa voimassa olevaa lainsäädäntöä. Siitä huolimatta, että säännöt sisältyvät kansainvälisiin sopimuksiin, on välttämätöntä uskoa sisäisen lainsäädännön muutosten valmistelu ammattiviranomaisille.

ETA-sopimus asettaa merkittäviä velvoitteita Suomessa voimaan tulevan lainsäädännön sisällön suhteen. Koska määräykset sisältyvät Suomea sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin, Suomen lainsäädäntöelimet eivät voi yksipuolisesti muuttaa valtiota sitovia sääntöjä ilman haitallisia seuraamuksia.

ETA-sopimuksen määräyksillä on merkitystä lainsäädännön sisällön lisäksi myös määräysten täytäntöönpanon ajankohdan ja muodon suhteen. ETA-sopimuksen määräykset ajasta, jonka kuluessa Suomen ja muiden EFTA-valtioiden on otettava kantaa ehdotuksiin uusiksi ETA-säännöiksi, merkitsevät sitä, että Suomen on tietyssä ajassa siitä, kun uudet säännöt ovat tulleet päätöksenteon kohteeksi ETA:n sekakomiteassa, ilmoitettava komitealle, ovatko uudet säännöt hyväksyttäviä. Jos EFTA-valtiot eivät määrätyn ajan kuluessa ilmoita, että uudet säännöt ovat hyväksyttävissä, ETA-sopimuksen kyseinen kohta raukeaa väliaikaisesti. Tämän välttämiseksi on Suomella oltava päätöksentekomenettely, joka mahdollistaa sen, että asetetun määräajan kuluessa muodostetaan kanta uusien sääntöjen hyväksyttävyydestä Suomen kannalta. Kysymykseen voivat ilmeisesti ottaa kantaa ainoastaan ne elimet, jotka päättävät asiasta lopullisesti. Päätöksenteko helpottuu, jos päätöksentekoelimillä on ollut mahdollisuus seurata kysymyksen käsittelyn aikaisempia vaiheita.

Koska aina ei ole mahdollista tai edes toivottavaa valmistella sääntöjen voimaansaattamiseen tarvittavaa lainsäädäntöä, voi olla tarpeen, että eduskunta tekee erikseen päätökset ETA:n sekakomiteassa tehdyn sopimuksen hyväksymisestä ja päätöksen voimaansaattamiseksi Suomessa tarvittavasta lainsäädännöstä.

Määräysten täytäntöönpanon muodon osalta EFTA-valtioiden on ETA-sopimuksen mukaan pantava täytäntöön säännöt, jotka perustuvat EY:n asetuksiin siirtämällä säännöt sanatarkasti lainsäädäntöönsä. Tämä tarkoittaa sitä, että tällaiset säännöt on saatettava voimaan blankettilailla tai -asetuksella. Direktiiviin perustuvat säännöt voidaan toteuttaa kansallista lainsäädäntötekniikkaa käyttäen. Viime kädessä ETA-säännöille on annettava etusija suhteessa niiden kanssa ristiriidassa oleviin kansallisiin säännöksiin ja määräyksiin.

Sopimukseen sisältyy myös määräyksiä velvoitteiden noudattamisen valvonnasta. Hallituksen tarkoituksena on ennalta estää Suomen ETA-sopimuksen mukaisten sitoumusten noudattamatta jättäminen. ETA-sopimuksen noudattaminen edellyttää jatkuvaa valvontaa, jotta hallitus ei tee sopimuksen vastaisia muutosehdotuksia lainsäädäntöön. Valtioneuvostoon on siksi perustettava elin, jonka tehtävänä on etukäteen valvoa, että ehdotukset hallituksen esityksiksi sekä asetuksiksi ja alemmanasteisiksi määräyksiksi ovat ETA-sopimuksen mukaisia.

ETA-sopimuksen määräysten täytäntöönpanoon liittyen ilmenee Suomessa välillisesti joukko periaatteellisesti merkittäviä ongelmia. ETA-sopimuksen määräykset uusia säädöksiä koskevista päätöksistä on tosin muotoiltu niin, että ne eivät välttämättä aiheuta muutoksia tapaan, jolla ETA:n sekakomitean hyväksymät uudet säännöt saatetaan osaksi Suomen lainsäädäntöä. Sellaiset uudet ETA-säännöt, jotka Suomen valtiosäännön mukaan kuuluvat lainsäädännön alaan, saatetaan Suomessa voimaan lailla. Jos säännöt eivät kuulu lainsäädännön alaan, ne saatetaan voimaan asetuksella.

Koska aikaisempaa suurempi osa lainsäädännöstä seuraa kansainvälisistä sopimuksista, on kuitenkin syytä tarkastella muun muassa säännöksiä, jotka koskevat eduskunnan asemaa kansainvälisten sopimusten sisältöä ja hyväksymistä koskevissa neuvotteluissa, ainakin kun kysymyksessä ovat ETA-sopimukseen liittyvät sopimukset. Syy tähän on seuraava. Kun kysymys on lakiehdotuksista, jotka eivät koske kansainvälisiä sopimuksia, eduskunta voi tehdä ehdotukseen haluamansa muutokset. Kun eduskunnalle annetaan ehdotus valmiiksi neuvotellun kansainvälisen sopimuksen hyväksymisestä ja voimaansaattamisesta, voi eduskunta kuitenkin ainoastaan hyväksyä tai hylätä sopimuksen voimaansaattamislakeineen, mutta se ei voi tehdä sopimuksen sisältöön muutoksia. Jotta eduskunnan vaikutusmahdollisuuksia ei rajoitettaisi enempää kuin on tarpeen kysymyksissä, jotka aikaisemmin on säännelty kansallisella lainsäädännöllä mutta jotka ETA-sopimuksen takia perustuvat kansainväliseen sopimukseen, on tärkeää antaa eduskunnalle mahdollisuus vaikuttaa sääntöjen sisältöön jo neuvotteluvaiheessa.

Tasavallan Presidentti määrää Suomen suhteista ulkovaltoihin hallitusmuodon 33 §:n asettamin rajoituksin. Jos entistä suurempi osa lainsäädäntöä sidotaan presidentin johdolla käytyjen neuvottelujen tuloksena syntyviin kansainvälisiin sopimuksiin, tämä voi aiheuttaa eduskunnan harjoittaman parlamentaarisen valvonnan heikkenemistä. Valvonta koskee hallituksen toimintaa, ja se ilmenee siten, että eduskunta voi osoittaa epäluottamuksensa hallituksen toiminnalle. Eduskunnalla ei ole vastaavaa mahdollisuutta tasavallan presidentin toimien osalta.

Siirtyminen kansallisesta lainsäädännöstä kansainvälisiin sopimuksiin merkitsee samalla valtioneuvoston sisäisen työnjaon muuttumista. Ulkoasiainministeriön toimiala laajenee muiden ministeriöiden kustannuksella. Näin ollen on epäselvää, kuka valtioneuvoston jäsenistä kantaa vastuun kehityksestä tietyllä alalla.

ETA-sopimus voi johtaa siihen, että uudet säännöt, joihin Suomi on antanut suostumuksensa, eivät koskaan tule voimaan. Tähän ongelmaan ei sinänsä sisälly mitään uutta. ETA-sopimus voi kuitenkin johtaa siihen, että uusia sääntöjä ensin sovelletaan väliaikaisesti, mutta sääntöjen soveltaminen lakkaa myöhemmin. Tämän vuoksi voi olla aihetta tarkastella säännöksiä kansainvälisten velvoitteiden lakkaamisesta ja tämän vaikutuksesta kansalliseen lainsäädäntöön.

Tässä hallituksen esityksessä ei ole ehdotuksia tämän ja muiden ETA-sopimuksen mahdollisesti välillisesti aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseksi. Näitä kysymyksiä selvitetään erikseen vuoden 1992 valtiosääntökomiteassa ja ne annetaan eduskunnalle myöhemmin.

5. ETA-sopimuksen muut organisatoriset ja henkilöstövaikutukset
Yleistä

ETA-sopimuksella on huomattavia vaikutuksia valtioneuvoston toimintaan ja viranomaisten tehtäviin. Merkittävä osa Suomea sellaisenaan sitovasta ja osaksi oikeusjärjestystämme tulevasta lainsäädännöstä tullaan jatkossa valmistelemaan kansainvälisellä tasolla. Tämän vuoksi ammattiministeriöiden on osallistuttava eurooppalaiseen yhteistyöhön entistä tiiviimmin. Niiden suorat yhteydet EFTAn hallintoelimiin, sekä valvontaviranomaiseen että sihteeristöön, tulevat lisääntymään. Tämä asettaa osalle hallintoa uusia vaatimuksia muun muassa kielitaidon ja kansainvälisen neuvottelukäyttäytymisen suhteen. Valmiuksia tehtävien suorittamiseen on parannettava ja tehostettava monin eri tavoin. Koulutuksella tulee olemaan tässä keskeinen osuus.

Ministeriöiden välinen työnjako pyritään pitämään entisellään. Monien asiakokonaisuuksien osalta asioiden valmisteluvastuu jakaantuu useamman ammattiministeriön alaan. Valtioneuvoston toimintaa joudutaan tältä osin järjestämään uudelleen ja sopimaan toiminnan selkeästä yhteensovittamisesta eri viranomaisten kesken.

ETA-sopimuksen johdosta ulkomaan kansalaisten asioiminen Suomen viranomaisten kanssa lisääntyy. Myös Suomen kansalaisille joudutaan antamaan muun muassa direktiiveissä määriteltyjä tietoja. Ylipäätään tarve viranomaisten palveluun panostamiseen ja tiedotuksen lisäämiseen kasvaa.

Ratkaisuvalta ETA-kansalaisten ensimmäisen oleskeluluvan suhteen on tarkoituksenmukaista siirtää sisäasiainministeriöltä paikallispoliisille. Ratkaisuvallan siirto lyhentää käsittelyaikoja sekä vastaa EY:n tuomioistuimen ja komission kantaa ratkaisuvallan siirrosta paikallistasolle.

Vaikutukset valtion ja kuntien työnjakoon

ETA-sopimuksella on vaikutusta valtion ja kuntien väliseen työnjakoon eräillä yksittäisillä aloilla.

Julkisissa hankinnoissa hankintamenettelyjä koskevien velvoitteiden kohdistaminen kuntien ja kuntainliittojen hankintoihin merkitsee puuttumista kunnalliseen itsehallintoon. Kunnille lähinnä hankintamenettelyyn liittyviä velvollisuuksia sisältävää lainsäädäntöä koskevat esitykset annetaan erikseen.

Sisäasiainministeriön hallinnonalalla koulutuksen ja neuvonnan järjestäminen edellyttää valtion ja kuntien työnjakoa erityisesti julkisissa hankinnoissa ja pelastuspalveluissa.

EY:n yleistä korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmää koskeva direktiivi koskee lailla ja asetuksella säädettyjen kelpoisuusehtojen ohella hallinnollisella määräyksellä asetettuja kelpoisuusehtoja, jollaisia voi olla kuntien ja kuntainliittojen tehtävissä. Kunnilta ja kuntainliitoilta on tarkoitus lailla poistaa oikeus päättää hallinnollisella määräyksellä, että virkaan tai tehtävään saa kelpoisuuden vain suomalaisen koulutuksen perusteella.

Mahdolliset muutokset aluepolitiikassa saattavat vaikuttaa teknologiansiirtoasioissa valtion ja kuntien väliseen työnjakoon.

Ympäristöministeriön hallinnonalalla korostuu ETA-sopimuksen myötä alueiden käyttöä ja rakentamista koskevien valtakunnallisten tavoitteiden tärkeys. Tämän seurauksena valtion viranomaisten tehtävät painottuvat todennäköisesti valtakunnallisesti merkittäviin asioihin ja muissa asioissa kuntien päätösvalta lisääntyy.

Valtiolle ja kunnille tulee myös kokonaan uusia tehtäviä muun muassa maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalalla, kuten erilaiset hyväksymis-, tarkastus-, rekisteröinti- ja valvontatehtävät. Hallinnollinen päätöksenteko ja viranomaisvalvonta lisääntyvät huomattavasti nykyiseen verrattuna ja vähentävät hallinnon joustavuutta, mutta lisäävät toisaalta toiminnan yhtenäisyyttä eri osa-alueilla.

Valtion viranomaisten keskinäiset toimivaltasuhteet

Lähtökohtana ETA-sopimuksen täytäntöönpanossa on, että viranomaisten välinen työnjako pysyy ennallaan ja että kukin viranomainen hoitaa talousalueen toteuttamiseen liittyvät omaan hallinnonalaansa kuuluvat tehtävät.

ETA-asioiden yhteensovittaminen edellyttää kuitenkin eri viranomaisten välistä tiivistä yhteistyötä ja tätä varten luotua yhteistyökoneistoa. Sen tulee ulottua poliittiselta tasolta asiantuntijatasolle ja kattaa kaikki ne hallinnonhaarat, joita ETA-toiminta välittömästi tai välillisesti koskee.

Valtionhallinto on järjestettävä siten, että eurooppalaiseen yhteistyöhön ja ETA-sopimuksen edellyttämään päätöksentekoon pystytään osallistumaan tehokkaasti selkeän työnjaon pohjalta.

Tarkoituksena on, että poliittisella tasolla ETA-koordinaatiosta vastaa erityinen tätä varten perustettava ministerivaliokunta.

Integraationeuvottelukunta, jossa ovat edustettuina eri hallinnonalat sekä keskeiset yhteiskunnan etupiirit, voisi jatkaa toimintaansa laajapohjaisena valmistelu- ja keskusteluelimenä.

Ulkoasiainministeriö toimii kansallisten viranomaisten välisenä koordinaatioviranomaisena. Käsiteltävät asiat kulkevat ulkoasiainministeriön kautta Brysseliin. Ulkoasiainministeriön vastuulla on huolehtia siitä, että kannanmuodostus eri kysymyksiin ja ristiriitatapauksissa eri näkemysten yhteensovittaminen tapahtuu riittävän ajoissa.

Tehokas koordinaatio edellyttää laajaa valmistelukoneistoa, jonka johdossa on hallituksen ministerivaliokunta.

Virkamiestason koneisto rakennetaan olemassaolevan EFTA-EY-seurantatoimikunnan ja sen alaisten valmistelujaostojen mallin mukaisesti. Seurantatoimikunnan apuna toimii osastopäällikkö/ylijohtajatasoinen työvaliokunta.

Järjestelmää kehitetään lähtien siitä, että ETA-sopimuksen johdosta viranomaisten väliset toimivaltasuhteet maan sisäisesti eivät muuttuisi. Kunkin valmistelujaoston puheenjohtajuudesta ja sihteeriydestä vastaa asiassa toimivaltainen ministeriö. Ulkoasiainministeriöllä on edustus kussakin jaostossa, jonka lisäksi se johtaisi suoranaisesti kauppapolitiikkaa käsitteleviä jaostoja. Sekä seurantatoimikunta että laaja valmistelujaosto toimivat yleisinä koordinoivina eliminä ulkoasiainministeriön johdolla. Jaostoissa ovat edustettuina kaikki ne viranomaiset, joita kyseessä olevat asiat koskevat. Lisäksi jaostojen työskentelyyn voivat osallistua etujärjestöt samalla tavoin kuin ETA-neuvotteluissa.

Käytännössä järjestelmä toimii siten, että kun Brysselistä saadaan tieto jonkin uuden asian vireilletulosta, asia viedään asianomaiseen valmistelujaostoon, jossa sovitaan siitä, miten ja kenen toimesta asian valmistelu Suomessa hoidetaan. Yleensä tieto tulee Suomen pysyvästä edustustosta ulkoasiainministeriöön, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että asia saatetaan välittömästi asianomaisen ministeriön ja valmistelujaostojen tietoon. Ulkoasiainministeriön tehtävänä on myös saattaa asia eduskunnan tietoon heti kun EY:n komissio on tehnyt virallisen ehdotuksen. Vastuuministeriön tehtävänä on avustaa eduskuntaa asian käsittelyssä. Mahdolliset neuvottelut hallituksen ja eduskunnan välillä käydään asianomaisen vastuuministeriön johdolla. Viranomaisten väliset mahdolliset toimivaltaa koskevat epäselvyydet käsitellään seurantatoimikunnassa ja tarvittaessa asianomaisessa ministerivaliokunnassa. EY:ssä asioiden jakautuminen eri osastojen kesken ei noudata samaa jakoa kuin eri ministeriöiden välinen toimivaltajako Suomessa ja tämä saattaa aiheuttaa koordinaatiotarvetta.

Suomen kanta kuhunkin kysymykseen valmistellaan edellä selostetun koneiston puitteissa. Pääsääntönä on se, että ammattiviranomaiset vastaavat työnjaon mukaisesti osallistumisesta asiantuntijatason kokouksiin. Ohjeet Brysselin edustustolle toimitetaan ulkoasiainministeriön kautta.

Ulkoasiainministeriö vastaa asiantuntijatason koordinaatiosta ja osallistumisesta ETA:n neuvoston ja EFTAn pysyvän komitean työskentelyyn. On kuitenkin tärkeää, että kukin vastuuministeriö osallistuu uuden lainsäädännön kaikkiin valmisteluvaiheisiin, myös EFTAn ja ETA:n toimielimissä. Tässäkin mielessä on tärkeää, että ETA:n kannalta keskeisillä ammattiministeriöillä on oma edustaja Brysselin pysyvässä edustustossa.

Ulkoasiainministeriö vastaa myös siitä, että kaikki toiminta on ulkopolitiikan kannalta tarkoituksenmukaista. Ulkoasianministeriön koordinaatioroolia on tarkoitus tarkistaa muutamien vuosien kuluttua, kun yhteydet ETA:n toimielimiin ovat käytännössä muotoutuneet.

Koordinointitehtävän suorittaminen edellyttää ulkoasiainministeriön organisaation kehittämistä. Ministeriön kauppapoliittiselle osastolle perustetaan erillinen ETA-asioihin keskittyvä yksikkö. Myös osastojen välistä Eurooppa-asioiden koordinaatiota tehostetaan.

ETA-sopimuksen mukaan Suomi osallistuu täysin oikeuksin EY:n tutkimuksen ja teknologisen kehittämistoiminnan III puiteohjelmaan 1990―1994. Jotta puiteohjelmasta ja sen osatoiminnoista saataisiin mahdollisimman suuri hyöty ja myös rahallinen palaute, on viranomaisten vastuut puiteohjelman eri osista määriteltävä selkeästi. Viranomaisten välistä yhteistoimintaa koordinoi tällä hetkellä ulkoasiainministeriön asettama Länsi-Euroopan tutkimus- ja kehittämistoiminnan seurantatoimikunta, jonka toimikautta on jatkettu vuoden 1992 loppuun. Tarkoituksena on myös vahvistaa toimikunnan sihteeristöä mahdollisimman pian.

Suomen viranomaisten välinen työnjako puiteohjelman 15 tutkimusohjelman suhteen on seuraava: informaatioteknologia, Teknologian kehittämiskeskus; tietoliikenneteknologia, Teknologian kehittämiskeskus; yleisesti kiinnostavat telemaattiset järjestelmät, Teknologian kehittämiskeskus; teolliset ja materiaaliteknologiat, Teknologian kehittämiskeskus; mittaus ja testaus, Mittatekniikan keskus; ympäristö, ympäristöministeriö; merentutkimus ja meriteknologia, Merentutkimuslaitos; bioteknologia, Teknologian kehittämiskeskus; maatalous ja maatalousteollisuus, maa- ja metsätalousministeriö; biolääketiede ja terveyden tutkimus, sosiaali- ja terveysministeriö; kehitysmaiden biotieteet ja teknologiat, ulkoasiainministeriö; muu kuin ydinenergia, kauppa- ja teollisuusministeriö; ydinfission turvallisuus, kauppa- ja teollisuusministeriö; kontrolloitu ydinfuusio, kauppa- ja teollisuusministeriö ja inhimilliset resurssit ja liikkuvuus, Suomen Akatemia.

Vastuuviranomaisen tehtäviin kuuluu osallistuminen Suomen edustajana tutkimusohjelmia hallinnoivien ja avustavien komiteoiden työhön sekä III puiteohjelman jälkeisen uuden puiteohjelman suunnitteluun, huolehtia kansallisten määrärahojen mitoittamisesta kattamaan tutkimusohjelmiin osallistumisesta aiheutuvat välilliset kustannukset, edistää suomalaisten korkeakoulujen, tutkimuslaitosten ja yritysten sekä mahdollisesti muiden tahojen osallistumista asianomaisen tutkimusohjelman alaisiin projekteihin, huolehtia tarvittavasta tiedonvälityksestä sekä osallistua koordinoivaan hallinnonalojen neuvoa-antavaan valmistelutyöhön.

ETA-sopimuksen tekniseen lainsäädäntöön perustuvien tehtävien hoitaminen edellyttää, että viranomaisten keskinäistä yhteistyötä tehostetaan ja tehtävien jakoa ja velvollisuuksia selkiytetään. Ammattiviranomaiset huolehtivat omalla toimialallaan ETA-sopimuksen toimeenpanon edellyttämistä tehtävistä. Kaupan teknisten esteiden poistamiseen tähtäävien näkökohtien ja ETA-sopimusjärjestelmän yleisten tavoitteiden huomioon ottamisen tulee olla osa ammattiviranomaisten tavanomaista toimenkuvaa. Sopimuksen toimivuuden ja viranomaisten yhteistyön järjestämiseksi sopimuksen yleistä valtionsisäistä hallinnointia keskitetään.

Teknillistä tarkastustoimintaa joudutaan muuttamaan ja kehittämään oleellisesti, jotta se vastaisi yhdentymiskehityksen asettamia vaatimuksia. EY:n käytännön mukaan määräyksiä antava viranomainen tulee erottaa tarkastuslaitoksista. Nykyään useat ministeriöt harjoittavat tarkastustoimintaa ja vastaavasti tarkastuslaitokset antavat määräyksiä. Toinen oleellinen muutos koskee markkinoille pääsyyn liittyvän tarkastustoiminnan korvaamista valmistuksen valvonnalla ja markkinavalvonnalla. Näillä muutoksilla on merkittäviä vaikutuksia niin tarkastustoiminnan organisaatioon kuin henkilöstötarpeeseen. Valtioneuvosto on 29.8.1991 asettanut komitean valmistelemaan ehdotukset tarvittaviksi toimenpiteiksi 15.9.1992 mennessä.

EY:n koulutusohjelmiin ja tietoverkkoihin osallistuminen edellyttää monissa tapauksissa kansallisen yksikön perustamista. Ohjelmien koordinointi- ja hallintotehtäviä on tarkoitus keskittää opetusministeriön alaisiin virastoihin ja laitoksiin, kuten opetushallitus ja kansainvälisen henkilövaihdon keskus. Viestintäalan kansainvälisiä tehtäviä varten on keväällä 1991 perustettu yksikkö, joka vastaa myös EY:n MEDIA-ohjelman kansallisesta hallinnosta.

Työpaikkoja ja elinolosuhteita kunnissa koskevat kyselyt ETA-maista lisääntyvät. Tästä aiheutuu työvoimatoimistoille lisää tehtäviä, vaikka onkin lähdettävä siitä, etteivät nämä tehtävät siirry kokonaisuudessaan työhallinnon tehtäviksi. Sopimusvaltioiden kansalaisten työlupavaatimuksen poistuessa työlupien käsittely tältä osin loppuu ja työvoimahallinnon tehtävät vähenevät.

Useiden ympäristönsuojelulakien toimeenpano jakautuu Suomessa eri hallinnonaloille. Tällaisia lohkoja ovat erityisesti kemikaalivalvonta, teollisuusturvallisuus, liikenteen ilmansuojelu, vesiensuojelu ja tulevaisuudessa ympäristövaikutusten arviointi ja biotekniikkaa koskeva valvonta. Toimivaltasuhteita on tarkistettava eräiltä osin, esimerkiksi terveydenhoitolaissa ja vesilaissa säänneltyjen asioiden osalta. Keskushallinnon ja aluehallinnon välistä tehtävien jakoa jouduttaneen myös tarkistamaan.

Kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalalla on sovittava Tilastokeskuksen kanssa energiaa koskevien tilastotietojen keräämisestä.

Kauppa- ja teollisuusministeriö vastaa julkisten hankintojen osalta tavara- ja palveluhankintoihin liittyvien sopimusvelvoitteiden voimaansaattamisesta ja täytäntöönpanosta mukaan luettuina tilastointi- ja muu tietojenantovelvollisuus ETA:n toimielimille sekä vastuu koulutus- ja tiedotusasioista. Osa tehtävistä on suunniteltu annettavaksi Valtion hankintakeskuksen hoidettavaksi. Ministeriön yhteyteen on suunniteltu perustettavaksi neuvottelukunta, joka toimisi eri viranomais- ja muiden etutahojen yhteistyöelimenä ja antaisi tarvittaessa lausuntoja. Valtiovarainministeriö vastaa julkisista hankinnoista siltä osin kuin ne liittyvät rakentamiseen.

Valtiontuen osalta kansallinen koordinointiviranomainen on kauppa- ja teollisuusministeriö. Koordinointiviranomaisen tehtävänä on ensisijaisesti pitää yhteyttä ETA-sopimuksen noudattamisesta vastuussa oleviin viranomaisiin Suomessa.

ETA-sopimuksen kilpailusääntöihin liittyvistä käytännön tehtävistä, mukaan luettuna kilpailusääntöjen noudattamisen kansallinen valvonta ja yhteistyö EFTAn ja EY:n valvontaviranomaisten kanssa, vastaa kilpailuvirasto. Virastolle kuuluisivat myös liikenteen alalla harjoitettavan syrjinnän poistamiseen liittyvistä sopimusmääräyksistä aiheutuvat kansalliset valvontatehtävät. Kauppa- ja teollisuusministeriö vastaa kansainväliseen yhteistyöhön ja ETA-säädösten kehittämiseen liittyvistä valtionsisäisistä tehtävistä.

Kilpailusektorilla erityisesti suurten yritysten asema muuttuu siten, että niiden on oltava suoraan yhteydessä kansainvälisen valvontaviranomaisen kanssa. Julkisten hankintojen osalta yrityksille tulee muutoksenhakumahdollisuus, mikäli ne katsovat, että hankintoja suorittavan yksikön säännöstenvastainen menettely on loukannut niiden oikeuksia.

Teräskauppaa koskevan materiaalin kerääminen siirtyy kuluttajavirastolta hoidettavaksi kauppa- ja teollisuusministeriössä.

Liikenneministeriön hallinnonalalla ETA-sopimus lisää viranomaisten välistä vuorovaikutusta, sillä Suomessa viranomaisten toimivaltasuhteet on esimerkiksi ajoneuvojen pakokaasupäästöjen osalta järjestetty EY:stä poikkeavalla tavalla. Myös EY:n kilpailulainsäädännön noudattamisen valvonta edellyttää erityisvalvontaviranomaisten ja kilpailuviranomaisten välisen yhteistyön järjestämistä. Sopimus edellyttää eräiltä osin myös tehtävien painopisteiden uudelleenkohdentamista hallinnonalan virastoissa sekä uusien hallintomenettelyjen luomista muun muassa erilaisten ilmoitusvelvollisuuksien hoitamiseksi. Sopimuksen johdosta on lisäksi luotava uusia tilastointi-, rekisteröinti- ja seurantajärjestelmiä. Viranomaisten toimivallanjakoa on eräiltä osin muutettu tai tullaan muuttamaan. Esimerkiksi liikenneministeriössä käsiteltävät tavaraliikenteen liikennelupa-asiat siirretään vuoden 1993 alussa lääninhallituksiin.

Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla ulkomaalaisille annettavien hoitopalvelujen määrä lisääntyy huomattavasti. Näistä sekä suomalaisille muissa ETA-valtioissa annetuista hoidoista aiheutuvat kansainvälisten maksujen ja tietojen välitystehtävät on tarkoitus keskittää pääosin Kansaneläkelaitokselle, jonka yhteydenpitotehtävät ulkomaisiin sosiaalivakuutuslaitoksiin, kuntiin ja valtioon siten lisääntyvät. Myös lapsilisien maksatuksen tehokkaan toteutuksen kannalta on tarpeellista, että vuoden 1993 alusta muutenkin vireillä ollut lapsilisien maksatus siirretään Kansaneläkelaitokseen. Päätökset ulkomaille lähetetyn työntekijän pysymisestä Suomen sosiaaliturvan piirissä lisääntyvät, ja nämä päätökset on entistä laajemmin uskottava Eläketurvakeskuksen tehtäväksi. Tarkoituksenmukaista on myös keskittää ulkomaille lomakkeiden avulla tapahtuva työttömyysturvaa koskeva tietojenvälitys, joka ETA-sopimuksen vuoksi lisääntyy, esimerkiksi Kansaneläkelaitokseen.

Sosiaali- ja terveysministeriön toimialalla yhteistyö ja tietojenvaihto muiden ETA-maiden vakuutusviranomaisten kanssa lisääntyy. Vakuutusvälittäjien toiminta on tarkoitus saattaa erityisen sääntelyn alaiseksi, jolloin toiminnan valvonta kuuluisi ministeriölle. Sosiaalivakuutuslaitosten osalta kansainvälinen tietojenvälitys on keskitettävä.

Valtiovarainministeriön hallinnonalalla suorat yhteydet ulkomaisiin viranomaisiin lisääntyvät. ETA-sopimuksen luottolaitoksia ja arvopaperimarkkinoita koskeva liitesäännöstö vaatii useissa tapauksissa tietojen vaihtoa ja yhteydenottoa ulkomaisiin viranomaisiin ennen päätösten tekemistä kotimaassa. Tämä saattaa johtaa joidenkin lupahakemusten pidempiin käsittelyaikoihin.

Tilastoyhteistyön osalta Tilastokeskuksen lisäksi myös muut viranomaiset, kuten tullihallitus, tielaitos, maatilahallitus, riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, laativat ETA-säädösten mukaisia tilastoja. Useimpia säädöksiin perustuvia tilastoja joudutaan uudistamaan, joitakin huomattavastikin.

ETA-sopimuksen henkilöstövaikutukset

ETA-sopimus asettaa koko julkishallinnon henkilöstölle uudenlaisia vaatimuksia, koska kansainvälinen yhteistyö ja kansainväliset säädökset tulevat osaksi niiden jokapäiväistä toimintaa. Osa henkilöstöstä joutuu osallistumaan ETA-sopimuksen mukaiseen asiantuntijatason ja valvontaelinten väliseen yhteistyöhön, EY:n komiteatyöskentelyyn, EFTAn sisäiseen koordinointiin ja yhteydenpitoon EY:n eri organisaatioihin. Myös tiedonvaihto ja yleinen tiedottaminen kansallisella tasolla lisääntyvät.

Uudet vaatimukset vaikuttavat henkilöstön määrään, valintaperusteisiin ja koulutukseen. Henkilöstön valinnassa tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota kykyyn hoitaa asioita kansainvälisissä yhteyksissä. Tämä edellyttää asioiden syvällisen tuntemuksen lisäksi riittävää kielitaitoa sekä kansainvälisen neuvottelukäyttäytymisen tuntemusta. Näitä ominaisuuksia tulee lisätä virkamieskunnan keskuudessa laajamittaisella koulutustoiminnalla.

Koulutustarvetta on kartoitettu eri hallinnonaloilla ja kartoituksen tuloksena eri ministeriöiden kesken on sovittu, että valtiovarainministeriön henkilöstöosasto suunnittelee koko valtionhallinnon kattavan koulutussuunnitelman. Valtion koulutuskeskuksen tarjoamia mahdollisuuksia pyritään myös hyödyntämään. Kukin hallinnonala tarvitsee ensinnäkin perustietoa antavaa yleiskoulutusta melko laajalle henkilöstöryhmälle. Lisäksi tarvitaan koulutusta asianomaiseen hallinnonalaan liittyvistä erityiskysymyksistä, kuten alan ETA-sääntöjen tuntemusta. Kielitaidon parantaminen on tärkeää laajalle joukolle ja tässä korostuu englannin kielen lisäksi erityisesti ranskan kielen taito. Koulutuksessa tulee kiinnittää huomiota myös neuvottelutaidon kehittämiseen. Koulutuksen painopistettä tulisi siirtää integraatiokysymyksiin.

ETA-sopimuksen johdosta työmäärä lisääntyy useilla hallinnonaloilla sopimuksen asettamien uusien velvoitteiden johdosta. Uudet tehtävät pyritään mahdollisuuksien mukaan hoitamaan nykyisen henkilöstön turvin hallinnonalojen voimavaroja uudelleen kohdentamalla sekä siirtämällä henkilöstöä uusiin tehtäviin ja muuttamalla tehtävien painopistettä. Tietyillä hallinnonaloilla lisähenkilöstön tarve on kuitenkin ilmeinen. Henkilöstötarvetta ja sen taloudellisia vaikutuksia selvitetään tarkemmin esityksen taloudellisia vaikutuksia koskevassa osassa.

ETA-sopimuksen vaikutukset toimitilatarpeeseen sekä kalusto- ja laitehankintoihin

Lisääntyvät tehtävät aiheuttavat henkilöstön kasvua vastaavan tarpeen toimitiloihin.

ETA-sopimuksen täytäntöönpano ja seuranta edellyttävät, että viranomaisilla on joustava pääsy kansainvälisiin tietopankkeihin ja että heillä on käytössään ainakin keskeisimmät EY-julkaisut. Sähköiset yhteydet EY:n yksiköihin ja muihin EFTA-valtioihin sekä erilaisiin tietoverkostoihin vaativat asianmukaisia laitehankintoja. ATK-välineistön merkitys tulee ylipäätään lisääntymään ja sen käyttöä on lisättävä. Oikeusministeriön tarkoituksena on sisällyttää ETA-sopimukseen liittyvien EY-säädösten suomennokset ja ruotsinnokset Finlex-tietopankkiin. Tarkoituksena on myös hankkia EY:n Celex-säädöstietokannan englannin kielinen aineisto Suomeen siten, että sitä voitaisiin käyttää Finlex-järjestelmän kautta.

Tutkimuslaitteiden on oltava hyvää kansainvälistä tasoa, jotta ollaan kilpailukykyisiä yhteistyökumppaneita etsittäessä, projekteja valittaessa ja jotta pystytään käyttämään muualla tuotettua tietoa.

Työpaikkojen ilmoittaminen kansainväliseen työnvälitykseen (SEDOC) edellyttää toimivien ATK-yhteyksien luomista kansainväliseen järjestelmään työhallinnon alalla.

6. ETA-sopimuksen pääkohdat
Johdanto-osa

ETA-sopimuksen johdanto-osassa todetaan aluksi sopimuspuolet, joita ovat Euroopan talousyhteisö, Euroopan hiili- ja teräsyhteisö sekä Euroopan yhteisön ja Euroopan vapaakauppaliiton jäsenvaltiot. EY:n osalta ETA-sopimus on siten niin sanottu yhdistetty sopimus, jossa sopimuspuolina ovat yhteisöjen lisäksi myös jäsenvaltiot. Lisäksi todetaan Euroopan talousalueen (ETA) merkitys sekä määritellään sopimuksen soveltamiseen ja edelleen kehittämiseen liittyviä yleisiä tavoitteita ja periaatteita.

Johdannossa ilmoitetaan sopimuspuolten olevan vakuuttuneita siitä, että ETA edistää rauhaan, kansanvaltaan ja ihmisoikeuksiin perustuvan Euroopan rakentamista. EFTA-valtioiden sekä EY:n ja sen jäsenvaltioiden välisen erityissuhteen ensiarvoisuus vahvistetaan. Sopimuspuolet ilmoittavat vakaan päätöksensä edistää maailmanlaajuisen kaupan vapauttamista ja yhteistyötä markkinatalouden pohjalta, erityisesti GATT:n ja OECD:n sopimusmääräysten mukaisesti.

Johdannossa vahvistetaan tavoite perustaa dynaaminen ja yhtenäinen Euroopan talousalue, joka perustuu yhteisiin sääntöihin ja yhdenvertaisiin kilpailuedellytyksiin sekä antaa riittävät, oikeudelliset täytäntöönpanokeinot. Tässä yhteydessä todetaan myös, että tavoitteena on ETA:n toteutuminen yhdenvertaisuuden ja vastavuoroisuuden sekä sopimuspuolten etujen, oikeuksien ja velvollisuuksien yleisen tasapainon pohjalta. Neljä vapautta eli tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuminen aiotaan toteuttaa mahdollisimman täydellisesti koko Euroopan talousalueella. Myös yhteistyötä neljää vapautta sivuavassa ja laaja-alaisessa politiikassa päätetään vahvistaa ja laajentaa.

Sopimuspuolet ilmaisevat pyrkimyksensä edistää ETA:n sopusointuista kehitystä ja tässä yhteydessä tunnustavat tarpeen pienentää alueiden välisiä taloudellisia ja sosiaalisia eroja sopimusta soveltamalla eli niin sanotun koheesiotavoitteen.

Johdannossa ilmaistaan halu vahvistaa yhteistyötä Euroopan parlamentin ja EFTA-valtioiden parlamenttien jäsenten välillä sekä EY:n ja EFTA-valtioiden työmarkkinaosapuolten välillä. Yksilöiden tärkeä merkitys Euroopan talousalueella tunnustetaan heidän käyttäessään sopimukseen perustuvia oikeuksiaan ja vedotessaan niihin tuomioistuimessa.

Sopimuspuolet ilmaisevat vakaan päätöksensä säilyttää, suojella ja parantaa ympäristön laatua sekä huolehtia luonnonvarojen varovaisesta ja järkevästä käytöstä, erityisesti noudattaen kestävän kehityksen sekä varautuviin ja ehkäiseviin toimiin ryhtymisen periaatteita. Myös sääntöjen edelleen kehittämisen perustana tulee olla terveyden, turvallisuuden ja ympäristön suojelun korkea taso.

Sosiaalisen ulottuvuuden edelleen kehittämisen tärkeys Euroopan talousalueella tunnustetaan. Tähän kuuluu miesten ja naisten tasa-arvoinen kohtelu. Sopimuspuolet toivovat myös turvaavansa taloudellisen ja sosiaalisen edistyksen sekä edistävänsä elintason nousua ja työolojen parantamista Euroopan talousalueella.

Sopimuspuolet ilmaisevat myös päättäväisyytensä edistää kuluttajien etuja ja vahvistaa heidän asemaansa markkinoilla korkeatasoisen kuluttajansuojan toteuttamiseksi.

Johdannossa edelleen sopimuspuolet sitoutuvat yhteiseen tavoitteeseen Euroopan teollisuuden tieteellisen ja teknisen tason vahvistamisesta sekä sen rohkaisemisesta kansainvälisesti kilpailukykyisemmäksi.

Sopimuspuolet katsovat, ettei ETA-sopimus miltään osin ole este jonkin EFTA-valtion liittymiselle Euroopan yhteisöihin.

Lopuksi osapuolet toteavat, ettei ETA-sopimus rajoita sopimuspuolten päätöksenteon itsenäisyyttä tai valtaa tehdä kansainvälisiä sopimuksia, jollei sopimuksen määräyksistä tai kansainväliseen julkisoikeuteen sisältyvistä rajoituksista muuta johdu.

Sopimuksen rakenne

ETA-sopimus on rakenteeltaan poikkeuksellinen. Sopimuksen muodostavat pääsopimus, sopimuksen pöytäkirjat ja liitteet sekä ne EY:n säädökset, joihin viitataan sopimuksen liitteissä. Käytännön syistä on ollut välttämätöntä turvautua ETA-sopimuksen osaksi otettavien EY-säädösten osalta viittaustekniikkaan, jossa ETA-sopimuksessa rajoitutaan asianomaisten EY-säädösten otsikoiden ja näitä säädöksiä koskevien mukautusten mainitsemiseen. Viittaustekniikasta huolimatta kyseiset EY-säädökset ovat osa ETA-sopimusta ja ETA-sopimuksen voimaansaattamislaki koskee niitä. ETA-sopimuksen liitteissä viitatut EY-säädökset tullaan julkaisemaan kotimaisilla kielillä ETA-sopimuksen julkaisemisen yhteydessä. Perustuslakivaliokunnan lokakuussa 1991 oikeus- ministeriölle antaman lausunnon mukaisesti on eräillä asialohkoilla kuitenkin päädytty menettelyyn, jossa ETA-sopimuksen hyväksymistä koskevaan hallituksen esitykseen ei sisällytetä lainsäädännön alaan kuulumattomia EY-säädöksiä.

ETA-sopimuksen liitteiden mukaan sopimuspuolet ja ETA:n valvontaviranomaiset kiinnittävät huomiota tai ottavat aiheellisella tavalla huomioon liitteissä mainitut EY-säädökset, jotka eivät ole oikeudellisesti sitovia. Kysymys on yleensä komission tai neuvoston suosituksista, päätöslauselmista tai ilmoituksista, jotka sisältävät EY-säädösten soveltamiskannanottoja tai EY:n säännöstön kehittämistä koskevia kannanottoja. Koska kyse on oikeudellisesti sitomattomasta aineistosta, ei kyseisiä EY-säädöksiä saateta voimaan Suomessa. Ne pyritään mahdollisuuksien mukaan kuitenkin julkaisemaan kotimaisilla kielillä.

ETA-neuvottelujen päätösasiakirjaan liittyy erinäisiä sopimuspuolten antamia, sopimuksen soveltamiseen liittyviä julistuksia. Ne eivät ole osa ETA-sopimusta. ETA-neuvotteluista on lisäksi laadittu sopimuspuolten yhteiset hyväksytyt pöytäkirjamerkinnät, joissa selvennetään eräitä sopimukseen liittyviä kysymyksiä. Nekään eivät ole osa sopimusta, mutta heijastavat sopimuspuolten yhteistä kantaa eräistä sopimuksen soveltamiskysymyksistä ja sitovat sopimuspuolia.

6.I Tavoitteet ja periaatteet

Sopimuksen I osassa määrätään sopimuksen tavoitteista ja yleisistä periaatteista.

Sopimuksen keskeinen tavoite on edistää sopimuspuolten kaupan ja taloussuhteiden jatkuvaa ja tasapainoista vahvistamista yhtenäisen Euroopan talousalueen luomiseksi. Tähän pyritään luomalla yhdenvertaiset kilpailun edellytykset ja noudattamalla samoja sääntöjä.

Tavoitteen saavuttamiseksi toteutetaan tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääoman vapaa liikkuvuus ja perustetaan sellainen järjestelmä, joka estää kilpailun vääristymisen ja turvaa kilpailusääntöjen yhdenvertaisen noudattamisen. Lisäksi toteutetaan läheisempi yhteistyö muilla aloilla, kuten tutkimus ja kehitys, ympäristö, koulutus ja sosiaalipolitiikka.

Periaatteissa määritellään se, mitä sopimuksessa tarkoitetaan termeillä "sopimus" ja "EFTA-valtiot". "Sopimuspuolet" määritellään yhteisön ja EY:n jäsenvaltioiden osalta liittämällä määritelmä näiden keskinäisiin toimivaltasuhteisiin siten kuin ne on määritelty Rooman sopimuksessa tai Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksessa.

Sopimuspuolten lojaliteettivelvollisuus edellyttää sopimusvelvoitteiden täyttämisen varmistamista kaikin keinoin ja sellaisten toimien välttämistä, jotka saattaisivat vaarantaa sopimuksen tavoitteiden saavuttamisen. Sopimuksen mukaista yhteistyötä on helpotettava. Eräs keskeinen periaate on se, että kaikki kansalaisuuteen perustuva syrjintä on kiellettyä sopimuksen soveltamisalalla.

Sopimuspuolilla on yleinen asioiden esilleotto-oikeus (droit d\'‚vocation) eli oikeus ottaa koska tahansa haluamansa asia ETA:n sekakomiteassa tai ETA:n neuvostossa käsiteltäväksi.

Sopimusmääräysten tulkinnassa tulee noudattaa EY:n tuomioistuimen ennen ETA-sopimuksen allekirjoittamista antamia merkityksellisiä ratkaisuja sikäli kuin kyseiset sopimusmääräykset vastaavat sisällöltään Rooman sopimuksen tai Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen määräyksiä tai niiden soveltamiseksi annettuja säädöksiä.

Säädökset, jotka sisältyvät sopimuksen liitteisiin tai ETA:n sekakomitean päätöksiin tai joihin näissä viitataan, ovat sopimuspuolia sitovia. Ne on saatettava osaksi sopimuspuolten oikeusjärjestystä siten, että EY:n asetuksia vastaavat säädökset on otettava sellaisenaan oikeusjärjestyksen osaksi. EY:n direktiivejä vastaavien säädösten osalta sopimuspuolten viranomaiset voivat itse valita täytäntöönpanotavan ja -muodon.

6.II Tavaroiden vapaa liikkuvuus
6.II.1. Perusperiaatteet

Sopimuksen 8―16 artiklassa ovat tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevat perusmääräykset, joiden tarkoituksena on varmistaa sopimuspuolten välisen kaupan esteetön toteutuminen.

ETA-sopimus perustuu hyvin laaja-alaiseen vapaakauppajärjestelyyn, jossa sopimuspuolet kuitenkin säilyttävät kolmansiin maihin itsenäiset kauppasuhteensa. EFTA-valtioilla ja EY:llä ei ole yhteistä kauppapolitiikkaa. Mahdollisten kaupan vääristymien torjumiseksi on tarpeen määrittää, mitkä tuotteet kuuluvat sopimuksen soveltamisalaan. Sopimuksen 8 artikla sisältää säännöt yleisestä soveltamisalasta.

Sopimus vastaa periaatteessa teollisuustuotteiden katteeltaan Suomen ja Euroopan talousyhteisön välillä solmitun vapaakauppasopimuksen (SopS 66―67/73, muut. SopS 106/89) sekä EFTA-konvention (SopS 16/61 siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen) soveltamisalaa, jossa tullien ja määrällisten rajoitusten poisto koskee sopimuspuolten alueelta peräisin olevia teollisuustuotteita. Koska ETA-sopimuksen osapuolilla ei ole myöskään yhteistä maatalouspolitiikkaa, ETA-sopimus koskee, kuten vapaakauppasopimuksetkin, vain sopimuksessa erikseen mainittuja maatalous- ja kalataloustuotteita. Tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaate koskee siten yleisesti teollisuustuotteita, mutta vain rajoitetusti maataloustuotteita. ETA-sopimuksen tuotekate on vapaakauppasopimusten tuotekatetta jonkin verran laajempi. ETA-sopimuksen tavoitteet ulottuvat kuitenkin teollisuustuotteiden kauppaa haittaavien esteiden poistamisessa oleellisesti vapaakauppasopimusten soveltamisalaa laajemmalle.

Sopimuksen tuotekate on määritetty sopimuksen 8 artiklan 3 kohdassa. Ne muutamat poikkeukset teollisuustuotteista (eräät valkuaisaineet ja tärkkelykset), joita sopimus ei koske, on mainittu sopimuksen 2 pöytäkirjassa. Sopimuksen 8 artiklan 3 kohdan b alakohta sisältää niin sanottuja jalostettuja maataloustuotteita koskevan määräyksen. Määräyksessä viitataan pöytäkirjaan 3, joka sisältää varsinaiset so- pimusjärjestelyt hinnanerokorvaustuotteiden osalta. Järjestelyjen tarkoituksena on, että jalostettujen maataloustuotteiden vapaakaupan tuotekatetta laajennetaan ja raaka-aineiden hinnanerojen tasausta koskevaa säännöstöä täsmennetään.

Raaka-aineiden hinnanerokorvausjärjestelmän tarkistaminen edellyttää Suomessa siirtymistä valmisteverojärjestelmästä tuontimaksujärjestelmään sekä eräiden GATT-tullisidontojen irtisanomista. Tuotekatteen laajentaminen edellyttää myös tullitariffin (660/87) muuttamista. GATT-sidonnat on tarkoitus irtisanoa ETA-sopimuksen tultua hyväksytyksi. Irtisanomisneuvottelujen jälkeen eduskunnalle on tarkoitus antaa esitykset tuontimaksulain (1008/77), tullitariffin ja elintarviketuotteiden valmisteverosta annetun lain (868/79) muuttamisesta.

Perusmaataloustuotteiden kaupasta on sovittu erikseen kunkin EFTA-valtion ja EY:n välillä kahdenvälisillä sopimuksilla. Pöytäkirjassa 42 viitataan näihin sopimuksiin. Sopimuspuolet sitoutuvat saattamaan sopimukset voimaan viimeistään samaan aikaan ETA-sopimuksen kanssa. Suomen ja EY:n väliset sopimukset koskevat juustoa, naudan- ja sianlihaa, Suomen tekemiä tariffimyönnytyksiä yhteisön taloudellisten ja sosiaalisten erojen tasaamiseksi sekä EY:n myöntämää suomalaisen vodkan tuontitullin poistoa. Sopimuksen 19 artiklassa on määritelty, millä tavoin maataloustuotteiden kauppaa voidaan osapuolien välillä edistää.

Kalaa ja kalataloustuotteiden kauppaa koskevat järjestelyt on esitetty pöytäkirjassa 9.

Koska EFTA-valtioilla ja toisaalta EY:llä on oma kauppapolitiikkansa kolmansiin maihin nähden ja sen mukaisesti erilaiset tavaroiden tuontikohtelut, tarvitaan alkuperäsääntöjä määrittämään, mitkä tavarat ovat peräisin Euroopan talousalueelta. Säännöt ovat periaatteiltaan samat kuin Suomen ja Euroopan talousyhteisön välillä solmitun vapaakauppasopimuksen 3 pöytäkirjan sekä EFTA-konvention B-liitteessä olevat säännöt lukuun ottamatta ETA-sopimukseen sisältyviä eräitä sääntöjen yksinkertaistuksia ja parannuksia.

Sopimuksen 9 artiklan 1 kohdassa viitataan 4 pöytäkirjaan, jossa ovat sopimuksen alkuperäsäännöt. Pöytäkirja sisältää myös edellä mainitut uudet säännöt, joiden tarkoituksena on helpottaa alkuperäsääntöjen soveltamista. Uudet säännöt ovat seuraavat:

― täyskumulaatiosääntö, joka tarkoittaa sitä, että kaikki eri ETA-valtioissa tapahtuneet valmistusvaiheet voidaan laskea yhteen; ja

― toleranssisääntö, joka tarkoittaa, että alueen ulkopuolisia aineksia voidaan käyttää 10 prosenttiin saakka lopputuotteen arvosta kuitenkin siten, että tekstiilisektori on soveltamisen ulkopuolella.

Tämän lisäksi on sopimuksessa sääntö, jonka mukaan sallitaan tietyin edellytyksin alueen ulkopuolinen valmistus, jonka arvo ei kuitenkaan saa olla yli 10 prosenttia lopputuotteen arvosta. Kemian sektorilla otetaan käyttöön vaihtoehtoinen prosenttisääntö. Myös alkuperän osoittamisen esitystapaa on yksinkertaistettu.

Tavaroiden alkuperällä on merkitystä erityisesti tulleja ja määrällisiä rajoituksia koskevien määräysten soveltamisessa. ETA-sopimuksella ei perusteta tulliliittoa vaan vapaakauppa-alue. Tämän vuoksi sopimuksen 8 artiklassa määrätään, että 10―15, 19 ja 25―27 artiklan määräykset soveltuvat vain tuotteisiin, jotka sopimukseen sisältyvien alkuperäsääntöjen mukaan ovat peräisin sopimuspuolten alueelta. Näin ollen tuonti- ja vientitullien ja niitä vaikutukseltaan vastaavien maksujen kantamisen kielto, tuonnin ja viennin määrällisten rajoitusten ja niitä vaikutukseltaan vastaavien toimenpiteiden kielto, syrjivien verotustoimenpiteiden kielto, maataloustuotteiden kauppaa koskeva artikla, vientirajoituksia koskeva suojalauseke sekä polkumyyntitoimenpiteiden kielto eivät koske kolmansista maista peräisin olevia tuotteita. Myös hiili- ja terästuotteita koskevia määräyksiä sovelletaan vain alkuperätuotteisiin. 8 artiklan määräyksistä seuraa, että sopimuspuolet eivät sitoudu harjoittamaan yhteistä kauppapolitiikkaa.

Sopimuksen 8 artiklan määräyksistä seuraa myös, että muita kuin edellä mainittuja sopimuksen määräyksiä sovelletaan myös kolmansista maista peräisin oleviin tuotteisiin. Sen vuoksi valtion monopoleja koskevan artiklan määräykset, eläin- ja kasvinsuojelumääräykset, maataloustuotteita koskeva yleinen uusien kaupan teknisten esteiden kielto, kalakauppaa koskevat määräykset, tulliyhteistyötä ja kaupan menettelyjä koskevat määräykset, kaupan teknisiä esteitä koskevat määräykset ja tuotevastuuta koskevat määräykset ja energiaa koskevat määräykset koskevat myös kolmansista maista peräisin olevia tavaroita, jollei niiden soveltamisalaa ole liitteissä erikseen rajattu.

Sopimuksen 8 artiklan mukaan ETA-sopimuksen määräyksiä ei pääsäännön mukaan sovelleta harmonoidun tavarankuvaus- ja koodausjärjestelmän ryhmiin 1―24. Tästä seuraa, että maataloustuotteiden kauppaan ei sovelleta sopimuksen määräyksiä. Sopimuksen 8 artiklan 3 kohdan b alakohdasta kuitenkin seuraa, että sopimusta sovelletaan pöytäkirjassa 3 olevin varauksin jalostettuihin elintarvikkeisiin.

Alkuperäsääntöjä koskevan 4 pöytäkirjan määräyksistä poiketen määritellään julkisten hankintojen vesi-, energiahuollon, liikenteen ja teletoiminnan alalla toimivien yksiköiden hankintamenettelyistä annetun direktiivin (90/531/ETY) yhteydessä direktiivin edellyttämä kotimaisuusastevaatimus kuitenkin EY:n sisäisesti soveltamien alkuperäsääntöjen (asetus 68/802/ETY) mukaisesti.

Tavaroiden vapaan liikkumisen toteuttaminen sopimuksen ehdoin edellyttää lainsäädännön eurooppalaista yhdenmukaistamista, vastavuoroisuuden hyväksymistä sekä yhtenäisiä kilpailuolosuhteita ja yhteistyötä kauppapolitiikan alalla, minkä vuoksi muiden kuin 8 artiklan 2 kohdan luettelemien sopimuskohtien lisäksi tavaroiden alkuperällä ei ole sopimuksen soveltamisen kannalta merkitystä.

Sopimuksen 11 ja 12 artiklan mukaan tuonnin ja viennin määrälliset rajoitukset ja niihin verrattavat toimenpiteet on sopimuspuolten välillä kielletty. Sopimuksen 13 artiklassa luetellaan, millä edellytyksin tästä kiellosta voidaan poiketa. Suomi on Euroopan vapaakauppaliiton jäsenenä sekä yhteisön kanssa tehdyn vapaakauppasopimuksen johdosta jo sitoutunut olemaan soveltamatta sanottuja toimenpiteitä. ETA-sopimuksen johdosta kielto tulee koskemaan eräitä uusia tuotteita. Muun muassa fossiilisten polttoaineiden tuontilisenssioinnista joudutaan luopumaan. Määrällisten rajoitusten kieltoa koskevilla artikloilla on suora oikeusvaikutus. Näitä artikloja koskevien Rooman sopimuksen artiklan 30―36 tulkinnassa kehitetty niin sanottu Cassis de Dijon -periaate tulee sovellettavaksi myös Suomessa. Periaatteen mukaan yhden sopimuspuolen alueella laillisesti valmistettu ja markkinoitu tuote on päästettävä periaatteessa esteittä myös muiden jäsenvaltioiden markkinoille. Artiklojen tulkinnalla on suuri merkitys myös teollis- ja tekijänoikeuksien kannalta. Kansallisen lainsäädännön määräykset, joilla oikeudenhaltijoille annetaan oikeus kieltää toisen sopimuspuolen alueella oikeudenhaltijan suostumuksella markkinoitujen tuotteiden maahantuonti, ovat kiellettyjä.

Sopimuksen 16 artiklan mukaan valtioiden on varmistettava, ettei niiden ylläpitämien valtion monopolien toiminta johda tavaroiden hankinnan ja markkinoinnin osalta EY:n jäsenvaltioiden tai EFTA-valtioiden kansalaisten syrjintään.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien yleisten määräysten johdosta voimassa olevaa tavarakauppaa koskevaa lainsäädäntöä on tarpeen täydentää ja yksityiskohtaistaa. Muun muassa lakiin maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta (157/74) on tehtävä lähinnä teknisluonteisia muutoksia. Lisäksi tuotevastuulakia (694/90) on muutettava. EY:n oikeuskäytäntö huomioon ottaen on tavaramerkkilakia (7/64), patenttilakia (550/67) sekä kulutustavaroiden alkuperämaan ilmoittamisesta annettua lakia (227/83) muutettava.

6.II.2. Maatalous- ja kalataloustuotteet
Eläinlääkintä- ja kasvinsuojelusäännöt
Yleistä

Sopimuksen 17 artikla koskee eläinlääkintä- ja kasvinsuojelualoja. Eläinlääkintäalaan kuuluvat sopimuksessa varsinaisten eläinlääkintämääräysten lisäksi eläinten rehut ja kotieläinjalostus sekä kasvinsuojelun alaan varsinaisen kasvinsuojelun lisäksi kylvösiemenet. Määräysten tarkoituksena on eläinlääkinnän alalla edistää eläinten ja eläimistä saatavien tuotteiden sekä rehujen vapaata kauppaa ja poistaa sitä estävät määräykset. Sopimukseen liittyvän julistuksen mukaan varsinaista kasvinsuojelulainsäädäntöä ei oteta sopimukseen, koska yhteisössä valmistellaan parhaillaan uutta kasvinsuojeludirektiiviä. EY:n uusien säännösten omaksumista jatkossa myös ETA-valtioissa käsitellään kuitenkin sopimuksessa määrättyä menettelytapaa noudattaen 99 ja 102 artiklan mukaisesti. Kylvösiementen tuotantoa ja kauppaa koskevien määräysten tarkoituksena on yhtenäistää kylvösiemeniä koskevat vaatimukset ja siten poistaa siementavaran erilaisiin vaatimuksiin perustuvia kaupan esteitä.

Artiklassa viitataan sopimuksen liitteeseen I, joka sisältää varsinaiset sopimusjärjestelyt eläinlääkintä- ja kasvinsuojelulainsäädännön alalla. Liitteen mukaan sopimuksen ulkopuolelle jäävät tässä vaiheessa rajatarkastuksia, kolmansista maista tuotavia tavaroita ja eläinlääkinnän alalla lisäksi eläinsuojelua ja rahoitusjärjestelyjä koskevat määräykset.

Ruotsinnokset kaikista niistä lainsäädännön alaan kuuluvista EY-säädöksistä, joihin viitataan liitteessä I, eivät ole valmistuneet hallituksen esityksen antamiseen mennessä. Tämän takia niiden hyväksymisestä ja voimaan saattamisesta annetaan erillinen hallituksen esitys niin pian kuin mahdollista. Kyseisten säädösten suomennokset annetaan kuitenkin erikseen tiedoksi eduskunnalle samanaikaisesti tämän hallituksen esityksen kanssa ja niiden perustelut sisältyvät tähän hallituksen esitykseen.

Eläinlääkintä

Sopimuksen eläinlääkintää koskevien määräysten tarkoituksena on eläintautien leviämisen estämiseksi, eläimistä saatavien elintarvikkeiden hygieenisen laadun varmistamiseksi sekä eläinten ja eläimistä saatavien tuotteiden vapaan liikkuvuuden edistämiseksi yhdenmukaistaa eläintauteja, elintarvikehygieniaa ja elintarvikkeissa esiintyvien eräiden vieraiden aineiden valvontaa koskevaa lainsäädäntöä.

Sopimukseen sisältyy liitteen I mukaan useita eläintauteja, lihaa ja lihavalmisteita, kalaa ja kalatuotteita, maitoa, munatuotteita sekä eläimistä saatavissa elintarvikkeissa esiintyvien eräiden vieraiden aineiden valvontaa koskevia direktiivejä ja päätöksiä (99 direktiiviä ja päätöstä muutoksineen).

Edellä mainittujen säädösten estämättä saadaan Suomessa kuitenkin noudattaa kansallisia säännöksiä BSE-taudin osalta sekä elävien kalojen, äyriäisten ja mädin sekä lampaiden ja vuohien tuonnissa. Näitä poikkeusjärjestelyjä tarkastellaan uudelleen vuonna 1995.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen vuoksi on tarpeen muuttaa eläintauteja, kotieläinten keinosiemennyksen harjoittamista, lihantarkastusta ja maidontarkastusta koskevaa lainsäädäntöä. Eläintautilakiin (55/80) on muun muassa lisättävä säännökset, joiden perusteella voidaan antaa määräyksiä tautitilanteen leviämisen selvittämiseksi, määrätä eläimet merkittäviksi tunnistamista varten sekä antaa määräyksiä eläimistä peräisin olevien jätteiden käytöstä ja jätteitä käsittelevien laitosten toiminnasta ja valvonnasta. Lihantarkastuslaissa (160/60) määrättyä lihantarkastuspakkoa on laajennettava ja eläimet on tarkastettava aina myös elävänä ennen teurastusta. Maidontarkastuslain (558/46) osalta sopimus edellyttää lakiin lisättäväksi säännökset, jotka koskevat maidontuotantotilojen rekisteröimistä ja niiden säännöllistä tarkastusta siinä tapauksessa, että lämpökäsiteltyä maitoa vietäisiin Suomesta muihin ETA-valtioihin. Sellaisista eläimistä saatavista elintarvikkeista, jotka eivät kuulu lihantarkastuslain tai maidontarkastuslain soveltamisalan piiriin, on tarpeen antaa erillinen, näitä elintarvikkeita koskeva laki. Lainsäädäntöön on otettava myös alkionsiirtoja koskevat säännökset. Ne on tarkoituksenmukaista sisällyttää kotieläinten jalostustoiminnasta annettavaan lakiin.

Kotieläinjalostus ja hevoskilpailut

Kotieläinjalostusta koskevaa lainsäädäntöä pyritään sopimuksella yhdenmukaistamaan siten, että poistetaan ETA-valtioiden mahdollisesti erilaisista jalostustavoitteista johtuvat rajoitukset jalostuseläinten kaupasta. Tällä edistetään kotieläinjalostusta ja sen myötä kotieläintaloutta. Sopimukseen on otettu EY:n sian-, karjan-, lampaan- ja vuohenjalostusta sekä hevosjalostusta koskevat direktiivit ja päätökset (25 direktiiviä ja päätöstä muutoksineen). Sopimukseen on otettu myös hevoskilpailujen järjestämistä koskeva direktiivi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimusmääräysten täytäntöönpanemiseksi on tarpeen muuttaa lakia eräiden kotieläinten maahan tuonnista (871/73) ja lakia hevosten maahan tuonnista (328/38). Sopimus edellyttää muutoksia myös lakiin kotieläinten keinosiemennyksen harjoittamisesta (182/49). Tämä laki tulisi kumota ja korvata kotieläinten jalostustoimintaa sääntelevällä lailla, joka kattaisi kotieläinten jalostuksen, keinosiemennyksen ja alkionsiirrot. Hevosjalostuksen sääntelyn perusteista ja hevoskilpailujen järjestämisestä tulisi niin ikään säätää lailla.

Rehut

Rehuja koskevien määräysten tarkoituksena on rehujen valmistusta, markkinointia, laatuvaatimuksia sekä valvontaa koskevaa lainsäädäntöä yhdenmukaistamalla poistaa erilaisista vaatimuksista aiheutuvia kaupanesteitä ETA:n alueella. Sopimukseen sisältyy liitteessä I luetellut EY:n rehuja koskevat direktiivit ja päätökset (24 direktiiviä ja päätöstä muutoksineen). Sopimuksen mukaan rehujen lisäaineiden ja tiettyjen eläinten ruokintaan käytettävien tuotteiden (mikrobivalkuaiset) käytön yhdenmukaistaminen pyritään toteuttamaan tietyn siirtymäkauden, yleensä kahden vuoden kuluessa. Sopimus sisältää kuitenkin myös eräitä pitempiaikaisia poikkeusjärjestelyitä esimerkiksi kasvunedisteiden ja antibioottien suhteen. Näitä poikkeuksia tarkastellaan sopimuksen mukaan uudelleen vuonna 1995.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen takia rehulain (376/86) säännöstöä on tarpeen muuttaa esimerkiksi rehuvalmisteiden määritelmiä, hyväksymistä, laatu-, merkintä- ja pakkausvaatimuksia sekä tuontia ja valvontaa koskevalta osalta.

Kylvösiemenet

Kylvösiementen alalla sopimuspuolten tarkoituksena on siementuotantoa ja markkinointia koskevaa lainsäädäntöä yhtenäistämällä parantaa siementavaran laatua ja siten kasvinviljelyn tuottavuutta sekä poistaa lajikeperusteisia ja erilaisiin laatuvaatimuksiin perustuvia siementavaran kaupan esteitä. Sopimukseen sisällytetään liitteessä I luetellut EY:n siemendirektiivit ja siemenalaa koskevat päätökset (18 direktiiviä ja päätöstä muutoksineen), jotka EFTA-valtioiden tulee pääsääntöisesti sisällyttää lainsäädäntöönsä 1.1.1993 lukien. Suomessa saadaan kuitenkin direktiivien estämättä, jollei sopimuspuolten kesken muuta sovita, vuoden 1996 loppuun saakka 1) tuottaa ja markkinoida rehu- ja viljakasvien kylvösiemenestä kauppasiemenluokan siementavaraa kansallisen lainsäädännön mukaisesti, 2) määrätä viljakasvien valiosiementuotannossa sukupolvien lukumäärästä ja 3) määrätä rehu- ja viljakasvien siementavaran itävyysvaatimuksesta. Sopimuksessa on sovittu muodostettavaksi vuoden 1995 loppuun mennessä yhteinen lajikeluettelo, joka kattaa myös EFTA-valtioiden hyväksytyt lajikkeet. Siihen saakka EFTA-valtiot saavat soveltaa kansallisia lajikeluetteloitaan.

Liitteessä I on lisäksi lueteltu siemenalaa koskevat päätökset (69 päätöstä muutoksineen), jotka EFTA-valtioiden ja EFTAn valvontaviranomaisen tulee aiheellisella tavalla ottaa huomioon sopimuksen täytäntöönpanossa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Siementavaran kaupasta annettua lakia (669/75) on sopimuksen johdosta tarpeellista muuttaa muun muassa eräiden maahantuontia ja valvontaa sekä vakuustodistuksen merkintöjä koskevien säännösten osalta.

Muiden kaupanesteiden kielto

Sopimuksen 18 artiklasta ilmenevän periaatteen mukaan sopimuksessa sovittua eläintauti- ja kasvinsuojeluperusteisten kaupanesteiden vähentämistä ei saa vaarantaa muilla kaupan teknisillä esteillä. Sama koskee 23 artiklan a ja b alakohdassa tarkoitettuja tuotteita. Määräys ei aiheuta Suomessa lainsäädäntömuutoksia.

Kehittämislauseke

Sopimuksen 19 artiklassa ovat maataloustuotteita koskevat yleiset määräykset, joiden tarkoituksena on sopimuspuolten välisen maataloustuotteiden kaupan edistäminen. Määräysten mukaan sopimuspuolet selvittävät kahden vuoden välein, ensimmäisen kerran vuoden 1993 loppuun mennessä, mahdollisuuksia maatalouspolitiikkansa kehyksissä tapahtuvan maatalouskaupan asteittaiseen vapauttamiseen. Sopimus ei tältä osin edellytä Suomessa lainsäädäntömuutoksia.

Kala- ja muut meren tuotteet

Sopimuksen 20 artiklassa viitataan pöytäkirjaan 9, jossa on kalaa ja muita meren tuotteita koskevat määräykset. Määräysten tarkoituksena on laajentaa kalan ja muiden meren tuotteiden vapaakauppaa. Pöytäkirja liitteineen sisältää varsinaiset sopimusjärjestelyt. EFTAsta EY:öön vietävien, pöytäkirjaan 9 sisältyvän tuoteluettelon sisältämien kalataloustuotteiden tullit ja muut viennin rajoitukset poistuvat eräin poikkeuksin joko kokonaan 1.1.1993 lukien tai asteittain vuoteen 1997 mennessä. EFTA myöntää EY:n kalataloustuotteille samat edut, jotka ovat jo voimassa EFTA-valtioiden välillä.

Pöytäkirja sisältää myös määräykset kalataloustuotteita koskevan kilpailun vääristymisen ehkäisemiseksi, sopimuspuolten lipun alla purjehtivien kalastusalusten satamiin pääsystä ja saaliin markkinoinnista. Neuvottelut sopimusvaltiosta peräisin olevien kalataloustuotteiden kauttakuljetuksesta jatkuvat. Pöytäkirja 46 sisältää lisäksi evoluutioklausuulin kalastusalan yhteistyön kehittämisestä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Järjestelyt edellyttävät tullitariffin muuttamista eräiltä osin.

6.II.3. Tulliasiain yhteistyö ja kaupan helpottaminen

Sopimuksen 21 artiklassa ovat rajamuodollisuuksien yksinkertaistamista, keskinäistä hallinnollista apua tulliasioissa sekä kauppamenettelyjen yksinkertaistamista koskevat määräykset.

Kaupan helpottamiseen tähtäävät rajamuodollisuuksien ja -tarkastusten yksinkertaistamista koskevat säännökset ovat sopusoinnussa rajatarkastusten yksinkertaistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 64/85) sekä Euroopan talousyhteisön ja EFTA-valtioiden välisen, vuonna 1988 voimaantulleen tavarakaupan muodollisuuksien yksinkertaistamista ja yhteistä passitusmenettelyä koskevien sopimusten (SopS/66/87 ja 68/87) kanssa. Keskeisenä tavoitteena on sopimuspuolten tarkastusten ja muodollisuuksien yhdenmukaistaminen ja yksinkertaistaminen. Käytännön määräykset on sijoitettu pöytäkirjaan 10.

Sopimuspuolet avustavat toisiaan tulliasioissa varmistaakseen tullilainsäädännön oikean soveltamisen sopimuspuolten alueella. Suomella on kahdenvälisiä sopimuksia usean EY-valtion sekä erikseen monenvälinen sopimus pohjoismaiden kanssa. ETA-sopimuksen mukaiset järjestelyt laajentavat tulliyhteistyön kaikkien EFTA-valtioiden ja EY:n väliseksi. Tullihallinnollisen avun piiriin eivät kuitenkaan kuulu yhteisön toimivallan ulkopuolella olevat asiat, kuten huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden salakuljetuksen estäminen. Sitä koskevasta yhteistyöstä pyritään sopimaan erikseen EY- ja EFTA-valtioiden kesken. Käytännön määräykset on sijoitettu pöytäkirjaan 11.

Sopimuksen kauppamenettelyjen yksinkertaistamista koskevilla määräyksillä pyritään vahvistamaan jo voimassa olevia yhteistyömuotoja sekä EFTA-valtioiden vaikutusmahdollisuuksia erityisesti siltä osin kuin ne koskevat EY:n ohjelmia ja hankkeita. Yhteistyössä noudatetaan VI osassa määrättyjä menettelytapoja.

Sopimuksen 8 artiklan 3 kohdasta poiketen 21 artiklaa sovelletaan kaikkiin tuotteisiin.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tulliasioiden yhteistyötä ja kaupan helpottamista koskevat ETA-sopimuksen määräykset eivät aiheuta lainsäädännön muutostarvetta Suomessa.

6.II.4. Muut tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevat säännöt
Kaupan teknisiä esteitä koskevat määräykset
Yleistä

ETA-sopimuksen kaupan teknisten esteiden alaan kuuluvien määräysten tarkoituksena on tavaroiden vapaan liikkuvuuden edistäminen. Niillä yhdenmukaistetaan valtioiden asettamia vaatimuksia, jotka koskevat tuotteiden ominaisuuksia, merkitsemistä, pakkaamista, valmistusta, tuotteista annettavia tietoja sekä tuotteiden testaamista, tarkastamista ja näistä annettavia todistuksia. Tuotteita koskevilla vaatimuksilla valtiot pyrkivät erityisesti ihmisten terveyden ja turvallisuuden, ympäristön sekä kuluttajansuojan turvaamiseen. Tällaiset tekniset määräykset muodostavat kuitenkin kaupan teknisen esteen silloin kun ne eroavat maittain niin, että tavaroiden vapaa liikkuvuus estyy.

ETA-neuvottelujen lähtökohdaksi hyväksyttiin EY:n säädöstö. Lisäksi EFTA-valtiot asettivat tavoitteeksi korkean suojelutason turvaamisen. Sopimuksen johdanto-osan mukaan yhteisten ETA-sääntöjen edelleen kehittämisen perustana tulee olla terveyden, turvallisuuden ja ympäristön suojelun korkea taso. Eräiden kaupan teknisten esteiden alojen osalta sovitut poikkeusjärjestelyt perustuvat EFTA-valtioiden pyrkimykseen turvata suojelun korkea taso kyseisen alan sääntelyssä.

Määrällisesti kaupan teknisten esteiden ala on ylivoimaisesti suurin ETA-sopimuksen sisältämistä asiakokonaisuuksista. Se sisältää noin 700 säädöstä, mikä on noin puolet säädösten kokonaismäärästä. Ala on jaettu pääasiassa tuotekohtaisesti 27 alaryhmään.

Kaupan teknisiä esteitä koskeva sääntely rakentuu neljän perusperiaatteen varaan. Ne ovat:

― 1) oleellisten turvallisuusvaatimusten yhdenmukaistaminen;

― 2) tuotteita koskevien vaatimusten vastavuoroinen tunnustaminen (Cassis de Dijon);

― 3) tarkastustulosten vastavuoroinen tunnustaminen; ja

― 4) teknisiä määräyksiä ja standardeja koskevien ehdotusten ilmoitusjärjestelmä.

Oleellisten turvallisuusvaatimusten yhdenmukaistaminen

EY:n teknisten direktiivien laatimisessa noudatetaan nykyään pääasiassa niin sanottua uutta menettelytapaa. EY:n direktiiveistä, jotka tulevat myös ETA-säännöiksi, valtaosa on kuitenkin vanhan menettelytavan mukaan laadittuja direktiivejä, joissa vaatimukset määritellään yksityiskohtaisesti. Uuden menettelytavan mukaisia direktiivejä ETA-sopimukseen sisältyy kymmenkunta. Niiden lainsäädännölliset, hallinnolliset ja aineelliset vaikutukset ovat kuitenkin paljon suuremmat kuin vanhojen direktiivien, koska niiden soveltamisalaan kuuluvien tuotteiden määrä on hyvin suuri verrattuna yleensä kapea-alaisiin ja yksityiskohtaisiin vanhan menettelytavan mukaisiin direktiiveihin.

Uuden menettelytavan tärkein periaate on se, että direktiiveissä, joiden sisältämien säännösten noudattaminen on pakollista, säädetään ainoastaan oleellisista turvallisuus- ja muista vastaavista vaatimuksista. Tuotteen tekniset yksityiskohdat jätetään sen sijaan eurooppalaisten standardointijärjestöjen laatimien vapaaehtoisten standardien varaan. Nämä standardit on puolestaan otettava kansallisiksi standardeiksi, millä varmistetaan se, etteivät kansalliset standardit aiheuta kaupan esteitä. Standardien yhdenmukaistaminen on erityisen tärkeää sen vuoksi, että direktiivien väljien sanamuotojen vuoksi voidaan direktiivien katsoa saavan aineellisen sisältönsä käytännössä vasta asianomaisten standardien valmistuttua. Direktiivejä tulkitaan siis standardien kautta.

ETA-sopimukseen on otettu vain 31.7.1991 mennessä hyväksytyt ja julkaistut EY-asetukset ja direktiivit. Valmisteilla olevat säädökset hyväksytään aikanaan ETA-päätöksiksi ETA-sopimuksen päätöksentekojärjestelmän mukaisesti. Tiedossa olevat EY:ssä valmisteltavat direktiivit nostavat monilla aloilla oleellisesti turvallisuustasoa siitä, minkä jo ETA-sopimuksen osaksi hyväksytyt direktiivit takaavat. Tämä tieto EY-lainsäädännön kehityssuunnasta on erityisen tärkeä niillä aloilla, joihin liittyy siirtymäaika. Sama koskee kuitenkin myös eräitä muita aloja kuten terveydenhuollon laitteita ja tarvikkeita sekä hissejä ja nostolaitteita, joissa siirtymäaikoja ei ole tarvittu tulossa olevien uusien EY-määräysten takia.

Tuotteita koskevien vaatimusten vastavuoroinen tunnustaminen

Peruslähtökohta kaupan teknisten esteiden poistamisessa EY:ssä on määräysten, standardien ja tarkastusmenettelyjen yhdenmukaistaminen. Kaikilla aloilla tämä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista tai mahdollista. Yhdenmukaistamisen ulkopuolelle jäävillä aloilla EY:n jäsenvaltiot voivat periaatteessa määrätä itsenäisesti teknisestä lainsäädännöstään. Jäsenvaltioiden on kuitenkin otettava huomioon se, että Rooman sopimuksen mukaan jäsenvaltioiden väliset tuonnin ja viennin määrälliset rajoitukset ja kaikki niitä vaikutuksiltaan vastaavat toimenpiteet ovat kiellettyjä.

EY:n tuomioistuin on näitä toisistaan poikkeavia määräyksiä tulkitessaan painottanut tavaroiden vapaata liikkumista. Yksi tulkinnoista tunnetaan vastavuoroisen tunnustamisen eli Cassis de Dijon -periaatteena (ks. tapaus 120/78, Rewe-Zentral AG v. Bundesmonopolverwaltung f¢r Branntwein). Sen mukaan yhdessä jäsenvaltiossa laillisesti valmistettu ja markkinoitu tuote on päästettävä periaatteessa esteettä myös muiden jäsenvaltioiden markkinoille.

Cassis de Dijon -periaatteen soveltamisen ei katsottu tuottavan ongelmia EFTA-valtioille, joten se hyväksyttiin sellaisenaan ETA-sopimukseen. Edellä selostettu koskee siten myös EFTA-valtioita ETA-sopimuksen voimaantulon jälkeen. Vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta selostetaan myös tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien 8―16 artiklan yksityiskohtaisten perustelujen yhteydessä.

Tarkastustulosten vastavuoroinen tunnustaminen

Tarkastustoiminta jakautuu toisaalta valmistajan omaan laadunvalvontaan ja toisaalta ulkopuolisten tarkastuselinten suorittamaan tarkastustoimintaan. Viranomaisten lisäksi myös yksityiset toimielimet voivat suorittaa tarkastuksia. Tämä edellyttää akkreditointia eli toimielinten toteamista päteviksi.

Tuotteiden vaatimusten mukaisuuden varmentamista koskevan EY:n lainsäädännön perustana ovat 1989 ja 1990 hyväksytyt niin sanotut yleisen menettelyn (Global Approach) periaatteet, joissa uuden menettelyn sisältämiä periaatteita varmentamismenettelyjen osalta täydennettiin ja täsmennettiin. EFTA-valtiot totesivat nämä periaatteet neuvotteluissa sellaisinaan hyväksyttäviksi.

Yksi pääperiaate on, että Euroopan talousalueella tuotteet tarkastetaan ja sertifioidaan, eli todetaan vaatimusten mukaisiksi, yleensä vain kerran ― yleensä valmistusmaassa ― minkä jälkeen ne liikkuvat vapaasti koko talousalueella. Tämä edellyttää tuotteiden vaatimuksenmukaisuutta koskevien varmentamismenettelyjen yhdenmukaistamista ja varmentamistoimenpiteiden vastavuoroista hyväksymistä.

ETA-sopimuksessa on myös sovittu siitä, että koko ETA:ssa käytetään EY:n direktiivien mukaisia merkkejä (CE-merkki) osoittamaan tuotteiden vaatimustenmukaisuutta.

Teknisiä määräyksiä ja standardeja koskevien ehdotusten ilmoitusjärjestelmä

Kaupan teknisten esteiden osalta on suuri merkitys teknisiä määräyksiä ja standardeja koskevalla ilmoitusjärjestelmällä, jolla pyritään torjumaan kaupan teknisten esteiden syntyminen jo ennakolta. Järjestelmä velvoittaa valtiot ilmoittamaan valmisteilla olevista teknisistä määräyksistä ja standardeista toisilleen, jolloin valtiot voivat muun muassa vaatia ehdotuksia muutettaviksi kaupan teknisten esteiden syntymisen torjumiseksi. Neuvotteluissa ei saatu EFTA-valtioiden toivomaa ratkaisua, jonka mukaan järjestelmää koskeva direktiivi 83/189/ETY olisi sellaisenaan ulotettu kattamaan koko talousalueen. Käytännössä EY:n ja EFTAn välinen tietojenvaihtojärjestelmä pysyy ennallaan, mutta muodollisesti se tulee osaksi ETA-sopimusta.

Poikkeusjärjestelyt
Yleistä

Kaupan teknisten esteiden ala sisältää seitsemän sellaista kohtaa, joissa päädyttiin poikkeusjärjestelyihin, koska Suomen vaatimustaso EY:n lainsäädäntöön verrattuna on merkittävästi korkeampi. Poikkeusjärjestelyt ovat joko siirtymäaikoja tai pysyviä poikkeuksia. Tämä merkitsee sitä, että tavarat eivät näiltä osin liiku vapaasti ETA:ssa.

Moottoriajoneuvojen pakokaasupäästöt

Autojen pakokaasupäästövaatimusten osalta EFTA-valtiot voivat 1.1.1995 saakka noudattaa kansallista lainsäädäntöään. Tämän jälkeenkin ne voivat säilyttää kansalliset määräyksensä, mutta niiden on sallittava myös EY:n direktiivien vaatimusten mukaisten autojen pääsy markkinoilleen.

Autojen turvavyöt

EFTA-valtiot voivat 1.7.1997 saakka kieltää laskemasta markkinoilleen ajoneuvoja, joiden turvavyöt eivät täytä tuolloin EY:ssä voimaan tulevia, mutta Suomessa jo tällä hetkellä voimassa olevia määräyksiä.

Pienjännitesähkölaitteet

Suomi, Ruotsi ja Islanti voivat 31.12.1993 saakka pitää kansalliset määräyksensä, jona aikana ennakkohyväksyntämenettelyä voidaan edelleen soveltaa.

Lannoitteet

Lannoitteiden poikkeusjärjestely koskee pelkästään lannoitteiden kadmiumpitoisuutta, jota EY:n lannoitedirektiiveissä ei lainkaan määritellä.

EFTA-valtiot voivat rajoittaa kadmiumia sisältävien lannoitteiden pääsyä markkinoilleen sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevien vaatimustensa mukaisesti. Sopimuspuolten on yhdessä tarkistettava tilanne vuonna 1995.

Tietyt vaaralliset aineet

EFTA-valtiot voivat rajoittaa sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevien vaatimustensa mukaisesti seuraavien kemikaalien pääsyä markkinoilleen:

― klooratut orgaaniset liuottimet

― asbestikuidut

― elohopeayhdisteet

― arseeniyhdisteet

― orgaaniset tinayhdisteet

― pentakloorifenoli

― kadmium

― akkujen ja paristojen raskasmetallit.

Sopimuspuolten on yhdessä tarkistettava tilanne vuonna 1995.

Suomen lainsäädäntö ei kuitenkaan tällä hetkellä ole ristiriidassa EY:n vaatimusten kanssa.

EFTA-valtiot voivat lisäksi rajoittaa akkujen ja paristojen pääsyä markkinoilleen tämän sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevan lainsäädäntönsä mukaisesti.

Torjunta-aineet

EFTA-valtiot voivat rajoittaa torjunta-aineiden pääsyä markkinoilleen sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevien vaatimustensa mukaisesti.

Otsonikerrosta heikentävät aineet

EFTA-valtiot voivat noudattaa sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevaa kansallista lainsäädäntöään. Sopimuspuolten on järjestettävä käytännön yhteistyö ja niiden on yhdessä tarkistettava tilanne vuonna 1995.

Yhteenveto vaikutuksista
Säädösten muutostarve

Direktiivien Suomen lainsäädäntöön aiheuttama muutostarve kohdistuu lakia alemmantasoisiin säädöksiin, koska Suomessa tuotteille asetetuista vaatimuksista säädetään pääasiassa tällaisilla alemmantasoisilla säädöksillä. Tarvittavien muutosten määrää pienentää se, että Suomessa on seurattu EY:n lainsäädäntöä ja kehitetty säännöksiämme ja määräyksiämme sen mukaiseksi.

Merkittävimmät laintasoiset muutokset ovat seuraavat:

Sähkölaista (319/79) on poistettava useimpien pienjännitesähkölaitteiden osalta vaatimus pakollisesta, ennen markkinoille pääsyä suoritetusta tyyppihyväksynnästä. Turvallisuustason ylläpitämiseksi on samalla vahvistettava viranomaisten mahdollisuuksia suorittaa markkinavalvontaa ja määrätä vaarallisiksi havaitut laitteet poistettaviksi markkinoilta ja kuluttajilta.

Lääkelaista (395/87) on poistettava myyntiluvan myöntämiseen liittyvä vaatimus lääkevalmisteen kohtuullisesta hinnasta. EY:n periaatteena on se, että lääkevalmisteen hinta ei saa olla esteenä myyntiluvan myöntämiselle. EY:n myyntilupahakemusten ja eräiden muiden lupahakemusten käsittelyaikoja koskevien säännösten huomioon ottamiseksi lääkelakiin lisätään säännökset, joiden perusteella käsittelyajoista säädettäisiin asetuksella. Myyntiluvan hakemiseen oikeutettujen piiriä laajennetaan ja luvan voimassaoloaikaa pidennetään.

Sairaanhoitotarvikelakiin (997/84) on lisättävä säännökset vaaratilannerekisterin luomisesta sekä kliiniseen tutkimustyöhön käytettävistä lääketieteellisistä laitteista.

Lannoitelakia (377/86) on "ETY-lannoitteita" koskevan sääntelyn johdosta muutettava muun muassa lannoitteiden laatua, merkintöjä ja markkinointia koskevien säännösten osalta.

Työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annetusta laista (131/73) puuttuvat nimenomaiset säännökset määräysten vastaisten taikka vaarallisten tuotteiden markkinoilta ja käytöstä poistamisesta. Nämä vaatimukset sisältyvät kuitenkin eri tavaroita koskeviin direktiiveihin. Sen takia lakiin on lisättävä direktiivien vaatimuksia vastaavat säännökset. Lisäksi lain ennakkotarkastussäännöstä muutetaan siten, että se ei muodosta kaupanestettä.

Tarkastustoiminnan muutostarve

Tarkastustulosten vastavuoroinen tunnustaminen merkitsee sitä, että Suomen on hyväksyttävä minkä tahansa ETA-valtion ilmoittaman pätevän laitoksen suorittama tarkastus; tarkastusta ei voi vaatia toistettavaksi Suomessa. Jotta suomalaisten tarkastuslaitosten tarkastustulokset hyväksyttäisiin muissa ETA-valtioissa, on niiden kyettävä osoittamaan täyttävänsä varsin tiukat eurooppalaiset pätevyysvaatimukset.

Sitä mukaa kun EY:n uudet tarkastustoimintaa koskevat periaatteet otetaan uusiin ja uusittaviin direktiiveihin, tarkastustoiminnan painopiste siirtyy yhä enemmän valmistuksen valvontaan ja markkinoilla jo olevien tuotteiden valvontaan. Lisäksi vastuuta tuotteiden tarkastamisesta siirretään niiden valmistajille, joilla on yhä useammin oltava tätä varten erityinen laatujärjestelmä.

Suojelun taso

Vuonna 1987 voimaan tulleeseen Euroopan yhtenäisasiakirjaan perustuvan Rooman sopimuksen 100 a artiklan mukaan on direktiivejä valmisteltaessa terveyttä, turvallisuutta, ympäristönsuojelua ja kuluttajansuojaa koskevissa vaatimuksissa otettava lähtökohdaksi suojelun korkea taso. Vähäisin poikkeuksin viime vuosina hyväksytyt direktiivit merkitsevät Suomessa nykyisin voimassa olevan suojelun tason säilymistä tai tiukkenemista. Samoin tiedot EY:ssä valmisteilla olevista uusista direktiiveistä ja entisten uusimisesta antavat kuvan suojelun tason jatkuvasta ja määrätietoisesta parantamisesta.

Niille varsin harvoille aloille, joissa EY:n direktiiveihin mukautuminen olisi merkinnyt Suomen jo saavuttaman suojelun tason alenemista, on saatu meitä tyydyttävät poikkeusjärjestelyt. Ainoa varsinainen ongelma-ala on pienjännitesähkölaitteet. Pienjännitesähkölaitteita koskeva direktiivi on jo vuodelta 1973 eikä se enää vastaa EY:n omia, direktiiveille ja niihin sisällytettäville tarkastusmenettelyille asetettuja vaatimuksia. Suomen sähköturvallisuustoiminnalle tulee nykyisen hyvän sähköturvallisuustasomme säilyttäminen nykyisen direktiivin asettamin ehdoin merkitsemään huomattavaa haastetta. EY:n direktiivi uusittaneen kuitenkin lähivuosina.

Teknisen lainsäädännön kehittäminen ja hallinnointi

Tuotteita ja niitä koskevia määräyksiä koskevan lainsäädännön kehittäminen siirtyy ETA-sopimuksen mukaan yleensä kotimaisilta viranomaisilta ETA-sopimuksen toimielimien alaisuuteen. Sopimuksen mukaan EFTA-valtioilla on oleellisesti rajallisemmat vaikutusmahdollisuudet kuin ne olisivat pitäneet toivottavana. Erityisen ongelmalliseksi voi sopimuksen mukainen kahden pilarin malli osoittautua olemassa olevan lainsäädännön hallinnoinnissa. Lukuisat EY:n komiteat ja muut toimielimet käsittelevät jatkuvasti direktiivien tulkintaan, soveltamiseen, niihin liittyvään standardointiin ja tarkastustoimintaan liittyviä käytännön ongelmia. Kun EFTA-valtiot eivät voi täysimääräisesti osallistua tähän työhön, on pelättävissä vaikeuksia direktiivien yhdenmukaisessa soveltamisessa koko ETA:ssa.

Suhteet kolmansiin maihin

ETA-sopimuksen 23 artiklassa viitataan pöytäkirjaan 12, jossa on määräykset suhteista kolmansiin valtioihin kaupan teknisten esteiden alalla. Pöytäkirjan mukaan EY neuvottelee kolmansien maiden kanssa tehtävät, teknisten määräysten ja tarkastusten yhdenmukaisuuden keskinäistä tunnustamista koskevat sopimukset sellaisten tuotteiden osalta, joihin EY:n lainsäädännössä edellytetään liitettäväksi CE-merkki. Neuvottelujen lähtökohtana on se, että kolmannet maat neuvottelevat vastaavat sopimukset EFTA-valtioiden kanssa. Sopimuspuolet ovat yhteistyössä ETA-sopimuksessa määrättyjen yleisten tiedonanto- ja neuvottelumenettelyjen mukaisesti. Sopimuspuolten välillä mahdollisesti ilmeneviä erimielisyyksiä käsitellään ETA-sopimuksen riitojen ratkaisumenettelyn mukaisesti.

Tuotevastuu

Tavaroiden vapaan liikkuvuuden ja riittävän korkeatasoisen kuluttajansuojan turvaamiseksi yhdenmukaistetaan tuotevastuuta ETA-valtioissa koskeva lainsäädäntö EY:n tuotevastuudirektiivin pohjalta. Tämän johdosta on tuotevastuulakia tarkistettava.

6.II.5. Hiili- ja terästuotteet

Sopimuksen 27 artiklassa viitataan pöytäkirjoihin 14 ja 25, jotka sisältävät erityisiä määräyksiä hiili- ja terästuotteiden kohtelusta. Pöytäkirjan 14 mukaan hiili- ja terästuotteita koskevat kahdenväliset vapaakauppasopimukset jäävät voimaan, ja ETA-sopimuksen määräyksiä sovelletaan siltä osin, kuin kahdenvälisiin sopimuksiin ei sisälly vastaavia määräyksiä. Pöytäkirjasta 14 ei aiheudu lainsäädännön muutostarpeita.

Pöytäkirja 25 sisältää terästeollisuutta koskevat kilpailusäännöt.

6.III Henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus
6.III.1. Työntekijät ja itsenäiset ammatinharjoittajat

ETA-sopimuksen 28―30 artiklassa on työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien vapaata liikkumista koskevat määräykset, jotka sisältävät työntekoa ja ammatinharjoittamista sekä niihin liittyen oleskelua, sosiaaliturvaa ja tutkintojen tunnustamista koskevat määräykset. Näiden määräysten tarkoituksena on poistaa kansalaisuuteen perustuva syrjintä sekä sellaiset esteet, jotka vaikeuttavat työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien vapaata liikkumista ja oleskelua EFTA-valtioiden ja EY:n jäsenvaltioiden alueilla heidän siirtyessään toiseen valtioon palkatun työn saamiseksi tai itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi. Henkilöiden oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen voidaan rajoittaa ainoastaan yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen liittyvillä perusteilla. Liikkumisvapaus koskee EFTA-valtioiden ja EY:n jäsenvaltioiden kansalaisia. Lisäksi artiklan liitteen säännökset sisältävät määräyksiä työntekijän perheenjäsenien oikeuksista. Perheenjäsenten oikeudet eivät riipu heidän kansalaisuudestaan.

Vapaa liikkuminen

Sopimuksen 28 artiklassa viitataan liitteeseen V, joka sisältää tarkemmat määräykset työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien vapaasta liikkumisesta ja oleskelusta ETA-valtioiden alueilla sekä määräykset, jotka turvaavat työntekijöiden ja heidän perheenjäseniensä oikeuden jäädä työsuhteen päättymisen jälkeenkin työskentelyvaltion alueelle. Lisäksi liite sisältää määräykset ulkomaalaisten liikkumista ja oleskelua koskevien, yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen perustuvien erityistoimenpiteiden yhteensovittamisesta. Viimeksi mainitut koskevat myös sijoittautumisoikeutta ja palvelujen tarjoamisen vapautta. Liitteessä mainitaan ETA-sopimukseen sisällytettävät EY:ssä voimassa olevat asetukset työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta, työntekijöiden ammattiyhdistysoikeuksista ja työntekijöiden oikeudesta jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään siinä valtiossa sekä kolme henkilöiden liikkumista ja oleskelua jäsenvaltioiden alueilla koskevaa direktiiviä. Lisäksi liitteessä mainitaan siirtotyöläisten lasten koulutusta koskeva direktiivi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen 28 artikla aiheuttaa Suomelle tarpeen muuttaa ulkomaalaislakia (378/91) siten, että ETA-valtioiden kansalaisilta poistuu työlupavelvollisuus ja että työsuhteen synnyttyä oleskeluluvan saaminen on automaattista. Myös maahan tuloa, rajalta käännyttämistä ja maasta karkottamista koskevia säännöksiä tulee tarkistaa. Lisäksi 28 artikla aiheuttaa Suomelle tarpeen tarkistaa työllisyyslain (275/87) Suomen kansalaisuutta vailla olevaa henkilöä koskevaa säännöstä ja eräitä työvoimapalvelujärjestelmän toimeenpanoa koskevia määräyksiä sekä tarpeen kumota siirtolaisvälityslaki (11/56), jotta liikkuvuuteen liittyviä työnvälitys- ja siirtolaisvälityspalveluja voitaisiin ETA-valtioiden kansalaisille antaa samoin ehdoin kuin Suomen kansalaisillekin. Artiklan syrjintäkielto edellyttää myös työnvälityslain (246/59) tarkistamista sen 3 b §:n (1645/91) sisältämien kansalaisuusrajoituksien vuoksi. Samoin merilakia (167/39) ja lakia ulkomaanliikenteen kauppa-alusluettelosta (1707/91) on tarkistettava niiden sisältämien kansalaisuusrajoitusten vuoksi. Lisäksi sopimuksen 28 artikla aiheuttaa Suomelle tarpeen poistaa kansalaisuusrajoituksia henkilöstörahastolaista (814/89) ja henkilöstön edustuksesta yritysten hallinnossa annetussa laissa (725/90).

Sopimuksen 28 artiklan 4 kohdan mukaan artiklan määräyksiä ei sovelleta julkisen hallinnon tehtäviin. EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan vastaava Rooman sopimuksen 48 artiklan rajoitus ei kuitenkaan koske kaikkia tehtäviä julkisessa hallinnossa. Tämä aiheuttaa Suomelle tarpeen tarkistaa valtion virkamiehiä koskevaa kielilainsäädäntöä työvoiman vapaasta liikkuvuudesta annetun neuvoston asetuksen N:o 1612/68 3 artiklan 1 kohdassa esitetyn periaatteen mukaisesti sekä tarpeen säätää erikseen ETA-maiden kansalaisten suorittamien tutkintojen tuottamasta virkakelpoisuudesta. Muutoin Suomen julkisen hallinnon virkoihin ja tehtäviin pääsyä koskeva lainsäädäntö vastaa ETA-sopimuksen työvoiman vapaan liikkuvuuden periaatteita.

Sosiaaliturva

Sopimuksen 29 artiklassa viitataan liitteeseen VI, joka sisältää sosiaaliturvaa koskevat määräykset työntekijöiden ja vapaiden ammatinharjoittajien liikkumisvapauden toteuttamiseksi. Liite sisältää ETA-sopimukseen sisällytettävät EY:ssä voimassa olevat asetukset, joita ovat asetus 1408/71 sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä ja asetus 574/72 edellä mainitun asetuksen täytäntöönpanosta muutoksineen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Mainituilla EY:n asetuksilla pyritään sovittamaan yhteen eri jäsenvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmiä siten, että työntekijä ja itsenäinen ammatinharjoittaja perheenjäsenineen kuuluisi aina jonkun valtion lainsäädännön piiriin eikä menettäisi oikeutta etuuksiin liikkuessaan jäsenvaltioissa. Koska asetukset koskevat eri valtioiden kansallisten lainsäädäntöjen yhteensovittamista, ei sopimuksen tämä artikla aiheuta välitöntä tarvetta muuttaa Suomen sosiaaliturvalainsäädäntöä. Lähinnä valtiontaloudellisista ja myös hallinnollisista syistä on kuitenkin perusteltua muuttaa asumisperusteisia kansaneläkelakia (347/56) ja yleistä perhe-eläkelakia (38/69) siten, että eläkkeen määrä sidottaisiin Suomessa asutun ajan pituuteen. Tämän lisäksi sosiaaliturvaa koskevaan lainsäädäntöön joudutaan tekemään eräitä lähinnä teknisluonteisia tarkistuksia.

Tutkintojen tunnustaminen

Sopimuksen 30 artiklassa viitataan liitteeseen VII, joka sisältää ETA-sopimukseen sisällytettävän EY:ssä voimassa olevan tutkintojen tunnustamista ja ammatinharjoittamisen yhdenmukaistamista koskevan säännöstön. Myös liikennettä koskevaan liitteeseen XIII sisältyy liikenteenharjoittajan ammattiinpääsyn yhdenmukaistamisesta ja tutkintojen vastavuoroisesta tunnustamisesta annettuja EY-säädöksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimus muuttaa niitä perusteita, joiden mukaan ETA-valtioiden kansalaisten suorittamat tutkinnot tuottavat kelpoisuuden julkisen hallinnon tehtäviin Suomessa ja aiheuttavat tarpeen muuttaa eräitä ammatinharjoittamisesta annettuja säännöksiä siten, että ETA-valtioiden kansalaisten tutkinnot tunnustetaan Suomessa.

6.III.2. Sijoittautumisoikeus

Sijoittautumisoikeutta koskevat määräykset ovat ETA-sopimuksen 31―35 sekä 124 ja 125 artiklassa. Määräysten tarkoituksena on osaltaan henkilöiden vapaan liikkuvuuden toteuttaminen. Henkilöiden vapaa liikkuvuus liittyy läheisesti myös palveluiden vapaata tarjoamista koskeviin sopimuksen 36―39 artiklan määräyksiin. Sijoittautumisoikeutta koskevilla sopimuksen määräyksillä on myös läheinen asiallinen yhteys pääomien vapaata liikkuvuutta koskeviin määräyksiin (40―45 artikla).

Sijoittautumisoikeudella tarkoitetaan muiden luonnollisten henkilöiden kuin palkkatyöläisten oikeutta muuttaa toiseen jäsenvaltioon ja harjoittaa siellä taloudellista toimintaa. Käsitteestä on Suomessa perinteisesti käytetty nimitystä liikkeenperustamisoikeus. EY:ssä sijoittautumisoikeudella ja -vapaudella on kuitenkin laajempi sisältö kuin pelkkä oikeus liikeyrityksen perustamiseen. Sijoittautumisoikeuden alaan kuuluu siten esimerkiksi ryhtyminen käsityöläiseksi tai maanviljelijäksi toisessa valtiossa. Se sisältää sekä itsenäisenä elinkeinonharjoittajana tapahtuvan toiminnan aloittamis- ja harjoittamisoikeuden että yhteisöjen perustamis- ja johtamisoikeuden niillä ehdoilla, jotka vastaanottajavaltion lainsäädännössä asetetaan sen omille kansalaisille.

ETA-sopimuksen 4 artiklasta ilmenevän syrjimättömyysperiaatteen mukaisesti kaikilla ETA-valtioiden kansalaisilla ja yhteisöillä tulee olla yhdenvertainen oikeus alkaa harjoittaa toimintaansa toisessa ETA-valtiossa tai ostaa niissä toimivien yhtiöiden osakkeita tai osuuksia kuin kyseisen valtion omilla kansalaisilla ja yhteisöillä.

Sijoittautumisoikeutta koskevia määräyksiä ei sovelleta toimintoihin, joihin satunnaisestikin sisältyy julkisen vallan harjoittamista. Julkista valtaa sisältäviä toimintoja ei Suomessa kuitenkaan ole delegoitu itsenäisille elinkeinon- tai ammatinharjoittajille. Suomessa ei liioin ole julkisoikeudellisia ammatillisia ja toimialajärjestöjä, lukuun ottamatta Suomen asianajajaliittoa. Asianajajien osalta sopimus ei kuitenkaan edellytä sijoittautumisvapauden tunnustamista, vaan palvelujen vapaan tarjoamisen helpottamista.

Henkilöiden oikeutta vapaaseen liikkumiseen voidaan rajoittaa yksinomaan perusteilla, jotka liittyvät yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen. Vastaanottajavaltion oikeutta rajoittaa maahantuloa ja oleskelua on täsmennetty direktiivillä 64/221/ETY.

ETA-sopimuksen mukaan jonkin EY- tai EFTA-valtion lainsäädännön mukaisesti perustettua yhtiötä, jolla on sääntömääräinen kotipaikka, keskushallinto tai päätoimipaikka ETA-alueella, tulee kohdella kuten EY- ja EFTA-valtion kansalaista. Sijoittautumisoikeutta ei kuitenkaan sovelleta voittoa tavoittelemattomiin yhtiöihin. Taloudellista toimintaa harjoittamattomat poliittiset, uskonnolliset tai muut sellaiset yhteisöt rajataan näin oikeuden soveltamisalan ulkopuolelle.

Sijoittautumisoikeuteen liittyy läheisesti seuraava, sopimuksen yleisiin ja loppumääräyksiin sisältyvä sääntely:

ETA-valtioiden kansalaisilla tulee 124 artiklan mukaan olla yhdenvertainen oikeus yhtiöiden pääoman muodostamiseen. Lainsäädäntö, joka rajoittaa näiden valtioiden kansalaisten oikeutta omistaa yhtiöiden osakkeita ja osuuksia, on sopimuksen vastaista, minkä takia Suomessa voimassa olevaa rajoituslainsäädäntöä tulee muuttaa syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi.

ETA-sopimuksella ei 125 artiklan mukaan puututa sopimuspuolten omistusoikeutta koskeviin järjestelmiin. Kullakin valtiolla on täysi oikeus päättää omistusoikeutta koskevasta sääntelystään ottaen kuitenkin huomioon syrjimättömyysperiaatteen asettamat rajoitukset.

6.III.3. Palvelut
Yleistä

Sopimuksen 36―39 artikla sisältää palvelujen vapaata liikkuvuutta koskevat määräykset, joilla pyritään luomaan palvelujen tarjoamisen ja niiden vastaanottamisen yhteismarkkinat sopimuspuolten välillä. Palvelujen vapaaseen liikkuvuuteen liittyvät läheisesti sijoittautumisoikeutta koskevat määräykset sopimuksen 31―35 artiklassa. Palveluilla on läheisiä liittymäkohtia myös tavarakauppaan ja pääomien vapaaseen liikkuvuuteen. Lisäksi sopimukseen sisältyviä yhteisiä määräyksiä muun muassa kilpailu- ja kuluttajapolitiikan, valtiontuen, julkisten hankintojen ja tuotteiden hyväksymisen aloilla sovelletaan palveluihin.

Palvelujen tarjoamisen vapaus merkitsee EY:n jäsenvaltioiden ja EFTA-valtioiden kansalaisten oikeutta tilapäisluonteisesti tarjota ja vastaanottaa palveluja toisen jäsenvaltion alueella. Vapaus käsittää markkinoillepääsyn, oleskeluoikeuden ja elinkeinon harjoittamisen vapauden samoilla edellytyksillä kuin paikalliset luonnolliset ja oikeushenkilöt. Palvelujen käsite määritellään vastikkeelliseksi suoritukseksi, joka jää tavaroiden, pääomien tai henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta annettujen sopimusmääräysten ulkopuolelle. Palveluihin kuuluu erityisesti teollinen ja kaupallinen toiminta sekä käsityöläisten ja ammatin harjoittamiseen kuuluva toiminta. Luonnollisilla henkilöillä tulee olla jonkun EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion kansalaisuus tai ETA-valtion kansalaisuuteen perustuva pysyvä oleskeluoikeus. Oikeushenkilöltä edellytetään, että se on muodostettu jonkin sopimuspuolen lainsäädännön mukaisesti ja että sen sääntömääräinen kotipaikka tai taloudellisen toiminnan keskus sijaitsee jossakin EY:n jäsenvaltiossa tai EFTA-valtiossa. Palvelujen tarjoamisen vapaus on sidottu toiminnan harjoittamisen tilapäisyyteen. Milloin toimintaa harjoitetaan tilapäistä pysyvämmällä tavalla, sovellettavaksi tulevat sijoittautumisoikeutta koskevat määräykset. Palvelujen tarjoaja tai vastaanottaja saa harjoittaa toimintaansa tilapäisesti jossakin sopimusvaltiossa syrjimättömyysperiaatteen mukaisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Palvelujen tarjoamisen vapaus edellyttää, että Suomen voimassaolevaa lainsäädäntöä muutetaan syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi. Palveluelinkeinoja koskevat yleiset lainsäädännön muutostarpeet otetaan huomioon elinkeinon harjoittamisen oikeutta (122/19) sekä ulkomaalaisten ja eräiden yhteisöjen oikeudesta omistaa ja hallita kiinteätä omaisuutta ja osakkeita (219/39) koskevaa lainsäädäntöä uudistettaessa. Lisäksi ETA-sopimuksen palveluja koskevalla liitesäännöstöllä on huomattavia vaikutuksia eräitä ohjesääntöisiä elinkeinoja koskevaan sääntelyyn.

Vakuutuspalvelut

Sopimuksen määräyksiä palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamisesta sekä sijoittautumisoikeuden rajoitusten poistamisesta sovelletaan myös vakuutusliikkeen harjoittamiseen. Sopimuksen 36 artiklassa viitataan sopimuksen liitteeseen IX, jonka mukaan ETA-sopimukseen sisällytetään 17 EY:n vakuutusdirektiiviä ja direktiivin muutosta sekä yksi liikennevakuutusta koskeva EY:n komission päätös.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimus aiheuttaa Suomelle tarpeen muuttaa vakuutusyhtiölakia (1062/79) ja muuta vakuutusliikkeen harjoittamista koskevaa lainsäädäntöä. Vakuutusyhtiöiden toimintapääomaa koskevia vaatimuksia on yhdenmukaistettava EY:n direktiivien kanssa. Säännöksiä, jotka koskevat vakuutusyhtiöiden oikeutta omistaa osuuksia vieraalla toimialalla toimivissa yrityksissä, on muutettava. Muiden ETA-valtioiden kansalaiset ja yhteisöt on saatettava samaan asemaan kuin Suomen kansalaiset ja suomalaiset yhteisöt siltä osin kuin on kyse oikeudesta perustaa vakuutusyhtiö tai omistaa sen osakkeita. Lainsäädäntöön on otettava säännökset vakuutustoiminnan valvontaviranomaisten kansainvälisestä yhteistyöstä. Muista ETA-valtioista olevien vakuutusyhtiöiden mahdollisuuksia perustaa edustusto Suomeen on helpotettava. Näille vakuutusyhtiöille on myös annettava oikeus eräissä tapauksissa myydä vakuutuspalveluja muista ETA-valtioista olevista toimipaikoista Suomeen tänne edustustoa tai muuta toimipaikkaa perustamatta. Tästä vakuutuspalvelujen vapaasta tarjoamisesta on tarkoituksenmukaista säätää erillislaissa.

Edellä selostetut muutostarpeet eivät yleensä koske lakisääteistä työeläkevakuutusta eivätkä lakisääteistä tapaturmavakuutusta. Suomi ei kuitenkaan saa syrjiä muiden ETA-valtioiden kansalaisia ja yhteisöjä, kun on kyse lakisääteistä työeläkevakuutusta harjoittavan vakuutusyhtiön perustamisesta tai sen osuuksien omistamisesta.

Liikennevakuutuslain (279/59) soveltamisalaa on laajennettava koskemaan myös muualla ETA:n alueella kuin Suomessa sattuneita liikennevahinkoja. Liikennevakuutuksen toimilupaa koskevia säännöksiä on muutettava poistamalla tarveharkintaperiaate ja antamalla muista ETA-maista oleville vakuutusyhtiöille mahdollisuus liikennevakuutuksen harjoittamiseen Suomessa.

Koska vahinkovakuutusdirektiivit koskevat paitsi vakuutusyhtiöiden myös suurten vakuutusyhdistysten toimintaa, vakuutusyhdistyslakia (1250/87) on muutettava. Erityisesti pääomavaatimuksia on olennaisesti korotettava suurten vakuutusyhdistysten osalta. Vahinkovakuutusyhtiöiden pääomavaatimukset ulotetaan koskemaan suuria vakuutusyhdistyksiä. Myös pienten vakuutusyhdistysten pääomavaatimuksia korotetaan.

Niistä muutoksista, joita sopimus aiheuttaa vakuutusliikkeen harjoittamista koskevaan lainsäädäntöön, annetaan erilliset hallituksen esitykset. Sopimuksen pääomaliikkeitä käsittelevän liitteen XII mukaan ulkomaalaisomistusta koskevien rajoitusten poistamista varten on vuoden 1996 lopussa päättyvä siirtymäaika.

Rahoituspalvelut

Sopimuksen 36 artiklassa viitataan sopimuksen liitteeseen IX, jonka mukaisesti ETA-sopimukseen sisällytetään EY:n voimassa olevat yksitoista luotto- ja rahoituslaitosta koskevaa direktiiviä, joiden tarkoituksena on yhtenäistää luotto- ja rahoituslaitosten perustamisoikeutta, toimintaedellytyksiä ja palvelujen tarjontaa koskevia säännöksiä sekä tehdä mahdolliseksi yhden toimiluvan ja kotivaltiovalvonnan periaatteen noudattaminen Euroopan talousalueella.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Kansallinen lainsäädäntömme ei kaikilta osin vastaa direktiivien vaatimuksia. Sopimus aiheuttaa siten Suomelle tarpeen muuttaa pankkeja ja muita rahoituslaitoksia koskevan lainsäädännön rakennetta ja sisältöä. Muutostarve koskee lakia talletuspankkien toiminnasta (1268/90), rahoitustoimintalakia (1544/91), liikepankkilakia (1269/90), säästöpankkilakia (1270/90), osuuspankkilakia (1271/90), lakia ulkomaalaisen oikeudesta omistaa suomalaisen luottolaitoksen osakkeita ja harjoittaa pankkitoimintaa Suomessa (684/78), kiinnitysluottopankkilakia, luotto-osakeyhtiölakia (546/69) ja lakia hypoteekkiyhdistyksistä (936/78) sekä lakia pankkitarkastusvirastosta (1273/90).

Sopimuksen liitesäännöstöön ei sisälly sellaisenaan sovellettavaa EY-lainsäädäntöä. Sopimuksen luotto- ja rahoituslaitoslainsäädäntöömme aiheutuvista muutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset. Muutostarpeita on selvitetty rahoituslainsäädännön tarkistamistoimikunnan mietinnössä (KM 1992:13).

Arvopaperikauppa

Arvopaperikauppaa koskeva sopimuksen liitesäännöstö, seitsemän direktiiviä muutoksineen, on mainittu palvelujen tarjoamista koskevassa liitteessä IX. Arvopaperimarkkinoiden sääntelyyn liittyy läheisesti myös sijoittautumisoikeus ja pääomien vapaa liikkuvuus. Arvopaperikauppaa koskevat direktiivit perustuvat pääosin Rooman sopimuksen 54 artiklan 3 kohdan g alakohtaan. Sen mukaan sijoittautumisoikeuden turvaamiseksi on pyrittävä sovittamaan yhteen niitä jäsenvaltioiden vaatimia takeita, joita yhtiöiden ja muiden yritysten on annettava jäsenilleen ja muille. Arvopaperikauppaa koskevan liitesäännöstön tarkoituksena on tehdä mahdolliseksi tehokkaiden eurooppalaisten arvopaperimarkkinoiden synty. Tähän pyritään yhtäältä varmistamalla alueella noudatettavan sijoittajansuojan vähimmäistaso ja toisaalta edellyttämällä liikkeeseenlaskijoiden ja kansallisten viranomaisten toimenpiteiden vastavuoroista tunnustamista silloin, kun nämä täyttävät direktiivien määrittämät vähimmäisvaatimukset.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen voimaan saattaminen Suomessa vaatii muutosten ja täydennysten tekemistä arvopaperimarkkinoita koskevaan lainsäädäntöön, lähinnä arvopaperimarkkinalakiin (495/89). Arvopaperien liikkeeseenlaskijoiden tiedonantovelvollisuus ensimarkkinoille on laajennettava koskemaan myös vieraaseen pääomaan kohdistuvien arvopaperien liikkeeseenlaskua. Ensimarkkinoille annettavat esitteet on pääosin saatettava viranomaisten hyväksymistä vaativiksi ja lakiin on otettava säännös muissa ETA-valtioissa hyväksyttyjen esitteiden vastavuoroisesta tunnustamisesta. Tiedonantovelvollisuutta jälkimarkkinoille on laajennettava. On säädettävä velvollisuus tietyissä tapauksissa laatia esite arvopaperien myyntitarjouksesta ja velvoitettava pörssiosakkeiden tai niihin oikeuttavien arvopaperien liikkeeseenlaskijat julkistamaan osavuosikatsauksia. Vieraaseen pääomaan kohdistuvien arvopaperien liikkeeseenlaskijoihin on ulotettava velvollisuus tiedottaa jälkimarkkinoille arvopaperien arvoon vaikuttavista seikoista. Osakkeenomistajan velvollisuutta ilmoittaa huomattavasta pörssiyhtiöiden osuuksien hankinnasta ja luovutuksesta on täsmennettävä ilmoitusvelvollisten, -rajojen ja -menettelyn osalta. Pörssilistalleoton ehdoksi ei voida enää asettaa sitä, että ETA-valtiosta olevan liikkeeseenlaskijan arvopaperi on julkisen kaupankäynnin kohteena ulkomailla. On luotava oikeus valittaa tuomioistuimeen päätöksestä, jolla arvopaperi on päätetty olla ottamatta pörssilistalle tai poistaa listalta. Sisäpiirin kaupankäyntiä koskevan kiellon piiriin on otettava liikkeeseenlaskijaan liittyvän tiedon ohella arvopaperia koskevan tiedon käyttäminen. Pankkitarkastusviraston mahdollisuuksia antaa tietoja ulkomaisille viranomaisille on sisäpiirin kaupankäynnin osalta laajennettava. Sijoitusrahastolakiin (480/87) on tehtävä lähinnä rahastoyhtiön sijoitustoimintaa koskevat ja rahastoihin liittyvää tiedonantovelvollisuutta laajentavat muutokset.

Liitesäännöstön vaatimista muutoksista Suomen lainsäädäntöön annetaan erilliset hallituksen esitykset. Muutostarpeita on selvitetty arvopaperimarkkinatoimikunnan mietinnössä "Yhdentyvä Eurooppa ja arvopaperimarkkinalait" (KM 1991:48).

Tele- ja audiovisuaaliset palvelut

Telepalveluihin ja audiovisuaalisiin palveluihin sovelletaan 36 artiklan määräyksiä palvelujen vapaasta liikkuvuudesta sekä liitteissä X ja XI mainittuja EY-säädöksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Teletoiminnasta annettujen direktiivien vaatimat muutokset Suomen lainsäädäntöön on otettu huomioon erillisessä hallituksen esityksessä (HE 227/91 vp).

EY:ssä televisiolähetystoiminnasta annettu direktiivi aiheuttaa eräitä muutoksia kaapelilähetystoiminnasta annettuun lakiin. Muutostarpeet otetaan huomioon hallituksen esityksessä eduskunnalle kaapelilähetystoiminnasta annettavan lain muuttamisesta. Direktiivin vastineoikeutta koskevat säännökset edellyttävät radiovastuulain muuttamista, josta annetaan erillinen hallituksen esitys. EY:n televisiodirektiivin mainontaa ja ohjelmistoa koskevat säännökset voidaan sisällyttää televisiotoiminnan harjoittajien toimilupaehtoihin.

6.III.4. Pääomat

Sopimuksen 40―45 artiklassa on pääomanliikkeitä koskevat määräykset, joiden tarkoituksena on vapauttaa pääomanliikkeet EFTAn ja EY:n jäsenvaltioissa asuvien välillä.

Tässä luvussa on myös määräykset juoksevien maksujen vapauttamisesta ja julkisen sektorin luotoista sekä pääomanliikkeisiin liittyvät suojalausekkeet.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen Pankin valuuttamääräykset eivät enää 1.10.1991 lähtien rajoita pääomien vapaata liikkumista eivätkä juoksevia maksuja ulkomaille tai ulkomailta. Tältä osin sopimus ei anna aihetta toimenpiteisiin. Sen sijaan sopimuksesta aiheutuu Suomelle velvoite purkaa lainsäädäntöön sisältyvät ulkomaalaisomistusrajoitukset, siltä osin kuin ne kohdistuvat muista ETA-valtioista peräisin oleviin pääomanliikkeisiin. Vapauttamisvelvollisuus ei kuitenkaan koske vapaa-ajanasuntojen hankkimista koskevia rajoituksia.

Voimassa oleva laki ulkomaalaisten ja eräiden yhteisöjen oikeudesta omistaa ja hallita kiinteätä omaisuutta ja osakkeita säätää luvanvaraiseksi ulkomaalaisten suorittamat kiinteistöjen ja suomalaisten yhtiöiden osakkeiden hankinnat. Vakuutusyhtiöitä koskevat vastaavan sisältöiset säännökset ovat vakuutusyhtiölain 3 a luvussa ja pankkeja koskevat säännökset laissa ulkomaalaisen oikeudesta omistaa suomalaisen luottolaitoksen osakkeita ja harjoittaa pankkitoimintaa Suomessa. Henkilöyhtiöiden osalta ulkomaalaisrajoitukset sisältyvät lakiin ulkomaalaisen sekä eräiden yhteisöjen oikeudesta ryhtyä yhtiömiehiksi kauppayhtiöön ja kommandiittiyhtiöön (322/73).

ETA-sopimuksen voimaantulon jälkeen ei enää ole mahdollista soveltaa lainsäädäntöä, jonka mukaan toisen ETA-valtion kansalainen tai ETA-valtiosta oleva yritys tarvitsisi viranomaisen luvan hankkiessaan omistukseensa suomalaisen yrityksen tai kiinteää omaisuutta Suomessa. Sopimukseen sisältyy kuitenkin siirtymäsäännös, joka mahdollistaa Suomen voimassa olevan rajoituslainsäädännön soveltamisen 1.1.1996 saakka.

Sopimuksen edellyttämistä muutoksista rajoituslainsäädäntöön annetaan erilliset hallituksen esitykset.

6.III.5. Talous- ja rahapoliittinen yhteistyö

ETA-sopimus lisää taloudellista vuorovaikutusta EFTA-valtioiden ja EY:n välillä. Talouspoliittisen yhteistyön tarve kasvaa markkinoiden yhdentyessä. Siksi ETA-sopimuksessa on määräys, 46 artikla, jo aiemmin olemassa olevien yhteyksien syventämisestä talous- ja rahapolitiikassa. Tämä ei kuitenkaan merkitse velvoitetta EFTA-valtioiden ja EY:n talouspolitiikan yhteensovittamiseen.

Yhteistyön sisältönä on ensinnäkin ETA-sopimuksen toteuttamista koskeva mielipiteiden ja tietojen vaihto, joka tapahtuu sitoumuksetta. Toiseksi vaihdetaan mielipiteitä ja tietoja yhdentymisen vaikutuksista taloudelliseen toimeliaisuuteen sekä talous- ja rahapolitiikan hoitoon. Kolmanneksi vaihdetaan mielipiteitä ja tietoja kokonaistaloudellisesta tilanteesta, hallitusten toimista ja tulevaisuuden näkymistä pyrkimyksenä edistää valuutta- ja rahamarkkinoiden vakautta ja luoda edellytyksiä talouksien tasapainoiselle sisäiselle ja ulkoiselle kehitykselle.

Talouspoliittisen yhteistyön muodot jäävät myöhemmin kehitettäviksi kuten myös ETA-sopimuksen toteutumisen seurannassa käytettävien kokonaistaloudellisten ja tilastollisten osoittimien määrittely.

6.III.6. Liikenne

ETA-sopimuksen tavoitteena on luoda ETA-valtiot kattavat, yhtäläiselle ja vastavuoroiselle markkinoillepääsylle perustuvat kuljetuspalvelumarkkinat. Sopimuksen pohjana on EY:n kuljetuspalveluita koskeva sääntely. EY:n lainsäädännöllä pyritään vapauttamaan kuljetuspalvelujen tarjonta asteittain vuoteen 1993 mennessä lisäämällä sekä liikennemuotojen sisäistä että niiden välistä kilpailua. Liikennepalveluiden vapauttamisen vastapainoksi EY:n säädöksillä yhdenmukaistetaan liikennemuotojen teknisiä määräyksiä ja sosiaalista lainsäädäntöä sekä pyritään muun muassa parantamaan liikenneturvallisuutta. Myös yhdistettyjä kuljetuksia suositaan muun muassa ympäristön suojelemiseksi myöntämällä niille verohelpotuksia sekä vapauttamalla ne tavaraliikenteen kiintiöistä.

ETA-sopimus korvaa pääsäännön mukaan ETA-valtioiden kansainvälisen liikenteen kahdenväliset sopimusjärjestelyt. Kahdenvälisistä sopimusjärjestelyistä luopuminen yksinkertaistaa nykyisiä hallintomenettelyjä. Tämän arvioidaan parantavan kuljetuspalveluiden toimintaedellytyksiä.

ETA-sopimuksen 38 artiklan mukaan vapauteen tarjota kuljetuspalveluja sovelletaan sopimuksen liikennettä koskevan luvun määräyksiä. Luvun määräykset vastaavat pääosin Rooman sopimuksen liikennettä koskevan osaston määräyksiä. ETA-sopimuksen liikennettä koskevan luvun määräyksiä sovelletaan, kuten Rooman sopimuksen vastaavia määräyksiä, ainoastaan rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteeseen. Sopimuksen liitteessä XIII luetellaan kaikkia liikennemuotoja koskevia, ETA-säännöiksi otettavia EY-säädöksiä, joissa määritetään kuljetusmarkkinoiden vapauttamisen ja yhdenmukaistamisen taso.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen viime vuosina uudistettu liikennealan lainsäädäntö vastaa pääosin EY:n sääntelyä. ETA-sopimus aiheuttaa Suomessa vain vähäisiä lainsäädännöllisiä muutostarpeita. Suomella ei ole kuljetuspalvelujen liitesäännöstön osalta siirtymäkausia.

ETA-sopimuksen liitesäännöstöön sisältyy myös muun muassa liikennettä koskevia EY:n kilpailu- ja valtiontukisääntöjä. Suomessa ei ole näitä säädöksiä vastaavaa lainsäädäntöä. Myös julkisia hankintoja koskevilla EY:n säännöksillä on keskeinen merkitys liikennealalla. Kyseisiä EY-säädöksiä selostetaan kilpailusääntöjä, valtion tukea ja julkisia hankintoja koskevien sopimuksen määräysten perusteluissa.

Liikenneluvun liitesäännöstöön sisältyy eräitä sellaisia useampia liikennemuotoja koskevia yhteisiä sääntöjä, jotka edellyttävät uusien hallintomenettelyjen, muun muassa erilaisten seuranta- ja tilastointijärjestelmien luomista.

Sisämaanliikenne

ETA-sopimuksen liitesäännöstössä on kaikille sisämaanliikennemuodoille yhteisiä säädöksiä. Sisämaanliikenteellä tarkoitetaan EY:ssä rautatie-, maantie- ja sisävesiliikennettä sekä yhdistettyjä kuljetuksia. Säädökset sisältävät Rooman sopimuksen liikenneosaston määräysten täytäntöönpanoa ja soveltamista koskevat säännökset. Yhteisiä säädöksiä on annettu muun muassa valtiontuesta, infrastruktuureista, yhdistetyistä kuljetuksista sekä kilpailusäännöistä. Suomen lainsäädännössä ei ole vastaavia säännöksiä.

EY:ssä on maantien tavaraliikenteessä tavoitteena siirtyä 1.1.1993 alkaen vapaisiin maantien tavaraliikennemarkkinoihin poistamalla kaikki liikenteenharjoittamista koskevat määrälliset sekä liikenteenharjoittajan kansallisuutta tai toimipaikan sijaintia koskevat rajoitukset. Jatkossa liikenteenharjoittamisoikeutta säädellään laadullisilla kriteereillä. Suomessa vuonna 1991 toteutettu tavaraliikennelainsäädännön uudistus vastaa pääosin EY:n lainsäädäntöä.

Myös maantien henkilöliikenteessä EY:ssä pyritään luomaan tavaraliikennettä vastaava järjestelmä. Asian käsittely on kuitenkin EY:ssä vielä kesken.

EY:n maantieliikenteen sosiaalilainsäädännössä säädetään ajo- ja lepoajoista sekä kuljettajien koulutuksesta. Suomen ajo- ja lepoaikalainsäädäntöä on EY:n säädösten johdosta muutettava siten, että enimmäisajoaikoja lyhennetään ja vastaavasti lepoaikoja pidennetään jossain määrin. Muutosten arvioidaan yhtäältä lisäävän Suomessa kuljetuskustannuksia ja toisaalta edistävän kuljettajien työsuojelua sekä vähentävän myös jossain määrin onnettomuuskustannuksia.

EY:ssä rautatieliikenteestä annettujen säädösten tavoitteena on rautatieyritysten talouden parantaminen sekä yritysten kilpailuedellytysten saattaminen tasavertaiseen asemaan muiden liikennemuotojen kanssa. Tavoitteeseen pyritään lisäämällä rautatieyritysten teknistä, kaupallista ja liikkeenhoidollista yhteistoimintaa sekä lisäämällä yritysten taloudellista itsenäisyyttä ja kaupallista vastuuta. Kilpailullisen tasavertaisuuden saavuttamiseksi muiden kuljetusyritysten kanssa toteutetaan rautatieyrityksissä myös niin sanottu tilien säännönmukaistaminen (normalisointi), jolla säädetään rautatieyrityksille maksettavista tai niiltä perittävistä korvauksista. EY:ssä rautatieyritysten tilien normalisoinnista annettu asetus edellyttää Suomessa tarkistuksia sekä valtion liikelaitoksista annettuun lakiin että Valtionrautateistä annettuun lakiin. Pääosin Suomessa Valtionrautateiden vuonna 1990 toteutettu liikelaitosuudistus vastaa EY:n tavoitteita.

EY:n sisävesiliikenteen säädöksissä säädetään sisävesialusten teknisistä vaatimuksista, kuljetusten rakenteellisesta kehittämisestä sekä tutkintojen yhdenmukaistamisesta ja vastavuoroisesta tunnustamisesta.

Koska Suomella ei ole suoraa sisävesiyhteyttä Keski-Eurooppaan, EY:n sisävesiliikennesäännökset koskevat Suomea vain välillisesti.

Merenkulku

OECD:n sääntelyllä on luotu sen jäsenmaiden, muun muassa myös EY:n jäsenvaltioiden välille vapaat merikuljetusmarkkinat. Kansallisten lippujen alla purjehtivien kauppalaivastojen toimintaedellytysten turvaamiseksi EY:ssä on nähty kuitenkin tarpeelliseksi antaa yksityiskohtaisempia EY:n sisäisiä merenkulkusääntöjä, joilla säädetään tarkemmin merenkulun kilpailun vapauden toteutumisesta, yhteisistä menettelytavoista kolmansien maiden protektionistisia toimenpiteitä vastaan sekä kilpailupolitiikan soveltamisesta merikuljetuksiin.

Kaikki EFTA- ja EY-valtiot ovat OECD:n jäsenvaltioita. Tästä syystä Euroopan talousalueen kansainvälinen merenkulku perustuu jo nyt vapaan kaupallisen kilpailun periaatteille. ETA-sopimuksella ei siten ole merkittäviä välittömiä vaikutuksia suomalaisen varustamoelinkeinon nykyisiin toimintaedellytyksiin.

Ilmaliikenne

EY:ssä pyritään asteittain vapauttamaan ilmaliikenteen sääntelyä. EY:n asetuksissa säädetään muun muassa joustavasta hinnoittelusta, paikkatarjonnasta annettujen rajoitusten lieventämisestä, markkinoille pääsyn helpottamisesta sekä kilpailusääntöjen soveltamisesta.

EY:ssä on tavoitteena saattaa voimaan viimeistä ilmaliikenteen vapautumisvaihetta koskeva säännöstö 1.1.1993 mennessä. Tällöin säädösehdotusten mukaisesti tekniset, sosiaali-, turvallisuus- ja ympäristöstandardit yhdenmukaistettaisiin ja ilmaliikennesektori vapautettaisiin kilpailulle. Yhdessä jäsenvaltiossa hyväksytty toimilupa antaisi mahdollisuuden lentotoiminnan harjoittamiseen koko yhteisön alueella. Lisäksi poistettaisiin paikkatarjontaa sekä yhteisön jäsenvaltioiden välisiä reitityksiä sääntelevät rajoitukset.

Suomi on Euroopan siviili-ilmailukonferenssin ECACin jäsenenä tehnyt kansainväliset sopimukset Euroopan sisäisen säännöllisen ilmaliikenteen tariffien vahvistamismenettelystä ja kapasiteetin jakamisesta. ETA-sopimuksen liitesäännöstö korvaa ECAC-sopimuksissa olevat määräykset.

6.IV Kilpailusäännöt ja muut yhteiset säännöt
6.IV.1. Yrityksiin sovellettavat säännöt

Sopimuksen kilpailumääräyksillä pyritään varmistamaan se, ettei kilpailu vääristyisi Euroopan talousalueella. Kilpailusäännöt ovat tarpeen sen estämiseksi, ettei tavaroiden ja palvelujen vapaan liikkuvuuden toteuttamista tehdä tyhjäksi yritysten välisillä kilpailunrajoituksilla tai käyttämällä väärin määräävää markkina-asemaa. Määräävän markkina-aseman väärinkäytön kielto sopimuksessa on ollut myös edellytyksenä sille, että sopimuspuolet ovat pitäneet keskinäisistä polkumyynnin vastaisista toimenpiteistä luopumista mahdollisena.

Sopimuksen 53 ja 54 artikla vastaavat Rooman sopimuksen 85 ja 86 artiklaa. Sopimuksen 53 artikla sisältää kilpailuoikeuden ytimen. Sen mukaisesti sopimuksen toiminnan kanssa ristiriitaisia ja kiellettyjä ovat sellaiset yritysten väliset sopimukset, yritysten muodostamien yhteenliittymien päätökset sekä yhdenmukaistetut menettelytavat, jotka saattavat vaikuttaa sopimuspuolten väliseen kauppaan ja joiden tarkoituksena tai seurauksena on kilpailun estäminen, rajoittaminen tai vääristäminen Euroopan talousalueella. Sopimuksen 54 artiklassa kielletään määräävän markkina-aseman väärinkäyttö, jos se voi vaikuttaa sopimuspuolten väliseen kauppaan.

Sopimuksen 55 artiklan mukaan komission ja EFTAn valvontaviranomaisen velvollisuutena on huolehtia siitä, että sopimuksen kilpailusääntöjä sovelletaan oikein. Toimivaltaisen valvontaviranomaisen on, yhteistyössä keskenään ja kansallisten viranomaisten kanssa tehtävä tutkimuksia silloin, kun on aihetta epäillä sopimuksen kilpailusääntöjen rikkomista. Jos valvontaviranomainen havaitsee, että sääntöjä on rikottu, sen on ehdotettava toimenpiteitä sääntöjen rikkomisen lopettamiseksi ja tehtävä rikkomuksen jatkuessa päätös asiassa. Tarpeen vaatiessa valvontaviranomainen voi valtuuttaa kansalliset viranomaiset ryhtymään toimenpiteisiin rikkomuksen lopettamiseksi.

Sopimuksen 55 artiklassa viitataan pöytäkirjaan 21 ja liitteeseen XIV. Ne sisältävät tarkemmat määräykset yrityksiä koskevien kilpailusääntöjen soveltamisesta. Pöytäkirjan 21 mukaan EFTA-valtiot sitoutuvat antamaan EFTAn valvontaviranomaiselle vastaavan toimivallan ja tehtävät kuin komissiolla on Rooman sopimuksen sekä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen (jäljempänä Pariisin sopimus) nojalla. Pöytäkirjassa ja liitteessä määritellään yksityiskohtaisesti, mitkä valtuudet EFTAn valvontaviranomaiselle on annettava. EFTA-valtiot ovat 2.5.1992 allekirjoittaneet artiklassa tarkoitetun sopimuksen.

Sopimuksen 56 artikla sisältää määräykset EFTAn valvontaviranomaisen ja komission välisestä toimivallan jaosta. EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen silloin, kun kilpailunrajoitukset vaikuttavat vain EFTA-valtioiden väliseen kauppaan. EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen myös silloin, kun tapauksessa tutkittavien yritysten liikevaihdosta Euroopan talousalueella tulee vähintään 33 prosenttia EFTA-valtioiden alueelta. Edellä mainitussa tapauksessa toimivaltainen viranomainen on kuitenkin EY:n komissio, mikäli tapauksella on vaikutusta EY:n jäsenmaiden väliseen kauppaan. Tapauksen koskiessa määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä toimivalta kuuluu sille valvontaviranomaiselle, jonka alueella määräävän markkina-aseman väärinkäyttö ilmenee. EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen myös silloin, kun on kysymys sellaisten yrityskeskittymien valvonnasta, joissa EY:n yrityskeskittymien valvontaa koskeva asetus ei tule sovellettavaksi. Kaikissa muissa tapauksissa toimivalta kuuluu komissiolle.

EY:n oikeuskäytännön mukaan Rooman sopimuksen kilpailusääntöjä sovelletaan myös muista kuin EY:n jäsenvaltioista olevien yritysten toteuttamiin kilpailunrajoituksiin, jos ne rajoittavat kilpailua yhteismarkkinoilla ja vaikuttavat jäsenvaltioiden väliseen kauppaan (ks. tapaus Ahlström Oy ym. v. Komissio, 89, 104, 114, 116, 117 ja 125―129/85). Soveltamisen edellytyksenä ei ole se, että kilpailunrajoituksen osapuolilla olisi tytäryhtiö tai muu sellainen liittymä EY:n alueella tai että kilpailunrajoitussopimus tai muu järjestely olisi tehty EY:n alueella. ETA-sopimuksen 56 artiklan määräykset merkitsevät sitä, että komission Rooman sopimuksen mukaista toimivaltaa suhteessa EFTA-valtioista oleviin yrityksiin rajoitetaan EFTAn valvontaviranomaisen hyväksi.

Sopimuksen 57 artikla sisältää määräykset yrityskeskittymien valvonnasta. Säännöt perustuvat EY:n asetukseen N:o 4064/89 yrityskeskittymien valvonnasta. Erikseen on sovittu siitä, että EFTA-valtiot voivat osallistua mainitulla asetuksella perustetun neuvoa-antavan komitean työhön.

Sopimuksen 58 artiklassa ja siinä viitatuissa pöytäkirjoissa 23 ja 24 määritellään, millä tavoin EFTAn valvontaviranomaisen ja komission on harjoitettava yhteistyötä. Valvontaviranomaisten yhteistyö muodostuu hyvin kiinteäksi.

ETA-sopimuksen kilpailusäännöillä annetaan EFTAn valvontaviranomaiselle laajat valtuudet valvoa kilpailusääntöjen noudattamista Suomen alueella. Yritysten on ilmoitettava etukäteen valvontaviranomaiselle sellaiset sopimukset ja järjestelyt, jotka saattavat rajoittaa kilpailua ja joiden osalta ETA-sopimuksen aineellisiin määräyksiin ei nimenomaisesti ole sisällytetty määräyksiä tai ohjeita kilpailua rajoittavan järjestelyn sallittavuudesta. Vain EFTAn valvontaviranomaisella on toimivaltaansa kuuluvissa tapauksissa oikeus myöntää poikkeuksia ETA-sopimuksessa kiellettyjen rajoitusten osalta. Se voi myös määrätä kilpailusääntöjä rikkoneiden yritysten maksettavaksi huomattavia sakkoja.

Sopimuksen 59 artikla vastaa Rooman sopimuksen 90 artiklaa. Sen mukaan valtion yrityksiä ja yksityisiä yrityksiä tulee lähtökohtaisesti kohdella samalla tavalla. Julkiset yritykset määritellään EY:ssä yrityksiksi, joiden suhteen valtiolliset taikka alueelliset tai paikalliset julkisyhteisöt voivat käyttää määräävää vaikutusvaltaa joko suoraan tai välillisesti. Viranomaisilla oletetaan olevan tällaista vaikutusvaltaa, jos niillä on enemmistö yrityksen osakkeista tai äänimäärästä taikka oikeus nimittää yli puolet yrityksen johtoelimen jäsenistä. Suomessa sopimuksen periaatteet aiheuttavat sen, että Suomen valtio ja kunnat joutuisivat peruuttamaan kaikki sellaiset valvonnassaan oleville yrityksille antamansa erioikeudet, jotka saattavat vaikuttaa Suomen ja muiden sopimuspuolten väliseen kauppaan sopimuksen 53 ja 54 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Sellaisten julkisten yritysten, joille valtio on uskonut tärkeän yhteiskunnallisen palvelutehtävän tai veromonopolin, tulee noudattaa kilpailusääntöjä siinä määrin kuin näiden sääntöjen soveltaminen ei ehkäise niille uskottujen erityistehtävien hoitamista.

Sopimuksen 59 artiklassa määritellään, miten julkisia yrityksiä koskevia määräyksiä valvotaan. EY:ssä komissio vastaa valvonnasta Rooman sopimuksen 93 artiklan mukaisesti. EFTA-valtioiden osalta valvonnasta vastaa EFTAn valvontaviranomainen, jolla on komission tehtäviä ja valtuuksia vastaavat tehtävät ja valtuudet.

Sopimuksen 60 artiklassa viitataan liitteeseen XIV, jonka mukaan lähes kaikki EY:ssä voimassa olevat kilpailua koskevat aineelliset säädökset ovat osa ETA-sopimusta. Kilpailuasetukset koskevat muun muassa terästuotteiden kauppaa, yksinmyynti- ja yksinostosopimuksia, patentteja ja taitotietoa (know how) koskevia lisenssisopimuksia, erikoistumissopimuksia sekä luvake- eli franchising-sopimuksia. Liikenteen osalta sopimus sisältää erityisiä kilpailumääräyksiä. Lisäksi EY:n komissio on antanut eräitä merkittäviä kilpailusääntöjen tulkintaa koskevia ilmoituksia ja ohjeita. Kilpailusääntöjä koskeva oikeuskäytäntö, joka on suomalaisessa oikeuskäytännössä otettava huomioon, käsittää noin 150 oikeustapausta. Koska maataloustuotteet eivät kuulu ETA-sopimuksen soveltamisalaan, ETA-sopimukseen ei ole sisällytetty maataloustuotantoa koskevia kilpailusääntöjä.

Pöytäkirja 25 sisältää eräitä terästuotteita koskevat kilpailusäännöt. Ne vastaavat sisällöltään Pariisin sopimuksen 66 ja 67 artiklan eräitä määräyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

ETA-sopimuksen kilpailusääntöjä sovelletaan vain sellaisiin kilpailunrajoituksiin, jotka vaikuttavat sopimuspuolten väliseen kauppaan. Suomessa voimassa olevaa lainsäädäntöä sovelletaan yleensä vain yksinomaan Suomessa vaikuttaviin kilpailunrajoituksiin. Näin ollen ETA-sopimuksen kilpailusääntöjen ja kilpailunrajoituksista annetun lain (709/88) soveltamisalat ovat pääosin erilaiset, eikä kilpailulainsäädäntöä tarvitse muuttaa Suomessa sen johdosta, että ryhdytään soveltamaan myös ylikansallisia kilpailusääntöjä. Koska sopimuksen kilpailusäännöt rajoittavat merkittävästi sopimusvapautta ja vaikuttavat yksityisten oikeusasemaan, ne kuuluvat lainsäädännön alaan ja saatetaan voimaan ETA-sopimuksen voimaansaattamislailla.

ETA-sopimuksen kilpailusäännöt merkitsevät sitä, että muu kuin suomalainen viranomainen, siis EFTAn valvontaviranomainen ja eräissä tapauksissa EY:n komissio, on toimivaltainen antamaan sitovia päätöksiä yritysten kilpailua rajoittavista toimenpiteistä. EFTAn valvontaviranomaisella on erikseen määritellyissä tapauksissa myös oikeus hallinnollisessa menettelyssä määrätä suomalaisille yrityksille maksettavaksi sakkoja, sekä suorittaa tutkimuksia suomalaisten viranomaisten avustuksella Suomessa, esimerkiksi tehdä tutkimuskäyntejä yrityksissä. Lisäksi sopimuksen kilpailusääntöjen mukaan suomalaiset yritykset ovat velvollisia omasta aloitteestaan ilmoittamaan toimivaltaiselle valvontaviranomaiselle sellaisista omista hankkeistaan, jotka saattavat rajoittaa kilpailua ETA-sopimuksessa kielletyllä tavalla. Näissä tapauksissa ainoastaan valvontaviranomaisella on toimivalta tehdä päätös siitä, voidaanko kilpailunrajoitus sallia.

ETA-sopimuksen kilpailusäännöillä Suomen oikeusjärjestykseen sisällytetään uusia, periaatteellisesti merkittäviä ylikansallisia piirteitä. EFTAn valvontaviranomaisen sopimuksen mukainen toimivalta merkitsee julkisen vallan käyttöä sisältävien tehtävien uskomista kansainväliselle toimielimelle, minkä takia ETA-sopimus merkitsee tältä osin poikkeusta hallitusmuodon hallintoa koskevista säännöksistä ja sopimus on saatettava voimaan perustuslainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävällä lailla.

Kilpailulainsäädäntöön on erityisesti EFTAn valvontaviranomaisen uuden toimivallan vuoksi kuitenkin sisällytettävä eräitä menettelytapasäännöksiä. Näitä muutoksia selostetaan kilpailusääntöjä koskevissa yksityiskohtaisissa perusteluissa tarkemmin. Koska kilpailulainsäädäntöön liittyvä EY-lainsäädäntö on varsin laajaa ja koska edellä kuvatut periaatteellisesti merkittävät yksityiskohdat toistuvat lähes samankaltaisina kaikissa EY:n asetuksissa, ehdotetaan ETA-sopimuksen voimaansaattamislakiin lisättäväksi valtuutussäännös, jonka mukaan ETA-sopimuksen liitteissä mainittuihin kilpailua koskeviin asetuksiin tehtävät muutokset ja uudet vastaavat asetukset voitaisiin saattaa Suomessa voimaan asetuksella.

Sopimuksen kilpailusääntöjen soveltamista varten Suomen on nimettävä se viranomainen, joka toimii yhteistyössä toimivaltaisen valvontaviranomaisen kanssa sopimuksessa määritellyissä tapauksissa. Voimaansaattamislaissa on säännökset tältä osin toimivaltaisesta viranomaisesta Suomessa. Toimivaltainen viranomainen on kilpailuvirasto. Komiteoissa edustautuminen tapahtuu voimaansaattamislaissa määrätyllä tavalla.

6.IV.2. Valtion tuki

Sopimuksen 61―64 artiklat koskevat valtiontukea. Artiklat liittyvät olennaisesti neljän vapauden toteuttamiseen ja täydentävät vientiin ja tuontiin liittyvien tullien ja määrällisten rajoitusten poistamista koskevia määräyksiä. Valtion tukea koskevilla määräyksillä pyritään eliminoimaan elinkeinoelämälle myönnettävän tuen kilpailuolosuhteita vääristävä vaikutus Euroopan talousalueella. Määräyksillä asetetaan lisäksi yhtenäiset kriteerit sallitulle tuelle.

Valtion tuki käsitteenä tulkitaan sopimuksessa laajasti. Siten annetun tuen muoto tai nimike ei sellaisenaan ole ratkaisevaa. Tukea voidaan antaa esimerkiksi suorana toimintatukena, veronhuojennuksena, osakepääomaan sijoituksena, subventoituna lainana, kiinteän omaisuuden luovuttamisena yritykselle erityisen edullisin ehdoin tai valtion takuuna kurssimuutosten varalta.

Valtion tukena pidetään kaikkea julkisista varoista annettavaa tukea. Näin myös muun muassa kuntien yrityksille suuntaaman tuen sallittavuutta on arvioitava ETA-sopimuksen valtiontukea koskevien määräysten valossa.

ETA-sopimuksen toiminnan kanssa ristiriitaisena pidetään yleensä sopimuspuolten väliseen kauppaan vaikuttavaa tukea, joka vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa. Eräissä 61 artiklassa mainituissa tapauksissa julkinen tuki on kuitenkin aina sallittu. Tällaisia tapauksia ovat yksittäisille kuluttajille myönnettävä sosiaalinen tuki, joka myönnetään harjoittamatta syrjintää tuotteiden alkuperän perusteella sekä luonnonmullistusten tai muiden poikkeuksellisten tapahtumien aiheuttaman vahingon korvaamiseksi. Sopimuksen 61 artiklassa luetellaan vielä tukimuotoja, jotka saatetaan eräiden olosuhteiden vallitessa katsoa sallituiksi.

EY:n tulkintakäytännön perusteella vientituki ja yritykselle suunnattava toimintatuki ovat pääsäännön mukaan kiellettyjä. Sen sijaan pienyritysten tuki, aluetuki ja tutkimus- ja kehitystuki voidaan katsoa sallituiksi.

Sopimukseen liittyy julistus, jossa todetaan EY:ssä sovellettujen arviointiperusteiden ohella harva asutus erääksi tuen sallittavuuden arvioimisen perusteeksi aluepoliittisia aluejakoja muodostettaessa.

Sopimuksen 62 artiklassa määritellään, miten valtiontukea koskevien määräysten noudattamista valvotaan. EY:n jäsenvaltioiden myöntämän tuen sopimuksenmukaisuutta valvoo EY:n komissio Rooman sopimuksessa määrätyllä tavalla. EFTA-valtioiden osalta valvonnasta vastaa erikseen perustettava EFTAn valvontaviranomainen, jolle EFTA-valtiot sitoutuvat sopimuksen 108 artiklan mukaan antamaan vastaavan toimivallan ja tehtävät kuin EY:n komissiolla on Rooman sopimuksen ja Pariisin sopimuksen nojalla.

Valtiontukisäännökset koskevat sekä voimassa olevia että uusia tukimuotoja. Säännösten perusteella EFTA-maat toimittavat uusia tukiohjelmia tai näiden muutoksia koskevat ennakkoilmoitukset (notifikaatiot) EFTAn valvontaviranomaiselle, joka käsittelee ne ja ilmoittaa hyväksymisestä. Vanhojen tukiohjelmien osalta valvontaviranomainen ryhtyy toimenpiteisiin harkitsemallaan tavalla.

Harjoittaessaan valtion tukia koskevaa valvontaa EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission on oltava keskenään yhteistyössä pöytäkirjassa 27 määrätyllä tavalla.

Sopimuksen 63 artiklassa viitataan liitteeseen XV, jonka mukaan ETA-sopimukseen sisällytetään lähes kaikki EY:ssä voimassa olevat valtiontukia koskevat säädökset. Lukuun ottamatta valtion ja julkisten yritysten välisiä suhteita koskevaa direktiiviä liitteessä mainitaan kuitenkin vain sellaisia EY:n neuvoston ja komission antamia ohjeita, jotka eivät ole oikeudellisesti sitovia. EFTAn valvontaviranomaisen on otettava toiminnassaan huomioon liitteessä luetellut ohjeet. Laivanrakennuksen osalta on annettu erillinen julistus, jolla sitoudutaan olemaan riitauttamatta toisen osapuolen telakkatukia vuonna 1993, jonka päättyessä EY:n 7 telakkadirektiivin voimassaolo lakkaa. EY on lisäksi yksipuolisella julistuksella ilmoittanut pyrkivänsä edelleen alentamaan laivanrakennustukea.

Sopimuksen 64 artiklassa on määräykset valvontaviranomaisten valtion tukien valvontaa koskevien erimielisyyksien ratkaisemisesta sekä valtion tukien johdosta käyttöön otettavista vastatoimenpiteistä.

ETA-sopimuksen valtion tukea koskevat säännöt eivät suoranaisesti koske tukea, jota EY itse antaa EY:n yrityksille. Sopimukseen liittyy molemminpuolinen julistus, jossa todetaan, että tämänkin tuen tai muun vastaavan tuen tulee tulevaisuudessa noudattaa sopimuksen valtion tukimääräyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Aluepoliittista lainsäädäntöä ollaan parhaillaan uudistamassa. Uudet lait käsiteltäneen eduskunnassa vuonna 1993. Tässä yhteydessä uudistetaan laki aluepolitiikasta (1168/88), laki yritystoiminnan alueellisesta tukemisesta (1297/88) ja laki kuljetusten alueellisesta tukemisesta (954/81). Tarvittaessa otetaan huomioon ETA-sopimuksen määräykset, jotka koskevat muun muassa yksittäiseen hankkeeseen myönnettävän tuen enimmäistasoa. Samassa yhteydessä tarkistetaan myös pienyritysten investointi- ja käynnistystukea sekä pienten ja keskisuurten yritysten kehittämishankkeiden tukea koskevia säännöksiä. Hankkeessa sovitetaan myös yhteen erimuotoiset tuet (kumulaatiosäännökset). Lisäksi on tarkoitus muuttaa lakia energia-avustuksista (1607/91) vuoden 1993 budjetin käsittelyn yhteydessä siten, että myös ulkomaisessa omistuksessa olevilla yrityksillä on mahdollisuus hakea avustusta.

Valtioneuvoston 5.4.1992 tekemän periaatepäätöksen mukaan vuoden 1994 alusta on tarkoitus siirtyä arvonlisäverojärjestelmään, jolloin liikevaihtoverojärjestelmään nykyisin sisältyvät ETA-sopimuksen kannalta mahdollisesti soveltumattomat liikevaihtoverotuet poistuvat.

ETA-sopimuksen valtiontukisäännöt koskevat myös veronhuojennuksia. Voimassa oleva lainsäädäntö ilmoitetaan EFTAn valvontaviranomaiselle. Mahdolliset lainsäädännön muutostarpeet ja soveltamiskäytäntöön tehtävät muutokset selviävät vasta valvontaviranomaisen soveltamiskäytännön myötä.

Valtionyhtiöitä koskevia tukikysymyksiä selostetaan 59 artiklan perustelujen yhteydessä.

EFTAn valvontaviranomaiselle annetaan laajat valtuudet puuttua suomalaisille yrityksille annettavaan julkiseen tukeen. Tästä aiheutuvia lainsäädännön muutostarpeita selostetaan jäljempänä.

6.IV.3. Muut yhteiset säännöt
Julkiset hankinnat

ETA-sopimuksen julkisia hankintoja koskevien määräysten tarkoituksena on avoimen tarjousmenettelyn avulla lisätä julkisen sektorin tehokkuutta ja alentaa hankittavien tuotteiden hintoja. Viranomaiset ovat usein mieluummin ostaneet omassa maassa valmistettuja tavaroita tai käyttäneet paikallisten rakennusyritysten palveluja, vaikka kotimainen hintataso olisi ollut ulkomaista korkeampi. Hankintojen vastavuoroisella avaamisella eri maiden yritykset pääsevät tasavertaisin ehdoin tarjoamaan tuotteitaan kaikkialla Euroopan talousalueella.

Sopimuksen 65 artiklassa viitataan liitteeseen XVI, jonka mukaan EY:n voimassa olevat yhdeksän julkisten hankintojen direktiiviä sisällytetään ETA-sopimukseen. Nämä direktiivit koskevat tavarahankintoja, julkisia rakennusurakoita, eräiden viranomaisten ja toimilupalaitosten hankintoja (telepalvelut, vesi- ja energiahuolto ja liikenne) sekä hankintatoimen valvontaa. Liitteessä viitataan lisäksi määräaikojen laskemista koskevaan EY-asetukseen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Hankintamenettelyjä koskevat määräykset ulottavat vaikutuksensa valtion viranomaisten ohella myös kuntien viranomaisiin ja eräisiin toimiluvan tai muun erityisen oikeuden nojalla toimiviin yrityksiin. Suomessa hankinta-asetukset koskevat ainoastaan valtion viranomaisia. Direktiivien soveltamisalan laajuus ja valvontasäännöstö edellyttävät laintasoista sääntelyä niiden voimaansaattamisessa. Tarvittavasta lainsäädännöstä annetaan erillinen hallituksen esitys. Julkisia hankintoja koskevien direktiivien soveltaminen edellyttää määräaikojen laskemista koskevan EY:n asetuksen N:o 1182/71 soveltamista. Kyseinen ETA-sopimuksen voimaansaattamislailla voimaan saatettava säädös syrjäyttää julkisten hankintamenettelyjen osalta säädettyjen määräaikojen laskemisesta annetun lain (150/30) säännökset.

Teollis- ja tekijänoikeudet

Erot teollis- ja tekijänoikeuksia koskevassa lainsäädännössä voivat rajoittaa tavaroiden ja palvelujen vapaata liikkuvuutta ja vääristää kilpailun edellytyksiä. Koska tekniikalla, osaamisella ja luovuudella on yhä suurempi merkitys tavaroiden ja palvelujen tuotannossa ja kaupassa, on EY:ssä pyritty yhdenmukaistamaan teollis- ja tekijänoikeuksia koskevaa sääntelyä. ETA-sopimuksella toteutetaan vastaava lainsäädännön lähentäminen myös yhteisön ja EFTA-valtioiden välillä.

ETA-sopimuksen 65 artiklassa viitataan pöytäkirjaan 28 ja liitteeseen XVII, joihin sisältyvät henkistä, teollista ja kaupallista omaisuutta koskevat määräykset. Niitä koskevia määräyksiä sovelletaan kaikkiin tuotteisiin ja palveluihin. Sanonnalla henkinen, teollinen ja kaupallinen omaisuus tarkoitetaan teollis- ja tekijänoikeuksia.

Pöytäkirjaan sisältyy luettelo niistä kansainvälisistä alan sopimuksista, joihin sopimuspuolet sitoutuvat liittymään, sekä määräyksiä muun muassa niin sanotusta oikeuksien sammumisperiaatteesta. Liitteen mukaan EY:n voimassa olevat alan säädökset sisällytetään ETA-sopimukseen (kolme direktiiviä, yksi neuvoston päätös sekä lisäksi tietyn siirtymäajan järjestelyin yksi neuvoston ja yksi komission päätös).

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Liitesäännöstöön sisältyvät direktiivit aiheuttavat eräitä muutoksia integroitujen piirien piirimallien, tavaramerkkien sekä tietokoneohjelmien suojaa koskevaan lainsäädäntöön.

Teollis- ja tekijänoikeuksia käytettäessä täytyy ottaa huomioon myös sopimuksen yleiset tavaroiden ja palveluiden vapaata liikkuvuutta koskevat määräykset ja kilpailusäännöt. Esimerkiksi EY:n tuomioistuin on tulkinnut sopimuksen 13 artiklaa vastaavaa Rooman sopimuksen määräystä (36 artikla) siten, että näihin oikeuksiin vedoten ei voida kieltää yhdessä jäsenvaltiossa oikeudenhaltijan suostumuksella markkinoitujen tuotteiden maahantuontia toiseen jäsenvaltioon. Suomessa ETA-sopimus aiheuttaa tarpeen siirtyä patentti- ja mallioikeuksien kansallisesta sammumisesta Euroopan talousalueen kattavaan alueelliseen sammumiseen. Käytännössä tämä johtaa muun muassa teknologian tuontia ja vientiä koskevien lisenssisopimusten tarkistamiseen. Koska kyseessä on tältä osin voimassaoleviin patentteihin perustuvien lisenssisopimusten taannehtiva rajoittaminen, on kyseinen sopimusmääräys (pöytäkirja 28, 2 artikla) saatettava voimaan perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

Sopimuksen aiheuttamista muutoksista tullaan antamaan erillisiä hallituksen esityksiä ja asetusten muutoksia.

6.V Neljän vapauden kannalta olennaiset laaja-alaiset määräykset
6.V.1. Sosiaalipolitiikka
Työympäristö ja työoikeus

ETA-sopimuksen työympäristöä ja työoikeutta koskevien määräysten tarkoituksena on edistää työolojen ja työntekijöiden elintason paranemista. Samoin pyritään edistämään työmarkkinaosapuolten keskinäistä vuoropuhelua Euroopan talousalueella.

Sopimuksen 68 artiklassa viitataan liitteeseen XVIII, jonka mukaan EY:n voimassaolevat työoikeusdirektiivit sisällytetään ETA-sopimukseen velvoittavina määräyksinä. Näitä varsinaisia työoikeusdirektiivejä on kolme. Sopimuksen 67 artiklassa viitataan liitteeseen XVIII, jonka mukaan EY:n voimassa olevat työpaikan olosuhteita koskevat työsuojeludirektiivit otetaan ETA-säännöiksi. Edellä mainittujen ohella myös muualla sopimuksessa, muun muassa työvoiman vapaata liikkumista, kaupan teknisiä esteitä, sosiaaliturvaa, tasa-arvoa ja liikennettä koskevissa liitteissä on työympäristön sekä työntekijöiden olojen ja oikeuksien parantamiseen tähtääviä asetuksia ja direktiivejä.

Sopimuspuolten voimassa olevat sopimuksen sisältämiä vähimmäisvaatimuksia tiukemmat työympäristö- ja työoikeusvaatimukset saadaan pitää voimassa ja sellaisia voidaan antaa myös tulevaisuudessa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimus aiheuttaa Suomessa tarpeen muuttaa työlainsäädäntöä eräiltä osin. Muutoksia Suomen työlainsäädäntöön on tehtävä työsopimuslakiin (320/70), yhteistoiminnasta yrityksissä annettuun lakiin (725/78), työturvallisuuslakiin (299/58) ja työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annettuun lakiin (131/73).

Miesten ja naisten tasa-arvoisuus

Sopimuksen 69 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava ja pidettävä voimassa samapalkkaisuusperiaate. Palkalla tarkoitetaan tavanomaista perus- ja vähimmäispalkkaa sekä mitä tahansa muuta vastiketta, jota työntekijä saa joko rahana tai rahanarvoisina etuuksina välittömästi tai välillisesti työsuhteensa perusteella työnantajaltaan. Sopimuksen 70 artiklassa sopimuspuolet sitoutuvat sukupuolten tasa-arvoisuuden edistämiseen. Liitteessä XVIII mainitaan myös EY:n samapalkkaisuutta ja sukupuolten tasa-arvoisuutta koskevat direktiivit.

Samapalkkaisuusperiaatteen toteuttamisesta annetun direktiivin lisäksi on sukupuolten välisen tasa-arvoisuuden toteuttamiseksi samapalkkaisuuden periaatetta laajemmin EY:ssä annettu useita direktiivejä, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteessä. Niiden johdosta tarpeellisista lainsäädännön muutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset.

Sosiaalinen ulottuvuus

Sosiaaliseen ulottuvuuteen voidaan EY:ssä laajasti ymmärrettynä katsoa kuuluvan kaikki ne tekijät, jotka vaikuttavat ihmisten asemaan ja olosuhteisiin EY-jäsenvaltioissa. Sosiaalipolitiikka on Euroopan yhteisöissä jäsenvaltioiden toimivaltaan kuuluva asia. Käsite "sosiaalinen ulottuvuus" on yhteisnimitys monille EY-politiikan alueille. Käsite koskettaa talouspolitiikan ohella muun muassa sosiaali-, koulutus-, työ- ja kuluttajansuojapolitiikan aloja.

Koska sosiaalipolitiikka kuuluu EY:ssä jäsenvaltioiden toimivaltaan, voivat yhteisön toimet olla luonteeltaan vain toissijaisia. Tämän periaatteen mukaan yhteisön toimenpiteet tulevat kysymykseen vain silloin, kun kansalliset toimet yhdentymisprosessin tavoitteiden saavuttamiseksi ovat riittämättömiä. Selkeää rajanvetoa yhteisön ja kansalliseen toimivaltaan kuuluvien asioiden välillä ei jäsenvaltioiden ja EY:n välillä toistaiseksi ole voitu tehdä.

EY:n jäsenvaltioiden valtion ja hallituksen päämiehet, Yhdistynyttä kuningaskuntaa lukuun ottamatta, hyväksyivät joulukuun 1989 lopulla Strasbourgissa "Yhteisön julistuksen työntekijöiden sosiaalisista perusoikeuksista". Peruskirja on yleisluonteinen julistus, joka käsittelee työntekijöiden työoikeudellista asemaa ja sosiaaliturvaa 12 eri alueella. Julistuksen toimeenpanoa varten EY:n komissio antoi samana vuonna sosiaalisten perusoikeuksien 45-kohtaisen toimintaohjelman. Sen perusteella komissio on tehnyt ehdotuksia direktiiveiksi ja asetuksiksi niillä aloilla, joilla EY:n lainsäädäntö näyttää välttämättömältä taloudellisen ja sosiaalisen yhtenäisyyden edistämiseksi. EY päätti Maastrichtin huippukokouksessa joulukuussa 1991 jatkaa sosiaalisen peruskirjan täytäntöönpanoa. Yhdistynyt kuningaskunta jää kuitenkin tämän yhteistyön ulkopuolelle.

ETA-neuvottelujen pohjaksi ei sosiaalisen ulottuvuuden osalta ole asetettu EY:n lainsäädäntöä samalla tavalla kuin neljän vapauden osalta on tehty. Sitovista määräyksistä sopimisen sijaan tavoitteeksi asetettiin yhteistyön laajentaminen ja vahvistaminen. Sosiaalipolitiikan osalta on ETA-sopimuksessa todettu alan yhteistyön lähtökohdaksi vuoropuhelu, johon kuuluu ETA-sopimuksen mukaan molempia sopimuspuolia kiinnostavien erityiskysymysten kartoittaminen ja käytännön yhteistyömuodoista sekä tiedonvaihdosta sopiminen. Osapuolten välinen yhteydenpito tapahtuu kokousten, seminaarien ja asiantuntijatapaamisten muodossa. EFTA-valtiot antavat ETA-sopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä 9.12.1989 vahvistettuun työntekijöiden sosiaalisia oikeuksia koskevaan peruskirjaan liittyvän julistuksen. Sen mukaan EFTA-valtiot toivovat yhteistyön työmarkkinaosapuolien kanssa voimistuvan ETA:n piirissä. Tämän toteuttamiseksi EFTA-valtiot kiinnittävät huomiota toissijaisuusperiaatteeseen ja huomauttavat, että työntekijöiden oikeuksien toteuttamisessa tulee antaa mahdollisuuksia kansallisten käytäntöjen käyttämiseen. EFTA-valtiot korostavat erityisesti työmarkkinaosapuolien ja työehtosopimusten merkitystä.

Julistus noudattelee ja tukee Suomen voimassa olevaa työoikeuden säätelyjärjestelmää, joka rakentuu lainsäädännön ja sitä täydentävän työmarkkinaosapuolien välisen työehtosopimusjärjestelmän varaan. Työoikeuden säätely toteutetaan ETA:n piirissä samalta pohjalta. ETA-sopimuksessa sopimuspuolet ilmoittavat lisäksi tahtonsa rohkaista työmarkkinaosapuolten vuoropuhelua Euroopan talousalueella.

6.V.2. Kuluttajansuoja

ETA-sopimuksen kuluttajansuojaa koskevien määräysten tarkoituksena on tavaroiden vapaan liikkuvuuden ja palvelujen tarjonnan vapauden edistämiseksi sekä kuluttajien ja, tietyissä tapauksissa, myös kilpailevien elinkeinonharjoittajien suojaamiseksi yhdenmukaistaa kuluttajansuojalainsäädäntöä. Sopimuksen 72 artiklassa viitataan liitteeseen XIX, jonka mukaan EY:n voimassa olevat kuluttajansuojadirektiivit sisällytetään ETA-sopimukseen. Näitä varsinaisia kuluttajansuojadirektiivejä on seitsemän. Lisäksi myös muualla sopimuksessa, muun muassa kaupan teknisiä esteitä sekä liikennettä koskevissa liitteissä, on kuluttajansuojan parantamiseen tähtääviä asetuksia ja direktiivejä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimus aiheuttaa Suomelle tarpeen täydentää ja yksityiskohtaistaa kuluttajansuojalainsäädäntöä. Muun muassa kuluttajansuojalain (38/78) kotimyyntisäännökset on ulotettava koskemaan myös palveluja ja kulutusluottosäännökset muitakin kuin hyödykesidonnaisia kulutusluottoja. Kuluttajansuojalakiin sekä sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annettuun lakiin (1061/78) on lisättävä säännökset, jotka mahdollistavat harhaanjohtavan mainonnan kieltämisen jo ennen sen julkaisemista. Valmismatkasopimuksista joudutaan antamaan yksityiskohtaisia säännöksiä lailla.

6.V.3. Ympäristö

Euroopan yhteisön ympäristöalan direktiivit koskevat hankkeitten ympäristövaikutusten arviointia sekä siihen liittyvää ympäristön tilan seurantaa ja ympäristötietojen saatavuutta, vesiensuojelua, ilmansuojelua, kemikaalivalvontaa, teollisuusturvallisuutta, biotekniikkaa ja jätehuoltoa. Eliölajien suojelu, luonnonsuojelualueet ja luonnon yleiskäyttöoikeudet eivät sen sijaan kuulu ETA-sopimuksen soveltamisalaan. Euroopan yhteisön ympäristönsuojelusäädökset sisältävät sitovia, yhdenmukaistamista edellyttäviä säännöksiä, vaikka jäsenvaltioille on yleensä annettu oikeus hyväksyä direktiivien vaatimustasoa tiukempia kansallisia normeja.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ympäristönsuojelualan direktiivien edellyttämän laintasoisen sääntelyn tarve Suomessa merkitsee käytännössä joko Euroopan yhteisön direktiivin sisällön ottamista suoraan lain säännöksiin tai sellaisen valtuutussäännöksen ottamista lakiin, jonka nojalla direktiivin edellyttämät säännökset voidaan antaa lakia alemmilla säädöksillä tai määräyksillä. Kysymys voi olla myös näiden yhdistelmästä. Sääntelytapa ratkaistaan tapauskohtaisesti valmisteltaessa myöhemmin erikseen annettavia hallituksen esityksiä.

ETA-sopimuksen voimaansaattaminen edellyttää seuraavaa laintasoista sääntelyä ympäristönsuojelussa: julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arviointia, ympäristöä koskevan tiedonsaannin turvaamista, ympäristön seurantaa ja biotekniikkaa koskevan lainsäädännön antamista, vesilainsäädännön muuttamista sekä jätehuoltolainsäädännön uudistamista. Biotekniikkaa koskeva lainsäädäntö tulee saattaa voimaan 1.1.1995 mennessä ja muu lainsäädäntö 1.1.1993 mennessä.

ETA-sopimus edellyttää vesilainsäädäntömme tarkistamista siten, että se mahdollistaa Euroopan yhteisön yleisten päästö- ja laatumääräysten voimaansaattamisen sekä voimassa olevien lupaehtojen tarkistamisen EY-säädösten edellyttämällä tavalla. Tämän vuoksi vesilakiin (264/61) tarvitaan valtuutussäännökset direktiivien yksityiskohtaisen sisällön voimaansaattamiseksi asetuksella tai valtioneuvoston päätöksellä. Lakia alemmantasoista sääntelyä joudutaan käyttämään varsin laajalti vesialan eri direktiivien päästö- ja laatumääräysten huomioon ottamiseksi.

Uudistettavan jätehuoltolain (673/78) nojalla on tarkoitus antaa valtioneuvoston päätöksiä ainakin asbestin aiheuttaman ympäristön pilaantumisen vähentämisestä, yhdyskuntajätteiden polttolaitosten aiheuttaman ilman pilaantumisen ehkäisemisestä, polykloorattujen bifenyylien (PCB), polykloorattujen terfenyylien (PCT) ja jäteöljyjen käsittelystä sekä puhdistamolietteen käytöstä maanviljelyssä.

Ilmansuojelussa on tarkoitus selvittää, missä määrin ilmansuojelulain (67/82) nojalla suurten kattilalaitosten ja yhdyskuntajätteiden polttolaitosten päästöjä on säänneltävä valtioneuvoston päätöksellä. Vireillä olevassa ilmansuojelulain nojalla annettujen ohjearvojen uudistustyössä on lisäksi tarkoitus arvioida muun muassa titaanidioksiditehtaiden päästömääräysten sekä ilman lyijy- ja asbestipitoisuuksista annettavien ohjearvojen tarpeellisuutta.

Teollisuuslaitosten onnettomuusvaaran ehkäisemistä koskevien määräysten tarkentaminen edellyttää työturvallisuuslain nojalla jo annetun valtioneuvoston päätöksen (1705/91) lisäksi kemikaalilain (744/89) ja räjähdysvaarallisista aineista annetun lain (263/53) nojalla annettujen asetusten muuttamista sekä muutoksia räjähdystarvikkeista, maakaasuista ja nestekaasuista räjähdysvaarallisista aineista annetun lain perusteella annettuihin säännöksiin.

6.V.4. Tilastot

ETA-sopimuksen 76 artiklassa on tilastoyhteistyötä koskevat määräykset, joiden tarkoituksena on varmistaa yhtenäisen ja vertailukelpoisen tilastotiedon saaminen talousalueen kannalta tärkeistä asioista. Tilastoyhteistyö liittyy kiinteästi kaikkiin neljään vapauteen. Yhtenäinen tieto on välttämätöntä vapauksien toteuttamisessa ja seurannassa. Artiklassa viitataan liitteeseen XXI, joka sisältää tilastoalueittain EY:n voimassa olevista tilastoja koskevista säädöksistä yhteistyön kannalta tarpeelliseksi katsotut 17 asetusta, yhden päätöksen ja 10 direktiiviä muutoksineen. Edelleen artiklassa viitataan sopimuksen pöytäkirjaan 30, joka sisältää erityismääräykset tilastoyhteistyön järjestämisestä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tilastoyhteistyötä koskevat ETA-määräykset velvoittavat kansallisia tilastoviranomaisia ja -laitoksia. Ne eivät sisällä velvoitteita yksittäisille kansalaisille, yrityksille taikka yhteisöille, vaan koskevat yleensä tuotettavien tilastojen sisältöä sekä niiden tuottamisessa sovellettavia määräaikoja ja menettelytapoja. Suomessa näistä asioista päättävät tilastoja laativat viranomaiset. Olemassa oleva tilastokohtainen lainsäädäntö (maataloustilastot) ei ole ristiriidassa EY-säädösten kanssa. Sopimuksen sisältämä salassapidettävien tietojen luovuttaminen EY:n tilastovirastolle tekee tarpeelliseksi tietojen luovuttamista koskevien kansallisten säännösten tarkistamisen.

Nykyisten tilastojen muuttamiseksi EY-säädösten mukaisiksi on sovittu, että tiedot kerätään säädösten mukaisesti viimeistään vuodesta 1995 alkaen. Tämän lisäksi Suomella on kahden erityisen paljon muutoksia aiheuttavan EY-säädöksen osalta siirtymäaikaa vuoteen 1997.

6.V.5. Yhtiöoikeus

Sopimuksen 77 artiklassa on yhtiöoikeutta koskevat määräykset, joissa viitataan sopimuksen liitteeseen XXII, jonka mukaan ETA-sopimukseen sisällytetään EY:n voimassa olevat yhtiöoikeudelliset direktiivit (yhdeksän direktiiviä muutoksineen) sekä eurooppalaista taloudellista etuyhtymää koskeva asetus. Näiden säädösten tarkoituksena on sijoittautumisoikeuden käyttämisen helpottamiseksi sekä yli kansallisten rajojen toimivien yhtiöiden velkojien ja yleisön suojaamiseksi yhdenmukaistaa osakeyhtiöitä ja muita pääomayhtiöitä koskevaa lainsäädäntöä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimus aiheuttaa Suomelle tarpeen täydentää ja yksityiskohtaistaa yhtiö- ja kirjanpitolainsäädäntöä. Muun muassa osakeyhtiölainsäädännössämme on otettava käyttöön erottelu julkisten ja yksityisten osakeyhtiöiden välillä. Ensiksi mainitut ovat suurempia yhtiöitä, joiden osakkeet on tarkoitettu laajemman sijoittajapiirin omistettaviksi, viimeksi mainitut ovat luonteeltaan suljettuja, pieniä ja keskisuuria yhtiöitä. Eurooppalainen taloudellinen etuyhtymä ("ETEY") on yritysten kansainvälistä yhteistoimintaa varten tarkoitettu erityinen oikeushenkilömuoto. Kirjanpitolainsäädännön osalta joudutaan antamaan nykyistä tarkemmat säännökset tilinpäätöksen ja konsernitilinpäätöksen muodosta, sisällöstä ja tarkastuksesta. Myös tilintarkastajien hyväksymistä ja valvontaa koskevaa järjestelmää joudutaan kehittämään.

Sopimuksesta yhtiö- ja kirjanpitolainsäädäntöön aiheutuvista muutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset. Sopimuksen XXII liitteen mukaan kyseisten säännösten antamista ja täytäntöönpanoa varten on siirtymäaika, joka päättyy Suomen osalta kahden vuoden kuluttua sopimuksen voimaantulosta. Eurooppalaista taloudellista etuyhtymää koskevaa asetusta N:o 2137/85 ei ehdoteta saatettavaksi voimaan ETA-sopimuksen voimaansaattamislailla, vaan sitä koskeva voimaansaattamissäännös annetaan samassa yhteydessä kuin yhtiöoikeudellisten direktiivien voimaansaattamiseksi tarpeelliset yhtiölainsäädännön muutokset. Tämän takia ei kyseisen asetuksen säännösten yksityiskohtaisia perusteluja ole otettu tähän hallituksen esitykseen.

6.VI Yhteistyö muilla kuin neljän vapauden aloilla

Neljään vapauteen nähden täydentäviä tai erillisiä aloja koskevat yhteistyömääräykset sisältyvät sopimuksen 78―88 artiklaan ja näitä määräyksiä täydentävään pöytäkirjaan 31. Myös sopimuksen muissa osissa on yhteistyön kannalta huomioon otettavia määräyksiä.

Artiklassa 78 luetellaan yhteistyöaloina nimenomaisesti seuraavat alat:

― tutkimus- ja kehittämistoiminta;

― tietopalvelut;

― ympäristö;

― koulutus, harjoittelu ja nuoriso;

― sosiaalipolitiikka;

― kuluttajansuoja;

― pienet ja keskisuuret yritykset;

― matkailu;

― audiovisuaalinen ala;

― pelastuspalvelu.

Tarkoituksena on, että yhteistyötä syvennetään ja laajennetaan EY:n toimintoihin liittyen ja sitomatta yhteistyöaloja EY:n säännöstöön muutoin kuin erikseen mainituissa tapauksissa.

Osapuolten yhteistyön lähtökohta on vuoropuhelu. Yhteistyössä noudatetaan sopimuksen yleisiä päätöksentekomuotoja ja yhteistyöjärjestelyjä. Näihin kuuluvat tietojen vaihto sekä neuvottelut suunnitelmista ohjelmien, toimintojen ja hankkeiden toteuttamiseksi tai niiden muuttamiseksi. Mahdollisia yhteistyömuotoja ovat osallistuminen EY:n ohjelmiin tai muihin hankkeisiin ja toimintoihin, tietojen vaihto, rinnakkainen lainsäädäntö sekä yhteistyö kansainvälisissä järjestöissä ja suhteessa kolmansiin maihin. EY:n ohjelmia, hankkeita tai muita toimintoja koskevassa yhteistyössä ja päätöksenteossa noudatetaan ohjelmien täydellisen avoimuuden periaatetta, rahoitusosuutta vastaavaa osallistumisoikeutta komissiota avustavien komiteoiden toimintaan sekä oikeuksien ja velvoitteiden tasapainoa. Tietojenvaihdon muodossa tapahtuvassa yhteistyössä EFTA-valtioiden viranomaisilla on sama oikeus saada ja antaa tietoja kuin EY:n jäsenvaltioilla. ETA:n sekakomitea tekee yhteistyötä ja siihen perustuvien toimenpiteiden täytäntöönpanoa varten tarpeelliset päätökset.

Sopimuksen tutkimus- ja kehittämistoimintaa koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (1 artikla).

Määräysten tarkoituksena on tiivistää EY:n ja EFTA-valtioiden yhteistyötä tutkimus- ja kehittämistoiminnan alalla. Sopimuksen mukaan EFTA-valtiot osallistuvat sopimuksen voimaantulosta alkaen täysimääräisesti yhteisön kolmanteen tutkimuksen ja teknologian kehittämistoiminnan puiteohjelmaan (1990 ― 1994) lukuun ottamatta EURATOM-sopimuksen alaisia ydinenergia-alan tutkimusohjelmia. Suomen tähänastinen osallistuminen EY:n tutkimusohjelmiin on perustunut yhteisön kanssa vuonna 1986 solmittuun puitesopimukseen tieteellisestä ja teknisestä yhteistyöstä (SopS 49/87).

EY:n puiteohjelmat tutkimuksen alalla koostuvat eri alojen tutkimusohjelmista ja niiden sisällä edelleen projekteista ja ne ovat keskeinen osa eurooppalaista tiede- ja teknologiayhteistyötä. Neuvoston päätökset yhteisön II ja III puiteohjelmasta (EYVL L 302/1, 24.10.87 ja EYVL L 117/28, 8.5.90) sisältävät yhteistyön säädöspohjan ja ohjelmakuvauksen. Puiteohjelmat antavat Suomelle mahdollisuudet saada käyttöön taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kehittämistyössä tarvittavaa tietoa, jonka hankkimiseen kansalliset voimavarat eivät yksinään riitä. Osallistuminen puiteohjelmiin on tärkeää Suomen teollisuuden kilpailukyvyn kannalta keskeisten tekniikkojen kehityksen turvaamiseksi ja tieteellisen perustan vahvistamiseksi.

Aikaisemmin osallistuminen on tapahtunut lähinnä projektitasolla ja joissakin tapauksissa myös täydellisen osallistumisen pohjalta. Eräät ohjelmat ovat olleet suljettuja. Sopimuksen mukainen täydellinen osallistuminen kolmanteen puiteohjelmaan merkitsee aiempaan verrattuna sitä, että EFTA-valtiot saavat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin EY:n jäsenvaltiotkin lukuun ottamatta päätäntävaltaa. Yhteisölle menevä puiteohjelmamaksu määräytyy bruttokansantuoteosuuden perusteella. Varoja palautuu Suomeen sen mukaan, miten tutkimusprojekteihin osallistutaan. Päätökset osallistumisesta uusiin puiteohjelmiin tehdään ETA-sopimuksessa esitetyn menettelyn mukaisesti.

Sopimuksen tietopalveluja koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (2 artikla).

Määräysten tarkoituksena on tietopalveluja koskevien toimintojen vahvistaminen sopimuspuolten kesken. Sopimus luo edellytykset Suomen ja yhteisön välisen tiedonvaihdon ja kehittämistyön lisäämiselle myös tietopalvelutoimintojen osalta. Sopimus mahdollistaa lisäksi Suomen osallistumisen yhteisön tietopalveluja koskeviin puiteohjelmiin, erityisohjelmiin, projekteihin ja muihin toimintoihin. Osallistuminen tietopalveluohjelmiin on Suomelle tärkeää. Yhteistyö on välttämätöntä sekä informaatiopalvelujen teknisiin apuvälineisiin että varsinaisen tieteellisen ja teknisen tiedon välittämiseen liittyvissä kehittämishankkeissa. Kirjasto- ja tietopalvelujen kehittäminen Suomessa edellyttää muun muassa yhteisön tekijänoikeus-, tietosuoja- ja asiakirjojen julkisuuslainsäädännön kehityksen seuraamista. Kirjastopalvelut luovat lisäksi edellytyksiä kansallisen tiede-, kulttuuri- ja talouselämän kehittämiselle.

Yhteisön toiminnan kehyksissä tapahtuvaa yhteistyötä ympäristöön liittyvissä kysymyksissä koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (3 artikla).

Määräysten tarkoituksena on vahvistaa ja laajentaa yhteistyötä ympäristönsuojelun alalla, sikäli kuin tällaisesta yhteistyöstä ei ole määrätty sopimuksen muissa osissa. Yhteistyöalat koskevat erityisesti vesiensuojelua, ilmansuojelua, jätehuoltoa, kemikaalivalvontaa, teollisuusturvallisuutta ja biotekniikkaa.

Sopimuksen koulutusyhteistyötä koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (4 artikla).

Määräysten tarkoituksena on antaa EFTA-valtioille mahdollisuudet osallistua yhteisön koulutus- ja nuorisovaihto-ohjelmiin, niiden johtamis- ja kehittämistyöhön sekä monipuolistaa koulutusalan tietojen- ja asiantuntijoiden vaihtoa sekä muuta yhteistyötä koulutuksen alalla. Sopimus ei kuitenkaan rajoita Suomen koulutusjärjestelmän tai Suomen ja muiden maiden välisen koulutusyhteistyön itsenäistä kehittämistä.

Osallistuminen yhteisön koulutusohjelmiin edistää maamme korkeakoulujen ja ammatillisten oppilaitosten kansainvälistymistä lisäämällä niiden mahdollisuuksia kansainväliseen yhteistyöhön sekä erityisesti opiskelija-, opettaja- ja nuorisovaihtoon.

Suomalaiset koulutusasiantuntijat pääsevät sopimuksen voimaantulon jälkeen osallistumaan yhteisön koulutusalan työryhmiin, asiantuntijakokouksiin, seminaareihin ja konferensseihin. Suomi voi myös liittyä yhteisön EURYDICE koulutustietoverkostoon. Lisäksi yhteistyö yhteisön ammattikoulutuskeskuksen (CEDEFOP) toiminnan osalta tulee mahdolliseksi.

Sopimuksen sosiaalipolitiikkaan liittyvää yhteistyötä koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (5 artikla).

Sosiaalipolitiikka kuuluu yhteisössä jäsenvaltioiden toimivaltaan. Jäsenvaltiot päättävät itse kansallisen sosiaalipolitiikan linjoista. Yhteisön tason toimia harkitaan vasta silloin, kun kansalliset toimet yhdentymisprosessin saavuttamiseen eivät riitä. Yhteisön piirissä käytetyssä käsitteessä sosiaalinen ulottuvuus on painopiste työntekijöiden sosiaalisissa oikeuksissa. Laaja-alaisesta sosiaalipolitiikasta käsitteen pohjoismaisessa merkityksessä ei ole tässä yhteydessä kysymys.

Sopimuksen sosiaalipolitiikkaa koskevat artiklat sisältävät työympäristöä, työoikeutta, samapalkkaisuutta, sukupuolten välistä tasa-arvoa ja työmarkkinadialogia koskevia määräyksiä. Työmarkkinadialogilla korostetaan työmarkkinaosapuolten keskinäistä vuoropuhelua ja sen vaikutusta koko sosiaalipolitiikan kehittämisessä Euroopan talousalueella. Lisäksi pöytäkirja 31 sisältää määräykset, joilla mahdollistetaan EFTA-valtioiden osallistuminen yhteisön vanhuutta koskevaan ohjelmaan.

Sopimuksen kuluttajansuojaan liittyvää yhteistyötä koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (6 artikla).

Sopimuksen johdannossa todetaan sopimuspuolten sopineen kuluttajien etujen edistämisestä ja heidän asemansa parantamisesta markkinoilla tavoitteena kuluttajansuojan korkea taso. Määräyksiä edelleen kehitettäessä on samoin lähtökohdaksi sovittu korkea suojan taso samoin kuin sopimuspuolten mahdollisuudet edelleen kehittää omaa kuluttajansuojalainsäädäntöään. Vastaavat määräykset sisältyvät Rooman sopimukseen.

Sopimuksen 78 artiklassa kuluttajansuoja mainitaan nimenomaisesti yhtenä yhteistyöalana. Tällä tarkoitetaan EFTA-valtioiden osallistumista yhteisön erilaisiin toimintoihin kuten kuluttajapoliittisten toimintaohjelmien valmisteluun, projekteihin, tietojenvaihtojärjestelmiin, tietojenvaihtoverkostoon sekä kuluttajatutkimushankkeisiin. Tarkoituksena on myös kuluttajansuojan alalla se, että yhteistyötä syvennetään ja laajennetaan yhteisön toimintoihin liittyen ja sitomatta yhteistyötä EY:n säännöstöön muutoin kuin erikseen mainituissa tapauksissa.

Sopimuksen pieniä ja keskisuuria yrityksiä koskevaan yhteistyöhön liittyvät määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (7 artikla).

Sopimuspuolten välistä yhteistyötä pienten ja keskisuurten yritysten osalta tullaan erityisesti edistämään kohtuuttomien hallinnollisten, rahoituksellisten ja lainsäädäntöön liittyvien liiketoiminnan esteiden poistamiseksi, tietojen antamiseksi yrityksille, erityisesti pienille ja keskisuurille yrityksille, avun antamiseksi politiikoista ja ohjelmista, joilla on merkitystä niille, sekä yritysten, erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten rohkaisemiseksi yhteistyöhön ja yhteistoimintoihin keskenään.

Sopimus antaa Suomelle mahdollisuudet osallistua yhteisön yritysohjelmaan. Vuosien 1990―1993 aikana yhteisössä toteutettavan yritysohjelman (neuvoston päätös 89/490/ETY liiketoimintaympäristön parantamisesta ja yhteisön yritysten, erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten kehittämisen edistämisestä) tavoitteena on turvata ja parantaa liiketoiminnan edellytyksiä sekä auttaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä hyödyntämään yhteismarkkinoiden mahdollisuuksia. Tämän ohjelman kustannusvaikutukset EY:ssä ovat nelivuotiskautena 135 miljoonaa ECUa. Siinä tapauksessa, että Suomella on mahdollisuus osallistua tähän ohjelmaan sen koko laajuudessa, voidaan Suomen osuudeksi osallistumismaksusta arvioida muodostuvan noin 4 miljoonaa markkaa vuodessa. Osallistuminen tähän ohjelmaan riippuu kuitenkin siitä, missä laajuudessa EY on valmis harjoittamaan tätä yhteistyötä.

Sopimuksen matkailua koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (8 artikla).

Määräysten tarkoituksena on pyrkiä sopimuspuolten välisellä yhteistyöllä selvittämään sellaisia alueita ja toimintoja, joilla lähempi yhteistyö saattaisi edistää matkailua ja eurooppalaisen matkailuteollisuuden yleisiä olosuhteita sopimuspuolten alueella. Suomen matkailuelinkeinon toiminnallisten edellytysten kannalta on keskeistä hyödyntää yhteisön jäsenvaltioiden tarjoamia yhteistyömahdollisuuksia. Suomeen suuntautuvan matkailun kannalta on Euroopassa tapahtuvalla kehityksellä keskeinen merkitys. Sopimuksella luodaan Suomelle uusia mahdollisuuksia osallistua yhteisön matkailua koskeviin kehittämishankkeisiin ja ohjelmiin.

Sopimuksen audiovisuaalisia palveluja koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (9 artikla).

Sopimukseen on kulttuurikysymyksistä sisällytetty ainoastaan audiovisuaaliset palvelut. Rooman sopimukseen ei tällä hetkellä sisälly kulttuurikysymyksiä koskevia määräyksiä, mutta Maastrichtin huippukokouksessa joulukuussa 1991 päätettiin sen täydentämisestä kulttuuripolitiikkaa koskevilla määräyksillä.

Audiovisuaalisia palveluja koskevat määräykset mahdollistavat Suomen osallistumisen yhteisön MEDIA-ohjelmaan (neuvoston päätös 90/685/ETY toimintaohjelman täytäntöönpanosta Euroopan audiovisuaalisen alan teollisuuden edistämiseksi, Media 1991―1995). Sopimuksen mukaan päätökset EFTA-valtioiden osallistumisen varmistamiseksi tehdään mahdollisimman pian sopimuksen voimaantulon jälkeen, jollei osallistumista ole järjestetty muulla tavoin aikaisemmin. Media-ohjelman tarkoituksena on vahvistaa eurooppalaisen audiovisuaalisen tuotannon asemaa ja kilpailukykyä. Lisäksi pyritään edistämään eurooppalaisen ohjelmiston liikkuvuutta sekä Euroopan sisällä että Euroopan ulkopuolisilla alueilla. Sopimus merkitsee EFTA-valtioiden ja yhteisön jäsenvaltioiden välistä, entistä tiiviimpää yhteistoimintaa elokuva-, televisio- ja videotuotannossa sekä jakelussa. Sopimus parantaa myös osallistumismahdollisuuksia sellaiseen audiovisuaalisen alan koulutukseen, jota Suomessa ei ole. Ohjelmaan osallistuminen tukee Suomen audiovisuaalisen tuotannon ja jakelun edistämiseksi laaditun kehittämisohjelman toteuttamista.

Sopimuksen pelastuspalvelua koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (10 artikla).

Lisääntyvä kansainvälinen vuorovaikutus edellyttää yhdenmukaista varautumista onnettomuusvaaroihin muun muassa siten, että vaarallisten aineiden merkintää, varastointia ja kuljetusta sekä eri turvallisuusjärjestelmiä ja niiden merkintää koskevat järjestelyt ovat yhtenevät. Sopimuksen pelastuspalvelua koskevilla määräyksillä pyritään turvaamaan näiden näkökohtien toteutuminen. Sopimuksen mukaan EFTA-valtiot osallistuvat yhteisön eri ohjelmien mukaiseen ja myös vapaamuotoiseen yhteistoimintaan ja tietojen vaihtoon.

Sopimuksen 82 artiklassa ja pöytäkirjassa 32 määrätään niistä perusteista, joilla EFTA-valtioiden rahoitusosuudet lasketaan ja maksuunpannaan silloin, kun EFTA-valtiot osallistuvat sopimuksen 81 artiklan tarkoittamalla tavalla EY:n puiteohjelmaan, erityisohjelmaan, hankkeeseen tai muuhun toimeen. EFTA-valtioiden rahoitusosuus toteutetaan määräämällä yhteisön toimintaan osallistumisesta johtuva osuus suhteessa niihin rahoihin, jotka on vuosittain otettu yhteisöä varten yhteisön yleisen talousarvion kyseistä toimintaa vastaavalle momentille.

Suhdeluku, jonka mukaan EFTA-valtioiden rahoitusosuus lasketaan, on yhtäältä kunkin EFTA-valtion markkinahintaisen bruttokansantuotteen sekä toisaalta yhteisön jäsenvaltioiden ja kyseisen EFTA-valtion yhteenlaskettujen bruttokansantuotteiden suhde. Tämä suhdeluku lasketaan kutakin varainhoitovuotta varten viimeisten saatavilla olevien tilastotietojen pohjalta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen VI osan yhteistyömuotoja koskevat määräykset eivät aiheuta muutoksia Suomen lainsäädäntöön.

6. VII Toimielimiä koskevat määräykset
6. VII.1. Assosiaation rakenne

ETA-sopimuksella perustetaan päätöksentekoa ja sopimuksen hallintoa varten kaksi elintä, ETA:n neuvosto ja ETA:n sekakomitea. Sopimus sisältää myös määräyksiä siitä, kuinka EFTA-valtioiden asiantuntijat ja edustajat toimivat yhdessä EY:n sisäisissä komiteoissa, jotka avustavat EY:n komissiota hallinnossa tai EY:n sopimusten kehittämisessä. Edelleen ETA-sopimuksella perustetaan komitea, joka koostuu EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten ja EY:n parlamentin edustajista. Sopimus sisältää myös määräyksiä EFTA-valtioiden ja EY:n etujärjestöjen välisestä yhteistyöstä.

ETA-sopimus ei anna täydellistä kuvaa niistä toimielimistä ja elimistä, jotka perustetaan sopimuksen johdosta, ja eri elimille kuuluvista tehtävistä. Ne sopimukset, jotka EFTA-valtiot ETA-sopimukseen liittyen ovat tehneet keskenään, sisältävät määräyksiä muun muassa EFTA-valtioiden tässä suhteessa ETA-sopimuksessa antamien sitoumusten täyttämisestä suhteessa yhteisöön. ETA-sopimuksessa edellytetään esimerkiksi, että EFTA-valtiot tietyissä tapauksissa sovittavat kantansa yhteen niin, että ne suhteessa yhteisöön voivat esittää yhteisen kannan. Edelleen edellytetään, että EFTA-valtiot yhdessä hoitavat osan niistä hallinnollisista tehtävistä, jotka seuraavat ETA-sopimuksesta, ja että ne valvovat EFTA-valtioilla ETA-sopimuksen mukaan olevien velvoitteiden täyttämistä. Näitä tehtäviä hoitamaan EFTA-valtiot perustavat pysyvän komitean ja valvontaviranomaisen, joka valvoo sitä, että EFTA-valtiot täyttävät ETA-sopimuksen mukaiset velvoitteet. EFTA-valtiot perustavat myös EFTAn tuomioistuimen.

ETA:n neuvosto

ETA-sopimus ei sisällä määräyksiä, jotka koskevat sopimuspuolten valtionpäämiesten tapaamisia. Tällä ei suljeta pois valtionpäämiesten tapaamisia, eikä liioin sitä, että ETA-sopimusta koskevia poliittisia päätöksiä tehdään tällaisissa tapaamisissa. Tällaiset päätökset ovat kuitenkin epävirallisia, ja niiden toteuttaminen vaatii sopimuksen mukaisten toimivaltaisten elinten päätöksiä.

ETA-sopimuksen poliittista johtamista varten perustetaan ETA:n neuvosto. Neuvosto koostuu kunkin EFTA-valtion hallituksen jäsenestä, kaikista EY:n neuvoston jäsenistä, minkä lisäksi siinä on EY:n komission jäseniä. Yhdeltä puolen EFTA-valtiot ja toiselta puolen EY sopivat keskenään neuvoston päätöksistä. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että EFTA-valtioiden on päädyttävä yhteiseen kantaan, vaikkei sopimuksessa nimenomaisesti todeta, että EFTA-valtioiden on oltava päätöksenteossaan yksimielisiä. ETA:n neuvoston työjärjestystä koskevissa neuvotteluissa on sovittu, että siihen otetaan tällainen määräys.

ETA:n neuvosto vastaa ensisijaisesti poliittisten aloitteiden tekemisestä pantaessa ETA-sopimusta täytäntöön. Neuvosto arvioi sopimuksen toimintaa ja kehitystä kokonaisuutena. Arvioinnin perusteella neuvosto päättää ETA:n sekakomitean noudattamista yleisistä suuntaviivoista. ETA:n neuvosto tekee lisäksi ETA-sopimuksen muuttamiseen tähtäävät poliittiset päätökset. ETA:n neuvosto käsittelee myös sopimuspuolen pyynnöstä kysymyksiä, jotka ovat aiheuttaneet vaikeuksia sopimusta täytäntöönpantaessa. Sopimuspuoli voi näin ollen aina saattaa asian käsiteltäväksi ETA:n neuvostossa riippumatta siitä, millä tasolla vaikeudet ovat ilmenneet. Muissa kuin erityisen kiireellisissä tapauksissa tällainen kysymys on kuitenkin käsiteltävä ensiksi ETA:n sekakomiteassa.

ETA-sopimus ei sisällä sääntöjä ETA:n neuvoston kokousten valmistelusta. Tarkoituksena on käsitellä kysymystä neuvoston työjärjestyksessä.

ETA:n sekakomitea

ETA-sopimuksen juoksevien asioiden hoitaminen kuuluu pääsäännön mukaan ETA:n sekakomitealle. ETA:n sekakomitea on keskeinen päätöksentekoelin uusien ETA-säädösten suhteen, ja sen tehtäviin kuuluvat sopimuksen täytäntöönpanon ja soveltamisen jatkuva seuraaminen sekä toiminta yhteydenpitoelimenä tietojenvaihdon ja sellaisten neuvottelujen osalta, jotka koskevat sopimuksen täytäntöönpanoon ja soveltamiseen liittyviä vaikeuksia.

ETA:n sekakomitea koostuu sopimuspuolten edustajista. Tavallisesti komitean edellytetään kokoontuvan virkamiestasolla. Komiteaa koskevat määräykset eivät sulje pois mahdollisuutta kokoontua myös ministeritasolla. Komitean puheenjohtajana toimii puolivuotiskausittain EFTA-valtion edustaja ja EY:n komission edustaja.

Komitea voi perustaa alakomiteoita tai työryhmiä, mikäli sitä pidetään tarpeellisena. Voidaan ennakoida, että tällaisia alakomiteoita perustetaan esimerkiksi tulliasioita, kaupan teknisiä esteitä ja eläinlääkintää koskevissa kysymyksissä.

Sopimuksen mukaan komitean on kokoonnuttava vähintään kerran kuukaudessa. Komitean on tämän lisäksi kokoonnuttava puheenjohtajan kutsusta ja sopimuspuolen pyynnöstä komitean työjärjestyksen mukaisesti.

Yksi ETA:n sekakomitean tehtävistä on päätösten tekeminen uusista ETA-säännöistä. EY- ja EFTA-osapuolet tekevät päätökset sekakomiteassa konsensus- periaatteen mukaisesti ja myös EFTA-valtioiden on tehtävä omalta osaltaan tällaiset päätökset yksimielisesti. ETA-sopimus ei sisällä määräyksiä siitä, kuinka EFTA-valtiot sovittavat yhteen kantansa niin, että lopullisessa päätöksenteossa on päädytty yhteiseen linjaan. Tätä kysymystä säännellään sopimuksessa EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta. Tästä sopimuksesta ilmenee, että EFTA-valtiot tietyin poikkeuksin tekevät päätökset yksimielisesti. Sopimus pysyvästä komiteasta sisältää kuitenkin useita poikkeuksia tästä säännöstä.

ETA:n sekakomitean päätös uusista säännöistä saa kansainvälisen sopimuksen luonteen. Toisin kuin EY:ssä, sopimuksista tulee EFTA-valtioita sitovia ainoastaan voimassaolevien kansallisten menettelytapojen mukaisesti.

ETA:n sekakomitean on myös varmistuttava siitä, että sopimuspuolet toimivat sopimuksen mukaisesti ja että sopimus pannaan tehokkaalla tavalla täytäntöön. Myös muut keskustelut, joiden tarkoituksena on sopimuksen kehittäminen, käydään pääasiassa sekakomiteassa. Tällaisia ovat esimerkiksi keskustelut yhteistyöstä neljän vapauden ulkopuolella. Komitea hoitaa lisäksi sopimuksen päivittäistä hallinnointia, ja se on vastuussa sopimuksen soveltamisen yhteydessä ilmenevien ongelmien ratkaisemisesta muiden toimenpiteiden kuin uusien sääntöjen avulla, siinä laajuudessa kuin sopimuksen edellyttämät valvontaelimet eivät ratkaise ongelmia. Sopimukseen sisältyy myös määräyksiä siitä, että sopimuspuoli, joka aikoo suorittaa tiettyjä toimenpiteitä, on ilmoitusvelvollinen suunnitelmistaan komitealle. Tämänkaltaisten määräysten avulla annetaan komitealle mahdollisuus arvioida toimenpiteitä muun muassa siltä kannalta, ovatko ne ETA-sopimuksen mukaisia.

ETA:n sekakomitealla on myös keskeinen asema ETA-sopimuksesta johtuvien riitojen ratkaisemisessa. Toisaalta sopimuspuoli voi myös nostaa komiteassa kysymyksen siitä, onko toinen sopimuspuoli täyttänyt sopimuksen mukaiset velvoitteensa. Sekakomitea seuraa sopimuksen soveltamista ja se voi puuttua asioiden kulkuun, jos se katsoo, että sopimuspuolten tai sopimukseen liittyvien toimielinten tulkinnat eroavat toisistaan. ETA:n sekakomitean asemaa riitojen ratkaisemisessa käsitellään kohdassa 6.VII.3.

ETA:n sekakomitean on vuosittain laadittava kertomus yhteistyön toiminnasta ja kehityksestä. Kertomus toimitetaan ETA:n parlamentaariselle sekakomitealle. Tarvittaessa voidaan laatia myös muita kertomuksia ajankohtaisista kysymyksistä.

ETA:n parlamentaarinen sekakomitea

EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten ja EY:n parlamentin välistä yhteistyötä varten perustetaan parlamentaarinen sekakomitea. Komiteaa koskevia määräyksiä on myös pöytäkirjassa 36.

Parlamentaarikkokomiteassa on 66 jäsentä. Jäsenistä 33 on EFTA-valtioiden parlamenttien jäseniä loppujen 33 jäsenen ollessa Euroopan parlamentin jäseniä. ETA-sopimuksessa ei säännellä kysymystä siitä, kuinka jäsenet jakautuvat EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten kesken. EFTA-valtiot ratkaisevat kysymyksen keskinäisellä sopimuksellaan. ETA-sopimuksella ei liioin säännellä sitä, miten EFTA-valtioiden kansanedustuslaitokset valitsevat edustajansa komiteaan. Koska kysymystä ei myöskään säännellä EFTA-valtioiden välisissä sopimuksissa, on se ratkaistava kansallisessa lainsäädännössä.

ETA:n parlamentaarinen sekakomitea vahvistaa sisäisen työjärjestyksensä. Kysymys siitä, kuinka komitea tekee päätöksensä niiden kertomusten ja suositusten osalta, jotka komitea haluaa hyväksyä, ratkaistaan komitean työjärjestyksessä.

ETA:n parlamentaarinen sekakomitea edistää vuoropuhelun ja keskustelun avulla EFTA-valtioiden ja EY:n välistä yhteisymmärrystä ETA-sopimuksen soveltamisalaan kuuluvilla aloilla. Komitealla ei ole virallista asemaa ETA:n päätöksentekomenettelyssä. Se voi halutessaan keskustella ajankohtaisista ehdotuksista uusiksi säännöiksi ja ilmoittaa kantansa kertomuksissa tai päätöslauselmissa. Se saa myös ETA:n sekakomitealta vuosittain kertomuksen sopimuksen toiminnasta ja kehityksestä. Komitea voi myös keskustella muista ajankohtaisista kysymyksistä.

Sopimuksen mukaan ETA:n parlamentaarinen sekakomitea voi kutsua ETA:n neuvoston puheenjohtajan kuultavaksi. Vaikka sitä ei ole nimenomaisesti todettu sopimuksessa, on edellytetty, että ETA:n sekakomitean puheenjohtaja on parlamentaarisen sekakomitean pyynnöstä läsnä komitean kokouksissa. ETA:n sekakomitean puheenjohtaja esittää muun muassa kertomuksen sopimuksen toiminnasta ja kehityksestä parlamentaariselle sekakomitealle.

ETA:n konsultatiivinen komitea

ETA-sopimus sisältää myös määräyksiä EFTA-valtioiden ja EY:n etujärjestöjen välisestä yhteistyöstä. Koska kyseessä on yksityisten järjestöjen eikä valtiollisten elinten välinen yhteistyö, yhteistyön yksityiskohtaisen sääntelyn ei ole katsottu olevan mahdollista.

Sopimuksella perustetaan konsultatiivinen komitea, jossa on yhtä monta edustajaa EY:n talous- ja sosiaalikomiteasta ja EFTAn konsultatiivisesta komiteasta. Sopimuksella ei säännellä kysymystä siitä, kuinka edustajat valitaan. EFTAn osalta kysymys ratkaistaan EFTA-valtioiden välisellä sopimuksella.

ETA:n konsultatiivisen komitean tehtävänä on kyseisten järjestöjen välisten yhteyksien vahvistaminen ja järjestelmällisen ja säännöllisen yhteistyön harjoittaminen. Komitean on lisättävä tietoisuutta sopimuspuolten talouden ja muiden talousalueeseen liittyvien etujen kasvavan molemminpuolisen riippuvuuden taloudellisista ja sosiaalisista näkökohdista.

Komitealla ei ole virallista asemaa ETA:n päätöksentekomenettelyssä. Tämä ei estä komiteaa tekemästä konkreettisia ehdotuksia lainsäädännöksi kertomuksissaan ja päätöslauselmissaan. Komitea voi myös laatia kertomuksia ja antaa päätöslauselmia siitä, kuinka ETA-sopimusta pitäisi kehittää, tai muista kysymyksistä.

6.VII.2. Päätöksentekomenettely
Yleistä

ETA-sopimus merkitsee sitä, että yhdenmukaisten sääntöjen, joilla pyritään toteuttamaan tavaroiden, henkilöiden, palveluiden ja pääomien vapaa liikkuvuus, on oltava voimassa koko talousalueella. Sama koskee kilpailusääntöjä ja muita yhteisiä sääntöjä, jotka koskevat tiettyjä neljän vapauden ulkopuolisia aloja. Sopimus sisältää edelleen määräyksiä yhteistyöstä useilla muilla alueilla.

Yksi sopimuksen tarkoituksista on se, että yhdenmukaisia sääntöjä on voitava kehittää rinnakkaisesti EY:n vastaavien sääntöjen kanssa. Muun muassa tätä tarvetta silmällä pitäen ETA-sopimus sisältää määräyksiä päätöksenteosta. Määräykset on muotoiltu ensisijaisesti uutta lainsäädäntöä koskevia päätöksiä silmällä pitäen. Niitä voidaan soveltuvin osin soveltaa myös muihin ETA:ssa tehtäviin päätöksiin. Sopimus sisältää edelleen erityisiä määräyksiä sopimuspuolten välisten riitojen ratkaisemisesta.

Lähtökohtana päätöksentekomenettelyä koskeville määräyksille on ollut se, ettei yhteistyö saa loukata sopimuspuolten itsenäistä päätöksentekovaltaa. Päätöksentekoa koskevaan lukuun sisältyy näin ollen määräys, jonka mukaan kullakin sopimuspuolella on oikeus muuttaa sisäistä lainsäädäntöään ETA-sopimuksen kattamilla aloilla. Näin voi kuitenkin tapahtua ainoastaan sillä edellytyksellä, että muutoksella ei loukata syrjimättömyysperiaatetta ja että ETA:n sekakomitea katsoo, että muutos ei vaikuta sopimuksen tehokkaaseen toimintaan.

Sopimuksen määräykset uusia sääntöjä koskevista päätöksistä, joiden on oltava voimassa talousalueella, on muotoiltu kolmea eri tapausta silmällä pitäen. Ensimmäinen tapaus koskee pääsopimuksen ja siihen rinnastettavien pöytäkirjojen muuttamista. Tätä koskevat määräykset ovat IX osassa (Yleiset määräykset ja loppumääräykset). Toinen tapaus koskee sopimuksen liitteissä tarkoitetun EY-lainsäädännön muuttamista. Kolmas tapaus koskee muutoksia niihin sopimuksen pöytäkirjoihin, jotka luetellaan 98 artiklassa.

Pääsopimuksen ja siihen rinnastettavien pöytäkirjojen muuttaminen

ETA-sopimus sisältää nimenomaisen määräyksen pääsopimuksen ja siihen rinnastettavien pöytäkirjojen muuttamisesta ainoastaan yhdessä tapauksessa. Pääsopimukseen on rinnastettu sellaisia määräyksiä sisältävät pöytäkirjat, jotka sisältönsä takia olisi voitu sisällyttää pääsopimukseen mutta jotka yksityiskohtaisuutensa vuoksi tai muusta syystä ovat pöytäkirjassa.

Kysymys, joka nimenomaisesti säännellään pääsopimuksessa, koskee ETA-sopimuksen laajentamista koskemaan alaa, jota se ei aikaisemmin ole koskenut. Ehdotus laajentamiseksi on tehtävä ETA:n neuvostossa, jonka on yksimielisesti annettava kysymyksen selvittäminen ja kertomuksen laatiminen tehtäväksi ETA:n sekakomitealle. Neuvosto voi päättää neuvottelujen aloittamisesta sopimuspuolten välillä. Sopimus ei sisällä tarkempia määräyksiä siitä, kuinka neuvottelut käydään. Sopimuspuolten on päätettävä menettelystä. Jos neuvottelut johtavat päätökseen sopimuksen soveltamisalan laajentamisesta, kunkin sopimuspuolen on ratifioitava tai hyväksyttävä päätös asiaa koskevien sisäisten sääntöjensä mukaisesti.

Se, että sopimus sääntelee ainoastaan kysymystä siitä, kuinka sen laajentaminen tapahtuu, ei tarkoita sitä, että muiden muutosten tekeminen pääsopimukseen olisi poissuljettua. Tällaisia muutoksia ennakoidaan epäsuorasti muun muassa niissä määräyksissä, jotka edellyttävät sopimuspuolten säännöllisin väliajoin tarkastavan sopimuksen toimintaa. On pidetty itsestään selvänä, että kukin sopimuspuoli voi tehdä sopimukseen muutosehdotuksia. Tällainenkin ehdotus on tehtävä ETA:n neuvostossa. Jos osapuolet ovat yksimielisiä sopimuksen muutostarpeesta, neuvosto päättää muutosten valmistelussa noudatettavasta menettelystä. Tällaisen ehdotuksen johdosta syntyvät muutokset on ratifioitava tai hyväksyttävä sopimuspuolten sisäisten sääntöjen mukaisesti.

Päätös ETA-sopimuksen liitteiden muuttamisesta

Pääsopimuksen muuttamisen ohella sopimuksessa säännellään kysymys siitä, kuinka sellaiset muutokset, jotka aiheutuvat liitteissä tarkoitetun EY:n lainsäädännön muutoksista, toteutetaan ETA-sopimuksen puitteissa. Päätöksentekomenettelyn eri vaiheet ilmenevät 99 artiklasta.

Muutokset EY:n lainsäädäntöön valmistellaan EY:n sisällä. Tämä tapahtuu joko perustuen EY:n komission yksinoikeuteen tehdä lakiehdotuksia tai EY:n neuvoston komissiolle delegoimaan toimivaltaan. Jälkimmäisessä tapauksessa komissio valmistelee ehdotukset jäsenvaltioiden asiantuntemusta hyväksi käyttäen. Siinä tapauksessa, että ehdotus koskee ETA-sopimusta, toisin sanoen muodostaa muutoksen tai lisäyksen sopimuksen liitteissä viitattuun säädökseen, EY:n komission on kutsuttava asiantuntijoita EFTA-valtioista ottamaan osaa työhön. EFTA-valtioiden asiantuntijat osallistuvat näin ollen työhön asiantuntemuksensa perusteella eivätkä EFTA-valtioiden edustajina.

Voimassaolevien EY-säädösten muutosten valmistelussa menettely poikkeaa edellä kuvatusta ja valmistelu tapahtuu EY:n asiantuntijakomiteoissa. Kun EY:n neuvosto delegoi lainsäädäntötoimivaltaa komissiolle, perustetaan tavallisesti jäsenvaltioiden asiantuntijoista koostuva komitea valvomaan komissiolle siirretyn toimivallan käyttöä.

ETA-sopimus sisältää määräyksiä siitä, kuinka EFTA-valtioiden asiantuntijoiden ja niiden edustajien on oltava yhteistyössä EY:n asiantuntijakomiteoiden kanssa. Määräyksissä käsitellään kolmea tapausta.

Ne komiteat, jotka auttavat EY:n komissiota sen toimeenpanotehtävien täyttämisessä (komitologiakomiteat), työskentelevät komission puheenjohtajuuden alaisuudessa. Työ jaetaan epäviralliseen vaiheeseen ja viralliseen kokoukseen. Epävirallisen vaiheen aikana keskustellaan kunnes päästään hyväksyttävään ratkaisuun. Tämän jälkeen komitea kutsutaan virallisesti koolle ratkaisun hyväksymistä varten. ETA-sopimuksen kattamilla aloilla on EY:n komission taattava EFTA-valtioiden asiantuntijoille mahdollisimman laaja osallistumismahdollisuus valmisteltaessa ehdotuksia ja toimenpide-ehdotuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että EFTA-valtioiden asiantuntijat osallistuvat työskentelyyn epävirallisen vaiheen aikana, mutta he eivät osallistu komitean viralliseen kokoukseen. Jos EY:n komitea ei pääse yksimielisyyteen ehdotuksesta, voidaan asia siirtää EY:n neuvoston ratkaistavaksi. Vastaavalla tavalla voi EFTA-valtio, jos se ei hyväksy ratkaisua, johon on päädytty, ottaa asian esille ETA:n sekakomiteassa tai ETA:n neuvostossa.

EFTA-valtioiden yhteistyön EY:n ohjelman ja muun toiminnan hallintoon liittyvien asiantuntijakomiteoiden kanssa on perustuttava täyteen osallistumiseen myös virallisessa komiteatyöskentelyssä, silloin kun EFTA-valtiot osallistuvat taloudellisesti yhteistyöstä aiheutuvien kustannusten kattamiseen.

Sopimus sääntelee edelleen yhteistyötä muiden EY:n komiteoiden kanssa. Kyseessä on rajattu määrä yleensä neuvoa-antavia komiteoita. EFTA-valtiot osallistuvat täysin tällaisten komiteoiden työskentelyyn pöytäkirjasta 37 ilmenevässä laajuudessa. Sopimus sisältää näiden komiteoiden osalta määräyksiä siitä, kuinka osallistuminen tapahtuu.

EY:n komission tehtyä sisäisen käsittelynsä jälkeen säädösehdotuksen EY:n neuvostolle, sen on annettava EFTA-valtioille jäljennös ehdotuksesta. Jonkin sopimuspuolen pyynnöstä ehdotuksesta keskustellaan ensin ETA:n sekakomiteassa. Sekakomiteassa käytävän keskustelun tarkoituksena on yhtäältä se, että EY:n komission on ilmoitettava ehdotuksesta ja siihen johtaneista syistä EFTA-valtioille, ja toisaalta se, että EFTA-valtiot voivat ilmoittaa näkökantansa ehdotuksen suhteen. EFTA-valtioiden näkökannat otetaan mahdollisuuksien mukaan EY:ssä huomioon ehdotuksen jatkokäsittelyn aikana. Tätä seuraa jatkuva tiedonvaihto- ja neuvottelumenettely. Se merkitsee muun muassa sitä, että EY:n komissio tiedottaa EFTA-valtioille jokaisesta merkittävästä käsittelyvaiheesta ja ehdotuksista säädösehdotuksen muuttamiseksi. EFTA-valtiot voivat ilmoittaa näkökantansa ehdotuksen suhteen. EFTA-valtiot eivät näin ollen ota osaa EY:n sisäiseen keskusteluun komission ehdotuksesta. Tämän käsittelyn aikana EFTA-valtioiden näkökannalle annettava paino riippuu aiheen poliittisesta tärkeydestä ja siitä, ilmoittavatko EFTA-valtiot aikovansa kieltäytyä hyväksymästä lopputulosta, johon EY:ssä ollaan päätymässä.

Sopimuspuolten itsenäistä päätösvaltaa koskevista määräyksistä seuraa, että EY voi antaa uusia säännöksiä myös ETA-sopimuksen kattamilla aloilla. Kun EY on hyväksynyt uuden lainsäädäntönsä, siitä ilmoitetaan EFTA-valtioille ETA:n sekakomiteassa. Komitean on tämän jälkeen päätettävä, otetaanko EY:n uusi lainsäädäntö osaksi ETA-sopimusta. Jos kaikki EFTA-valtiot ovat valmiit hyväksymään EY:n uuden lainsäädännön, komitean tarvitsee ainoastaan päättää EY-lainsäädännön sellaisista sovellutuksista ja mukautuksista, jotka ovat tarpeen sen soveltamiseksi ETA:ssa.

Jos EFTA-valtiot, tai jokin niistä, eivät voi hyväksyä EY:n uutta lainsäädäntöä, on ETA:n sekakomitean todettava, mihin osaan ETA-sopimusta uudet säännöt suoranaisesti vaikuttaisivat. Tämän jälkeen sekakomitean on yritettävä löytää ratkaisu niihin vaikeuksiin, jotka ilmaantuvat, jos eri säännöt ovat voimassa EY:ssä ja EFTA-valtioissa. Tällainen ratkaisu voi esimerkiksi olla se, että EFTA-valtiot, tai jokin niistä, saa siirtymäajan ennen kuin lainsäädäntöä voidaan soveltaa, tai se, että todetaan ETA-sopimuksen voivan toimia tyydyttävästi EY:n uuden lainsäädännön ja jonkin EFTA-valtion kansallisten sääntöjen välisistä eroista huolimatta.

ETA:n sekakomitean on mahdollisuuksien mukaan tehtävä päätös uusien sääntöjen suhteen niin nopeasti, että niiden soveltaminen voidaan aloittaa samanaikaisesti EY:ssä ja EFTA-valtioissa. Jos komitea ei ole tehnyt tällaista päätöstä kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun EFTA-valtioille komiteassa ilmoitettiin EY:n uuden lainsäädännön hyväksymisestä, katsotaan sen ETA-sopimuksen osan, jota EY:n sisäinen lainmuutos suoranaisesti koskee, raukeavan väliaikaisesti.

Väliaikaisen raukeamisen vaikutus alkaa kuuden kuukauden kuluttua siitä, kun ETA:n sekakomitean viimeistään olisi pitänyt tehdä päätös, mutta ei kuitenkaan missään tapauksessa aikaisemmin kuin sinä päivänä, jona vastaavat säännöt astuvat voimaan EY:ssä. Komitean on yksimielisesti päätettävä siitä, että voimassa olevat säännöt eivät raukea väliaikaisesti. Komitean on myös sääntöjen väliaikaisen raukeamisen jälkeen jatkettava yrityksiään ongelman ratkaisemiseksi niin, että väliaikainen raukeaminen voidaan peruuttaa.

Päätös sopimuksen pöytäkirjan muuttamisesta

Edellä on kiinnitetty huomiota siihen, että sopimuksen pöytäkirjojen muuttaminen tapahtuu kahta eri menettelytapaa käyttäen. Eräät pöytäkirjoista rinnastetaan tässä suhteessa pääsopimukseen. Näiden pöytäkirjojen muuttaminen tapahtuu pääsopimuksen muuttamismenettelyä käyttäen. Muita pöytäkirjoja voidaan muuttaa ETA:n sekakomitean päätöksellä ilman diplomaattikonferenssia.

Valtiosäännön asettamat vaatimukset

ETA-sopimus ei tähtää sopimuspuolten sisäisten valtioelinten toimivallan siirtämiseen ETA:n neuvostolle tai sekakomitealle. Osa neuvoston tai sekakomitean tekemistä päätöksistä voi sitoa sopimuspuolia tai osaa niistä vasta, kun niiden valtiosääntöjen asettamat vaatimukset on täytetty. Suomen osalta voi esimerkiksi olla kysymys siitä, että eduskunnan tai tasavallan presidentin on hyväksyttävä uudet ETA-säännöt. Jos valtiosäännön asettamia vaatimuksia ei ole täytetty ennen ETA:n neuvoston tai ETA:n sekakomitean lopullisen päätöksen tekemistä, vaatimukset on täytettävä jälkikäteen. Uutta lainsäädäntöä koskevissa kysymyksissä on siten mahdollista, että vaatimuksia ei voida täyttää ennen kuin jäljellä oleva aika ennen sääntöjen väliaikaista raukeamista loppuu. Sopimus sisältää siksi määräyksiä, jotka antavat sisäisille päätöksentekoelimille kohtuullisen ajan päätöstä koskevan kannan ottamiselle ja jotka näin johtavat siihen, että säännöt eivät raukea turhaan.

Kyseiset määräykset edellyttävät sopimuspuolen asian käsittelyn yhteydessä ilmoittavan ETA:n sekakomiteassa, että kyseinen päätös alkaa sitoa sopimuspuolta vasta, kun valtiosäännön asettamat vaatimukset on täytetty. Jos päätös esimerkiksi koskee uutta lainsäädäntöä, voi Suomen osalta olla aihetta ilmoittaa, että kysymys kuuluu eduskunnan lainsäädäntövallan piiriin tai että tasavallan presidentti ei ole vielä ottanut kantaa päätökseen. Asianomaisen sopimuspuolen on pyrittävä vaatimusten täyttämiseen ennen ajankohtaa, jolloin päätös sisältönsä perusteella tulisi voimaan. Jos vaatimukset täyttyvät, sopimuspuolen on ilmoitettava muille sopimuspuolille siitä. Tässä tapauksessa päätös tulee voimaan niin kuin alunperin oli suunniteltu. Jos ilmoitus, jonka mukaan valtiosäännön asettamat vaatimukset ovat täyttyneet, annetaan vasta kyseisen ajankohdan jälkeen, päätös tulee voimaan tarkemmin määriteltynä ajankohtana, kun kaikkien sopimuspuolten valtiosääntöjen asettamat vaatimukset on täytetty. Jos kaikkia tarvittavia ilmoituksia ei ole tehty kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun sekakomitea antoi päätöksensä, voi tulla kyseeseen päätöksen väliaikainen soveltaminen. Eräillä EFTA-valtioilla on nimittäin mahdollisuus soveltaa väliaikaisesti kansainvälisiä sopimuksia ennen kuin toimivaltainen valtioelin ottaa lopullista kantaa päätökseen. Tämä mahdollisuus on otettu huomioon ETA-sopimuksessa.

Siitä, että ilmoitusta valtiosäännön vaatimusten täyttymisestä tai sääntöjen väliaikaisesta soveltamisesta ei tehdä, on seurauksena se, että ETA-sopimuksen asianomainen osa raukeaa väliaikaisesti. Sopimus sisältää tarkempia määräyksiä ajankohdasta, jolloin tämä vaikutus alkaa.

6.VII.3. Yhdenmukaisuus, valvontamenettely ja riitojen ratkaiseminen
Yhdenmukaisuus

ETA-sopimuksen tavoitteena on luoda yhdenmukaiset markkinat, jotka käsittävät kaikkien sopimuspuolten alueen. Yhdenmukaisten markkinoiden kulmakivenä on, ettei lainsäädäntö aseta esteitä tavaroiden, henkilöiden, palveluiden eikä pääomien vapaalle liikkuvuudelle alueella, jonka markkinat käsittävät. Tämän perusvaatimuksen toteuttamiseksi ETA-sopimuksella on sovittu, mitkä oikeussäännöt koskevat näitä niin sanottuja neljää perusvapautta. Sopimuspuolet ovat päätyneet yksimielisyyteen siitä, että voimassa oleva yhteisön lainsäädäntö on yhdenmukaisten markkinoiden sääntelyn pohjana. On myös sovittu, että ETA-sopimuksen määräykset puetaan sellaiseen kieliasuun, joka mahdollisimman suuressa määrin vastaa EY:n vastaavien säännösten sanamuotoa. Sillä, että se teksti, jota sopimuspuolten on sovellettava, on yhdenmukainen yhteisön lainsäädännön kanssa, luodaan edellytykset sille, että tekstejä myös sovelletaan ja tulkitaan samalla tavalla.

Sopimuksessa on eri keinoin pyritty luomaan takeita toisaalta sille, että kaikki sopimuspuolet tulkitsevat ETA-sopimuksen määräyksiä samalla tavalla, ja toisaalta sille, että sellaisia ETA-sopimuksen määräyksiä, jotka ovat asiallisesti samansisältöisiä yhteisön lainsäädännön säännösten kanssa, tulkitaan ja sovelletaan samalla tavalla kuin EY:n kysymyksessä olevaa lainsäädäntöä.

Sopimuksen johdannossa todetaan muun muassa, että sopimuspuolet pitävät tavoitteena perustaa dynaaminen ja yhdenmukainen Euroopan talousalue, joka perustuu yhteisiin sääntöihin ja yhdenvertaisiin kilpailun edellytyksiin. Johdannon niiden kohtien joukossa, jotka sisältävät tulkintaohjeita sopimusta soveltaville tuomioistuimille ja viranomaisille, on sitä paitsi kohta, jonka mukaan sopimuspuolten tavoitteena on päästä sopimuksen ja sopimuksessa merkittäviltä osin toistettavien yhteisön lainsäädännön säännösten yhtenäiseen tulkintaan ja soveltamiseen ja ylläpitää tätä yhtenäistä tulkintaa ja soveltamista sekä päästä yksilöiden ja yritysten yhdenvertaiseen kohteluun neljän vapauden aloilla ja kilpailun edellytyksissä. Sellaiset tulkintaohjeet ovat tärkeitä EY:n tuomioistuimen tulkitessa yhteisön lainsäädäntöä. Tarkoituksena on, että sopimuspuolten tuomioistuimet ja viranomaiset antavat sopimuksessa asetetuille tavoitteille saman merkityksen kuin EY:n jäsenvaltioiden tuomioistuimet ja viranomaiset vastaaville yhteisön lainsäädännön lausumille.

Tätä ETA-sopimuksen yhtenäistä tulkintaa ja soveltamista korostetaan myös siinä artiklassa (6 artikla), jonka mukaan niitä sopimuksen määräyksiä, jotka ovat sisällöltään samoja kuin vastaavat EY:n lainsäädännön säännökset, on sopimusta täytäntöön pantaessa ja sovellettaessa tulkittava EY:n tuomioistuimen ennen sopimuksen allekirjoittamista antamien merkityksellisten ratkaisujen mukaisesti. Tältä osin EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntö muodostaa näin ollen sitovan osan ETA-sopimusta, ja kansallisten tuomioistuinten ja viranomaisten on sitä noudatettava. Samalla käy ilmi, ettei määräyksen tarkoituksena ole säännellä kysymystä EY:n tuomioistuimen ratkaisujen tulevasta merkityksestä ETA-sopimuksen tulkinnassa. EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehtyyn sopimukseen on otettu samansisältöinen määräys. Näin on varmistettu, että ETA-sopimuksen määräys sitoo myös näitä toimielimiä ja että myös ne soveltavat sitä.

Sopimuksen yhdenmukaista tulkintaa korostetaan myös 7 artiklassa ja pöytäkirjassa 35. Mainitussa 7 artiklassa pyritään edistämään sopimuksen yhtenäistä tulkintaa ja soveltamista määräyksillä siitä, miten sopimuspuolet saattavat voimaan ne EY:n säädökset, joihin viitataan sopimuksessa. Säädös, joka vastaa ETY:n asetusta, saatetaan sellaisenaan osaksi sopimuspuolten oikeusjärjestystä. ETY:n direktiiviä vastaavan säädöksen osalta sopimuspuolten viranomaisilla on oikeus valita täytäntöönpanon muoto ja keinot. Asiallisesti määräys merkitsee sitä, että EFTA-valtioissa voimassa oleville ETA-säännöille asetetaan samat kieliasua koskevat vaatimukset kuin vastaavassa yhteisön lainsäädännössä.

Samalla on kuitenkin korostettava, että ETA-säännöt olennaisilta osiltaan poikkeavat yhteisön lainsäädännöstä. Säädös, joka vastaa ETY:n asetusta, ei tule voimaan Suomessa, ellei sitä saateta valtionsisäisesti voimaan niiden säännösten mukaisesti, jotka yleensäkin koskevat kansainvälisten sopimusten voimaansaattamista, kun taas EY:ssä asetus tulee voimaan, kun EY:n neuvosto on sen hyväksynyt. Toinen olennainen eroavuus on, ettei yksilö tai yritys voi Suomessa perustaa mitään vaatimusta ETY:n direktiiviä vastaavaan ETA-sääntöön, ellei direktiiviä ole saatettu täällä voimaan. Pöytäkirjasta 35 ilmenee epäsuorasti, ettei 6 artiklassa tarkoiteta sellaista EY:n säädöksille tyypillistä suoraa soveltamista eikä sellaisia suoria vaikutuksia kuin EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännössä edellytetään. Jos EY:n säädösten tällaiset oikeusvaikutukset olisi sisällytetty sopimukseen, ei sopimukseen olisi tarvinnut ottaa määräystä siitä, että EFTA-valtioiden tulee ETA-sääntöjen ja valtionsisäisen lainsäädännön mahdollisten ristiriitatilanteiden varalta tarvittaessa saattaa voimaan lailla tai muulla säädöksellä säännökset, joiden mukaan ETA-säännölle on annettava etusija valtionsisäiseen oikeuteen nähden.

ETA-sopimuksessa on joukko määräyksiä siitä, kuinka yhtenäistä tulkintaa tulisi voida ylläpitää sopimuksen voimaantulon jälkeen. Sopimuksella toteutetaan tuomioita koskeva tietojenvaihtojärjestelmä (106 artikla). Sen mukaan EFTAn tuomioistuin, EY:n tuomioistuin, EY:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ja EFTA-valtioiden ylimmän oikeusasteen tuomioistuimet lähettävät toisilleen tuomiot, joissa on sovellettu ja tulkittu yhtäältä ETA-sopimusta ja toisaalta yhteisön oikeutta, kansallisen viranomaisen tai EY:n tuomioistuimen kirjaajan välityksellä. Näin kysymyksessä olevat tuomioistuimet voivat jatkuvasti seurata oikeuskehitystä ETA-sopimuksen voimassaoloalueella ja välttää sen, että alueella päädyttäisiin tuomioita koskevan tiedonpuutteen takia erilaisiin tulkintoihin.

ETA-sopimukseen sisältyviä oikeussääntöjä soveltavat ensi kädessä kansalliset viranomaiset ja tuomioistuimet. Jotta niiden tulkinnat eivät eroaisi toisistaan, ehdotetaan ETA-sopimuksen yhteydessä kahta mahdollisuutta järjestää yhteistyö kansallisten tuomioistuinten sekä EFTAn tuomioistuimen ja EY:n tuomioistuimen kesken, joista kaksi viimeksi mainittua ovat viime kädessä vastuussa sopimuksen yhtenäisestä tulkinnasta. ETA-sopimuksen mukaan EFTA-valtiot voivat oikeuttaa tuomioistuimet pyytämään, että EY:n tuomioistuin päättää ETA-säännön tulkinnasta (107 artikla). Tarkempia määräyksiä asiasta on pöytäkirjassa 34. Pöytäkirjan mukaan EFTA-valtio voi antaa sellaisen oikeutuksen, jolloin voidaan määritellä, mitkä tuomioistuimet ja tuomioistuinten kaltaiset toimielimet voivat pyytää sellaista päätöstä. Sen jälkeen on oikeutuksen saaneiden tuomioistuinten asiana päättää, pyytävätkö ne päätöstä niiden käsiteltävänä olevassa asiassa. Jos päätöstä pyydetään, se sitoo sitä pyytäneen tuomioistuimen tulkintaa. Tästä syystä hallitus katsoo, ettei kysymyksessä olevaa mahdollisuutta ole syytä käyttää.

EFTA-valtioiden välillä EFTAn valvontaviranomaisesta ja EFTAn tuomioistuimesta tehdyssä sopimuksessa on määräys, jonka mukaan EFTAn tuomioistuin voi EFTA-valtion tuomioistuimen pyynnöstä antaa lausuntonsa siitä, miten ETA-sopimuksen määräystä on tulkittava. EFTAn tuomioistuin voi lausuntoaan laatiessaan ottaa huomioon, miten EY:n tuomioistuin on tulkinnut ETA-sopimusta ja yhteisön oikeuden vastaavia säännöksiä.

Lopuksi ETA-sopimuksessa on määräykset siitä, miten menetellään, jos tuomioistuimet tulkitsevat sopimusta eri tavoilla. ETA:n sekakomitean tulee jatkuvasti seurata EFTAn tuomioistuimen ja EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön kehitystä. Jotta tämä olisi mahdollista, on näiden tuomioistuinten tuomiot toimitettava komitealle. Jos komitea pitää jotakin EY:n tuomioistuimen päätöstä niin tärkeänä, ettei voida jättää avoimeksi sitä mahdollisuutta, että EFTA-valtiot tai EFTAn tuomioistuin tulkitsisivat sopimusta kysymyksessä olevalta kohdalta toisin, tuomion sisältämä oikeussääntö voidaan sopimuspuolten sopimuksella muuttaa uudeksi ETA-säännöksi, jonka EFTA-valtiot sitoutuvat saattamaan voimaan. Jos taas komitea katsoo, että EFTAn tuomioistuin on poikennut EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ja että tämä vaikuttaa sopimuksen moitteettomaan toimintaan, voidaan pysytettäväksi haluttu oikeussääntö vastaavalla tavalla muuttaa osaksi ETA-sopimusta.

Jollei ETA:n sekakomitea ole kahden kuukauden kuluessa siitä, kun kysymys EFTAn ja EY:n tuomioistuinten oikeuskäytännön eroavuudesta on otettu esille, onnistunut sopimuksen yhdenmukaisen tulkinnan ylläpitämisessä, voidaan soveltaa määräyksiä sopimuspuolten välisten riitojen ratkaisemisesta.

Valvontamenettely

Yhdenmukaisten sääntöjen ja mahdollisimman yhdenmukaisen tulkinnan tavoitetta koko sopimusalueella edistetään myös siten, että sopimuspuolet ovat sopineet miten sopimuksen voimaansaattamista ja soveltamista valvotaan. Valvonnalla tarkoitetaan sopimusvelvoitteiden täyttämisen ulkopuolista kontrollia. Yleinen valvonta kuuluu EFTA-valtioiden osalta EFTAn valvontaviranomaiselle, jonka EFTA-valtiot ovat sitoutuneet perustamaan. EY:n jäsenvaltioiden osalta valvonta kuuluu EY:n komissiolle. Seuraavassa selostetaan EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission tehtävänjakoa niissä erityistehtävissä, jotka koskevat kilpailua, julkisia hankintoja ja valtion tukea koskevien sopimusmääräysten noudattamisen valvontaa.

ETA-sopimuksessa säännellään lähinnä kysymystä EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission yhteistyöstä. Molempien valvontaviranomaisten tulee 109 artiklan mukaan muun muassa neuvotella keskenään ja vaihtaa tietoja tehdyistä valituksista sekä tutkia toimivaltaansa kuuluvat valitukset ja siirtää valitus toisen valvontaviranomaisen käsiteltäväksi, jos asia kuuluu tämän toimivaltaan. Jolleivät valvontaviranomaiset ole yhtä mieltä valituksen perusteella suoritettavista toimista tai jos ne ovat erimielisiä tutkimuksen lopputuloksesta, voidaan asia saattaa ETA:n sekakomitean ratkaistavaksi.

Sellaisten toimielinten olemassaolo, jotka valvovat, että sopimuspuolet täyttävät ETA-sopimuksen mukaiset velvollisuutensa, ei merkitse sitä, että kaikki valvontatehtävät voitaisiin Suomen osalta jättää EFTAn valvontaviranomaiselle. Jokainen sopimuspuoli on velvollinen valtionsisäisesti valvomaan, että sen sopimuksen mukaiset velvoitteet täytetään.

ETA-sopimuksella EFTA-valtiot sitoutuvat perustamaan riippumattoman valvontaviranomaisen ja luomaan EY:ssä noudatettavaa menettelyä vastaavan valvontamenettelyn, johon sisältyy myös menettely ETA-sopimuksen mukaisten velvoitteiden täyttämisen varmistamiseksi ja EFTAn valvontaviranomaisen kilpailua koskevien toimenpiteiden laillisuuden kontrolloimiseksi. Määräykset näiden sitoumuksien täyttämisestä toisiin sopimuspuoliin nähden ovat EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyssä sopimuksessa.

EFTA-valtioiden välisen sopimuksen mukaan EFTAn valvontaviranomaisen on valvottava, että EFTA-valtiot täyttävät ETA-sopimuksen sekä EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen mukaiset velvollisuutensa. Valvontaviranomaisessa on seitsemän jäsentä, jotka valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan EFTA-valtioiden hallitusten yhteisellä sopimuksella. Valvontaviranomaisen jäseninä voi olla vain EFTA-valtioiden kansalaisia. EFTA-valtioiden hallitukset valitsevat myös valvontaelimen puheenjohtajan yhteisellä sopimuksellaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Jäsenten tulee olla riippumattomia EFTA-valtioista ja EFTAsta. Ulkopuoliset eivät saa antaa heille ohjeita eivätkä he saa ottaa ohjeita vastaan ulkopuolisilta. Asiat ratkaistaan valvontaviranomaisessa enemmistöpäätöksellä.

EFTA-valtioiden välisessä sopimuksessa ei määrätä, miten tehtävät jaetaan jäsenten kesken. Tehtävänjaosta määrätään valvontaviranomaisen työjärjestyksessä.

EFTAn valvontaviranomaisen toiminta on osin ennaltaehkäisevää, osin virheellisyyksien korjaamista. Ennaltaehkäisevää toimintaa ei ole säännelty sopimuksessa. Se voi käsittää ETA-sopimuksen tulkintaa ja soveltamista koskevien neuvojen antamista EFTA-valtioille. EFTAn valvontaviranomainen voi myös hyväksyä ilmoituksia ja suuntaviivoja siitä, miten se vastaisuudessa soveltaa ETA-sääntöjä.

Virheellisyyksien korjaamista tarkoittava toiminta perustuu siihen, että EFTAn valvontaviranomainen tutkii EFTA-valtioiden toimenpiteitä, joihin voi sisältyä valtioiden ETA-sopimuksen mukaisten velvollisuuksien rikkominen. Sellaisiin tutkimuksiin EFTAn valvontaviranomainen voi ryhtyä omasta aloitteestaan taikka esimerkiksi muiden EFTA-valtioiden, EY:n komission taikka yksityisten tai yritysten valituksen johdosta. Valitusten osalta ei vaadita, että toimenpide olisi koskenut valittajaa itseään. Valittaminen on maksutonta, eikä se edellytä minkään muotovaatimusten noudattamista. Lisäksi EFTAn valvontaviranomainen voi ryhtyä toimenpiteisiin niiden tietojen perusteella, joita EFTA-valtioiden on ETA-sopimuksen tai EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen mukaisesti toimitettava EFTAn valvontaviranomaiselle.

Menettely epäillyn sopimusrikkomuksen johdosta on seuraavanlainen.

Ennen kuin EFTAn valvontaviranomainen ryhtyy toimenpiteisiin jonkin ulkopuolisen tekemän valituksen johdosta, valitus tutkitaan. Jos valitus antaa siihen aihetta, EFTAn valvontaviranomainen ottaa kirjallisesti yhteyttä asianomaiseen EFTA-valtioon ja pyytää sitä antamaan asetetun määräajan kuluessa selvityksen. EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen 2 ja 6 artiklan määräysten mukaan EFTA-valtiot ovat velvolliset vastaamaan tällaisiin kyselyihin. Tämä alustava menettely johtaa usein siihen, että asia jätetään sillensä joko sillä perusteella, että selvitys on tyydyttävä, tai sillä perusteella, että EFTA-valtio korjaa puutteen.

Jollei asiaa voida jättää sillensä alustavan käsittelyn jälkeen, pannaan vireille muodollinen menettely kyseistä valtiota vastaan. EFTAn valvontaviranomainen lähettää ensin muodollisen ilmoituksen asianomaiselle valtiolle. Ilmoitus sisältää selvityksen asiaan liittyvistä seikoista ja niiden suhteesta ETA-sopimukseen. Edelleen todetaan, että kysymyksessä saattaa olla ETA-sopimuksen mukaisten velvoitteiden rikkominen. Asianomaista valtiota kehotetaan ilmoitetun ajan kuluessa esittämään käsityksensä asiasta.

Jollei valtio esitä EFTAn valvontaviranomaiselle sellaisia tietoja, jotka saavat tämän vakuuttuneeksi, ettei sopimusta ole rikottu, EFTAn valvontaviranomainen lähettää asianomaiselle valtiolle perustellun lausunnon ja siinä ilmoitetaan väitetty sopimusrikkomus, EFTAn valvontaviranomaisen ratkaisun perusteet ja sitä tukevat tosiasiat. Lopuksi lausunnossa kehotetaan asianomaista valtiota määräajassa korjaamaan sopimuksenvastaisuus.

Jos sopimuksenvastaisuutta ei korjata määräajassa, voi EFTAn valvontaviranomainen panna asianomaista valtiota vastaan vireille menettelyn EFTAn tuomioistuimessa.

Edellä kuvattu menettely koskee yleistä valvontaa, että EFTA-valtiot täyttävät ETA-sopimuksen mukaiset velvoitteensa. Tämän menettelyn ohella on erityinen menettely sen valvomiseksi, että sopimusvaltiot täyttävät julkisia hankintoja ja valtion tukia koskevat velvoitteensa. Tätä menettelyä samoin kuin sen valvomista, etteivät yritykset riko ETA-sopimuksen kilpailusääntöjä, on käsitelty kysymyksessä olevien sääntöjen yhteydessä. Tässä yhteydessä käsitellään ainoastaan kahden valvontaviranomaisen toimivallanjakoa.

Valtion tukien osalta EFTAn valvontaviranomainen valvoo EFTA-valtioiden myöntämiä valtion tukia, kun taas EY:n komissio valvoo EY:n jäsenvaltioiden valtion tukia. Kun kysymys on EY:n myöntämistä tuista, saadaan kysymykset esimerkiksi sopimuksen syrjintäkiellon rikkomisesta ottaa käsiteltäviksi ETA:n sekakomiteassa. Julkisten hankintojen osalta toimivallanjako määräytyy hankkijaviranomaisen kotivaltion mukaan. Myös tässä suhteessa EFTAn valvontaviranomainen valvoo EFTA-valtioita ja EY:n komissio EY:n jäsenvaltioita.

Määräykset kilpailusääntöjen valvonnasta on EY:n tuomioistuimen lausunnon perusteella kirjoitettu niin, että ne täyttävät kolme eri vaatimusta. Yrityksillä on ETA-sopimuksen mukaan oltava yhtä hyvä oikeussuoja kuin yhteisön lainsäädännön mukaan. EY:n komission nykyistä toimivaltaa ei saa rajoittaa. Lopuksi EFTAn valvontaviranomaisen käsiteltäväksi tulee kuulua kohtuullinen määrä kilpailuasioita. Samalla on otettava huomioon, että ETA-sopimus koskee vain sellaisia kilpailutoimenpiteitä, jotka koskevat vähintään kahden valtion välistä kauppaa. Jos toimenpiteellä on vaikutuksia vain yhdessä valtiossa, kuuluu asia asianomaisen valtion kansallisten kilpailuviranomaisten käsiteltäväksi.

ETA-sopimuksen 56 artiklan mukaan EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen käsittelemään kilpailuasiat, joiden vaikutukset koskevat vain EFTA-valtioiden keskinäistä kauppaa. Toimivallanjakoa ei ole esimerkiksi liitetty toimenpiteisiin ryhtyneen yrityksen kotipaikkaan. EFTAn valvontaviranomainen voi näin ollen olla toimivaltainen käsittelemään asian, joka koskee yhdestä tai useammasta EY:n jäsenvaltiosta olevan yrityksen toimia, jos toimilla on vaikutuksia ainoastaan kahdessa tai useammassa EFTA-valtiossa. Tällainen tapaus voi esimerkiksi olla sopimus, jolla kaksi EY:n jäsenvaltioista olevaa yritystä on jakanut Pohjoismaiden markkinat.

Lisäksi EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen käsittelemään asiat, jotka koskevat toimenpiteitä, joilla on vaikutuksia vain yhdessä EY:n jäsenvaltiossa, jos kysymyksessä olevan yrityksen liikevaihdosta vähintään 33 prosenttia kertyy EFTA-valtioiden alueelta. Kysymyksessä oleva prosenttiosuus lasketaan yrityksen ETA-sopimuksen soveltamisalueelta kertyvästä kokonaisliikevaihdosta.

EY:n komissio on toimivaltainen käsittelemään muut asiat. Näihin kuuluvat muun muassa asiat, jotka koskevat toimenpiteitä, joilla on vaikutuksia kahdessa tai useammassa EY:n jäsenvaltiossa, taikka toimenpiteitä, joilla on vaikutuksia vain yhdessä jäsenvaltiossa, jos yrityksen edellä selostetulla tavalla lasketusta kokonaisliikevaihdosta alle 33 prosenttia kertyy EFTA-valtioiden alueelta.

Määräykset toimivallanjaosta kilpailuasioissa ovat verrattain monimutkaisia. Vaikeuksia, joita tästä voisi aiheutua yrityksille, lieventävät olennaisesti määräykset kahden valvontaviranomaisen yhteistyöstä. Asian vireillepanosta väärässä valvontaviranomaisessa ei aiheudu yritykselle mitään oikeudenmenetyksiä. Valvontaviranomaisten yhteistyön puitteissa asia siirretään toimivaltaiselle viranomaiselle.

Riitojen ratkaiseminen

ETA-sopimuksessa on määräyksiä sopimusvaltioiden välisten riitojen ratkaisemisesta ja sopimuksen nojalla tehtävien päätösten tuomioistuinvalvonnasta. Myös näiden määräysten osalta ETA-sopimusta täydentää EFTA-valtioiden välillä tehty sopimus valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta. Riitojen ratkaisemismenetelmät vaihtelevat riidan kohteena olevan kysymyksen ja riidan osapuolten mukaan. EFTA-valtion ja EY:n väliset riidat käsittelee pääasiassa ETA:n sekakomitea. Tietyissä tapauksissa riidat voidaan saattaa ratkaistaviksi välimiesmenettelyssä. Jos riita koskee sellaisia ETA-sääntöjä, jotka ovat asiallisesti samansisältöisiä yhteisön lainsäädännön vastaavien sääntöjen kanssa, komitea voi pyytää EY:n tuomioistuimen lausunnon sääntöjen tulkinnasta. EFTA-valtioiden väliset riidat voidaan käsitellä samassa järjestyksessä taikka EFTAn tuomioistuimessa. Riidat, jotka koskevat yrityksiä, voi valvontaviranomaisten toimivallanjaon mukaisesti käsitellä joko EFTAn tuomioistuin tai EY:n toimivaltainen tuomioistuin.

Yhden tai useamman EFTA-valtion ja EY:n välinen riita voidaan ETA-sopimuksen 111 artiklan mukaan saattaa ETA:n sekakomitean ratkaistavaksi. Komitealle on annettava kaikki ne tiedot, jotka tarvitaan riidan ratkaisemiseksi. Komitea voi ratkaista riidan poliittisin perustein. Päätös tästä tehdään yksimielisesti.

Jos riita koskee sellaisten sopimusmääräysten tulkintaa, jotka ovat asiallisesti samansisältöisiä kuin yhteisön lainsäädännön vastaavat säännökset, ETA:n sekakomitealla on kolme kuukautta aikaa löytää riitaan ratkaisu. Jollei komitea ole tässä ajassa päässyt sopimukseen ratkaisusta, riidan osapuolet voivat sopia, että ne pyytävät EY:n tuomioistuinta antamaan ratkaisun kysymyksessä olevien sääntöjen tulkinnasta. Sellainen tulkintaratkaisu sitoo yhteisön lainsäädännön mukaan EY:n toimielimiä. EY ei näin ollen voi hyväksyä mitään sellaista riidan ratkaisua, joka poikkeaa tulkintaratkaisusta. Tästä syystä tulkintaratkaisusta tulee myös EFTA-valtioita sitova. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä vaihtoehtoa, että riita vielä tässä vaiheessa ratkaistaan muilla kuin oikeudellisilla perusteilla.

Jollei komitea ole ratkaissut riitaa kuuden kuukauden kuluessa sen saattamisesta komitean ratkaistavaksi ja jolleivät riidan osapuolet ole pyytäneet EY:n tuomioistuimelta tulkintaratkaisua, sopimuspuoli voi sopimuksen tasapainon palauttamiseksi joko ryhtyä suojatoimenpiteisiin 112 artiklan 2 kohdan mukaisesti ja 113 artiklan mukaista menettelyä noudattaen taikka ottaa käyttöön 102 artiklan mukaisen menettelyn, johon liittyy väliaikainen raukeaminen, ottaen tarvittavassa määrin huomioon, että kysymys on tuomioistuinten erilaisesta tulkinnasta. Jälkimmäinen vaihtoehto lienee ongelmallisempi, koska se kohdistuu myös siihen osapuoleen, joka käyttää sitä hyväkseen.

Jos riita koskee suojatoimenpiteiden soveltamisalaa tai kestoa taikka sitä, ovatko 114 artiklan mukaisesti toteutetut tasapainottavat toimenpiteet oikeasuhtaisia, eikä ETA:n sekakomitea ole onnistunut ratkaisemaan riitaa kolmen kuukauden kuluessa asian saattamisesta sen ratkaistavaksi, sopimuspuoli voi saattaa riidan ratkaistavaksi pöytäkirjassa 33 tarkoitetussa välimiesmenettelyssä. Sellaisessa välimiesmenettelyssä voidaan käsitellä vain määrätyt asiat. Menettelyssä ei esimerkiksi voida ottaa kantaa niiden ETA-sopimuksen määräysten tulkintaan, jotka ovat asiallisesti samansisältöisiä yhteisön lainsäädännön vastaavien säännösten kanssa.

Pöytäkirjan 33 mukaan riidan ratkaisee kolme välimiestä, jolleivät osapuolet sovi toisin. Kummankin puolen on 30 päivän kuluessa valittava välimies. Jos jommallakummalla puolella on useampia osapuolia, näiden on näin ollen päästävä yksimielisyyteen välimiehestä. Osapuolten valitsemien välimiesten on kahden kuukauden kuluessa valittava välimiesoikeuden puheenjohtaja. Jolleivät he voi sopia muusta puheenjohtajasta, puheenjohtaja on valittava ETA-sekakomitean laatimaan luetteloon otetun seitsemän henkilön joukosta.

Yhden tai useamman EFTA-valtion ja EY:n välinen riita voi koskea muitakin kysymyksiä kuin sellaisia, joissa EY:n tuomioistuimelta voidaan pyytää tulkintaratkaisua taikka jotka voidaan saattaa ratkaistaviksi välimiesmenettelyssä. Sellaisten tapausten varalta sopimuksessa ei ole osoitettuna muuta menettelyä riitojen ratkaisemiseksi kuin että riidan ratkaisee ETA:n sekakomitea. Komitean asiana on löytää sopivat keinot riitojen ratkaisemiseksi.

ETA-sopimuksen 108 artiklan mukaan EFTA-valtiot perustavat tuomioistuimen, EFTAn tuomioistuimen. ETA-sopimusta sovellettaessa EFTAn tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään jutut tai asiat, jotka liittyvät EFTA-valtioita koskevaan valvontamenettelyyn, ratkaisemaan valitukset, jotka koskevat EFTAn valvontaviranomaisen päätöksiä kilpailuasioissa, ja ratkaisemaan kahden tai useamman EFTA-valtion väliset riidat.

EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen mukaan EFTAn tuomioistuimessa on seitsemän jäsentä, jotka valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Jäsenten tulee olla kelpoisia oman maansa ylimpiin tuomarinvirkoihin. Mitään kansalaisuusvaatimuksia ei aseteta. Jäsenet valitsevat tuomioistuimen puheenjohtajan kolmeksi vuodeksi kerrallaan.

EFTAn tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään EFTAn valvontaviranomaisen EFTA-valtiota vastaan nostaman kanteen, joka perustuu ETA-sopimuksen tai EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen mukaisten velvollisuuksien puutteelliseen täyttämiseen. Sellainen kanne voidaan nostaa, jos asianomainen EFTA-valtio ei ole korjannut sopimuksenvastaisuutta valvontaviranomaisen perustellussa lausunnossaan asettamassa määräajassa. Riita rajoitetaan valtiolle annetun, perusteltua lausuntoa edeltäneen muodollisen ilmoituksen sisältöön. Jos tuomioistuin katsoo selvitetyksi, että sopimusta on rikottu, se lausuu tämän tuomiossaan. EFTA-valtioiden välisen sopimuksen 33 artiklasta seuraa, että valtio on tämän jälkeen velvollinen korjaamaan sopimuksenvastaisuuden.

EFTAn tuomioistuin on lisäksi 32 artiklan mukaan toimivaltainen käsittelemään EFTA-valtion toista EFTA-valtiota vastaan nostaman kanteen, joka koskee ETA-sopimuksen tai EFTA-valtioiden välisen sopimuksen rikkomista. Sopimuksessa ei kuitenkaan ole määräystä, jonka mukaan tällainen riita olisi siirrettävä EFTAn tuomioistuimeen. Näin ollen sinänsä ei ole estettä sille, että riita otetaan käsiteltäväksi ETA:n sekakomiteassa tai ratkaistaan jollakin muulla tavalla.

EFTA-valtio voi myös nostaa kanteen valvontaviranomaista vastaan ja vaatia, että valvontaviranomaisen päätös julistetaan mitättömäksi sillä perusteella, ettei valvontaviranomainen ole ollut toimivaltainen päättämään asiasta, että se on laiminlyönyt noudattaa olennaisia menettelyä koskevia vaatimuksia tai että valvontaviranomainen on väärinkäyttänyt valtaansa.

Yritykset, jotka eivät tyydy EFTAn valvontaviranomaisen päätökseen kilpailuasioissa, voivat nostaa kanteen valvontaviranomaista vastaan ja vaatia, että päätös julistetaan mitättömäksi. Tuomioistuin on myös toimivaltainen muuttamaan valvontaviranomaisen uhkasakkoa koskevaa päätöstä.

Valvontaviranomaista vastaan voidaan myös nostaa kanne toimimatta jättämisestä, kun on olemassa velvollisuus toimia.

Lisäksi EFTAn tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään valvontaviranomaista vastaan muulla kuin sopimuksen perusteella nostetun vahingonkorvauskanteen.

Juttuja, jotka koskevat ETA-sopimuksen ja siihen liittyvän EFTA-valtioiden välisen sopimuksen tulkintaa, käsitellään vastaisuudessa usein EFTA-valtioiden tuomioistuimissa. Jotteivat eri tuomioistuimet tulkitsisi ja soveltaisi sopimusta eri tavalla, on EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen 34 artiklassa annettu tuomioistuimille mahdollisuus hankkia EFTAn tuomioistuimen lausunto ETA-sopimuksen tai EFTA-valtioiden välisen sopimuksen määräyksen tulkinnasta. Mitään velvollisuutta sellaisen lausunnon hankkimiseen ei sopimuksessa aseteta. Lausunto ei muodollisesti sido sitä pyytänyttä tuomioistuinta. EFTA-valtioille annetaan myös oikeus valtionsisäisessä lainsäädännössään päättää, mitkä tuomioistuimet tai tuomioistuinten kaltaiset toimielimet voivat pyytää sellaisen lausunnon. Hallituksen tarkoituksena ei ole ehdottaa sellaisia rajoituksia.

Täytäntöönpanokysymyksiä

ETA-sopimuksen 110 artiklan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat panemaan täytäntöön EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission päätökset maksuvelvollisuudesta. Niin ikään sopimuspuolet sitoutuvat panemaan täytäntöön EFTAn tuomioistuimen sekä EY:n tuomioistuimen ja EY:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomiot, jotka koskevat velvollisuutta maksaa tietty rahamäärä. Lähinnä on kysymys kilpailuasioissa annetuista sakkoja ja uhkasakkoja koskevista päätöksistä ja tuomioista.

Tällaiset päätökset ja tuomiot pannaan täytäntöön samassa järjestyksessä kuin riita-asioissa annetut tuomiot siinä valtiossa, jossa täytäntöönpano tapahtuu. Jokainen sopimuspuoli määrää viranomaisen, jonka tehtävänä on vahvistaa oikeiksi sellaiset päätökset, ja ilmoittaa tästä viranomaisesta muille sopimuspuolille. Viranomainen varustaa tuomion tai päätöksen täytäntöönpanomääräyksellä.

Muutoksenhaku päätökseen taikka EY:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ratkaisun osalta tuomioon ei estä täytäntöönpanoa, ellei EFTAn valvontaviranomaisen osalta EFTAn tuomioistuin taikka EY:n viranomaisten osalta EY:n tuomioistuin kiellä päätöksen täytäntöönpanoa.

6.VII.4. Suojatoimenpiteet

Sopimuksen 112―114 artiklaan sisältyvät sopimuksen yleistä suojalauseketta koskevat määräykset. 112 artiklan mukaan sopimuspuolilla on mahdollisuus turvautua suojatoimenpiteisiin, mikäli tietyllä alalla tai alueella syntyy vakavia taloudellisia, yhteiskunnallisia tai ympäristöön liittyviä vaikeuksia. Vastaavaa yleistä määräystä ei ole Rooman sopimuksessa. EY:n lainsäädäntöön sisältyy sitävastoin suojalausekkeita koskevia erityissäännöksiä. Viimeksimainitut sisältyvät ETA-sopimuksen liitteissä viitattuun liitesäännöstöön, sikäli kun on kysymys sopimuksen alaan kuuluvista säädöksistä.

Sopimuksen mukaan sopimuspuoli voi yksipuolisesti päättää suojatoimenpiteisiin ryhtymisestä. Määräyksen taustana on EFTA-valtioiden neuvottelujen alussa esittämät vaatimukset pysyvistä poikkeuksista. Suojalausekkeen käytölle asetetut perusteet on muotoiltu varsin väljästi. Suojatoimenpiteiden soveltamisala ja kesto on rajoitettava siihen mikä on ehdottomasti tarpeen tilanteen korjaamiseksi. Sovellettavien toimenpiteiden on oltava sellaisia, mitkä aiheuttavat vähiten häiriötä sopimuksen toiminnalle. Suojatoimenpiteitä on sovellettava kaikkiin sopimuspuoliin.

Sopimus sisältää lisäksi erityiset suojatoimenpiteiden käyttöä koskevat menettelytapasäännöt. Sopimuspuolen, joka aikoo ryhtyä tässä tarkoitettuihin suojatoimenpiteisiin, on ilmoitettava siitä viipymättä ETA:n sekakomitean välityksellä muille sopimuspuolille sekä annettava asian kannalta merkitykselliset tiedot.

Sopimuspuolet ryhtyvät välittömästi tämän jälkeen neuvotteluihin ETA:n sekakomiteassa päämääränään yhteisesti hyväksyttävän ratkaisun löytäminen. Ellei tämä ole mahdollista, voidaan suojatoimenpiteisiin ryhtyä aikaisintaan kuukauden kuluttua määräyksessä tarkoitetun ilmoituksen tekemisestä tai tätä ennen siinä tapauksessa, että ETA:n sekakomiteassa tapahtuva neuvottelumenettely on saatettu loppuun. Tilanteen niin vaatiessa sopimuspuoli voi poikkeuksellisesti ryhtyä myös välittömiin toimenpiteisiin. Tässäkin tapauksessa sen on ilmoitettava toteutetuista toimenpiteistä ETA:n sekakomitealle. Toimenpiteistä neuvotellaan ETA:n sekakomiteassa joka kolmas kuukausi siitä lukien kun niihin on ryhdytty. Tämän lisäksi voi mikä tahansa sopimuspuoli pyytää ETA:n sekakomiteaa tarkastelemaan kysymyksessä olevia toimenpiteitä. Tällä on luotu mahdollisuus siihen, että toimenpiteiden lopettamisesta tai rajoittamisesta voidaan yhteisesti keskustella. Päätöksen siitä tekee kuitenkin niihin ryhtynyt sopimuspuoli.

Sopimuksen mukaan muulla kuin suojatoimenpiteisiin ryhtyneellä sopimuspuolella on oikeus ryhtyä sellaisiin tasapainottaviin toimenpiteisiin, jotka ovat ehdottomasti tarpeen suojatoimenpiteistä mahdollisesti aiheutuneen epätasapainon poistamiseksi. Tasapainottavien toimenpiteiden on oltava suhteellisuusperiaatteen mukaisia toteutettuihin suojatoimenpiteisiin nähden. Ensisijaisesti on aina sovellettava sellaisia toimenpiteitä, joista on vähiten häiriötä ETA-sopimuksen toiminnalle.

6.VIII Rahoitusjärjestelmä

Sopimuksen rahoitusjärjestelmää koskevat määräykset sisältyvät 115―117 artiklaan ja näitä määräyksiä täydentävään pöytäkirjaan 38. Määräysten mukaan EFTA-valtiot perustavat rahoitusjärjestelmän yhteisön jäsenvaltioiden alueellisten, taloudellisten ja sosiaalisten erojen kaventamiseksi. Rahoitusjärjestelmää käytetään yhteisön taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevien alueiden kehityksen tukemiseen ja rakenteellisten vinoutumien korjaamiseen.

Rahoitusjärjestelmän kokonaismäärä on kaksi miljardia ECUa (noin yksitoista miljardia markkaa). Järjestelmästä myönnetään yhteisön jäsenvaltioihin kuuluville Kreikalle, Irlannin saarelle, Portugalille ja eräille Espanjan osille 1,5 miljardia ECUa korkotuettuja lainoja siten, että EFTA-valtioiden maksama korkotuki on 3 %. Lainojen takaisinmaksuaika on kymmenen vuotta. Kaksi ensimmäistä vuotta ovat kuitenkin lyhennyksistä vapaita.

Lainojen lisäksi EFTA-valtiot myöntävät suoraa avustusta 500 miljoonaa ECUa, jota koskevat päätökset tehdään viiden vuoden aikana. EFTA-valtiot hallinnoivat rahastoa siten, että ne päättävät varojen käytöstä yhteisesti sovittuihin kohteisiin. Etusija annetaan sellaisille hankkeille, joissa otetaan erityisesti huomioon ympäristö kaupunkiympäristön kehittäminen mukaan luettuna, liikenne taikka koulutus ja harjoittelu. Yksityisten yritysten hankkeiden osalta erityinen huomio kiinnitetään pieniin ja keskikokoisiin yrityksiin. Suomen maksuosuuden on arvioitu olevan noin 100 miljoonaa markkaa, mikäli rahoitusjärjestelmään sisältyvät osuudet suoritetaan sopimuksen voimaantulosta lukien peräkkäisinä vuosina viitenä yhtä suurena eränä.

Kahdenväliset maataloussopimukset

Sopimuksen 115 artiklassa oleva maininta erityisistä maataloutta ja kalataloutta koskevista järjestelyistä viittaa pöytäkirjaan 42, jossa on sovittu perusmaataloustuotteiden kaupan laajentamisesta kahdenvälisin järjestelyin. Suomen ja EY:n kesken on sovittu juusto- ja lihakauppaa helpottavista järjestelyistä ja lisäksi Suomi vapauttaa tiettyjen, niin sanottujen koheesiotuotteiden tuonnin runsaan 50 tuotenimikkeen osalta.

6.IX Yleiset määräykset ja loppumääräykset

Sopimuksen IX osa sisältää yleiset määräykset ja loppumääräykset. Niihin sisältyvät määräykset ETA-sopimuksen suhteesta voimassaoleviin EFTA-valtioiden ja Euroopan yhteisöjen välisiin sopimuksiin, alueellista yhteistyötä koskevat määräykset sekä määräykset Ahvenanmaan asemasta ja sopimuksen voimaantulosta.

ETA-sopimuksen määräyksiä sovelletaan ensisijaisina määräyksinä siltä osin kuin sopimuksen asiallinen soveltamisala vastaa EFTA-valtioiden ja EY:n välisten muiden sopimusten soveltamisalaa. Lisäksi määrätään, että ETA-sopimuksella ei ole vaikutusta Pohjoismaiden väliseen yhteistyöhön, mikäli yhteistyö ei vaikeuta sopimuksen toimintaa.

Ahvenanmaan osalta määrätään sopimuksen soveltamisen edellytykseksi Suomen hallituksen ratifioinnin yhteydessä tekemä asiaa koskeva ilmoitus. Sopimuksen määräykset eivät kuitenkaan estä soveltamasta Ahvenanmaalla voimassa olevia rajoituksia, jotka koskevat kotipaikkaoikeutta vailla olevien luonnollisten henkilöiden tai oikeushenkilöiden oikeutta hankkia tai hallita kiinteätä omaisuutta taikka näiden sijoittautumisoikeutta taikka oikeutta tarjota palveluja ilman Ahvenanmaan viranomaisten lupaa.

Sopimus tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993 siinä tapauksessa, että kaikki sopimuspuolet ovat tallettaneet ratifioimis- tai hyväksymiskirjansa ennen mainittua päivämäärää. Jollei näin ole tapahtunut, sopimuksen osapuolet kutsuvat koolle diplomaattikonferenssin arvioimaan tilannetta.

7. EFTAan liittyvät sopimukset
7.I Yleistä

ETA-sopimuksen toimeenpano edellyttää erillistä EFTA-osapuolta koskevaa järjestelyä, jolla toteutetaan EFTAn sisäinen päätöksenteko ja hallinnointi, valvotaan ETA-sopimuksesta aiheutuvien velvoitteiden toimeenpanoa ja seurantaa sekä kilpailua koskevien määräysten täytäntöönpanoa ja toteutetaan erillinen riitojen ratkaisemista koskeva institutionaalinen järjestely. Näitä kysymyksiä koskevat vastaavat määräykset sisältyvät Euroopan yhteisöjen osalta Rooman sopimukseen.

EFTA-osapuolta koskeva järjestely on toteutettu kahdella ETA-sopimukseen keskeisesti liittyvällä erillisellä sopimuksella, joilla perustetaan EFTAn valvontaviranomainen ja tuomioistuin ja EFTA-valtioiden pysyvä komitea. Näitä sopimuksia koskevat neuvottelut on käyty ETA-sopimusta koskevien neuvottelujen yhteydessä. Sopimukset parafoitiin Brysselissä huhtikuun 14 päivänä 1992 ja allekirjoitettiin Porton kaupungissa Portugalissa toukokuun 2 päivänä 1992. Sopimusten on tarkoitus tulla voimaan samanaikaisesti ETA-sopimuksen kanssa 1 päivänä tammikuuta 1993. EFTAn valvontaviranomaista ja tuomioistuinta koskevan sopimusjärjestelyn taustalla on ETA-sopimuksen osapuolten pyrkimys, säilyttämällä sopimuspuolten tuomioistuinten riippumattomuus, päästä ETA-sopimuksen ja sen soveltamisalaan kuuluvien yhteisön lainsäädännön säännösten yhtenäiseen tulkintaan ja soveltamiseen, sekä yksilöiden ja yritysten yhdenvertaiseen kohteluun neljän vapauden alalla ja kilpailun edellytyksissä. Järjestelyyn sisältyy lisäksi osapuolten yhteisymmärrys Euroopan yhteisöjen komission ennen sopimuksen voimaantuloa noudattamien oikeudellisten ja hallinnollisten menettelytapojen tarkoituksenmukaisesta huomioon ottamisesta sopimusta sovellettaessa.

EFTA-valtiolla tarkoitetaan sopimuksissa osapuolta, joka on Euroopan vapaakauppaliiton jäsen sekä ETA-sopimuksen ja EFTA-valtioiden valvontaviranomaista ja tuomioistuinta koskevan sekä EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen osapuoli.

7.II Valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehty EFTA-valtioiden sopimus

Sopimus EFTA-valtioiden valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta liittyy välittömästi ETA-sopimuksen täytäntöönpanoon. Sopimuksen johdannossa todetaan, että EFTA-valtiot perustavat ETA-sopimuksen 108 artiklan mukaisesti itsenäisen valvontaviranomaisen ja ottavat käyttöön Rooman sopimuksen mukaista järjestelmää vastaavat menettelyt, joilla turvataan ETA-sopimuksesta sekä valvontaviranomaista ja tuomioistuinta koskevasta sopimuksesta johtuvien velvoitteiden toimeenpano (yleisvalvonta) sekä valvotaan ETA-sopimukseen sisältyvien kilpailua, valtion tukia ja julkisia hankintoja koskevien määräysten noudattamista (erityisvalvonta). Valvontaviranomainen valvoo lisäksi sitä, miten ETA-sopimuksen muut osapuolet soveltavat sopimusta. EFTAn valvontaviranomaiselle ETA-sopimuksen mukaan kuuluvat tehtävät suorittaa Euroopan yhteisöissä komissio. Näiden elinten toimivallat eroavat kuitenkin päätöksentekoon osallistumisen osalta siten, että EFTAn valvontaviranomaisella ei ole EY:n komissiolle Rooman sopimuksen mukaan kuuluvaa oikeutta vastaavaa oikeutta osallistua ETA-sopimuksen mukaiseen päätöksentekoon.

EFTAn valvontaviranomaisessa on seitsemän riippumatonta, pätevyyden perusteella valittua jäsentä, joiden on oltava EFTA-valtioiden kansalaisia. Päätökset tehdään valvontaviranomaisessa äänten enemmistöllä ja ne ovat täytäntöönpanokelpoisia Suomessa.

EY- ja EFTA-osapuolen tarkoituksena oli neuvottelujen alkaessa perustaa ETA-sopimuksesta aiheutuvien riitojen ratkaisemista varten yhteinen ETA-tuomioistuin ja siihen liittyen kilpailuasioissa toimivaltainen ensimmäisen asteen tuomioistuin. Nämä toimielimet olisivat vastanneet Euroopan yhteisöjen tuomioistuinta ja ensimmäisen asteen tuomioistuinta. EY:n tuomioistuimen päädyttyä kantaan, minkä mukaan kaavailtu järjestely olisi Rooman sopimuksen vastainen osapuolet päättivät tuomioistuinkysymyksen järjestämisestä siten, että EY:n tuomioistuinten lisäksi perustetaan itsenäinen EFTAn tuomioistuin, joka on EFTA-valtioiden osalta toimivaltainen ETA-sopimuksen soveltamisalaan liittyvissä kysymyksissä. ETA-sopimuksen 108 artiklassa määrätään nimenomaisesti EFTAn tuomioistuimen toimivallasta erityisesti EFTA-valtioita koskevaan valvontamenettelyyn, EFTAn valvontaviranomaisen kilpailuasioissa tekemiin päätöksiin ja kahden tai useamman EFTA-valtion välisiin riitoihin liittyvissä kysymyksissä.

EFTAn tuomioistuimessa on seitsemän jäsentä. Tuomioistuimella on toimivalta käsitellä kanteet, jotka koskevat ETA-sopimuksen, EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen tai valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamissopimuksen tulkintaan tai soveltamiseen liittyvien riitojen ratkaisemista. Tuomioistuimella on lisäksi toimivalta antaa neuvoa-antavia lausuntoja ETA-sopimuksen tulkinnasta jonkin EFTA-valtion tuomioistuimen pyynnöstä, mikäli kansallinen tuomioistuin pitää lausuntoa sen käsiteltävänä olevaan juttuun liittyvän päätöksenteon kannalta tarpeellisena. Tuomioistuimella on lisäksi toimivalta tutkia EFTAn valvontaviranomaisen päätösten laillisuutta. Tuomioistuimella on myös toimivalta käsitellä EFTAn valvontaviranomaista vastaan nostetut vahingonkorvauskanteet.

Sopimukseen liittyy kaksi liitettä ja seitsemän pöytäkirjaa, joista viisi sisältää EFTAn valvontaviranomaisen toimivaltaan liittyviä kysymyksiä koskevia yksityiskohtaisia määräyksiä sekä määräykset valvontaviranomaisen ja sen jäsenten erioikeuksista ja vapauksista. Kaksi pöytäkirjaa liittyy tuomioistuimeen. Näihin sisältyvät tuomioistuimen perussääntö ja määräykset tuomioistuimen ja sen jäsenten erioikeuksista ja vapauksista. Sopimuksen liitteissä on luettelot eräistä EY:n kilpailu- ja valtiontukisääntöihin liittyvistä tulkinta-asiakirjoista, joita vastaavat asiakirjat annetaan valvontaviranomaisen päätöksellä.

7.III Sopimus EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta

Sopimus EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta liittyy oleellisesti Euroopan talousaluetta koskevaan sopimukseen. ETA-sopimuksen mukaan sopimuspuolten päätöksenteko sopimuksen soveltamisalaan liittyvissä kysymyksissä tapahtuu ETA:n sekakomiteassa ja ETA:n neuvostossa. EFTA- ja ETA-osapuolen yhteinen päätöksenteko edellyttää, että osapuolet ryhtyvät sisäisiin päätöksenteon edellyttämiin valmisteleviin toimenpiteisiin. ETA-sopimuksen täytäntöönpano edellyttää lisäksi osapuolten sisäisiä hallintoa ja hallinnointia koskevia ja neuvotteluihin liittyviä toimenpiteitä. Näistä myös sopimuksen johdannossa todetuista toimenpiteistä määrätään EFTA-valtioiden osalta EFTA-valtioiden pysyvää komiteaa koskevassa sopimuksessa. Euroopan yhteisöjen osalta vastaavista toimenpiteistä määrätään Rooman sopimuksessa.

Pysyvässä komiteassa ovat edustettuina EFTA-valtioiden edustajat. EFTA-valtiot neuvottelevat komiteassa kun se on tarpeen ETA:n sekakomiteassa tai neuvostossa tehtävää päätöstä varten. Komitea suorittaa lisäksi erikseen yksilöidyt ETA-sopimuksen soveltamisalaan kuuluviin kysymyksiin liittyvät tehtävät.

Pysyvä komitea voi kokoontua ministeritasolla tai korkeiden virkamiesten tasolla. Muun tason kokouksia pidetään erillisellä päätöksellä perustetuissa avustavissa alakomiteoissa ja muissa toimielimissä. Kunkin EFTA-valtion edustajalla on pysyvässä komiteassa yksi ääni. Komitea voi tehdä päätöksiä, jotka sitovat kaikkia EFTA-valtioita, sekä antaa suosituksia EFTA-valtioille. Komitean päätökset tehdään ja suositukset annetaan pääsäännön mukaan yksimielisesti. Sopimukseen sisältyy lisäksi nimenomaisia määräyksiä äänten enemmistöllä tehtävistä päätöksistä.

Toimivaltaansa kuuluvissa kysymyksissä pysyvä komitea voi pyytää neuvoja EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten jäsenten komitealta ja EFTAn konsultatiiviselta komitealta.

Sopimukseen liittyy kaksi pöytäkirjaa ja liite lisäyksineen, jotka muodostavat sopimuksen erottamattoman osan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

EFTA-valtioiden valvontaviranomaista ja tuomioistuinta koskevan sopimuksen voimaantulon edellyttämät säännökset sisältyvät esitykseen liittyvään ehdotukseen laiksi EFTA-valtioiden valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta, joka esitetään käsiteltäväksi perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Sopimuksen voimaan- tuloa koskevien säännösten lisäksi lakiehdotus sisältää sopimuksen soveltamisen kannalta tarpeelliseksi katsottuja asiasisältöisiä säännöksiä.

EFTA-valtioiden pysyvän komitean toimivaltaan kuuluviin tehtäviin sisältyy sellaista päätöksentekoa, joka voi ulottaa vaikutuksensa kansallisten hallintoviranomaisten toimintaan. Lisäksi sopimukseen liittyvässä pöytäkirjassa 1 olevan 2 artiklan määräysten mukaan pysyvä komitea suorittaa myös sellaiset tehtävät, jotka vastaavat Euroopan yhteisöjen komissiolle annettavia uusia, pöytäkirjassa tarkoitettuihin tehtäviin rinnastettavia tehtäviä. Tämän vuoksi sopimukseen voidaan katsoa sisältyvän lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä.

EFTA-valtioiden pysyvää komiteaa koskevan sopimuksen voimaantulon edellyttämät säännökset sisältyvät esitykseen liittyvään ehdotukseen laiksi EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä, joka esitetään hyväksyttäväksi tavanomaisena blankettilakina.

8. Sopimusten voimaansaattaminen Suomessa

Hallituksen esitykseen sisältyy ehdotus laiksi Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta. Ehdotettu laki on niin sanottu sekamuotoinen voimaansaattamislaki ja se sisältäisi sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä koskevan tavanomaisen blankettisäännöksen lisäksi sopimuksen soveltamiseksi tarpeellisia toimivalta-, valtuutus- ja rangaistusäännöksiä. Lakiehdotus sisältää myös ETA-sopimuksen pöytäkirjan 35 voimaansaattamisen edellyttämät säännökset ETA-sääntöjen etusijasta suhteessa niiden kanssa ristiriidassa oleviin kansallisiin säännöksiin. Lakiehdotus esitetään käsiteltäväksi perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Laki ehdotetaan saatettavaksi voimaan asetuksella siten, että se tulisi voimaan samanaikaisesti sopimuksen kanssa. Lakiehdotukseen sisältyy tavanomainen valtuus antaa asetuksia sopimuksen täytäntöönpanosta.

Niiden direktiivien, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteissä, voimaansaattamiseksi on tarpeen muuttaa noin 250 lakia sekä lukuisia asetuksia ja alemmanasteisia määräyksiä. Direktiivien johdosta tarpeellisista lainmuutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset. Nämä esitykset tulisi käsitellä siten, että lainmuutokset tulevat voimaan viimeistään samanaikaisesti ETA-sopimuksen kanssa, jollei sopimuksessa ole erikseen määrätty siirtymäkaudesta.

Esitykseen sisältyy myös ehdotus laiksi EFTA-valtioiden valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimusten soveltamisesta. Myös tämä laki olisi sekamuotoinen voimaansaattamislaki, ja se ehdotetaan käsiteltäväksi perustuslainsäätämisjärjestyksessä. EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen osalta esitykseen sisältyy ehdotus tavanomaiseksi blankettilaiksi.

Perustuslakivaliokunnan 10 päivänä lokakuuta 1991 oikeusministeriölle antaman lausunnon mukaisesti on ETA-sopimuksen liitteiden II ja XIII osalta hallituksen esitykseen sisällytetty EY-säädökset, joihin viitataan sopimuksen liitteissä, vain siltä osin kuin ne sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia säännöksiä. Muiden liitteiden osalta oikeudellisesti sitova liitesäännöstö on sen sijaan sisällytetty täydellisenä hallituksen esitykseen.

Sopimusaineisto on laajuutensa takia jouduttu jakamaan XVII niteeseen. Aineisto on sijoitettu eri niteisiin asiakokonaisuuksien mukaan jaoteltuna sopimuksen eduskuntakäsittelyn helpottamiseksi. Esitykseen sisältyvät EY-säädösten suomennokset ja ruotsinnokset eivät ole lopullisia, mutta ne on pääosin tarkastettu epävirallisesti Euroopan yhteisöjen neuvoston pääsihteeristössä. Ruotsinkieliset tekstit on tiettyjä yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta laadittu Ruotsissa siten, että Suomen viranomaisilla on ollut tilaisuus osallistua käännösten tarkastamiseen. Tarkoituksena on, että sopimuspuolet vahvistavat ETA-sopimuksen liitesäännöstön todistusvoimaiset toisinnot suomen ja ruotsin kielellä ennen sopimuksen voimaantuloa. ETA-sopimuksen sekä kahden EFTA-valtioiden välisen sopimuksen suomen- ja ruotsinkieliset tekstit ovat todistusvoimaisia. Oikeudellisesti sitova sopimusaineisto tullaan julkaisemaan täydellisenä suomen ja ruotsin kielellä sopimusten voimaansaattamisasetusten liitteenä.

9. Riippuvuus muista esityksistä ja kansainvälisistä sopimuksista

Edellä on viitattu ETA-sopimukseen kuuluvien direktiivien täytäntöönpanon edellyttämiin erillisiin hallituksen esityksiin.

ETA-sopimuksen liitteen I liitesäännöstön lainsäädännön alaan kuuluvien EY-säädösten ruotsinnokset eivät ole valmistuneet tämän hallituksen esityksen antamiseen mennessä. Koska hallitusmuodon 22 §:n mukaan hallituksen esitykset eduskunnalle annetaan suomen ja ruotsin kielellä, on ETA-sopimuksen eduskuntakäsittelyn viivästymisen välttämiseksi päädytty ratkaisuun, jossa asianomaiset EY-säädökset suljetaan ETA-sopimuksen voimaansaattamislakiehdotuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Täydentävä hallituksen esitys asianomaisten EY-säädösten hyväksymisestä ja voimaan saattamisesta annetaan eduskunnalle niin pian kuin mahdollista. Kyseessä olevien EY-säädösten perustelut sisältyvät jo tähän hallituksen esitykseen ja niiden suomennokset annetaan eduskunnan tietoon erikseen samanaikaisesti tämän hallituksen esityksen kanssa.

Valtioneuvosto asetti 5 päivänä maaliskuuta 1992 komitean selvittämään yhdentymisratkaisujen vaikutuksia ylimpien valtioelinten ulkopoliittisiin ja kansainvälisiä asioita koskeviin valtaoikeuksiin ja näihin liittyviin päätöksenteko- ja työnjakojärjestelmiin. Komitean ehdotusten pohjalta tullaan antamaan tarpeelliset ehdotukset eduskunnan valtaoikeuksien turvaamisesta ETA-sopimukseen liittyvässä lainsäädäntötyössä sekä valtioneuvoston ETA-asioihin liittyvän valmistelun järjestämisestä.

Eduskunnan edustajien valitsemisesta ETA:n parlamentaariseen sekakomiteaan annetaan lakiehdotus syysistuntokaudella. Tarkoituksena on ehdottaa joko asian järjestämistä samalla tavalla kuin laissa Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnasta (354/89) tai järjestelyä, jossa valtiopäiväjärjestykseen otetaan yleiset säännökset eduskunnan osallistumisesta kansainvälisillä sopimuksilla perustettuihin parlamentaarisiin yhteistyöelimiin. Kysymystä selvitetään puhemiesneuvoston 11 päivänä kesäkuuta 1991 asettamassa eduskunnan ETA-toimikunnassa.

Oikeusministeriö asetti 13 päivänä marraskuuta 1991 työryhmän, jonka tehtävänä oli selvittää sekä tehdä tarvittavat säädös- ja muut ehdotukset muun muassa ETA-säädösten julkaisemista koskevista sekä voimaansaattamisen muista säädöskokoelmaan vaikuttavista kysymyksistä. Työryhmä ehdotti 28 päivänä huhtikuuta 1992 päivätyssä muistiossa Suomen säädöskokoelman sopimussarjan jakamista osastoihin siten, että sopimussarjasta muutoin julkaistavista sopimuksista erottuvan kokonaisuuden muodostavat sopimukset sekä niihin liittyvät asiakirjat voitaisiin julkaista sopimussarjan erillisessä osastossa. Työryhmä ehdotti edelleen, että myös muut ministeriöt kuin ulkoasiainministeriö voisivat julkaista tällaisessa sopimussarjan erillisessä osastossa asianomaisiin sopimuskokonaisuuksiin liittyviä ilmoituksia. Tarkoituksena on, että Euroopan talousaluetta koskeva sopimusaineisto julkaistaisiin sopimussarjan erillisessä osastossa "Euroopan talousalue".

Hallituksen esitys työryhmän ehdotusten toteuttamiseksi tarvittavista muutoksista lakiin kansainvälisten sopimusten julkaisemisesta (360/82) on tarkoitus antaa hyvissä ajoin ennen sopimusten voimaantuloa.

Työryhmä ehdotti edelleen Suomen säädöskokoelmasta annetun asetuksen (696/80) täydentämistä säännöksellä, jonka mukaan julkaistaessa ETA-sopimuksen 7 artiklassa tarkoitettujen EY:n säädösten täytäntöönpanemiseksi annettuja säädöksiä säädöskokoelmaan otettaisiin viittaus asianomaiseen EY:n säädökseen. Myös tämä ehdotus on tarkoitus toteuttaa ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa.

Suomi ja Euroopan talousyhteisö ovat ETA-sopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä sopineet eräistä maataloustuotteiden kaupan helpottamiseen liittyvistä järjestelyistä ja sitoutuneet saattamaan kyseiset kahdenväliset maataloussopimukset voimaan viimeistään samanaikaisesti ETA-sopimuksen kanssa. Sopimusten hyväksymisestä annetaan erillinen hallituksen esitys.

ETA-sopimuksen sopimuspuolten tarkoituksena on kesäkuussa 1992 allekirjoittaa ETA-sopimuksen lisäpöytäkirja, jolla sopimusta täydennetään 31 päivän heinäkuuta 1991 jälkeen annetuilla ETA:n kannalta merkityksellisillä EY:n säädöksillä. Lisäpöytäkirjan hyväksymisestä annetaan hallituksen esitys syysistuntokaudella 1992. On mahdollista, että ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa laaditaan muitakin lisäpöytäkirjoja.

EFTA-valtiot ovat allekirjoittaneet 20 päivänä toukokuuta 1992 Reykjavikissa erillisen sopimuksen, joka koskee ETA:n parlamentaariseen sekakomiteaan kuuluvien EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten jäsenten komiteaa. Myös tämän sopimuksen hyväksymisestä annetaan hallituksen esitys syysistuntokaudella.

ETA-sopimuksen soveltaminen edellyttää sopimukseen liittyvien ilmoitusten ja päätösten julkaisemista kansainvälisellä tasolla. Tarkoituksena on perustaa EY:n viralliseen lehteen tätä varten EY:n virallisilla kielillä ilmestyvä ETA-osasto sekä pohjoismaisilla kielillä ilmestyvä ETA-täydennysosa. Järjestelyn taloudellisista ja muista yksityiskohdista on tarkoitus sopia ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Sopimusten perustelut
1.1. Sopimus Euroopan talousalueesta
I osa Tavoitteet ja periaatteet

1 artikla. Artiklassa määritellään ETA-sopimuksen tavoitteet. Artiklasta käy myös ilmi se, että ETA-sopimus on EY:n kannalta niin sanottu assosiaatio-sopimus, jota tarkoitetaan Rooman sopimuksen 238 artiklassa, eikä pelkästään Rooman sopimuksen 113 artiklassa tarkoitettu kauppapoliittinen sopimus.

ETA-sopimuksen keskeinen tavoite, yhtenäisen Euroopan talousalueen luominen, pyritään saavuttamaan toteuttamalla neljä vapautta eli tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus eräitä poikkeuksia ja siirtymäaikoja lukuun ottamatta yhtä täydellisesti kuin ne on tarkoitus toteuttaa EY:ssä yhteisön sisämarkkinaohjelman mukaisesti vuoden 1992 loppuun mennessä. Yhteistyötä Euroopan talousalueella koskevat näillä aloilla yhteiset säännöt, sillä EFTA-valtiot hyväksyvät EY:n kyseiset säädökset ja sisällyttävät ne oikeusjärjestyksiinsä. Sopimukseen liittyvät valvontaa ja EFTAn tuomioistuinta koskevat määräykset on laadittu sitä silmällä pitäen, että yhteisiä sääntöjä noudatetaan ja tulkitaan samalla tavalla koko talousalueella. Näin voidaan taata mahdollisimman suuri yhtenäisyys Euroopan talousalueella.

Yhdenvertaisten kilpailun edellytysten luomisella on myös keskeinen merkitys sopimuksen tavoitteen saavuttamisessa. ETA-sopimuksen kilpailusäännöt ovat samansisältöiset kuin EY:n kilpailusäännöt. Sääntöjen valvontaa varten EFTA-valtiot perustavat oman, EY:n komissiota vastaavan valvontaelimen.

Yhteisten sääntöjen ja yhdenvertaisten kilpailun edellytysten pohjalta edistetään sopimuspuolten kaupan ja taloudellisten suhteiden jatkuvaa ja tasapainoista vahvistumista Euroopan talousalueen luomiseksi.

Tavoitteen saavuttamiseksi yhteistyötä myös laajennetaan ja syvennetään neljään vapauteen liittyvillä ja niiden ulkopuolisilla aloilla. Sopimuksen 1 artiklassa mainitaan tällaisina aloina tutkimus- ja kehitystyö, ympäristöpolitiikka, koulutus ja sosiaalipolitiikka. Näiden lisäksi yhteistyöstä on sovittu useilla muilla aloilla. EFTA-valtiot saavat muun muassa oikeuden osallistua EY:n puiteohjelmiin, erityisohjelmiin, hankkeisiin tai muuhun toimintaan näillä aloilla.

2 artikla. Artiklassa on tiettyjen sopimuksessa esiintyvien ilmausten määritelmät. Rooman sopimuksessa ei ole vastaavaa määräystä.

Artiklan a alakohdassa määritellään ilmaus "sopimus", jolla tarkoitetaan ETA-sopimusta. Viittaus sopimukseen käsittää siis pääsopimuksen lisäksi myös pöytäkirjat ja liitteet sekä ne säädökset, joihin pöytäkirjoissa ja liitteissä viitataan. Määritelmästä seuraa esimerkiksi, että 3 artiklan määräys siitä, että sopimuspuolet varmistavat "tästä sopimuksesta" johtuvien velvoitteiden täyttämisen, kattaa ne velvollisuudet, jotka johtuvat pääsopimuksesta, pöytäkirjoista, liitteistä ja niissä mainituista säädöksistä.

Pöytäkirjoissa ja liitteissä viitataan sopimuksen artikloihin. Tällainen viittaus tarkoittaa pääsopimuksessa olevaa artiklaa. Viittauksissa pöytäkirjojen ja liitteiden määräyksiin mainitaan sen sijaan erikseen, mitä liitettä tai pöytäkirjaa viittaus tarkoittaa.

Artiklan b alakohdassa on EFTA-valtioiden määritelmä. Sama määritelmä on useissa ETA-sopimukseen liittyvissä EFTA-valtioiden välisissä sopimuksissa. Määritelmää on pidetty tarpeellisena sitä tilannetta silmällä pitäen, että kaikki EFTA-valtiot eivät ratifioisi ETA-sopimusta. EFTA-valtioilla tarkoitetaan siten ETA-sopimuksessa niitä valtioita, jotka ovat ratifioineet sekä ETA-sopimuksen että Euroopan vapaakauppaliiton perustamista koskevan yleissopimuksen.

Määritelmästä seuraa, ettei ETA-sopimus estä sitä, että valtio on EFTAn jäsen ratifioimatta ETA-sopimusta. Jos jäsen eroaa EFTAsta, ei kyseinen valtio ole enää EFTA-valtio ETA-sopimuksen tarkoittamassa merkityksessä. Määritelmä ei pyri määrittämään tällaisen eroamisen seurauksia esimerkiksi ylimeno-ongelmien osalta.

Artiklan c alakohdassa määritellään, mitä tarkoitetaan sopimuspuolilla, kun on kysymys EY:stä ja sen jäsenvaltioista. Määräyksestä käy ilmi, että ilmauksella voi olla kolme eri asiasisältöä riippuen siitä, kuka EY:n sisäisten sääntöjen mukaan on asiassa toimivaltainen. Koska sisäiset toimivaltasuhteet jatkuvasti muuttuvat, ETA-sopimuksessa ei ole yritetty määritellä aluetta, jolla EY tai jäsenvaltiot ovat toimivaltaisia, tai miten toimivalta on jaettu niiden kesken.

Sopimuspuolen määritelmä tarkoittaa sitä, että kaikissa tilanteissa tulee voida osoittaa taho, joka on EY:n puolelta vastuussa sopimuksesta johtuvista velvoitteista.

Sopimus sisältää joissakin kohdissa määräyksiä siitä, kuka EY:n sisällä käyttää sopimukseen perustuvia oikeuksia tai ketä velvoitteet koskevat. Sopimuspuolen määritelmä ei esimerkiksi vaikuta siihen, että yhteisö sellaisenaan on vastuussa sellaisten sopimuksen mukaisten velvoitteiden täyttämisestä, jotka kuuluvat yhteisön toimivaltaan, vaikka yksittäisen EY:n jäsenvaltion toiminta tai laiminlyönti on aiheuttanut sopimusrikkomuksen.

3 artikla. Artiklassa asetetaan sopimuspuolille velvoite ryhtyä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin sopimuksesta johtuvien velvoitteiden täyttämisen varmistamiseksi. Vastaava määräys on EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisen ja EFTAn tuomioistuimen perustamisesta tehdyn sopimuksen 2 artiklassa. Artiklan esikuvana on ollut Rooman sopimuksen 5 artikla. Artikla ei kuitenkaan vastaa Rooman sopimuksen edellä mainitun, yhteisön päämäärien toteuttamisen edistämisvelvollisuutta koskevan 1 kohdan toista virkettä. Määräysten muotoilun erilaisuuden vuoksi on jokseenkin epävarmaa, missä määrin näitä kolmea määräystä voidaan tulkita yhdenmukaisesti.

Artiklan mukaiset velvoitteet eivät koske ainoastaan sopimuspuolten ylimpiä valtioelimiä, vaan niitä sovelletaan kaikkiin kansallisiin viranomaisiin, riippumatta siitä, ovatko niiden tehtävät luonteeltaan lainsäädäntövallan, tuomiovallan vai toimeenpanovallan käyttämistä. Artiklaa sovelletaan lisäksi valtion harjoittamaan elinkeinotoimintaan ja valtion yrityksiin sekä alue- ja hallinnon viranomaisiin. Kaikkien näiden elinten toimia ja laiminlyöntejä voidaan pitää sopimuspuolen sopimusrikkomuksena.

Artiklassa asetetaan toisaalta velvollisuus ryhtyä toimenpiteeseen ja toisaalta velvollisuus pidättyä toimenpiteistä. Useat yksityiskohtaiset sopimuksen määräykset täydentävät velvollisuutta ryhtyä toimenpiteisiin. Edellä mainitusta artiklasta johtuu esimerkiksi velvollisuus saattaa sovitut säännöt valtionsisäisesti voimaan ja kumota ETA-sääntöjen vastaiset sisäiset säännöt ETA:n sekakomitean päättämässä ajassa.

EY:ssä Rooman sopimuksen vastaava artikla on myös perustana velvollisuudelle ottaa huomioon yhteisön oikeuden sisältämät yleiset oikeusperiaatteet, kuten muun muassa yksilön perusoikeuksien kunnioittamisen, suhteellisuusperiaatteen, yhdenvertaisuusperiaatteen, oikeusturvan periaatteen, taannehtivuuskiellon ja periaatteen, jonka mukaan osapuolta on kuultava ennen kuin osapuolen oikeuksiin vaikuttava päätös tehdään (EY:n tuomioistuimen päätös 237/82). Sopimuksessa asetetusta yhdenmukaisuuden tavoitteesta seurannee, että vastaavat periaatteet ovat osa ETA-sopimusta.

Artikla merkitsee myös sopimuspuolten velvoitetta noudattaa ETA-sääntöjä yhtä tehokkaasti kuin sisäisiä sääntöjä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että sopimuspuolten on tehokkaasti toimeenpantava ETA-sääntöjen loukkaamisesta seuraavat sanktiot (EY:n tuomioistuimen tasa-arvodirektiiviä koskeva päätös 14/83). Vaatimus merkitsee lisäksi sitä, että ETA-sääntöjen soveltamista koskevat kysymykset on voitava saada vähintään yhtä tehokkaalla tavalla tuomioistuimen tutkittaviksi kuin valtionsisäisten oikeussääntöjen soveltamista koskevat kysymykset ja että niitä käsiteltäessä sovelletaan samoja prosessisääntöjä.

Huolimatta siitä, että artikla ei vastaa Rooman sopimuksen vastaavan artiklan 1 kohdan toista virkettä, on todennäköistä, että artiklaa tulkitaan niin, että sopimuspuolet ovat velvollisia antamaan toisilleen sopimuksen toiminnan kannalta tarpeellisia tietoja. EFTA-valtioiden välisissä suhteissa voidaan tämä velvollisuus johtaa niiden välisestä sopimuksesta valvontaviranomaisen ja EFTAn tuomioistuimen perustamisesta.

Artiklan 2 kohta koskee velvollisuutta pidättyä toimenpiteistä, jotka voivat vaarantaa sopimuksen tavoitteiden saavuttamisen. Tavoitteilla tarkoitetaan 1 artiklan 1 kohdasta ilmenevien tarkoitusten lisäksi myös saman artiklan 2 kohdan mukaisia keinoja.

Rooman sopimuksen vastaavan määräyksen katsotaan tarkoittavan muun muassa sitä, että EY:n jäsenvaltiot ovat velvollisia pidättymään sekä sellaisista toimenpiteistä, jotka ovat yhteisön voimassa olevan oikeuden sääntöjen kanssa ristiriitaisia, että myös sellaisista toimenpiteistä, jotka ovat ristiriidassa yhteisön tulevien päätösten, eurooppaoikeuden yhdenmukaisen soveltamisen tai tämän oikeuden käytännön toimivuuden kanssa. Jos tällaisiin toimenpiteisiin on ryhdytty, on jäsenvaltion tehtävä kaikki tarvittavat päätökset ristiriidan eliminoimiseksi (EY:n tuomioistuimen päätös 14/68). Ei voida poissulkea sitä mahdollisuutta, että ETA-sopimuksen vastaavaa määräystä tulkitaan samalla tavoin.

Edellä mainitusta määräyksestä seuraa, että on ETA-sopimuksen mukaisten velvoitteiden vastaista tuomita sisäisten sääntöjen mukaisesti joku rangaistukseen sopimuksen edellyttämästä käyttäytymisestä.

4 artikla. Artiklassa kielletään yleisesti kansalaisuudesta johtuva syrjintä. Määräystä täydentävät useat erityiset syrjintäkiellot sekä pääsopimuksessa, esimerkiksi 28, 31, 36, 40, 50 ja 61 artikla, että niissä säädöksissä, joihin sopimuksessa viitataan. Sopimus sisältää myös muita syrjintäkieltoja, muun muassa sukupuoleen perustuvan syrjinnän kiellon.

Kyseinen artikla vastaa Rooman sopimuksen 7 artiklaa.

Edellä mainittu artikla sisältää syrjintäkiellon, joka on voimassa sopimuksen soveltamisalueella. Artikla koskee näin ollen taloudellisen toiminnan yhteydessä tapahtuvaa syrjintää. Artiklaan ei siten voi tukeutua kysymyksissä, jotka eivät kuulu ETA-sopimuksen piiriin. Rooman sopimuksen vastaavan määräyksen on esimerkiksi katsottu tarkoittavan, että työntekijöiden vapaata liikkuvuutta on sovellettava myös osapäivätyötä tekeviin työntekijöihin (EY:n tuomioistuimen päätös 53/81). Määräystä on myös sovellettu niin, että se koskee kaikkea, myös vapaa-ajantoimintojen yhteydessä tapahtuvaa, sellaisten henkilöiden eriarvoista kohtelua, jotka ovat käyttäneet hyväkseen Rooman sopimuksen määräyksiä työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta ja jotka määräyksen turvin oleskelevat toisessa EY:n jäsenvaltiossa.

Artikla ei myöskään vaikuta sopimuksen sisältämien erityisten syrjintäkieltojen soveltamiseen. Kyseisen artiklan soveltamisalue ulottuu kuitenkin laajemmalle kuin erityiset syrjintäkiellot. Se koskee yleisesti sopimuspuolen viranomaisen tai viranomaisen toimesta tapahtuvaa syrjintää. Artikla koskee näin ollen esimerkiksi syrjintää työehtosopimuksessa (EY:n tuomioistuimen päätös 13/76) tai elinkeinoelämän järjestöjen toimesta tapahtuvaa syrjintää (päätös 197/84). EY:ssä vastaavaa määräystä on myös sovellettu kansalaisuudesta johtuvan syrjinnän kiellon piirin ulkopuolella.

Määräyksessä syrjinnällä tarkoitetaan kaikkia sellaisia tapauksia, joissa toisen jäsenvaltion kansalaisiin tai yrityksiin (esimerkiksi EY:n tuomioistuimen päätös 354/82) sovelletaan ankarampia sääntöjä tai muuten käytännössä tai oikeudellisesti asetetaan huonompaan asemaan kuin sen valtion kansalaiset, jossa käsittely tapahtuu. Myös viimeksi mainitun valtion kansalaiset voivat tietyssä määrin tukeutua määräykseen (esimerkiksi EY:n tuomioistuimen päätös 14/68 ja 115/78), paitsi silloin kun kysymys on kokonaan valtionsisäinen. Määräys kattaa sekä sen tilanteen, että samanlaisia tapauksia käsitellään eri tavalla, että tilanteen, jossa erilaisia tapauksia käsitellään samalla tavoin.

Määräys koskee myös välillistä syrjintää, jossa muiden kuin kansallisuuden kriteerien soveltaminen asiallisesti johtaa samaan tulokseen kuin syrjintä kansalaisuuden perusteella. Kansalaisuuden perusteella tapahtuva syrjintä voi esimerkiksi ilmetä kieleen tai asumiseen liittyvinä vaatimuksina.

Artiklassa ei aseteta vaatimusta, jonka mukaan eri sopimuspuolten olisi kohdeltava henkilöitä samalla tavalla kuin muut sopimuspuolet, vaan se koskee ainoastaan valtion sisällä tapahtuvaa syrjintää. Näin ollen artiklan vastaiseksi ei katsota sitä, että kaikki verovelvolliset jossakin valtiossa maksavat korkeampaa veroa kuin vastaavat verovelvolliset toisessa valtiossa.

Artikla 5. Artiklassa on määräys sopimuspuolen oikeudesta saattaa ETA-sopimusta koskeva ongelmallinen kysymys ETA:n sekakomitean tai ETA:n neuvoston käsiteltäväksi. Rooman sopimuksessa ei ole vastaavaa määräystä.

Artikla on sijoitettu tavoitteita ja periaatteita koskevien määräysten joukkoon sen selventämiseksi, että sitä sovelletaan yleisesti. Artikla voi näin ollen johtaa siihen, että sopimuspuoli ETA:n sekakomiteassa tai ETA:n neuvostossa ottaa esille kaikenlaisia kysymyksiä, kuten esimerkiksi kysymyksiä, jotka koskevat olemassaolevien sääntöjen toimintaa, ja kysymyksiä siitä, miten eri EFTA-valtioiden edustajat voivat osallistua EY:n komiteatyöskentelyn valmisteluvaiheeseen. Määräys ei koske ainoastaan uusien säädösten hyväksymismenettelyä ETA:ssa. Artiklaa voidaan soveltaa esimerkiksi silloin, kun EFTA-valtio haluaa ottaa esille kysymyksen siitä, onko jokin EY:n jäsenvaltio jättänyt täyttämättä ETA-sopimuksesta johtuvat velvoitteet, tai silloin kun EFTA-valtio katsoo, että EY:n komission myöntämä tuki on ristiriidassa ETA-sopimuksen periaatteiden kanssa.

Sopimuksen 89 artiklan 2 kohdasta ilmenee, että kysymykset yleensä otetaan esille ensin ETA:n sekakomiteassa ja ainoastaan erityisen kiireellisissä tapauksissa ne voidaan esittää suoraan ETA:n neuvostossa.

6 artikla. Artiklan mukaan niitä ETA-sopimuksen määräyksiä, jotka sisällöltään ovat samanlaisia kuin Rooman sopimuksen tai hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen vastaavat määräykset taikka näitä kahta sopimusta sovellettaessa annetut säädökset, tulkitaan EY:n tuomioistuimen ennen ETA-sopimuksen allekirjoittamista antamien merkityksellisten ratkaisujen mukaisesti.

Määräyksillä, jotka ovat sisällöltään samanlaisia kahden edellä mainitun sopimuksen vastaavien määräysten kanssa, tarkoitetaan erityisesti ETA-sopimuksen aineellisia säännöksiä. Artiklaa sovelletaan kuitenkin myös silloin kun kyseessä ovat esimerkiksi 3 ja 4 artiklan määräykset. Artiklaa sovelletaan lisäksi myös määräyksiin, jotka koskevat menettelyä kilpailukysymyksissä. Kuten yleisperustelujen 6.VII osan 3 luvussa todetaan, artiklaa ei sovelleta EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, joka koskee EY:n säädösten suoraa soveltamista ja vaikutusta.

7 artikla. Artiklassa on määräyksiä niiden säädösten sitovuudesta, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteissä, tai jotka sisältyvät ETA:n sekakomitean tuleviin päätöksiin. Määräys koskee myös tapaa, jolla tällaiset säädökset sisällytetään sopimuspuolten sisäiseen oikeusjärjestykseen. Artiklaa täydentää pöytäkirja 35.

Artiklan esikuvana on ollut Rooman sopimuksen 189 artikla. Koska ETA-sopimus poikkeaa Rooman sopimuksesta muun muassa siten, ettei se siirrä lainsäädäntövaltaa ETA:n elimelle, voidaan artiklaa ainoastaan osittain tulkita Rooman sopimuksen 189 artiklan mukaisesti.

Artiklan a alakohdan mukaan säädökset, joihin viitataan sopimuksen liitteissä tai jotka sisältyvät ETA:n sekakomitean päätökseen ja jotka vastaavat Rooman sopimuksen mukaisia asetuksia, sisällytetään sellaisenaan sopimuspuolten oikeusjärjestykseen. Määräys on ymmärrettävä siten, ettei kyseisiä säädöksiä saa muuttaa muodon tai yhteyden osalta niin, että se voisi vaikuttaa niiden tulkintaan. Rooman sopimuksen vastaavan määräyksen tarkoitus on muun muassa se, että määräyksen yhteisön- oikeudellisen luonteen on ilmettävä säädöksestä (EY:n tuomioistuimen päätös 94/77). Tämä koskee myös ETA:n säädöksiä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että tällaisiin säädöksiin kohdistuvien rikkomusten seuraamuksia koskevia määräyksiä ei oteta säädöksen tekstiin. Sitä vastoin tällaisista seuraamuksista voidaan säätää sillä lainsäädäntötoimella, jolla ETA-säädös saatetaan sisäisesti voimaan.

Artiklan b alakohdan mukaan sopimuspuolilla on oikeus valita se muoto ja keino, jolla ne panevat Rooman sopimuksen direktiiviä vastaavan säädöksen sisäisessä oikeusjärjestyksessään täytäntöön. Näin ollen ei ole oikeudellisia esteitä sille, että tällaiset säädökset muotoillaan uudelleen kansallista lainsäädäntötekniikkaa soveltaen. Tällainen uudelleen muotoileminen ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että säädöksen sisältö muuttuu. Määräyksen uudelleen muotoilemiselle on kuitenkin käytännössä rajoituksia. Säännökset voivat olla niin yksityiskohtaisesti muotoiltuja, että uudelleen muotoileminen muuttaa sisältöä. Vaikka sopimus ei sisältäisikään suoranaista uudelleen muotoilemisen kieltävää oikeudellista velvoitetta, on vaarana, että sopimuspuoli syyllistyy sopimusrikkomukseen, jos säännöt, jotka ovat tarkkoja ja ehdottomia, muotoillaan uudelleen kansallista lainsäädäntötekniikkaa noudattaen.

Säädös voi vastata jo voimassa olevaa oikeutta. Tällöin ei ole tarpeen panna säädöstä täytäntöön.

Sopimuspuolet päättävät sisäisesti, mitkä viranomaiset panevat direktiivejä vastaavat säädökset täytäntöön.

II osa Tavaroiden vapaa liikkuvuus
1 luku Perusperiaatteet

8 artikla. Sopimuksen 8 artiklan 1 kohdan mukaan toteutetaan tavaroiden vapaa liikkuvuus.

Artiklan 2 kohdan mukaan tullien ja määrällisten rajoitusten poistamista koskevia 10 ― 13 artiklaa sovelletaan vain sopimuspuolten alkuperätuotteisiin. Sama koskee seuraavia yksittäisiä artikloja: sisäisen verotuksen syrjimättömyyttä edellyttävä velvoite (14 artikla), sisäisten verojen takaisinmaksua maastaviennin yhteydessä koskeva sääntö (15 artikla), maataloustuotteiden kaupan kehittämistä koskeva 19 artikla, jälleenvientiin ja pulaan liittyviä toimenpiteitä koskeva 25 artikla, polkumyynnin vastaisten toimenpiteiden soveltamisen kieltävä 26 artikla sekä hiili- ja terästuotteiden kauppaa koskeva 27 artikla.

Artiklan 3 kohdassa määrätään, mitä tuotteita sopimuksen määräykset koskevat. Sopimusta sovelletaan 3 kohdan 1 alakohdan mukaan teollisuustuotteisiin, jotka kuuluvat harmonoidun tavarankuvaus- ja koodausjärjestelmän nimikkeistön 25 - 97 ryhmiin. Artiklan 3 kohdan a alakohdassa viitataan 2 pöytäkirjaan, jossa on lueteltu sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle jätettäviä teollisuustuotteita koskevat poikkeukset. Kohdan b alakohdassa viitataan 3 pöytäkirjaan, joka sisältää varsinaiset sopimusjärjestelyt hinnanerokorvaustuotteiden osalta.

EY:n ja EFTA-valtioiden välisissä vapaakauppasopimuksissa ja EFTA-konvention D-liitteessä on mainittu ne jalostetut maataloustuotteet, jotka kuuluvat vapaakaupan piiriin. Näiden tuotteiden kaupassa teollisuustullit ja muut tuonnin rajoitukset on poistettu. Tällaisia tuotteita ovat muun muassa makeiset ja leipomotuotteet. Koska elintarviketeollisuuden raaka-ainekustannukset kuitenkin eroavat huomattavasti toisistaan EFTA-valtioiden ja EY:n välillä, on ollut tarpeen luoda hinnanerokorvausjärjestelmä, jolla nämä erot tasataan. Suomessa tasausjärjestelmä on liitetty elintarviketuotteiden valmisteverosta annettuun lakiin. EY:ssä ja muissa EFTA-valtioissa tasausjärjestelmä on yleensä liitetty tuontimaksujärjestelmään ja maataloustuotteiden vientitukeen.

ETA-sopimusjärjestelyssä laajennetaan ja selkeytetään vapaakaupan piiriin kuuluvien jalostettujen maataloustuotteiden tuotekatetta. Eräät jäännöstullit poistetaan tai niitä alennetaan. Lisäksi hinnanerokorvauksia koskevia säännöksiä täydennetään siten, että ylimääräinen tuontisuoja ja vientituki voidaan välttää.

Suomen kotimarkkinoiden kannalta merkittäviä vapaakaupan piiriin tulevia uusia tuoteryhmiä ovat paahdettu kahvi, eräät margariinit ja hillot sekä eräät alkoholijuomat, joista on poistettava fiskaalinen alkoholitulli. Viennin kannalta merkittäviin muutoksiin kuuluu muun muassa sokerikemian tuotteiden tullin aleneminen kahdeksasta prosentista neljään prosenttiin EY:ssä.

Hinnanerokorvausjärjestelmän sääntöjä täydennetään siten, että maahantuojalla on aina oikeus vaatia tuontimaksun määräämistä tuotteen todellisen raaka-ainesisällön mukaan eikä tuoteryhmälle määritellyn keskimääräisen raaka-ainesisällön perusteella kuten nykyisin. Tämän lisäksi raaka-aineiden hinnanerojen tasaus perustuisi näissä tapauksissa teollisuuden maksaman todellisen kotimarkkinahinnan ja Euroopan talousalueen vastaavan alhaisimman hinnan väliseen erotukseen. Tätä järjestelmää sovellettaisiin vain talousalueen sisäisessä kaupassa.

Käytännössä järjestelmä toimisi siten, että maahantuoja voisi halutessaan liittää tullausasiakirjojen yhteyteen alkuperätodistuksen tavoin raaka-aineilmoituksen, jonka perusteella viranomaiset laskevat tuontimaksun määrän. Lisäksi edellytetään, että tuotteen raaka-ainesisältö on tarkastettu vientimaassa ja että vientituki on maksettu talousalueen raaka-aineiden hinnaneron perusteella. Jos maahantuoja ei liitä kauppa-asiakirjoihin kyseistä ilmoitusta, kannetaan tuonnista yleinen tuontimaksu.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Todellisen raaka-ainekäytön mukainen hinnanerotasaus edellyttää, että Suomessa siirrytään valmisteverojärjestelmästä tuontimaksujärjestelmään ja että eräät GATT-tullisidonnat (asetus 917/87) irtisanotaan. Tuotekatteen laajentaminen edellyttää myös tullitariffin muuttamista. GATT-sidonnat on tarkoitus irtisanoa sen jälkeen, kun ETA-sopimus on hyväksytty. Irtisanomisneuvottelujen jälkeen eduskunnalle on tarkoitus antaa esitykset tuontimaksulain, tullitariffin ja elintarviketuotteiden valmisteverosta annetun lain muuttamisesta.

Teollisuustuotteet ja eräät jalostetut maataloustuotteet ovat olleet tullittomia ja ilman määrällisiä rajoituksia Suomen ja Euroopan talousyhteisön välisen vapaakauppasopimuksen nojalla. Tullikohtelun suhteen ETA-sopimus laajentaa ja yhtenäistää vain jalostettujen maataloustuotteiden tuotekatetta. Sopimuksen määräykset koskevat kuitenkin aiemmasta poi-keten laajasti muitakin kaupan esteitä kuin tulleja ja määrällisiä rajoituksia.

9 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan sopimuksen alkuperäsäännöt ovat pöytäkirjassa 4. Alkuperäsäännöt eivät kuitenkaan rajoita sopimuspuolten GATT-sopimuksen mukaisia velvoitteita. Artiklan 2 kohdan mukaan sopimuspuolet jatkavat ponnistelujaan alkuperäsääntöjen parantamiseksi ja yksinkertaistamiseksi edelleen sekä tulliyhteistyön lisäämiseksi. Tätä koskeva tarkastelu tapahtuu 3 kohdan mukaan ensimmäisen kerran ennen vuoden 1993 loppua ja sen jälkeen kahden vuoden välein. Tarkastelun perusteella aiheutetut toimenpiteet sisällytetään ETA-sopimukseen.

Pöytäkirja 4
Yleistä

Tavarakaupan osalta ETA-sopimus merkitsee parannettua vapaakauppaa. ETA-sopimuksen mukaisia etuja, jollei erikseen muuta ole sovittu, sovelletaan siten ainoastaan sopimuksen alkuperäsääntöjen määräykset täyttäviin tuotteisiin. Koska EFTA- ja EY-valtiot eivät muodosta yhtä yhteistä tulliliittoa, merkitsee tämä sitä, että sopimuspuolten kansallisissa tullitariffeissa kolmansien maiden tuotteisiin sovellettavat tullit ovat erisuuruisia. Tullitasojen erilaisuuden takia alkuperäsääntöjen tarkoituksena on osaltaan estää kaupan vinosuuntaus edellyttämällä, että talousalueen ulkopuolelta tuotuja materiaaleja on valmistettava talousalueella riittävästi. Toisaalta tarkoituksena on myös edistää ETA-valtioiden teollisuuden toimintaedellytyksiä siten, että riittävä osa työtä ja valmistuksessa käytettävää materiaalia tulee talousalueelta. Pöytäkirja 4 sisältää alkuperäsäännöt, jotka useilta osiltaan perustuvat nykyisin sovellettaviin EFTA-konvention B-liitteen ja toisaalta Suomen ja Euroopan talousyhteisön vapaakauppasopimuksen 3 pöytäkirjan mukaisiin alkuperäsääntöihin, joista jäljempänä käytetään nimitystä EFTA-EEC -alkuperäsäännöt.

Riittävän valmistamisen perusperiaatteet ovat samat kuin nykyisissä EFTA-EEC -alkuperäsäännöissä. Mikäli tuote valmistamisen tai jalostamisen seurauksena siirtyy harmonoidun tullitariffinimikkeistön nelinumeroisesta nimikkeestä toiseen, katsotaan sen olevan riittävästi valmistettu. Kun harmonoitu nimikkeistö on alkujaan tehty tuotteiden luokittelujärjestelmäksi, ei nelinumeroisesta nimikkeestä toiseen siirtyminen kaikissa tapauksissa riitä riittäväksi valmistamiseksi. Tästä syystä sääntöihin on nimikkeenmuutosvaatimuksen lisäksi lisätty muita edellytyksiä. Esimerkiksi tekstiili- ja vaatetustuotteiden osalta edellytetään kahta peräkkäistä nelinumeroisesta nimikkeestä toiseen siirtymistä eli niin kutsuttua kaksivaihevalmistusta.

On toisaalta useita tuotteita, joissa riittävän valmistamisen voidaan katsoa tapahtuneen, vaikka nimikkeenmuutosta ei tapahtuisikaan. Tällaisissa tapauksissa tuotteen osalta on erikseen mainittu, millainen valmistaminen on alkuperäsääntöjen määräysten mukainen.

Nykyisin voimassaoleviin EFTA-EEC -alkuperäsääntöihin verrattuna uutta tämän pöytäkirjan määräyksissä ovat seuraavat asiat:

― pöytäkirjan 2 artiklaan sisältyvä alkuperän määritelmä, jossa lasketaan mukaan kaikki ETA-alueella tapahtuneet valmistusvaiheet (täyskumulaatio);

― pöytäkirjan 4 artiklaan sisältyvä muuta kuin alkuperämateriaalia koskeva yleinen 10 prosentin toleranssisääntö ja tämän artiklan määräyksiä täydentävään lisäyksen II luetteloon suurimmalle osalle kemiansektorin tuotteita merkitty vaihtoehtoinen 40 prosentin sääntö;

― pöytäkirjan 11 artiklaan sisältyvä määräys, jonka perusteella jokin työvaihe voidaan suorittaa Euroopan talousalueen ulkopuolisessa maassa tietyin edellytyksin ja ottaen huomioon, ettei ulkopuolinen arvonlisäys nouse yli 10 prosentin laskettuna lopputuotteen tehdashinnasta;

― pöytäkirjan 16 artiklassa mainitun alkuperän osoittamiseen tarkoitetun kauppalaskuilmoituksen muotoa on yksinkertaistettu ja käyttöalaa laajennettu;

― pöytäkirjan 27 artiklassa viitataan täyskumulaation toteamiseksi tarkoitettuun uuteen asiapaperiin (hankkijan ilmoitus).

Uutta on myös alkuperäsääntöjen esitystapa, jolla on pyritty parantamaan sääntöjen luettavuutta ja helpottamaan eri asiakokonaisuuksien löytymistä. Samaa asiakokonaisuutta koskevat artiklat on koottu yhteiseen osastoon ja sen lisäksi jokaisella artiklalla on oma sisältöä kuvaava otsikko.

Pöytäkirjan lisäyksessä II on lueteltu kaikki sopimuksen soveltamisalaan kuuluvat tuotteet tullitariffin nimikkeistön mukaisessa järjestyksessä. Kunkin tuotteen kohdalla on tätä tuotetta tai tuoteryhmää koskeva riittävän valmistamisen määritelmä. Mikäli tuotteeseen voidaan soveltaa vaihtoehtoista prosenttisääntöä, on sitä koskeva maininta omassa sarakkeessaan.

Muutosten sisältö

Artiklojen asiasisältö on, edellä lueteltuja artikloja lukuunottamatta, samanlainen kuin nykyisin voimassaolevissa EFTA-EEC -alkuperäsäännöissä. Tämän takia seuraavassa rajoitutaan selostamaan ainoastaan niitä artikloja, joiden sisältö poikkeaa EFTA-EEC-alkuperäsäännöistä.

Määriteltäessä sitä, onko tuote kokonaan tuotettu tai riittävästi valmistettu, otetaan 2 artiklan mukaan huomioon kaikki Euroopan talousalueella tapahtuva valmistus. Tämä niin sanottu täyskumulaatio tarkoittaa käytännössä lisäksi sitä, että yksittäisen alkuperämaan sijasta alkuperäsääntöjen mukainen tuote on ETA-alkuperää. Yksittäistä alkuperämaata ei enää mainita.

Nykyisten alkuperäsääntöjen heikkoutena on ollut se, että alkuperäkelpoisuutta määriteltäessä alue, jossa riittävän valmistamisen on täytynyt tapahtua, on EY:n osalta tarkoittanut koko yhteisön aluetta ja EFTA-valtioiden osalta yksittäistä EFTA-valtiota. Käytännössä tämä on asettanut EFTA-valtioiden valmistajat EY-valtioiden valmistajia epäedullisempaan asemaan. Eri EFTA-valtioiden ja talousyhteisön alkuperätuotteita on saanut käyttää valmistuksessa (niin sanottu diagonaalinen kumulaatio), mutta eri EFTA-valtioissa ja talousyhteisössä tapahtuneiden epätäydellisten valmistusvaiheiden yhteenlaskeminen ei ole ollut mahdollista.

EFTA-valtiot ovat vuodesta 1975 alkaen pyrkineet saamaan alkuperäsääntöihin muutoksen, joka mahdollistaisi täyden kumulaation. Täyskumulaatio koskee kaikkia sopimuksen soveltamisalaan kuuluvia tuotteita, myös tekstiili- ja vaatetussektoria. Sen voidaan omalta osaltaan katsoa edistävän ETA-valtioiden keskeisiä alihankintoja ja lisäävän teollisuuden toimintaedellytyksiä tältä osin.

Pöytäkirjan 2 artiklan toisessa kohdassa on mainittu ne poikkeukset, joihin alkuperäsääntöjä ei sovelleta. Näitä ovat pöytäkirjan lisäyksessä VII mainitut öljytuotteet ja itävaltalaista alkuperää olevat pöytäkirjan lisäyksessä VIII mainitut tärkkelystuotteet. Öljytuotteiden osalta EFTA-valtiot soveltavat edelleen yhteisiä EFTA-konventioon sisältyviä alkuperäsääntöjä ja EY:n jäsenvaltiot samoin edelleen kukin omia kansallisia sääntöjään.

Tärkkelystuotteita koskeva poikkeus johtuu siitä, että kyseisessä liitteessä mainitut tuotteet on Itävallan osalta suljettu vuoteen 1997 saakka ETA-sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle.

Riittävästi valmistettuja tai käsiteltyjä tuotteita koskevat määräykset ovat pöytäkirjan 4 artiklassa. Artiklan 1 kohdassa on viitattu lisäyksen II luetteloon, jossa on erikseen mainittu kutakin tuotetta tai tuoteryhmää koskevat riittävän valmistamisen ehdot. Perusvalmistusedellytysten lisäksi ainoastaan koneita ja laitteita (ryhmät 84―91) on koskenut vaihtoehtoinen prosenttisääntö, jonka mukaan ulkopuolisia raaka-aineita ja osia on voinut käyttää prosenttiluvun sallimissa rajoissa riippumatta siitä, onko niiden nelinumeroinen tullitariffinimike vaihtunut tai ei. Prosenttiluku on vaihdellut 20 prosentista 40 prosenttiin. ETA-neuvotteluissa EFTA-valtiot esittivät vaihtoehtoista 50 prosentin sääntöä kaikille teollisuustuotteille (ryhmät 25―97). Yhden, yhteisesti hyväksytyn prosenttiluvun käyttö olisi omalta osaltaan yksinkertaistanut alkuperäsääntöjen soveltamista.

ETA-sopimukseen sisältyy koneiden ja laitteiden vaihtoehtoisen prosenttisäännön lisäksi 40 prosentin vaihtoehtoinen prosenttisääntö seuraaviin tullitariffin ryhmiin kuuluville tuotteille: ryhmiin 28 ja 29 kuuluvat epäorgaaniset ja orgaaniset kemikaalit sekä ryhmiin 31―38 kuuluvat kemian teollisuuden tuotteet. Muovituoteryhmän 39 osalta vaihtoehtoisen prosenttisäännön prosenttiluvuksi tuli 25 prosenttia. Prosenttiluku ottaa huomioon oman kemian teollisuutemme edut.

Artiklan toisessa kohdassa on uusi muuta kuin alkuperämateriaalia koskeva 10 prosentin sääntö. Riippumatta siitä, minkälaiset kelpuuttavan valmistamisen määräykset tuotetta koskevat, voidaan aina käyttää valmistuksessa muita kuin alkuperätuotteita, mutta niiden arvo ei saa nousta yli 10 prosentin laskettuna lopputuotteen tehdashinnasta. Mikäli tuotteella jo on prosenttisääntö, ei tätä 10 prosenttia voida kuitenkaan enää lisätä aiemmin määrättyihin prosenttimääriin. Tämä 10 prosentin toleranssisääntö ei koske tullitariffin ryhmiin 50―63 kuuluvaa tekstiili- ja vaatetussektoria.

Mainitusta uudesta määräyksestä näyttäisivät eniten hyötyvän sellaiset tuotteet, joiden kohdalla kelpuuttavana valmistamisena on ollut nimikkeenmuutos. Tähän asti vähäinenkin samaan nimikkeeseen lopputuotteen kanssa kuuluneen muuta kuin alkuperää olevan komponentin käyttö on riistänyt lopputuotteelta oikeuden vapaakauppasopimuksen mukaiseen etuuskohteluun. Sääntö korvaa aiemmin ainoastaan eräitä koneita ja laitteita koskeneen 5 prosentin toleranssisäännön lopputuotteen kanssa samaan nimikkeeseen kuuluvien komponenttien käytöstä. Lisäksi poistuu ulkopuolisten transistoreiden käyttöä koskenut 3 prosentin rajoitus.

Edelleenkin alkuperäsääntöihin sisältyvä alueperiaate (pöytäkirjan 10 artikla) edellyttää, että tuotteen on saavutettava alkuperäasemansa vapaakauppa-alueella, nyt Euroopan talousalueella tapahtuneen riittävän valmistamisen seurauksena. Tästä määräyksestä johtuu, että alkuperäsääntöihin edelleen sisältyy tarkat kuljettamista koskevat määräykset (13 artikla) sekä näyttelytavaroita (14 artikla) että kolmannesta maasta sellaisenaan palautettuja tavaroita (12 artikla) koskevat erilliset määräykset. Uutena asiana alkuperäsääntöihin sisältyy alueen ulkopuolisen valmistamisen salliminen tietyin edellytyksin.

Määräykset Euroopan talousalueen ulkopuolella tapahtuneesta valmistuksesta tai käsittelystä ovat pöytäkirjan 11 artiklassa. Artiklan 1 ja 2 kohdassa on määritelty tällaisen toiminnan perusedellytykset.

1. Materiaali lähetetään talousalueelta ja palautetaan käsittelyn jälkeen sinne.

2. Materiaali voi olla talousalueella kokonaan tuotettua tai sitä on käsitelty siellä enemmän kuin 5 artiklassa luetellut riittämättömät valmistusmenetelmät edellyttävät. Ei siis edellytetä, että lähetettävän materiaalin olisi jo oltava riittävästi valmistettu talousalueen alkuperätuote.

3. On osoitettava tulliviranomaisia tyydyttävällä tavalla, että palautetun tuotteen valmistuksessa ja käsittelyssä on käytetty lähetettyä materiaalia ja että talousalueen ulkopuolinen arvonlisä ei ylitä 10 prosenttia laskettuna lopullisen alkuperätuotteen tehdashinnasta.

4. Talousalueen ulkopuolella tapahtuneita toimenpiteitä ei oteta huomioon alkuperäkelpoisuutta määriteltäessä. Kuitenkin sellaisissa tapauksissa, että lisäyksen II luettelossa on prosenttisääntö, jolla on rajattu muun kuin alkuperämateriaalin käyttö tiettyyn prosenttiin, ei tätä 10 prosenttia voida enää lisätä.

Talousalueen ulkopuolelle syntyneiden kustannusten on siten sisällyttävä tällaisessa tapauksessa siihen prosenttiosuuteen, joka kyseisen lopputuotteen kohdalla on asetettu muulle kuin alkuperämateriaalille. Mikäli tuotteella on siis luettelossa jo 50 prosentin sääntö, ei ulkopuolisen osuuden käyttömahdollisuus tämän artiklan määräysten perusteella kasva 60 prosenttiin.

Artiklan 2 ja 3 kohdassa todetaan, että ulkopuolinen "kokonaislisäarvo" voi sisältää myös ulkopuolella lisättyä materiaalia. Sen 4 kohdassa on määräykset siitä, että talousalueen ulkopuoliset toimenpiteet ovat mahdollisia ainoastaan sellaisissa tapauksissa, että lopputuotteelle lisäyksen II luettelossa tarkoitetut riittävän valmistamisen edellytykset täyttyvät talousalueella. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että ainoastaan jokin tietty työvaihe tuotantoprosessista voitaisiin suorittaa talousalueen ulkopuolella.

Artiklan 5 kohdassa todetaan, että kyseiset määräykset eivät koske tullitariffin ryhmiin 50―62 kuuluvaa tekstiili- ja vaatetussektoria.

Alueen ulkopuolisen valmistuksen salliminen tietyin edellytyksin on selkeä poikkeus perinteisestä vapaakauppa-ajattelusta. Kilpailukelpoisten vapaakauppatuotteiden valmistus edellyttää kuitenkin sitä, että teollisuuden rakenteellinen kehitys, työnjako ja kaupan virtaukset pyritään mahdollisuuksien mukaan ottamaan huomioon nykyaikaisissa vapaakauppaa säätelevissä alkuperäsäännöissä. Miten paljon eri teollisuuden alat tästä mahdollisuudesta hyötyvät, vaihtelee eri sopimuspuolten ja teollisuudenalojen osalta. Väärinkäytösten estämiseksi on luotava järjestely, jolla talousalueen ulkopuolelle lähetettävää materiaalia ja palautustavaraa valvotaan ja tämä tulee aiheuttamaan lisätyötä myös tulliviranomaisille.

Alkuperäehdoista määrätään pöytäkirjan 16 artiklassa. Sen mukaan tavaratodistus EUR.1 säilyy ennallaan. Toisena vaihtoehtona on edelleen kauppalaskuun merkittävä vakuutus (kauppalaskuilmoitus), jota "valtuutetut viejät" voivat käyttää kaikessa viennissään. Muut viejät voivat käyttää sitä vienneissään, mikäli lähetyksen arvo ei ylitä 6 000 ECUa eli noin 29 500 markkaa. Tällä hetkellä sovellettava arvoraja on 5 110 ECUa eli 25 000 markkaa. Kauppalaskuilmoituksen malli on liitteessä IV ja se on muodoltaan yksinkertaisempi ja lyhyempi verrattuna nykyisin voimassaolevaan kauppalaskuilmoitukseen. EFTA-valtiot olisivat olleet valmiita luopumaan kokonaan tulliviranomaisen vahvistusta vaativasta EUR.1 tavaratodistuksesta, mutta EY ei ollut siihen vielä valmis.

Hankkijan ilmoituksesta määrätään pöytäkirjan 27 artiklassa. Alkuperäsääntöjen 2 artiklaan sisältyvä täyskumulaatio tuo mukanaan uuden asiapaperin, alihankkijan ilmoituksen. Määrittäessään lopullisen tuotteen alkuperäasemaa valmistajan (viejän) täytyy tarvittaessa olla selvillä käyttämiensä materiaalien alkuperästä. Mikäli toisessa ETA-valtiossa tapahtunut valmistus ei ole ollut riittävää, ilmoitetaan alihankkijan ilmoituksella, minkälaisia materiaaleja ja kuinka paljon on käytetty, jotta valmistaja pystyy ottamaan sen osaltaan huomioon lopputuotteen alkuperäasemaa määrittäessään. Alihankkijan ilmoitus voi olla yksittäistä lähetystä koskeva tai vakinaisen alihankkijan osalta määrätyn ajan voimassaoleva. Alihankkijan ilmoitusten mallit sisältyvät lisäyksiin V ja VI.

Nykyisin voimassaolevien vapaakauppasopimusten määräyksiin on jo sisältynyt tulliviranomaisten välistä hallinnollista yhteistyötä koskevat määräykset, jotka vastaavat pöytäkirjan kyseisiä määräyksiä. Näiden määräysten tarkoituksena on valvoa ja varmistaa alkuperäsääntöjen oikea soveltaminen. Määrämaan tulliviranomaiset voivat tarvittaessa lähettää tuonnin yhteydessä esitetyn alkuperäselvityksen viejämaahan tarkempaa tutkimusta varten. Uutta pöytäkirjan säännöissä on se, että tämä tarkistusmahdollisuus koskee myös alihankkijan ilmoituksia.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Alkuperäsääntöjen määräykset eivät aiheuta erillistä lainsäädännön muutostarvetta.

* * *

10 artikla. Tuonti- sekä vientitullien kieltoa ja vaikutuksiltaan vastaavien maksujen kieltoa koskevat määräykset ovat 10 artiklassa. Sekä EFTA-sopimuksen että Euroopan talousyhteisön kanssa tehdyn vapaakauppasopimuksen perusteella kaikkien tullitariffin ryhmiin 25―97 kuuluvien tuotteiden teollisuustullit on poistettu. Tämän lisäksi teollisuussuoja on poistettu sopimuksissa erikseen mainituilta niin sanotuilta jalostetuilta elintarviketuotteilta. EFTA-sopimuksen nojalla on tullit poistettu myös kaloilta ja kalatuotteilta sekä eräiltä maataloustuotteilta. Jalostettujen elintarviketuotteiden valmistukseen käytettyjen maatalousraaka-aineiden kotimarkkinahinnan ja maailmanmarkkinahinnan välisen eron tasaaminen on ollut mahdollista sekä EFTA-sopimuksen että Euroopan talousyhteisön kanssa tehdyn sopimuksen perusteella.

Eräistä jalostetuista maataloustuotteista (lastenruoka, makaroni, ruokaleipä, ja rasvaa sisältävä jäätelö) kannetaan kuitenkin myös jäännöstullia, joka katsottiin aikanaan tarpeelliseksi kyseisiä tuotteita valmistavan teollisuuden kilpailukyvyn kannalta. Jäännöstullien merkitys on kuitenkin nykyään niin vähäinen, että ne voidaan poistaa. Tullien poistamisella ei ole sanottavaa merkitystä kotimaiselle teollisuudelle eikä valtiontaloudelle.

EFTA-sopimus sallii eräiden pelkästään tuontiveroihin kohdistettavien niin sanottujen finanssitullien kantamisen. Näillä tulleilla ei ole kotimaista teollisuutta suojaavaa vaikutusta, vaan ainoastaan fiskaalinen merkitys. Suomi on kantanut finanssitulleja seuraavista tuotteista: kaakaovoi, kaakaojauhe, kahviuutteet, juomien valmistuksessa käytettävät alkoholipitoiset valmisteet, viski, genever, liköörit sekä eräät muut alkoholijuomat ja tupakkavalmisteet. Nämä tuotteet eivät kuulu Suomen ja talousyhteisön välisen vapaakaupan piiriin. Tupakkavalmisteita lukuun ottamatta EFTA-valtioista tuoduista tavaroista kannetut finanssitullit ovat olleet samat kuin muista maista tuotuihin tavaroihin sovelletut tullit. Näin ollen EFTA-tuonti on ollut tupakkaa lukuun ottamatta samassa asemassa kuin muu tuonti.

Artiklan mukaan finanssitullien kantaminen on sen sijaan kiellettyä eräitä sopimuksen 5 pöytäkirjassa mainittuja Sveitsiä ja Liechtensteinia koskevia poikkeuksia lukuun ottamatta. Koska kaikki finanssitullin alaiset tuotteet tulevat ETA-sopimuksen piiriin, on Suomen poistettava nykyiset finanssitullit Euroopan talousalueelta tapahtuvalta tuonnilta. Finanssitullin alaisiin nimikkeisiin kuuluvista tuotteista on kannettu vuosittain tullia noin 5 miljoonaa markkaa. Eräissä tapauksissa tulli on ollut yli 50 prosenttia tuontihinnasta. Finanssitullien poistuminen merkitsee huomattavaa tullietua ETA-tuotteille kolmansien maiden tuontiin verrattuna.

Alkoholijuomien lisäksi ETA-sopimuksen piiriin tulee myös eräitä uusia jalostettuja maataloustuotteita kuten margariinit ja voiseokset, hillot ja paahdettu kahvi. Margariinien ja voiseosten tullit poistetaan viiden vuoden siirtymäajan kuluessa. Tullisuojan poistumisesta huolimatta raaka-aineiden hinnanerojen tasaaminen on sopimuksen mukaan sallittua. Sopimuksen piiriin kuuluvien jalostettujen maataloustuotteiden luetteloa yhtenäistetään samalla siten, että lähes kaikki jo aikaisemmin EFTA-vapaakaupan piirissä olevat tuotteet tulevat ETA-vapaakaupan piiriin.

ETA-sopimukseen liittyvällä kahdenvälisellä sopimuksella on sovittu myös eräiden niin sanottujen koheesiotuotteiden tullien poistamisesta. Tähän luetteloon kuuluu runsaat 50 tuoteryhmää, joihin kuuluu lähinnä sellaisia hedelmiä, kasviksia, vihanneksia ja niistä valmistettuja tuotteita, joita ei tuoteta Suomessa. Viime vuosien tuonnin mukaan arvioituna tullien poistaminen merkitsee noin 20 miljoonan markan tullietua. Koska tuontilisensiointi poistuu samalla ja Euroopan talousalueelta tuotavien tuotteiden suhteellinen tulliasema paranee, on edun arvo edellä mainittua 20 miljoonaa markkaa suurempi.

Jalostettujen maataloustuotteiden hinnanerotasausjärjestelmän muutokset edellyttävät eräiden tuotteiden tullisidontojen irtisanomista. Muutoksilla ei ole kuitenkaan sanottavaa vaikutusta keskimääräiseen tuontisuojaan, sillä tarkoituksena on korvata ainoastaan nykyinen valmisteverotukseen perustuva järjestelmä tuontimaksulla. Tätä muutosta on selvitetty yksityiskohtaisemmin 8 artiklan perusteluissa.

11 artikla. ETA-sopimuksen 11 - 13 artiklan vaikutusta on tarkasteltava kokonaisuutena, koska 13 artikla vaikuttaa 11 ja 12 artiklan soveltamiseen merkittävällä tavalla. Sopimuksen 11 artiklassa kielletään tuonnin määrällisten rajoitusten ja kaikkien niitä vaikutuksiltaan vastaavien toimenpiteiden ylläpitäminen. Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 30 artiklaa. EY:n tuomioistuin on katsonut, että ETA-sopimuksen 11 ja 12 artiklaa vastaavilla Rooman sopimuksen 30 ja 34 artiklalla on välitön oikeusvaikutus (ks. muun muassa tapaus 74/76, Iannelli v. Meroni).

Artiklaan sisältyvää määräystä tuonnin määrällisiä rajoituksia vaikutuksiltaan vastaavien toimenpiteiden kiellosta tulkitaan laajasti. Myös sellaiset julkisen vallan toimenpiteet, jotka eivät ole sitovia, ovat 11 artiklan nojalla kiellettyjä. Esimerkkinä voidaan mainita viranomaisille annettavat ohjeet kotimaisen tuotannon suosimisesta (249/81, Komissio v. Irlanti). Arvioitaessa, onko toimenpide vaikutukseltaan tuonnin määrällistä rajoitusta vastaava, ei ole pidettävä ensisijaisesti silmällä toimenpiteen tarkoitusta, vaan sen vaikutuksia. Toimenpide on oikeutettu vain, jos se voidaan perustella ETA-sopimuksen 13 artiklassa mainituilla perusteilla. Toimenpide on periaatteessa kielletty, jos sillä saattaa olla tuontia rajoittavaa vaikutusta. Ei siis ole tarpeen osoittaa, että toimenpide myös käytännössä rajoittaa tuontia (8/74, Procureur de Roi v. Dassonville).

Periaatteessa yhden sopimuspuolen alueella laillisesti valmistetun ja markkinoidun tuotteen markkinointi on sallittava myös muiden sopimuspuolten alueella.

Valtioiden välisessä kaupassa esiintyvät esteet johtuvat kuitenkin usein kansallisissa lainsäädännöissä esiintyvistä eroista. Erityisesti elintarvikkeita koskevan lainsäädännön yksityiskohdat vaihtelevat valtiosta toiseen. Vaikka EY:ssä on lainsäädäntöä yhdenmukaistettu runsaasti, elintarvikelainsäädäntöä ei edes ole pyritty kaikilta osiltaan yhdenmukaistamaan. Suuri osa sääntelystä on siis edelleen kansallista. EY:n oikeuskäytännön mukaan tuotteiden markkinointia koskevat erot kansallisessa lainsäädännössä ovat hyväksyttäviä silloin, kun ne ovat tarpeellisia muun muassa hyvän kauppatavan, terveysvalvonnan tai kuluttajansuojan kannalta. Tätä koskevan tapauksen Rewe-Zentral AG v. Bundesmonopolverwaltung f¢r Branntwein 120/78, eli niin sanotun Cassis de Dijon -tapauksen perusteella edellä mainittua periaatetta kutsutaan Cassis de Dijon -periaatteeksi.

ETA-neuvottelujen aikana tehtyjen selvitysten jälkeen EFTA-valtiot totesivat, että Cassis de Dijon -periaatetta voidaan soveltaa sellaisenaan myös ETA-sopimuksessa. ETA-sopimuksen kaupan teknisiä esteitä koskevaan liitteeseen II sisältyviä Cassis de Dijon -periaatteen tulkintaan liittyviä komission antamia tiedonantoja ja ohjeita selostetaan 13 artiklan perustelujen yhteydessä.

Eräissä tapauksissa viranomaisten toimenpiteet ovat kiellettyjä, vaikka ne kohdistuisivat samalla tavoin ja syrjimättömästi koti- ja ulkomaisiin tuotteisiin. Esimerkiksi kansallisen lainsäädännön määräys, jolla kielletään sellaisten tavaroiden vähittäismyynti, jotka eivät ole varustettuja alkuperämaamerkinnällä, on 11 artiklan vastainen (207/83, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta).

Myös jäsenvaltioiden julkisia hankintoja koskevan lainsäädännön on oltava sisällöltään sellaista, ettei se vaikeuta jäsenvaltioiden välillä käytävää kauppaa. Syrjivät hankintasäännöt ovat kiellettyjä (45/87, komissio v. Irlanti).

Artiklan tulkinnalla on suuri merkitys myös teollis- ja tekijänoikeuksien alalla. Kansallisen lainsäädännön määräykset, joilla oikeudenhaltijoille annetaan oikeus kieltää toisen sopimuspuolen alueella oikeudenhaltijan suostumuksella markkinoitujen tuotteiden maahantuonti, ovat kiellettyjä (78/80, Deutsche Grammophon v. Metro). Teollisuusoikeuksiin liittyvää 11 artiklan nojalla kehitettyä oikeuskäytäntöä selostetaan 65 artiklan perusteluissa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Harkittaessa 11 artiklasta johtuvia lainsäädännön muutostarpeita on otettava huomioon, että ETA-sopimuksen tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevilla määräyksillä ei, toisin kuin Rooman sopimuksen vastaavilla määräyksillä, perusteta tulliliittoa. Näin ollen 11 artiklakin koskee vain alkuperätuotteilla käytävää kauppaa. Sopimuksen 8 artiklan määräyksien perusteella suurin osa maataloustuotteista jää määrällisten rajoitusten kiellon ulkopuolelle.

Tuonnin määrällisten rajoitusten ja niitä vastaavien toimenpiteiden kielto sisältyy myös Suomen ja Euroopan talousyhteisön välillä solmitun vapaakauppasopimuksen 13 artiklaan, Suomen ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisön välillä solmitun vapaakauppasopimuksen (SopS 65/74) 9 artiklaan sekä EFTA-konvention 10 artiklaan. ETA-sopimuksen tavarakate on hieman laajempi kuin vapaakauppasopimusten ja EFTA-konvention tavarakatteet.

Euroopan talousyhteisön kanssa solmitun vapaakauppasopimuksen sekä EFTA-konvention nojalla Suomi voi kuitenkin ylläpitää eräitä fosfaattilaatuja, eräitä fossiilisia polttoaineita (lähinnä kivihiili ja maaöljy) sekä fosfaatti- ja kalilannoitteita koskevia tuonnin määrällisiä rajoituksia. ETA-sopimukseen ei vastaavanlaista pöytäkirjaa sisälly. Muutoksella ei kuitenkaan ole käytännön merkitystä, koska Suomi ei enää nykyisin ylläpidä edellä mainittuja tuotteita koskevia tuonnin määrällisiä rajoituksia.

Eräät elintarvikkeet (margariini, hillot) siirtyvät hinnanerokorvausjärjestelmän piiriin. Tämän vuoksi niitä koskevista tuonnin määrällisistä rajoituksista on luovuttava. Lisensioinnista luopuminen toteutetaan muuttamalla asetusta maan ulkomaankaupassa sovellettavista määrällisistä rajoituksista.

Tuonnin ja viennin määrällisiä rajoituksia koskevat määräykset sisältyvät lakiin maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta sekä asetukseen maan ulkomaankaupassa sovellettavista määrällisistä rajoituksista (1301/89). Määrällisten rajoitusten kiellon tullessa koskemaan uusia tavararyhmiä, ja koska laissa viitataan Euroopan vapaakauppaliiton perustamista koskevaan konventioon, jonka määräykset korvautuvat ETA-sopimuksella, on lähinnä teknisistä syistä tarpeen muuttaa lain 2 pykälää. Asiasta annetaan erillinen hallituksen esitys.

EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön takia lakia kulutustavaroiden alkuperämaan ilmoittamisesta (227/83) on muutettava siten, että Euroopan talousalueella valmistettujen kulutustavaroiden osalta poistetaan vaatimus alkuperämaan ilmoittamisesta.

Hallituksen esitys lain muuttamisesta annetaan erikseen.

Teollis- ja tekijänoikeuksia koskevan lainsäädännön muutostarpeita selostetaan yksityiskohtaisesti 65 artiklan perustelujen yhteydessä.

12 artikla. Artiklassa kielletään viennin määrällisten rajoitusten ja kaikkien niitä vaikutukseltaan vastaavien toimenpiteiden ylläpitäminen. Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 34 artiklaa. EY:n tuomioistuin on katsonut, että Rooman sopimuksen 34 artiklalla on välitön oikeusvaikutus (83/78, Pigs Marketing Board v. Redmond).

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Viennin määrällisten rajoitusten ja niitä vastaavien toimenpiteiden kielto sisältyy myös Suomen ja Euroopan talousyhteisön välillä solmitun vapaakauppasopimuksen 13 a artiklaan sekä EFTA-konvention 11 artiklaan. ETA-sopimuksen tuotekate on näiltä osin hieman laajempi kuin vapaakauppasopimuksen ja EFTA-konvention tuotekatteet. Euroopan talousyhteisön kanssa solmitun vapaakauppasopimuksen Pöytäkirja n:o 7:ään liittyvän yhteisen ilmoituksen nojalla Suomi voi ylläpitää romutettaviksi tarkoitettuja aluksia ja muita uivia rakenteita koskevia määrällisiä vientirakenteita koskevia vientirajoituksia. ETA-sopimuksen 12 artiklan mukaan kaikki viennin määrälliset vientirajoitukset on kielletty.

Romutettaviksi tarkoitettujen alusten sekä muiden uivien rakenteiden vientilisensioinnista luopuminen toteutetaan muuttamalla asetusta maan ulkomaankaupassa sovellettavista määrällisistä rajoituksista. Muutokset toteutetaan maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun lain muuttamisen yhteydessä. Rajoitusten poistamisen toteuttamiseksi ei ole tarpeen hankkia eduskunnan suostumusta.

13 artikla. Sopimuksen 11 ja 12 artiklaan sisältyvää kieltoa tuonnin määrällisten rajoitusten ja niitä vaikutukseltaan vastaavien toimenpiteiden ylläpitämisestä lieventää huomattavasti sopimuksen 13 artikla, jossa luetellaan ne edellytykset, joiden vallitessa tuontia voidaan 11 ja 12 artiklan sisältämistä kielloista huolimatta rajoittaa. Artikla vastaa sisällöltään ja sanamuodoltaan Rooman sopimuksen 36 artiklaa. Artiklassa mainittujen perusteiden lisäksi on EY:n oikeuskäytännön mukaan mahdollista rajoittaa tuontia myös verovalvonnan tehokkuuden varmistamiseksi, julkisen terveyden suojelemiseksi, hyvien kauppatapojen suojelemiseksi, kuluttajansuojelullisista syistä sekä ympäristön suojelemiseksi.

Artiklaa ei pääsäännön mukaan sovelleta aloilla, joilla on jo yhdenmukaistettu lainsäädäntö. Tämän vuoksi aloilla, joiden osalta kaupan teknisiä esteitä koskeva liite sisältää erillisiä määräyksiä, ei ole mahdollista perustella tuonnin tai viennin määrällisiä rajoituksia tai vaikutuksiltaan vastaavia toimenpiteitä 13 artiklalla. Liitteessä viitattuihin direktiiveihin on yleensä sisällytetty erilliset aineelliset ja menettelymääräykset sen varalta, että markkinoilla olisi kaupan direktiivien määräysten vastaisesti valmistettuja tuotteita.

EY:n komissio on antanut tiedonantoja ja ilmoituksia Rooman sopimuksen 30 ja 36 artiklan tulkinnasta. ETA-sopimusneuvotteluissa on sovittu, että nämä ETA-sopimuksen 11 ja 13 artiklan tulkintaan liittyvät, oikeudellisesti sitomattomat asiakirjat mainitaan kaupan teknisiä esteitä koskevassa liitteessä II.

Komission tiedonannon C/245/86 mukaan kansallinen tekninen määräys on vailla oikeusvaikutuksia kolmatta osapuolta vastaan, jollei sitä ole ilmoitettu teknisten määräysten ja standardien ilmoitusjärjestelmää koskevan direktiivin (83/189/ETY) mukaisesti. Komission tulkintatiedonanto elintarvikkeiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella (C/271/89) ja komission ilmoitus aikaisemmin jossakin muussa jäsenvaltiossa rekisteröityjen ajoneuvojen tyyppihyväksyntä- ja rekisteröintimenettelystä (C/281/88) mainitaan myös ETA-sopimuksessa. Myös tiedonanto sellaisten lääketuotteiden rinnakkaistuonnista, joille on myönnetty markkinointilupa, ja tiedonanto jäsenvaltioiden perustamissopimuksen 30 artiklan mukaisista toimista, jotka liittyvät hintavalvontaan ja lääketuotteiden korvaukseen (C/310/86), selkeyttävät ETA-sopimuksen 11 ja 12 artiklan tulkintaa.

14 artikla. Artikla koskee välillisiä veroja, joista tärkeimpiä ovat arvonlisävero ja valmisteverot. Artiklan 1 kohdan mukaan muista ETA-valtioista tuoduista tuotteista ei saa periä korkeampia veroja kuin vastaavista kotimaisista tuotteista. Artiklan 2 kohdassa kielletään kotimaisia tuotteita välillisesti suojaavien verojen periminen.

Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 95 artiklan 1 ja 2 kohdan määräyksiä, joiden tarkoituksena on EY:n tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan täydentää tullien ja niitä vastaavien maksujen kieltoa ja siten osaltaan turvata tavaroiden vapaata liikkuvuutta. Tuomioistuimen mukaan sisäisten maksujen tulee olla vaikutukseltaan täysin neutraaleja kotimaisten ja tuontitavaroiden välisessä kilpailutilanteessa (ks. tapaus 171/78, Komissio v. Tanska). Rooman sopimuksen 95 artiklassa ei kielletä käänteistä syrjintää eli maksujen perimistä kotimaisilta tuotteilta korkeampana kuin tuontitavaroilta (ks. tapaus 86/78, Peureux). Tuomioistuimen mukaan yksityiset voivat kansallisissa tuomioistuimissa vedota suoraan Rooman sopimuksen 95 artiklan syrjintäkieltoihin (ks. tapaus 143/80, Essevi & Salengo).

Veron käsitettä käytetään artiklassa sen laajassa merkityksessä. Se kattaa EY-tuomioistuimen mukaan esimerkiksi kansainvälisessä tavaraliikenteessä tavaroiden painon mukaan perittävät maksut (ks. tapaus 20/76, Schöttle).

15 artikla. Artiklassa kielletään vientituen antaminen ylisuurten veronpalautusten muodossa. Artiklan määräykset vastaavat sisällöltään Rooman sopimuksen 96 artiklassa olevia määräyksiä.

16 artikla. Artikla koskee valtion monopoleja. Artiklan määräykset vastaavat sisällöltään Rooman sopimuksen 37 artiklan 1 kohdan määräyksiä.

Myös ETA-sopimuksen pöytäkirja 8 koskee valtion monopoleja. Sen 1 kohdan mukaan Itävalta, Islanti, Sveitsi ja Liechtenstein saavat kahden vuoden siirtymäajan eräiden kauppamonopoliensa sopeuttamiseen. Pöytäkirjan 2 kohdan mukaan valtion monopoleja koskevaa 16 artiklaa sovelletaan myös viiniin. Muut alkoholituotteet kuuluvat ilman erityismääräyksiäkin artiklan soveltamisalan piiriin.

Ilmaisua "monopoli" ei puheena olevassa yhteydessä ole ymmärrettävä sen taloudellisessa merkityksessä, eli siten, että jollakin yrityksellä olisi yksinomainen tai lähes yksinomainen määräävä asema markkinoilla, vaan oikeudellisena terminä, jolloin monopolilla tarkoitetaan lain suomaa oikeutta, mahdollisuutta tai kykyä tuottaa tai markkinoida tavaroita sellaisissa olosuhteissa, että muut tahot eivät voi kilpailla yksinoikeuden haltijan kanssa. Jotta artikla tulisi sovellettavaksi, on monopolin myös oltava luonteeltaan "kaupallinen" ja tavalla tai toisella valtion hoidossa.

Valtion monopoleihin rinnastetaan kaikki järjestelmät, joilla valtiot, tosiasiallisesti tai suoraan lain nojalla, joko suoraan tai epäsuorasti, ohjaavat tuontia tai vientiä jäsenvaltioiden välisessä kaupassa, taikka vaikuttavat siihen huomattavalla tavalla. Valtion monopoleja koskeva määräys soveltuu myös monopoleihin, jotka valtio on antanut jollekin taholle.

Artiklaa sovelletaan vain tavaroiden kauppaan (ks. tapaus 155/73, Sacchi). Artiklalla on välitön oikeusvaikutus (ks. tapaus 6/64, Costa v. ENEL). Artikla syrjäyttää siten sen kanssa ristiriidassa olevan kansallisen lain määräykset. Artiklaa ei sovelleta kolmansien maiden kanssa käytävään kauppaan (ks. tapaus 91/78, Hansen v. HZA Flensburg).

Rooman sopimuksen 37 artiklassa mainitaan "kaupalliset monopolit". Artikla ei koske valmistusmonopoleja, vaan niiden toimintaa on arvioitava sopimuksen kilpailusääntöjen nojalla. Jos samalle yksikölle on annettu valmistusmonopolin lisäksi tuonti- ja vientimonopoli tai jakelumonopoli, saattaa tilanne 37 artiklan sisältämän syrjimättömyyskiellon vuoksi kuitenkin muodostua ongelmalliseksi.

On huomattava, että valtion monopolin toimintaa arvioitaessa artiklan soveltamisala on erittäin laaja. EY:n tuomioistuimen mukaan 37 artiklan soveltamisala ei rajoitu esimerkiksi monopolin oikeuksiin suoraan kuuluviin tuonti- tai vientioikeuksiin, vaan se kattaa kaikki toimenpiteet, jotka liittyvät monopolin olemassaoloon ja vaikuttavat ulkomaankauppaan, riippumatta siitä, kuuluvatko toimenpiteiden kohteena olevat tavarat monopolioikeuksien piirin vai eivät (ks. tapaus 13/70, Cinzano v. Hauptzollamt Saarbrücken).

Valtion monopoleja koskeva artikla ei kuitenkaan edellytä kaupallistenkaan valtion monopolien täydellistä poistamista (ks. esim. tapaus 45/75, Pubblico Ministero v. Manghera). Sen sijaan monopolit on sopeutettava niin, ettei syrjintää esiinny.

Syrjintä on ymmärrettävä laajassa merkityksessä. Määräys suojelee sekä ostajia niissä valtioissa, jotka ylläpitävät monopoleja, että muissa jäsenvaltioissa olevia ostajia. Näin ollen sekä tuonti- että vientimonopolit kuuluvat artiklan soveltamisalaan (ks. tapaus 161/82, komissio v. Ranska).

Artiklan tarkoituksena on varmistaa, että monopolia ylläpitävässä valtiossa kuluttajalle ei tavaroiden ostamisessa aiheudu monopolin vuoksi haittaa tavaravalikoiman laajuuden suhteen. Hänen tulee voida hankkia mistä tahansa jäsenvaltiosta peräisin olevia tuotteita. Kaikissa jäsenvaltioissa olevien myyjien tulee voida markkinoida tuotteitaan valintansa mukaan parhaat olosuhteet tarjoavissa paikoissa. Artiklan tarkoituksena on siten kattaa kaikki kaupalliset toiminnot, ja varmistaa, että toimittajat ja kuluttajat voivat vapaasti määritellä hintansa kaikilla kaupankäynnin tasoilla. Lisäksi heidän tulee voida mainostaa tuotteitaan, varastoida tuotteensa sekä pyrkiä muutoin hankkimaan asiakkaita monopolin estämättä.

Sopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä Suomi, Islanti, Norja ja Ruotsi antoivat yhteisen yksipuolisen julistuksen koskien niiden ylläpitämiä alkoholimonopoleja. Julistuksen mukaan alkoholimonopolien ylläpito johtuu tärkeistä terveys- ja sosiaalipoliittisista näkökohdista. Julistus katsottiin tarpeelliseksi, koska EY:ssä ei ole voimassa pohjoismaiden alkoholimonopoleja vastaavia järjestelyjä. Sopimuksen tulevan tulkinnan varalta Pohjoismaat tahtoivat tuoda esille sen näkökantansa, että valtion monopoleja koskevaa artiklaa tulkittaessa on otettava huomioon myös sosiaali- ja terveyspoliittiset näkökohdat.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa on kolme artiklassa tarkoitettua valtion monopolia, Valtion viljavarasto, Oy Alko Ab sekä Helsingin yliopiston almanakkaerioikeus.

Valtion viljavarasto käy kauppaa perusmaataloustuotteilla, joiden kauppa on ETA-sopimuksen soveltamisalan ulkopuolella. Tämän vuoksi valtion viljavaraston toimintaan ei ETA-sopimuksen johdosta ole tarpeen tehdä muutoksia.

Oy Alko Ab on alkoholilaissa (459/68) tarkoitettu alkoholiyhtiö, jolle on annettu, eräin laissa mainituin poikkeuksin, yksinoikeus alkoholijuoman ja väkiviinan valmistukseen, maahantuontiin, maastavientiin ja myyntiin. ETA-sopimuksen johdosta on alkoholilakia muutettava Oy Alko Ab:n maahantuontiin ja maastavientiin liittyvien yksinoikeuksien osalta. Asiasta annetaan erillinen hallituksen esitys.

Helsingin yliopistolla on yliopistosta annetun lain (854/91) 5 §:n nojalla yksinoikeus suomen- ja ruotsinkielisten almanakkojen ja kalenterien julkaisemiseen. ETA-sopimuksen johdosta on sanottua lakia mahdollisesti muutettava siten, että yliopiston erioikeus ei sisällä almanakkojen ja kalenterien maahantuontia. Asiaa selvitetään erikseen.

2 luku Maatalous- ja kalataloustuotteet

17 artikla. Sopimuksen 17 artiklan mukaan eläinlääkintää ja kasvinsuojelualaa koskevista erityisjärjestelyistä määrätään liitteessä I. Eläinten, eläimistä saatavien tuotteiden ja rehujen sekä kylvösiementen kaupan helpottamiseksi sekä niiden terveyden ja laadun takaamiseksi on EY:ssä annettu useita direktiivejä ja päätöksiä.

Liitteessä I ovat yhteistyön järjestämistä ja kyseisiä aloja koskevat määräykset, jotka sisältävät muun muassa EY:n säädöksistä sallitut poikkeukset, sekä luettelo sopimukseen sisältyvistä EY:n direktiiveistä ja päätöksistä näillä aloilla.

Liitteen määräysten mukaan sopimuksen ulkopuolelle jäävät toistaiseksi rajatarkastuksia ja kolmansista maista eli talousalueen ulkopuolelta tuotavia tavaroita koskevat määräykset sekä eläinlääkinnän alalla lisäksi eläinsuojelua ja rahoitusjärjestelyjä koskevat määräykset. Asiakokonaisuutta tarkastellaan uudelleen vuonna 1995. Liite sisältää lisäksi eräitä teknisluonteisia tai yksittäisiä EFTA-valtioita koskevia määräyksiä.

Eläinlääkintämääräyksissä on kolmansista maista tuotavien tuotteiden ja eläinten osalta kuitenkin sovittu, että sopimuspuolet eivät saa soveltaa kolmansista maista tapahtuvaan tuontiin lievempiä säännöksiä kuin mitä sopimuksen soveltamisesta johtuu. Tästä huolimatta EFTA-valtiot voivat pysyttää hormonaalisia ja tyreostaattisia aineita koskevat kansalliset säännöksensä kolmansista maista tapahtuvassa tuonnissa. Sen lisäksi eläinten ja tuotteiden tulee täyttää vastaanottavan ETA-valtion lainsäädännön kolmansia maita koskevat tuontivaatimukset, jos niitä käytetään tuojavaltiossa ETA-valtioihin vietävien tuotteiden valmistukseen tai ne viedään sellaisenaan edelleen ETA-valtioihin. Viejävaltion on varmistettava, että asianomainen toimivaltainen viranomainen ryhtyy kussakin tapauksessa tarvittaviin toimenpiteisiin sen seikan varmistamiseksi, että edellä mainittuja määräyksiä noudatetaan. Eläinlääkintämääräyksiin sisältyy myös ihmisten ja eläinten terveyteen liittyviä suojatoimia, paikan päällä tehtäviä tarkastuksia ja yhteisiä vertailulaboratorioita sekä tieteellistä eläinlääkintäkomiteaa koskevia määräyksiä. Jotta EFTAn valvontaviranomaisella olisi aikaa ryhtyä toimenpiteisiin tarvittavien menettelytapojen järjestämiseksi, eläinlääkintäalan liitesäännöstöä sovelletaan vasta yhdeksän kuukauden kuluttua sopimuksen voimaantulosta, mutta kuitenkin viimeistään 1 päivästä tammikuuta 1994 lukien.

Vaikka eläinsuojelu jääkin sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle, on sopimuspuolten sopimukseen liittyvän julistuksen mukaan seurattava tämän alan lainsäädännössä ETA-valtioissa tapahtuvaa kehitystä sekä neuvoteltava toistensa kanssa, jos niiden eläinsuojelulainsäädäntöjen eroavuudet estävät tavaroiden vapaan liikkumisen.

Sopimukseen liittyvän julistuksen mukaan EFTA-valtiot eivät sisällytä lainsäädäntöönsä EY:n voimassa olevaa kasvinsuojelulainsäädäntöä. EFTA-valtiot voivat siten tällä alueella toistaiseksi pysyttää omat säännöksensä. Uudet yhteisön säännökset käsitellään sopimuksessa määrättyä menettelyä noudattaen 99 ja 102 artiklan mukaisesti. Sopimus ei tässä vaiheessa edellytä lainsäädännön muutoksia Suomessa.

EY:ssä nykyinen rajatarkastuksiin perustuva kasvinsuojelujärjestelmä on tarkoitus korvata vuoden 1993 alusta lukien sisämarkkinoiden edellyttämällä uudella säännöstöllä. Uudessa järjestelmässä valvonta siirtyy tuotannon valvontaan ja vaarallisten kasvintuhoojien leviäminen pyritään estämään ensisijaisesti asettamalla kasvinviljelyn lisäysaineistojen tuotantomenetelmille sekä tuotteiden laadulle ja terveydelle nykyistä korkeammat vaatimukset. Tuotannossa siirryttäisiin tuotteiden viralliseen varmennusmenettelyyn (sertifiointijärjestelmä).

Liitteen I liitesäännöstön ruotsinnosten viivästymisen takia asianomaisten EY-säädösten hyväksymisestä ja voimaansaattamisesta annetaan erillinen hallituksen esitys myöhemmin.

Eläinlääkintä

Sopimukseen sisältyvät direktiivit ja päätökset koskevat eläintauteja, lihaa ja lihavalmisteita, kalaa ja kalatuotteita, maitoa, munatuotteita sekä eläimistä saatavissa elintarvikkeissa esiintyvien eräiden vieraiden aineiden valvontaa.

Sopimukseen sisältyy lisäksi kaksi säädöstä, joista toinen (90/167/ETY) koskee lääkettä sisältävien rehujen valmistusta, myyntiä ja käyttöä jäsenvaltioissa ja toinen (90/218/ETY) naudan somatotropiinin (BST) käyttöä. Eläinten lääkitsemisestä ja lääkkeiden luovuttamisesta Suomessa annetut säännökset ja määräykset täyttävät pääpiirteissään direktiivin 90/167/ETY vaatimukset eikä päätöksen 90/218/ETY vuoksi ole toistaiseksi tarpeen tarkentaa eläinten lääkitsemistä ja rehuja koskevia säännöksiä ja määräyksiä.

Eläintaudit

Liitteessä I luetellaan 17 eläintauteja koskevaa direktiiviä ja 25 päätöstä. Niiden tavoitteena on estää eläintautien leviäminen eläinten ja niistä saatavien tuotteiden kaupan välityksellä yhdenmukaistamalla eläintautien ennalta ehkäisemistä ja vastustamista koskevia säännöksiä ja määräyksiä sekä antamalla säännökset eläinten ja niistä saatavien tuotteiden kaupasta. Direktiiveissä ja päätöksissä säädetään eräiden tautien ennaltaehkäisemisestä ja vastustamisesta sekä suojatoimista tautien varalta, taudeista ilmoittamisesta, eläimistä peräisin olevien jätteiden käytöstä ja käsittelystä sekä eläintautivaatimuksista, jotka koskevat eläinten ja eläimistä saatavien tuotteiden kauppaa jäsenvaltioiden välillä ja sisällä sekä tuontia kolmansista maista. Liitteen I mukaan ETA-sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle jäävät kuitenkin kolmansista maista tuotavia tavaroita koskevat määräykset. Direktiiveistä ja päätöksistä huolimatta sopimus sallii Suomen noudattaa kansallisia säännöksiään BSE-taudin osalta sekä elävien kalojen ja äyriäisten sekä mädin tuonnin osalta. Samoin sopimus antaa Suomelle mahdollisuuden soveltaa kansallisia säännöksiään lampaiden ja vuohien tuonnissa. Muut ETA-valtiot voivat Suomen suhteen soveltaa vastaavanlaisia tai kolmansia maita koskevia säännöksiään. Näitä kysymyksiä tarkastellaan uudelleen vuoden 1995 aikana.

Direktiivit ja päätökset, jotka koskevat taudeista ilmoittamista (82/894/ETY, 84/90/ETY ja 90/442/ETY), afrikkalaisen sikaruton (83/138/ETY ja 89/21/ETY) ja naudan tarttuvan keuhkoruton (90/208/ETY, 91/52/ETY ja 91/56/ETY) vastustamista sekä niihin liittyviä suojatoimia saatetaan voimaan eläintautilain (55/80) nojalla annettavilla maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä. BSE-taudin suojatoimia koskevat päätökset (89/469/ETY ja 90/200/ETY) voidaan saattaa voimaan eläintautien leviämisen ehkäisemisestä maahan tuonnin yhteydessä annetun asetuksen (884/75) nojalla annettavalla maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä. Tuoreen lihan ja lihavalmisteiden jäsenvaltioiden välisessä kaupassa noudatettavia eläintautivaatimuksia koskevien direktiivien (72/461/ETY, 80/215/ETY ja 91/494/ETY) voimaansaattaminen edellyttää eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annetun asetuksen (572/81) ja eläintautien leviämisen ehkäisemisestä maahan tuonnin yhteydessä annetun asetuksen muuttamista sekä asetuksen antamista eläinten ja niistä saatavien tuotteiden luovutuksesta, maasta viennistä ja kauttakuljetuksesta. Muilta osin direktiivit saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä. Direktiivit, joissa säädetään sonnin ja karjun siemennesteen kaupassa jäsenvaltioiden välisessä ja tuonnissa kolmansista maista noudatettavista eläintautivaatimuksista (88/407/ETY ja 90/429/ETY), saatetaan voimaan eläintautilain nojalla annettavilla maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä. Jäsenvaltioiden keskinäistä avunantoa eläintautiasioissa sääntelevä direktiivi (89/608/ETY) saatetaan voimaan eläintautilain ja kotieläinten jalostustoiminnasta annettavan lain perusteella annettavilla alemmanasteisilla määräyksillä.

Sikarutto, SDV, tuberkuloosi, luomistauti ja naudan tarttuva leukoosi sekä suu- ja sorkka-tauti

Direktiiveissä ja päätöksissä säädetään toimenpiteistä sikaruton (80/217/ETY, 81/859/ ETY ja 87/65/ETY), SVD:n (73/53/ETY), tuberkuloosin, luomistaudin eli bruselloosin ja naudan tarttuvan leukoosin (79/837/ETY, 80/775/ETY, 80/984/ETY, 85/445/ETY, 88/ 267/ETY ja 89/91/ETY) sekä suu- ja sorkkataudin vastustamiseksi (85/511/ETY, 88/397/ ETY, 89/531/ETY, 90/423/ETY ja 91/ 42/ ETY) ja tautitilanteen selvittämiseksi jäsenvaltioiden alueella. Suu- ja sorkkatautia sekä sikaruttoa koskevissa direktiiveissä velvoitetaan myös eläinten kauppaan, välitykseen ja kuljetukseen osallistuvat henkilöt pitämään luetteloa kuljettamistaan, ostamistaan ja luovuttamistaan eläimistä sekä antamaan tietoja viranomaisille. Luettelonpito- ja tietojenantovelvollisuus koskee niin ikään eläimen omistajaa ja haltijaa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivien ja päätösten voimaansaattaminen edellyttää sitä, että eläintautilakiin lisätään säännökset, joiden nojalla voidaan määrätä eläimet merkittäviksi tunnistamista varten, ruuanjätteiden syöttäminen sioille luvanvaraiseksi ja tällaiset ruuanjätteet kuumennettavaksi. Eläintautilakia on myös muutettava siten, että eläintautien ennaltaehkäisemisen lisäksi lain soveltamisalaan kuuluu tautitilanteen selvittäminen.

Muutoin direktiivit ja päätökset saatetaan voimaan muuttamalla eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annettua asetusta sekä maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä.

Uusi sikatauti (new pig disease)

Päätöksessä 91/237/ETY säädetään suojatoimista, jotka koskevat uutta jäsenvaltioiden alueella todettua sikatautia.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Päätöksen voimaansaattamiseksi on eläintautilakia muutettava siten, että eläinlääkärit voidaan velvoittaa ryhtymään toimenpiteisiin myös silloin, kun he epäilevät tai toteavat eläimen sairastavan sellaista vakavaa tarttuvaa eläintautia, jota ei esiinny Suomessa ja jota ei ole mainittu maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston vastustettavista eläintaudeista antamassa päätöksessä.

Päätöksen voimaansaattaminen edellyttää lisäksi eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annetun asetuksen muuttamista siten, että sen nojalla voidaan antaa alueellisia kuljetusrajoituksia ja tarkempia määräyksiä eläinten kuljetuksesta myös uuden eläintaudin ollessa kysymyksessä. Muilta osin päätös saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä.

Eläin- ja kalaperäiset rehut

Direktiivin 90/667/ETY tarkoituksena on estää taudinaiheuttajien esiintyminen eläin- ja kalaperäisissä rehuissa asettamalla eläinlääkinnälliset vaatimukset eläimistä peräisin olevien jätteiden käytölle, käsittelylle, myyntiin asettamiselle ja hävittämiselle. Direktiivin mukaan on eläintautien leviämisen estämiseksi eläimistä peräisin olevat jätteet joko käsiteltävä hyväksytyissä ja valvotuissa käsittelylaitoksissa tai hävitettävä. Sellaiset eläimistä peräisin olevat jätteet, joihin liittyy suuri eläintautien leviämisen vaara, on kerättävä ja kuljetettava jäsenvaltion osoittamaan erityiseen käsittelylaitokseen. Lisäksi tiettyjen jätteiden käyttöä rajoitetaan. Direktiivissä säädetään myös käsittelylaitosten valvonnasta ja niissä tehtävistä tarkastuksista. Käsittelylaitosten on itse huolehdittava tuotannontarkkailusta ja lopputuotteita koskevien mikrobiologisten laatuvaatimusten noudattamisesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin voimaansaattamiseksi kyseinen toiminta asetetaan virallisen valvonnan alaiseksi Suomessa. Direktiivin voimaansaattaminen edellyttää eläintautilakiin otettavaksi säännökset, joiden perusteella voidaan antaa määräyksiä eläimistä peräisin olevien jätteiden käytöstä ja käsittelystä tai kieltää niiden käyttö. Eläintautilakiin on myös lisättävä säännökset, jotka koskevat jätteiden käsittelylaitosten hyväksymistä tai rekisteröimistä ja säännöllistä valvontaa.

Muilta osin direktiivi saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä.

Elävät naudat ja siat, lampaat ja vuohet sekä hevoseläimet

Direktiiveissä ja päätöksissä säädetään vaatimuksista, joita tulee noudattaa elävien nautojen ja sikojen (64/432/ETY), lampaiden ja vuohien (91/68/ETY) sekä hevoseläinten (90/ 426/ETY, 90/552/ETY, 90/553/ETY ja 91/93/ ETY) kaupassa. Nautojen ja sikojen sekä lampaiden ja vuohien osalta säännöksiä sovelletaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, kun taas hevoseläinten osalta säännökset koskevat jäsenvaltioiden välillä tapahtuvan eläinten siirron lisäksi tuontia kolmansista maista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivien ja päätösten voimaansaattaminen edellyttää sitä, että eläintautilakiin lisätään säännökset, joiden nojalla voidaan määrätä eläimet merkittäviksi tunnistamista varten. Lisäksi eläintautilain soveltamisalaa on laajennettava koskemaan eläintautien ennaltaehkäisemisen lisäksi myös tautitilanteen selvittämistä.

Direktiivien ja päätösten voimaansaattamiseksi on myös muutettava eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annettua asetusta ottamalla siihen säännökset, joiden perusteella voidaan antaa tarkempia määräyksiä eläinten kuljetuksesta. Lisäksi direktiivien ja päätösten voimaansaattaminen edellyttää asetuksen antamista eläinten ja niistä saatavien tuotteiden maastaviennistä ja kauttakuljetuksesta, jotta maasta vietävät eläimet voidaan tarvittaessa määrätä eristettäviksi. Muilta osin direktiivit ja päätökset saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä.

Siipikarja ja siitosmunat

Direktiivissä 90/539/ETY säädetään siipikarjan ja siitosmunien tuotantolaitosten hyväksymisestä, rekisteröimisestä ja valvonnasta. Lisäksi direktiivissä on siipikarjan ja siitosmunien tuontia ja kuljetusta koskevia säännöksiä. Säännöksiä sovelletaan sekä jäsenvaltioiden väliseen kauppaan että tuontiin kolmansista maista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin voimaansaattaminen edellyttää sitä, että eläintautilakiin lisätään säännökset, jotka koskevat siipikarjan ja siitosmunien tuotantolaitosten hyväksymistä tai rekisteröimistä ja valvontaa. Eläintautilakiin on myös otettava säännökset, joiden perusteella linnut ja haudontaan tarkoitetut munat voidaan määrätä merkittäviksi tunnistamista varten.

Direktiivin voimaansaattamiseksi on myös annettava eläintautilain nojalla asetus eläinten ja eläimistä saatavien tuotteiden maastaviennistä ja kauttakuljetuksesta. Samoin on muutettava eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annettua asetusta. Muutoin direktiivi saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä.

Kalat ja muut viljellyt vesieläimet

Direktiivissä 91/67/ETY säädetään vaatimuksista, joita on noudatettava viljeltyjen vesieläinten (kalat, äyriäiset, nilviäiset) ja niistä saatavien tuotteiden (muun muassa mäti) myyntiin asettamisessa. Säännökset koskevat jäsenvaltioiden välisen ja sisäisen kaupan lisäksi tuontia kolmansista maista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin voimaansaattaminen edellyttää sitä, että eläintautilakiin lisätään säännökset, joiden perusteella voidaan määrätä vesieläimet tai niiden säilytysastiat merkittäviksi tunnistamista varten ja tietyllä alueella olevat kaikki kalanviljelylaitokset tarkastettaviksi. Lakiin on otettava myös säännökset, jotka koskevat kalanviljelylaitosten valvontaa. Valvonta koskee kaikkia tietyllä alueella olevia laitoksia niiden koosta riippumatta. Käytännössä valvonnan toteuttaminen edellyttää laitosten rekisteröimistä.

Myös eläintautien leviämisen ehkäisemisestä maahantuonnin yhteydessä annettua asetusta on muutettava direktiivin voimaansaattamiseksi. Lisäksi on tehtävä muutoksia eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annettuun asetukseen. Asetuksen nojalla on voitava antaa määräyksiä vesieläinten kuljetuksesta, kuljetusvälineiden merkitsemisestä tunnistamista varten sekä rajoittaa kuljetuksia tietyillä alueilla. Muilta osin direktiivi saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä.

Edellä mainittujen laintasoista voimaansaattamista edellyttävien direktiivien ja päätösten vuoksi eläintautilakiin tehtävät muutokset sisältyvät hallituksen esitykseen eläintautilain muuttamisesta (HE 36/1992 vp).

Naudansukuisten kotieläinten alkiot

Direktiivissä 89/556/ETY säädetään eläintautivaatimuksista, jotka koskevat naudan alkioiden kauppaa. Säännöksiä sovelletaan sekä jäsenvaltioiden väliseen kauppaan että tuontiin kolmansista maista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin voimaansaattaminen edellyttää, että kotieläinten keinosiemennystä koskeva lainsäädäntö on ulotettava koskemaan alkiota ja alkionsiirtoa. Direktiivin edellyttämä kotieläinten keinosiemennystä koskevan lainsäädännön soveltamisalan laajentaminen sisältyy erilliseen hallituksen esitykseen laiksi kotieläinten jalostustoiminnasta.

Muilta osin direktiivi saatetaan voimaan eläintautilain nojalla annettavalla maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä.

Liha ja lihavalmisteet

Liitteessä I luetellaan kahdeksan lihaa ja lihavalmisteita koskevaa direktiiviä sekä neljä päätöstä ja yksi suositus. Niiden säännöksiä sovelletaan jäsenvaltioissa markkinoitavaan lihaan ja lihavalmisteisiin. Säännösten tarkoituksena on suojata kuluttajaa terveydellisiltä haitoilta varmistamalla lihan ja lihavalmisteiden elintarvikehygieeninen laatu. Direktiiveissä ja päätöksissä säädetään lihaa ja lihavalmisteita käsittelevien laitosten hyväksymisestä sekä laitoksille, niiden toiminnalle ja henkilökunnalle asetettavista vaatimuksista, lihantarkastuksesta, laitosten valvonnasta ja tarkastuksesta sekä lihan ja lihavalmisteiden laadusta ja merkitsemisestä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivien ja päätösten voimaansaattaminen edellyttää lihantarkastuslain muuttamista. Lihantarkastuspakko on laajennettava koskemaan pääsäännön mukaan kaikkea muuta paitsi tuottajan omaan käyttöön tarkoitettua lihaa. Lisäksi lihantarkastukseen on sisällyttävä aina eläimen tarkastaminen elävänä ennen teurastusta. Lihavalmisteista annetut säännökset on ulotettava koskemaan myös lihaeinesvalmisteita ja lihaa sisältäviä valmisruokia.

Lihantarkastuslakiin tehtävistä muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys. Esitys tulee sisältämään lain kokonaisuudistuksen.

Pääosin direktiivit ja päätökset saatetaan voimaan lihantarkastuslain nojalla annettavilla alemmanasteisilla säännöksillä ja määräyksillä.

Kala ja kalatuotteet

Direktiiveissä 91/492/ETY ja 91/493/ETY säädetään kalojen ja kalatuotteiden sekä äyriäisten ja nilviäisten käsittelyyn, jalostukseen ja kaupanpitoon liittyvistä hygieenisistä vaatimuksista. Direktiivin säännöksiä sovelletaan koko tuotantoketjun läpi pyyntialukselta lähtien valmiiseen kauppatuotteeseen asti. Direktiivit sisältävät eläinlajikohtaiset jatkojalostusta, terveysvalvontaa ja tuotanto-olosuhteita koskevat säännökset. Lisäksi direktiiveissä säädetään valmiiden tuotteiden pakkaamisesta, tunnusmerkinnöistä, varastoinnista ja kuljetuksesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomesta puuttuu lainsäädäntö, jolla direktiivit voidaan saattaa kokonaisuudessaan voimaan. Direktiivien edellyttämät laintasoiset säännökset on tarkoitus sisällyttää eläimistä saatavista elintarvikkeista annettavaan lakiin. Muilta osin direktiivit saatetaan voimaan lakiin otettavien valtuutussäännösten perusteella annettavilla alemmanasteisilla säännöksillä tai määräyksillä.

Maito

Liitteessä I luetellaan kolme maitoa koskevaa direktiiviä ja yksi päätös. Niiden säännösten tarkoituksena on suojata kuluttajaa terveydellisiltä haitoilta varmistamalla maidon elintarvikehygieeninen laatu asettamalla yhtäläiset vaatimukset maidon tuotannolle, käsittelylle, kuljetukselle ja lämpökäsittelylle sekä valvomalla näitä säännöllisesti. Direktiivit (89/362/ETY ja 89/384/ETY) sekä päätös (91/180/ETY) saatetaan voimaan maidontarkastuslain nojalla annettavalla maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä. Päätöksessä tullaan määräämään tarkemmin tuotanto-olosuhteista, maidonjalostamoille asetettavista vaatimuksista sekä maidon laatuvaatimuksista ja tutkimuksista.

Lämpökäsitelty maito

Direktiivin 85/397/ETY tavoitteena on suojata kuluttajaa terveydellisiltä haitoilta sekä edistää maidon vapaata liikkumista jäsenvaltioiden välillä yhdenmukaistamalla lämpökäsiteltyä maitoa koskevat terveydelliset vaatimukset. Direktiivissä asetetaan standardit lämpökäsitellylle maidolle jäsenvaltioiden välisessä kaupassa. Lisäksi direktiivissä säädetään vaatimuksista, jotka koskevat maitoa tuottavien eläinten terveyttä, tuotantotiloja sekä maidon käsittelyä, kuljetusta ja jalostusta. Direktiivin säännöksissä edellytetään, että maidontuotantotilat on rekisteröitävä ja jalostamot on hyväksyttävä tarkoitukseensa sekä että niitä on valvottava säännöllisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Maidontarkastuslainsäädäntömme täyttää suurelta osin direktiivin vaatimukset. Direktiivin voimaansaattaminen edellyttää kuitenkin sitä, että maidontarkastuslakiin lisätään säännökset, jotka koskevat maidontuotantotilojen rekisteröimistä ja niiden säännöllistä tarkastusta siinä tapauksessa, että lämpökäsiteltyä maitoa vietäisiin Suomesta muihin ETA-valtioihin. Tämä otetaan huomioon maidontarkastuslain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Uudessa laissa on tarkoitus säätää maidon tuotannolle, käsittelylle, jalostukselle ja kuljetukselle asetettavista vaatimuksista.

Hallituksen esitys uudeksi maidontarkastuslaiksi annetaan syksyllä 1992. Tarkemmat määräykset tuotanto-olosuhteista, maidonjalostamoille asetettavista vaatimuksista sekä maidon ja maitovalmisteiden laatuvaatimuksista ja tutkimuksista annetaan lakiin otettavien valtuutussäännösten nojalla maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä.

Munatuotteet

Munatuotteita koskevan direktiivin 89/437/ ETY tarkoituksena on suojata kuluttajaa terveydellisiltä haitoilta varmistamalla munatuotteiden elintarvikehygieeninen laatu. Säännökset ovat voimassa sekä jäsenvaltioiden välisessä että niiden sisäisessä kaupassa. Direktiivissä säädetään munatuotteiden tuotantoa, varastointia, kuljetusta ja itse tuotteita koskevista terveysvaatimuksista sekä valvonnasta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi saatetaan pääosin voimaan eläimistä saatavista elintarvikkeista säädettävän lain nojalla annettavalla maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä. Tällöin tulee vastaavat elintarvikelain (526/41) nojalla annetut säännökset ja määräykset kumota.

Eläimistä saatavissa elintarvikkeissa esiintyvien eräiden vieraiden aineiden valvonta

Liitteessä I luetellaan viisi eläimistä saatavissa elintarvikkeissa esiintyvien eräiden vieraiden aineiden tutkimista ja valvontaa koskevaa direktiiviä sekä 30 päätöstä. Niiden säännösten tavoitteena on estää ihmisten terveydelle haitallisten vieraiden aineiden esiintyminen eläimistä saatavissa elintarvikkeissa muun muassa määrittelemällä sallitut vieraiden aineiden enimmäispitoisuudet. Säännöksissä on eräiden aineiden käyttö elintarviketuotantoeläinten käsittelyssä kokonaan kielletty. Joidenkin aineiden osalta on säädetty rajoitetusta ja valvotusta käytöstä. Lisäksi direktiiveissä ja päätöksissä säädetään näytteenotosta, näytteiden tutkimisesta sekä tutkimusten perusteella suoritettavista toimenpiteistä. Direktiiveissä ja päätöksissä säädetään myös eläinten tunnistamisesta ja tietojen antamisesta. Useimmat päätökset koskevat tutkimusmenetelmiä, hyväksyttyjä kansallisia laboratorioita sekä valvontaohjelmia.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Lihantarkastusta, maidontarkastusta, eläinten lääkitsemistä sekä lääkkeiden luovuttamista koskevat säännökset ja määräykset täyttävät direktiivien ja päätösten vaatimukset muilta kuin eläinlääkinnässä käytettävien aineiden jäämien pitoisuusrajojen osalta. Korkeimmat sallitut pitoisuusrajat määrätään lihantarkastuslain ja maidontarkastuslain nojalla annettavalla maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä.

Kotieläinjalostus

Liitteessä I luetellaan EY:n kotieläinjalostusta koskevat direktiivit ja päätökset. Ne sääntelevät sian-, karjan-, lampaan- ja vuohenjalostusta sekä hevosjalostusta ja -kilpailua. Niiden tavoitteena on poistaa esteitä jalostus- ja kilpailueläinten kaupasta ja siten edistää kotieläinjalostusta ja sen myötä kotieläintaloutta sekä vapauttaa hevoskilpailua.

Laintasoista voimaansaattamista edellyttävät direktiivit ja päätökset
Naudat, siat, lampaat ja vuohet

EY:ssä on annettu useita direktiivejä nautojen (77/504/ETY, 87/328/ETY ja 91/174/ETY), sikojen (88/661/ETY, 90/118/ETY ja 90/119/ ETY) lampaiden ja vuohien (89/361/ETY) jalostuksesta. Direktiivien perusteella EY:n komissio on antanut yhteensä 17 päätöstä.

Direktiivien tarkoituksena on sääntelyä yhdenmukaistamalla poistaa esteitä jalostuseläinten kaupasta ja edistää siten kotieläinjalostusta ja sen myötä kotieläintaloutta. Direktiivit sisältävät säännöksiä eläinten hyväksymisestä jalostukseen ja merkitsemisestä kantakirjaan tai rekisteriin sekä jalostuseläimistä annettavista polveutumistodistuksista. Kantakirjoja ja rekistereitä saavat pitää vain virallisesti hyväksytyt jalostusyhdistykset ja organisaatiot. Niiden toiminnan tulee olla valvottua. Jalostuseläinten, niiden siemennesteen, munasolujen ja alkioiden kauppaa yhteisön sisällä ei saa estää tai rajoittaa jalostuksellisin perustein. Direktiivien perusteella komissio antaa tarkempia säännöksiä kantakirjaa tai rekisteriä pitävien yhteisöjen hyväksymisen edellytyksistä ja valvonnasta, eläinten merkitsemisestä kantakirjaan tai rekisteriin, polveutumistodistuksista sekä jalostuseläinten testaus- ja arvostelumenetelmistä. Direktiivit sisältävät lisäksi säännökset jalostusvaatimusten tulkintaa koskevien erimielisyyksien ratkaisemisesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimusmääräysten täytäntöönpanemiseksi on Suomessa tarpeen muuttaa kotieläinten maahantuontia koskevaa lakia ja asetusta (933/73). Lain mukaan muun muassa nautojen, sikojen, lampaiden ja vuohien sekä näiden eläinten siemennesteen tuominen maahan on sallittua vain maa- ja metsätalousministeriön luvalla. Lupa voidaan antaa vain, jos tuonti on katsottava tuotantopoliittiset, jalostukselliset ja muut kotieläintalouden kehittämiseen liittyvät näkökohdat huomioon ottaen tarkoituksenmukaiseksi. Sopimuksen vuoksi ei jalostuseläinten tuontia voitaisi rajoittaa jalostuksellisin perustein. Lakia on tältä osin muutettava.

Direktiivien takia on muutettava myös kotieläinten keinosiemennyksen harjoittamista koskevaa lakia ja asetusta (557/49). Lain nojalla on muun muassa sikojen ja nautojen keinosiemennyksen harjoittaminen säädetty erityisen valvonnan alaiseksi ja luvanvaraiseksi. Lupaviranomaisena toimii maatilahallituksen alainen keinosiemennystoimikunta, joka on asettanut jalostuseläiminä käytettäville eläimille vähimmäisvaatimukset. Laki ei koske alkioiden keräämistä ja käsittelyä. Jalostuksessa noudatettavista määräyksistä, kuten kantakirjan pitämisestä ja jalostuseläinten arvostelusta, ei Suomessa ole lainsäädäntöä. Tällaisia määräyksiä sisältyy kuitenkin jalostusyhdistysten laatimiin sääntöihin, jotka maatilahallitus on vahvistanut valtionavun myöntämisen yhteydessä. Käytännössä esimerkiksi eläinten arvostelussa noudatetut standardit vastaavat varsin hyvin direktiiveissä asetettuja vaatimuksia ja ovat osittain jopa tiukemmat.

Laki kotieläinten keinosiemennyksen harjoittamisesta on tarkoitus kumota ja korvata se uudella kotieläinten jalostustoimintaa sääntelevällä lailla, jonka soveltamisala kattaa direktiivien tavoin kotieläinten jalostuksen, keinosiemennyksen ja alkionsiirron. Sopimuksen edellyttämistä lainsäädäntömuutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset.

Hevoset ja hevoskilpailut

Liitteessä I mainittujen direktiivien 90/427/ETY ja 90/428/ETY keskeisinä periaatteina ovat sellaiset yhdenmukaiset eläinjalostusta koskevat säännökset, jotka eivät aseta esteitä jalostus- ja kilpailueläinten tai niiden siemennesteen, munasolujen ja alkioiden kaupalle yhteisön sisällä. Jalostuseläinten kauppaa ja liikkumista ei voida rajoittaa jalostuksellisin perustein.

Jalostusta koskevia säännöksiä ovat muun muassa eläinten jalostukseen hyväksymistä sekä eläimistä annettavia todistuksia koskevat säännökset. Hevosten vapaan kaupan ja liikkumisen edellytyksenä on direktiivin 90/427/ETY liitteessä olevan tunnistamismenetelmän käyttöönottaminen.

Direktiivissä 90/428/ETY säädetään hevoskilpailujen järjestämisestä ja syrjimättömyyden vaatimuksesta palkintojen jakamisessa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivit edellyttävät Suomessa hevosten maahantuontia koskevan lainsäädännön (laki hevosten maahantuonnista, asetus 497/91, asetus 498/91 ja MMMp 553/91) muuttamista. Lain mukaan hevosten maahantuonti edellyttää nykyisin maa- ja metsätalousministeriön luvan. Hevoseläinten jalostuksesta ei ole Suomessa lainsäädäntöä vaan toimintaa on ohjattu maatilahallituksen vahvistamilla jalostusohjesäännöillä, jotka sisältönsä puolesta täyttävät direktiivien vaatimukset. Jalostusperusteet tulee säätää lailla.

Suomessa ei ole säännöksiä hevosten kilpailusta vaan toiminnassa noudatetaan alan järjestöjen laatimia kilpailusääntöjä, jotka ovat syntyneet osittain kansainvälisen yhteistoiminnan tuloksena. Direktiivissä 90/428/ETY mainitut kilpailujen järjestämistä koskevat periaatteet eivät ole esteenä suomenhevosten erillisen, eivätkä Suomessa syntyneiden lämminverihevosten kilpailutoiminnan säilyttämiselle lähes nykyisellään.

Hallituksen esitykset sopimuksen edellyttämistä laintasoisista muutoksista annetaan erikseen.

Rehut

Liitteessä I luetellaan joukko EY:n rehudirektiivejä ja päätöksiä. Kotieläinten ruokinnassa käytettävien rehujen tuotantoa ja markkinointia on säännelty yhteisössä useilla direktiiveillä. Direktiivejä on annettu sellaisenaan kotieläintuotannossa käytettävien rehujen markkinoinnista, rehuseosten markkinoinnista, rehuissa käytettävistä lisäaineista ja niiden hyväksymisen perusteista, rehuissa esiintyvien haitallisten aineiden ja tuotteiden suurimmista sallituista pitoisuuksista sekä eläinten ruokintaan käytettävistä tietyistä tuotteista ja niiden arvioimisesta. Erikseen on annettu useita direktiivejä rehuvalmisteiden virallisessa laadunvalvonnassa käytettävistä näytteenotto- ja analyysimenetelmistä. Direktiivien tavoitteena on lainsäädäntöä yhdenmukaistamalla edistää rehuvalmisteiden vapaata kauppaa yhteisön alueella yli kansallisten rajojen.

Laintasoista voimaansaattamista edellyttävät direktiivit
Näytteenotto- ja analyysimenetelmät

Direktiivit (70/373/ETY, 71/250/ETY, 71/ 393/ETY, 72/199/ETY, 73/46/ETY, 74/203/ ETY, 75/84/ETY, 76/371/ETY, 76/372/ETY, 78/633/ETY, 81/715/ETY ja 84/425/ETY muutoksineen) sisältävät yhteisön säännökset rehuvalmisteiden virallisessa valvonnassa käytettävistä näytteenotto- ja analyysimenetelmistä. Säännöksillä pyritään yhdenmukaistamaan valvontaa.

Sääntely perustuu EY:n neuvoston direktiiviin 70/373/ETY, jonka mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että rehuvalmisteiden viralliset tarkastukset tehdään direktiivin perusteella säänneltyjä menetelmiä käyttäen. Direktiivin perusteella EY:n komissio on antanut useita näytteenottoa ja yksittäisiä analyysimenetelmiä koskevia direktiivejä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivien mukaiset näytteenotto- ja analyysimenetelmät poikkeavat Suomessa nykyisin noudatetuista menetelmistä, jotka perustuvat valtion maatalouskemian laitoksen antamiin ohjeisiin. Direktiivit saatetaan voimaan rehulakiin otettavan valtuutuksen perusteella alemmanasteisilla määräyksillä. Valtuutussäännös sisältyy hallituksen esitykseen laeiksi rehulain 13 §:n ja lannoitelain 10 §:n muuttamisesta (HE 35/1992 vp).

Rehujen lisäaineet

Direktiivi 70/524/ETY muutoksineen koskee rehuissa käytettäviä lisäaineita. Direktiivin tavoitteena on rehukaupan esteenä olevia toisistaan poikkeavia määräyksiä yhdenmukaistamalla edistää rehuvalmisteiden vapaata liikkuvuutta yhteisön alueella. Lisäksi tavoitteena on rajoittaa lisäaineiden käyttö ainoastaan hyödyllisiin lisäaineisiin ja samalla varmistaa se, ettei niidenkään käytöstä aiheudu vaaraa ihmisten tai eläinten terveydelle.

Direktiivissä on lueteltu hyväksytyt lisäaineet käyttörajoituksineen (direktiivin liite I) sekä määräaikaisella luvalla markkinoitavat lisäaineet voimassaoloaikoineen (direktiivin liite II). Ainoastaan näissä luetteloissa olevia lisäaineita saa käyttää rehuissa.

Vain hyväksytyt, direktiivin liitteessä III säädetyt kelpoisuusvaatimukset täyttävät rehunvalmistajat saavat lisätä lisäaineita rehuihin. Viranomaisten on direktiivin mukaan pidettävä luetteloa hyväksytyistä rehunvalmistajista.

Direktiivissä on vielä säännöksiä muun muassa rehuvalmisteiden merkintä- ja pakkausvaatimuksista sekä A-vitamiinin enimmäiskäyttömääristä rehuissa.

Direktiivissä 87/153/ETY on annettu ohjeet lisäaineluetteloon hyväksyttävältä uudelta lisäaineelta vaadittavista tiedoista ja selvityksistä. Ohjeen vaatimukset koskevat lisäaineen tunnistamista, kuvausta, käyttöolosuhteita ja määritysmenetelmien kuvausta sekä lisäaineen tehoa ja käyttöturvallisuutta koskevia tutkimuksia ja lisäainekohtaisia mahdollisia erityisselvityksiä.

Direktiivin estämättä sopimus sallii Suomen pysyttää nykyiset säännöksensä eräiden kasvunedisteiden ja antibioottien osalta. Tätä kysymystä tarkastellaan uudelleen vuoden 1995 aikana. Sellaisten lisäaineiden osalta, joita ei ole EY:ssä hyväksytty, mutta joita käytetään EFTA-valtioissa, on sopimuksessa sovittu, että niiden sallittavuus tullaan arvioimaan direktiivissä 70/524/ETY mainittua menettelyä noudattaen ennen 1.1.1995 EFTA-valtioiden direktiivin 87/153/ETY mukaisesti 1.1.1993 mennessä toimittaman asiakirja-aineiston pohjalta. EFTA-valtiot saavat pitää voimassa myönnetyt kansalliset luvat, kunnes Euroopan yhteisö on päättänyt asiasta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa rehun lisäaineita koskevat säännökset sisältyvät rehulakiin, rehuasetukseen (379/86) sekä lain nojalla annettuun maa- ja metsätalousministeriön päätökseen hyväksytyistä rehun lisäaineista (381/86), johon direktiivin 70/524/ETY liitteitä I ja II vastaavat luettelot sisältyvät. EY:n luetteloihin sisältyy lukuisia sellaisia rehun lisäaineita, joita ei ole hyväksytty Suomessa ja toisaalta Suomessa käytetään monia lisäaineita, jotka eivät ole EY:n hyväksyttyjen lisäaineiden luettelossa.

Suomen lisäaineluetteloa tulee direktiivin johdosta muuttaa. Laintasoisia muutoksia direktiivi edellyttää muun muassa lisäaineiden hyväksymistä sekä eräiltä osin rehuvalmisteiden tuontia ja valvontaa koskeviin säännöksiin. Direktiivin 87/153/ETY vaatimukset vastaavat vähäisin poikkeuksin Suomen voimassa olevia määräyksiä. Rehulakiin on direktiivin vuoksi kuitenkin lisättävä valtuutussäännös.

Rehuissa esiintyvien haitallisten aineiden ja tuotteiden suurimmat sallitut pitoisuudet

Direktiivi 74/63/ETY muutoksineen koskee haitallisten aineiden suurimpia sallittuja pitoisuuksia rehuissa. Direktiivin tavoitteena on säännöksiä ja määräyksiä yhdenmukaistamalla poistaa jäsenvaltioiden erilaisista vaatimuksista johtuvia kaupanesteitä. Lisäksi tavoitteena on pysyttää haitallisten aineiden pitoisuudet rehuissa niin alhaisina, etteivät ne aiheuta vaaraa eläinten ja eläintuotteiden käytön takia ihmisten terveydelle. Direktiivi ei koske haitallisia mikro-organismeja, mutta niitä koskevat säännökset on otettava huomioon direktiiviä sovellettaessa.

Direktiivi sisältää luettelon haitallisten aineiden suurimmista sallituista pitoisuuksista rehuissa sekä säännökset niistä poikkeustapauksista, joissa enimmäispitoisuudet voidaan ylittää. Direktiivi sallii jäsenvaltioiden väliaikaisesti alentaa säädettyjä enimmäispitoisuuksia tai kieltää haitallisen aineen käyttö rehuissa, jos aineesta aiheutuu vaaraa eläinten tai ihmisten terveydelle. Jäsenvaltioilla on myös mahdollisuus paikallisista syistä sallia poikkeaminen sallituista enimmäispitoisuuksista silloin, kun rehu sekä tuotetaan että käytetään samalla tilalla edellyttäen, ettei käytöstä aiheudu terveyshaittoja.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen voimassa olevat haitallisia aineita koskevat säännökset vastaavat periaatteiltaan direktiivin säännöksiä. Rehulain 7 §:n mukaan rehu ei saa sisältää sellaisia määriä haitallisia tai vahingollisia aineita tai eliöitä, että sen käyttöohjeiden mukaisesta käytöstä tästä syystä voi aiheutua eläintuotteisiin laatuvirheitä taikka vahinkoa ihmisille, eläimille tai muulle luonnolle. Haitallisten aineiden enimmäispitoisuuksista rehuvalmisteissa on määrätty valtion maatalouskemian laitoksen päätöksellä (D 425/87), jonka määräykset vastaavat pääosin direktiivin säännöksiä. Direktiivi saatetaan voimaan rehulakiin otettavan valtuutuksen perusteella alemmanasteisilla määräyksillä. Direktiivi edellyttää eräitä muutoksia myös muun muassa rehulain tuontia ja valvontaa koskeviin säännöksiin.

Sellaisenaan käytettävien rehujen markkinointi

Direktiivi 77/101/ETY muutoksineen koskee sellaisenaan kotieläintuotannossa käytettävien rehujen markkinointia ja laatuvaatimuksia. Jäsenvaltiot voivat soveltaa direktiivin säännöksiä myös rehuseosten valmistukseen käytettäviin rehuraaka-aineisiin. Direktiivin tavoitteena on edistää rehujen korkeata laatua sekä niiden vapaata liikkumista yhteisön alueella.

Direktiivin yleisten laatuvaatimusten mukaan markkinoitavan rehun on oltava terveellistä, aitoa ja laadultaan kauppakelpoista eikä se saa aiheuttaa vaaraa ihmisille tai eläimille. Rehua ei myöskään saa markkinoida harhaanjohtavalla tavalla. Lähinnä markkinoinnissa käytettyjen merkintöjen yhtenäistämiseksi on direktiivissä julkaistu luettelo tavallisimmista yhteisön alueella markkinoilla olevista rehuista. Luettelo sisältää rehujen kuvauksen ja eräissä tapauksissa laatuvaatimukset sekä pakolliset ja vapaaehtoiset merkintä- ja pakkausvaatimukset. Rehuja markkinoitaessa on niistä tuoteselosteessa käytettävä luettelossa mainittua rehun nimeä. Markkinoimasta ei saa kuitenkaan estää rehuja, joita ei ole luetteloon merkitty, kunhan ne täyttävät direktiivissä mainitut yleiset laatuvaatimukset ja rehusta annetaan sen käytön kannalta oleelliset tiedot. Direktiivissä on säädetty myös ilmoitettujen ravinnepitoisuuksien sallituista poikkeamista sekä valvonnan järjestämisestä. Direktiivin vaatimukset täyttävien rehujen markkinoinnille ei saa asettaa esteitä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Rehuja koskevat säännökset sisältyvät Suomessa rehulakiin, rehuasetukseen sekä lain nojalla annettuun maa- ja metsätalousministeriön päätökseen hyväksytyistä rehuista (380/86). EY:n rehuluettelo sisältää runsaasti rehuja, joita ei ole Suomen rehuluettelossa. Rehun määritelmä poikkeaa Suomen rehulainsäädännön määritelmästä siinä, että EY:ssä rehu voi sisältää vähäisiä määriä lisäaineita, kun taas meillä tällaista valmistetta pidetään periaatteessa rehuseoksena. Merkintävaatimuksissa säännökset eroavat huomattavasti rehujen sulavuuksien ja energia-arvojen ilmoittamisessa. EY:ssä näitä tietoja ei vaadita ilmoitettavaksi, kun taas meillä niiden ilmoittamista on pidetty tärkeänä. Rehuarvojen laskentajärjestelmissä noudatetaan direktiivin mukaan kansallisia järjestelmiä siipikarjan rehun energia-arvon laskentatapaa lukuunottamatta siihen saakka, kunnes yhtenäinen järjestelmä hyväksytään.

Sopimus merkitsee EY:n rehuluettelon ja sen sisältämien vaatimusten omaksumista Suomessa. Rehulakiin perustuvaa rehujen hyväksymismenettelyä on muutettava ja sallittava aikaisempaa laajemmin erilaisten rehujen käyttö. Hyväksymismenettelyn lisäksi rehulakia on muutettava osittain myös muun muassa rehun määritelmää, ostajalle annettavia tietoja ja merkintöjä sekä tuontia ja valvontaa koskevien säännösten osalta.

Rehuseosten markkinointi

Direktiivi 79/373/ETY muutoksineen koskee rehuseosten markkinointia ja laatuvaatimuksia. Direktiivin tavoitteena on edistää rehuseosten korkeata laatua ja niiden vapaata kauppaa yhteisön alueella.

Direktiivi sisältää rehuseoksen määritelmän ja yleiset laatuvaatimukset sekä merkintä- ja pakkausvaatimukset. Pakkausvaatimusten mukaan rehuseosta saa markkinoida vain sinetöidyssä pakkauksessa tai säiliössä. Poikkeuksia on myönnetty komission direktiivillä rehuseosten markkinoinnin sallimisesta tietyissä tapauksissa sinetöimättömissä pakkauksissa tai säiliöissä (80/511/ETY). Merkintävaatimukset ovat pakollisia tai vapaaehtoisia eikä muita kuin direktiivissä mainittuja tietoja voida periaatteessa vaatia ilmoitettavaksi ("suljettu vakuus"). Tämä merkitsee sitä, että esimerkiksi rehuseoksen sisältämien raaka-aineiden määriä ei voida vaatia ilmoitettavaksi. Rehuseoksen energia-arvo voidaan vaatia tai sallia ilmoitettavaksi vain, jos tällainen tieto on ollut pakollinen tai sallittu jäsenvaltiossa direktiivin antamisajankohtana. Energia-arvojen laskentatavoissa noudatetaan kansallisia laskentajärjestelmiä, kunnes yhteisö hyväksyy yhteisen laskentatavan. Tällainen laskentatapa on toistaiseksi hyväksytty vain siipikarjan rehuseoksille komission direktiivillä siipikarjan rehuseosten energia-arvon laskemisesta (86/174/ETY). Direktiivi sisältää lisäksi säännökset ilmoitetuista pitoisuuksista sallituista poikkeamista sekä säännökset valvonnan järjestämisestä. Direktiivin mukaan tarkoituksena on jatkossa hyväksyä lista sellaisista rehuista, joita on terveydellisistä syistä kiellettävä käyttämästä rehuissa (negatiivilista). Direktiivin vaatimukset täyttävän tavaran markkinointia ei saa estää.

Direktiiviin liittyy komission direktiivi lemmikkieläinten ruokintaan tarkoitettujen rehujen merkinnöistä (82/475/ETY) ja komission direktiivi raaka-aineryhmistä, joita saadaan käyttää muiden eläinten kuin lemmikkieläinten ruokintaan tarkoitettujen rehuseosten merkinnöissä (91/357/ETY). Direktiiveissä on lueteltu rehuryhmänimikkeet, joita rehuseosten koostumustietojen merkinnöissä voidaan käyttää yksittäisten raaka-aineiden ilmoittamisen sijasta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Rehuseoksia koskevat säännökset sisältyvät rehulakiin, rehuasetukseen sekä lain nojalla annettuun maa- ja metsätalousministeriön päätökseen eräiden rehuseosten laatuvaatimuksista (382/86). Rehulain ja rehuasetuksen vaatimukset ostajalle rehuseoksista ilmoitettavien tietojen ja merkintöjen suhteen ovat huomattavasti EY:n vaatimuksia tiukemmat eli meillä on käytössä niin sanottu "avoin vakuus". Eroja on myös rehuseoksen määritelmää koskevissa säännöksissä. Säännökset rehuseosten energia-arvojen ilmoittamisesta sisältyvät rehuasetuksen 9 §:ään ja maatilahallitus on antanut määräykset energia-arvojen laskentatavoista. Näitä määräyksiä tulee direktiivin 86/174/ETY johdosta muuttaa. Lemmikkieläinten rehuseosten merkinnöistä ei meillä ole tällä hetkellä säädetty erikseen.

Direktiivien johdosta rehulakia tulee muuttaa eräiltä osin muun muassa rehuseoksen määritelmää, merkintöjä, pakkaamista sekä tuontia ja valvontaa koskevien säännösten osalta. Pääosin direktiivit saatetaan voimaan lakiin otettavien valtuutussäännösten perusteella annettavilla alemmanasteisilla säännöksillä tai määräyksillä.

Tietyt eläinten ruokintaan käytettävät tuotteet

Direktiivi 82/471/ETY muutoksineen koskee eläinten ruokinnassa proteiinilähteenä käytettäviä kuumennettuja mikrobivalkuaisrehuja ja sellaisia NPN-yhdisteitä, joiden sisältämä typpi ei ole proteiiniperäistä. Direktiivissä on lueteltu sallitut tuotteet. Direktiivin tavoitteena on lainsäädäntöä yhdenmukaistamalla poistaa esteitä ravintoarvonsa vuoksi rehuihin soveltuvien valkuaislähteiden tai niitä sisältävien rehujen kaupasta ja toisaalta varmistaa se, ettei tällaisten tuotteiden käyttö aiheuta vaaraa eläinten tai ihmisten terveydelle.

Direktiivin mukaan liitteessä mainittuja tuotteita tai niitä sisältäviä rehuja saa markkinoida vain, jos ne täyttävät liitteessä mainitut koostumusta, puhtautta, fysikaalis-kemiallisia ja biologisia ominaisuuksia koskevat vaatimukset. Valmistajalla on oikeus rajoitetusti pitää antamiaan tietoja luottamuksellisina. Direktiivissä on otettu huomioon myös mahdollisuus nopeasti rajoittaa tuotteen käyttöä, mikäli siitä aiheutuu vaaraa eläinten tai ihmisten terveydelle. Säännösten perusteella EY:n komissio on muun muassa päätöksellään 85/382/ETY määrännyt jäsenvaltiot kieltämään n-alkaaneilla kasvatettujen Candida-hiivojen käytön rehuna. Direktiivin vaatimukset täyttävien tuotteiden markkinointia ei saa estää.

Direktiiviin liittyy neuvoston direktiivi ohjeista eläinten ruokintaan käytettävien tiettyjen tuotteiden arvioimista varten (83/228/ETY). Siinä on annettu ohjeet edellä mainittuun tuoteluetteloon hyväksyttävältä uudelta tuotteelta vaadittavista tiedoista ja selvityksistä rehuksi käytettävien bakteerimassojen ja hiivojen osalta. Direktiivin tavoitteena on mahdollistaa tuotteen tunnistaminen ja määrittäminen sekä sen ruokinnallisten ominaisuuksien ja tehon sekä terveydellisten seikkojen arvioiminen. Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä uutta tuotetta koskevat asiakirjat laadittavaksi siinä mainittujen ohjeiden mukaisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa direktiiveissä tarkoitettuja tuotteita ei ole luokiteltu omaksi ryhmäkseen, vaan niitä käsitellään lainsäädännössämme rehuina tai rehun lisäaineina. Kaikkia direktiivissä mainittuja tuotteita ei ole meillä hyväksytty rehuina tai rehun lisäaineina käytettäväksi, joten määräyksiä tulee täydentää tältä osin ja toisaalta Suomessa on käytössä eräitä sellaisia tuotteita, joita ei ole EY:ssä hyväksytty käytettäväksi. Tällaisten tuotteiden osalta sopimuksessa on sovittu vastaavasta siirtymäajasta ja hyväksymismenettelystä kuin edellä lisäaineiden kohdalla on selostettu. Uusien tuotteiden arvioimiseen liittyvät ohjeet vastaavat vähäisin poikkeuksin Suomessa voimassa olevia määräyksiä, mutta ovat huomattavasti yksityiskohtaisemmat. Laintasoisena muutoksena direktiivit edellyttävät valtuutussäännösten ottamista rehulakiin sekä lisäksi eräitä muutoksia muun muassa valmisteiden maahantuontia ja valvontaa koskeviin säännöksiin.

Rehulakiin tehtävistä muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys. Esitys tulee sisältämään lain kokonaisuudistuksen.

Kylvösiemenet
Yleinen kuvaus

Liitteessä I luetellut EY:n direktiivit ja päätökset koskevat vilja-, rehu-, öljy-, kuitu- ja vihanneskasvien sekä juurikkaiden kylvösiementen tuottamista ja markkinointia. Lisäksi EY-säädöksiä on annettu peltokasvien yhteisestä lajikeluettelosta sekä vihannes- ja peltokasvien lajiketutkimuksen toteuttamisesta. Yhdenmukaistamisen tarkoituksena on yhtenäisten säännösten avulla poistaa lajikkeisiin ja erilaisiin siementavaran laatuvaatimuksiin perustuneita siementavaran kaupan esteitä.

Liitteeseen I sisältyy varsinaisten kylvösiemendirektiivien lisäksi 9 sellaista direktiiviä tai päätöstä, joissa on annettu tarkempia määräyksiä varsinaisten siemendirektiivien soveltamisesta ja täytäntöönpanosta sekä 69 sellaista EY:n neuvoston tai komission päätöstä, jotka EFTA-valtioiden ja EFTAn valvontaviranomaisen tulee aiheellisella tavalla ottaa huomioon sopimuksen täytäntöönpanossa. Nämä direktiivit ja päätökset eivät päätöstä 90/ 639/ETY lukuunottamatta edellytä Suomessa laintasoista voimaansaattamista.

Laintasoista voimaansaattamista edellyttävät direktiivit ja päätökset

EY:ssä on annettu kylvösiementen tuottamisesta ja markkinoinnista useita direktiivejä, muun muassa direktiivit 66/400/ETY, 66/ 401/ETY, 66/402/ETY, 69/208/ETY, 70/457/ ETY, 70/458/ETY, 72/168/ETY ja 72/180/ETY muutoksineen.

Kylvösiemendirektiivit koskevat niissä lueteltujen viljelykasvien kylvösiementen tuottamista ja markkinointia. Direktiivien tarkoituksena on parantaa ja taata kaupan pidettävän siementavaran laatua ja siten kohottaa kasvinviljelyn tuottavuutta ja edistää siementen vapaata liikkuvuutta yhteisön alueella.

Sääntelyn perusteet ovat direktiiveissä samanlaiset. Markkinoida saadaan vain viranomaisen varmentamia siementavaraeriä, jotka polveutuvat lajikkeen jalostajan tuottamasta lajikkeen lisäysaineistosta. Siementavaran varmentamisella taataan, että myytävänä oleva kylvösiemenerä on lajikkeeltaan oikein nimettyä, että lajike on viljelyarvoltaan tunnettua ja että erä täyttää määrätyt kylvöarvon vähimmäisvaatimukset muun muassa itävyyden suhteen. Vihanneskasvien ja eräiden nurmikasvien siementä saa pitää kaupan myös sertifioimattomana, vihanneskasvinsiementä standardisiemenenä ja nurmikasvinsiementä kauppasiemenenä.

Lajikeluetteloa koskevassa direktiivissä säädetään, että jäsenmaiden tulee järjestää vertailevia lajikekokeita ja pitää luetteloa lajikkeista, jotka osoittautuvat kokeiden perusteella tarkoituksenmukaisiksi viljellä. Luetteloa pidetään vihanneskasveja lukuun ottamatta kaikista kylvösiemendirektiiveissä mainittujen kasvilajien lajikkeista. Kaikki jäsenmaiden lajikeluetteloihin merkityt lajikkeet merkitään komission pitämään lajikkeiden yhteisluetteloon. Yhteisluetteloon merkittyjen lajikkeiden siementavaraa tulee voida vapaasti markkinoida. Vihanneskasvien lajikkeiden nimen määrittelystä on annettu erillinen, sopimukseen sisältyvä komission päätös 90/639/ETY.

Direktiiveissä säädetään myös, että lajikkeen jalostajan on huolehdittava lajikkeidensa ylläpitojalostuksesta. Lajikkeen tulee olla erottuva, yhtenäinen ja pysyvä.

Kylvösiemendirektiiveissä säädetään siitä, kuinka monessa polvessa jalostajan tuottamasta perussiemenluokan siemenestä polveutuvaa sertifioitua siementä saa tuottaa. Useimmilla lajeilla lisäys sallitaan vain kahdessa polvessa. Direktiiveissä säädetään myös eri laatuluokkien siementavaran laatuvaatimuksista, virallisesta näytteenotosta ja tarkastuksesta, myyntipäällyksistä ja tavaran merkitsemisestä virallisella lipukkeella, vakuustodistuksella.

Jos jäsenmaassa on puutetta siementavarasta, komissio voi antaa luvan markkinoida siementavaraa, joka ei täytä vähimmäisvaatimuksia, esimerkiksi itävyysvaatimusta. Tällaisen luvan myöntäminen edellyttää, että muissa jäsenmaissa ei ole tarjolla sopivaa siementavaraa.

Direktiivien mukaan siemenerää ei pidetä hukkakauran saastuttamana, vaikka siitä tarkastuksessa löytyisi yksi hukkakauran siemen. EY:n jäsenvaltiot saavat kuitenkin komission luvalla asettaa maahan tuotavalle viljakasvilajien kylvösiemenelle korkeampia vaatimuksia sen osoittamiseksi, että erä on puhdas hukkakauran siemenistä. Tällaiset vaatimukset saadaan asettaa vain, jos valtiossa on noudatettavana hukkakauran torjuntatoimia. Sopimukseen sisältyy myös direktiivi 74/268/ETY, joka sisältää lisämääräyksiä niistä menettelytavoista, jotka liittyvät direktiivien yleistä hukkakauravaatimusta tiukempien vaatimusten osoittamiseen. Tämä direktiivi ei edellytä Suomessa lainsäädäntömuutoksia.

Yhteisön alueelle saadaan tuoda kolmansista maista vain yhteisluettelossa olevan lajikkeen siementä ja ainoastaan ehdolla, että yhteisö on tunnustanut kysymyksessä olevan maan tuotannon ja ylläpitojalostuksen samanarvoiseksi yhteisössä noudatettavan järjestelmän kanssa.

Sopimuksen liitteen I mukaan Euroopan talousaluetta varten luodaan vuoden 1995 loppuun mennessä yhteinen maatalouskasvien lajikeluettelo siten, että siihen merkitään myös EFTA-valtioiden lajikeluetteloihin merkityt lajikkeet. Siihen saakka sopimuspuolet saavat rajoittaa lajikkeiden markkinointia noudattaen kansallisia määräyksiään.

Sopimukseen on otettu eräitä Suomea koskevia poikkeusmääräyksiä. Niiden mukaan Suomessa saadaan direktiivien estämättä, jollei sopimuspuolten kesken muuta sovita, vuoden 1996 loppuun saakka 1) tuottaa ja markkinoida rehu- ja viljakasvien siementuotannossa kauppasiemenluokan siementavaraa kansallisen lainsäädännön mukaisesti, 2) määrätä viljakasvien valiosiementuotannossa sukupolvien lukumäärästä ja 3) määrätä rehu- ja viljakasvien siementavaran itävyysvaatimuksesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Siementavaran tuottamisesta ja kaupasta on säädetty laissa siementavaran kaupasta sekä sen nojalla annetussa asetuksessa (670/75) ja maa- ja metsätalousministeriön päätöksissä (690/75 ja 960/75). Tuotannon järjestämistä ja kauppaa koskeva sääntely on periaatteiltaan samankaltainen kuin kylvösiemendirektiiveissä. Lain mukaan siementuotanto on järjestettävä laatuluokkajärjestelmän mukaisesti niin, että tiedetään, miten myytävä siemenerä polveutuu jalostajan ylläpitämästä aineistosta. Laatuluokat ovat perussiemenluokka, valiosiemenluokka ja kauppasiemenluokka. Kauppasiemenluokan siementavara ei ole sertifioitua. Maatilahallitus määrää siementavaran vähimmät laatuvaatimukset. Maatilahallituksen on lain mukaan pidettävä luetteloa niistä tärkeimpien kasvilajien lajikkeista, joiden viljely on osoittautunut tarkoituksenmukaiseksi maassamme. Maa- ja metsätalousministeriö voi määrätä, että ainoastaan luetteloon merkittyjen lajikkeiden siementavaraa voi markkinoida.

Siemenkauppalain mukaan maatilahallitus voi, jos siementavaran riittävän kauppaan saannin katsotaan sitä edellyttävän, päättää, että kaupan saadaan pitää muutakin kuin laatuluokkajärjestelmän mukaisesti tuotettua siementä. Maa- ja metsätalousministeriö saa kieltää tai rajoittaa siementavaran maahantuontia, jos siementavara laji- ja lajikeominaisuuksiltaan on sellaista, ettei se sovellu maassamme viljeltäväksi tai sen tuonti aiheuttaisi kasvintuhoojien tai haitallisten rikkakasvien leviämistä.

Suomea koskevat poikkeusjärjestelyt on otettu sopimukseen sen vuoksi, että suurin osa tällä hetkellä markkinoitavasta siementavarasta on kauppasiementä. Viljakasvien siementuotannossa polveutuminen jalostajan tuottamasta erästä sallitaan useammassa sukupolvessa kuin asianomaisessa direktiivissä. Kylvösiemenen itävyys on meillä eräillä lajeilla jäänyt alhaisemmaksi kuin direktiiveissä säädetyt alimmat itävyysvaatimukset. Tuotannon muuttaminen niin, että vilja- ja rehukasvien siemenestä sallittaisiin markkinoitavaksi vain valiosiemenluokan (sertifioitu siemen) siementavaraa, vaatii sopimukseen otetun siirtymäkauden.

Suomessa hukkakauran leviämisen estämisestä ja valvonnasta on säädetty lailla (178/76), joka koskee sekä kotimaista että ulkomaista siementavaraa. Suomi voi EFTAn valvontaviranomaisen luvalla asettaa lisävaatimuksia siitä, että tuontierissä ei ole hukkakauran siemeniä.

Sopimuksen täytäntöönpano voi tapahtua pääosin lakia alemmanasteisilla säännöksillä ja määräyksillä. Direktiivit edellyttävät kuitenkin muutoksia muun muassa siemenkauppalain maahantuontia ja valvontaa sekä vakuustodistuksen merkintöjä koskeviin säännöksiin. Sopimuksen edellyttämistä muutoksista siemenkauppalakiin annetaan erillinen hallituksen esitys, joka tulee sisältämään lain kokonaisuudistuksen.

18 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat varmistamaan, että järjestelyjä, jotka koskevat sopimuksen eläinlääkintä- ja kasvinsuojelumääräyksissä tarkoitettuja tuotteita sekä 23 artiklan a ja b alakohdassa (kaupan tekniset esteet) tarkoitettuja tuotteita, ei vaaranneta muilla kaupan teknisillä esteillä. Tarkoituksena on, että sopimuspuolet eivät voi yksipuolisin toimenpitein ilman hyväksyttävää perustetta heikentää sopimuksella saavutettuja tuloksia niiden tuotteiden osalta, jotka kuuluvat HS-nimikkeistön ryhmiin 1―24 ja joita koskevia määräyksiä sisältyy 17 artiklaan ja 23 artiklan a ja b alakohtaan. Kauppaa voidaan kuitenkin rajoittaa 13 artiklassa mainituilla perusteilla.

Artiklan johdosta ei ole tarpeen ryhtyä lainsäädäntötoimenpiteisiin.

19 artikla. Sopimuksen 19 artiklassa olevan kehittämislausekkeen mukaan sopimuspuolet selvittävät kaikkia maataloustuotekaupassa mahdollisesti esiintyviä vaikeuksia ja yrittävät etsiä niihin sopivimpia ratkaisuja. Sopimuspuolet sitoutuvat jatkamaan yrityksiään tarkoituksenaan toteuttaa maatalouskaupan asteittainen vapauttaminen. Tässä tarkoituksessa ne laativat kaksivuotiskausittain katsauksen maatalouskaupan ehdoista. Ensimmäinen tarkastelu toteutetaan vuoden 1993 loppuun mennessä. Näiden katsausten perusteella sopimuspuolet päättävät kaikenlaisten maatalouskaupan esteiden vähentämisestä. Tämä koskee myös esteitä, jotka aiheutuvat maatalouden valtiollisista, luonteeltaan kaupallisista monopoleista. Velvoitetta sovelletaan kuitenkin osapuolten harjoittaman maatalouspolitiikan kehyksissä ja ottaen huomioon GATT:n Uruguayn kierroksen neuvottelutulokset. Kaupanesteitä poistetaan sopimuksen mukaan vastavuoroisen edun pohjalta, kahden- tai monenvälisinä niin sanottuina suosituimmuusjärjestelyinä, toisin sanoen siten, että etu järjestelyistä koituisi yksinomaan ETA-sopimuksen sopimusosapuolille.

Nämä sopimusmääräykset ovat sovitteluratkaisu yhtäältä EY:n maatalouskaupan asteittaiseen mutta täydelliseen vapauttamiseen tähdänneiden neuvottelutavoitteiden ja toisaalta useiden EFTA-valtioiden kansallisen maatalouspolitiikan ensisijaisuutta korostaneiden kantojen välillä. Kehittämislausekkeen todellinen merkitys selviää vasta sitä käytännössä sovellettaessa. EY tullee siihen vedoten jatkuvasti vaatimaan omaa maatalousvientiään rajoittavien esteiden poistamista.

20 artikla. Artiklassa viitataan pöytäkirjaan 9, jossa on sopimusjärjestelyt eräiden kalataloustuotteiden vapaakaupan laajentamisesta. Pöytäkirjan 1 artiklan mukaan EFTA-valtiot poistavat sopimuksen voimaantullessa tuontitullit ja vastaavat maksut pöytäkirjan lisäyksen 2 taulukossa I luetelluista tuotteista. Näihin tuotteisiin ei myöskään saa soveltaa määrällisiä rajoituksia tai muita vastaavia toimenpiteitä. Pöytäkirjan liitteessä 1 on lohen ja silakan osalta myönnetty Suomelle toistaiseksi poikkeuksia edellä sanotusta. Edellä mainitut vapaakauppajärjestelyt ovat samat, jotka on voimaansaatettu EFTA-valtioiden välillä 1.7.1990 lukien. EY:n osalta pöytäkirja sisältää kolmeen ryhmään jakautuvan tuoteluettelon. Tuoteluettelon ensimmäiseen ryhmään kuuluvat kalataloustuotteet vapautuvat tulleista ja muista tuonnin rajoituksista 1.1.1993 lukien. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat turskakalat, Grönlannin pallas sekä näistä tehdyt kalatuotteet. Ryhmään kuuluvat lisäksi muiden kalalajien määrätyllä tavalla valmistetut fileet sekä mätivalmisteet. Suomen kannalta EY:n tuoteluettelon ensimmäiseen ryhmään kuuluvista tuotteista ovat merkittäviä kirjolohen suolatut tai suolavedessä olevat fileet ja mäti.

EY:n tuoteluettelon toiseen ryhmään kuuluvien tuotteiden osalta tullit alenevat 70 prosenttia vuoteen 1997 mennessä. Toiseen ryhmään kuuluvat silliä, lohta, makrillia ja eräitä äyriäisiä sekä niistä saatavia valmisteita lukuun ottamatta muut kalat ja kalatuotteet. Näistä on Suomen kannalta vientituotteena tärkein kirjolohi ja siitä saadut tuotteet.

Tuoteluettelon kolmanteen ryhmään sisältyvät EY:n antamien myönnytysten ulkopuolelle jäävät kalat ja muut meren tuotteet, eli edellä mainitut silli, lohi, makrilli ja eräät äyriäiset sekä niistä saatavat tuotteet. Koska EY:n tullitariffissa silakka kuuluu sillikaloihin, jää myös se järjestelyjen ulkopuolelle.

Pöytäkirjaan 9 sisältyy määräykset kalataloustuotteita koskevan kilpailun vääristymisen ehkäisemiseksi. Määräykset koskevat toisaalta sopimuspuolten velvollisuutta pyrkiä varmistamaan sellaiset kilpailuolosuhteet, ettei toisten sopimuspuolten tarvitse turvautua polkumyynnin estämistoimenpiteisiin sekä toisaalta valtion tukia ja kalastusalan markkinaorganisaatiota, jotka eivät saa olla kilpailua vääristäviä. Kansallinen lainsäädäntö ei niiltä osin saa olla ristiriidassa EY:n asianomaisten säädösten kanssa. EY:n valtiontukia koskee komission ohje kalastusalan valtion tukien tutkimisesta 88/C/313/09 ja niiden sallittavuus arvioidaan Rooman sopimuksen 92 ja 93 artiklan nojalla. Kalastusalan markkinaorganisaatiota koskee muun muassa asetus 3687/91/ETY ja siinä on määrätty muun muassa kalastusalan tuottajien järjestöistä.

Pöytäkirjan 5 artikla edellyttää lisäksi, että toisen sopimuspuolen lipun alla kulkeville kalastusaluksille taataan samat oikeudet päästä satamiin ja myyntipaikoille ja käyttää niiden laitteistoja kuin sopimuspuolten omilla kalastusaluksilla on. Pöytäkirjaan 9 liittyvän vahvistetun pöytäkirjan mukaan neuvotteluja kalan ja kalatuotteiden vapaasta kauttakulkuoikeudesta jatketaan tarvittaessa sopimuksen voimaantuloon saakka.

Pöytäkirjaan 46 sisältyvän kehittämislausekkeen mukaan sopimuspuolet tarkastelevat mahdollisuutta kalastusalan yhteistyön kehittämiseksi ja vapaakaupan laajentamiseksi ennen vuoden 1993 loppua ja sen jälkeen kahden vuoden välein.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

EY-alkuperää olevien kalataloustuotteiden tuleminen vapaakaupan piiriin edellyttää tullitariffin muuttamista.

Pöytäkirja 9 ei muilta osin tässä vaiheessa edellytä Suomen voimassa olevan lainsäädännön muuttamista. Kalastusalan markkinaorganisaatiosta ei Suomessa ole säännöksiä eikä sopimus edellytä vastaavan järjestelmän luomista. Vapaakaupan tuoteluettelon sisältämien kalataloustuotteiden osalta ei valtiontukea koskevia säännöksiä ole tarpeen muuttaa. Suomessa ei ole voimassa säännöksiä, jotka estäisivät kalastusalusten vapaan pääsyn satamiin ja saaliin markkinoille saattamisen tai kalataloustuotteiden kauttakuljetuksen. Vapaakaupan tuoteluettelon ulkopuolisten kalalajien osalta saaliin tuonti Suomeen edellyttää asianomaisten tullien maksamista.

3 luku Tulliasiain yhteistyö ja kaupan helpottaminen

21 artikla. Sopimuksen 21 artiklan 1 ja 2 kohta käsittelee rajamuodollisuuksien yksinkertaistamista sekä keskinäistä hallinnollista apua tulliasioissa. Artiklan 1 kohdan mukaan sopimuspuolet yksinkertaistavat rajavalvontaa ja muodollisuuksia helpottaakseen kauppaansa. Sitä koskevista järjestelyistä määrätään pöytäkirjassa 10.

Pöytäkirja 10

Pöytäkirja käsittelee tavaroiden kuljetukseen liittyvien muodollisuuksien ja tarkastusten yksinkertaistamista EY- ja EFTA-valtioiden välisillä rajoilla. Pöytäkirjan päätavoitteena on sopimuspuolten rajatarkastusten ja -muodollisuuksien yhdenmukaistaminen ja yksinkertaistaminen.

Suomi on hyväksynyt rajatarkastusten yksinkertaistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 64/85). Tämä yleissopimus on rakenteeltaan yleisempi kuin nyt puheena oleva ETA-sopimuksen pöytäkirja.

Euroopan yhteisö ja EFTA-valtiot ovat vuonna 1987 allekirjoittaneet tavarakaupan muodollisuuksien yksinkertaistamista koskevan (SopS 66/87) sekä yhteistä passitusmenettelyä koskevan yleissopimuksen (SopS 68/87), joilla on yksinkertaistettu tavarakaupan muodollisuuksia ottamalla käyttöön yhtenäisasiakirja (SAD-dokumentti). Asiakirjaa käytetään tuonti- ja vientimenettelyssä sekä tavaran passittamiseksi Euroopan yhteisön ja EFTA-valtioiden kesken. Puheena olevassa pöytäkirjassa passitusmenettely ja siihen liittyvä tavaran esteetön kulku lähtötullitoimipaikasta määrätullitoimipaikkaan on keskeisessä asemassa, ja tämän menettelyn helpottamiseen on pyritty useassa artiklassa.

ETA-sopimuksen pöytäkirja 10 on sopusoinnussa edellä mainittujen voimassa olevien sopimusten kanssa, joskin siinä määrätään tietyiltä osin pitemmälle menevästä yhteistyöstä. Tässä yhteydessä korostetaan myös automaattisen tietojenkäsittelyn hyväksikäyttöä. Tarkastukset ja muodollisuudet suoritettaisiin yleensä pistokokeina. Tämä koskisi myös eläinlääkinnöllisiä ja kasvien sekä kasvituotteiden terveystarkastuksia. Sopimuspuolet voivat kuitenkin poiketa tästä periaatteesta, jos se on välttämätöntä välittömästi uhkaavan vaarallisen kasvitaudin leviämisen estämiseksi. Sopimuspuolet ovat myös velvollisia hyväksymään toisen sopimuspuolen toimivaltaisten viranomaisten suorittamat tarkastukset ja niiden laatimat tavaroiden maahantuontiin ja kauttakuljetukseen liittyvät asiakirjat.

Pöytäkirjan tarkoituksena on edelleen odotusaikojen lyhentäminen raja-asemilla. Sopimuspuolten tulee turvata liikenteen mahdollisimman vapaa kulku. Tätä tarkoitusta tukevat muun muassa tarkastusten ja muodollisuuksien suorittaminen viivytyksettä sekä niiden suorittaminen, jos se on mahdollista, yhdessä paikassa. Tämä koskisi myös eläin- ja kasvitautien estämiseksi suoritettavia tarkastuksia. Tietyn liikenteen osalta raja-asemien aukioloajat olisivat ympärivuorokautisia, jos liikennemäärät sitä edellyttäisivät. Liikenteen sujuvuuden parantamiseksi sopimuspuolet pyrkivät perustamaan pikakaistoja. Näillä toimenpiteillä kaupan osapuolet saavuttavat myöskin kustannusten säästöä.

Sopimuspuolet ovat velvollisia lisäämään yhteistyötä eri tarkastusviranomaisten välillä myös paikallisella tasolla. Pöytäkirjan mukaisia yhteistyömuotoja ovat erityisesti raja-asemilla tapahtuvat liikennejärjestelyt, rinnakkaisten tarkastuspaikkojen perustaminen sekä tehtävien yhdenmukaistaminen. Sopimuspuolet yhdenmukaistavat myöskin tarkastuksia ja muodollisuuksia suorittavien viranomaisten virka-aikoja.

Pöytäkirja ei estä naapurivaltioiden keskinäisen yhteistyön edelleenkehittämistä. Suomi on tehnyt kahdenkeskiset sopimukset rajatulliyhteistyöstä Ruotsin (SopS 23/63) sekä Norjan (SopS 37/69) kanssa. Esimerkiksi Suomen Norjan kanssa tekemä rajatulliyhteistyösopimus mahdollistaa sen, että tietyllä Suomen ja Norjan rajanylityspaikalla toisen maan viranomaiset suorittavat liikenteen tullivalvonnan ja tulliselvityksen molempien maiden puolesta. Sopimus on mahdollistanut myöskin tulliasemien yhteisen miehityksen. Tällaisella yhteistoiminnalla voidaan saada aikaan huomattavia säästöjä.

Pöytäkirja sisältää myös määräyksen sopimuspuolten toimivaltaisten viranomaisten hallinnollisesta avunannosta, jossa noudatetaan 11 pöytäkirjan määräyksiä soveltuvin osin.

* * *

Artiklan 2 kohdan mukaan sopimuspuolet avustavat toisiaan tulliasioissa turvatakseen sen, että tullilainsäädäntöä sovelletaan oikein. Tarkemmat määräykset tätä koskevista järjestelyistä ovat pöytäkirjassa 11.

Pöytäkirja 11

Pöytäkirja laajentaa tulliyhteistyön 18 maan tullihallinnon väliseksi, mikä mahdollistaisi koko Länsi-Euroopan kattavan yhteistoiminnan. Pöytäkirja ei kuitenkaan kata koko tullitoimintaa, vaan EFTA-valtioiden ja EY:n jäsenvaltioiden välille tehtäisiin täydentävä sopimus, joka sisältäisi EY:n toimivallan ulkopuolelle jääviä kysymyksiä koskevat määräykset sekä määräyksiä käytännön yhteistoiminnasta.

Pöytäkirja on samankaltainen kuin keskinäistä avunantoa tulliasioissa koskevat Suomen kahdenväliset sopimukset sekä Tulliyhteistyöneuvoston suositukset ja mallisopimukset. Tarkoituksena on, että kahdenväliset sopimukset jäävät edelleen voimaan.

Kansainvälisen kaupan vilkastuminen ja erityisesti huume- ja talousrikollisuuden kansainvälistyminen ja lisääntyminen ovat tehneet välttämättömäksi kehittää eri valtioiden tulliviranomaisten yhteistyötä kansainvälisten sopimusten avulla. EFTA-valtioiden ja EY:n jäsenvaltioiden välinen yhteistyö on tähän asti perustunut pääasiallisesti kahdenvälisiin sopi- muksiin.

Suomi on tehnyt monenvälisen yhteistyösopimuksen (SopS 44/82) muiden pohjoismaiden kanssa. EY:n jäsenvaltioista Suomella on kahdenvälinen tulliyhteistyösopimus Saksan liittotasavallan (SopS 58/76), Alankomaiden (SopS 31/85), Ranskan (SopS 58/89), Italian (SopS 9/90) ja Yhdistyneen kuningaskunnan (SopS 75/91) kanssa. Tanska on sopimuspuolena muiden pohjoismaiden kanssa tehdyssä monenvälisessä sopimuksessa. Käytännön yhteistyö muiden EY:n jäsenvaltioiden ja EFTA-valtioiden kanssa on perustunut muihin monenvälisiin sopimuksiin ja tulliyhteistyöneuvoston suosituksiin.

Sopimuspuolet antavat toisilleen apua tullilainsäädännön soveltamiseksi oikein. Pöytäkirja ei vaikuta rikosasioissa annettavaan keskinäiseen virka-apuun. Tullilainsäädäntö ja tullit on määritelty niin laajasti, että ne kattavat käytännössä koko tullilaitoksen toimialan ja tullilaitoksen kantamat tullit, verot ja muut maksut.

Toisen sopimuspuolen toimivaltainen hallintoviranomainen on velvollinen pyynnöstä hankkimaan kaikki aiheelliset tiedot, jotta tullilainsäädännön oikea soveltaminen voitaisiin varmistaa. Annettavat tiedot voivat koskea myös tullilainsäädännön vastaisia tekoja. Pyynnöstä on annettava tietoja siitä, onko tavara tuotu maahan asianmukaisesti, ja tarvittaessa ilmoitettava myöskin sovelletut tullimenettelyt. Toimivaltaisen hallintoviranomaisen tulee pyynnöstä valvoa sellaisia henkilöitä, tavaroita tai kulkuneuvoja, joiden tiedetään tai epäillään liittyvän tullilainsäädännön vastaisiin tekoihin.

Sopimuspuolet ovat velvollisia toimivaltansa rajoissa antamaan apua erityisesti sellaisissa tapauksissa, jotka koskevat tullilainsäädännön vastaista tapahtunutta tai tapahtuvaa toimintaa tai tällaiseen toimintaan liittyviä uusia keinoja tai menetelmiä. Avunantovelvollisuus koskee myös tapauksia, joissa on kysymys huomattavasta tavaroiden tuontia, vientiä tai kauttakulkua koskevien säännösten rikkomisesta.

Pöytäkirja edellyttää, että toimivaltainen hallintoviranomainen tai viranomainen, jolle se on virka-apupyynnön toimittanut, ryhtyy toisen sopimuspuolen pyynnöstä asianmukaisiin tutkimuksiin tai antaa hallussaan olevia tietoja. Pöytäkirja sisältää myös poikkeukset avunantovelvollisuudesta. Sopimuspuolet voivat kieltäytyä avunantamisesta, jos avun antaminen saattaa vahingoittaa valtion itsemääräämisoikeutta, yleistä järjestystä (ordre publique), turvallisuutta tai muita olennaisia etuja, koskee muita kuin tulleihin liittyviä valuutta- ja verotussäännöksiä taikka loukkaa teollisia, liike- tai ammattisalaisuuksia.

Pöytäkirjan perusteella toimitetuille tiedoille annetaan tiedot vastaanottavassa valtiossa sama salassapitosuoja, jota sovelletaan samanlaisiin tietoihin kyseisen valtion kansallisen lainsäädännön ja EY:n määräysten mukaan.

Pöytäkirjan perusteella saatuja tietoja voidaan käyttää yksinomaan sen edellyttämiin tarkoituksiin. Muihin tarkoituksiin niitä voidaan käyttää vain toisen sopimuspuolen suostumuksella. Määräykset eivät koske laitonta huumausainekauppaa koskevaa tiedonvaihtoa. Pöytäkirjan perusteella saatuja tietoja ja asiakirjoja voidaan käyttää todistusaineistona selonteoissa, todistajanlausunnoissa ja tuomioistuimissa sopimuksen määräysten mukaisesti.

Keskeistä tullivalvontaviranomaisten toiminnassa on tietojenvaihto. Tietojenvaihto on järjestetty tapahtuvaksi EFTA-valtioiden keskustulliviranomaisten ja EY:n komission asianomaisten viranomaisten sekä soveltuvin osin EY:n jäsenvaltioiden tulliviranomaisten välillä. Tietojenvaihdossa tulee ottaa huomioon tietosuojaa koskevat säännökset. Sopimuspuolet voivat olla suoraan yhteydessä toisiinsa, kun kysymys on kiireellisestä tapauksesta tai asia koskee vain kahta sopimuspuolta. Pöytäkirja mahdollistaa myös paikallisten tulliviranomaisten suoran yhteydenpidon kiireellisissä tapauksissa.

* * *

Sopimuksen 21 artiklan 3 kohta käsittelee yhteistyön vahvistamista kauppamenettelyjen yksinkertaistamiseksi.

Yhteistyö EY:n ja EFTA-valtioiden kesken perustuu Luxemburgin ministerikokouksen julkilausumaan vuodelta 1984. Kauppamenettelyjen yksinkertaistamisen tavoitteena on ollut elektronisen tiedonsiirron edistäminen viranomaisten kesken ja toisaalta viranomaisten ja elinkeinoelämän välillä. Yhteistyö on konkretisoitunut kahteen EY:n hankkeeseen ja ohjelmaan (CD-projekti ja TEDIS-ohjelma).

CD-projektin tavoitteena on kehittää yhteensovitettuja tietokoneistettuja hallinnollisia menettelyjä yhteisön piirissä ja kolmansien maiden kanssa. Painopiste on ollut automatisoitujen tullimenettelyjen kehittämisessä. CD-projekti on käynnistetty vuonna 1986. Se on osa laajempaa kokonaisuutta (CADDIA-ohjelma), joka tähtää tuontia ja vientiä sekä yhteistä maatalouspolitiikkaa koskevan tietotuotannon tehostamiseen.

EFTAn ja EY:n välinen yhteistyö CD-projektissa on käsittänyt yhteisen passitusmenettelyn automatisoinnin pilottiprojektin, yhteisten tullisanomien kehittämisen sekä tulliselvityksessä ja passituksessa käytettävien koodien yhdenmukaistamistyötä.

Merkittävä yhteistyöalue CD-projektin kannalta on ollut EDIFACT-alalla tehty standardointityö. EFTA-valtiot ovat muun muassa osallistuneet EY:n standardityöryhmän kokouksiin. Sen ohella EFTA-valtioiden kustantamana EDIFACT-sihteeristössä työskentelee kaksi henkilöä. ETA-sopimus ei merkittävästi vaikuttane jo käynnissä olevaan yhteistyöhön. Yhteistyömuodot kuitenkin selkiintyvät. Siinä noudatetaan VI osassa mainittuja menettelytapoja.

EY:n neuvosto hyväksyi vuonna 1987 ohjelman elektronisista tiedonsiirtojärjestelmistä, jonka soveltamisaloina ovat kauppa, teollisuus ja hallinto (TEDIS-ohjelma). Sen tavoitteena on välttää suljettujen elektronisten tiedonsiirtoverkkojen lisääntyminen ja edistää sen sijaan yhteensopivien järjestelmien kehittämistä. Erityistä painoa on pantu pienten ja keskisuurten yritysten omista tarpeista lähtevän elektronisen tiedonsiirron (EDI) käytön edistämiseen. Tämän ohella on pyritty tukemaan kansainvälisten ja eurooppalaisten standardien käyttöä lähtökohtana YK:n Euroopan talouskomission suositukset kansainvälisistä kauppamenettelyistä.

TEDIS-ohjelmalla sovitetaan yhteen eri teollisuuden alojen elektronisen tiedonsiirron kehittämistä ja pyritään edistämään ohjelman piiriin kuuluvia pilottiprojekteja ja sanomien standardointia.

Vuosille 1988―89 ulottuneen TEDIS-ohjelman budjetti oli 5,3 miljoonaa ECUa (25 mmk). Heinäkuussa 1991 EY:n neuvosto hyväksyi kolmivuotisen TEDIS-ohjelman II vaiheen, jonka kokonaisbudjetti on 25 miljoonaa ECUa (125 mmk). Ohjelman II vaiheen painopistealueita ovat EDI-sanomien standardointi ottaen erityisesti huomioon televiestinnän tarpeet, elektronisen tiedonsiirron juridiset näkökohdat sekä eurooppalaiset, toimialojen väliset projektit ja selvityksen laatiminen EDIn vaikutuksista yritysten johtamiseen.

Vuoden 1989 loppuun mennessä kaikki EFTA-valtiot allekirjoittivat kahdenväliset sopimukset kaupan elektronisista tiedonsiirtojärjestelmistä (TEDIS-ohjelma) EY:n kanssa. Kunkin EFTA-valtion rahoitusosuus on suhteessa sen ja EY:n jäsenmaiden yhteenlaskettuun markkinahintaiseen bruttokansantuotteeseen. Suomen osuus ohjelman I vaiheesta oli noin 380 000 mk ja II vaiheessa sen on laskettu olevan noin 2,2 mmk, mikä sisältää TEDIS-sihteeristön EFTA-virkailijoiden palkkakustannukset. II vaiheen kustannukset jakaantuvat neljälle vuodelle.

EFTA-valtiot ovat aktiivisesti osallistuneet yhteisön kanssa kauppamenettelyjen eurooppalaisten ja kansainvälisten standardien laatimiseen. Yhteistyön kohteena on erityisesti ollut CD-projekti ja televiestintä. Suomen osallistumisen yhteisön TEDIS-ohjelmaan voidaan katsoa erityisesti helpottavan yhteistyötä sekä auttavan vähentämään uusien kaupan teknisten esteiden syntymisen yhteisön ja EFTA-valtioiden välille. Samoin sen voidaan katsoa edistävän kaupallisten tietojen elektronisen siirron yhteensovitettua kehittämistä kaikkialla Euroopassa.

Suomi on osallistunut ohjelman I vaiheessa kahteen kuljetusalaa ja paperiteollisuutta koskevaan pilottiprojektiin sekä elektronisen tiedonsiirron juridisia ja EDI-tietoisuutta koskeviin tutkimuksiin.

ETA-sopimus korvaa Suomen ja Euroopan talousyhteisön välillä solmitun sopimuksen kaupan elektronisista tiedonsiirtojärjestelmistä (SopS 103/89).

Artiklan 4 kohdan mukaan sen määräyksiä sovelletaan kaikkiin tuotteisiin.

22 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuoli, joka harkitsee suosituimmuuskohtelua nauttiviin kolmansiin maihin soveltamiensa tullien tai vaikutukseltaan vastaavien maksujen tosiasiallisen tason alentamista tai niiden soveltamatta jättämistä, ilmoittaa siitä, mikäli mahdollista, ETA:n sekakomitealle viimeistään kolmekymmentä päivää ennen toimenpiteen voimaantuloa. Se kiinnittää huomiota kaikkiin toisten sopimuspuolten huomautuksiin vääristymistä, jotka voivat aiheutua toimenpiteistä. Artikla vastaa sisällöltään Suomen ja Euroopan talousyhteisön välisen vapaakauppasopimuksen 12 artiklaa.

4 luku Muut tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevat säännöt

23 artikla. Sopimuksen 23 artiklassa viitataan kaupan teknisiä esteitä koskevien sääntöjen osalta liitteeseen II sekä vaatimustenmukaisuuden arvioimista koskevaan pöytäkirjaan 12. Liite II on laajin ETA-sopimuksen liitteistä ja se merkitsee EY:n teknisen lainsäädännön ottamista ETA-säännöiksi. Liitteen mukaan EY-säädösten viittaukset Rooman sopimuksen 30 ja 36 tai 30―36 artiklaan tarkoittavat ETA-sopimusta sovellettaessa ETA-sopimuksen 11 ja 12 tai 11―13 ja 18 artiklaa.

Edelleen viitataan 23 artiklassa liitteeseen III, joka koskee tuotevastuuta. Tuotevastuuta koskevassa liitteessä on määräykset EY:n tuotevastuudirektiivin säännösten ottamisesta ETA-säännöiksi sekä maahantuojan vastuun järjestämisestä.

Kaupan teknisiä esteitä koskevat säännöt
I Moottoriajoneuvot
Yleistä

Kaupankäyntiin vaikuttavina teknillisinä vaatimuksina moottoriajoneuvoista ja niiden osista on annettu tähän mennessä 45 direktiiviä muutoksineen. Suomalaiset ajoneuvomääräykset vastaavat pääosin direktiivejä, mikä johtuu lähinnä siitä, että Suomessa on pitkään sovellettu YK:n ECE-sääntöjärjestelmää. Poikkeuksena ovat ajoneuvojen pakokaasupäästöt ja takaistuinten turvavyövaatimukset, joista on ETA-sopimuksessa siirtymäsäännökset. Moottoriajoneuvoja ja niiden osia koskevat kotimaiset säännökset on annettu asetuksella ja liikenneministeriön päätöksellä.

Henkilöautojen ja pakettiautojen pakokaasuvaatimukset ja niitä koskeva siirtymäaika

Autojen pakokaasuvaatimusten osalta EFTA-valtiot voivat 1.1.1995 saakka noudattaa kansallista lainsäädäntöään. Tämän jälkeen niiden on sallittava myös direktiivien vaatimusten mukaisten autojen pääsy markkinoilleen.

EY:n pakokaasudirektiivin 70/220/ETY sallimat päästöarvot henkilöautoille ovat tällä hetkellä merkittävästi Suomessa ja muissakin EFTA-valtioissa käytössä olevia yhdysvaltalaisia vuoden 1983 (US\'83) ja 1987 (US\'87) päästövaatimuksia lievemmät. EY on kuitenkin jo antanut henkilöautojen pakokaasurajoja tiukentavan direktiivin 91/441/ETY, jossa henkilöautoille tiukennetut raja-arvot vastaavat EY:n oman vertailututkimuksen mukaan yhdysvaltalaisten määräysten vuoden 1983 (US\'83) ja 1987 (US\'87) arvoja. Direktiivi 91/441/ETY koskee uusia tyyppihyväksymisiä 1.7.1992 alkaen ja uusia rekisteriin merkittäviä autoja 1.1.1993 alkaen.

Suomessa on asetuksella (912/88) säädetty yhdysvaltalaisten pakokaasuvaatimusten vuoden 1983 tason (US\'83) raja-arvot pakollisiksi 1.1.1992 tai sen jälkeen Suomessa ensi kertaa käyttöön otettaville henkilöautoille. Uusia henkilöautomalleja vaatimukset ovat koskeneet jo vuoden 1990 alusta.

Kun EY:n muutettu direktiivi tulee 1.7.1992/1.1.1993 vastaamaan vaatimustasoltaan meillä voimassa olevia vaatimuksia, on henkilöautojen pakokaasumääräyksiä muutettava vuoden 1995 alusta niin, että US\'83- vaatimusten rinnalla hyväksytään myös EY:n direktiivin mukaiset autot.

Suomessa on säädetty asetuksella (1295/91) yhdysvaltalaiset vuoden 1990 pakokaasuvaatimukset pakettiautoille siten, että uusien pakettiautomallien tulee täyttää nämä vaatimukset 1.1.1992 alkaen ja kaikkien uutena liikenteeseen käyttöön otettavien pakettiautojen 1.1.1993 alkaen. Nämä pakettiautojen pakokaasuvaatimukset ovat nykyisiä EY-direktiivien raja-arvoja selvästi tiukempia. Direktiivin vaatimuksia tiukemmat pakettiautojen pakokaasuvaatimukset ovat ETA-sopimuksen siirtymäsäännösten mukaan ylläpidettävissä vuoden 1995 alkuun asti. Tämän jälkeen on hyväksyttävä myös EY:n direktiivin mukaiset pakettiautot. EY:n komissio on jo tehnyt ehdotuksen direktiiviksi pakettiautojen pakokaasuvaatimusten tiukentamiseksi.

Raskaan dieselmoottorin pakokaasupäästöt

Kuorma- ja linja-autojen raskaita dieselmoottoreita koskee nykyisin direktiivi 88/77/ETY, joka vastaa tasoltaan muun muassa Yhdysvalloissa ennen vuotta 1991 voimassa olleita vaatimuksia. Tämän direktiivin mukaiset määräykset ovat vuoden 1991 alusta voimassa Suomessa ensi kertaa käyttöön otettaville dieselkäyttöisille linja- ja kuorma-autoille.

EY:ssä on hyväksytty dieselmoottorin pakokaasupäästöjä tiukentava direktiivi 91/542/ ETY, jossa voimassa olevan direktiivin raja-arvoja tiukennetaan 50―60 prosenttia. Direktiivi tulee voimaan moottorien tyyppihyväksymisille 1.7.1992 ja uusien autojen rekisteröinneille 1.10.1993. Raja-arvoja kiristetään edelleen 1.10.1995 jälkeen tyyppihyväksyttävien moottoreiden ja 1.10.1996 jälkeen käyttöön otettavien autojen osalta. Tällöin typenoksidien sallittu määrä alenee noin 15 prosenttia ja hiukkaspäästöjen noin 60 prosenttia. Tulevat rajat ovat tiukemmat kuin Yhdysvalloissa vuonna 1994 voimaan tuleviksi päätetyt arvot.

Tiukennetun EY-direktiivin mukaiset raja-arvot dieselkäyttöisille linja- ja kuorma-autoille on Suomessa tarkoitus ottaa käyttöön EY:n aikataulun mukaisesti. Vuosina 1992 ja 1993 voimaan tulevien raja-arvojen rinnalla hyväksyttäneen myös US\'91 -raja-arvot.

Turvavyöt ja niitä koskeva siirtymäaika

EY:n turvavöitä koskevien direktiivien mukaisesti vyöt voidaan vaatia henkilö- ja pakettiautojen kaikilla istuimilla, ei kuitenkaan sivulle tai taaksepäin suunnatuilla eikä kokoontaitettavilla istuimilla. Ennen 1.7.1997 käyttöön otettavien henkilöautojen takaistuimilla riittää kahden pisteen vyö; muilla istuimilla voidaan vaatia käytettäväksi kolmen pisteen vyötä. Vuonna 1990 annetuilla muutoksilla ulotetaan oikeus kolmen pisteen vyön vaatimiseen 1.7.1997 alkaen takaistuimen vöihin, minkä lisäksi turvavyöt voidaan vaatia kuorma-autossa ja linja-auton suojaamattomilla istuimilla.

Suomen ajoneuvolainsäädännössä EY-direktiivin mukaisia turvavöitä on vaadittu kaikissa nyt voimassa olevan EY-direktiivin tarkoittamissa autoissa. Henkilöauton takaistuimella on vaadittu kolmen pisteen vyö.

ETA-sopimuksessa on EFTA-valtioilla turvavöitä koskeva poikkeus 1.7.1997 saakka. Edellä selostetun mukaisesti tulee EY:n lainsäädäntö vastaamaan muun muassa Suomessa voimassa olevia määräyksiä tuosta päivästä alkaen.

Ajoneuvojen varustevaatimukset ja valosäännökset

Suomen nykyiset vaatimukset ajoneuvojen valoista ja muista varusteista vastaavat jo nyt pääosiltaan EY-direktiivejä. Jäljellä olevat erot valovaatimuksissa, toispuoleisen seisontavalon sekä oikeanpuoleisen takasumuvalon kielto, on tarkoitus vuoteen 1993 mennessä muuttaa vastaamaan EY:n vaatimuksia. Vuoteen 1993 mennessä on myös tarkoitus muiltakin osin tarkistaa ajoneuvoasetuksen (233/82) ja sen täytäntöönpanopäätöksen (150/83) säännöksiä ja määräyksiä siten, että ECE-sääntöihin tai kansallisiin vaatimuksiin nojautuvissa säännöksissä ja määräyksissä otetaan rinnakkaisiksi hyväksymisvaatimuksiksi myös mahdollisesti olemassa olevan EY-direktiivin vaatimukset.

EY:ssä on viimeistelyvaiheessa koko autoa koskevan tyyppihyväksymisdirektiivin (70/156/ ETY) täydentäminen koskemaan ensi vaiheessa henkilöautoja ja jatkossa myös muita autoryhmiä. Direktiivin täydennyksen on tarkoitus tulla voimaan 1.1.1993. Muutoksen voimaantulon jälkeen henkilöautot on hyväksyttävä liikenteeseen tyyppihyväksymisdirektiivin mukaisina ilman kansallisia lisävaatimuksia. Tämä aiheuttaa sen, että Suomessa on muun muassa ajovalojen pesulaitteita, takalasin huurteenpoistolaitetta ja oikeanpuoleista taustapeiliä koskevat henkilöautovaatimukset poistettava.

II Maatalous- ja metsätraktorit

Maatalous- ja metsätraktoridirektiivejä on yhteensä 23 muutoksineen. Niissä on säännökset traktoreiden rakenteesta ja varusteista. Nämä vanhan menettelytavan mukaiset direktiivit edellyttävät traktoreiden tyyppihyväksyntää. Direktiivit eivät koske liikkuvia metsätyökoneita, jotka EY:ssä luetaan konedirektiivin soveltamisalaan kuuluviksi.

Direktiivien edellyttämät kotimaiset määräykset annetaan osin ajoneuvoasetuksessa ja liikenneministeriön päätöksellä ja osin työsuojeluhallituksen ― sekä tarvittaessa valtioneuvoston ― päätöksen muutoksella. EY:n vaatimukset ovat melun osalta Suomessa voimassa olevia määräyksiä lievemmät.

III Nosto- ja käsittelylaitteet
Sähköhissit

Sähköllä toimivista hisseistä on annettu direktiivi 84/529/ETY muutoksineen. Tämä direktiivi liittyy hissien rakentamiseen ja käyttöönottoon. Määräaikaisista tarkastuksista ei EY:ssä ole yhdenmukaistettuja määräyksiä. Direktiivin mukaan voidaan edelleen jatkaa aikaisempia kansallisia menettelyjä. Suomessa voimassa olevat menettelyt poikkeavat jonkin verran direktiivin mukaisista menettelyistä. Kuitenkin myös direktiivin mukaiset hissit on hyväksyttävä käyttöön Suomessa. Tämä edellyttää hissejä koskevan kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksen muuttamista.

EY:ssä on parhaillaan käynnissä hissidirektiivin muutostyö. Suomessa on hissejä koskevat määräykset annettava sähkölain nojalla. Tilanteen selkeyttämiseksi voi sähkölain muutoksen yhteydessä olla tarpeen määritellä raja hissien ja nostolaitteiden välillä.

Muut nosto- ja käsittelylaitteet

Nosto- ja mekaanisia käsittelylaitteita koskevat säännökset ja määräykset jakaantuvat Suomessa yhtäältä työturvallisuuslakiin ja sen nojalla annettuihin määräyksiin ja toisaalta sähkölakiin ja sen nojalla annettuihin määräyksiin. EY:n konedirektiivin muutos (91/368/ETY), joka tulee voimaan 1.1.1993 alkavalla ja 1.7.1995 päättyvällä siirtymäajalla, koskee tässä mainittuja nosto- ja käsittelylaitteita ja kumoaa 1.1.1996 mennessä niitä koskevat erilliset direktiivit. Nosto- ja käsittelylaitedirektiivien edellyttämät kotimaiset työturvallisuuden alaan kuuluvat määräykset annetaan valtioneuvoston päätöksellä ja muut määräykset annetaan sähkölain nojalla. Uudet määräykset valmistellaan konedirektiiviä vastaaviksi. Ennen direktiivin voimaantuloa Suomessa hyväksytään myös tässä tarkoitettujen kumottavien direktiivien mukaisesti valmistetut koneet.

IV Kotitalouskoneet

Kotitalouskoneista ja sähköliesistä on EY:ssä annettu direktiivit 79/530/ETY ja 79/531/ ETY, joissa on sähkönkulutuksen merkitsemistä koskevia säännöksiä. Direktiivit ovat luonteeltaan vapaaehtoisia, mutta jos ne halutaan saattaa voimaan, voidaan säännökset antaa kuluttajansuojalain (38/78) nojalla annettavalla asetuksella.

V Kaasulaitteet

Euroopan yhteisön kaasulaitteita koskeva direktiivi (90/396/ETY) sisältää kaasumaista polttoainetta käyttäviä laitteita koskevat oleelliset turvallisuusvaatimukset sekä säännökset muun muassa laitteiden tarkastus- ja hyväksymismenettelystä. Suomessa kaasulaitteita koskevat säännökset ja määräykset perustuvat lakiin räjähdysvaarallisista aineista. Laki antaa riittävät valtuudet myös direktiivin noudattamiseksi tarvittavien säännösten antamiseen. Laissa annetaan myös jo tarvittavat laitteiden markkinointia ja sen rajoittamista koskevat säännökset. Lain nojalla on annettu kaasulaitteita koskevat alemmanasteiset säännökset ja määräykset neste- ja maakaasuasetuksissa (316/79) ja (623/87) sekä vastaavissa kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksissä (317/79) ja (624/87). Niitä on tarve tarkentaa ja täsmentää muun muassa kaasulaitteita koskevien oleellisten turvallisuusvaatimusten, vaatimustenmukaisuuden varmentamisen, merkintävaatimusten sekä toimielimiä koskevien vaatimusten suhteen. Muutokset merkitsevät muun muassa kaasulaitteiden valmistuksen valvonnan tiukkenemista. Sitä koskevia määräyksiä ei nykyisin ole lainkaan Suomen lainsäädännössä.

VI Rakennuskoneet ja -laitteet

Rakennuskoneita ja -laitteita koskevat direktiivit liittyvät Suomessa yhtäältä työturvallisuuslain ja toisaalta ympäristölainsäädännön, lähinnä meluntorjuntalain (382/87), soveltamisalaan. Näistä direktiiveistä kaatumisen ja putoavien esineiden varalta asennettuja suojarakenteita koskevat direktiivit kumoutuvat EY:n konedirektiivin muutoksen (91/368/ETY) tullessa voimaan 31.12.1995. Työturvallisuuslainsäädännön osalta muutokset annetaan valtioneuvoston päätöksellä kuitenkin siten, että suojarakenteita koskevat määräykset annetaan konedirektiiviä vastaavasti.

Valvonnan osalta rakennuskoneita ja -laitteita koskee sama kuin konedirektiivin soveltamisalaan kuuluvia koneita. Asiaa selostetaan XXIV kohdassa (koneet).

EY:ssä on annettu useita direktiivejä rakennuskoneiden ja -laitteiden melupäästöjen enimmäisarvoista ympäristön suojelemiseksi.

Rakennuskoneiden ja -laitteiden katsotaan täyttävän direktiivien vaatimukset, jos niille on suoritettu direktiivien mukainen melumerkintä. Ilmoitetut tiedot ovat takuuarvoja. Valmistaja takaa, ettei yksikään valmistettu laite ylitä niitä. Rakennuskoneiden melupäästöjen enimmäisarvot ovat melko korkeita ja niitä onkin tarkoitus asteittain laskea. Ympäristöministeriö valmistelee meluntorjuntalain nojalla valtioneuvoston päätökset, joilla rajoitetaan rakennuskoneiden melupäästöt EY:n säännösten mukaisiksi.

VII Muut koneet

Melupäästön enimmäisarvot on EY-jäsenvaltioissa säädetty rakennuskoneiden lisäksi ruohonleikkureille. Vastaavat enimmäisarvot on tarkoitus saattaa voimaan Suomessa meluntorjuntalain nojalla annetulla valtioneuvoston päätöksellä.

Suurimmille ruohonleikkureille on direktiivissä 181/88/ETY säädetty enimmäisarvo myös käyttäjän paikalla vallitsevalle melutasolle. Työministeriö valmistelee määräykset, joilla vastaava enimmäisarvo saatetaan voimaan Suomessa.

VIII Paineastiat

Jäsenvaltioiden paineastioita sekä niiden tarkastusmenetelmiä koskevan lainsäädännön lähentämisestä annettu direktiivi 76/767/ETY, jäljempänä yleisdirektiivi, sisältää yleiset säännökset paineastioiden tyyppihyväksymis- ja tarkastusmenettelyistä. Sitä täydentävät erilliset direktiivit, joissa on säädetty kunkin paineastiaryhmän suunnittelun ja tarkastusmenetelmien teknisistä vaatimuksista. Merkitystä voidaan arvioida olevan lähinnä yleisdirektiivin 22 artiklalla, joka koskee sellaisia paineastioita, joista ei ole annettu erillisdirektiiviä. Sen mukaan jäsenvaltioiden tulee vastavuoroisesti hyväksyä toisissa jäsenvaltioissa paineastioille tehdyistä tarkastuksista annetut selostukset ja todistukset. Toteutuessaan tämä merkitsee EFTA-valtioiden välisten paineastiatarkastusten vastavuoroisen tunnustamisjärjestelmän lakkaamista sekä tehtyjen kahdenkeskisten sopimusten merkityksen huomattavaa vähenemistä. Yleisdirektiivin täytäntöönpano edellyttää paineastia-asetuksen (549/73) vähäistä muuttamista.

Yleisdirektiiviä täydentävät erillisdirektiivit koskevat kaasupulloja. Näissä direktiiveissä säädettyjen teknisten vaatimusten rinnalla saadaan käyttää kansallisia säännöksiä ja määräyksiä, joten niiden merkitys jää vähäiseksi. Ne edellyttäisivät vähäisiä muutoksia kuljetettavista kaasusäiliöistä annettuun kauppa- ja teollisuusministeriön päätökseen (641/78).

Jäsenvaltioiden yksinkertaisia paineastioita koskevien lakien yhdenmukaistamisesta annettu direktiivi (87/404/ETY) on ainoa paineastioita koskevista direktiiveistä, joka on laadittu uuden menettelytavan mukaisesti. Direktiivi sisältää säännökset yksinkertaisten paineastioiden rakenteesta, valmistuksesta ja ensimmäisestä rakennetarkastuksesta. Direktiivin voimaansaattaminen merkitsee suomalaisten turvallisuusvaatimusten lievää tiukentamista. Käytönaikaiseen valvontaan sovelletaan edelleen voimassa olevaa kansallista säännöstöä.

Aerosolipakkauksista on annettu direktiivi 75/324/ETY. Direktiivi edellyttää valtioneuvoston aerosoleista antaman päätöksen (67/73) muuttamista muun muassa pakkausten tarkastusten osalta.

IX Mittauslaitteet

Euroopan yhteisössä on voimassa kansainvälistä mittayksikköjärjestelmää koskeva direktiivi 80/181/ETY. Direktiivin nojalla EY:ssä noudatetaan SI-mittayksikköjärjestelmää, joten ETA-sopimuksen voimaansaattaminen ei aiheuta muutoksia tältä osin Suomessa.

Euroopan yhteisön mittauslaitteita ja metrologista tarkastustoimintaa koskevassa direktiivissä (71/316/ETY) on annettu muun muassa yleiset säännökset mittauslaitteiden tyyppihyväksymis- ja tarkastusmenettelystä. Sitä täydentävät erilliset mittaamista ja mittauslaitteita koskevat direktiivit, jotka koskevat myös sellaisia laitteita, jotka Suomessa jäävät vakaustoiminnan ulkopuolelle. Mittaamista ja mittauslaitteita koskevat direktiivit ovat vapaaehtoisia siten, että niiden rinnalla sallitaan kansalliset säännökset ja määräykset. Tämän vuoksi näiden direktiivien voimaansaattaminen Suomessa ei edellytä voimassa olevien mittaamista ja mittauslaitteita koskevien säännösten ja määräysten kumoamista, vaan ainoastaan niiden täydentämistä direktiiveissä kuvatuilla menettelyillä.

Eniten muutoksia Suomessa aiheutuu ei-itsetoimivia vaakoja koskevasta direktiivistä (90/384/ETY), joka ainoana mittauslaitteita koskevista direktiiveistä on laadittu uuden menettelytavan mukaisesti. Se on pakollinen eikä sen rinnalla sallita ristiriidassa olevia kansallisia säännöksiä ja määräyksiä. Direktiivin soveltamisala on mittayksiköistä ja mittaamisvälineiden vakaamisesta annetun lain (vakauslaki, 219/65) soveltamisalaa laajempi, mutta tämän ei arvella aiheuttavan ongelmia käytännössä. Merkittävin ero nykyjärjestelmään verrattuna on se, että tyyppihyväksyntöjä ja vakauksia tekevät niin sanotut ilmoitetut laitokset. Vakauslain soveltamisalaan ei kuitenkaan ole vielä tarkoitus puuttua. Tämä on mahdollista direktiivin siirtymäsäännöksen takia: direktiivi tulee saattaa voimaan EY:n jäsenvaltioissa 1.1.1993 mennessä, mutta jäsenvaltioiden on kuitenkin sallittava kymmenen vuoden ajan voimaantulopäivästä lukien ennen voimaantuloa noudatettujen säännösten ja määräysten mukaisten mittauslaitteiden markkinointi ja käyttöönotto.

X Sähkölaitteet
Pienjännitedirektiivi ja sitä koskeva siirtymäaika

Pienjännitedirektiivi (73/23/ETY) määrittelee yleisellä tasolla sähkölaitteiden (vaihtovirralla 1 000 V asti, tasavirralla 1 500 V asti) turvallisuusvaatimukset.

Pienjännitedirektiivin voimaansaattaminen merkitsee oleellista muutosta sähköturvallisuusjärjestelmäämme. Tähän saakka suuren yleisön käyttöön tulevilta sähkölaitteilta on vaadittu pakollista ennakkotarkastusta ja hyväksymistä niiden sähköturvallisuuden suhteen (sähkölain 36 §). Suomi, Ruotsi ja Islanti voivat pitää 31 12.1993 asti kansalliset määräyksensä, minkä jälkeen on viimeistään otettava pienjännitedirektiivin mukaiset menettelyt käyttöön.

Pienjännitedirektiivin mukaan riittää vähimmäisvaatimuksena laitteen valmistajan vakuutus siitä, että laite on direktiivissä säädettyjen vaatimusten mukainen. Direktiivissä säädetyt yleiset turvallisuusvaatimukset sinänsä vastaavat nykyisiä turvallisuusvaatimuksiamme yleisellä tasolla. Näin ollen sähkölakiin on tehtävä muutos tarkastus- ja vakuutuksenantomenettelyn osalta.

Räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettävät sähkölaitteet ja sähkömagneettinen yhteensopivuus

Räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettäviä sähkölaitteita koskevat direktiivit (76/117/ETY, 79/196/ETY ja 82/130/ETY) edellyttävät joko EN-standardien mukaisuutta, joka on varmennettu hyväksymismenettelyllä, tai hyväksytyn elimen antamaa tarkastustodistusta. Sähkömagneettista yhteensopivuutta koskevan direktiivin (89/336/ETY) vähimmäisvaatimus on valmistajan vakuutus. Sekä räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettäviä sähkölaitteita koskevat direktiivit että sähkömagneettista yhteensopivuutta koskeva direktiivi (89/336/ETY) edellyttävät tarkastus- ja valvontatoimintaan liittyvien valtuuksien säätämistä lain tasolla.

Terveydenhuollon laitteet ja tarvikkeet
Sähkökäyttöiset lääkintälaitteet

Suomessa on suurelle osalle sähkökäyttöisiä lääkintälaitteita säädetty pakollinen ennakkotarkastus. Sähkökäyttöisiä lääkintälaitteita koskevassa direktiivissä (84/539/ETY) ei edellytetä pakollista ennakkotarkastusta. Valmistajan vakuutus direktiivinmukaisuudesta riittää. Direktiivi on niin sanottu vanhan menettelytavan mukainen direktiivi eli se sisältää yksityiskohtaisia teknisiä vaatimuksia. Sen säännökset eivät ole ajan tasalla ja sitä joudutaankin tarkistamaan muun muassa standardien osalta. Direktiivin voimaansaattaminen Suomessa merkitsee kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksen (234/84) nojalla annettujen määräysten tarkistamista direktiivin soveltamisalaan kuuluvien laitteiden osalta. Direktiivissä mainitsemattomien sähkökäyttöisten lääkintälaitteiden osalta jatketaan nykyistä tarkastuskäytäntöä.

Aktiiviset implantoitavat laitteet ja tarvikkeet

Aktiivisia implantoitavia lääketieteellisiä laitteita koskeva direktiivi (90/385/ETY) on niin sanottu uuden menettelytavan mukainen direktiivi. Aktiiviset implantoitavat lääketieteelliset laitteet, joita ovat muun muassa sydäntahdistimet ja insuliinipumput, kuuluvat Suomessa sairaanhoitotarvikelain (997/84) soveltamisalaan. Direktiivissä on annettu tuotteita koskevat olennaiset vaatimukset ja tuotteiden markkinoille pääsyä koskevat menettelyt. Vaikka osa sairaanhoitotarvikelain säännöksistä vastaa sisällöltään direktiivissä säädettyjä vaatimuksia, muutetaan sairaanhoitotarvikelakia tuotteiden valvontaan ja tuotteiden markkinoille hyväksymiseen liittyvien säännösten osalta. Valvontaa varten perustetaan kansallinen valmistajarekisteri sekä vaaratilanteiden ilmoittamista varten tiedonvälitysjärjestelmä. Tuotteiden hyväksyminen ensi kertaa markkinoille edellyttää kliinistä testausta, mikä puolestaan merkitsee tutkimussuunnitelmien käsittelyjärjestelmän perustamista. Näistä muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

XI Tekstiilit

ETA-sopimuksen tekstiilejä koskevissa direktiiveissä säädetään tekstiilituotteiden kuitusisällön ilmoittamisesta sekä ilmoittamismenettelyyn liittyen tekstiilikuitusekotteiden analyysimenetelmistä. Suomen lainsäädännössä ei ole näitä koskevia vaatimuksia. Kuitusisällön ilmoittamista koskevat säännökset annetaan kuluttajansuojalain nojalla annettavalla asetuksella.

XII Elintarvikkeet

EY:n neuvoston direktiivi virallisesta elintarvikevalvonnasta (89/397/ETY) lähtee siitä, että valvonta tulee ensi sijassa järjestää kansallisesti kansallisten tarpeiden pohjalta. Komission tehtävänä on jäsenmaiden vuosittaisten kertomusten pohjalta antaa suosituksia kansallisten elintarvikevalvontaohjelmien yhdenmukaistamiseksi. Direktiivissä korostetaan jäsenmaiden oikeutta valita valvonnan kannalta sopivin tarkastusvaihe. Tarkastusten on oltava säännöllisiä ja katettava tuotannon ja jakelun kaikki vaiheet. Direktiivi edellyttää, että vientituotteita ei saa jättää asianmukaisen tarkastustoiminnan ulkopuolelle sillä perusteella, että tuote aiotaan viedä yhteisön ulkopuolelle.

EY:n valvontadirektiiviin sisältyy myös vaatimus, että toiseen jäsenvaltioon tarkoitetut tuotteet tarkastetaan yhtä huolellisesti kuin omalla alueella markkinoitavat tuotteet. Tältä osin elintarvikelakia tullaan muuttamaan. Asiaan liittyvät selvitystyöt ovat parhaillaan käynnissä ja samassa yhteydessä joudutaan selvittämään myös elintarviketarkastusten maksullisuus kotimaassa.

Direktiivin sisältämät periaatteet vastaavat olennaisesti Suomen valvontajärjestelmää. Elintarvikevirasto ryhtyy toiminta- ja taloussuunnitelmansa mukaisesti laatimaan vuonna 1992 kansallista elintarvikevalvontaohjelmaa.

Elintarvikeala käsittää EY:ssä erittäin laajan säännöskokonaisuuden. ETA-sopimuksen liitteessä II luetellaan 54 elintarvikkeita koskevaa EY-säädöstä muutoksineen. Suomen puolelta ei ole katsottu olevan tarvetta siirtymäaikoihin tai pysyviin poikkeuksiin. Toisaalta on huomattava, että kysymys EY:n voimassa olevasta säännöstöstä on eräiltä osin varsin epäselvä. Esimerkiksi elintarvikkeiden lisäaineita koskevat varsin laajat sääntelyt on katsottava pitkälti vanhentuneiksi, vaikka nimenomaisia viranomaispäätöksiä tästä ei ole. EY:ssä on tällä kuten eräillä muillakin vanhentuneiksi katsottavilla aloilla aloitettu sääntely käytännöllisesti katsoen alusta niin sanottujen yleisdirektiivien pohjalta. ETA-sopimuksen johdosta uusitaan määräyksiä Suomessa muun muassa seuraa-villa keskeisillä aloilla: elintarvikkeiden pakkausmerkinnät, lisäaineet, elintarvikkeen kanssa kosketuksiin joutuvat tarvikkeet ja elintarvikkeiden vieraat aineet.

XIII Lääkkeet
Yleistä

Lääkevalmisteita koskevaan liitesäännöstöön kuuluu yksi asetus ja 14 direktiiviä muutoksineen. Lainsäädännön muutostarpeita aiheuttavat direktiivit 65/65/ETY, 75/319/ETY ja 81/851/ETY muutoksineen. Lääkelain muuttamista edellyttää lisäksi ammatinharjoittamiseen liittyvä, farmasian alan toimintaa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta annettu direktiivi 85/ 432/ETY. Muiden liitesäännöstöön kuuluvien lääkealan EY-säädösten edellyttämät muutokset toteutetaan joko asetuksia tai sitä alemmantasoisia määräyksiä muuttamalla.

Lääkkeiltä vaaditaan useimmista muista tuotteista poiketen tuotekohtainen myyntilupa. EY:n lääkealan yhdenmukaistamistyö on tähdännyt tämän vuoksi ennen kaikkea myyntilupajärjestelmien yhdenmukaistamiseen. Lääkevalmisteiden hyväksymismenettelyjen yhdenmukaistamisella ja lääkeviranomaisten yhteistoiminnan lisäämisellä EY:ssä pyritään lopulta siihen, että muut jäsenvaltiot tai yhteisö hyväksyisivät yhden jäsenvaltion viranomaisten suorittaman arviointityön, jolloin uudet lääkevalmisteet pääsisivät tehokkaammin ja nopeammin yhteisön koko markkinoille. Tämä puolestaan edistäisi Euroopan lääketeollisuutta ja -kauppaa lääketurvallisuudesta tinkimättä, minkä EY on asettanut keskeiseksi tavoitteeksi. EY:n päähuomio lääkealalla kiinnittyy niin sanotun tutkivan, voimakkaasti vientiin tähtäävän lääketeollisuuden aseman turvaamiseen tavoitteena kannustaa uusien innovaatioiden syntymistä jäsenmaissa.

Tuotekohtaisen myyntilupajärjestelmän takia lääkkeet eivät liiku vapaasti valtioiden välillä pelkästään vaatimuksia yhdenmukaistamalla. Lääkealan ydinkysymys koskee tämän vuoksi osallistumista lääkkeiden myyntilupia koskevaan, EY:n piirissä tapahtuvaan päätöksentekomenettelyyn ja sitä edeltävään arviointiin.

EY:ssä on direktiivillä 87/22/ETY perustettu korkean teknologian lääkkeitä koskeva yhteistoimintajärjestelmä, jonka mukaisesti jäsenvaltioiden tulee lausuntoa varten alistaa tällaisen lääkkeen myyntilupahakemus lääkevalmistekomitealle (CPMP) ja eläinlääkkeiden osalta eläinlääkekomitealle (CVMP). Muiden lääkkeiden osalta jäsenvaltioiden on direktiivin 75/319/ETY perusteella mahdollista lääkkeiden myyntilupien myöntämiseen tai niiden peruuttamiseen liittyvissä erimielisyystapauksissa hankkia asiasta lääkevalmiste- tai eläinlääkekomitean lausunto. Lausunnot eivät ole sitovia.

EY:n nykyiset myyntilupamenettelyjä koskevat säännökset eivät lääkevalmiste- ja eläinlääkekomitean lausuntojen sitomattomuuden vuoksi ole merkinneet lääkkeiden liikkumisen vapautumista EY-maiden välillä. Komission ehdotus lääkkeiden uudeksi myyntilupajärjestelmäksi tullee kuitenkin muuttamaan tilannetta tässä suhteessa. Komission alaisuuteen perustetaan itsenäinen EY:n lääkearviointivirasto, jonka tehtävänä on muun muassa koordinoida EY:n nykyisistä järjestelmistä kehitettyä kahta myyntilupamenettelyä. Korkean teknologian lääkkeille ja uusille molekyyleille luvat myöntää komissio saatuaan asiasta lääkearviointiviraston lausunnon. Myös hajautetussa järjestelmässä eli niin sanotuille tavallisille lääkkeille myönnettävien lupien kohdalla komissio tulee jäsenvaltioiden välisissä ristiriitatilanteissa antamaan jäsenmaita sitovia päätöksiä.

ETA-sopimus merkitsee lääkealalla ennen kaikkea lääkkeitä koskevien säännösten yhdenmukaistamista. Yhdenmukaistamisesta ei seuraa välitöntä lääkkeiden liikkumisen vapautumista valtioiden välillä, koska sitovaa menettelyä koskevat järjestelmät ovat EY:ssäkin vasta valmisteilla.

Neuvoston direktiivi, annettu 26 päivänä tammikuuta 1965, lääkevalmisteita koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä (65/65/ETY), muutoksineen

Direktiivi on lääkkeitä koskeva perusdirektiivi, jossa on annettu lääkevalmisteiden myyntilupien myöntämistä ja peruuttamista koskevat tärkeimmät säännökset.

Direktiivi edellyttää lääkelaissa olevan lääkkeen määritelmän täydentämistä kattamaan myös ihmisen tai eläimen elintoimintojen muuttamiseksi annettavat aineet tai yhdistelmät.

Lääkevalmisteen myyntilupa voidaan direktiivin mukaan jättää myöntämättä vain lääkevalmisteen turvallisuuteen, tehoon ja laatuun liittyvillä perusteilla. Säännös merkitsee sitä, että lääkevalmisteen hinnan kohtuullisuutta ei enää voida asettaa myyntiluvan edellytykseksi ja että tätä tarkoittava lääkelain säännös on näin ollen kumottava.

Myyntiluvan hakemiseen oikeutettujen piiriä tulee laajentaa siten, että lupaa voi hakea lääkkeen kauppaantuonnista vastaava henkilö, kun hakijana voi lääkelain mukaan tällä hetkellä olla vain valmistaja.

Direktiivissä edellytetään, että myyntilupahakemuksen käsittely suoritetaan 120 päivän kuluessa hakemuksen jättämisestä. Poikkeuksellisissa tapauksissa määräaikaa voidaan pidentää 90 päivällä. Direktiivin enimmäiskäsittelyaikavaatimuksen noudattaminen merkitsee Suomen lääkevalvontajärjestelmän kehittämistä ja siihen varattavien voimavarojen lisäämistä. Lääkelakiin lisätään säännös, jonka perusteella käsittelyajoista säädettäisiin asetuksella.

Direktiivi edellyttää lisäksi lääkelain lääkevalmisteen myyntiluvan voimassaoloaikaa koskevien säännösten muuttamista siten, että lupa on nykyisen vuoden sijasta voimassa viisi vuotta kerrallaan, sekä myyntiluvan väliaikaista peruuttamista koskevien säännösten täydentämistä.

Toinen neuvoston direktiivi, annettu 20 päivänä toukokuuta 1975, lääkevalmisteita koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä (75/319/ETY), muutoksineen

Direktiivissä on annettu muun muassa myyntiluvan hakemista koskevia, direktiiviä 65/65/ETY täydentäviä säännöksiä sekä lääkkeiden valmistusta ja kolmansista maista tapahtuvaa tuontia koskevia säännöksiä.

Direktiivin 1.1.1992 voimaantulleen, sanotun ajankohdan jälkeen jätettyjä myyntilupahakemuksia koskevan muutoksen mukaan lääkepakkaukseen tulee sisällyttää pakkausseloste, jollei kaikkia direktiivissä mainittuja tietoja ole jo ilmoitettu itse pakkauksessa tai sen ulommassa päällyksessä. Lääkelakiin tulee lisätä säännös, jolla sosiaali- ja terveyshallitus valtuutetaan antamaan määräyksiä pakkausselosteen sisällyttämisestä lääkepakkaukseen.

Lääkkeiden valmistusta tai kolmansista maista tapahtuvaa tuontia koskeville lupahakemuksille on direktiivissä asetettu 90 päivän enimmäiskäsittelyaika. Direktiivissä asetetaan myös EY:n ulkopuolisista maista tulevien lääkkeiden tarkastusvelvollisuus, josta voidaan luopua vain rajoitetuin edellytyksin. Lääkelakiin otetaan valtuutussäännökset, joiden nojalla käsittelyajoista ja talousalueen ulkopuolisista maista tuotavien lääkkeiden laaduntarkastuksesta säädettäisiin asetuksella.

Direktiivin mukaan viranomaiset voivat poikkeuksellisissa ja perustelluissa tapauksissa sallia valmistajien ja kolmansista maista valmisteita maahantuovien suorituttaa valmistuksen tiettyjä vaiheita tai valmisteen tiettyjä tarkastuksia kolmansilla osapuolilla. Direktiivi edellyttää lääkelain niin sanottua rahtityötä koskevien säännösten muuttamista sen säännöksiä vastaaviksi.

Direktiivi edellyttää myös lääkelain vientitodistusten antamista koskevan säännöksen muuttamista velvoittavaksi, lääkevalmisteen jakelun kieltämistä ja kaupasta pois vetämistä koskevien säännösten täydentämistä sekä lääkkeiden valmistus- tai tukkukauppaluvan peruuttamista koskevan säännöksen ottamista lääkelakiin.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä syyskuuta 1981, eläinlääkkeitä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (81/851/ ETY), muutoksineen

Direktiivillä on annettu eläinlääkkeiden valmistuksen ja kauppaantuonnin osalta vastaavat säännökset kuin direktiiveillä 65/65/ETY ja 75/319/ETY on annettu ihmisille tarkoitettujen lääkkeiden osalta. Suomessa eläinlääkkeiden valmistusta ja kauppaantuontia koskevat samat lääkelain säännökset kuin humaanilääkkeitäkin.

Vuonna 1990 maassamme uudistettiin eläinten lääkitsemistä koskeva normisto laki- ja asetustasolla, jolloin EY:n vastaavat säännökset pyrittiin ottamaan huomioon. EY:n säännökset eivät edellytä näiltä osin laintasoisia muutoksia.

Direktiivin säännösten direktiivillä 90/ 677/ETY tapahtunut laajentaminen koskemaan myös eläinlääkinnässä käytettäviä rokotteita, seerumeita ja tuotteita, joille voidaan määritellä immuunitaso, edellyttää eläintautilain 11 §:n muuttamista siten, että tuotteen valmistus ja hallussapito voidaan kieltää sekä antaa muita asiaa koskevia määräyksiä.

* * *

Lääkelain 43 §:ssä apteekkiluvan erääksi edellytykseksi säädetty vaatimus Suomen kansalaisuudesta tulee poistaa tutkintotodistusten tunnustamista koskevassa VII liitteessä mainitun direktiivin 85/432/ETY nojalla ETA-valtioiden kansalaisten osalta.

XIV Lannoitteet

ETA-sopimukseen liittyvät EY:n lannoitedirektiivit koskevat jäsenvaltioiden lannoitelakien, näytteenottomenetelmiä ja lannoitteiden analysointia koskevien lakien sekä yksiravinteisia runsastyppisiä ammoniumnitraattilannoitteita ja niiden ominaisuuksien, raja-arvojen ja räjähtämättömyyden valvontamenetelmiä koskevien säännösten yhdenmukaistamista. Niistä seuraavien muutosten voimaansaattaminen edellyttää laintasoisia säännöksiä.

Neuvoston direktiivi, annettu 18 päivänä joulukuuta 1975, lannoitteita koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (76/116/ETY)

Direktiivi, jota on muutettu kolme kertaa, koskee lannoitteiden markkinointia ja laadunvalvontaa. Direktiivin tarkoituksena on lannoitteiden laatua ja merkintää koskevia säännöksiä yhdenmukaistamalla edistää niiden vapaata liikkumista yhteisön alueella. Direktiivi koskee sekä kiinteitä että nestemäisiä epäorgaanisia lannoitteita.

Lannoitteiden laadun ja merkintöjen yhtenäistämiseksi direktiivissä on luettelo lannoitteista, jotka saadaan varustaa "ETY-lannoite" -merkinnällä. Lannoitteet on merkitty luettelossa kukin tyyppinimellä, ja niistä kuvataan valmistusmenetelmä ja keskeiset ainesosat sekä määrätään ravinteiden vähimmäismäärät ja ilmoitustapa. "ETY-lannoite" -merkinnällä varustettuja lannoitteita on voitava vapaasti markkinoida jäsenvaltioissa.

Suomen lannoitteita koskevat säännökset sisältyvät lannoitelakiin, -asetukseen (383/86) ja lain nojalla annettuun maa- ja metsätalousministeriön päätökseen eräiden lannoitevalmisteiden laatuvaatimuksista (384/86). Laissa säädetään vain yleisesti lannoitteiden laatuvaatimuksista. Lain mukaan maa- ja metsätalousministeriö voi määrätä erityisistä laatuvaatimuksista. Laissa on verraten yksityiskohtaisesti säädetty, mitä tietoja ostajalle on tavarasta annettava. Siitä, miten tiedot on ilmoitettava, säädetään tarkemmin asetuksella. Lannoitteiden tyyppinimet vahvistaa valtion maatalouskemian laitos.

Maa- ja metsätalousministeriö on lannoitelain nojalla määrännyt, että fosforia sisältävissä lannoitteissa saa olla enintään 100 mg kadmiumia fosforikilossa. Direktiivin mukaan fosforia sisältäville lannoitteille ei voitaisi asettaa tällaista vaatimusta. Sopimukseen on kuitenkin otettu yksi lannoitteita koskeva poikkeus. Sen mukaan EFTA-valtiot voivat lannoitteisiin sisältyvän kadmiumin osalta rajoittaa lannoitteiden pääsyä markkinoilleen sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassaolevien vaatimustensa mukaisesti. Kadmiumrajoituksia tarkastellaan uudelleen vuonna 1995.

Direktiivin takia lannoitelakia on muutettava muun muassa lannoitteiden laatua, merkintöjä ja markkinointia koskevien säännösten osalta. Pääosin direktiivi saatetaan voimaan alemmanasteisilla säännöksillä ja määräyksillä.

Komission direktiivi, annettu 22 päivänä kesäkuuta 1977, lannoitteiden näytteenotto- ja analyysimenetelmiä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (77/535/ETY)

Direktiivi, jota on muutettu kolme kertaa, sisältää säännökset "ETY-lannoitteiden" virallisessa valvonnassa käytettävistä näytteenotto- ja analyysimenetelmistä.

Direktiivin säännökset poikkeavat meillä tällä hetkellä noudatetuista menetelmistä, jotka perustuvat valtion maatalouskemian laitoksen antamiin ohjeisiin. Direktiivi saatetaan voimaan lannoitelakiin otettavan valtuutussäännöksen perusteella alemmanasteisilla määräyksillä. Valtuutussäännös sisältyy hallituksen esitykseen laeiksi rehulain 13 §:n ja lannoitelain 10 §:n muuttamisesta (HE 35/1992 vp.).

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä heinäkuuta 1980, yksiravinteisia runsastyppisiä ammoniumnitraattilannoitteita koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (80/876/ ETY)

Direktiivi koskee yksiravinteisia runsastyppisiä ammoniumnitraattilannoitteita. Direktiivin tarkoituksena on jäsenvaltioiden määräyksiä yhdenmukaistamalla edistää tällaisten lannoit-teiden vapaata kauppaa yhteisön alueella sekä taata niiden vaarattomuus ihmisten turvallisuuden ja terveyden sekä työsuojelun kannalta.

Direktiivin mukaan yli 28 painoprosenttia typpeä sisältävän lannoitteen merkitseminen "ETY-lannoite" -merkinnällä edellyttää, että se täyttää direktiivin liitteessä I säädetyt vaatimukset. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin väliaikaisesti rajoittaa tällaisten lannoitteiden markkinointia ihmisten turvallisuuteen liittyvistä syistä ja muutoinkin poikkeustapauksissa. Lisäksi jäsenvaltiot voivat edellyttää tällaisille lannoitteille tehtäväksi lisätarkastuksia, joilla tarkoitetaan lannoitteille suoritettavia räjähtämättömyyskokeita. Direktiivi sisältää vielä eräitä säännöksiä ammoniumnitraattipohjaisten lannoitteiden pakkaamisesta, kuljettamisesta ja varastoimisesta.

Suomessa ammoniumnitraattilannoitteiden kokonaistyppipitoisuus on rajoitettu maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä enintään 28 prosenttiin, josta nitraattityppeä saa olla enintään 14 prosenttia. Lisäksi seoslannoitteiden palo- ja räjähdysvaarattomuudesta pitää tietyin edellytyksin hankkia teknillisen tarkastuskeskuksen lausunto. Direktiivi edellyttää eräitä muutoksia muun muassa nyt puheena olevien lannoitteiden laatuvaatimuksia ja markkinointia koskeviin säännöksiin ja määräyksiin. Laintasoisena muutoksena tarvitaan muun muassa valtuutussäännökset lannoitelakiin.

Komission direktiivi, annettu 8 päivänä joulukuuta 1986, runsastyppisten yksiravinteisten ammoniumnitraattilannoitteiden ominaisuuksien, raja-arvojen ja räjähtämättömyyden valvontaa koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (87/94/ETY)

Direktiivi, jota on muutettu yhden kerran, sisältää edellä mainittuun, runsastyppisiä yksiravinteisia ammoniumnitraattilannoitteita koskevaan direktiiviin 80/876/ETY liittyvät säännökset lannoitteiden sallitusta kuparipitoisuudesta ja räjähtämättömyyskokeisiin liittyvien lämpökäsittelyjen määrästä (direktiivin liite I) sekä viralliset tarkastus-, analyysi- ja koemenetelmät (direktiivin liite II).

Suomessa lannoitteiden kokonaistyppipitoisuus on rajoitettu 28 prosenttiin, joten meillä ei ole toistaiseksi säännöksiä ammoniumnitraattilannoitteiden räjähdysherkkyyden osoittamisesta. Direktiivi saatetaan voimaan lannoitelakiin otettavan valtuutuksen perusteella annettavilla alemmanasteisilla määräyksillä.

XV Vaaralliset aineet
Yleistä

ETA-sopimuksen liitteessä II, sen XV kohdassa luetellaan 12 vaarallisia kemikaaleja koskevaa EY-säädöstä muutoksineen. Direktiivejä on annettu vaarallisten aineiden ja valmisteiden luokituksesta, pakkaamisesta ja merkitsemisestä, niiden markkinointia ja käyttöä koskevista kielloista ja rajoituksista, pesuaineista, torjunta-aineista, kemikaalien tutkimisesta, vaarallisia aineita sisältävistä paristoista ja akuista sekä otsonikerrosta heikentävistä aineista.

Direktiivit saatetaan voimaan Suomessa usean eri lain nojalla ja usean viranomaisen toimesta. Kemikaalilain nojalla voimaansaattamisesta vastaavat sosiaali- ja terveysministeriö ja ympäristöministeriö, työturvallisuuslain nojalla työministeriö sekä torjunta-ainelain nojalla maa- ja metsätalousministeriö. Vaarallisten aineiden ja valmisteiden luokitusta ja merkitsemistä koskevat säännökset pannaan Suomessa täytäntöön kemikaalilain nojalla annettavilla päätöksillä.

Vaarallisia aineita sisältäviä paristoja ja akkuja koskevat määräykset saatetaan voimaan jätehuoltolain nojalla sekä otsonikerrosta heikentäviä aineita koskevat määräykset ilmansuojelulain nojalla.

Suomella ei ole vaikeuksia hyväksyä kemikaaleja koskevia direktiivejä lukuun ottamatta torjunta-aineita ja otsonikerrosta heikentäviä aineita koskevia määräyksiä. Esimerkiksi kemikaalien luokituksessa ja merkitsemisessä EY:n lainsäädäntöä on seurattu vuodesta 1979. ETA-sopimuksen edellyttämät kemikaalilain muutokset sisältyvät erilliseen hallituksen esitykseen.

Vaarallisten kemikaalien osalta ETA-sopimus tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993. Vaarallisia aineita koskeva direktiivi (67/548/ETY) ja vaarallisia valmisteita koskeva direktiivi (88/379/ETY) tulevat kuitenkin voimaan vasta syksyllä 1993, koska kemikaalilaki on uudistettu tuolloin voimaan tulevan direktiivin mukaisesti. Lisäksi EFTA-valtiot voivat soveltaa toistaiseksi otsonikerrosta heikentäviä aineita koskevaa kansallista lainsäädäntöä, joka on voimassa ETA-sopimuksen voimaan tullessa. Tilanne arvioidaan uudelleen vuonna 1995.

Vaarallisten aineiden luokitusta, pakkaamista ja merkitsemistä koskeva direktiivi (67/548/ETY)

Neuvosto on muuttanut vaarallisten aineiden luokitusta, merkitsemistä ja pakkaamista koskevaa direktiiviä (ainedirektiiviä) kuusi kertaa. Direktiivin seitsemäs muutos on parhaillaan komission käsiteltävänä. Muutosehdotus oli mallina valmisteltaessa maamme kemikaalilakia sekä sen nojalla annettua kemikaaliasetusta (620/90) ja siihen liittyvää sosiaali- ja terveysministeriön päätöstä (716/90).

Ainedirektiivin tarkoituksena on lähentää jäsenvaltioiden uusien aineiden ilmoittamista, ilmoitettuja aineita koskevaa tietojenvaihtoa ja niistä ihmisille ja ympäristölle aiheutuvaa vaaran arviointia sekä vaarallisia aineita koskevaa luokitusta, pakkaamista ja merkitsemistä koskevaa lainsäädäntöä. Direktiivin mukaan tällaisten toimenpiteiden tulee silloin, kun ne koskevat terveyttä, turvallisuutta ja ympäristön tai kuluttajan suojelua, perustua korkeaan suojelutasoon ja jäsenvaltioiden taloudellisista eroista huolimatta yhtenäisiin suojeluvaatimuksiin. Määräyksissä otetaan huomioon niin väestön yleensä kuin myös erityisesti vaarallisia aineita käyttävien työntekijöiden terveys.

Suomessa ainedirektiivi ja sen liitteet saatetaan voimaan sekä kemikaalilain että työturvallisuuslain nojalla. Ainedirektiivin seitsemäs muutos edellyttänee eräitä teknisluontoisia korjauksia kemikaalilakiin sekä sen nojalla annettuun kemikaaliasetukseen.

Suomessa on luokiteltu useampia aineita syöpäsairauden vaaraa aiheuttaviksi sekä allergiaa aiheuttaviksi kuin EY:n ainedirektiivissä. Direktiivin voimaansaattaminen kuitenkin edellyttää sitä, että poikkeavat luokitukset muutetaan Euroopan yhteisön säännösten mukaisiksi. Tällöin työntekijöille tulee tarvittaessa ilmoittaa sellaisista syöpäsairauden vaaraa tai allergian vaaraa aiheuttavista aineista, joita ei ole mainittu ainedirektiivin liitteessä, käyttöturvallisuustiedotteella tai muulla tavalla. Muilta osin direktiivin voimaan saattaminen tehostaa kemikaalivalvontaa maassamme.

Vaarallisten valmisteiden luokitus, pakkaaminen ja merkitseminen (88/379/ETY)

Vaarallisia aineita sisältävien seosten (valmisteiden) luokituksesta, pakkaamisesta ja merkitsemisestä on julkaistu neuvoston direktiivi 88/379/ETY (seosdirektiivi), johon on tehty neljä kertaa teknisiä muutoksia.

Suomessa yleisvelvoite luokitella ja merkitä kemikaalit sisältyy kemikaalilakiin ja työturvallisuuslakiin sekä niiden nojalla annettuihin määräyksiin. Voimassaolevassa lainsäädännössä määritellään etiketin sisältövaatimukset. Suomessa ei ole ollut voimassa yksityiskohtaisia määräyksiä seosten luokitus- ja merkitsemisperiaatteista lukuun ottamatta maalituotteita. Siirryttäessä seosdirektiivin mukaiseen käytäntöön päällysmerkintöjen sisältövaatimukset vähenevät koostumuksen ilmoittamisen osalta. Suomessa on käynnistetty seosdirektiiviä vastaavien alemmanasteisten määräysten valmistelu.

Käyttöturvallisuustiedotetta koskeva seosdirektiivin tekninen muutos määrittelee käyttöturvallisuustiedotteen laatimisvelvollisuuden ja sisältövaatimukset. Direktiivin tarkoituksena on velvoittaa kemikaalin markkinoija antamaan vastaanottajalle kemikaalin aiheuttaman riskin arvioimiseksi tarpeelliset tiedot.

Suomessa käyttöturvallisuustiedotetta koskevat määräykset on annettu kemikaalilain ja työturvallisuuslain nojalla. Tiedotteen laatimisvelvollisuus koskee kemikaalilain mukaisesti kaikkia vaarallisia kemikaaleja käyttötarkoituksesta riippumatta. Direktiivin mukaan tiedotteet laaditaan vain \'teolliseen\' käyttöön tarkoitetuista valmisteista. Tiedotteet toimitetaan EY-käytännöstä poiketen viranomaiselle rekisteröitäviksi.

Käyttöturvallisuustiedotetta koskevaan direktiiviin mukautumiseksi kemikaalilakia on muutettava siten, että tiedotteen laatimisvelvollisuus koskee vain \'teolliseen\' käyttöön tarkoitettuja valmisteita. Tiedotteiden rekisteröinnistä voitaisiin edelleenkin määrätä, koska siitä ei ole olemassa yhteisön lainsäädäntöä ja rekisteröinti ei ole este kemikaalien myynnille. Rekisteröintiä koskevat määräykset tulisi kuitenkin erottaa omaksi kokonaisuudekseen käyttöturvallisuustiedotteen laatimista koskevista määräyksistä. Tämä edellyttää niin ikään kemikaalilain muuttamista.

Työturvallisuuslain nojalla annettavat valmisteita tai tuotteita koskevat säännökset ja määräykset edellyttävät nykyisin työsuhteen olemassaoloa. Direktiivin säännökset kohdistuvat sen sijaan suoraan valmisteeseen, joten työturvallisuuslakia on muutettava vastaavasti.

Lisäksi työturvallisuuslain maahantuojia ja valmistajia koskevia säännöksiä tulee muuttaa siten, että täsmennettäisiin vaatimusta olla selvillä ja luovuttaa turvallisuuden kannalta tarpeelliset tiedot valmisteen ominaisuuksista edelleen työnantajalle oikean työssäkäytön varmistamiseksi.

Työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annettua lakia ja työsuojelun valvonnasta annettua asetusta (954/73) on muutettava direktiivin mukaisen keskitetyn valvonnan mahdollistamiseksi. Muut tarvittavat määräykset annetaan valtioneuvoston päätöksellä.

Paristot ja akut

Eräitä vaarallisia aineita sisältävistä paristoista ja akuista annettu direktiivi (91/57/ETY) on jätteitä koskevassa direktiivissä tarkoitettu tiettyjä jätelajeja koskeva erityisdirektiivi. Direktiivi koskee eräitä sellaisia elohopeaa, kadmiumia ja lyijyä sisältäviä paristoja ja akkuja, jotka tulevat markkinoille 18.9.1992 jälkeen. Direktiiveillä pyritään yhdenmukaistamaan EY-jäsenvaltioiden lainsäädäntöä näiden paristojen ja akkujen keräilyn, hyödyntämisen ja muun käsittelyn osalta. Keräilyä voidaan tehostaa panttijärjestelmällä tai muilla taloudellisilla ohjauskeinoilla. Direktiivissä edellytetään kuluttajanvalistuksen järjestämistä ja suunnitelman laatimista paristojen ja akkujen erilliskeräilyn ja -käsittelyn järjestämiseksi sekä paristojen ja akkujen raskasmetallipitoisuuksien alentamiseksi. Direktiivillä kielletään eräiden alkaliparistojen markkinointi 1.1.1993 lukien. Pääsäännön mukaan on paristot ja akut 1.1.1994 lukien asennettava laitteisiin siten, että ne voidaan helposti irroittaa laitteesta käytön jälkeen. Eräät paristot ja akut on varustettava myöhemmin tarkemmin määriteltävällä merkinnällä.

Direktiivin edellyttämät kotimaiset määräykset on tarkoitus antaa voimassa olevan jätehuoltolain nojalla annettavalla valtioneuvoston päätöksellä. Paristojen ja akkujen keräilyn tehostamiseksi mahdollisesti käyttöön otettavat taloudelliset ohjauskeinot edellyttävät lisäselvityksiä.

Torjunta-aineet

ETA-sopimus sisältää kaksi torjunta-aineita koskevaa EY:n direktiiviä muutoksineen. Nämä ovat neuvoston direktiivi tiettyjä tehoaineita sisältävien torjunta-aineiden markkinoille laskemisen ja käytön kieltämisestä (79/117/ ETY) ja neuvoston direktiivi jäsenvaltioissa säädettyjen vaarallisten valmisteiden (pestisidien) luokitusta, pakkaamista ja pakkausmerkintöjä koskevien lakien yhdenmukaistamisesta (78/631/ETY). Sopimukseen sisältyvän poikkeusjärjestelyn mukaan EFTA-valtiot voivat kuitenkin rajoittaa torjunta-aineiden pääsyä markkinoilleen sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevien vaatimustensa mukaisesti.

EY:ssä on 15.7.1991 hyväksytty direktiivi kasvinsuojelutuotteiden markkinoille tuonnista (91/414/ETY). Direktiivi ei sisälly ETA-sopimukseen, mutta sitä käsitellään myöhemmin sopimuksessa määrättyä menettelyä noudattaen.

Otsonikerrosta heikentävät aineet

Asetuksessa N:o 91/594 säädetään otsonikerrokselle haitallisten aineiden tuonnin, viennin, tuotannon ja käytön rajoituksista. Asetus koskee CFC-yhdisteitä, haloneita, hiilitetrakloridia ja 1,1,1-trikloorietaania.

EY:n jäsenvaltioissa lopetetaan CFC-yhdisteiden käyttö vuonna 1997, halonien käyttö vuonna 1999, hiilitetrakloridin käyttö vuonna 1997 ja 1,1,1-trikloorietaanin käyttö vuonna 2004.

Suomessa valtioneuvosto on tehnyt periaatepäätöksen otsonikerrokselle haitallisten aineiden käytön lopettamisesta. Periaatepäätöksen mukaan CFC-yhdisteiden käyttö lopetetaan Suomessa pääosin vuonna 1994, halonien käyttö rajoitetaan vuoden 1991 jälkeen vain välttämättömimpiin käyttötarkoituksiin, hiilitetrakloridin käyttö lopetetaan viimeistään vuonna 1999 ja 1,1,1-trikloorietaanin käyttö lopetetaan viimeistään vuonna 2004.

Valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaiset käyttökiellot on tarkoitus toteuttaa ilmansuojelulain nojalla annetulla tai vastedes annettavilla valtioneuvoston päätöksillä.

Otsonikerrosta heikentävien aineiden osalta ETA-sopimukseen sisältyy poikkeusjärjestely, jonka mukaan EFTA-valtiot voivat noudattaa sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevaa kansallista lainsäädäntöään. Sopimuspuolten on järjestettävä käytännön yhteistyö ja niiden on yhdessä tarkistettava tilanne vuonna 1995.

XVI Kosmetiikka

Suomen kosmetiikkaa koskevat säännökset ja määräykset on pitkälle yhdenmukaistettu EY:n kosmetiikkadirektiivien kanssa. ETA-sopimuksessa mainitut kosmetiikkadirektiivit eivät edellytä laintasoisia muutoksia Suomessa.

XVII Ympäristönsuojelu

Ympäristönsuojelun alalta ETA-sopimuksen kaupan teknisiä esteitä koskevassa liitteessä mainitaan viisi direktiiviä, jotka koskevat kevyen polttoöljyn ja dieselöljyn rikkipitoisuutta, moottoribensiinin lyijypitoisuutta ja bentseenipitoisuutta, lentokoneiden meluarvoja sekä nestemäisten elintarvikkeiden pakkauksia.

Suomen lainsäädäntö täyttää edellä mainittujen direktiivien vaatimukset.

XVIII Tietotekniikka, televiestintä ja tietojenkäsittely

Televerkon päätelaitteita koskevan direktiivin (91/263/ETY) tarkoitus on yhdenmukaistaa yleiseen televerkkoon liitettävien päätelaitteiden tekniset vaatimukset ja hyväksyttämismenettelyt ja näin avata ja yhdenmukaistaa telepäätelaitemarkkinat Euroopassa. Direktiivi on uuden menettelytavan mukaisesti laadittu.

Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on sallittava direktiivin mukaisten päätelaitteiden markkinointi ja verkkoonkytkeminen. Toisaalta laitetta saa markkinoida vain, mikäli se on direktiivin vaatimusten mukainen. Direktiivinmukaisuus osoitetaan CE-merkillä. Laitteen direktiivinmukaisuus voidaan osoittaa ja hyväksyä missä tahansa jäsenvaltiossa ja hyväksyminen on voimassa ilman lisävaatimuksia muissa jäsenvaltioissa.

Direktiiviin sopeutuminen edellyttää hyväksyttämismenettelyjemme kehittämistä sekä laitteiden kaupanpidon valvonnan tehostamista.

Muiden televiestintää ja tietotekniikkaa koskevien direktiivien ja päätösten edellyttämät muutokset annetaan lakia alemmanasteisilla määräyksillä.

XIX Kaupan teknisiä esteitä koskevat yleiset määräykset

Teknisten määräysten ja standardien ilmoitusjärjestelmä (83/189/ETY muutoksineen)

Teknisten määräysten ja standardien ilmoitusjärjestelmä on tärkeä väline kaupan teknisten esteiden ennaltaehkäisemisessä EY:ssä. Sitä koskeva direktiivi (83/189/ETY) velvoittaa jäsenvaltiot ilmoittamaan toisilleen valmisteilla olevista teknisistä määräyksistään ja standardeistaan. Ilmoituksen vastaanottaneella valtiolla on mahdollisuus kolmen kuukauden odotusaikana tutustua ja pyrkiä vaikuttamaan ehdotetun määräyksen sisältöön. Jäsenvaltio tai komissio voi myös siirtää ehdotuksen hyväksymistä toisella kolmella kuukaudella, mikäli he katsovat perustellusti määräyksen aiheuttavan kaupanesteen. Komissiolla on myös mahdollisuus siirtää hyväksymistä yhdeksällä kuukaudella, eli odotusaika pitenee yhteensä 12 kuukauteen, jos se katsoo, että ehdotuksen aiheesta on syytä laatia direktiivi. Teknisten määräysten ja standardien tiedoksi saaminen jo valmisteluvaiheessa antaa valmistajille aikaa varautua uusiin vaatimuksiin ja standardeihin.

Suomen kuten myös muiden EFTA-valtioiden ja EY:n välillä on voimassa teknisten määräysten ilmoittamista koskeva niin kutsuttu siltasopimus (VnP 877/88, muutettuna päätöksellä 1156/90), joka yhdistää EY:n edellä kuvatun ja EFTA-valtioiden vastaavan järjestelmän. Sopimus ei koske kuitenkaan standardeja, joista on voimassa erillinen järjestely, joka takaa Suomelle käytännössä vastaavat oikeudet kuin direktiivissä. EY-EFTA-sopimus ei liioin oikeuta Suomea siirtämään EY:n jäsenvaltioiden ehdotusten hyväksymistä ― päinvastoin kuin EFTA-valtioiden ehdotusten osalta ― eikä vaikuttamaan direktiivien valmistelun aloittamiseen. Näiden puutteiden lisäksi järjestelmän toimivuutta on heikentänyt erityisesti se, että yksittäisellä EFTA-valtiolla ei ole oikeutta esittää huomautuksia EY-jäsenvaltioiden ehdotuksia vastaan, vaan tämä oikeus on kuulunut EFTA-valtioille ainoastaan yhteisesti.

Direktiiviä ei EFTA-valtioiden pyrkimyksistä huolimatta saatu täysimääräisesti sisällytettyä ETA-sopimukseen, vaan EFTA-valtiot joutuvat tyytymään niihin vastaaviin oikeuksiin ja velvoitteisiin, jotka niillä jo ennestään ilmoitussopimuksen ja standardeja koskevan järjestelyn nojalla ovat olleet. Standardeja koskevan osan sisällyttäminen ETA-sopimukseen merkitsee kuitenkin standardien ilmoitusjärjestelmän aseman korottamista ja yleensäkin standardoinnin tärkeyden painottamista. Direktiivi ei edellytä laintasoisia muutoksia Suomessa.

Neuvoston päätös, tehty 21 päivänä joulukuuta 1988, kulutustavaroiden käytöstä aiheutuvia vaaroja koskevasta nopeasta yhteisön tietojenvaihtojärjestelmästä (89/45/ETY), sellaisena kuin se on muutettuna neuvoston päätöksellä (90/ 352/ETY)

EY:n jäsenmailla on tietojenvaihtojärjestelmän mukaisesti velvollisuus ilmoittaa komissiolle kiireellisistä toimenpiteistään, jotka estävät tai rajoittavat tiettyjen tuotteiden markkinointia, sekä yksilöitävä kysymyksessä oleva tuote, siihen liittyvä vaara ja suoritetut toimenpiteet. Komission tehtävänä on, varmistauduttuaan asiasta, ilmoittaa tapahtuneesta muiden jäsenvaltioiden toimivaltaisille viranomaisille.

Tiedonvälitysjärjestelmä on neuvoston vuonna 1990 tekemän päätöksen mukaan voimassa niin kauan kunnes jäsenvaltiot ovat saattaneet lainsäädäntönsä valmisteilla olevan yleisen tuoteturvallisuusdirektiivin mukaiseksi.

ETA-sopimus edellyttää vastaavan tiedonvälitysjärjestelmän luomista EFTA-valtioihin. Suomessa tiedonvälitysjärjestelmästä huolehtiminen annetaan kuluttajaviraston tehtäväksi. Tämä voidaan toteuttaa kuluttajavirastosta annettua asetusta (277/90) tarkistamalla.

Teknillinen tarkastus (Neuvoston päätös 90/ 683/ETY)

Euroopan yhteisössä on tuotteita koskevat oleelliset turvallisuusvaatimukset annettu kutakin tuoteryhmää koskevissa direktiiveissä. Direktiivit sisältävät myös menettelytavat siitä, miten niiden asettamia vaatimuksia varmennetaan ja valvotaan. Tavaroiden vapaan liikkumisen kannalta on välttämätöntä, että tuotteiden vaatimusten mukaisuuden varmentamismenettelyt ovat yhdenmukaisia ja varmentamistoimenpiteet hyväksytään vastavuoroisesti.

Näiden menettelytapojen yhdenmukaistamiseksi Euroopan yhteisön neuvosto julkaisi (1989) tuotteiden vaatimusten mukaisuuden varmentamista koskevan muistion "A Global Approach to Certification and Testing - Quality Measures for Industrial Products". Muistion keskeiset pääkohdat on vahvistettu neuvoston antamassa päätöslauselmassa vaatimusten mukaisuuden varmentamisen yleisistä periaatteista (EYVL 90/C10/01) sekä neuvoston päätöksessä tuotteiden vaatimusten mukaisuuden arvioinnissa käytetyistä moduleista eli toimintamalleista (90/683/ETY).

Päätöslauselmassa käsitellään tuotteiden vaatimusten mukaisuuden varmentamista ja merkintää, tarvittavia toimielimiä ja niiden pätevyyttä, vapaaehtoisen tuotealan testaus- ja sertifiointitoiminnan organisointia, tuotteiden laadun varmentamiseen vaikuttavia perustekijöitä sekä varmentamistoiminnan järjestämistä kolmansien maiden kanssa.

Päätöksessä annetaan toimintamallien ohella vaatimusten mukaisuuden arviointimenettelyn yleiset suuntaviivat. Suomessa sovellettuihin periaatteisiin verrattuna poikkeaa EY:n varmentamisjärjestelmä oleellisesti muun muassa siinä, että EY:ssä korostetaan varmentamiselinten pätevyyden luotettavaa osoittamista. Kunkin jäsenmaan tehtävänä on ilmoittaa maassaan eri tuotealoilla toimivat pätevät toimielimet.

Suomessa on tuotteita koskevista teknisistä vaatimuksista ja niiden varmentamismenettelystä annettu määräykset kutakin tuotealaa koskevissa säännöksissä. Toistaiseksi ei esimerkiksi varmentamisessa tarvittavista toimielimistä eikä tuotteiden yleisistä merkintävelvoitteista ole annettu erillisiä säännöksiä. Näistä asioista voitaisiin säätää esimerkiksi teknillistä tarkastustoimintaa koskevalla erillisellä yleissäännöksellä. Siinä voitaisiin antaa myös tarvittavat säännökset varmentamiselinten ilmoittamisesta sekä tarkastustoiminnan järjestämisestä kolmansien maiden kanssa.

Suomessa on usealla alalla jo ryhdytty toimenpiteisiin tuotteiden vaatimusten mukaisuuden varmentamisessa tarvittavien teknillisten valmiuksien kehittämiseksi. Maassamme on esimerkiksi toimiva testauslaboratorioiden pätevyyden toteamisjärjestelmä (akkreditointi). Järjestelmää ollaan kehittämässä kattamaan myös muut tuotteiden varmentamismenettelyssä tarvittavat toimielimet (tarkastus-, sertifiointi- ja kalibrointilaitokset.) Suomi osallistuu myös eurooppalaisen testaus- ja sertifiointiorganisaation (EOTC) toimintaan. Maassamme on myös metrologiatoimintoja ja akkreditointitoimintoja varten perustettu 1.6.1991 oma riippumaton laitos, Mittatekniikan keskus.

XX Tavaroiden vapaa liikkuvuus ― yleistä

Tässä kohdassa luetellaan komission tiedonannot Cassis de Dijon-ratkaisun vaikutuksista sekä sisämarkkinoiden toteuttamisesta. Kyse on oikeudellisesti sitomattomista asiakirjoista, joihin sopimuspuolten on kiinnitettävä huomiota.

XXI Rakennustuotteet

Rakennusalan tuotteita koskeva direktiivi (89/106/ETY) sisältää valmiille rakennukselle tai rakennuskohteelle asetettavat keskeiset vaatimukset. Nämä koskevat 1) mekaanista lujuutta ja stabiliteettia, 2) paloturvallisuutta, 3) hygieniaa, terveellisyyttä ja ympäristöä, 4) käyttöturvallisuutta, 5) meluntorjuntaa ja 6) energiansäästöä ja lämmöneristystä. Rakennustuotteiden vaatimustenmukaisuus voidaan yleensä todeta joko osoittamalla, että tuotteet täyttävät hyväksytyn eurooppalaisen EN-standardin vaatimukset tai hakemalla tuotteille eurooppalainen tekninen hyväksyntä.

Rakennustuotedirektiivin mukainen vaatimustaso vastaa lähtökohdiltaan Suomen rakennuslainsäädännön turvallisuutta, terveellisyyttä ja hyvää energiataloutta koskevien määräysten edellyttämää tasoa. Suomen rakentamismääräyskokoelman määräysosa kattaa niin ikään sisällöllisesti kaikki direktiivin keskeiset vaatimukset.

Suomen lainsäädännön ja myös viranomaisohjauksen kannalta joudutaan kuitenkin uudistamaan ja kehittämään olemassa olevia laadunvarmistus- ja hyväksyntäjärjestelmiä sekä valmistelemaan huomattavia muutoksia Suomen rakentamismääräyskokoelmaan sitä mukaa kuin eurooppalaiset standardit tulevat voimaan. Suomessa on kyettävä valvomaan eurooppalaisia vaatimuksia noudattaen sekä maahan tuotavien että maasta vietävien rakennustuotteiden vaatimustenmukaisuutta.

Rakennustuotedirektiivin mukaiset laatuvaatimukset ja laadunvarmistusjärjestelmä muodostavat kokonaisuuden, jonka hallinta edellyttää selkeää toimi- ja päätäntävallan järjestämistä, direktiivin täytäntöönpanoa ja soveltamista koskevissa asioissa. Tämän perusteella ehdotetaan rakennuslakiin (370/58) otettavaksi säännös, jonka mukaan ympäristöministeriölle säädetään toimivalta antaa Euroopan talousalueen rakennusalan tuotteita koskevien sääntöjen täytäntöönpanemiseksi tarvittavat määräykset ja ohjeet rakentamisesta sekä rakennusalan tuotteiden valmistuksesta, niiden hyväksynnästä ja laadunvalvonnasta.

XXII Henkilösuojaimet

Suojaindirektiivistä 89/686/ETY johtuvat samat lainsäädännön muutostarpeet kuin konedirektiivistä, jonka yhteydessä niitä selostetaan. Muut suojaindirektiivin edellyttämät kotimaiset määräykset annetaan valtioneuvoston päätöksellä.

XXIII Lelut

ETA-sopimukseen sisältyy lelujen turvallisuutta koskeva direktiivi 88/378/ETY.

Suomessa on tuoteturvallisuuslain (914/86) ja elintarvikelain (526/41) nojalla annettu leluasetus (891/90). Leluasetuksen turvallisuusvaatimukset vastaavat EY-direktiivin vaatimuksia. Asetuksessa viitataan lelujen eräiden turvallisuusvaatimusten osalta SFS-lelustandardeihin, jotka ovat yhdenmukaisia CEN-lelustandardien kanssa. Direktiivi ei edellytä laintasoisia muutoksia Suomessa.

XXIV Koneet

Nykyisellään työturvallisuuslain koneita koskeva 29 §:n soveltamisala kattaa työntekijät ja muut työpaikalla olevat henkilöt. Vastaavasti 40 §:n mukaan kone, väline tai teknillinen laite ei saa aiheuttaa työntekijälle tapaturman eikä sairastumisen vaaraa kun sitä käytetään työssä. Konedirektiivi (89/392/ETY muutoksineen) kattaa työntekijän lisäksi muutkin henkilöt ja, milloin se on asianmukaista, myös kotieläimet ja omaisuuden, joille kone ei saa aiheuttaa vaaraa. Näiltä osiltaan konedirektiivi koskee useiden eri lakien soveltamisalaa. Voimassaolevaan lainsäädäntöön tehdään tarpeelliset muutokset.

Työturvallisuuslain 40 §:n kielto panna näytteille määräysten vastaisia koneita on ankarampi kuin konedirektiivin vastaava määräys ( 2 artiklan 3 kohta). Mainitussa artiklassa on määräys, jonka mukaan kone saadaan panna näytteille määräyksen vastaisenakin, jos selvä merkintä osoittaa, että se on määräysten vastainen ja että se ei ole kaupan, ennen kuin se on saatettu niiden mukaiseksi. Tämä vastaa vakiintunutta suomalaista poikkeuslupakäytäntöä. Työturvallisuuslaki muutetaan direktiiviä vastaavaksi.

Työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annetun lain eli valvontalain 23 §:n 2 momentin ennakkotarkastussäännöksen nojalla on määrätty tuotteita, lähinnä koneita, tyyppitarkastettavaksi ennen niiden käyttöönottamista. Tämän säännöksen mukaiset tarkastusvelvollisuudet voidaan katsoa ETA-sopimuksen 11 artiklan vastaiseksi kaupanesteeksi. Näin ollen momentin säännöstä muutetaan siten, että tarkastus voi koskea koneiden, välineiden, laitteiden ja aineiden asennusta, kunnossapitoa, käyttöä työssä ja muita vastaavia seikkoja, joilla ei ole vaikutusta tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen. Vastaavasti muutetaan valvontalain 23 §:n nojalla annettuja työsuojeluhallituksen päätöksiä.

Työsuojelun valvontalaista puuttuvat nimenomaiset säännökset määräysten vastaisten taikka vaarallisten tuotteiden markkinoilta ja käytöstä poistamisesta. Nämä vaatimukset sisältyvät kuitenkin eri tavaroita koskeviin direktiiveihin. Sen takia työsuojelun valvontalakiin lisätään säännökset, jotka vastaavat direktiivien vaatimuksia.

Muut konedirektiivin edellyttämät kotimaiset määräykset annetaan valtioneuvoston päätöksellä.

XXV Tupakka

Tupakkatuotteista on annettu kaksi direktiiviä. Merkintädirektiivi (89/622/ETY) sisältää säännöksiä tupakkapakkausten varoitusteksteistä, tervan ja nikotiinin määrän merkitsemisestä pakkauksiin sekä niiden määrien mittaamisessa käytettävistä menetelmistä. Savukkeista poltettaessa syntyvän tervan määrää koskevassa direktiivissä (90/239/ETY) säädetään savukkeita poltettaessa syntyvän tervan määrän ylärajoista.

Tupakkatuotteiden tarkastustodistuksiin liittyvät määräykset joudutaan poistamaan tupakkalaista (693/76) tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien periaatteiden vuoksi, koska tupakkatuotteiden ennakkotarkastuksista ei ole säännöksiä direktiiveissä. Merkintädirektiivi ei tunne myöskään tupakkalain mukaista tupakkatuotteiden luokittelua, joten lakia on muutettava myös tältä osin. Luokittelu on muutenkin vanhentunut ja muuttunut merkityksettömäksi. Tarkastustodistusmenettelyn poistuminen merkitsee sitä, että etukäteen ei voida valvoa markkinoille tuotavien savukkeiden ja muiden tupakkatuotteiden pakkausmerkintöjä eikä savukkeiden haitta-ainepitoisuuksia. Vastaavasti markkinavalvontaa jouduttaneen tehostamaan.

Muut direktiivien edellyttämät säännökset ja määräykset annetaan tupakka-asetuksen sekä kauppakelpoisen tupakkatuotteen haitta-aineiden enimmäismääristä ja tehdasvalmisteisen savukkeen luokittelusta annetun valtioneuvoston päätöksen muutoksilla.

XXVI Energia

Energiaa koskevat direktiivit selostetaan 24 artiklan kohdalla olevan liitteen yhteydessä.

XXVII Alkoholijuomat

ETA-sopimuksen liitteessä II on kolme tislattuja alkoholijuomia sekä maustettuja viinejä ja viinipohjaisia juomasekoituksia koskevaa säädöstä, jotka sisältävät näiden juomien määrittelemistä, kuvaamista ja esittelemistä koskevia määräyksiä.

ETA-sopimuksen pöytäkirjassa 47 mainitaan kaksikymmentäkahdeksan viinejä koskevaa säädöstä, jotka sisältävät mietojen, väkevien ja kuohuvien viinien määrittelemistä, kuvaamista ja esittelemistä samoin kuin niiden analysointia, käsittelyä ja kuljettamista koskevia säännöksiä. Viinien ohella säädöksissä on myös säännöksiä, jotka koskevat valmistukseen käytettäviä rypäleitä.

Sopimuspuolten on sallittava pöytäkirjassa mainittujen EY:n säädösten vaatimukset täyttävien viinituotteiden maahantuonti ja markkinointi. Nämä säädökset eivät kuitenkaan ole osa ETA-sopimusta toisin kuin liitteessä II tarkoitetut alkoholijuomia koskevat EY:n säädökset.

Liitteen alkoholijuomia koskevat säädökset eivät sellaisenaan edellytä laintasoisia muutoksia. Kuitenkin sopimukseen liittyy tislattujen alkoholijuomien määrittelyä koskevaan neuvoston asetukseen (1576/89/ETY) liittyvä poikkeus, jonka mukaan Suomi voi kieltää muun kuin viljasta tai perunasta valmistetun vodkan myynnin omilla markkinoillaan. Poikkeuksen hyväksikäyttö edellyttää vastaavan määräyksen sisällyttämistä alkoholilainsäädäntöön. Alkoholilakiin otettaneen valtuutussäännös juomia koskevien määräysten antamiseksi alemmanasteisilla määräyksillä. Alkoholilain muuttamisesta annetaan erillinen hallituksen esitys.

* * *

Tuotevastuuta koskevat säännöt

Sopimuksen 23 artiklassa viitataan edelleen liitteeseen III, jonka mukaan EY:n tuotevastuudirektiivi (85/374/ETY) sisällytetään ETA-sääntöihin.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1985, tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä (85/374/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on lähentää tuotevastuuta koskevia jäsenvaltioiden säännöksiä ja määräyksiä, koska niiden erot saattavat vääristää kilpailua, vaikuttaa tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen ja aiheuttaa eroja kuluttajansuojan tasossa.

Direktiivi koskee valmistajan vastuuta tuotteen puutteellisen turvallisuuden aiheuttamasta vahingosta. Valmistajalla tarkoitetaan lopputuotteen valmistajan lisäksi raaka-aineen ja osatuotteen valmistajaa sekä tuotteen valmistajana esiintyvää henkilöä. Valmistajaan rinnastetaan se, joka tuo tuotteen yhteisöön, sekä tietyin edellytyksin muukin jakeluun osallistuva.

Tuote määritellään direktiivissä irtaimeksi esineeksi. Direktiivi ei koske maaperän kasvutuotteita, mutta jäsenvaltiot voivat ulottaa lainsäädäntönsä koskemaan myös niitä. Ydinvahingot, joihin sovelletaan jäsenvaltioiden ratifioimia kansainvälisiä sopimuksia, on rajattu direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.

Direktiivin mukainen vastuu syntyy, jos vahinko johtuu tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta (defekti). Tuote on turvallisuudeltaan puutteellinen, jollei se ole niin turvallinen kuin on oikeutettua odottaa. Valmistaja voi tietyin edellytyksin vapautua vastuusta, muun muassa jos tuotteen puutteellista turvallisuutta ei olisi sen liikkeeseen laskemisen ajankohdan tieteellisen ja teknisen tietämyksen taso huomioon ottaen voitu saada selville.

Direktiivin mukaan on korvattava henkilövahingot sekä esinevahingot, jos esine on tarkoitettu käytettäväksi yksityisessä kulutuksessa ja sitä on tosiasiallisesti käytetty tällä tavoin. Esinevahingon korvaamiseen sovelletaan 500 ECUn omavastuuta. Määrä vastaa noin 2 325 markkaa. Jäsenvaltio voi lainsäädännössään rajoittaa valmistajan vastuun samalla tavalla turvallisuudeltaan puutteellisten samojen tuotteiden aiheuttamista henkilövahingoista määrään, joka on vähintään 70 miljoonaa ECUa.

Direktiivin mukaan oikeus korvaukseen lakkaa kolmessa vuodessa siitä, kun vahinkoa kärsinyt on saanut tai hänen on pitänyt saada tieto vahingosta, tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta sekä valmistajasta. Lisäksi korvausoikeus vanhentuu 10 vuodessa tuotteen liikkeelle laskemisesta.

ETA-sopimuksen liitteen III mukaan valmistajaan rinnastetaan se, joka tuo tuotteen Euroopan talousalueelle. Sama koskee sitä, joka tuo tuotteen EFTA-valtiosta toiseen EFTA-valtioon tai EY:n alueelle taikka EY:stä EFTA-valtioon, jolleivät tuotteen vienti- ja tuontivaltiot ole liittyneet tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla Luganossa 16 päivänä syyskuuta 1988 tehtyyn yleissopimukseen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tuotevastuuta koskevat säännökset sisältyvät tuotevastuulakiin. Lakia valmisteltaessa on voitu ottaa huomioon EY:n direktiivi. Laki poikkeaa direktiivistä muun muassa siinä, että eräät direktiivin soveltamisalaan kuuluvat tapaukset, joissa vahinkoa kärsinyt saa korvausta muun korvausjärjestelmän perusteella, on jätetty lain soveltamisalan ulkopuolelle. Tuotevastuulaissa ei liioin ole säännöksiä esinevahingon korvaamista rajoittavasta omavastuusta. Tuotevastuulakiin on myös tehtävä tiettyjä muita tarkistuksia.

Näistä direktiivin ja tuotevastuulain eroista johtuvat ehdotukset sisältyvät erikseen annettavaan hallituksen esitykseen laiksi tuotevastuulain muuttamisesta.

24 artikla. Sopimuksen 24 artiklassa viitataan liitteeseen IV, jonka mukaan tietyt energia-alaa koskevat EY-säädökset sisällytetään ETA-sopimukseen.

Neuvoston asetus, annettu 18 päivänä toukokuuta 1972, yhteisön etua koskevien öljy-, maakaasu- ja sähköalan investointihankkeiden ilmoittamisesta komissiolle (72/1056/ETY), muutettu asetuksella N:o 76/1215

Ilmoitusvelvollisuus koskee asetuksen liitteessä määriteltyjä investointeja, jotka liittyvät öljyn, maakaasun tai sähkön tuotantoon, kuljetukseen tai jakeluun. Ilmoitus on tehtävä investoinneista, jotka ovat olleet käynnissä ilmoitusvuotta edeltäneenä vuonna. Lisäksi on ilmoitettava hankkeista, joiden on määrä käynnistyä kolmen vuoden kuluessa ilmoitusvuoden alusta lukien. Asetuksen muutoksessa voimalaitosinvestointeja koskeva ennakkoilmoitusaika on pidennetty kolmesta viiteen vuoteen. Lisäksi on annettu eräitä ilmoitettavia tietoja koskevia täsmennyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Osa asetuksessa mainituista tiedoista saadaan energiatilastojen laatimisen yhteydessä sekä sähköhuollon aluesuunnitelmista. Energiatilastointi on siirtymässä kauppa- ja teollisuusministeriöltä tilastokeskukselle. Sähkölain muutostyön yhteydessä saattaa tulla harkittavaksi luopua sähköhuollon aluesuunnitelmista, joiden käyttöarvo on hallinnon kannalta todettu merkitykseltään vähäiseksi ja toisaalta alan monopolipiirteitä vahvistavaksi.

EY:n asetus tulee sellaisenaan noudatettavaksi ETA-sopimuksen voimaansaattamislain nojalla, millä turvataan asetuksessa tarkoitettujen tietojen saanti.

Neuvoston direktiivi, annettu 14 päivänä huhtikuuta 1975, öljytuotteiden käytön rajoittamisesta voimalaitoksissa (75/405/ETY)

Direktiivin mukaan uusien yksinomaan tai pääasiallisesti öljyä käyttävien voimalaitosten rakentaminen ja olemassa olevien voimalaitosten muuttaminen öljykäyttöisiksi tulee tehdä luvanvaraiseksi. Asetuksessa on lueteltu tapaukset, joissa öljykäyttöisen voimalaitoksen rakentamislupa tai lupa olemassa olevan laitoksen muuttamiseen öljykäyttöiseksi voidaan myöntää.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sähkölain mukaan rakentamislupa tarvitaan voimalaitokselle, jonka samalla kertaa rakennettavien generaattoreiden nimellisteho on 250 MW tai enemmän.

Sähkölakia tulee muuttaa siten, että öljykäyttöisten voimalaitosten rakentaminen ja olemassa olevien laitosten muuttaminen öljykäyttöisiksi tehdään luvanvaraiseksi. Luvan myöntämisehdot on säädettävä sellaisiksi, että ne vastaavat direktiivin ehtoja. Sähkölain muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 4 päivänä toukokuuta 1976, yhteisössä raakaöljyn ja öljytuotteiden hintojen tiedottamiseen ja neuvotteluihin sovellettavasta yhteisön menettelystä (76/ 491/ETY)

Direktiivin mukaan komissiolle on ilmoitettava vuosineljänneksittäin edellisen neljänneksen aikana kolmansista maista tuotujen raakaöljylaatujen fob- tai cif-hinnat sekä yhteisön alueella tuotettujen raakaöljylaatujen hinnat vapaasti jalostamoilla. Öljytuotteista on ilmoitettava fob- tai cif-hinnat, verottomat ja verolliset kuluttajahinnat sekä jalostamokatteet. ETA-sopimuksen mukaan EY:n komissioon rinnastetaan EFTAn valvontaviranomainen ja EY:n jäsenvaltioihin EFTA-valtiot.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen lainsäädännössä ei ole säädöksiä, joiden nojalla kyseiset tiedot voitaisiin velvoittaa annettaviksi viranomaisille. Direktiivissä mainittujen tietojen saannin varmistamiseksi tulee säätää erityinen laki, jolla öljy-yhtiöt velvoitetaan antamaan kyseiset tiedot kauppa- ja teollisuusministeriölle. Asiasta annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä helmikuuta 1978, tilalämmittämiseen ja kuuman veden tuottamiseen käytettävien lämmönkehittimien suorituskyvystä uusissa ja olemassa olevissa muissa kuin teollisuusrakennuksissa sekä lämpöeristyksestä ja kuuman talousveden jakeluputkien eristämisestä uusissa muissa kuin teollisuusrakennuksissa (78/170/ETY), muutettuna direktiivillä (82/885/ETY)

Direktiivi velvoittaa Euroopan yhteisön jäsenvaltiot huolehtimaan siitä, että uudet lämmitinlaitteet, jotka on tarkoitettu muiden kuin teollisten rakennusten huonetilojen lämmittämiseen tai lämpimän veden tuottamiseen, täyttävät vähimmäissuorituskykyvaatimukset. Direktiivi koskee myös kotitalouksien lämpimän veden jakelussa käytettäviä lämpöeristyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Nykyisissä rakentamismääräyksissä ei ole lämmitinlaitteiden energiatehokkuutta koskevia määräyksiä. Rakentamismääräysten uudistamisen yhteydessä otetaan huomioon EY-direktiivin vaatimukset.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 1893/79, annettu 28 päivänä elokuuta 1979, rekisteröinnin käyttöön ottamisesta raakaöljyn ja öljytuotteiden maahantuonnissa yhteisössä muutettuna asetuksella N:o 4152/82

Asetus velvoittaa raakaöljyä tai öljytuotteita maahantuovat henkilöt ja yritykset antamaan tuontia koskevat tiedot jäsenvaltioille, jotka puolestaan velvoitetaan antamaan tiedot komissiolle. ETA-sopimuksen mukaan EY:n jäsenvaltioihin rinnastetaan EFTA-valtiot ja komissioon EFTAn valvontaviranomainen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Asetuksen edellyttämien velvoitteiden täyttäminen ei edellytä muutoksia Suomen lainsäädäntöön. Sopimuksen voimaansaattamislakiin sisällytetään kuitenkin säännös, jonka mukaan kauppa- ja teollisuusministeriö voi antaa asetuksen soveltamiseen liittyviä tarkempia määräyksiä.

Tiedontarpeet katetaan tullitilastosta saatavilla tiedoilla.

Neuvoston direktiivi, annettu 5 päivänä joulukuuta 1985, korvaavien polttoaineen osien bensiinissä käytöllä saatavasta raakaöljyn säästöstä (85/536/ETY) ja komission direktiivi, annettu 29 päivänä heinäkuuta 1987, korvaavien polttoaineen osien bensiinissä käytöllä saatavasta raakaöljyn säästöstä (87/441/ETY)

Direktiivissä määritellään bensiinin lisäaineina käytettävien oxygenaattien enimmäispitoisuudet. Direktiivi kieltää rajoittamasta ja estämästä bensiiniseosten, joiden oxygenaattikomponenttien pitoisuudet ovat annettujen raja-arvojen mukaiset, tuotantoa, markkinointia tai vapaata liikkumista. Komission direktiivissä määritetään bensiiniseosten tutkimisessa hyväksyttävät mittaus- ja analyysimenetelmät.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen lainsäädännössä on bensiinin koostumusta koskevia säännöksiä ainoastaan lyijy- ja bentseenipitoisuuden osalta. Direktiivi ei siten edellytä muutoksia lainsäädäntöön.

Neuvoston direktiivi, annettu 29 päivänä kesäkuuta 1990, yhteisön menettelyn toteuttamiseksi kaasusta ja sähköstä teollisilta käyttäjiltä perittävien hintojen avoimuuden takaamiseksi (90/377/ETY)

Direktiivi velvoittaa keräämään puolivuosittain tiedot teollisuuden maksamista kaasun ja sähkön hinnoista. Hintatietojen ohella direktiivi velvoittaa ilmoittamaan tiedot hinnoittelujärjestelmistä Euroopan yhteisön tilastotoimistolle.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin vaikutuksia käsitellään tilastoja koskevan 76 artiklan perustelujen yhteydessä.

Neuvoston direktiivi, annettu 29 päivänä lokakuuta 1990, runkoverkkojen kautta tapahtuvasta sähkönsiirrosta (90/547/ETY)

Direktiivi koskee sähkönsiirtoa suurjänniteverkoissa, joissa siirron alku- tai loppupiste on yhteisön alueella. Lisäksi direktiivin soveltamisen ehtona on, että siirto tapahtuu vähintään yhden yhteisömaiden välisen rajan yli. ETA-sopimuksen mukaan EFTA-valtiot rinnastetaan EY:n jäsenvaltioihin.

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltioiden hallituksia huolehtimaan siitä, että direktiivin liitteessä luetellut sähkönsiirtoverkkoja hallitsevat yhteisöt ilmoittavat komissiolle sekä kansallisille viranomaisille vähintään vuoden mittaisiin sähkökauppoihin liittyvistä sähkönsiirtopyynnöistä. Sähkönsiirtoverkkoja hallitsevien yhteisöjen on myös välittömästi aloitettava neuvottelut sähkönsiirron ehdoista. Siirtosopimuksen solmimisesta on ilmoitettava sekä komissiolle että kansallisille viranomaisille. Mikäli siirtoehtoja koskevat neuvottelut eivät ole johtaneet sopimukseen 12 kuukauden kuluessa siirtopyynnön esittämisestä, neuvottelujen kariutumisen syyt on ilmoitettava komissiolle ja kansallisille viranomaisille. EY:n ja EFTAn välisiä sähkönsiirtoja koskevat erimielisyydet ratkaistaan ETA:n sekakomitean määräämässä menettelyssä. Direktiivissä tarkoitettuja siirtoverkkoja hallitsevia yhteisöjä ovat Suomessa Imatran Voima Oy ja Teollisuuden Voimansiirto Oy.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin asettamien velvoitteiden täyttämiseksi tulee sähkölakia muuttaa. Sähkön tuonnin ja viennin luvanvaraisuudesta tulee luopua. Sähkölain muutoksiin tulisi sisällyttää kaikki direktiivissä sähkönsiirtoverkkoja hallitseville yhteisöille asetetut velvoitteet. Näistä muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 31 päivänä toukokuuta 1991, verkkojen kautta tapahtuvasta maakaasun siirrosta (91/296/ETY)

Direktiivin sisältö on samankaltainen kuin sähkönsiirtoa koskevan direktiivin sisältö. Maakaasuverkostoa hallitseville yhteisöille asetetaan direktiivissä vastaavat velvoitteet kuin sähkönsiirtodirektiivissä sähkönsiirtoverkkoa hallitseville yhteisöille.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Kaasunsiirtoa koskeva direktiivi ei tule Suomen osalta sovellettavaksi, koska Suomen maakaasuverkosta ei ole yhteyttä muihin Euroopan talousalueen kaasuverkkoihin. Siinä vaiheessa kun Suomen kaasuverkko mahdollisesti yhdistetään jonkin toisen ETA-valtion maakaasuverkkoon, on Suomen lainsäädäntöön sisällytettävä EY:n kaasunsiirtodirektiivistä seuraavat kaasuverkkoa hallitsevia yhteisöjä koskevat säädökset. Liitteen mukaan direktiivi koskisi tuolloin Suomessa Neste Oy:tä.

25 artikla. Sopimuspuolet ovat 25 artiklan määräyksillä varanneet itselleen mahdollisuuden varmistaa, ettei ETA-sopimuksessa oleva vienninrajoituksia ja vientitulleja koskeva kielto aiheuta ongelmia. Sopimuksen 10 ja 12 artiklassa kielletään muun muassa vientitullit ja vienninrajoitukset suhteessa muihin ETA-valtioihin. Sopimus ei kuitenkaan koske sopimuspuolten kauppapolitiikkaa suhteessa kolmansiin maihin eikä rajoitusten ja tullien kielto näin ollen koske kolmansiin maihin suuntautuvaa vientiä.

Jos joku sopimuspuoli rajoittaa vientiään kolmansiin maihin, tai säätää vientitullit, rajoituksia tai tullia voitaisiin kiertää toimittamalla toimenpiteiden alaista tuotetta toiseen ETA-valtioon, josta se jälleenviedään ilman tullia tai rajoituksia. Tuotteen vienti voi myös aiheuttaa elintärkeiden tuotteiden pulan tai sen uhkan toisessa ETA-valtiossa. Sopimuksen 25 artikla antaa mahdollisuudet ryhtyä toimenpiteisiin tällaisten ongelmien suhteen.

ETA-sopimuksen 25 artiklaa vastaava määräys sisältyy Suomen ja EY:n välisen vapaakauppasopimuksen 24 a artiklaan.

26 artikla. Artiklan mukaan ei toimenpiteitä polkumyynnin, tuetun viennin ja muiden luvattomien kauppatapojen torjumiseksi sovelleta sopimuspuolten välillä, ellei ETA-sopimuksessa toisin määrätä. Määräys perustuu siihen, että polkumyyntiä ei voida harjoittaa, milloin vienti- ja tuontivaltiot muodostavat yhteisen markkina-alueen. Kaupanesteiden poistaminen aiheuttaisi alihintaisen tuotteen palauttamisen vientivaltioon ja hintatason tasoittumisen. Tämän periaatteen perusteella Rooman sopimuksen 91 artiklasta seuraa, ettei polkumyynnin vastaisia toimenpiteitä sovelleta EY:n jäsenvaltioiden kesken.

Rooman sopimuksen 92 artiklasta seuraa, että tuetun viennin vastaiset toimenpiteet ovat kiellettyjä EY:n jäsenvaltioiden välillä. Sanotussa artiklassa kielletään lähtökohtaisesti julkinen tuki, ja komission tehtävänä on Rooman sopimuksen 93 artiklan mukaan valvoa, että jäsenvaltiot eivät anna kiellettyä tukea.

Suomen osalta 26 artiklan määräykset koskevat lähinnä sellaisia toimenpiteitä, joita tarkoitetaan polkumyynnin sekä vientituen avulla tapahtuvan tuonnin ehkäisemisestä annetussa laissa (387/80, muut. 530/87). Laki perustuu GATT:n polkumyynti- ja valtiontukikoodeihin. Laissa annetaan valtiovarainministeriölle oikeus asettaa polkumyynti- tai tasoitustulli, milloin polkumyynnillä tai vientituen avulla myyty tavara aiheuttaa vahinkoa tai uhkaa aiheuttaa vahinkoa asianomaiselle suomalaiselle tuotannonalalle.

EY:n puolella artiklan soveltamisalaan kuuluvia tapauksia koskevat tärkeimmät säädökset ovat asetus suojautumisesta EY:n ulkopuolisten valtioiden harjoittamaa polkumyyntiä tai tuettua vientiä vastaan (asetus N:o 2423/88) sekä niin sanottu kauppapoliittinen väline (asetus N:o 2642/84).

EY:n asetus N:o 2423/88 perustuu niinikään GATT:n polkumyyntikoodiin, mutta se on Suomen vastaavaa lakia huomattavasti yksityiskohtaisempi. EY on sisällyttänyt asetukseen sellaisia omia tulkinta- ja soveltamissäännöksiään, joilla ei ole suoraa vastinetta GATT:n polkumyyntikoodissa.

EY:n kauppapoliittista välinettä voidaan soveltaa, milloin EY reagoi ulkopuolisessa valtiossa sovellettuun luvattomaan kauppatapaan. Soveltamista ei ole rajoitettu koskemaan vain suoranaisia kolmansien maiden toimenpiteitä, joten välinettä voidaan soveltaa myös yksityisten yritysten kauppatapoihin. Sitä voidaan soveltaa myös pyrittäessä varmistamaan EY:n oikeudet suhteessa ulkopuolisten maiden harjoittamiin kaupallisiin käytäntöihin.

ETA-sopimuksen 26 artikla ja siihen liittyvä pöytäkirja 13 sisältävät kuitenkin poikkeuksia siitä yleissäännöstä, että toimenpiteitä polkumyynnin, tuetun viennin tai luvattomien kauppatapojen torjumiseksi ei sovelleta sopimuspuolten välillä. Poikkeukset voivat supistaa yleisen säännön merkitystä.

ETA-sopimuksen 26 artikla koskee pöytäkirjan 13 mukaan ainoastaan niitä aloja, joihin sovelletaan ETA-sopimuksen määräyksiä ja joiden osalta EY-säädökset täysin sisältyvät sopimukseen. Tämän määräyksen perusteella toimenpiteitä voidaan edelleen soveltaa esimerkiksi maataloustuotteisiin. EY:n maatalouden tehokkaan tuontisuojajärjestelmän johdosta toimenpiteitä tällä alalla voidaan kuitenkin pitää vähemmän todennäköisinä.

Pöytäkirjan 13 toisessa kappaleessa oleva määräys 26 artiklan suhteesta kolmansien maiden kauppaan heijastaa sitä seikkaa, että ETA-sopimus perustuu vapaakauppasopimuksen periaatteelle. Sopimus ei aseta velvoitetta yhdenmukaistaa kauppapolitiikkaa. Siten on tarpeen estää se, että sopimuspuolten erilainen kauppapolitiikka kolmansia maita kohtaan aiheuttaa vääristymiä niiden välisessä kaupassa.

Pöytäkirjan 13 toisessa kappaleessa annetaan sopimuspuolille tietyin edellytyksin oikeus soveltaa toisiakin sopimuspuolia koskevia toimenpiteitä, jos ne ovat tarpeen estämään kolmansien maiden yritykset kiertää niitä koskevat polkumyynti- tai tasoitustullit.

5 luku Hiili- ja terästuotteet

27 artikla. Artiklassa viitataan pöytäkirjoihin 14 ja 25, joihin on sisällytetty määräykset siitä, missä määrin ETA-sopimusta sovelletaan tuotteisiin, jotka kuuluvat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön kanssa tehtyjen vapaakauppasopimusten soveltamisalaan.

Erityisten hiili- ja terästuotteita koskevien pöytäkirjojen laadintaan päädyttiin EY:n vaatimuksesta, EY:n sisäisestä järjestelmästä johtuvien vaikeuksien huomioon ottamiseksi. EY:ssä hiili- ja terästuotteita koskee erillinen Pariisin sopimus, jonka mukaan yhteisön jäsenmailla on, toisin kuin Rooman sopimuksen soveltamisalaan kuuluvissa asioissa, suurehko toimivalta myös kauppapolitiikan alalla. Kuten edellä mainittiin, ovat kaikki EFTA-valtiot myös solmineet Euroopan hiili- ja teräsyhteisön kanssa erillisen vapaakauppasopimuksen. Näissä sopimuksissa myös EY:n jäsenmaat ovat sopimuspuolina.

Pöytäkirja 14

Pöytäkirjan 1 artiklan mukaan pöytäkirjan määräyksiä sovelletaan niihin tuotteisiin, joihin sovelletaan yhteisön ja yksittäisten EFTA-valtioiden kanssa tehtyjä vapaakauppasopimuksia. Suomen osalta kysymyksessä on vuonna 1973 tehty sopimus (SopS 68/73).

Pöytäkirjan 2 artiklan mukaan hiili- ja terästuotteiden kauppaa koskevat kahdenväliset vapaakauppasopimukset jäävät muuttamattomina voimaan, jollei pöytäkirjassa ole toisin sovittu. Jos vapaakauppasopimukset eivät sisällä määräyksiä tietyistä kysymyksistä, tulee ETA-sopimus sovellettavaksi. Tämän vuoksi ETA-sopimusta sovelletaan käytännössä myös hiili- ja terästuotteilla käytävään kauppaan lukuun ottamatta niitä asioita, joista erillisissä vapaakauppasopimuksissa on nimenomaisia määräyksiä. Sikäli kuin vapaakauppasopimuksia sovelletaan, sovelletaan myös niiden toimielimiä koskevia määräyksiä.

Pöytäkirjan 2 b artiklan mukaan kaikki hiili- ja terästuotteisiin sovellettavat määrälliset rajoitukset tai niitä vaikutuksiltaan vastaavat toimenpiteet sekä tullit ja niitä vastaavat maksut poistetaan sopimuspuolten välisessä kaupassa. Sopimuspuolet sitoutuvat olemaan saattamatta voimaan uusia määräyksiä, jotka muodostaisivat sopimuspuolten välisen kaupan esteen (3 artikla).

Suomi ylläpitää teräs- ja rautaromua koskevia vientirajoituksia. Pöytäkirjan 2 b artiklan johdosta vientirajoitusten ylläpitämisen kielto laajenee koskemaan uusia tuotteita. Asetusta maan ulkomaankaupassa sovellettavista määrällisistä rajoituksista on siksi muutettava. Pöytäkirjan 3 artiklasta johtuu, ettei Suomi voi yksipuolisin toimenpitein asettaa yhteisöstä tuotavia terästuotteita valvontalisensioinnin piiriin.

Pöytäkirjan 4 artiklassa viitataan sopimuksen pöytäkirjoihin 25 ja 21 sekä liitteeseen XIV, jotka sisältävät erityisiä hiili- ja terästuotteita koskevia kilpailusääntöjä. Niitä selostetaan erikseen kilpailusääntöjä koskevassa hallituksen esityksen osassa.

Pöytäkirjan 5 artiklassa viitataan sopimuksen valtion tukea koskeviin määräyksiin, joita sovelletaan myös teräkseen. Näiden määräysten sisältöä, sikäli kuin niiden hyväksymiseksi on tarpeen hankkia eduskunnan suostumus, selostetaan erikseen valtion tukea koskevassa hallituksen esityksen osassa.

Pöytäkirjan 6 artiklan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat vaihtamaan tietoja teräsmarkkinoiden tilasta. Uusien tietojenvaihtoa koskevien määräysten hyväksyntä ei edellytä lainsäädännön muuttamista.

Pöytäkirjan 7 artiklan mukaan ETA-sopimuksen alkuperäsääntöjä sovelletaan myös hiili- ja terästuotteisiin. Alkuperäsääntöjen sisältöä selostetaan laajemmin hallituksen esityksen alkuperäsääntöjä koskevassa osassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Pöytäkirjasta 14 ei aiheudu lainsäädännön muutostarpeita.

III osa Henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus
1 luku Työntekijät ja itsenäiset ammatinharjoittajat

28 artikla. ETA-sopimuksen 28 artikla vastaa Rooman sopimuksen 48 artiklaa, joka täydentää työntekijöiden vapaan liikkuvuuden osalta Rooman sopimuksen 7 artiklan yleistä syrjintäkieltoa. Työntekijöiden vapaa liikkumisoikeus on myös yksi ETA-sopimuksen perusperiaatteista. EY:n tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan (ks. muun muassa tapaukset 167/73, komissio v. Ranska, 41/74 van Duyn, 13/76 Dona ja 36/75 Rutili) todennut, että Rooman sopimuksen 48 artiklalla on välitön oikeusvaikutus. Artiklan määräykset velvoittavat suoraan kansallisia viranomaisia ilman valtion suorittamia erillisiä täytäntöönpanotoimenpiteitäkin, ja sen määräyksiin voidaan vedota kansallisissa tuomioistuimissa.

ETA-sopimuksen 28 artiklan tarkoituksena on turvata sellaisille työntekijöille, jotka ovat jonkun ETA-valtion kansalaisia, oikeus tietyin edellytyksin hakea työtä ja hyväksyä tehtyjä työtarjouksia koko ETA-alueella. Heillä on tässä tarkoituksessa artiklasta ilmenevin rajoituksin sekä oikeus liikkua vapaasti Euroopan talousalueella että oikeus oleskella toisessa ETA-valtiossa. Työntekijän ei tarvitse etukäteen hankkia työ- tai oleskelulupaa siirtyessään toiseen ETA-valtioon. Muiden ETA-valtioiden työntekijät on asetettava työsopimuksen solmimisoikeuden suhteen tasavertaiseen asemaan kotimaisten työntekijöiden kanssa. Sopimusvaltioiden työntekijään kohdistuvat velvoitteet alkavat sen jälkeen, kun henkilö on solminut työsopimuksen. EY:n tuomioistuimen päätösten perusteella on kuitenkin myös työnhakijoilla, jotka ovat jonkun sopimusvaltion kansalaisia, tiettyjä sopimukseen perustuvia oikeuksia.

Henkilöiden vapaata liikkuvuutta koskevista siirtymäkausista tehdyn pöytäkirjan 15 mukaan toisaalta Sveitsi ja Liechtenstein sekä toisaalta EY:n jäsenvaltiot ja muut EFTA-valtiot saavat tiettyjen pöytäkirjassa erikseen mainittujen siirtymäkausien ajan edelleen pitää voimassa toistensa osalta ne kansalliset säännökset, joiden mukaan mainittujen valtioiden kansalaisten on etukäteen hankittava lupa maahantuloa, maassa oleskelua ja työntekoa varten. Suomella ei ole tarvetta pöytäkirjassa mainittuihin siirtymäkausiin Sveitsin ja Liechtensteinin kansalaisten osalta.

ETA-sopimuksen 28 artiklan 1 kohdan mukaan työntekijöiden vapaa liikkuvuus turvataan EY:n jäsenvaltioiden ja EFTA-valtioiden välillä. Työntekijöiden vapaa liikkuvuus merkitsee artiklan 2 kohdan mukaan kaiken kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän lopettamista EY:n jäsenvaltioiden ja EFTA-valtioiden työntekijöiden työsopimusten tekemisen sekä palkkauksen ja muiden työsuhteen ehtojen osalta. Tätä sopimuksen määräystä täydentää neuvoston asetus (ETY) N:o 1612/68 työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta ja erityisesti sen 7 artikla. EY:n tuomioistuimen mukaan (ks. tapaukset 152/73, Sotgiu ja 167/73, komissio v. Ranska) 48 artiklan 2 kohdan perusteella on kiellettyä paitsi suora ja avoin kansalaisuuteen perustuva syrjintä myös sellainen peitelty toiminta, joka tosiasiallisesti johtaa artiklan 2 kohdan vastaiseen syrjintään.

EY:n tuomioistuin on ratkaisuissaan (ks. muun muassa tapaukset 75/63, Hoekstra, 53/81, Levin ja 66/85, Lawrie-Blum) toistuvasti todennut, että työntekijän käsite on yhteisönoikeudellinen käsite. Käsitettä on tulkittava laajasti ja sen tulkinta ei voi vaihdella jäsenvaltiosta toiseen. Tuomioistuimen mukaan työntekijä ei menetä asemaansa työntekijänä, vaikka hän joutuisi työttömäksi ja aloittaisi koulutuksen (39/86, Lair). Ratkaisussaan tapauksessa 66/85 (Lawrie-Blum) tuomioistuin edelleen totesi, että olennaista työsuhteelle on se, että työntekijä tiettynä aikana suorittaa toiselle palveluksia toisen johdon alaisena ja saa siitä vastineeksi palkkaa. Ratkaisussaan 53/81 (Levin) tuomioistuin tähdensi, että työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevat määräykset kattavat sellaisen toiminnan, joka on tehokasta ja todellista, sekä takaavat vapaan liikkuvuuden niille, jotka harjoittavat tai haluavat harjoittaa taloudellista toimintaa.

EY:n tuomioistuin on ratkaisussaan tapauksessa 222/86 (Heylens) korostanut, että vapaus hakea työtä ja hyväksyä työtarjouksia jokaisessa jäsenvaltiossa on perusoikeus, joka kuuluu jokaiselle työntekijälle yksilöllisenä oikeutena. Ratkaisussaan tapauksessa 292/89 (Antonissen), joka koski työvoiman vapaata liikkuvuutta ja työn hakemista sekä näihin liittyen oleskeluoikeutta ja oleskelun ajallista rajoittamista, tuomioistuin totesi, että Rooman sopimuksen 48 artiklan 3 kohdan b ja c alakohdan määräysten nojalla ei voida sulkea pois jäsenvaltion kansalaisen liikkumisvapautta eikä oikeutta oleskella toisen jäsenvaltion alueella työnhakutarkoituksessa. Tuomioistuimen mukaan työntekijöiden vapaata liikkumisoikeutta rajoittavia säännöksiä on tulkittava suppeasti. Tuomioistuimen mukaan artiklan 48 tarkoitus toteutuu, jos yhteisön lainsäädäntö tai sen puuttuessa jäsenvaltion kansallinen lainsäädäntö sallii työnhakijoille, jotka ovat toisen jäsenvaltion kansalaisia, kohtuullisen ajan etsiä työtä. Samassa yhteydessä tuomioistuin totesi, ettei neuvoston pöytäkirjaan sisällytetyssä julkilausumassa voida sitovasti määrätä neuvoston asetuksen 1612/68/ETY ja neuvoston direktiivin 68/360/ETY säännösten tulkinnasta, koska näissä säännöksissä ei ole viitattu julkilausuman sisältöön. Tämän julkilausuman mukaan, jota tuomioistuimen mukaan ei siis voida soveltaa, jäsenvaltion kansalaiselle tulee sallia vähintään kolmen kuukauden aika etsiä työtä toisessa jäsenvaltiossa. Tuomioistuin totesi, että tapauksessa kyseessä olevassa kansallisessa lainsäädännössä asetettu kuuden kuukauden työnhakuaika ei periaatteessa vaikuta riittämättömältä. Jos toisen jäsenvaltion kansalainen ei ole tässä ajassa löytänyt työtä, voi jäsenvaltio määrätä hänet poistumaan tämän valtion alueelta, jollei henkilö pysty esittämään todisteita siitä, että hän edelleen etsii työtä ja että hänellä on selvä mahdollisuus saada työtä. Tuomioistuimen mukaan (ks. tapaus 316/85, Lebon) työnhakija on toisessa jäsenvaltiossa tasa-arvoisessa asemassa ainoastaan 48 artiklan mukaisesti työhön pääsyn suhteen sekä neuvoston antaman työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevan asetuksen (1612/68/ETY) 2 ja 5 artiklan mukaisissa tilanteissa.

Artiklan 3 kohdan mukaan liikkumisvapaus sisältää, yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen perustuvin rajoituksin, työntekijöiden oikeuden hyväksyä tosiasiallisesti tehtyjä työtarjouksia, oikeuden liikkua vapaasti tässä tarkoituksessa EY:n jäsenvaltioiden ja EFTA-valtioiden alueilla, oikeuden oleskella jonkin EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion alueella työntekotarkoituksessa tämän valtion työntekijöitä koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten mukaisesti sekä oikeuden jäädä EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion alueelle työskenneltyään siinä valtiossa. Oleskeluoikeus syntyy, kun työntekijä on solminut työsuhteen. EY:n tuomioistuin on eräissä ratkaisuissaan (esimerkiksi tapaus 48/75, Royer) todennut, että henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaate on turvattu suoraan Rooman sopimuksen 48 artiklan määräyksillä. Oleskeluoikeus ei siis riipu vastaanottajavaltion antamasta oleskeluluvasta. Oleskelulupa ei anna saajalleen uutta oikeutta, vaan se on yksinkertaisesti vain osoitus jo olemassa olevasta oikeudesta. Tästä syystä vastaanottajavaltiot ovat velvollisia antamaan oleskeluluvan henkilöille, joilla on sopimuksen mukainen oleskeluoikeus.

Oleskeluluvan hankkimisen laiminlyönti ei liioin oikeuta valtiota karkottamaan jäsenvaltion kansalaista, jolla on sopimuksen mukainen oleskeluoikeus. Maasta karkottaminen voi tapahtua vain yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen liittyvien syiden perusteella. Pelkkä ulkomaalaisten maahantulosta, liikkumisesta ja oleskelusta annettujen määräysten noudattamatta jättäminen ei EY:n tuomioistuimen mukaan itsessään muodosta sellaista uhkaa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle, että jäsenvaltiolla sen perusteella olisi oikeus määrätä henkilö karkotettavaksi tai otettavaksi karkottamisasian valmistelua varten säilöön.

Ratkaisussaan 8/77 (Sagulo, Brenca ja Bakhouche), joka koskee henkilötodistuksia ja passeja, EY:n tuomioistuin on todennut, että vastaanottajavaltio voi määrätä rangaistuksen jäsenvaltion kansalaiselle, joka jättää hankkimatta voimassa olevan henkilötodistuksen tai passin. Rangaistus ei kuitenkaan saa olla luonteeltaan sellainen, joka tosiasiallisesti muodostaa esteen sopimuksen mukaiselle valtioon saapumiselle tai valtiossa oleskelulle.

Artiklan 4 kohdan mukaan artiklan määräyksiä ei sovelleta julkishallinnon palvelussuhteisiin. Tämä määräys vastaa Rooman sopimuksen 48 artiklan 4 kohdan määräystä. EY:n tuomioistuin on ratkaisuissaan (muun muassa 149/79, komissio v. Belgia) todennut Rooman sopimuksen 48 artiklan olennaista merkitystä ja sen välitöntä oikeusvaikutusta korostaen, että 48 artiklan soveltamisalaa supistavaa 4 kohdan määräystä on tulkittava rajoittavasti. Tuomioistuimen mukaan julkishallintoa ei kokonaisuudessaan voida sulkea pois liikkumisvapauden piiristä. Tuomioistuimen lähtökohtana on ollut se, että poikkeukseen voidaan vedota vain silloin, kun se on välttämätöntä jäsenvaltioille. Ratkaisussaan 152/73 (Sotgiu v. Bundespost) tuomioistuin lausui, että niitä intressejä, joita 48 artiklan 4 kohdan rajoitus sallii jäsenvaltioiden suojella, edistetään siten, että toisten jäsenvaltioiden kansalaisten pääsyä tiettyihin tehtäviin julkisessa hallinnossa rajoitetaan. Näin ollen koko julkinen hallinto ei voi sisältyä rajoituksen piiriin, eikä palvelusuhteen muodolla ole merkitystä ratkaistaessa kuuluuko tietty tehtävä julkisessa hallinnossa artiklan 4 kohdan mukaisen rajoituksen piiriin vai ei. Tuomioistuin on ratkaisuissaan tarkentanut, että artiklan 4 kohdan mukainen rajoitus koskee vain sellaisia julkisen hallinnon virkoja tai tehtäviä, jotka liittyvät julkisen vallan käyttöön ja joissa hoidetaan valtion tai muiden julkisyhteisöjen yleiseen etuun liittyviä tehtäviä. Näiden tehtävien hoito voidaan edelleen varata valtion omille kansalaisille.

EY:n komission kannanoton (EYVL C 72/18.3.1988) mukaan artiklan 4 kohdan mukainen rajoitus koskee valtion ja muiden julkisten viranomaisten erityistehtäviä, kuten puolustusvoimia, poliisia ja muuta järjestysvaltaa, tuomarikuntaa, verohallintoa ja diplomaattikuntaa. Lisäksi komission kannanoton mukaan sellaiset virat ja tehtävät ministeriöissä, alue- ja paikallishallinnossa, keskuspankeissa ja muissa julkisyhteisöissä, joihin liittyy julkisen vallan käyttöä, kuten lainsäädännön valmistelu-, soveltamis- ja valvontatehtäviä, kuuluvat rajoituksen piiriin. Kannanotossa korostetaan EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön viitaten, että muunlaisissa kuin edellä mainituissa julkisen hallinnon tehtävissä kansalaisuusvaatimuksen esittäminen ei ole oikeutettua.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa julkisen hallinnon virat ovat vuonna 1989 toteutetulla lainsäädäntöuudistuksella tulleet pääsäännön mukaan avoimiksi ulkomaan kansalaisille. Ne valtion virat, joihin voidaan nimittää vain Suomen kansalainen, määritetään hallitusmuodon 84 §:ssä, valtion virkamieslain 9 a §:ssä (725/89) sekä viimeksi mainitun lainkohdan nojalla annetussa valtioneuvoston päätöksessä (602/91) ulkomaalaisen kelpoisuudesta valtion virkaan. Tällaisia ovat eräät ylimmät valtionhallinnon virat sekä sellaiset virat, joihin ei virkojen laadun vuoksi voida ulkomaalaista nimittää. Virkamieslain 9 a §:ssä on lisäksi varattu valtioneuvostolle mahdollisuus päättää, että vain Suomen kansalainen voidaan nimittää muuhun sellaiseen virkaan, johon liittyy huomattavaa julkisen vallan käyttämistä tai jolla on merkitystä ottaen huomioon valtion turvallisuus tai muu huomattava yleinen etu. Kuntien ja kuntainliittojen virkojen osalta ulkomaalaisen kelpoisuudesta virkaan säädetään kunnallislain 74 a §:ssä (727/89). Tältä osin Suomen lainsäädäntö on sopusoinnussa ETA-sopimuksen työntekijöiden vapaan liikkuvuuden periaatteiden kanssa.

Sopimuksen 28 artiklan 4 kohta aiheuttaa Suomelle kuitenkin tarpeen tarkistaa valtion virkamiehiä koskevaa kielilainsäädäntöä työvoiman vapaasta liikkuvuudesta annetun asetuksen (ETY) N:o 1612/68 3 artiklan 1 kohdan 2 alakohdassa ilmaistun periaatteen mukaiseksi.

Liitesäännöstö

Sopimuksen 28 artiklan 5 kohdassa viitataan liitteeseen V, jossa luetellaan EY:ssä voimassa olevat asetukset työntekijöiden vapaasta liikkumisesta, työntekijöiden ammattiyhdistysoikeuksista ja työntekijöiden oikeudesta jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään siinä valtiossa sekä kolme henkilöiden liikkumista ja oleskelua jäsenvaltioiden alueilla koskevaa direktiiviä. Liitteen mukaan kyseisissä EY-säädöksissä olevat viittaukset jäsenvaltioihin tarkoittavat myös EFTA-valtioita.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä helmikuuta 1964, ulkomaalaisten liikkumista ja oleskelua koskevien, yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen perustuvien toimenpiteiden yhteensovittamisesta (64/221/ETY)

Direktiivin tavoitteena on erityisesti sellaisten kussakin jäsenvaltiossa noudatettujen menettelyjen lähentäminen toisiinsa, joissa ulkomaalaisten liikkumiseen ja oleskeluun liittyvissä asioissa vedotaan yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen tai kansanterveyteen.

Direktiivi koskee kaikkia niitä toimenpiteitä, jotka liittyvät jäsenvaltioiden alueelle saapumiseen, oleskeluluvan myöntämiseen tai uudistamiseen taikka jäsenvaltioiden alueelta karkottamiseen ja joihin jäsenvaltiot ryhtyvät yleisen järjestyksen ja turvallisuuden tai kansanterveyden perusteella. Tällaisiin toimenpiteisiin ei saa ryhtyä taloudellisten päämäärien vuoksi. EY:n tuomioistuin on ratkaisuissaan 115 ja 116/81 (Adoui ja Cornuiaille) todennut, että yleisen järjestyksen ja turvallisuuden käsitteitä tulee tulkita suppeasti, koska ne rajoittavat perustavaa laatua olevaa vapaan liikkumisen periaatetta. Yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen liittyviin syihin ei voida vedota tapauksessa, jossa jäsenvaltio ei ole ryhtynyt todellisiin ja tehokkaisiin toimiin estääkseen omia kansalaisiaan käyttäytymästä vastaavalla tavalla.

Toteutettavien toimenpiteiden on perustuttava yksinomaan kyseisen yksilön omaan käyttäytymiseen, eivätkä aikaisemmat rikostuomiot sellaisenaan saa muodostaa perustetta toimenpiteisiin ryhtymiselle. Henkilötodistuksen tai passin voimassaoloajan päättyminen ei oikeuta karkottamiseen. EY:n tuomioistuin on tapauksessa 30/77 (Regina v. Boucherau) todennut, että aiemmat rikostuomiot ovat pikemminkin osoitus henkilön aiemmasta käyttäytymisestä kuin vaarasta yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle sinänsä.

Direktiivi sisältää lisäksi yksityiskohtaisia säännöksiä ajasta, jona päätös ensimmäisen oleskeluluvan myöntämisestä on tehtävä, siitä miten päätös on perusteltava sekä päätöksen tiedoksiannosta. Direktiivi sisältää myös oikeussuojakeinoja koskevia säännöksiä.

Direktiivin liitteessä on lueteltu ne taudit ja vammat, jotka oikeuttavat alueelle pääsyn estämiseen tai ensimmäisen oleskeluluvan epäämiseen. Tämän jälkeen ilmenevät taudit ja vammat eivät oikeuta jatko-oleskeluluvan epäämiseen tai karkottamiseen kansanterveyteen liittyvien syiden perusteella.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 40 §:ssä on lueteltu perusteet, joiden nojalla ulkomaalainen voidaan karkottaa maasta. Säännöksen 1 kohdan mukaan ilman vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa maassa oleskeleva voidaan karkottaa. Toistuvasti rikoksiin syyllistynyt voidaan karkottaa 40 §:n 3 kohdan nojalla. Lain 40 §:n 5 kohdan mukaan voidaan se, jonka voidaan aikaisemman toimintansa perusteella tai muutoin perustellusti olettaa ryhtyvän sabotaasiin, vakoiluun, laittomaan tiedustelutoimintaan taikka Suomen suhteita vieraaseen valtioon vaarantavaan toimintaan, karkottaa maasta. Ulkomaalaisen maasta karkottamista koskevia säännöksiä on tarkistettava, jotta ne ovat sopusoinnussa ETA-sopimuksen henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaatteiden kanssa.

ETA-sopimuksen 28 artiklan liitesäännöstöstä ulkomaalaisen maasta karkottamista koskeviin säännöksiin aiheutuvista muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 1612/68, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella

Asetuksen tavoitteena on työntekijöiden vapaan liikkumisen toteutuminen. Tämä merkitsee kaiken kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän poistamista jäsenvaltioiden työntekijöiden työn, palkkauksen ja muiden työsuhteen ja työllistymisen ehtojen osalta sekä eräin rajoituksin työntekijöiden oikeutta liikkua vapaasti yhteisön alueella palkatun työn saamiseksi. Vapaa liikkuminen on työntekijälle ja hänen perheelleen perusoikeus, ja kaikille jäsenvaltioiden kansalaisille on turvattava oikeus itse valita työnsä yhteisön alueella. Liikkumisvapaus on tunnustettava tekemättä eroa pysyvän työntekijän, kausi- tai rajatyöntekijän taikka niiden välillä, jotka harjoittavat palvelujen tarjoamista. Vapaan liikkumisoikeuden mahdollistamiseksi on turvattava sekä tosiasiallinen että oikeudellinen tasa-arvo kaikessa, mikä liittyy toimimiseen palkatussa työssä, ja asunnon saantiin, sekä turvattava työntekijän oikeus elää perheensä kanssa. Yhdenvertainen kohtelu merkitsee myös sitä, että kaikkien jäsenvaltioiden kansalaiset ovat työnsaannin suhteen yhtäläisessä asemassa kotimaisten työntekijöiden kanssa.

Työntekijöiden liikkumisen edistämiseksi tulee työnvälitystä tehostaa ja pyrkiä tasapainon aikaansaamiseen työmarkkinoilla. Tähän pyritään erityisesti edistämällä välitöntä yhteistyötä keskustason työvoimaviranomaisten ja myös alueellisten viranomaisten välillä sekä yhteensovittamalla tiedotusta työmarkkinoista ja elin- ja työoloista. Myös tilanteessa, jossa jollakin alueella tai teollisuudenalalla syntyy elintasoa ja työllisyyttä uhkaava vakava vaara, tiedonvälitys on ensisijainen väline, jolla estetään työntekijöiden siirtyminen kyseiselle alueelle tai toimialalle. Lisäksi asetuksen tavoitteena on ohjata jäsenvaltioiden pyrkimyksiä niiden työllisyyspolitiikan yhteensovittamiseksi yhteisön tasolla.

Asetus jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisen osan artiklat koskevat työn saantia ja työntekijän perhettä. Toisen osan artiklat koskevat avointen työpaikkojen ja työhakemusten välittämistä sekä tasapainon aikaansaamista työmarkkinoilla. Kolmannen osan artiklat koskevat komiteoita, joiden tehtävänä on varmistaa jäsenvaltioiden välinen läheinen yhteistyö työntekijöiden vapaata liikkumista ja työllisyyttä koskevissa asioissa. Neljännessä osassa ovat siirtymä- ja loppusäännökset. Liitteessä V mainitaan ne asetuksen artiklat, joita ei sovelleta ETA:ssa.

I osa: Työ ja työntekijän perhe
I osasto: Työn saanti

1 artikla. Artiklan mukaan jokaisella jäsenvaltion kansalaisella on asuinpaikasta riippumatta oikeus ryhtyä toisen jäsenvaltion alueella palkattuun työhön ja toimia siinä niin kuin niissä laeissa, asetuksissa ja hallinnollisissa määräyksissä säädetään, jotka koskevat kyseisen valtion kansalaisten työntekoa. Hänellä on erityisesti oltava sama oikeus ottaa vastaan tarjolla olevaa työtä toisen jäsenvaltion alueella kuin kyseisen jäsenvaltion kansalaisella.

2 artikla. Artikla edellyttää, että jokainen jäsenvaltion kansalainen ja jokainen jäsenvaltion alueella toimiva työnantaja voi voimassa olevan lainsäädännön mukaisella tavalla hakea ja tarjota työtä sekä tehdä työsopimuksia ja panna niitä täytäntöön edellyttäen, ettei se johda syrjintään.

3 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion lakeja, asetuksia tai hallinnollisia määräyksiä taikka hallintokäytäntöä ei voida soveltaa, jos ne asettavat sellaisia rajoituksia tai ehtoja työn hakemiselle tai työpaikan tarjoamiselle tai ulkomaan kansalaisen oikeudelle ottaa vastaan työtä ja työskennellä, jotka eivät koske oman valtion kansalaisia tai joiden yksinomaisena tai pääasiallisena tarkoituksena tai vaikutuksena on huolimatta siitä, että niitä sovelletaan kansalaisuudesta riippumatta, estää muiden jäsenvaltioiden kansalaisia saamasta tarjottua työtä. Tämä säännös ei koske tarjotun paikan luonteesta johtuvaa kielitaitovaatimusta. Mainittuihin säännöksiin ja käytäntöihin kuuluvat erityisesti ne, jotka jossakin jäsenvaltiossa määräävät erityismenettelystä ulkomaisen työvoiman työhön ottamisessa, rajoittavat avoimista työpaikoista ilmoittamista tiedotusvälineissä taikka tekevät sen riippuvaksi muista kuin niistä edellytyksistä, joita sovelletaan kyseisen valtion alueella toimiviin työnantajiin, tai asettavat työnsaannin ehdoksi työnvälitysviranomaisessa kirjoilla olemisen taikka estävät yksityisen henkilön työhön ottamisen, jollei hän asu kyseisen valtion alueella.

4 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä, jotka rajoittavat lukumääräisesti tai suhteellisesti ulkomaalaisten työhön ottamista jossakin yrityksessä, jollakin toimialalla tai alueella taikka kansallisella tasolla, ei sovelleta muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin. Jos jäsenvaltiossa harjoitettavaa toimintaa varten myönnettävän avustuksen saannin ehtona on, että työntekijöistä tietty vähimmäismäärä on kotimaisia työntekijöitä, rinnastetaan muiden jäsenvaltioiden kansalaiset kotimaisiin työntekijöihin lokakuun 15 päivänä 1963 annetun neuvoston direktiivin säännösten mukaisesti.

5 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion kansalaisella on oikeus hakiessaan työtä toisesta jäsenvaltiosta saada samaa apua siellä kuin kyseisen valtion työnvälitysviranomainen antaa oman valtion kansalaisille heidän hakiessaan työtä.

6 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion kansalaisen työhönottamiselle toiseen jäsenvaltioon ei saa asettaa sellaisia terveydentilaa, ammattitaitoa tai muuta seikkaa koskevia edellytyksiä, jotka kansalaisuuden perusteella syrjivät heitä toisen jäsenvaltion kansalaisiin nähden näiden hakiessa samaa työtä. Jäsenvaltion kansalainen, joka on saanut muusta kuin omasta valtiostaan olevalta työnantajalta nimenomaan hänelle tehdyn työtarjouksen, saattaa kuitenkin joutua tutkittavaksi ammattipätevyytensä suhteen, jos työnantaja työtarjouksen tehdessään on nimenomaisesti sitä vaatinut.

II osasto: Työskentely ja yhdenvertainen kohtelu

7 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltion kansalaista ei työntekijänä voida kansalaisuutensa vuoksi saattaa toisen jäsenvaltion alueella kotimaisiin työntekijöihin verrattuna eri asemaan työ- ja palvelussuhteen ehtojen suhteen. Tämä koskee erityisesti palkkausta, irtisanomista ja työttömyyden sattuessa paluuta saman alan työhön tai uudelleen työllistämistä. Artiklan 2 kohdan mukaan hänen tulee nauttia samoja sosiaalisia ja verotuksellisia etuja kuin kotimaisten työntekijöiden. Artiklan 3 kohdan mukaan hänellä tulee olla myös sama oikeus ja yhtäläiset edellytykset kuin kotimaisilla työntekijöillä osallistua koulutukseen ammatillisissa sekä uudelleen- ja jatkokoulutuskeskuksissa. Artiklan 4 kohdan mukaan työehto- tai työsopimuksen määräys taikka muu työehtojen sääntelyä koskeva määräys on mitätön, sikäli kuin siinä määrätään tai sallitaan edellytyksiä, jotka asettavat toisten jäsenvaltioiden kansalaiset työntekijöinä eriarvoiseen asemaan työn saannin edellytysten, työllisyyden, palkkauksen ja muiden työehtojen sekä irtisanomisen suhteen.

Tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan käsitellyt asetuksen 7 artiklaa ja varsinkin sen 2 kohtaa. Ratkaisussaan 32/75 (Cristini) tuomioistuin totesi, ettei 7 artiklan 2 kohtaa saa tulkita rajoittavasti ja että artiklan 2 kohta kattaa kaikki sosiaaliset etuudet ja verotukselliset edut riippumatta siitä, ovatko ne sidoksissa työsuhteeseen vai eivät. Tuomioistuin on sen jälkeen useita kertoja vahvistanut, että sosiaalisen etuuden käsite kattaa kaikki oikeudet, jotka kuuluvat jokaiselle kotimaiselle työntekijälle. Tuomioistuin on perustellut ratkaisujaan sillä, että sosiaalisten etuuksien ulottaminen koskemaan myös työntekijöitä, jotka ovat muiden jäsenvaltioiden kansalaisia, edistää liikkuvuutta yhteisön alueella ja myötävaikuttaa työntekijän sopeutumiseen vastaanottajavaltioon (ks. esimerkiksi tapaus 59/85, Reed). Ratkaisussaan 316/85 (Lebon) tuomioistuin totesi, että mainittua säännöstä sovelletaan vain työntekijöihin, eivätkä ne jäsenvaltioiden kansalaiset, jotka liikkuvat etsimässä työtä, voi vedota siihen. Viimeksi mainitut henkilöt ovat kuitenkin oikeutettuja tasapuoliseen kohteluun asetuksen 1612/68/ETY 2 ja 5 artiklassa tarkoitetuissa tilanteissa.

8 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan, sellaisena kuin se on muutettuna asetuksella N:o 312/76, työntekijällä, joka on jäsenvaltion kansalainen ja työssä toisen jäsenvaltion alueella, on kotimaisten työntekijöiden kanssa yhtäläinen oikeus ammattiyhdistysten jäsenyyteen ja siihen kuuluvien oikeuksien harjoittamiseen, äänioikeus ja vaalikelpoisuus mukaan luettuna. Kuitenkin häntä voidaan estää osallistumasta julkisoikeudellisten elinten hallintoon sekä hoitamasta julkisoikeudellisesti säänneltyä tehtävää. Hänellä on vaalikelpoisuus yrityksen työntekijöitä edustaviin elimiin. Artiklan estämättä jäsenvaltiot voivat antaa muista jäsenvaltioista oleville työntekijöille myös laajemmat oikeudet. Artiklan 2 kohta on poistettu neuvoston asetuksella N:o 312/76.

9 artikla. Artiklan mukaan toisen jäsenvaltion alueella työssä olevalla jäsenvaltion kansalaisella on asumisen suhteen samat oikeudet ja edut kuin kotimaisilla työntekijöillä, mukaan luettuna omistusoikeuden saaminen hänelle välttämättömään asuntoon. Kyseiset työntekijät voivat ilmoittautua työssäoloalueellaan samoin oikeuksin kuin kotimaiset työntekijät mahdolliseen asunnonhakijaluetteloon ja saada siitä johtuvat oikeudet ja edut. Lähtövaltioon jääneen perheen katsotaan tässä suhteessa kuuluvan sanotulla alueella asuviin, jos kotimaisiin työntekijöihin sovelletaan samanlaista oletusta.

III osasto: Työntekijän perhe

10 artikla. Artiklan mukaan eräillä perheenjäsenillä on kansalaisuudesta riippumatta oikeus tulla asumaan sellaisen työntekijän luokse, joka on jäsenvaltion kansalainen ja työssä toisen jäsenvaltion alueella. Tällaisia perheenjäseniä ovat hänen aviopuolisonsa sekä heidän jälkeläisensä, jotka ovat alle 21-vuotiaita tai huollettavia, sekä työntekijän ja hänen aviopuolisonsa sukulainen ylenevässä polvessa, jos hän on työntekijän huollettava. Jäsenvaltioiden on helpotettava muidenkin perheenjäsenien muuttoa, jos nämä ovat työntekijän huollettavia tai ovat lähtövaltiossa asuneet työntekijän taloudessa. Työntekijän edellytetään mainituissa tapauksissa varaavan perheensä käyttöön asunnon, joka täyttää ne vaatimukset, joita pidetään normaaleina työssäoloalueen kotimaisten työntekijöiden asumisessa. Tämän säännöksen soveltaminen ei kuitenkaan saa johtaa kotimaisia työntekijöitä ja työntekijöitä, jotka ovat muiden jäsenvaltioiden kansalaisia, eriarvoiseen asemaan.

11 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion kansalaisen ollessa palkatussa työssä tai itsenäisenä ammatinharjoittajana toisen jäsenvaltion alueella, hänen aviopuolisollaan ja lapsellaan, joka on alle 21-vuotias tai huollettava, on oikeus ryhtyä mihin tahansa palkattuun työhön koko kyseisen jäsenvaltion alueella, vaikka he eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia.

12 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion kansalaisen, joka on tai on ollut työssä toisen jäsenvaltion alueella, lapsilla, jotka asuvat kyseisessä jäsenvaltiossa, on oikeus osallistua peruskoulutukseen, oppisopimuskoulutukseen ja ammatilliseen koulutukseen samoin edellytyksin kuin tämän valtion kansallisilla. Näille lapsille on pyrittävä turvaamaan parhaat mahdolliset edellytykset osallistua tällaiseen opetukseen.

II osa: Avointen työpaikkojen ja työhakemusten välittäminen sekä tasapainon aikaansaaminen työmarkkinoilla
I osasto: Jäsenvaltioiden välinen yhteistyö ja yhteistyö komission kanssa

13 ja 14 artikla. Artikloissa on säännökset jäsenvaltioiden keskinäisestä ja jäsenvaltioiden ja komission välisestä yhteistyöstä. Yhteistyö sisältää työllisyyttä ja työttömyyttä koskevia yhteisiä tutkimuksia sekä yhteisiä työnvälitystä ja työmarkkinoiden tasapainon aikaansaamista koskevia toimenpiteitä. Jäsenvaltioiden on tiedotettava komissiolle vapaan liikkuvuuden ja työntekijöiden työllistämisen yhteydessä syntyvistä ongelmista sekä annettava yksityiskohtaiset tiedot alueellisesta ja aloittaisesta työllisyystilanteesta ja sen kehityksestä.

II osasto: Välitys- ja tasapainottamisjärjestelmä

15―18 artikla. Artikloissa on säännökset muun muassa jäsenvaltioiden työvoimaviranomaisten avoimia työpaikkoja ja työnhakijoita koskevasta tiedottamisesta.

III osasto: Toimenpiteet työmarkkinoiden tasapainon säilyttämiseksi

19―20 artikla. Asetuksen 19 artiklassa on säännökset komission ja jäsenvaltioiden välisestä yhteistyöstä työmarkkinatilanteen selvittämiseksi. Asetuksen 20 artiklassa säädetään toimenpiteistä silloin, kun jossakin jäsenvaltiossa on tai on ennakoitavissa sellainen työmarkkinoiden häiriötilanne, että jollakin alueella tai jossakin ammatissa syntyy elintasoa ja työllisyyttä uhkaava vakava vaara.

IV osasto: Euroopan koordinointitoimisto

21―23 artikla. Artiklat koskevat Euroopan työnvälityksen koordinointitoimistoa, joka toimii komission yhteydessä ja jonka yleistehtävänä on edistää työnvälitystä ja työmarkkinoiden tasapainon aikaansaamista.

III ja IV osa

Asetuksen III osassa on säännökset neuvoa-antavasta komiteasta ja teknisestä komiteasta. Asetuksen IV osassa on siirtymä- ja loppumääräykset.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain mukaisesta passivelvollisuudesta säädetään lain 4 §:n mukaan poikkeuksia asetuksella. Ulkomaalaisasetuksen (449/91) 2 §:n mukaan ulkoasiainministeriö päättää passin asemesta hyväksyttävästä henkilötodistuksesta. Ulkomaalaislain 8 §:n mukaan ulkomaalaisella on maahan saapuessaan ja valtiossa oleskellessaan oltava (4 §:ssä mainitun passin lisäksi) viisumi tai oleskelulupa, jollei Suomea velvoittavasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Oleskelulupa voidaan vain erityistapauksissa myöntää jo maassa oleskelevalle (ulkomaalaislaki 20 §). Ulkomaalaislain 24 §:n mukaan on ulkomaalaisella, joka Suomessa aikoo ryhtyä ansiotyöhön, oltava työlupa. Työlupaa on haettava ennen maahan tuloa. Työlupavelvollisuudesta vapautetut on lueteltu lain 25 §:ssä. Ilman passia, viisumia tai oleskelulupaa maahan saapuva voidaan käännyttää rajalta (ulkomaalaislaki 37 §). Suomen lainsäädäntö edellyttää siis ulkomaalaisten maahan tuloa, maassa oleskelua ja työntekoa, rajalta käännyttämistä sekä maasta karkottamista koskevilta osiltaan tarkistamista, jotta se olisi sopusoinnussa ETA-sopimuksen henkilöiden vapaan liikkumisen periaatteiden kanssa.

ETA-sopimuksen 28 artiklan liitesäännöstöstä aiheutuvista muutoksista ulkomaalaislain maahan tuloa, maassa oleskelua ja työntekoa sekä rajalta käännyttämistä ja maasta karkottamista koskeviin säännöksiin annetaan erillinen hallituksen esitys.

Työllisyyslain 26 §:ssä säädetään lain soveltamisesta Suomen kansalaisuutta vailla olevaan henkilöön. Lain 26 § säädetään, että myös Suomessa asuvalle henkilölle, joka ei ole Suomen kansalainen, on järjestettävä mahdollisuus tehdä työtä siten kuin työllisyyslaissa säädetään.

Asetus 1612/68/ETY ja erityisesti sen 5 artikla edellyttävät kuitenkin työllisyyslain muuttamista siten, että asuinpaikkaa koskeva vaatimus tulee ETA-valtioiden kansalaisten osalta poistaa, jotta työnvälityspalveluja voidaan antaa myös sellaisille ETA-valtioiden kansalaisille, jotka eivät asu Suomessa hakiessaan työtä Suomessa. Asetuksen yhdenvertaisen kohtelun vaatimus edellyttää työnvälityslain 3 b §:n (1645/91) tarkistamista sen sisältämien kansalaisuusrajoituksien vuoksi.

Siirtolaisvälityksestä annetun lain 1 § määrittelee siirtolaiseksi Suomen kansalaisen, joka lähtee Suomesta asettuakseen toiseen valtioon toimeentulon hankkimiseksi siellä sekä siirtolaisvälitykseksi siirtolaiseksi aikovan avustamisen. Lain soveltamisasetuksessa (12/56) on määritelty yksityiskohtaisemmin siirtolaisvälitys. Siirtolaisvälityslaki ja sen soveltamisasetus kumotaan, jotta myös Suomessa asuvat ETA-valtioiden kansalaiset voivat saada siirtolaisvälityspalveluja.

Asetuksen N:o 1612/68 8 artikla aiheuttaa Suomelle tarpeen tarkistaa henkilöstön edustuksessa yritysten hallinnossa annettua lakia (725/90) ja henkilöstörahastolakia (814/89), koska niihin sisältyy kansalaisuusrajoituksia. Hallintoedustuslain 6 §:stä ja henkilöstörahastolain 44 §:stä on poistettava mainitut rajoitukset.

Asetuksesta N:o 1612/68 aiheutuvasta muutosesityksestä työllisyyslakiin ja työnvälityslakiin sekä esityksestä siirtolaisvälityslain kumoamiseksi annetaan erilliset hallituksen esitykset. Myös asetuksen perusteella tarpeellisista muutosesityksistä hallintoedustuslakiin ja henkilöstörahastolakiin annetaan erilliset hallituksen esitykset.

Asetus 1612/68/ETY aiheuttaa Suomelle tarpeen tarkistaa merilain 41 §:ää (237/67) ja ulkomaanliikenteen kauppa-alusluettelosta annetun lain 1 §:n 1 momentin 4 kohtaa niiden sisältämien kansalaisuusrajoitusten vuoksi. Muutosehdotuksista annetaan erilliset hallituksen esitykset.

Asetuksen N:o 1612/68 3 artiklasta aiheutuvista muutoksista kielilainsäädäntöön annetaan tarvittaessa erillinen hallituksen esitys.

Ulkomaalaisomistuskomitea esittää mietinnössään (1991:23) kumottavaksi lain ulkomaalaisten sekä eräiden yhteisöjen oikeudesta hankkia kiinteää omaisuutta ja osakkeita eli niin sanotun rajoituslain. Asetuksen 1612/68/ETY 9 ja 10 artiklasta aiheutuvat muutokset ulkomaalaisen oikeudesta omistaa kiinteää omaisuutta koskevaan lainsäädäntöön otetaan huomioon rajoituslainsäädännön uudistamisesta annettavassa hallituksen esityksessä.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, jäsenvaltioiden työntekijöiden ja heidän perheidensä liikkumista ja oleskelua yhteisön alueella koskevien rajoitusten poistamisesta (68/360/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on saattaa muiden jäsenvaltioiden kansalaiset ja heidän perheenjäsenensä oleskelua koskevissa säännöksissä yhdenvertaiseen asemaan jäsenvaltion omien kansalaisten kanssa.

Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on poistettava liikkumista ja oleskelua koskevat rajoitukset jäsenvaltioiden kansalaisilta ja heidän perheenjäseniltään. Perheenjäsenten osalta viitataan asetukseen (ETY) N:o 1612/68.

Rajoitukset poistetaan myöntämällä direktiivissä tarkoitetuille henkilöille oikeus poistua jäsenvaltion alueelta ottaakseen vastaan palkatun työn ja toimiakseen siinä jonkin toisen jäsenvaltion alueella. Oikeuden käyttäminen tapahtuu yksinkertaisesti esittämällä voimassa oleva henkilötodistus tai passi. Näistä asiakirjoista direktiivissä on tarkempia määräyksiä. Maastapoistumisviisumia ei saa vaatia. Maahantuloviisumia ei saa vaatia paitsi niiltä perheenjäseniltä, jotka eivät ole jäsenvaltioiden kansalaisia. Viisumien saantia näille henkilöille on helpotettava.

EY:n tuomioistuin on ratkaisussaan 68/89 (komissio v. Alankomaiden kuningaskunta) katsonut, että direktiivissä 68/360/ETY tarkoitetun jäsenvaltion kansalaisen toiseen jäsenvaltioon pääsyn ehtona ei saa olla rajaviranomaisen esittämiin kysymyksiin vastaaminen. Ehdoksi maahanpääsylle voidaan asettaa vain voimassaolevan henkilötodistuksen tai passin esittäminen. Rajaviranomaisilla ei siis ole oikeutta esittää esimerkiksi oleskelun kestoa tai henkilön rahavaroja koskevia kysymyksiä.

Jäsenvaltioiden on myönnettävä oleskeluoikeus henkilöille, joilla on direktiivissä tarkoitetut asiakirjat. Todisteeksi oleskeluoikeudesta on annettava asiakirja nimeltä "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa". Oleskeluluvan sisällöstä sekä siitä, mitä asiakirjoja sen saamiseksi on esitettävä, direktiivissä on tarkempia säännöksiä. Perheenjäsenelle, joka ei ole jäsenvaltion kansalainen, on annettava häntä huoltavalle työntekijälle annetun asiakirjan kanssa yhtäläisesti voimassaoleva oleskeluun oikeuttava asiakirja. Tapauksessa 157/79 (Pieck) EY:n tuomioistuin katsoi, että vaikka kansalliset viranomaiset voivat määrätä rangaistuksen oleskeluluvan hankkimisen laiminlyönnistä, rangaistus ei saa olla rikkomuksen laatuun verrattuna ankaruudeltaan sellainen, että se muodostuu vapaan liikkumisen periaatteen rajoitukseksi.

Direktiivissä on tarkempia säännöksiä oleskeluluvan voimassaoloajasta, alueellisesta kelpoisuudesta, raukeamisesta ja peruuttamisesta. Lisäksi direktiivi sisältää määräyksiä asiakirjoista, jotka voidaan vaatia lyhyessä työsuhteessa olevilta, toisen jäsenvaltion alueella asuvilta työntekijöiltä ja kausityöntekijöiltä. Direktiivissä säädetään myös oleskelua varten tarkoitettujen asiakirjojen myöntämisestä ja niistä mahdollisesti perittävien maksujen suuruudesta.

Direktiivin säännökset ovat pakottavia siten, että niistä ei saa poiketa muuten kuin yleisen järjestyksen ja turvallisuuden sekä kansanterveyden perusteella.

Liitteessä V direktiivin 4 artiklassa olevat maininnat "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa" korvataan ilmaisulla "oleskelulupa", jolla viitataan myös EFTA-valtioiden kansalaisiin. Direktiivin 11 ja 13 artiklaa ei liitteen mukaan sovelleta. Myös direktiivin liitteeseen tehdään ETA:sta johtuvat muutokset.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 8 §:n mukaan ulkomaalaisella on maahan saapuessaan ja maassa oleskellessaan oltava viisumi tai oleskelulupa, jollei Suomea velvoittavasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Oleskeluluvasta on tarkempia säännöksiä ulkomaalaislain 3 luvussa. Ulkomaalaislain 24 §:n mukaan Suomessa ansiotyöhön ryhtyvällä ulkomaalaisella on oltava työlupa. Ulkomaalaislain 37 §:n mukaan ulkomaalainen, jolla ei ole maahantuloon vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa, voidaan käännyttää rajalta. Lain 40 §:n mukaan ilman vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa maassa oleskeleva ulkomaalainen voidaan karkottaa maasta. Ulkomaalaisten maassa oleskelua, rajalta käännyttämistä ja maasta karkottamista koskevia säännöksiä on tarkistettava, jotta ne olisivat sopusoinnussa ETA-sopimuksen henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaatteiden kanssa.

Sopimuksen 28 artiklan liitesäännöstöstä ulkomaalaisen maassa oleskelua, rajalta käännyttämistä ja maasta karkottamista koskeviin säännöksiin aiheutuvista muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Komission asetus (ETY) N:o 1251/70, annettu 29 päivänä kesäkuuta 1970, työntekijöiden oikeudesta jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään siinä valtiossa

Asetuksella määritellään ne edellytykset, joiden vallitessa työntekijällä on oikeus jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään kyseessä olevassa valtiossa.

1 artikla. Artiklan mukaan asetusta sovelletaan jäsenvaltioiden kansalaisiin, jotka ovat päättäneet työskentelynsä vastaanottajavaltiossa sekä heidän perheidensä jäseniin. Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1612/68 10 artiklassa on määritelty, mitä perheenjäsenillä tarkoitetaan.

2 ja 3 artikla. Asetuksen 2 artiklassa määritellään ne edellytykset asumisen ja työnteon kestolle, joilla oikeus jäädä pysyvästi jäsenvaltion alueelle saavutetaan, ja 3 artiklassa säädetään, millä edellytyksillä jäsenvaltion alueella asuneen kuolleen työntekijän perheenjäsenillä on oikeus jäädä tuon valtion alueelle.

4 ja 5 artikla. Asetuksen 4 artiklassa on asumisen jatkuvuuden osoittamista koskeva säännös. Artiklan 2 kohdassa todetaan, millaiset työttömyys- ja sairaudesta tai tapaturmasta aiheutuneet poissaolojaksot luetaan työssäoloajaksi. Asetuksen 5 artiklan mukaan oikeutta jäädä jäsenvaltion alueelle voi ryhtyä käyttämään kahden vuoden kuluessa oikeuden saamisesta.

6―9 artikla. Asetuksen 6 artiklassa on säännökset oikeudesta oleskelulupaan. Artiklassa on myös säännös siitä, millaisia maksuja oleskeluluvan myöntämisen ja uudistamisen yhteydessä voidaan periä sekä tarkempia säännöksiä oleskeluluvan voimassaoloajasta ja sen uudistamisesta ja raukeamisesta. Neuvoston asetuksen N:o 1612/68 yhdenvertaista kohtelua koskevia säännöksiä sovelletaan myös tämän asetuksen soveltamisalaan kuuluviin henkilöihin. Kansallisen lainsäädännön jäsenvaltioiden kansalaisten kannalta edullisemmat säännökset syrjäyttävät tämän asetuksen säännökset. Jäsenvaltioiden tulee helpottaa eläkeiän saavuttaneiden tai pysyvästi työkyvyttömiksi tulleiden, alueellaan pitkään työskennelleiden alueeltaan poistuneiden työntekijöiden paluuta. (8 artikla) Asetuksen 9 artiklaa ei sovelleta ETA-sopimuksessa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 8 §:n mukaan ulkomaalaisella on maahan saapuessaan ja maassa oleskellessaan oltava viisumi tai oleskelulupa, jollei Suomea velvoittavasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Ulkomaalaislain 16 §:n 4 momentin mukaan ulkomaalaiselle, joka on oleskellut maassa yhtäjaksoisesti kahden vuoden ajan, myönnetään eräin poikkeuksin pysyvä oleskelulupa. Oleskelulupa raukeaa ulkomaalaislain 22 §:n mukaan silloin, kun ulkomaalainen on ilmoittanut muuttavansa pois maasta tai kun hän on oleskellut kaksi vuotta maan ulkopuolella. Asetuksen N:o 1251/70 voimaan saattaminen edellyttää ulkomaalaislain edellä mainittujen säännösten tarkistamista lain ja sellaisenaan voimaansaatettavan EY-asetuksen välisten ristiriitojen poistamiseksi. Asiasta annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 18 päivänä toukokuuta 1972, direktiivin 64/221/ETY soveltamisalan laajentamisesta työntekijöihin, jotka käyttävät oikeuttaan jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään siinä valtioissa (72/194/ETY)

Direktiivi sisältää säännökset 25 päivänä helmikuuta 1964 annetun direktiivin 64/221/ETY soveltamisalan laajentamisesta koskemaan myös niitä jäsenvaltioiden kansalaisia ja heidän perheenjäseniään, jotka asetuksen (ETY) N:o 1251/70 mukaisesti käyttävät oikeuttaan jäädä jäsenvaltion alueelle.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 40 §:ssä on lueteltu perusteet, joiden nojalla ulkomaalainen voidaan karkottaa maasta. Säännöksen 1 kohdan mukaan ilman vaadittavaa, passia, viisumia tai oleskelulupaa maassa oleskeleva voidaan karkottaa. Toistuvasti rikoksiin syyllistynyt voidaan karkottaa 40 §:n 3 kohdan nojalla. Lain 40 §:n 5 kohdan mukaan voidaan henkilö, jonka voidaan aikaisemman toimintansa perusteella tai muutoin perustellusti olettaa ryhtyvän sabotaasiin, vakoiluun, laittomaan tiedustelutoimintaan taikka Suomen suhteita vieraaseen valtioon vaarantavaan toimintaan, karkottaa maasta. Ulkomaalaisen maasta karkottamista koskevia säännöksiä on tarkistettava, jotta ne ovat sopusoinnussa ETA-sopimuksen henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaatteiden kanssa. Muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1977, siirtotyöläisten lasten koulutuksesta (77/486/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot järjestämään kansallisten olojensa ja oikeusjärjestyksensä mukaisesti toisista jäsenvaltioista peräisin olevien työntekijöiden oppivelvollisuusikäisille lapsille vastaanottamisen ensivaiheen helpottamiseksi ilmaista opetusta, johon sisältyy erityisesti näiden lasten erityistarpeisiin sovellettu vastaanottavan valtion yhden virallisen kielen opetus. Myös tätä varten tarvittava opettajien koulutus ja jatkokoulutus on järjestettävä. Edelleen jäsenvaltioiden on kansallisten olojensa ja oikeusjärjestyksensä mukaisesti toteutettava aiheelliset toimenpiteet kyseisten lasten äidinkielen ja kotivaltion kulttuurin erityisopetuksen edistämiseksi normaaliopetuksen rinnalla.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivistä ei aiheudu tarvetta muuttaa Suomen lainsäädäntöä.

* * *

29 artikla. Sopimuksen 29 artiklassa määrätään sosiaaliturvan periaatteista. Artiklan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat turvaamaan työntekijöiden, itsenäisten ammatinharjoittajien ja näiden perheenjäsenien liikkuvuuden toteuttamiseksi sen, että oikeuden saamiseksi etuuteen ja sen säilyttämiseksi sekä etuuden määrän laskemiseksi maiden lainsäädännön mukaan huomioon otettavat kaudet lasketaan yhteen. Samoin sopimuspuolet sitoutuvat maksamaan etuudet kaikille sopimuspuolten alueella asuville.

Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 51 artiklan määräyksiä. Rooman sopimuksen 51 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi säädettiin asetukset N:ot 3/58 ja 4/58, jotka myöhemmin korvattiin asetuksella N:o 1408/71 sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä sekä asetuksella N:o 574/72 asetuksen N:o 1408/71 täytäntöönpanomenettelystä. Viimeksi mainitut kaksi asetusta niihin myöhemmin tehtyine muutoksineen sekä niiden perusteella annetut päätökset muodostavat artiklassa viitattuun liitteeseen VI sisältyvät tarpeelliset sosiaaliturvaa koskevat määräykset.

Asetuksissa N:ot 1408/71 ja 574/72 säädetään sosiaaliturvalainsäädäntöjen yhteensovittamisesta ja tarpeellisista menettelytavoista. Sosiaaliturvan aineellisesta sisällöstä säädetään kansallisella lainsäädännöllä ja etuudet myönnetään sitä soveltaen. Asetuksen lainvalintaa koskevilla säännöksillä turvataan se, että työntekijä ja itsenäinen ammatinharjoittaja perheen- jäsenineen kuuluu liikkuessaan sopimusvaltioiden alueella jonkin, yleensä työskentelyvaltion, sosiaaliturvalainsäädännön soveltamispiiriin; etuudet myönnetään yleensä tämän jäsenvaltion lainsäädännön mukaisina ja kustannuksella. Lainvalintasäännösten tarkoituksena on myös estää etuuksien ylikompensaatio.

Yhdenvertaisen kohtelun periaatetta koskevilla säännöksillä taataan toisen sopimuspuolen kansalaisille samat oikeudet ja asetetaan samat velvoitteet kuin valtion omille kansalaisille kansalliseen lainsäädäntöön mahdollisesti sisältyvistä kansalaisuutta edellyttävistä säännöksistä huolimatta. ETA-valtioiden lainsäädäntöjen piirissä täytetyt vakuutus- tai muut vastaavat kaudet tulee ottaa huomioon, milloin tämä on tarpeen kansalliseen lainsäädäntöön sisältyvien vakuutusaikaa tai muuta vastaavaa aikaa koskevien edellytysten täyttämiseksi, jotta oikeus etuuteen tätä kautta saavutettaisiin, säilytettäisiin tai saataisiin takaisin. Asetuksessa on myös säännökset siitä, miten vakuutuskausien tai vastaavien kausien pituuden perusteella määräytyvät etuudet kuten eläkkeet lasketaan silloin, kun etuuksia on ansaittu useamman valtion lainsäädäntöjen piirissä. Vapaan liikkumisen esteiden poistamiseksi asetukseen sisältyvät myös säännökset myönnettyjen etuuksien vapaasta maastaviennistä. Myönnettyä etuutta ei saa yleensä lakkauttaa, keskeyttää tai etuuden määrää vähentää pelkästään sen vuoksi, että etuuden saaja muuttaa pois etuuden myöntäneen valtion alueelta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen 29 artiklan määräykset yhdessä sosiaaliturva-asetusten säännösten kanssa saatetaan lailla voimaan. Näin ollen sopimuksen määräykset ja niihin perustuvat säännökset tulevat sovellettaviksi samanaikaisesti kansallisen lainsäädännön sosiaaliturvaa koskevien säännösten kanssa ratkaistaessa oikeutta etuuteen niissä sopimuksen tarkoittamissa tilanteissa, joissa työntekijään tai itsenäiseen ammatinharjoittajaan sovelletaan tai on sovellettu yhden tai useamman ETA-valtion sosiaaliturvalainsäädäntöä. Sopimuksen 29 artiklan velvoitteet eivät aiheuta välitöntä tarvetta muuttaa Suomen sosiaaliturvaa koskevaa lainsäädäntöä.

Osittain valtiontaloudellisista ja myös hallinnollisista syistä kansaneläkelakia ja yleistä perhe-eläkelakia ehdotetaan kuitenkin ETA-sopimuksen hyväksymisen yhteydessä muutettavaksi siten, että eläkkeet määräytyvät Suomessa asumisajan perusteella. Lisäksi muun muassa kansanterveyslakiin (66/72) ja erikoissairaanhoitolakiin (1062/89), sairausvakuutuslakiin (364/63) ja lapsilisälakiin (541/48) sekä eräisiin muihin sosiaaliturvaa koskeviin lakeihin on tarpeen tehdä lähinnä teknisluontoisia täsmentäviä tarkistuksia. Tarvittavat lainmuutokset on selostettu jäljempänä asianomaisen artiklan tai osaston yhteydessä.

Sosiaaliturvaa koskeva liite

Sosiaaliturvaa koskevan liitteen VI mukaan tarkoitetaan jäsenvaltiolla paitsi EY:n jäsenvaltioita myös Itävaltaa, Suomea, Islantia, Liech- tensteinia, Norjaa, Ruotsia ja Sveitsiä. Liitteen mukaan sovellettaessa sen määräyksiä ETA-sopimuksen soveltamiseksi hallinnolliselle toimikunnalle ja tilintarkastuslautakunnalle annetuista tehtävistä huolehtii VII osan määräysten mukaisesti ETA:n sekakomitea. Pöytäkirjan 37 mukaan EFTA-valtioiden edustajat osallistuvat 101 artiklassa tarkoitetulla tavalla siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallintotoimikunnan työskentelyyn.

Liite sisältää luettelon ETA:ssa sovellettavissa EY:n sosiaaliturvasäädöksistä sekä niihin tehdyistä mukautuksista. Asetus N:o 1408/71 jakaantuu osastoihin. Sen I osastossa on yleiset säännökset soveltamisen periaatteista. Osastossa määritellään käytetyt käsitteet, henkilöllinen ulottuvuus, yhdenvertainen kohtelu sekä asiallinen ulottuvuus. Lisäksi osasto sisältää säännökset sosiaaliturvasopimusten asemasta sekä sopimusten tekemisestä jäsenvaltioiden välillä. Osastossa on säännökset muun muassa etuuksien arvon säilyttämisestä ja yleiset säännökset etuuksien päällekkäisyyden estämisestä. Asetuksen II osasto sisältää säännökset sovellettavan lainsäädännön määräämisestä. Yleensä henkilö voi kuulua vain yhden valtion lainsäädännön piiriin, mikä ratkaistaan yleensä työskentelyn perusteella. Osastossa on erityiset säännökset merimiehiä, itsenäisiä ammatinharjoittajia sekä niin sanottuja lähetettyjä työntekijöitä varten. Asetuksen III osasto sisältää eri etuusryhmiä koskevia erityissäännöksiä. Nämä kattavat sairaus- ja äitiysetuudet, työkyvyttömyyden perusteella maksettavat etuudet kuten eläkkeet ja muut sellaiset työkyvyn ylläpitoa varten suoritettavat etuudet, vanhuuseläkkeet ja perhe-eläkkeet sekä kuolemantapauksen johdosta maksettavat avustukset ja tapaturma- ja ammattitaudin perusteella suoritettavat korvaukset. Osastossa on myös säännökset työttömyysetuuksista, perhe-etuuksista ja eläkeläisten huollettavina oleville lapsille ja orvoille maksettavista etuuksista.

Asetuksen IV osasto sisältää säännökset siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallinnollisen toimikunnan kokoonpanosta ja työskentelytavoista sekä toimikunnan tehtävistä. Sen V osasto sisältää säännökset siirtotyöläisten sosiaaliturvan neuvoa antavan komitean perustamisesta, kokoonpanosta ja työtavoista sekä tehtävistä. Asetuksen VI osasto sisältää erinäisiä säännöksiä ja VII osasto siirtymä- ja loppusäännökset.

Asetuksessa N:o 574/72 on tarkemmat säännökset asetuksen N:o 1408/71 täytäntöönpanoa varten. Asetus sisältää, yleensä etuuskohtaisesti, säännökset menettelytavoista ja tiedonkulusta eri jäsenvaltioiden välillä.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 1408/71, annettu 14 päivänä kesäkuuta 1971, sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä

Asetuksen teksti on julkaistu ajan tasalle saatettuna asetuksella N:o 2001/83 vuonna 1983, minkä jälkeen siihen on tehty muutoksia erityisesti Espanjan ja Portugalin liittymisasiakirjalla.

I osasto: yleisiä säännöksiä

1 artikla. Artiklassa määritellään asetuksessa käytetyt käsitteet. Niistä on erikseen syytä todeta seuraavaa:

Kohdan a mukaan palkatulla työntekijällä (työntekijä) ja itsenäisellä ammatinharjoittajalla (yrittäjä) tarkoitetaan työntekijöiden tai yrittäjien sosiaaliturvajärjestelmässä vakuutettuja henkilöitä tai sellaisia asumiseen perustuvassa järjestelmässä vakuutettuja henkilöitä, joita voidaan pitää työntekijöinä tai yrittäjinä. Lisäksi määritelmässä on eritelty eräitä muita perusteita erityyppisiä sosiaaliturvajärjestelmiä silmälläpitäen.

Työntekijän ja yrittäjän käsite tulee määritellä sopimuksen liitteen liitteessä I silloin, kun kysymyksessä olevan lainsäädännön soveltamiseksi työntekijää tai yrittäjää ei voida tunnistaa muista etuuteen oikeutetuista. Suomessa asumiseen perustuvaan sosiaaliturvaan on liite I/I mukaan oikeus henkilöllä, joka kuuluu Suomen työeläkejärjestelmän piiriin työntekijänä tai yrittäjänä, vaikka hän ei asuisikaan Suomessa. Näin määritellen henkilön asema työntekijänä tai yrittäjänä on selkeä ja kattava. Se on helposti todettavissa myös sen jälkeen, kun henkilö on jo mahdollisesti siirtynyt pois Suomesta muuhun jäsenvaltioon.

Artiklan määrittelemästä työntekijän käsitteestä ei voida suoraan johtaa työntekijän tai yrittäjän käsitteen todellista sisältöä. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen lukuisten määrittelyä koskevien päätösten tarkastelun perusteella työntekijän käsite on yhteisökäsite, jota on tulkittava laajasti eikä tulkinta voi vaihdella jäsenvaltiosta toiseen. Työntekijän aseman saavuttamiseksi henkilön tulee kuitenkin aina kuulua tai olla kuulunut työntekijänä yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Jäsenvaltion työntekijään kohdistuvat velvoitteet realisoituvat sen jälkeen, kun henkilö on sen alueella tehnyt työsopimuksen. Toisaalta työntekijän aseman saavuttanut henkilö säilyttää tämän aseman erilaisissa tilanteissa myöhemminkin esimerkiksi lopettaessaan työnteon, ryhtyessään opiskelemaan tai joutuessaan työttömäksi. Työntekijän käsite on siten laajennettu koskemaan myös muita henkilöitä kuin pelkästään niitä, jotka kysymyksessä olevana hetkenä työskentelevät työsuhteessa. Mitä edellä on sanottu koskee vastaavasti yrittäjää.

Artiklan b kohdassa määritellään rajatyöntekijä, jolla tarkoitetaan henkilöä, joka työskentelee toisen jäsenvaltion alueella asuen toisessa valtiossa, jonne hän palaa säännöllisesti. Käsite on Suomessa vakiintunut sovellettaessa Pohjoismaista sosiaaliturvasopimusta Tornionjokilaakson työntekijöihin.

Artiklan c kohta määrittelee kausityöntekijäksi sellaisen työntekijän, joka vuosittain työskentelee alle 8 kuukautta toisessa valtiossa oleskellen siellä samanaikaisesti.

Artiklan d ja e kohdan mukaan käsitteillä "pakolainen" ja "valtioton henkilö" tarkoitetaan asianomaisissa yleissopimuksissa tarkoitettuja henkilöitä. Suomi on ratifioinut nämä yleissopimukset.

Artiklan f kohdassa määritellään perheenjäsenen käsite. Lähtökohtaisesti perheenjäsenellä tarkoitetaan kulloinkin sovellettavan lainsäädännön perheenjäsenen käsitettä. Jos lainsäädännössä edellytetään, että perheenjäsen asuu työntekijän tai yrittäjän kanssa samassa taloudessa, tämä edellytys täyttyy asumisesta riippumatta, jos taloudellinen riippuvuussuhde on olemassa. Jos kysymys on sairaanhoitoetuuksien antamisesta, perheenjäsenyys määräytyy sen valtion lainsäädännön mukaan, missä nämä asuvat. Perheenjäsenen käsitteeseen liittyvän liitemääräyksen I/II mukaan Suomessa perheenjäsenen käsite määräytyy sairausvakuutuslain mukaan. Määritelmä on tarkoitus ottaa sairausvakuutuslakiin. Tätä koskevan hallituksen esityksen mukaan perheenjäsen olisi puoliso ja alle 18-vuotias lapsi tai alle 25-vuotias lapsi, joka opiskelee.

Artiklan g-kohta määrittelee käsitteen jälkeen jäänyt. Käsitteellä tarkoitetaan kuolemantapauksen perusteella edunsaajina olevia perheenjäseniä kuten leskeä ja lapsia. Lähtökohtaisesti sovelletaan etuudet myöntävän valtion kansallista lainsäädäntöä laajennettuna kuitenkin samalla tavoin kuin edellisessä kohdassa samassa taloudessa asuviin henkilöihin.

Kohdissa h ja i määritellään asuminen ja oleskelu, joilla tarkoitetaan vakinaista asumista ja tilapäistä oleskelua. Käsitteet vastaavat sosiaaliturvasopimusten vastaavia käsitteitä.

Kohdassa j määritellään se, mitä lainsäädännöllä tarkoitetaan. Käsite on laaja pitäen sisällään myös kaikki alemmanasteiset säännökset ja määräykset. Työehtosopimuksen määräykset suljetaan pois käsitteen piiristä. Sama koskee myös yrittäjien erityisjärjestelmiä, jotka on lueteltu liitteessä II/I. Liitteessä ei ole Suomea koskevaa mainintaa, joten esimerkiksi yrittäjien eläkejärjestelmät kuuluvat osana työeläkejärjestelmää asetuksen soveltamispiiriin. Sama koskee maatalousyrittäjien tapaturmavakuutusjärjestelmää. Käsitteen lainsäädäntö alle luetaan myös valtioiden väliset kahden tai monenväliset sosiaaliturvasopimukset, jotka on voimaansaatettu osaksi asianomaisen valtion lainsäädäntöä.

Kohdissa k―n määritellään käsitteet sosiaaliturvasopimus, toimivaltainen viranomainen, hallinnollinen toimikunta sekä laitos. Asetuksen tarkoittama toimivaltainen viranomainen Suomessa on sosiaali- ja terveysministeriö. Laitos puolestaan tarkoittaa kaikkia niitä toimielimiä tai viranomaisia, jotka vastaavat jonkin sosiaaliturvan alan lainsäädännöstä tai sen osan hallinnosta.

Artiklan kohdassa o määritellään toimivaltainen laitos. Toimivaltaisella laitoksella tarkoitetaan ensinnäkin sitä laitosta, missä henkilö on vakuutettu etuuksia hakiessaan. Toimivaltainen laitos tarkoittaa myös laitosta, josta asianomaisella henkilöllä on tai olisi oikeus etuuksiin, jos hän tai hänen perheenjäsenensä asuisivat laitoksen sijaintivaltion alueella. Toimivaltainen viranomainen voi myös erikseen määrätä jonkun laitoksen toimivaltaiseksi.

Kohdassa p määritellään vielä asuin- ja oleskelupaikan laitos. Näillä tarkoitetaan sellaista laitosta, joka on toimivaltainen myöntämään etuudet asuin- tai oleskelupaikalla soveltamansa lainsäädännön mukaisesti. Jos tällaista laitosta ei ole, toimivaltainen viranomainen voi määrätä jonkun laitoksen toimimaan edellä tarkoitettuna laitoksena.

Kohdassa q määritellään toimivaltainen valtio, jolla tarkoitetaan sitä jäsenvaltiota, jonka alueella toimivaltainen laitos sijaitsee ja jonka lainsäädäntöä toimivaltainen laitos soveltaa.

Kohdissa r ja s määritellään vakuutus-, työskentely- ja asumiskaudet. Vakuutuskausilla tarkoitetaan kausia, joilta maksetaan vakuutusmaksuja tai työskentely- taikka yrittäjäkausia, jotka kansallisen lainsäädännön mukaan ovat vakuutuskausia. Vakuutuskausia ovat myös kaikki sellaiset kaudet, joita lainsäädännössä pidetään työskentely- tai yrittäjäkausia vastaavina. Työskentely- ja yrittäjäkaudet määräytyvät kansallisen lainsäädännön mukaan. Sama koskee asumiskausia.

Kohdan t mukaan etuuksilla ja eläkkeillä tarkoitetaan kaikkia eri eläkkeitä ja etuuksia niihin liittyvine lisineen ja korotuksineen, jotka lainsäädännön mukaan etuuden saajalle kuuluvat. Käsitteet pitävät sisällään myös kertasuoritukset sekä vakuutusmaksujen palautukset.

Kohdassa u määritellyt perhe-etuudet tarkoittavat rahana tai luontoisetuuksina annettavia etuuksia perheen kustannusten tasaamista varten. Perheavustuksilla tarkoitetaan sellaisia rahana määräajoin suoritettavia etuuksia, jotka perustuvat perheenjäsenten lukumäärään tai tapauksesta riippuen näiden ikään. Perhe-etuutena ei pidetä erityisiä synnytysavustuksia, jotka on mainittu liitteessä II. Suomen osalta äitiysavustuslain (424/41) mukainen äitiysavustus on suljettu pois asetuksen soveltamisalasta. Suomessa lapsilisälain mukainen lapsilisä on asetuksen tarkoittama perhe-etuus.

Kohdassa v määritellään kuolemantapauksen yhteydessä maksettava avustus, jolla tarkoitetaan tässä tilanteessa maksettavaa kertasuoritusta. Kansaneläkelain ja tapaturmavakuutuslain perusteella suoritettavat hautausavustus ja hautausapu ovat tämän kohdan mukaisia avustuksia.

2 artikla. Artiklassa säädetään henkilöpiiristä, johon asetusta sovelletaan. Keskeisin ryhmä on jäsenvaltion kansalaisuutta olevat työntekijät ja yrittäjät sekä valtiottomat henkilöt ja pakolaiset, jotka asuvat jonkun jäsenvaltion alueella ja joihin sovelletaan tai on sovellettu yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädäntöä. Asetuksen piiriin kuuluvat myös kansalaisuudesta riippumatta näiden perheenjäsenet ja jälkeen jääneet henkilöt. Artiklan 2 kohdassa henkilöpiiriä laajennetaan koskemaan myös sellaisia työntekijän tai yrittäjän jälkeen jääneitä henkilöitä, jotka ovat jäsenvaltioiden kansalaisia tai kansalaisuudettomia tai pakolaisia, ja jotka asuvat jäsenvaltioiden alueella ja joihin sovelletaan tai on sovellettu yhden tai useamman valtion lainsäädäntöä. Merkityksetöntä on, vaikka työntekijä tai yrittäjä, josta jälkeen jäänyt johtaa oikeutensa, ei olisikaan ollut minkään jäsenvaltion kansalainen. Henkilöllinen ulottuvuus kattaa myös virkamiehet ja muut henkilöt, joita sovellettavan lainsäädännön mukaan pidetään sellaisina.

Suomen sosiaaliturvajärjestelmä perustuessaan pääosin asumiseen ei yleensä tee eroa ulkomaan kansalaisten ja Suomen kansalaisten välillä. Asetuksen tarkoittama työntekijä kuuluu Suomessa asumiseen perustuvan sosiaaliturvajärjestelmän piiriin riippumatta siitä, asuuko hän täällä vai ei, jos työntekijä voidaan edellä mainitun liitemääräyksen I/I mukaisesti tunnistaa työntekijäksi. Toisin sanoen henkilö tulee Suomen lainsäädännön piiriin ryhtyessään ansiotyöhön Suomessa.

Suomen kahdenväliset sosiaaliturvasopimukset ja Pohjoismainen sosiaaliturvasopimus ovat yleensä henkilöpiiriltään laajempia koskien myös kolmansien valtioiden kansalaisia.

3 artikla. Artiklassa säädetään asetuksen ehkä tärkeimmästä periaatteesta, jäsenvaltioiden kansalaisten tasaveroisesta kohtelusta silmällä pitäen sosiaaliturvaa koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia. Tämä periaate on sekä asetuksen lähtökohdista että lukuisten tuomioistuimen ratkaisujen perusteella perustavaa laatua oleva rikkomaton periaate. Kansalliseen lainsäädäntöön sisältyviä kansalaisuutta koskevia säännöksiä ei voida soveltaa muun jäsenvaltion kansalaisuutta olevaa työntekijää tai yrittäjää syrjien ratkaistaessa oikeutta sosiaaliturvalainsäädännössä säädettyyn etuuteen. Tasaveroisen kohtelun periaatetta sovelletaan kuitenkin vain jäsenvaltioiden alueella asuviin henkilöihin. Näin ollen esimerkiksi eläkettä ei tarvitse myöntää tai sen maksamista jatkaa muussa kuin jäsenvaltiossa asuvalle henkilölle, vaikka jäsenvaltion lainsäädännön mukaan näin menetellään sen omien kansalaisten osalta.

Eräissä tuomioistuimen päätöksissä on ylitetty tasaveroisen kohtelun välitön vaatimus edellyttämällä sellaisen epäsuoran tai näkymättömän syrjinnän poistamista, joka muiden kuin kansalaisuuteen perustuvien erotteluperusteiden kautta johtaa samaan lopputulokseen ja näin ollen asiallisesti syrjii muiden jäsenvaltioiden kansalaisia.

Artiklan edellyttämää tasaveroisen kohtelun periaatetta vahvistaa myös työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella annetun asetuksen (ETY) N:o 1612/68 7 artiklan 2 kohdan säännös. Sen mukaan jäsenvaltion kansalaisen tulee saada nauttia samoja sosiaalisia ja verotuksellisia etuja kuin kotimaisen työntekijän. Tuomioistuimen ratkaisujen mukaan tässä tarkoitettu tasaveroisen kohtelun vaatimus on myös ulotettu koskemaan työntekijän perheenjäseniä. Sosiaaliturvan kannalta tämä merkitsee, että perheenjäsenellä, joka asuu samassa jäsenvaltiossa kuin missä työntekijä on työssä, on samoin edellytyksin kuin jäsenvaltion omilla kansalaisilla oikeus myös sellaisiin sosiaaliturvaetuuksiin, joita hän ei saa perheenjäsenyyden johdosta asetuksen 1408/71 perusteella.

Suomen sosiaaliturvalainsäädännössä ei ole yleensä kansalaisuuteen perustuvia rajoituksia. Poikkeuksen muodostaa kansaneläkelaki, jonka 23 §:n mukaan vain Suomen kansalaiselle eläke voidaan myöntää ilman 5 vuoden odotusaikaa. Artiklan sisältämästä tasaveroisen kohtelun periaatteesta seuraa, että jäsenvaltion kansalaisuutta oleva työntekijä on etuuksia myönnettäessä rinnastettava Suomen kansalaiseen. Myös Suomeen muuttaneella täällä työskentelevän työntekijän muun jäsenvaltion kansalaisuutta olevalla perheenjäsenellä on asetuksen 1612/68 perusteella oikeus saada kansaneläke, vaikka mainittu 5 vuoden asumisaikaa koskeva edellytys ei täyttyisikään. Eduskunnalle annetussa, jäljempänä tarkemmin kuvatussa kansaneläkelain muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä ehdotetaan, että eläkkeen myöntämiseksi Suomen kansalaisilta vaadittaisiin 3 vuoden asumisaika Suomessa, joka tämän asetuksen perusteella koskisi myös ETA-valtioiden kansalaisia. Muutoin ulkomaan kansaiselta edellytettäisiin edelleen 5 vuoden maassa asumista ennen eläkkeen myöntämistä. Kansanterveyslain ja erikoissairaanhoitolain mukaan ulkomailla asuvalla Suomen kansalaisella on oikeus terveydenhuollon palveluihin hänen oleskellessaan Suomessa. Ulkomaan kansalaisella vastaavaa oikeutta ei ole. Tätä rajoitusta ei voida soveltaa sopimuksen piiriin kuuluviin työntekijöihin. Tältä osin lainsäädäntöä täsmennetään.

Artiklan 2 kohdan mukaan tasa-arvoisen kohtelun periaate koskee myös oikeutta osallistua sosiaaliturvalaitosten hallintoon. Artiklan 3 kohdassa viitataan 7 artiklan mukaisesti voimaan jääviin sosiaaliturvasopimusten määräyksiin, joita on tasa-arvoisen kohtelun periaatteen mukaisesti sovellettava kaikkiin asetuksen soveltamisalaan kuuluviin henkilöihin, jollei liitteeseen III otetuista määräyksistä muuta johdu.

4 artikla. Artiklassa säädetään asetuksen soveltamisalaan kuuluvasta sosiaaliturvalainsäädännöstä. Sosiaaliturvan alojen jaottelu poikkeaa osittain siitä, miten Suomen sosiaaliturvajärjestelmä on hallinnollisesti jakautunut.

Sairaus- ja äitiysetuuksiin luetaan sairausvakuutusjärjestelmän lisäksi myös koko julkinen terveydenhuoltojärjestelmä. Työkyvyttömyysetuuksiin kuuluvat kansaneläke- ja työeläkejärjestelmän työkyvyttömyyseläkkeet, niihin liittyvät muut etuudet sekä eri lakien perusteella annettava kuntoutus. Myös vammaistukilain (124/88) mukainen vammaistuki luetaan työkyvyttömyysetuuksiin.

Vaikka kuntoutus luetaan tämän artiklan mukaan työkyvyttömyysetuuksiin, näitä etuuksia koskevassa luvussa ei ole varsinaisia kuntoutusetuuksien yhteensovittamista koskevia säännöksiä. Kuntoutusetuuksia asetuksen tarkoittamissa tilanteissa myönnettäessä sovelletaan kansallista lainsäädäntöä asetuksen periaatetta noudattaen. Näin kuntoutukseen joudutaan soveltamaan sairautta, työkyvyttömyyttä sekä työtapaturmia ja ammattitauteja koskevia asetuksen säännöksiä.

Vanhuusetuuksiin luetaan kansaneläke- ja työeläkejärjestelmän vanhuuseläkkeet. Vanhuusetuuksiin kuuluviksi katsotaan työttömyyseläkkeet ja osa-aikaeläke. Jälkeen jääneiden etuuksiin kuuluvat mainittujen järjestelmien perhe-eläke-etuudet. Työtapaturma- ja ammattitautietuuksiin kuuluvat työtapaturma- ja ammattitautilainsäädännön mukaiset korvaukset sekä tähän lainsäädäntöön liittyvä kuntoutus. Suomessa ei ole erillisiä kuolemantapauksen vuoksi maksettavia avustuksia. Tällaista avustusta maksetaan kansaneläke- ja tapaturmavakuutuslain (608/48) perusteella. Työttömyysetuudet tarkoittavat sekä työttömyysturvalain (602/84) mukaisen perusturvan että ansioperusteisen turvan työttömyysetuuksia. Lapsilisä ja lapsen hoitotuesta annetun lain (444/69) mukainen lapsen hoitotuki luetaan perhe-etuuksiin kuuluviksi.

Artiklan 4 kohdan mukaan asetus ei koske sosiaalista ja lääkinnällistä huoltoa, sodan uhrien etuusjärjestelmiä eikä virkamiesten erityisjärjestelmiä. Näin esimerkiksi Suomen sotilasvamma ja rintamasotilaseläkejärjestelmät eivät kuulu asetuksen soveltamisalaan. Suomessa ei ole sellaista virkamiesten erityisjärjestelmää, johon tässä viitataan. Julkisen sektorin eläkejärjestelmät luetaan työeläkejärjestelmään kuuluviksi.

Sosiaalisen huollon osalta kysymys on lähinnä rajanvedosta asetuksen tarkoittamien perhe-etuuksien sekä sosiaalihuollon etuuksien ja palvelujärjestelmän välillä. Oikeuskäytännössä etuus katsotaan kuuluvan sosiaalihuollon piiriin muun muassa, kun etuus myönnetään tarpeen perusteella ja sen määrä harkitaan tapauskohtaisesti henkilön tilanteen ja toimeentuloedellytysten perusteella. Merkityksetöntä on miten etuus rahoitetaan. Asetuksen piiriin kuuluvat etuudet ovat luonteeltaan oikeuksia kun taas sosiaalihuollon piiriin kuuluvat etuudet perustuvat yksilöllisiin olosuhteisiin ja harkintaan. Nämä harkinnan perusteet on Suomessa säädetty lailla, joten rajanveto jää hämäräksi.

Sosiaalihuoltolakiin (710/82) perustuva toimeentulotukijärjestelmä jää viimesijaisena tukimuotona asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Lasten kotihoidontuesta annetun lain (24/85) mukainen kotihoidon tuki kunnalliseen sosiaalipalvelujärjestelmään kuuluvien päivähoitopalvelujen vaihtoehtoisena palvelujärjestelmän osana ei myöskään kuulu asetuksen tarkoittaman sosiaaliturvan piiriin. Myöskin lapsen elatuksen turvaamisesta annetun lain (122/77) mukainen lapselle maksettava elatustuki jää asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle.

5 artikla. Tässä artiklassa viitataan erityisiin jäsenvaltioiden ilmoituksiin, joissa luetellaan asetuksen soveltamisalaan kuuluva lainsäädäntö ja eräät asetuksen tarkoittamat erityisetuudet ja etuuksien erityispiirteet. Luettelon laatiminen on jäsenvaltion yksipuolinen toimenpide. Luettelo voidaan nähdä enemmän teknisenä ja informatiivisena. Jäsenvaltio ei kuitenkaan voi sitovasti laatia mainittua luetteloa siten, että asetuksen soveltamisalaan kuuluva etuus voitaisiin rajata sen ulkopuolelle jättämällä sitä koskeva lainsäädäntö luettelossa mainitsematta. Annettu ilmoitus kuitenkin sitoo aina asianomaista jäsenvaltiota siten, että luettelossa ilmoitetun lainsäädännön mukaiset etuudet kuuluvat kiistatta asetuksen soveltamisalaan.

6 artikla. Asetus korvaa henkilöitä ja asioita koskevan soveltamisalansa osalta kaikki kahdenväliset ja muut sosiaaliturvasopimukset. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Pohjoismainen sosiaaliturvasopimus (SopS 81/81) ja Suomen ETA-maiden kanssa tekemät kahdenväliset sosiaaliturvasopimukset korvautuvat suurimmalta osin. Koska asetus rajoittuu henkilöpiirin osalta jäsenvaltion kansalaisiin ja useimmat Suomen tekemät sopimukset ovat myös kolmansien valtioiden kansalaisia koskevia, nämä sopimukset jäävät edelleen sovellettaviksi kolmansien valtioiden kansalaisten osalta. Vastaavasti erityisesti Pohjoismainen sosiaaliturvasopimus ja muutamat kahdenväliset sopimukset ovat asialliselta soveltamisalaltaan asetusta laajempia. Näiden etuuksien osalta sopimuksia sovelletaan edelleen.

Tuomioistuimen päätöksen (227/89, Rönfeldt) mukaan kuitenkin kahdenvälisen sosiaaliturvasopimuksen määräystä oli 6 artiklan säännöksen estämättä sovellettava sen johtaessa työntekijän kannalta edullisempaan lopputulokseen kuin asetuksen säännösten soveltaminen. Päätös poikkeaa tuomioistuimen aiemmasta vakiintuneesta tulkinnasta. Edullisuusvertailun välttämiseksi kahdenvälisiä ja muita sosiaaliturvasopimuksia on tarpeen muuttaa niiltä osin kuin ne vastaavat asetuksella säänneltyä soveltamisalaa. Pohjoismaisen sosiaaliturvasopimuksen soveltaminen saattaa useissa tapauksissa johtaa edullisempaan lopputulokseen kuin asetuksen säännökset. Tämä johtaisi eläketurvan osalta eläkkeiden ylikompensaatioon. Myös hallinnolliset hankaluudet olisivat huomattavat. Muun muassa näistä syistä Pohjoismaiden välillä on neuvoteltu uudesta sopimuksesta. Tarkoituksena on, että uusi sopimus tulisi voimaan samanaikaisesti kuin asetuksen säännökset eli 1.1.1993. Myös nykyisten sopimusten muuttamista koskevat neuvottelut on käyty Suomen ja Ison-Britannian sekä Suomen ja Saksan välillä. Myös nämä sopimukset ovat tarkoitetut tulemaan voimaan vuoden 1993 alusta.

7 artikla. Artiklassa säädetään, että kansainvälisen työjärjestön (ILO) sopimukset sekä Euroopan neuvoston väliaikaiset sosiaaliturvasopimukset sekä Reinin laivurien sosiaaliturvaa ja kansainvälisen kuljetusliikenteen työntekijöiden sosiaaliturvaa koskevat sopimukset jäävät edelleen sovellettaviksi. Jos jäsenvaltiot haluavat jättää kahdenvälisistä tai muista sosiaaliturvasopimuksistaan määräyksiä voimaan, nämä määräykset on ilmoitettava liitteessä III.

Pohjoismaisesta sopimuksesta on tässä vaiheessa sovittu ilmoitettavaksi mainitussa liitteessä vain 14 artiklan 4 kohta, joka koskee sairaankuljetuskustannusten osittaista korvaamista. Muista Suomen tekemistä kahdenvälisistä sopimuksista liitteeseen on otettu määräyksiä, jotka koskevat etuuksien maksamista kolmansiin maihin ja kolmansien maiden vakuutuskausien huomioon ottamista tietyissä tapauksissa. Näin sosiaaliturvan koordinointi laajenee osittain myös tilanteisiin, joissa henkilö on muuttanut ETA-alueen ulkopuolelle. Koska kolmansiin maihin maksamista koskevat määräykset on otettu sekä liitteeseen III A ja III B, määräyksiä sovelletaan kuitenkin rajoitetusti kysymyksessä olevassa sopimuksessa määrätyllä tavalla eli yleensä vain sopimusosapuolten kansalaisiin.

8 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat myös tehdä keskenään muita sopimuksia, joiden kuitenkin on oltava asetuksen periaatteiden ja hengen mukaisia. Nämä sopimukset on annettava tiedoksi EY:n (ETA:n) neuvostolle. Sopimusten tarkoituksena olisi lähinnä täydentää asetuksen määräyksiä. Suomen uudet ETA-valtioiden kanssa tehtävät sosiaaliturvasopimukset olisivat tämän artiklan tarkoittamia sopimuksia.

9 artikla. Artiklassa säädetään oikeudesta päästä vapaaehtoisen tai jatkuvan valinnaisen vakuutuksen piiriin riippumatta siitä, asuuko työntekijä tai yrittäjä asianomaisen jäsenvaltion alueella. Edellytyksenä on kuitenkin, että työntekijä on työhistoriansa aikana kuulunut tuon valtion lainsäädännön piiriin. Vakuutuskaudet, jotka on täytetty toisessa jäsenvaltiossa, otetaan tarpeen mukaan huomioon. Tällaisia järjestelmiä Suomessa ei ole.

9 a artikla. Asetuksella (ETY) No 2332/89, joka on annettu 18.7.1989, on muutettu asetusta 1408/71 siten, että asetukseen on lisätty uusi 9 a artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltio, jonka lainsäädäntö mahdollistaa tietyissä olosuhteissa vakuutustapahtumaa edeltävän sellaisen tarkastelukauden pidentämisen, jonka aikana minimivakuutusaika etuuden saamiseksi on täytettävä, ottaa tarkastelukautta pidentävinä huomioon vastaavat olosuhteet myös toisessa jäsenvaltiossa. Tarkastelukautta pidentää artiklan mukaan muun muassa lastenhoitoaika sekä aika, jolta henkilö on saanut sairaus- tai työtapaturmaetuutta taikka työkyvyttömyys- tai vanhuuseläkettä tai työttömyysetuutta.

Työttömyysturvalain mukaan ennen ansioon suhteutetun päivärahan saamista edellytetään niin sanotun työssäoloehdon täyttymistä. Työssäoloehdon tulee täyttyä 24 kuukauden tarkastelujakson aikana. Tätä tarkastelujaksoa voidaan pidentää, jos henkilö on ollut poissa työmarkkinoilta muun muassa lastenhoidon, sairauden tai asevelvollisuuden taikka muun hyväksyttävän syyn vuoksi.

10 artikla. Työkyvyttömyys-, vanhuus- ja jälkeen jääneiden rahaetuudet, työtapaturma- ja ammattitautieläkkeet ja hautausavustukset, joihin on syntynyt oikeus jäsenvaltiossa, on maksettava täysimääräisinä (eksportoitava) toiseen jäsenvaltioon. Suomessa ansioperusteiset työkyvyttömyys- ja vanhuuseläkkeet sekä tapaturmavakuutusetuudet on yleensä maksettu täysimääräisinä myös Suomesta poismuuttaneille. Työeläkkeen maksaminen ulkomailla asuvalle muulle kuin Suomen kansalaiselle edellyttää, että eläketurvakeskus antaa siihen luvan. Kansaneläkelain 41 §:n mukaan eläkkeen maksaminen ulkomailla oleskelevalle eläkkeen saajalle keskeytetään vuoden kuluttua maasta muutosta. Jos eläkkeen saaja on asunut Suomessa 10 vuotta välittömästi ennen eläkkeen alkamista tai jos ulkomailla oleskelu on sairauden vuoksi välttämätöntä, eläkettä maksetaan ulkomaille määräajan tai toistaiseksi. Sama koskee myös perhe-eläkelain ja vammaistukilain mukaan suoritettavia etuuksia. Artiklan säännös syrjäyttää nämä rajoitukset ETA-sopimuksen piiriin kuuluvien henkilöiden osalta.

Voimassa olevien säännösten mukaan työttömyyseläkettä ei makseta siltä kalenterikuukaudelta, jonka aikana eläkkeensaaja ulkomailla oleskelun johdosta ei voi ottaa vastaan työtä. Myöskään työeläkelakien mukaista osa-aikaeläkettä ei ole maksettu muualla kuin Suomessa osa-aikatyössä olevalle työntekijälle. Lähtökohtana oli, että nämä eläkemuodot erityisluonteensa vuoksi jäisivät tämän artiklan soveltamispiirin ulkopuolelle. Työttömyyseläke perustuu työvoimapoliittisiin syihin ja sen maksaminen edellyttää, että henkilö on työmarkkinoiden käytettävissä. Osa-aikaeläke taas edellyttää, että samanaikaisesti eläkkeen saamisen kanssa tehtävä osa-aikatyö kuuluu Suomen työeläkelakien piiriin. Myös osa-aikaeläkkeen määräytymiseen liittyvien säännösten soveltaminen aiheuttaa ongelmia, jos osa-aikatyötä tehdään muualla kuin Suomessa. Näistä syistä huolimatta mainitut eläkemuodot ovat epäilyksettä tämän artiklan säännösten mukaisesti eksportoitavia.

Artiklan lähtökohtana on, ettei etuutta saa vähentää tai keskeyttää sen maksamista sillä perusteella, ettei työntekijä tai yrittäjä enää asu etuuden myöntäneessä jäsenvaltiossa, jos muut laissa säädetyt etuuden saamisen edellytykset täyttyvät. Jos työttömyyseläkkeen saaja ei enää ulkomaille muutettuaan täytä muita eläkkeen maksamisen edellytyksiä, voidaan eläkkeen maksaminen tällöin artiklan säännösten estämättä lakkauttaa.

Osa-aikaeläkkeen maksamista jatketaan eläkkeen saajan muuttaessa Suomesta toiseen jäsenvaltioon edellyttäen, että hän jatkaa ennen kuin kuusi viikkoa on kulunut työskentelyn päättymisestä Suomessa sellaisessa osa-aikatyössä, joka täyttää Suomen lainsäädännön eläkkeen saamiselle asettamat edellytykset. Sen sijaan osa-aikaeläke ei tule tämän artiklan eikä muidenkaan eläkkeen myöntämistä koskevien asetuksen säännösten perusteella myönnettäväksi Suomen ulkopuolelle tilanteissa, joissa työntekijä siirtyy muussa jäsenvaltiossa kokoaikatyöstä osa-aikatyöhön.

Kuntoutusrahalain (611/91) mukaista kuntoutusrahaa ei makseta nykyisten säännösten mukaan ulkomaille. Myös tämä etuus tulee artiklan mukaisen eksportoinnin piiriin. Etuutta on maksettava niin pitkään kuin mainitun lain mukaiset etuuden saamisen edellytykset ovat olemassa.

Artiklan toinen kappale koskee maksujen palauttamista järjestelmissä, joissa tällainen on mahdollista. Suomessa tällaista järjestelyä ei ole.

11 artikla. Säännös koskee etuuksien rahanarvon säilyttämistä. Kansallisen lainsäädännön säännöksiä sovelletaan myös suoritettaessa etuuksia asetuksen säännösten perusteella.

12 artikla. Artikla koskee päällekkäisten etuuksien yhteensovittamista ja sen soveltaminen on aiheuttanut tulkintaongelmia. Artiklan 1 kohdassa säädetään periaatteesta, ettei asetus takaa tai säilytä oikeutta useisiin samanlaisiin etuuksiin, jotka perustuvat samanaikaiseen pakolliseen vakuutusaikaan. Tätä ei kuitenkaan sovelleta eläkkeisiin tai ammattitaudin johdosta suoritettaviin korvauksiin silloin, kun etuudet myönnetään kahdesta tai useammasta jäsenvaltiosta työkyvyttömyyden pahenemisen vuoksi, muutettaessa työkyvyttömyyseläke vanhuuseläkkeeksi ja myönnettäessä eläke 46 artiklaa soveltaen sekä myönnettäessä 50 artiklan tarkoittamaa lisäetuutta. Sama koskee myös etuuksien uudelleenlaskemistilanteita ja ammattitaudin pahentumista.

Artiklan 2 kohdan mukaan toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan myönnettävät etuudet saadaan yhteensovittaa päällekkäisyystilanteissa, edellyttäen, että tästä on säännökset kansallisessa lainsäädännössä. Kansallisen lainsäädännön yhteensovitussäännöksiä ei kuitenkaan saa soveltaa eikä etuuksia leikata edellä mainittuja eläkkeitä tai korvauksia myönnettäessä. Säännöksestä seuraa muun muassa, ettei asetuksen perusteella kansaneläkettä myönnettäessä voida ottaa huomioon muusta ETA-valtiosta myönnettyä työeläkettä samalla tavoin kuin Suomesta myönnetty työeläke otetaan huomioon, vaikka kansallinen lainsäädäntö sitä edellyttääkin.

Artiklan 2 kohdan mukaan toisesta jäsenvaltiosta maksettava etuus voidaan pääsääntöisesti yhteensovittaa, kun kysymys on muusta tulosta kuin sosiaaliturvaetuudesta taikka eri lajin etuudesta. Näin ollen kansaneläkelain mukaisen vanhuus-, työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkkeen lisäosassa voidaan ottaa tulona huomioon eläkkeensaajan puolison vakuutukseen perustuva perhe-eläke. Vastaavasti perhe-eläkkeen lisäosatulona voidaan ottaa huomioon eläkkeensaajan omaan vakuutukseen perustuva vanhus- tai työkyvyttömyyseläke. Samoin työntekijäin eläkelain 8 §:n säännökset työeläkkeen ja ensisijaisten korvausten yhteensovittamisesta eivät ole ristiriidassa tämän artiklan yhteensovitussäännösten kanssa.

Kun useammasta jäsenvaltiosta maksetaan työkyvyttömyys-, vanhuus-, perhe- tai ammattitautieläkettä, näiden eläkkeiden keskenään yhteensovittaminen ei ole mahdollista laskettaessa eläkettä 46 artiklan mukaisesti pro rata -menettelyllä. Sen sijaan kussakin jäsenvaltiossa voidaan soveltaa omaan lainsäädäntöön sisältyviä yhteensovitussäännöksiä etuuksiin, jotka kaikki perustuvat yksinomaan vakuuttamiseen kysymyksessä olevassa valtiossa.

Suomen työeläkejärjestelmän mukaisten leskeneläkkeiden eläkesovitusta ei pidetä tämän artiklan tarkoittamana yhteensovituksena, joten eläkesovitus on mahdollista tehdä myös leskeneläkkeeseen, joka on määräytynyt 46 artiklan mukaisesti. Jotta muussa jäsenvaltiossa ansiotuloa saavaa leskeä kohdeltaisiin tasapuolisesti Suomessa työskentelevän lesken kanssa, eläkesovituksessa tulisi voida ottaa huomioon paitsi muista jäsenvaltioista maksettavat eläkkeet ja karttuneet eläkeoikeudet myös lesken ansiotulot. Näin tulisi menetellä niissä lukuisissa tapauksissa, joissa toisen jäsenvaltion eläkevakuutuslaitokset eivät pysty antamaan arviota leskelle karttuneesta oikeudesta eläkkeeseen. Muusta jäsenvaltiosta saadun ansiotulon huomioon ottaminen muissakin kuin työntekijäin eläkeläin 8 e §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa on tarkoitus toteuttaa muuttamalla työntekijäin eläkelain (395/61) 8 c §:ää.

Artiklan 3 kohdan mukaan etuuksia voidaan vähentää tai ne voidaan peruuttaa taikka maksaminen lakkauttaa, jos työkyvyttömyyseläkkeen tai ennenaikaisien vanhuusetuuksien saaja ryhtyy ansiotyöhön. Säännös on sopusoinnussa Suomen lainsäädännön kanssa siltä osin kuin on kysymys työkyvyttömyyseläkettä tai yksilöllistä varhaiseläkettä saavan henkilön samoin kuin työttömyyseläkkeen saajan ryhtymisestä ansiotyöhön.

II osasto: lainvalintasäännökset

13 artikla. Lainvalintasäännökset määräävät sen, minkä jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädännön piiriin työntekijä ja yrittäjä kuuluu.

Pääsäännön mukaan henkilö voi kulloinkin kuulua vain yhden jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Tämä on sen valtion lainsäädäntö, jossa henkilö kulloinkin työskentelee tai toimii yrittäjänä. Merkitystä ei ole sillä, missä työntekijä tai yrittäjä asuu taikka missä hänen työnantajansa rekisteröity toimipaikka tai muu kotipaikka sijaitsee. Aluksella palvelevat henkilöt kuuluvat sen jäsenvaltion lainsäädännön piiriin, jonka lippua alus käyttää. Valtion palveluksessa toisen jäsenvaltion alueella työskentelevät kuuluvat sen valtion lainsäädännön piiriin, jolle he työskentelevät. Lisäksi säädetään asepalveluksessa olevien henkilöiden kuulumisesta lähtökohtaisesti sen valtion järjestelmän piiriin, jonka armeijassa tai muussa palveluksessa he palvelevat.

Lainvalintaperiaate poikkeaa Suomen kahdenvälisten sosiaaliturvasopimusten määräyksistä ja aiheuttaa siten muutoksen aiempaan vakuuttamiskäytäntöön. Asetuksen säännösten perusteella myös muussa jäsenvaltiossa samanaikaisesti Suomessa voimassa olevan työsuhteen kanssa tehtävä työ saattaa olla vakuutettava Suomessa, vaikka työ tehtäisiin ulkomaisen työnantajan palveluksessa. Yhden sovellettavan lainsäädännön periaatteesta on vain yksi poikkeus, josta säädetään 14 c artiklaan liittyvässä liitteessä VII.

Lainvalintasäännöksistä seuraa, että henkilö työskennellessään jossain jäsenvaltiossa saa kaikki tämän valtion sosiaaliturvalainsäädännön mukaiset asetuksen kattamat etuudet maassa asumisesta riippumatta, vaikka asianomainen kansallinen lainsäädäntö asumista nimenomaisesti edellyttäisi. Näin ollen asetusta sovellettaessa työskentelyperiaate syrjäyttää kansallisen lainsäädännön mukaiset asumista edellyttävät säännökset.

Suomeen työhön tuleva sopimuksen soveltamispiiriin kuuluva työntekijä tai yrittäjä tulee näin ollen välittömästi kansaneläke- ja sairausvakuutusjärjestelmän piiriin. Lapsilisät ja myös lapsen hoitotukea suoritetaan voimassa olevan lainsäädännön edellytysten täyttyessä, vaikka lapset eivät asuisikaan Suomessa. Sama koskee äitiys-, isyys- ja vanhempainrahaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että Suomessa ansiotyössä olevan henkilön muussa jäsenvaltiossa asuvalle puolisolle olisi maksettava äitiys-, isyys- tai vanhempainrahaa Suomesta. Oikeus saada päivärahaa on yksilöllinen oikeus eikä työntekijän kautta johdettu oikeus. Vastaavasti Suomesta toiseen sopimusvaltioon työhön siirtyvä henkilö ei enää kuulu Suomen sosiaaliturvajärjestelmän piiriin. Tällöin oikeus etuuksiin ratkaistaan, etuudet myönnetään ja suoritetaan sen mukaan kuin työskentelyvaltion lainsäädännössä on säädetty.

Vaikka sosiaaliturvaa koskevan lainsäädäntömme mukaan useiden etuuksien saaminen edellyttää Suomessa asumista, asetuksen voimaan saattaminen Suomessa ei tältä osin vaadi lainsäädännön muuttamista. Asetuksen säännöksiä sovelletaan rinnakkain kulloinkin kysymykseen tulevan kansallisen lainsäädännön kanssa, jolloin asetuksen soveltamispiiriin kuuluvien henkilöiden ja asioiden osalta asetuksen säännökset tulevat sovellettaviksi kansallisen lain säännösten asemesta.

Yrittäjien eläkelain (468/69) 1 §:n mukaan Suomessa asuva yrittäjä on velvollinen järjestämään itselleen sanotun lain mukaisen eläketurvan. Lainvalintasäännökset puolestaan edellyttävät yrittäjän vakuuttamista jäsenvaltion alueella asumisesta riippumatta. Tämä ristiriita saattaisi johtaa sellaiseen tulkintaan, että muussa jäsenvaltiossa asuva yrittäjä ei olisi harjoittaessaan Suomessa yrittäjien eläkelain mukaista toimintaa kuitenkaan velvollinen järjestämään itselleen sanotun lain mukaista eläketurvaa. Koska työskentely tai ansiotoiminta on ensisijainen asumisvaatimukseen verrattuna ratkaistaessa lainsäädännön piiriin kuulumista, voidaan myös yrittäjien eläkelain Suomessa asumista koskevan edellytyksen katsoa menettävän merkityksensä siten, että sopimuksen piiriin kuuluva yrittäjä harjoittaessaan sanotun lain mukaista toimintaa Suomessa on myös sanotun lain mukaan vakuuttamisvelvollinen. Näin ollen yrittäjien eläkelain 1 §:n muuttaminen ei ole aiheellista. Asumista koskevan edellytyksen säilyttäminen on perusteltua myös niiden yrittäjien osalta, jotka eivät kuulu sopimuksen piiriin.

Artiklan 2 kohtaan on 25.6.1991 hyväksytyllä neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91 lisätty uusi f alakohta. Tämä koskee tilanteita, joissa sen jäsenvaltion lainsäädäntö, jota henkilöön on artiklan säännösten perusteella sovellettu, ei enää tule sovellettavaksi eikä henkilö myöskään kuulu tämän artiklan tai 14 - 17 artiklan säännösten perusteella muunkaan jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Tällöin henkilö kuuluu yksinomaan asuinvaltionsa lainsäädännön piiriin siten kuin kysymykseen tulevassa kansallisessa lainsäädännössä on säädetty.

14 artikla. Artiklassa säädetään niin sanottuja lähetettyjä työntekijöitä koskevista poikkeuksista edellisen artiklan lainvalintasäännöksiin.

Jos työntekijä lähetetään tilapäisesti työskentelemään toiseen jäsenvaltioon ennalta arvioiden enintään 12 kuukauden ajaksi, hän kuuluu edelleen lähtövaltionsa lainsäädännön piiriin. Edellytyksenä on, että työntekijä on jo ennen lähettämistä työskennellyt lähettävän työnantajan palveluksessa lähtövaltiossa ja että työsuhde jatkuu toisessa jäsenvaltiossa. Jos työskentely ennalta arvaamattomista syistä kestää yli 12 kuukautta, työntekijä voi kuulua edelleen enintään toiset 12 kuukautta lähettäjävaltion lainsäädännön piiriin edellyttäen, että tätä tarkoitusta varten nimetyt viranomaiset tai toimielimet antavat siihen suostumuksensa. Jatkoaikaa koskeva hakemus on tehtävä ennen ensimmäisen lähettämisajan päättymistä.

Jos henkilö työskentelee kahden tai useamman jäsenvaltion alueella, hän kuuluu pääsääntöisesti sen valtion lainsäädännön piiriin, jonka alueella hän asuu. Edellytyksenä on, että hän työskentelee osaksi myös asuinvaltionsa alueella. Asuinvaltion lainsäädännön piiriin kuuluu myös työntekijä, jolla on useita eri työnantajia, joiden kiinteät toimipaikat ovat eri jäsenvaltioiden alueella. Jollei työntekijä asu minkään sellaisen jäsenvaltion alueella, jossa hän tekee työtä, hänet vakuutetaan työnantajayrityksen kotipaikan lainsäädännön mukaan.

Artiklassa on myös yksityiskohtaiset säännökset eri jäsenvaltioiden alueella matkustavan henkilökunnan vakuuttamisesta. Matkustava henkilökunta vakuutetaan pääsääntöisesti työnantajayrityksen lainsäädännön mukaan.

Koska lähetetyn työntekijän määrittely asetuksessa on erittäin suppea verrattuna muun muassa useimpiin kahdenvälisiin sosiaaliturvasopimuksiin, käytäntö EY-valtioiden välillä on muodostunut huomattavasti väljemmäksi siten, että 14 artiklan sijaan sovelletaan yleisesti 17 artiklan mukaista poikkeusmenettelyä.

14 a artikla. Artikla sisältää yrittäjiä koskevat vastaavat säännökset vakuuttamisesta kuin työntekijän vakuuttamista koskeva 14 artikla. Vastaavin edellytyksin kuin työntekijä myös yrittäjä voi pysyä lähtövaltionsa lainsäädännön piirissä enintään 12 kuukauden määräajan. Tällainen "lähetetty" yrittäjä voi saada lähtövaltionsa lainsäädännön piiriin kuulumiselle jatkoaikaa samoin ehdoin kuin työntekijä seuraaviksi 12 kuukaudeksi.

Artiklan mukaan useammassa kuin yhdessä jäsenvaltiossa toimintaansa harjoittava yrittäjä kuuluu pelkästään asuinvaltionsa lainsäädännön piiriin edellyttäen, että hän harjoittaa yritystoimintaansa osaksi myös asuinvaltiossaan. Muussa tapauksessa yrittäjä kuuluu sen valtion lainsäädännön piiriin, jossa hän harjoittaa pääasiallista yrittäjätoimintaansa. Artiklassa säädetään yrittäjän vakuuttamista myös eräissä erityistilanteissa.

14 b artikla. Artikla sisältää 14 ja 14 a artiklan säännöksiä vastaavat säännökset merimiesten osalta, jotka ovat joko työntekijöitä tai yrittäjiä jossakin jäsenvaltiossa ja työskentelevät toisen jäsenvaltion lippua käyttävällä aluksella.

14 c artikla. Poiketen siitä, mitä 13 artiklassa on säädetty henkilön kuulumisesta vain yhden jäsenvaltion lainsäädännön piiriin, henkilö voi tämän artiklan mukaan kuulua useamman kuin yhden jäsenvaltion lainsäädännön piiriin silloin, kun hän työskentelee yhdessä jäsenvaltiossa ja toimii yrittäjänä toisessa. Näistä tapauksista on kunkin jäsenvaltion ilmoitettava liitteessä VII. Suomen osalta liitteeseen on merkitty, että Suomessa asuva ja täällä yrittäjänä toimiva henkilö kuuluu Suomen lainsäädännön piiriin, vaikka hän samanaikaisesti työskentelisi toisessa jäsenvaltiossa.

14 d artikla. Tämän artiklan säännösten mukaan henkilön kuuluessa jonkin jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädännön piiriin, 14 artiklan 2 ja 3 kohdan tai 14 a artiklan 2―4 kohdan sekä 14 c artiklan a alakohdan perusteella, häneen on koko lainsäädäntöä sovellettava ikään kuin hän työskentelisi tai harjoittaisi yritystoimintaa tämän jäsenvaltion alueella. Artiklassa on myös erityissäännökset eläkeläisistä, jotka työskentelevät toisen valtion alueella. Eläkeläinen ei ole vakuuttamisvelvollinen, vaikka hän on ansainnut eläkkeensä toisessa jäsenvaltiossa.

15 artikla. Artiklassa säädetään vapaaehtoisen vakuutuksen tai valinnaisen jatkuvan vakuutuksen suhteesta 13―14 d artiklan säännöksiin. Mainittuja säännöksiä ei pääsääntöisesti sovelleta tämän artiklan tarkoittamiin järjestelmiin. Kaksinkertaisen vakuuttamisen estämiseksi artiklassa on erityiset säännökset.

16 artikla. Diplomaattisten ja konsuliedustustojen sekä Euroopan yhteisön avustavan henkilökunnan kuulumisesta sosiaaliturvalainsäädännön piiriin säädetään tässä artiklassa. Pääsääntöisesti tällainen henkilökunta kuuluu työskentelyvaltion lainsäädännön piiriin. Henkilökuntaan kuuluvat voivat kuitenkin valita kuulumisen työskentelyedustustonsa tai kotivaltionsa sosiaaliturvajärjestelmän piiriin, jos he ovat tämän valtion kansalaisia.

17 artikla. Säännöksen mukaan kaksi tai useampi jäsenvaltio voivat sopimuksin poiketa 13―16 artiklan lainvalintasäännöksistä tiettyjen työntekijöiden tai yrittäjien ryhmien tai määrättyjen henkilöryhmien eduksi. Neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91 artiklaa muutettiin siten, että poikkeusmenettelyä voidaan soveltaa myös sellaisiin henkilöihin, jotka eivät enää työskentele.

Artiklan säännöstä sovelletaan pääasiassa jatkettaessa 14 artiklassa tarkoitettua lähetetyn työntekijän kautta sekä sovittaessa kuulumisesta lähettäjävaltion sosiaaliturvan piiriin tilanteissa, joissa mainitut artiklat eivät tule sovellettaviksi kuten esimerkiksi silloin, kun lähettäminen tapahtuu tytäryhtiön palvelukseen. Artiklan mukaista menettelyä käytetään varsin yleisesti ja artiklan soveltaminen on kysymyksessä olevien valtioiden keskinäisen päätöksen varassa.

17 a artikla. Edellä mainitulla neuvoston asetuksella asetukseen on lisätty uusi 17 a artikla, joka koskee yhdestä tai useammasta jäsenvaltiosta eläkettä saavan kuulumisesta jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Eläkkeensaaja, joka ei saa asuinvaltionsa lainsäädännön mukaista eläkettä, voi pyytää, ettei häneen sovellettaisi asuinvaltion lainsäädäntöä. Edellytyksenä on, ettei eläkkeen saaja harjoita ansiotoimintaa kysymykseen tulevassa valtiossa.

III Osasto: Eri etuusryhmiä koskevia erityissäännöksiä
1 luku
Sairaus ja äitiys
Yleistä

Sairaus- ja äitiysturvaa koskevilla säännöksillä pyritään turvaamaan työntekijän ja yrittäjän sekä heidän perheenjäsentensä oikeus saada sairaus- ja äitiysetuuksia heidän liikkuessaan jäsenvaltioiden alueella. Tässä luvussa on myös säännökset työttömän työntekijän ja eläkkeensaajan sekä näiden perheenjäsenten oikeudesta saada mainittuja etuuksia. Luontaisetuudet eli sairaanhoito- ja muut terveydenhuoltopalvelut sekä rahaetuudet kuten sairaus- ja äitiyspäiväraha määräytyvät jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön mukaan.

Oikeus saada jäsenvaltiosta sairaus- ja äitiysetuuksia perustuu työskentelyyn sen alueella. Rahaetuudet suoritetaan työskentelyvaltiosta (toimivaltainen valtio) sen lainsäädännön mukaisesti. Sen sijaan sairaanhoitoetuudet annetaan asuin- tai oleskeluvaltion lainsäädännön mukaisina. Toimivaltainen valtio on velvollinen korvaamaan annetusta sairaanhoidosta aiheutuneet kustannukset, jollei asianomaiset jäsenvaltiot ole erikseen toisin sopineet.

Sairaus- ja äitiysetuuksia koskevat tämän luvun säännökset eivät ole ristiriidassa Suomen sairausvakuutuslain tai terveydenhuoltoa koskevan lainsäädännön kanssa eikä niistä aiheudu välitöntä tarvetta muuttaa lainsäädäntöä. Tarkoituksenmukaista kuitenkin on terveydenhuoltopalvelujen antamista silmällä pitäen, että sairausvakuutuslakiin otetaan perheenjäsenen määritelmä. Tästä on otettu maininta myös tämän sopimuksen liitteen liitteeseen I/II. Tätä koskeva hallituksen esitys annetaan erikseen.

1 jakso

18 artikla. Artiklassa säädetään muussa jäsenvaltiossa täytettyjen vakuutus-, työskentely- tai asumiskausien huomioon ottamisesta silloin, kun sairaus- tai äitiysetuutta koskevan oikeuden saavuttaminen, säilyttäminen tai takaisinsaaminen edellyttää tietyn pituista vakuutus-, työskentely- tai asumiskautta. Etuuden myöntävän jäsenvaltion toimivaltainen laitos laskee tarpeen mukaan nämä kaudet yhteen oman lainsäädäntönsä piirissä täytettyjen kausien kanssa, jotta sen lainsäädännön edellyttämä niin sanottu odotusaika täyttyisi. Artiklan kohta kaksi sallii kausityöntekijöiden kohdalla korkeintaan neljän kuukauden vakuutusajan katkeamisen kyseisiä aikoja hyväksilaskettaessa.

Tällainen artiklan tarkoittama odotusaika sisältyy sairausvakuutuslain 21 §:ään, jonka mukaan äitiys-, isyys- ja vanhempainrahan saaminen edellyttää, että vakuutettu on asunut Suomessa 180 päivää ennen laskettua synnytysaikaa. Tätä aikaa laskettaessa otetaan näin ollen tarvittaessa huomioon aika, jona Suomeen tullut jäsenvaltion kansalainen on ollut muussa ETA-valtiossa vakuutettuna.

2 jakso

19 artikla. Jos työntekijä tai yrittäjä asuu muun kuin sen jäsenvaltion alueella, joka lainvalintasäännösten mukaan on häneen nähden toimivaltainen, hän saa sairaanhoidon etuudet toimivaltaisen valtion puolesta asuinvaltiostaan tämän valtion lainsäädännön mukaisina ikään kuin hänet olisi siellä vakuutettu. Edellytyksenä on, että työntekijä tai yrittäjä täyttää toimivaltaisen valtion lainsäädännön edellytykset oikeudesta etuuksiin. Toimivaltainen valtio vastaa suoritettavista rahaetuuksista kuten sairas- ja äitiyspäivärahasta kokonaan oman lainsäädäntönsä mukaisesti.

Artiklan 2 kohdan mukaan 1 kohdan säännöksiä sovelletaan myös työntekijän tai yrittäjän perheenjäseniin heidän asuessa muun kuin sen jäsenvaltion alueella, joka on perheen työntekijäjäseneen nähden toimivaltainen. Artikla turvaa perheenjäsenelle oikeuden saada etuudet asuinvaltiosta, vaikka tällä ei tämän valtion lainsäädännön mukaan olisikaan niihin oikeutta. Vaikka oikeus saada sairaanhoitoetuuksia asuinvaltiossa ei sen lainsäädännön mukaan perustu työskentelyyn tai vakuutukseen, perheenjäsenten sairaanhoito katsotaan työskentelevään perheenjäseneen nähden toimivaltaisen valtion puolesta annetuksi. Näin ei kuitenkaan menetellä, jos puoliso tai lapsista huolehtiva muu henkilö harjoittaa ammatti- tai liiketoimintaa asuinvaltiossaan.

Suomessa julkisen terveydenhuollon palvelut ja sairausvakuutuslain mukaan korvattava sairaanhoito perustuvat asumiseen, johon täällä asuvalla perheenjäsenellä on oikeus työskentelystä riippumatta. Henkilön siirtyessä Suomesta työhön toiseen jäsenvaltioon, tämä valtio vastaa Suomeen jääneiden perheenjäsenten keskimääräisistä terveydenhuoltokustannuksista. Jos tämän valtion sairausvakuutusjärjestelmään kuuluu perheenjäsenyyden perusteella maksettavia rahaetuuksia, työskentelyvaltio toimivaltaisena valtiona vastaa myös niistä. Säännökset eivät estä sairaus- tai äitiyspäivärahan suorittamista vähimmäispäivärahana Suomessa asuvalle perheenjäsenelle, joka ei ole työssä. Jos muussa jäsenvaltiossa työskentelevän henkilön puoliso on Suomessa työssä, päivärahaetuudet suoritetaan hänen oman työskentelynsä perusteella noudattaen sairausvakuutuslain säännöksiä. Vastaavasti Suomi vastaa tänne muusta jäsenvaltiosta työskentelemään tulleen siirtotyöntekijän toisessa jäsenvaltiossa asuvan perheenjäsenen terveydenhuoltokustannuksista, mikäli tämä ei ole ansiotyössä. Myös toiseen jäsenvaltioon siirtyvän työskentelemättömän perheenjäsenen, esimerkiksi opiskelijan kohdalla vastuu etuuksista kuuluu samalla tavalla lähtövaltiolle, jos hän on siellä työskentelevän henkilön perheenjäsen.

Edellä mainituissa tapauksissa perheenjäsenyys määräytyy sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, jonka mukaisina etuudet annetaan. Näin ollen Suomessa asuvalle perheenjäsenelle annetusta sairaanhoidosta aiheutuneet kustannukset voidaan periä työntekijään nähden toimivaltaisesta valtiosta, kun henkilö Suomen lainsäädännön mukaan on muussa jäsenvaltiossa työskentelevän henkilön perheenjäsen. Vastaavasti Suomi korvaa muussa jäsenvaltiossa asuvan perheenjäsenen sairaanhoidosta aiheutuneet kustannukset, jos hän on tämän valtion lainsäädännön mukaan Suomessa työskentelevän henkilön perheenjäsen. Perheenjäsenille mahdollisesti maksettavien rahaetuuksien osalta työskentelevän henkilön perheenjäsenyys ratkaistaan työskentelyvaltion lainsäädännön perusteella, koska tämä valtio vastaa etuuksien suorittamisesta soveltaen omaa lainsäädäntöään.

20 artikla. Rajatyöntekijöiden osalta toimivaltainen valtio on työntekovaltio. Näin ollen etuudet asuinvaltiossa määräytyvät yleensä 19 artiklan mukaan. Rajatyöntekijä voi saada etuuksia myös toimivaltaisesta valtiosta. Perheenjäsenten oikeus saada etuuksia toimivaltaisen valtion alueella riippuu kiireellisiä tapauksia lukuunottamatta kuitenkin valtioiden tai laitosten välisistä sopimuksista tai asuinvaltion antamasta valtuutuksesta hakeutua hoitoon.

21 artikla. Työntekijä tai yrittäjä, joka ei asu toimivaltaisessa jäsenvaltiossa, saa siellä oleskellessaan etuudet ikään kuin hän asuisi siellä. Sama koskee hänen perheenjäseniään. Jos perheenjäsenet asuvat eri jäsenvaltiossa kuin työntekijä, sairaanhoitoetuudet annetaan toimivaltaisessa valtiossa oleskelun aikana kuitenkin asuinvaltion puolesta. Näissä tapauksissa perheenjäsenten sairaanhoidon todellisista kustannuksista vastaa aina asuinvaltio, jolle toimivaltainen valtio puolestaan korvaa perheenjäsenten sairaanhoidosta yleensä aiheutuneet laskennallisesti määritellyt keskimääräiset kustannukset.

Artiklan mukaan vastuu etuuksien antamisesta määräytyy edellä sanotulla tavalla, vaikka työntekijä tai yrittäjä taikka tämän perheenjäsen olisi saanut etuuksia saman sairaus- tai äitiystapauksen vuoksi jo ennen oleskeluaan tai muuttoaan toimivaltaiseen valtioon.

22 artikla. Artiklassa on säännökset etuuksien antamisesta muussa kuin toimivaltaisessa jäsenvaltiossa oleskelun ajalta, muutettaessa tai palattaessa toiseen jäsenvaltioon sairauden tai äitiyden aikana sekä hakeuduttaessa hoitoon toiseen jäsenvaltioon. Työntekijä tai yrittäjä sekä tämän perheenjäsenet saavat näissä tapauksissa toimivaltaisen valtion puolesta annettavat sairaanhoitoetuudet siitä valtiosta, jossa he ovat, tämän valtion lainsäädännön mukaisina. Sen ajan pituus, jolta sairaanhoitoa annetaan, määräytyy kuitenkin toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukaan. Rahaetuudet suoritetaan noudattaen toimivaltaisen valtion lainsäädäntöä.

Työntekijä tai yrittäjä taikka hänen perheenjäsenensä saa muussa jäsenvaltiossa oleskelun ajalta välitöntä sairaanhoitoa toimivaltaisen valtion puolesta edellyttäen, että se on hänen tilansa vuoksi välttämätöntä. Henkilön asema työntekijän tai yrittäjän perheenjäsenenä määräytyy tällöin asuinvaltion lainsäädännön mukaan.

Toimivaltaisen valtion on annettava edellä mainitulle henkilölle lupa muuttaa tai palata muuhun jäsenvaltioon sairauden tai äitiyden perusteella annettavien etuuksien suoritusaikana, jollei siirtymisen katsota vaarantavan tämän terveydentilaa. Tällöin toimivaltainen valtio ja uusi asuinvaltio vastaavat etuuksista edellä selostetulla tavalla. Näin ollen esimerkiksi sairauden tai äitiyden perusteella suoritettavan päivärahan maksamista jatketaan toiseen jäsenvaltioon siirtymisestä huolimatta niin kauan kuin maksamisen edellytykset toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukaan ovat olemassa. Toimivaltainen vakuutuslaitos voi myös valtuuttaa työntekijän tai yrittäjän taikka perheenjäsenen menemään toiseen jäsenvaltioon saamaan hoitoa. Valtuutus on annettava, jos kysymyksessä oleva hoito on tämän jäsenvaltion etuuksien joukossa eikä tällaista hoitoa ole voitu antaa asuinvaltiossa siinä ajassa kuin se on yleensä välttämätöntä huomioon ottaen hoitoon hakeutuvan terveydentila ja todennäköinen taudinkulku.

Jos perheenjäsenet asuvat muussa jäsenvaltiossa kuin työntekijä tai yrittäjä, sairaanhoitoetuudet annetaan artiklan tarkoittamissa tilanteissa aina oleskeluvaltiosta. Etuudet katsotaan kuitenkin asuinvaltion puolesta annetuiksi vastaavasti kuin 21 artiklan kohdalla on selostettu.

23 artikla. Jos toimivaltaisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan rahaetuudet määräytyvät ansioiden tai vakuutusmaksujen perusteella, etuuden määrä lasketaan ainoastaan tämän lainsäädännön mukaan täytetyiltä kausilta saatujen ansioiden tai vakuutusmaksujen perusteella. Sairausvakuutuslain mukainen päiväraha sekä äitiys-, isyys- ja vanhempainraha määräytyy näin ollen vain Suomesta saatujen tulojen perusteella. Näin menetellään siinäkin tapauksessa, kun työntekijä on ollut Suomessa työssä niin lyhyen aikaa ennen etuuden alkamista, ettei hänelle ole viimeksi toimitetussa verotuksessa vahvistettu työtuloa. Tällöin päivärahan määrä lasketaan sairausvakuutusasetuksen (473/63) 10 §:n mukaan kuuden kuukauden työtulon perusteella. Jos työntekijä ei ole ollut Suomessa työssä, hän voi saada vastaavan etuuden muusta jäsenvaltiosta aikaisemman työskentelynsä perusteella. Muussa tapauksessa päiväraha myönnetään yksinomaan Suomen lainsäädäntöä soveltaen.

Artiklan 3 kohta velvoittaa ottamaan huomioon myös muussa jäsenvaltiossa asuvat perheenjäsenet, jos perheenjäsenten lukumäärä vaikuttaa etuuteen. Näin ollen sairausvakuutuslain mukaisiin päivärahaetuuksiin mahdollisesti suoritettavaa lapsikorotusta määrättäessä otetaan huomioon myös muussa jäsenvaltiossa asuvat lapset.

24 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltio vastaa kuitenkin merkittävien sairaanhoitoetuuksien, apuvälineiden ja proteesien kustannuksista, jos oikeus tällaisiin etuuksiin on tunnustettu ennen kuin työntekijä tai yrittäjä on vakuutettu toisessa jäsenvaltiossa. Näin menetellään myös siinä tapauksessa, että etuus tulee myönnettäväksi vasta sen jälkeen, kun työntekijä on vakuutettu toisessa jäsenvaltiossa.

Hallinnollinen toimikunta on päätöksellään n:o 115 vahvistanut luettelon 1 kohdassa tarkoitetuista apuvälineistä ja muista merkittävistä etuuksista. Tällaisia merkittäviä etuuksia ovat muun muassa kirurgiset tai ortopediset apuvälineet ja tukilaitteet, yläleuan ja kasvoproteesit, silmäproteesit, kuulolaitteet, hammasproteesit, invalidikulkuneuvot, pyörätuolit ja muut mekaaniset laitteet ja opaskoirat sokeille. Myös laitoshoito sekä toiminnallinen tai ammatillinen kuntoutus sekä kaikki korvaukset, jotka on tarkoitettu kattamaan päätöksessä mainittujen etuuksien osakustannuksia ovat tällaisia artiklan tarkoittamia merkittäviä etuuksia. Etuuksina annettujen välineiden uusiminen jää myös välineet antaneen jäsenvaltion vastuulle.

3 jakso

25 artikla. Artiklassa säädetään työttömän henkilön ja hänen perheenjäsentensä oikeudesta sairaanhoitoetuuksiin. Kun työtön siirtyy toiseen jäsenvaltioon työnhakuun 69 artiklassa sallituksi kolmen kuukauden ajaksi, tämä valtio antaa työttömyysetuuksista vastaavan valtion kustannuksella sairaanhoidon. Mahdolliset sairauspäiväraha- ja vanhempainrahaetuudet hän saa työttömyyskorvauksesta vastuussa olevasta valtiosta. Sama periaate koskee työttömien perheenjäseniä riippumatta siitä, minkä jäsenvaltion alueella he asuvat tai oleskelevat. Siinä tapauksessa, että työtön rajatyöntekijä tai muu kokonaan työtön henkilö asettuu asuinvaltionsa työvoimaviranomaisten käytettäväksi, hän saa kuitenkin sairaanhoidon ja rahaetuudet tästä valtiosta sen kustannuksella. Säännökset koskevat vain sellaisia työttömiä henkilöitä, jotka ovat aikaisemmin olleet työntekijöitä tai yrittäjiä.

4 jakso

26 artikla. Artikla sisältää erityissäännökset eläkkeenhakijan oikeudesta saada sairaanhoitoa. Jos työntekijän, yrittäjän tai perheenjäsenen taikka jälkeen jääneen henkilön oikeus etuuksiin lakkaa eläkehakemuksen käsittelyn aikana, hän saa samoin edellytyksin kuin eläkkeensaaja etuuksia jäsenvaltioiden alueella. Kustannuksista vastaa joko se vakuutuslaitos, joka on kerännyt vakuutusmaksuja hakemuksen käsittelyn ajalta tai se, joka eläkkeen myöntämisen jälkeen on vastuussa kustannuksista.

5 jakso

27―30 artiklat. Artiklat sisältävät säännökset eläkkeensaajan ja hänen perheenjäsentensä oikeudesta sairaus- ja äitiysetuuksiin. Yhdestä tai useammasta jäsenvaltiosta eläkettä saava on perheenjäsenineen oikeutettu sairaanhoitoetuuksiin missä tahansa muussa jäsenvaltiossa. Mahdolliset päivä- ja vanhempainrahaetuudet suoritetaan aina siitä vastuussa olevasta jäsenvaltiosta, joka myös vastaa lopullisista sairaanhoitokustannuksista.

Artiklan 27―28 a säännöksissä on eritelty tilanteet sen mukaan, onko eläkkeensaajalla oikeutta sairaus- tai äitiysetuuksiin asuinvaltionsa lainsäädännön mukaan ja saako hän eläkettä asuinvaltiostaan tai yhdestä taikka useammasta muusta jäsenvaltiosta. Kahdesta tai useammasta valtiosta eläkettä saava saa etuudet asuinvaltionsa kustannuksella, jos hänellä on sen lainsäädännön mukaan oikeus etuuksiin ja hän saa tästä valtiosta eläkettä. Muissa tapauksissa kustannuksista vastuussa oleva valtio määräytyy sen mukaan, minkä lainsäädännön piiriin eläkeläinen on kuulunut pisimmän ajan tai jos ajat ovat yhtä pitkät, minkä piiriin hän viimeksi kuului.

Myös eläkkeensaajan perheenjäsenet, jotka asuvat muun jäsenvaltion alueella kuin eläkkeensaaja, saavat 29 artiklan mukaan sairaus- ja äitiysetuudet ikään kuin eläkkeensaaja asuisi saman jäsenvaltion alueella. Edellytyksenä on, että eläkkeensaajalla on oikeus etuuksiin ainakin yhden jäsenvaltion lainsäädännön mukaan. Artiklan 30 mukaan merkittäviä sairaanhoitoetuuksia koskevan 24 artiklan säännöksiä sovelletaan myös eläkkeensaajaan.

31 artikla. Eläkkeensaajan ja hänen perheenjäsenensä oleskellessa muussa kuin asuinvaltiossa sairaanhoitoetuudet annetaan oleskeluvaltiosta asuinpaikan vakuutuslaitoksen puolesta ja päivärahaetuudet edellä mainitulla tavoin määräytyvästä, lopullisista kustannuksista vastuussa olevasta valtiosta.

32 artikla. Eläkettä saavan entisen rajatyöntekijän ja hänen perheenjäsenensä ja jälkeenjääneidensä sairaanhoitokustannukset jaetaan yleensä tasan asuinpaikan ja työskentelypaikan vakuutuslaitosten kesken.

33 artikla. Artiklan mukaan etuuksista vastaava laitos voi periä vakuutusmaksut eläkkeistä siihen määrään saakka, mihin se on vastuussa sairauden ja äitiyden johdosta maksettavista kustannuksista.

34 artikla. Yhdestä jäsenvaltiosta useata eläkettä saavan katsotaan saavan eläkettä yhden jäsenvaltion lainsäädännön mukaan. Eläkkeen- saajaan ja hänen perheenjäseniinsä, jotka harjoittavat ammatillista tai kaupallista toimintaa jäsenvaltiossa, ei sovelleta eläkeläisiä koskevia säännöksiä.

6 jakso

35 artikla. Artiklassa on säännökset sairaus- ja äitiysetuuksista sellaisia jäsenvaltioita varten, joilla on useampia erilaisia ammattikohtaisia sairausvakuutusjärjestelmiä.

Artiklassa kielletään soveltamasta säännöstä, jonka mukaan etuudet ovat ehdollisia sairauden alkuperän suhteen. Jäsenvaltio voi etuuksien suorittamisen enimmäisaikaa laskiessaan ottaa huomioon myös ajat, joilta etuuksia on suoritettu toisessa jäsenvaltiossa.

36 artikla. Sairaanhoitoetuuksien kustannukset korvataan vastuussa olevasta valtiosta. Kaksi tai useampi jäsenvaltio voi sopia menettelytavoista tai luopua korvaamisesta kokonaan. Toimeenpanoasetuksessa 574/72 säädetään tarkemmin kustannusten korvausmenettelystä. Kustannukset lasketaan joko todellisina tai vuotuisina keskimääräisinä kertamaksuina.

2 luku
Työkyvyttömyys
Yleistä

Tämä luku sisältää säännökset työkyvyttömyyseläkkeen myöntämisestä niissä tilanteissa, joissa eläkettä määrättäessä sovelletaan vain sellaisten jäsenvaltioiden lainsäädäntöjä, joiden mukaan eläkkeen määrä ei riipu vakuutuskausien pituudesta. Tällaiset eläkkeet ovat niin sanotun A-tyypin eläkkeitä. Vakuutusaikojen pituuden perusteella määräytyvät työkyvyttömyyseläkkeet kuuluvat niin sanottuun B-tyyppiin, joiden määräytymisestä säädetään asetuksen 3 luvussa. Jäsenmaiden tulee ilmoittaa asetuksen liitteessä IV ne työkyvyttömyysetuudet, joiden määrä ei riipu vakuutusajan pituudesta. Suomen osalta liitteeseen ei ole otettu merkintää.

1 jakso

37―39 artiklat. Artiklan 37 mukaan vakuutusajoista riippumattomat työkyvyttömyysetuudet määräytyvät siten, kuin 39 artiklassa on säädetty. Poikkeuksena ovat eläkkeisiin lapsista maksettavat korotukset ja lisät, jotka määräytyvät 8 luvun säännösten mukaisesti.

Artikla 38 sisältää säännökset muiden jäsenvaltioiden vakuutus- tai asumiskausien huomioon ottamisesta silloin, kun eläkeoikeuden saavuttaminen, säilyttäminen tai takaisinsaaminen edellyttää tietyn pituista vakuutus- tai asumiskautta. Eri jäsenvaltioissa toteutuneet vakuutuskaudet on tarvittaessa laskettava yhteen ja otettava huomioon samalla tavoin kuin valtion oman lainsäädännön piirissä toteutuneet vakuutuskaudet. Artiklan mukaan ammattikohtaisten erityisjärjestelmien mukaisia etuuksia määrättäessä otetaan muiden maiden vakuutuskausista huomioon vain vastaavalla ammattialalla toteutuneet kaudet. Jos oikeutta erityistä ammattialaa koskevan lainsäädännön mukaiseen etuuteen ei näin synny, otetaan näillä aloilla työskennellyt kaudet huomioon yleisen järjestelmän mukaista etuutta määrättäessä.

Artikla 39 sisältää vakuutusajoista riippumattomien työkyvyttömyysetuuksien myöntämistä koskevat säännökset. Etuus myönnetään ensisijaisesti sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, jonka piiriin työntekijä työkyvyttömyyden ilmetessä kuuluu. Työntekijä saa etuuden vain tästä jäsenvaltiosta sen lakien mukaisena. Jos tämän valtion lainsäädännön mukaiset eläkkeen myöntämisen edellytykset eivät täyty, eläke myönnetään siitä jäsenvaltiosta, jonka lainsäädännön piiriin työntekijä tai yrittäjä on aikaisemmin kuulunut ja jonka lainsäädännön mukaiset eläkkeen myöntämisen edellytykset hän täyttää.

Jos muiden perheenjäsenten kuin lasten lukumäärä vaikuttaa etuuden suuruuteen, tulee eläkettä määrättäessä myös muissa jäsenvaltioissa asuvat perheenjäsenet ottaa huomioon ikään kuin he asuisivat eläkkeen myöntävän toimivaltaisen jäsenvaltion alueella.

Artiklan 5 kohdassa on erityissäännös, jolla varmistetaan työkyvyttömyysetuuksien myöntäminen työttömille henkilöille silloin, kun työntekijä viimeisen työskentelynsä aikana asui muun kuin toimivaltaisen jäsenvaltion alueella. Sen mukaan täysin työtön henkilö, joka työkyvyttömäksi tullessaan oli rajatyöntekijä tai joka oli asuinvaltiossaan ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi, saa työkyvyttömyysetuutensa asuinvaltiostaan sen lainsäädännön mukaisina.

Artiklaa on muutettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91, jolla 5 kohtaan on lisätty uusi toinen kappale. Tämän mukaan etuutta 5 kohdan mukaan laskettaessa jäsenvaltio ottaa yleensä huomioon viimeisestä työskentelyvaltiosta ja asuinvaltiosta saadut ansiot noudattaen omaa lainsäädäntöään.

Suomen eläkejärjestelmän osalta 2 luvun I jakson säännöksiä ei sovelleta. Työeläkelakien mukaiset työkyvyttömyyseläkkeet ovat vakuutusaikaan sidottuja eli niin sanottuja B-tyypin eläkkeitä. Voimassa olevan kansaneläkelain mukainen työkyvyttömyyseläke on sen sijaan A-tyypin eläke eli sen määrä ei ole riippuvainen Suomessa asumisajan pituudesta. Siten kansaneläkelain mukainen työkyvyttömyyseläke määräytyisi 2 luvun 1 jakson säännösten mukaisesti periaatteessa silloin, kun henkilö on kuulunut ETA-maissa vain sellaisten vakuutusten piiriin, joissa työkyvyttömyysetuuden määrä ei riipu vakuutusaikojen pituudesta. On kuitenkin jossain määrin tulkinnanvaraista, olisiko 1 jakson säännöksiä sovellettava näissäkään tapauksissa kansaneläkelain mukaiseen työkyvyttömyyseläkkeeseen. Lähtökohtana voidaan pitää, että ratkaistaessa oikeutta eläkkeeseen jäsenvaltio soveltaa tämän asetuksen säännöksiä vain, jos henkilö on työskennellyt tai toiminut yrittäjänä kysymyksessä olevassa valtiossa. Tämän mukaisesti asetuksen säännöksiä sovellettaisiin kansaneläkelain mukaista työkyvyttömyyseläkettä myönnettäessä vain, jos eläkkeenhakija on Suomessa kuulunut myös työeläkelainsäädännön piiriin eli B-tyyppisen vakuutuksen piiriin. Tällöin 2 luvun 1 jakson säännöksiä ei kuitenkaan sovellettaisi, vaan eläke määräytyisi 3 luvun säännösten mukaisesti.

A-tyypin eläkettä koskevat 1 jakson säännökset eivät tule sovellettaviksi, jos eduskunta hyväksyy samanaikaisesti sen käsiteltävänä olevan hallituksen esityksen laiksi kansaneläkelain muuttamisesta. Eduskunnalle annetun hallituksen esityksen mukaan kansaneläkelakia ehdotetaan muutettavaksi siten, että kansaneläkkeen määrä sidotaan Suomessa asutun ajan pituuteen. Sama koskee myös yleistä perhe-eläkettä. Täyden vanhuuseläkkeen saisi ehdotuksen mukaan henkilö, joka on asunut Suomessa 16 vuoden ja 65 vuoden iän täyttämisen välisenä aikana vähintään 40 vuotta. Kansaneläkelain mukainen työkyvyttömyyseläke, yksilöllinen varhaiseläke ja työttömyyseläke sekä varhennettu vanhuuseläke myönnettäisiin vähentämättömänä henkilölle, joka on asunut Suomessa 80 % ajasta 16-ikävuoden täyttämisen ja eläkkeen alkamisen välillä. Vähemmän aikaa Suomessa asuneelle eläke myönnettäisiin vähennettynä samassa suhteessa kuin henkilö on asunut Suomessa. Ehdotuksen mukaan ulkomailta saatavaa eläkettä ei enää otettaisi huomioon lisäosan määrää laskettaessa, koska ulkomailla asumisesta johtuva eläkkeen pienentämisen tarve toteutuu jo eläkkeen määräytymistä koskevilla muutoksilla. Tämä on sopusoinnussa asetuksen voimassa olevien eläkkeiden yhteensovittamista koskevien säännösten kanssa.

Ehdotetut muutokset ovat tarpeellisia, koska asetuksen säännökset johtaisivat muutoin monessa tapauksessa siihen, että kahdessa tai useammassa ETA-valtiossa vakuutettuna olleen henkilön kansaneläkkeen määrä riippuisi enemmän Suomessa vakuutettunaoloajan ja muissa ETA-valtioissa vakuutettunaoloajan suhteesta kuin kansaneläkejärjestelmän piiriin kuulumisesta. Ruotsia lukuun ottamatta muiden pohjoismaiden kansaneläkkeen määrä on vakuutusaikaan sidottu. Myös Ruotsissa valmistellaan vastaavaa lainmuutosta. Pohjoismaiden muuttoliikenne huomioon ottaen on tärkeää, etteivät järjestelmät olennaisesti poikkea toisistaan. Myös EY-valtioissa eläkkeet on suurimmaksi osaksi sidottu vakuutusaikaan, vanhuuseläkkeet poikkeuksetta. Uudistus varmistaa, että kansaneläke voidaan asetuksen tarkoittamissa tilanteissa yleensä myöntää omaa lainsäädäntöämme soveltaen. Näin ollen myös sekä kustannusten että järjestelmän hallinnollisen toteutuksen kannalta on syytä omaksua samat periaatteet.

Edellä olevan johdosta tämän liitteen liitteeseen IV Suomi ei ole ilmoittanut mitään vakuutusajoista riippumatonta A-tyypin eläkejärjestelmää.

2 jakso

40 artikla. Artikla sisältää yleiset säännökset, joita sovelletaan silloin, kun työntekijä tai yrittäjä on kuulunut kahden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön piiriin ja ainakin yhdessä näistä työkyvyttömyysetuuden määrä riippuu vakuutus- tai asumiskausien pituudesta eli kuuluu B-tyyppiin. Tällöin työkyvyttömyyseläke määräytyy asetuksen 3 luvun mukaisesti samalla tavoin kuin vanhuuseläke. Artiklan 37 säännöksiä voidaan kuitenkin eräissä tapauksissa soveltaa myös sellaisiin työntekijöihin tai yrittäjiin, jotka ovat kuuluneet sekä A-tyypin että B-tyypin eläkejärjestelmän piiriin. Edellytyksenä on, että työntekijä on työkyvyttömyyden alkaessa ollut A-tyyppisen eläkejärjestelmän piirissä ja että hän täyttää eläkkeen saamisen edellytykset, mutta ei minkään B-tyyppisen eläkejärjestelmän mukaisen eläkkeen saamisen edellytyksiä.

Jos työntekijä on ensin kuulunut sellaisen A-tyypin eläkejärjestelmän piiriin, jonka mukaan ennen eläkkeen myöntämistä edellytetään tietyn pituista sairaspäiväraha-, sairausajan palkka- tai työkyvyttömyyskautta, ja työntekijä tulee työkyvyttömäksi myöhemmin kuuluessaan B-tyypin eläkejärjestelmään, on A-tyypin eläkejärjestelmästä eläkettä myönnettäessä otettava huomioon myös kaikki sairauspäiväraha-, työkyvyttömyys- ja vastaavat kaudet, jotka ovat täyttyneet työntekijän kuuluessa B-tyypin eläkejärjestelmään.

Vakuutetulla on oikeus ensimmäisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaiseen työkyvyttömyysetuuteen sen jälkeen, kun laissa mahdollisesti vaadittu sairauspäivärahakausi tai työkyvyttömyyskausi on päättynyt, kuitenkin aikaisintaan sinä päivänä, jona hän on saanut oikeuden työkyvyttömyysetuuteen toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan tai toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisen päivärahakauden päättymistä seuraavana päivänä.

Artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat keskenään sopia työkyvyttömyysratkaisujensa tunnustamisesta. Tästä on otettava maininta sopimuksen tämän liitteen liitteeseen V. Suomi ei ole tällaista sitoumusta tehnyt samoin kuin eivät muutkaan Pohjoismaat.

Suomen työeläkejärjestelmän mukaiset työkyvyttömyyseläkkeet ovat aina B-tyyppiin kuuluvia vakuutuskausiin perustuvia eläkkeitä. Näin ollen työkyvyttömyyseläke määräytyy kaikissa tapauksissa siten kuin vanhuuseläkkeistä on säädetty 3 luvussa. Kansaneläkelain mukaisiin työkyvyttömyyseläkkeisiin sovellettaisiin vastaavasti myös aina 3 luvun säännöksiä, jos edellä selostettu ehdotus laiksi kansaneläkelain muuttamisesta hyväksytään.

3 jakso

41 artikla. Artiklassa säädetään eläkkeen määräytymisestä työkyvyttömyyden pahentuessa. Artiklassa on eri säännökset niihin tilanteisiin, joissa ennen työkyvyttömyyden pahenemista eläkettä on maksettu vain yhdestä jäsenvaltiosta ja niihin tilanteisiin, joissa maksajia on ollut useampia.

Jos vain yhden jäsenvaltion laitos on aiemmin maksanut työkyvyttömyyseläkettä, eikä eläkkeensaaja ole eläkeaikana kuulunut muun valtion lainsäädännön piiriin, eläkettä maksava laitos ottaa työkyvyn alentumisen huomioon maksamassaan eläkkeessä niin kuin kansallisessa lainsäädännössä on säädetty. Samoin menetellään, jos henkilö oli etuutta saadessaan ollut vakuutettuna muussa jäsenvaltiossa, josta hänellä ei kuitenkaan ole oikeutta saada etuutta. Tällöin eläkettä maksava valtio ottaa etuutta määrätessään tarvittaessa huomioon tämän toisen jäsenvaltion vakuutuskaudet. Muussa tapauksessa kukin valtio, jonka lainsäädännön piiriin henkilö on eläkettä saadessaan kuulunut, myöntää lainsäädäntönsä mukaiset etuudet noudattaen joko 37 artiklan 1 kohdan tai 40 artiklan 1 taikka 2 kohdan mukaisia säännöksiä eläkkeen määräytymisestä.

Ennen työkyvyttömyyden pahenemista eläkettä maksanut laitos on velvollinen maksamaan eläkkeensaajalle erotusta, jos eläkkeen kokonaismäärä alenee sovellettaessa tämän artiklan säännöksiä.

Jos useampi jäsenvaltio on maksanut eläkettä jo ennen työkyvyttömyyden pahenemista, eläke määrätään 40 artiklan 1 kohdan säännösten mukaisesti samalla tavoin kuin vanhuuseläke.

Kansaneläkelain mukaan työkyvyttömyyseläke myönnetään aina täytenä, joten työkyvyttömyyden asteen pahentuminen ei vaikuta eläkkeen määrään. Sen sijaan työeläkejärjestelmästä työkyvyttömyyseläke voidaan myöntää osaeläkkeenä, jos työkyky on alentunut vähemmän kuin 3/5:llä. Jos työkyky muuttuu siten, että työntekijälle syntyy oikeus täyteen eläkkeeseen, osaeläkkeenä myönnetty työkyvyttömyyseläke muutetaan täydeksi eläkkeeksi.

42 artikla. Artiklassa säädetään eläkkeen maksamisesta siitä vastuussa olevista laitoksista tilanteissa, joissa oikeus eläkkeeseen syntyy uudelleen etuuden keskeyttämisen tai peruuttamisen jälkeen. Keskeytetyn eläkkeen maksamista jatkavat samat laitokset kuin aiemmin ja peruutetun eläkkeen uudelleen määräytyminen tapahtuu tämän asetuksen eläkkeen määräytymistä koskevien säännösten mukaisesti.

43 artikla. Artiklassa säädetään työkyvyttömyyseläkkeen muuttamisesta vanhuuseläkkeeksi. Säännöksellä pyritään poistamaan eri valtioiden erilaisten eläkeikien aiheuttamat ongelmat. Eläkelajin muuttumisessa noudatetaan eläkettä maksavan laitoksen soveltamaa lainsäädäntöä ja tämän asetuksen eläkkeiden määräytymistä koskevia säännöksiä.

Työkyvyttömyyseläkkeen maksamista jatketaan niistä jäsenvaltioista, joissa edellytykset eläkelajin muuttamiselle eivät täyty, vaikka työkyvyttömyyseläke joissakin eläkettä maksavista valtioista muuttuisi vanhuuseläkkeeksi. Kuitenkin vakuutuskausiin perustumaton työkyvyttömyyseläke voidaan määrätä uudelleen suhteutettuna 46 artiklan mukaisesti, jotta vältytään päällekkäisten etuuksien maksamiselta.

3 luku
Vanhuus ja kuolema (eläkkeet)
Yleistä

Luvussa 3 säädetään sellaisesta vanhuus-, työkyvyttömyys- ja leskeneläkkeestä, jonka määrä riippuu täytettyjen vakuutuskausien pituudesta. Luvussa on säännökset eläkeoikeuden syntymisestä sekä eläkkeen määrän laskemisesta tilanteissa, joissa työntekijä tai yrittäjä on kuulunut useamman kuin yhden jäsenvaltion lainsäädännön piiriin.

44 artikla. Artikla sisältää yleiset säännökset eläkkeen myöntämisestä, kun työntekijään tai yrittäjään on sovellettu kahden tai useamman valtion lainsäädäntöä.

Eläkkeenhakijan jättäessä eläkehakemuksen yhteen jäsenvaltioon hänen oikeutensa eläkkeeseen tutkitaan kaikissa niissä jäsenvaltioissa, joiden lainsäädännön piiriin hän on kuulunut. Tästä poiketaan vain, jos hakija nimenomaisesti ilmoittaa, että hän haluaa lykätä tietyn jäsenvaltion lainsäädännön mukaisen vanhuuseläkkeen hakemista. Säännöksen tarkoituksena on estää se, että hakijalle myönnettäisiin vanhuuseläke varhennettuna vastoin hänen tahtoaan.

Artiklan säännösten perusteella eläkehakemukset tulevat kaikissa asianomaisissa valtioissa vireille silloin, kun eläkehakemus jätetään johonkin jäsenvaltioon. Tarkemmat säännökset menettelystä ja tietoliikenteestä valtioiden välillä ovat asetuksen 574/72 35―59 artiklassa.

Tämän luvun säännöksiä ei sovelleta eläkkeiden lapsikorotuksiin eikä lapseneläkkeisiin, joista säädetään erikseen 8 luvussa.

45 artikla. Artiklassa säädetään muiden jäsenvaltioiden vakuutus- tai asumiskausien huomioon ottamisesta tilanteissa, joissa eläkeoikeuden syntyminen, säilyttäminen tai takaisinsaaminen edellyttää tietyn pituista vakuutus- tai asumiskautta. Kysymyksessä olevan valtion toimivaltaisen vakuutuslaitoksen tulee laskea muiden jäsenvaltioiden lainsäädännön piirissä täytetyt vakuutus- tai asumiskaudet yhteen tuossa valtiossa täyttyneiden kausien kanssa, jotta valtion lainsäädännön mukainen vakuutus- tai asumisaikaa koskeva edellytys täyttyisi.

Jos jäsenvaltion lainsäädäntö edellyttää tiettyjen etuuksien saamiseksi vakuutuskausien täyttämistä tietyn erityisjärjestelmän tai tietyn ammattialan piirissä, muista jäsenvaltioista otetaan huomioon tätä etuutta varten vain vastaavat erityiskaudet. Tämä koskee sekä työntekijöiden että yrittäjien erityisjärjestelmiä. Koska muun muassa virkamiesten, yrittäjien ja merimiesten lakisääteiset eläkejärjestelmät Suomessa ovat osa työeläkejärjestelmää, näitä säännöksiä ei sovelleta suomalaisiin eläkkeisiin.

Artiklan 4―7 kohdassa säädetään myös muun jäsenvaltion lainsäädännön piiriin kuulumisen rinnastamisesta, jotta oikeus eläkkeeseen syntyisi sellaisessa jäsenvaltiossa, jossa eläkkeen saaminen edellyttää vakuutettuna olemista eläketapahtumahetkellä. Säännökset on laadittu lähinnä Hollannin ja Espanjan eläkejärjestelmiä varten. Eri EFTA-valtioiden vastaavien edellytysten täyttymisestä muiden valtioiden kausia rinnastamalla määrätään kunkin valtion osalta erikseen liitteessä VI.

Artiklaan on neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91 lisätty uusi 8 kohta, joka koskee työttömyyskausien huomioon ottamista tämän luvun mukaisia etuuksia myönnettäessä. Kaudet, jotka henkilö on ollut toisessa jäsenvaltiossa kokonaan työttömänä, otetaan huomioon asuinvaltiossa sen lainsäädännön mukaan eläkettä myönnettäessä samalla tavoin kuin, jos työntekijä työttömänä ollessaan olisi kuulunut asuinvaltiossa lainsäädännön piiriin. Säännös edellyttää, että myös muissa jäsenvaltioissa täyttyneet työttömyyskaudet otetaan huomioon ratkaistaessa oikeutta työttömyyseläkkeeseen.

Voimassa olevan kansaneläkelain mukaan henkilö on vakuutettu ja kuuluu siten kansaneläkejärjestelmän piiriin Suomessa asumisen perusteella. Tämän mukaisesti kansaneläkettä ei yleensä myönnetä ulkomailla asuvalle henkilölle, vaikka eläkkeen saamisen edellykset muutoin olisivat olemassa. Artiklan 4―7 kohta edellyttää jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen piiriin kuulumisen rinnastamista, jotta oikeus etuuteen olisi turvattu siinäkin tapauksessa, että henkilö on ennen eläketapahtumaa siirtynyt toisen jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Näin ollen myös kansaneläke on mainitun säännöksen perusteella myönnettävä myös sellaiselle ei enää Suomessa asuvalle henkilölle, joka eläketapahtuman sattuessa kuuluu toisen jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Artiklan 4 kohta tulee sovellettavaksi kuitenkin vain myönnettäessä etuutta, jonka saaminen tai määrä ei riipu vakuutuskausien pituudesta. Näin ollen tämä säännös ei tule sovellettavaksi, jos eduskunta hyväksyy hallituksen esityksen kansaneläkelain muuttamisesta. Tällöin eläke myönnetään Suomessa asumisajan perusteella ositettuna artiklan 6 tai 7 kohtaa soveltaen.

Eduskunnalle annetun hallituksen esityksen mukaan kansaneläkkeen saamiseksi vaadittaisiin Suomen kansalaisilta, joihin ETA-valtioiden kansalaiset rinnastetaan, vähintään 3 vuoden Suomessa asumista ennen eläkkeen myöntämistä. Artiklan mukaan myös muussa jäsenvaltiossa täytetyt vakuutus- tai asumiskaudet otetaan asumisaikavaatimuksen täyttämiseksi huomioon.

Suomen työeläkelainsäädännössä ei ole artiklassa tarkoitettuja vakuutus- tai asumisaikaedellytyksiä. Oikeus työeläkkeeseen syntyy yleensä jo yhden kuukauden työsuhteen perusteella. Näin ollen työeläkkeitä varten muiden jäsenvaltioiden asumis- tai vakuutuskausia ei ole tarpeen ottaa huomioon, jotta oikeus eläkkeeseen syntyisi.

Sen sijaan Suomen työeläkelainsäädännössä edellytetään eläketapahtuman ja eläkeiän välisen ajan, niin sanotun tulevan ajan hyväksi lukemiseksi, että eläketapahtuma sattuu työntekijän tai yrittäjän työskentelyn kestäessä tai 360 päivän aikana viimeisen työskentelyn päättymisestä ja että vakuutettu on asunut Suomessa vähintään viisi vuotta. Jotta muiden jäsenvaltioiden vakuutus- ja asumiskaudet rinnastettaisiin vastaaviin Suomessa täyttyneisiin kausiin, sopimuksen liitteessä VI on säännökset muiden valtioiden kausien huomioon ottamisesta. Liitemääräykset ovat tarpeen, koska 45 artiklan säännökset koskevat vain kausien rinnastamista varsinaista eläkeoikeutta varten. Vastaavasti menettelevät muut jäsenvaltiot, joiden eläkejärjestelmään sisältyy tuleva aika.

Liitteessä VI olevan N kohdan 1 alakohdan olevan säännöksen mukaan muussa jäsenvaltiossa täytetyt vakuutus- tai asumiskaudet rinnastetaan Suomessa asumiseen, jotta tulevan ajan edellytyksenä oleva viiden vuoden karenssiaika täyttyisi. Mainittua aikaa laskettaessa muissa jäsenvaltioissa täytetyt kaudet otetaan huomioon sen mukaan kuin ne ilmoitetaan jäsenvaltion lainsäädännön mukaan täytettyinä vakuutuskausina. Kohdan N. alakohdan 2 säännöksen mukaan oikeus tulevaan aikaan voi säilyä myös työntekijän tai yrittäjän Suomessa työskentelyn päätyttyä huolimatta siitä, että oikeutta tulevaan aikaan ei enää Suomen lainsäädännön perusteella ole. Edellytyksenä oikeuden säilymiselle on, että eläketapahtuma sattuu toisessa jäsenvaltiossa työskentelyn aikana.

Työeläkkeen määräämiseksi vakuutuskausia muille jäsenvaltioille ilmoitettaessa Suomi ilmoittaa kaikki ne kaudet, joilta vakuutusmaksuja on maksettu, vaikka nämä kaudet eivät kartuttaisikaan työeläkettä. Myönnettäessä artiklan 46 mukaisesti työeläkettä vakuutusaikaan suhteutettuna (pro rata -laskenta) Suomessa otetaan huomioon vain kaudet 23 vuoden iän täyttämisestä eteenpäin. Jos työkyvyttömyys alkaa ennen 23 vuoden iän täyttämistä, tätä nuorempana täytetyt muun jäsenvaltion lainsäädännön mukaiset kaudet otetaan huomioon, jolloin Suomesta tulee myönnettäväksi pelkkää tulevaa aikaa sisältävä työeläke.

Tilanteissa, joissa Suomessa työskentelystä on kulunut vasta lyhyt aika, oikeus tulevaan aikaan toiseen jäsenvaltioon siirtymisen jälkeen voi vielä olla olemassa Suomen lainsäädännön perusteella. Jos Suomessa työskentelyn päättymisestä on kulunut yli vuosi aikaa, on tulevan ajan oikeutta ratkaistaessa selvitettävä, onko vakuutettu työskentelyn päätyttyä ollut opintovapaalla, saanut työttömyys- tai sairauspäivärahaa, kuntoutusrahaa tai hoitanut alle kolmevuotiasta lasta. Lapsenhoitoaikaa lukuunottamatta yllämainituilta yhden vuoden jälkikarenssiaikaa pidentäviltä kausilta vaaditaan työntekijäin eläkelain 6 § 3 momentin mukaan, että ne ovat Suomen lainsäädännön mukaisia. Sen sijaan lapsenhoitoaika missä tahansa muussa valtiossa on kuitenkin otettava Suomessa huomioon jälkikarenssiaikaa pidentävänä.

Tämän epätasapainon poistamiseksi ETA-sopimuksen kanssa samanaikaisesti eduskunnan käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä ehdotetaan, että lapsenhoitoaika otettaisiin huomioon tulevan ajan jälkikarenssia pidentävänä kautena vain, jos vakuutettu on saanut lapsen perusteella sairausvakuutuslain mukaista äitiys-, isyys- tai vanhempainrahaa taikka lasten kotihoidon tuesta annetun lain mukaista kotihoidon tukea. Ehdotettu muutos työntekijäin eläkelain 6 § 3 momenttiin on perusteltu paitsi tämän sopimuksen soveltamisen kannalta, myös sovellettaessa kahdenvälisiä sosiaaliturvasopimuksia ja myös silloin, kun Suomella ei ole sopimusta sosiaaliturvan koordinoinnista.

46 artikla. Artikla sisältää eläkkeen määrän laskemista koskevat säännökset. Jos eläkkeen saamisen edellytykset eläkettä myöntävässä jäsenvaltiossa sen soveltaman lainsäädännön mukaan täyttyvät, tämä valtio laskee eläkkeen määrän kuitenkin sekä oman lainsäädäntönsä mukaan että tämän artiklan 2 kohdan mukaan, jolloin vakuutetulle myönnetään näistä määrältään suurempi eläke.

Jos eläkettä myöntävässä jäsenvaltiossa täytetyt vakuutus- tai asumiskaudet eivät sen lainsäädännön mukaan oikeuta eläkkeeseen ilman muissa valtioissa täytettyjen kausien huomioon ottamista, eläke lasketaan vain asetuksen tämän artiklan 2 kohdan mukaisesti niin sanotulla pro rata -menetelmällä eli suhteuttamalla eläkkeen määrä kokonaisvakuutusaikaan.

Pro rata -menetelmässä lasketaan ensin teoreettisen eläkkeen määrä, eli se eläke, johon vakuutetulla olisi oikeus, jos kaikki vakuutuskaudet eri jäsenvaltioissa olisivat toteutuneet eläkettä myöntävässä valtiossa. Pro rata -eläke saadaan erottamalla teoreettisen eläkkeen määrästä henkilön kysymyksessä olevassa valtiossa toteutuneita vakuutuskausia vastaava osuus. EY-tuomioistuimen antaman päätöksen (793/ 79, Menzies), perusteella mahdollinen tulevan ajan osuus on laskettava mukaan määrättäessä sen valtion teoreettisen eläkkeen määrää, jonka lainsäädäntöön sisältyvät säännökset tulevasta ajasta. Sen sijaan tätä osuutta ei oteta huomioon proratisoitaessa teoreettista eläkettä kysymyksessä olevan valtion vakuutuskausilla. Jos jäsenvaltion lainsäädännön mukaan eläkkeen määrä ei riipu vakuutuskausien pituudesta, tätä määrää käytetään eläkkeen teoreettisena määränä.

Suomessa teoreettisen eläkkeen määrä lasketaan erikseen sekä kansaneläke- että työeläkejärjestelmässä. Jos henkilö on kuulunut Suomessa sekä julkisen että yksityisen sektorin työeläkelakien piiriin, näiden osalta voidaan määrätä yhteinen teoreettinen eläke. Tällöin tuleva aika liitetään siihen työsuhteeseen, johon se olisi liitetty, jos henkilö olisi tullut työkyvyttömäksi viimeisen Suomen eläkelainsäädännön piiriin kuuluvan palvelussuhteen päättyessä.

Siinä tapauksessa, että täytettyjen vakuutus- tai asumiskausien kokonaispituus ylittää sen, mitä jäsenvaltion lainsäädännössä edellytetään täyden eläkkeen saamiseksi, jäsenvaltio ottaa eläkettä pro rata -menetelmällä osittaessaan huomioon kausien kokonaispituuden sijasta lainsäädäntönsä mukaisen enimmäiskauden. Tämän asetuksen täytäntöönpanoasetuksessa 574/72 on tarkemmat säännökset menettelystä päällekkäisten kausien huomioon ottamiseksi.

Artiklan 3 kohdassa on säännökset sen varalta, että kokonaiseläke nousee korkeinta teoreettista määrää suuremmaksi. Jos jäsenvaltioista maksettavien eläkkeiden yhteismäärä ylittää korkeimman teoreettisen eläkkeen määrän, kukin eläkkeen myöntänyt valtio vähentää eläkettään siinä suhteessa kuin sen maksama eläke on eläkkeiden yhteismäärään. Tätä säännöstä sovelletaan EY-tuomioistuimen eri päätösten (ks. muun muassa 24/75, Petroni ja 112/76, Manzoni) perusteella vain tilanteissa, joissa oman lainsäädännön mukaan lasketun eläkkeen ja tämän artiklan mukaan lasketun eläkkeen vertailussa sen eläkkeen määrä on korkeampi, joka on saatu tätä artiklaa soveltamalla. Jäsenvaltion oman lainsäädännön mukaista eläkettä laskettaessa otetaan myös huomioon lainsäädännön sisältämät mahdolliset yhteensovitussäännökset.

Artiklan 4 kappale sisältää määräyksen siitä, että sellaista sosiaaliturvasopimusta, jossa sopijapuolena on myös EY:n ulkopuolinen valtio, saadaan soveltaa vain sikäli, kuin sopimuksen perusteella kahdesta tai useammasta jäsenvaltiosta maksettavien työkyvyttömyys-, vanhuus- ja perhe-eläkkeiden yhteismäärä ei alita asetuksen mukaan laskettujen eläkkeiden yhteismäärää.

Työkyvyttömyyden, vanhuuden, ammattitaudin tai kuoleman perusteella maksettavien eläkkeiden päällekkäisyyden estämistä koskevat yhteensovitussäännökset sisältyvät 12 artiklaan. Nämä säännökset ja niitä koskevat tuomioistuimen päätökset on otettava huomioon eläkettä laskettaessa. Artiklan 12 säännökset eivät vaikuta samassa valtiossa ansaittujen eläkkeiden yhteensovittamiseen. Sen sijaan toisesta jäsenvaltiosta ansaitut eläkkeet voidaan yhteensovittaa laskettaessa eläkettä tämän artiklan mukaisesti vain, kun kysymyksessä ovat erilajiset eläkkeet tai muut tulot, vaikka kansallisessa lainsäädännössä yhteensovitusta edellytettäisiin. Näin ollen tätä artiklaa sovellettaessa esimerkiksi kahdesta jäsenvaltiosta suoritettavaa vanhuuseläkettä ei voida yhteensovittaa.

Etuuksien yhteensovittamista koskevan 12 artiklan soveltaminen on aiheuttanut runsaasti tulkintaongelmia ja EY-tuomioistuimen päätöksiä. Muun muassa päätöksiin Petroni ja 296/84, Sinatra perustuen eläke lasketaan kolmella eri tavalla. Eläke lasketaan asetuksen säännösten mukaan soveltamalla tämän artiklan 1 ja 2 kohtaa, eli eläke määrätään sekä valtion oman lainsäädännön mukaan sen yhteensovitussäännöksiä soveltamatta että pro ratamenetelmällä. Näistä suurempi valitaan. Eläkettä asetuksen säännösten mukaan näin laskettaessa eri jäsenvaltiosta saatavien eläkkeiden yhteismäärä rajataan lisäksi artiklan 3 kohdan mukaan. Näin lasketun eläkkeen määrää verrataan jäsenvaltion oman lainsäädännön mukaan määräytyneeseen eläkkeeseen, jossa on otettu huomioon myös mahdollinen yhteensovitus. Näistä kahdesta suurempi maksetaan.

Suomen työeläkejärjestelmän mukaisten leskeneläkkeiden eläkesovitusta ei pidetä 12 artiklan tarkoittamana yhteensovituksena. Näin ollen eläkesovitus on mahdollista tehdä myös leskeneläkkeeseen, joka on määräytynyt tämän artiklan mukaisesti.

Kansaneläkkeen ja yleisen perhe-eläkkeen osalta artikla sellaisena kuin sitä on tuomioistuimen tulkintojen mukaan sovellettava, merkitsisi lisäosan laskemista Suomessa asuvalle ETA-työntekijälle kolmella tavalla. Ensin lasketaan artiklan 1 kohdan mukainen eläke siten, ettei muiden jäsenvaltioiden saman lajin eläkkeitä voida ottaa lisäosaa vähentävinä huomioon. Tämän jälkeen on laskettava artiklan 2 kohdan mukaisesti eläkkeen teoreettinen määrä, joka suhteutetaan Suomen vakuutusaikaan. Teoreettinen eläke määräytyy aina kansallisen lainsäädännön mukaan, joten Suomesta myönnettävä työeläke otetaan lisäosaa vähentävänä huomioon. Sen sijaan muista jäsenvaltioista maksettavia työeläkkeitä ei voida yhteensovittaa.

Näin määrätyistä eläkkeistä valitaan suurempi, jollei korkeimman teoreettisen eläkkeen ylittyminen aiheuta vähentämistä. Tämän jälkeen eläke lasketaan vielä kansallisen lain mukaan, jolloin lisäosaa vähentävinä otetaan huomioon myös muista jäsenvaltioista maksettavat työeläkkeet ja vastaavat korvaukset. Eläkkeensaajalle maksettava eläke on suurempi kahdesta viimeksi mainitusta.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että Suomessa asuvalle ETA-työntekijälle myönnettäisiin aina kansaneläke vakuutusaikaan suhteuttamattomana ja ottamatta huomioon muista jäsenvaltioista maksettavia eläkkeitä. Toisessa jäsenvaltiossa asuvalle henkilölle myönnettäisiin artiklan 2 kohdan mukaan määrätty pro rata -eläke, jonka lisäosaan muista jäsenvaltioista maksettavat eläkkeet eivät vaikuta. Jos kansaneläke ja yleinen perhe-eläke sidotaan asumisaikaan Suomessa siten kuin eduskunnalle annetussa hallituksen esityksessä on ehdotettu, tämä artikla vaikuttaa eläkkeen laskemiseen huomattavasti vähemmän taikka ei lainkaan riippuen eläkkeen laskentaa koskevien säännösten soveltamisesta yksittäisissä tilanteissa.

47 artikla. Artiklassa säädetään siitä, mitä ansioita käytetään 46 artiklan mukaisen teoreettisen eläkkeen määrää laskettaessa, kun on kysymys muissa jäsenvaltioissa täytetyistä vakuutuskausista. Yleensä eläkkeen perusteena olevat ansiot määräytyvät muissa jäsenvaltioissa täytetyiltä vakuutuskausilta samoin perustein kuin valtion oman lainsäädännön mukaan täytetyiltä kausilta.

Työeläkelakien mukaista eläkettä määrättäessä sovelletaan teoreettista eläkettä laskettaessa tämän artiklan 1 kohdan a alakohtaa, jonka mukaan työansiot lasketaan muissa valtioissa täyttyneiltä vakuutuskausilta Suomessa ansaittujen keskimääräisten tulojen perusteella.

Muiden valtioiden vakuutuskausiin perustuva osa teoreettisesta eläkkeestä on sidottu indeksiin eläkkeen määrää laskevan valtion soveltaman lainsäädännön mukaisesti. Jos tämän valtion lainsäädännön mukaan eläkkeen määrässä otetaan huomioon muutkin perheenjäsenet kuin lapset, otetaan tällöin huomioon myös muussa jäsenvaltiossa asuvat perheenjäsenet. Artiklaan on neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91 lisätty uusi 4 kohta, joka koskee eläkkeen perusteena käytettävää palkkaa laskettaessa sellaisen eläkkeen määrää, jossa työttömyyskausi otetaan huomioon.

48 artikla. Jos tietyn jäsenvaltion lainsäädännön piirissä täytetty vakuutus- tai asumiskausi on alle vuoden pituinen eikä tämän lainsäädännön mukaan oikeutta etuuteen synny vuotta lyhyemmän kauden perusteella, valtiolla ei ole velvollisuutta myöntää etuutta. Sen sijaan muut jäsenvaltiot ottavat huomioon myös edellä mainitussa valtiossa täytetyt kaudet eläkeoikeuden syntymiseksi sekä teoreettisen eläkkeen määrän laskemiseksi. Jos eläkeoikeutta ei lyhyen vakuutus- tai asumiskauden vuoksi synny mistään jäsenvaltiosta, viimeisen vakuuttamisvaltion on myönnettävä eläke, joka perustuu kaikissa eri jäsenvaltioissa täytettyihin vakuutus- ja asumiskausiin.

Suomen työeläkejärjestelmän soveltamisen kannalta artiklan säännöksellä ei ole merkitystä, koska oikeus eläkkeeseen syntyy lyhyen jo kuukauden työsuhteen perusteella. Kansaneläkelakia on ehdotettu muutettavaksi siten, että eläkkeen saaminen edellyttää vähintään kolmen vuoden Suomessa asumista. Ehdotettu säännös koskisi Suomen kansalaisia, joihin tasaveroisen kohtelun -periaatteen mukaisesti myös ETA-sopimusvaltioiden kansalaiset rinnastetaan lainsäädäntöä sovellettaessa. Ehdotettu säännös yhdessä tämän artiklan säännöksen kanssa merkitsisi sitä, ettei alle vuoden kestänyt asuminen Suomessa anna oikeutta saada kansaneläkettä. Toisin sanoen, mainittua kolmen vuoden aikaa laskettaessa otettaisiin huomioon vastaava vakuutusaika, joka on täytetty muussa jäsenvaltiossa, enintään kahteen vuoteen saakka.

49 artikla. Artiklassa säädetään eläkkeen laskemisesta silloin, kun oikeus eläkkeeseen syntyy eri aikaan niiden jäsenvaltioiden lainsäädännön perusteella, joiden eläkejärjestelmän piiriin henkilö on kuulunut. Pääsääntöisesti tällöinkin noudatetaan 46 artiklassa säädettyä eläkkeen laskutapaa. Jos kuitenkin vähintään kahden jäsenvaltion lainsäädännön mukaan oikeus eläkkeeseen syntyy ilman, että on tarpeen ottaa huomioon sellaisen valtion kausia, jonka lainsäädännön mukaiset eläkkeen saamisen edellytykset eivät täyty, viimeksi mainitun valtion vakuutuskaudet jätetään huomioon ottamatta etuutta laskettaessa. Jos vain yhden valtion lainsäädännön mukaiset edellytykset eläkkeen saamiseksi täyttyvät ilman, että muiden valtioiden vakuutuskausia otetaan huomioon, tämä valtio ottaa eläkettä laskiessaan huomioon vain oman lainsäädäntönsä mukaiset vakuutus- tai asumiskaudet.

Kukin valtio laskee eläkkeensä uudelleen 46 artiklan mukaisesti aina, kun oikeus eläkkeeseen syntyy myöhemmin yhdestä tai useammasta valtiosta taikka kun oikeus eläkkeeseen jostakin valtiosta lakkaa. Muiden valtioiden kausien huomioon ottamisesta laskettaessa eläkettä uudelleen määrätään tarkemmin siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallinnollisen toimikunnan päätöksessä N:o 99. EY-tuomioistuimen päätöksen (108/75, Balsamo) perusteella vakuutetun ei tarvitse eläkettä haettuaan ja sitä jostakin valtiosta jo saadessaan tehdä uutta hakemusta, jotta hänelle voitaisiin myöntää eläke myös sellaisesta valtiosta, jossa edellytykset eläkkeen saamiselle täyttyvät vasta myöhemmin.

50 artikla. Artiklan mukaan useammasta valtiosta eläkettä saavalle eläkkeensaajalle, jolle maksetaan myös asuinvaltion lainsäädännön mukaan eläkettä ja johon sovelletaan tämän luvun säännöksiä, ei voida myöntää pienempää etuutta kuin, mikä asuinvaltion lainsäädännössä on vahvistettu vähimmäisetuudeksi. Toimivaltaisen laitoksen on maksettava eläkkeensaajalle tämän asumisen ajalta lisää, joka on hänelle eri jäsenvaltioista tämän luvun säännösten mukaisesti maksettavien etuuksien ja vähimmäisetuuden välisen erotuksen suuruinen. Lisän määrän tarkistamisesta on annettu ohjeet hallinnollisen toimikunnan päätöksellä n:o 105.

Säännöksen tarkoituksena on turvata henkilölle hänen asuinvaltionsa vähimmäisetuuden suuruinen toimeentuloturva esimerkiksi silloin, kun työskentelykaudet eri valtioissa ovat jääneet niin lyhyiksi, ettei niiden perusteella maksettavat etuudet sitä takaa. Jäsenvaltiot voivat artiklan 96 mukaisilla ilmoituksillaan yksilöidä, mitä lainsäädännöllisiä järjestelyjä on pidettävä 50 artiklan tarkoittamina vähimmäisetuuksina.

Euroopan yhteisön tuomioistuimen päätöksen mukaan (22/81, Browning) tämän artiklan tarkoittama vähimmäisetuus on kysymyksessä vain silloin, kun asuinvaltion lainsäädäntö sisältää erityisen takuun, jonka tarkoituksena on turvata sosiaaliturvaetuuksien saajille vakuutuskausien tai vakuutusmaksujen perusteella maksettavan etuuden ylittävä vähimmäistulo. Suomen lainsäädännössä ei säädetä tällaisesta tiettyyn markkamäärään sidotusta vähimmäistoimeentuloetuudesta, johon säännöksiä olisi sovellettava.

51 artikla. Eläkkeitä ei lasketa uudelleen 46 artiklan säännösten mukaisesti, jos eläkkeen määrä muuttuu indeksitarkistuksen vuoksi. Indeksitarkistus lisätään eläkkeeseen täytenä suhteuttamatta sitä muiden jäsenvaltioiden vakuutuskausiin. Eläke lasketaan sen sijaan uudelleen 46 artiklan säännösten mukaisesti, jos etuuksien määräämistapa tai laskemista koskevat säännökset muuttuvat eläkettä maksavan valtion lainsäädännössä.

4 luku
Työtapaturmat ja ammattitaudit
Yleistä

Tässä luvussa on säännökset työntekijän tai yrittäjän oikeudesta saada korvausta tapaturman tai ammattitaudin johdosta tilanteissa, joissa korvaukseen oikeutettu asuu muun kuin toimivaltaisen jäsenvaltion alueella tai oleskelee toimivaltaisen jäsenvaltion alueen ulkopuolella. Säännökset ovat periaatteiltaan samansisältöiset kuin, mitä sairaudesta ja äitiydestä koskevassa 1 luvussa on säädetty. Luvussa on myös erityissäännökset, joita sovelletaan rajatyöntekijöihin sekä matkan aikana sattuneen tapaturman korvaamiseen ja kuljetuskustannusten korvaamiseen. Asetuksen säännösten voimaan- saattaminen ei edellytä Suomen tapaturmavakuutus- ja ammattitautilainsäädännön muuttamista.

Suomessa lakisääteinen pakollinen työvahinkoturva ei kata maatalousyrittäjiä lukuun ottamatta itsenäisiä ammatinharjoittajia eli yrittäjiä. Yrittäjällä on kuitenkin tapaturmavakuutuslain 57 §:n 1 momentin mukaan mahdollisuus järjestää vapaaehtoisesti pakollisen vakuu- tuksen mukainen työvahinkoturva, jolloin korvausetuudet määräytyvät tapaturmavakuutuslain säännösten mukaisesti.

Tapaturmavakuutuslainsäädännön mukainen päiväraha, tapaturmaeläke ja perhe-eläke sekä muut rahaetuudet on nykyisinkin suoritettu, vaikka työntekijä asuu tai oleskelee ulkomailla. Tapaturmavakuutuslainsäädännön perusteella korvaukseen oikeutetulle korvataan tarpeellisesta sairaanhoidosta aiheutuneet kustannukset. Sairaanhoito annetaan terveydenhuoltojärjestelmän toimesta. Tapaturmavakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain (625/91) mukaan oikeus kuntoutukseen on sidottu Suomessa asumiseen. Asetuksen periaatteiden mukaisesti kuntoutus on korvattava asetuksen piiriin kuuluville työntekijöille asumisesta riippumatta. Kuntoutuksen korvaamisessa noudatetaan samoja periaatteita kuin sairaanhoidon korvaamisessa. Kuntoutuksena voidaan käyttää periaatteessa kaikkia yhteiskunnassa yleisesti saatavilla olevia palveluja. Kuntoutujalle korvataan kuntoutuksesta aiheutuneet kohtuulliset kustannukset sekä suoritetaan korvausta ansionmenetyksestä.

1 jakso

52 artikla. Artiklassa säädetään työntekijän tai yrittäjän oikeudesta korvaukseen tapaturman tai ammattitaudin johdosta hänen asuessa muun jäsenvaltion alueella kuin sen, joka on häneen nähden toimivaltainen. Luontoisetuudet eli sairaanhoitoetuudet annetaan asuinvaltion vakuutuslaitoksesta sen soveltaman lainsäädännön mukaisina toimivaltaisen valtion vakuutuslaitoksen puolesta. Rahaetuudet kuten esimerkiksi päiväraha tai eläke suoritetaan toimivaltaisen valtion vakuutuslaitoksesta sen soveltaman lainsäädännön mukaisesti. Toimivaltainen vakuutuslaitos ja asuinvaltion vakuutuslaitos voivat sopia, että rahaetuudet suoritetaan noudattaen toimivaltaisen valtion lainsäädäntöä asuinpaikan vakuutuslaitoksesta. Toimivaltainen vakuutuslaitos on tällöin velvollinen korvaamaan näin suoritetut etuudet. Hallinnollisen toimikunnan päätöksen n:o 100 mukaan korvaus suoritetaan täysimääräisenä korvauksen suorittaneen valtion valuutassa.

53 artikla. Artiklassa on erityissäännös rajatyöntekijän oikeudesta saada korvausta tapaturmasta tai ammattitaudista. Rajatyöntekijä voi saada etuuksia myös toimivaltaisen jäsenvaltion alueella sen soveltaman lainsäädännön mukaisesti ikään kuin hän asuisi tämän valtion alueella.

54 artikla. Artikla sisältää säännökset niitä tilanteita silmällä pitäen, joissa työntekijä tai yrittäjä oleskelee toimivaltaisessa valtiossa tai muuttaa sen alueelle. Työntekijä tai yrittäjä saa tällöin etuudet tämän valtion lainsäädännön mukaisesti siitä riippumatta, onko korvausta saman tapaturman tai ammattitaudin vuoksi jo ryhdytty suorittamaan ennen oleskelua tai muuttoa. Artiklaa ei sovelleta rajatyöntekijään, joka oleskelee toimivaltaisen valtion alueella. Säännöksen perusteella vastuu etuuksien antamisesta siirtyy kokonaan toimivaltaiselle valtiolle.

55 artikla. Artiklan säännöksiä sovelletaan tilanteissa, joissa työntekijä tai yrittäjä oleskelee toimivaltaisen valtion ulkopuolella tai palaa taikka muuttaa toiseen jäsenvaltioon tapaturman sattumisen tai ammattitaudin ilmenemisen jälkeen sekä tapauksissa, joissa työntekijällä on tarve mennä toiseen jäsenvaltioon saadakseen terveydentilansa vaatimaa hoitoa.

Oikeus saada tapaturman tai ammattitaudin vuoksi sairaanhoitoetuuksia ja rahaetuuksia säilyy mainituissa tilanteissa. Työntekijä tai yrittäjä saa sairaanhoitoetuudet toimivaltaisen valtion vakuutuslaitoksen puolesta oleskelu- tai asuinvaltion lainsäädännön mukaisina. Aika, jolta etuudet annetaan, määräytyy kuitenkin toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukaan. Toimivaltaisen valtion vakuutuslaitos vastaa edelleen rahaetuuksien suorittamisesta sen soveltaman lainsäädännön mukaisesti. Erikseen sovittaessa rahaetuudet voidaan suorittaa oleskelu- tai asuinvaltion vakuutuslaitoksesta samalla tavoin kuin 52 artiklassa on säädetty.

Siinä tapauksessa, että etuuden saaja haluaa palata asumaan tai muuttaa toiseen jäsenvaltioon taikka hakeutua hoitoon toiseen jäsenvaltioon, hänen tulee sopia tästä etuuksista vastuussa olevan toimivaltaisen valtion vakuutuslaitoksen kanssa. Lupaa muuttaa tai palata toiseen jäsenvaltioon ei voida evätä muutoin kuin silloin, jos siirtyminen olisi haitallista etuuden saajan terveydentilan tai annettavan sairaanhoidon kannalta. Toiseen jäsenvaltioon hoitoon hakeutumista ei voida kieltää, jos kysymyksessä olevaa hoitoa ei voida antaa sen valtion alueella, jossa etuuden saaja asuu.

Tapaturmavakuutuslainsäädännössä ei ole määritelty sitä aikaa, jolta sairaanhoito korvataan. Annettu sairaanhoito korvataan niin pitkältä ajalta, jona hoidon tarve tapaturman tai ammattitaudin vuoksi on olemassa. Tämä hoidon ja vamman tai sairauden välinen syy-yhteys ratkaistaan Suomessa korvauskäsittelyn yhteydessä silloin, kun Suomi toimivaltaisena valtiona vastaa etuuksista. Myös artiklan tarkoittamissa muuttotilanteissa tai hakeuduttaessa hoitoon toiseen jäsenvaltioon noudatetaan samoja periaatteita. Edellä selostetut periaatteet koskevat myös korvattavaa kuntoutusta.

56 artikla. Artiklan mukaan työntekijään tai yrittäjään nähden muun kuin toimivaltaisen valtion alueella matkan aikana sattuneen tapaturman katsotaan sattuneen toimivaltaisen valtion alueella.

57 artikla. Artiklaa on muutettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2332/89. Artiklan säännöksiä sovelletaan tilanteisiin, joissa ammattitaudin saanut henkilö on altistunut samalle ammattitaudin todennäköisesti aiheuttavalle tekijälle useammassa jäsenvaltiossa. Korvausta ammattitaudista suoritetaan tällöin yksinomaan viimeisen sellaisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, jonka alueella työntekijä on altistunut tällaiselle tekijälle ja jonka lainsäädännön edellytykset etuuden saamiseksi työntekijä täyttää.

Jos jäsenvaltion lainsäädäntö edellyttää, että korvattava ammattitauti on todettu ensimmäisen kerran tämän jäsenvaltion alueella, edellytys katsotaan täytetyksi, vaikka ammattitauti on todettu muun jäsenvaltion alueella. Myös niin sanotun latenssiajan suhteen jäsenvaltiot rinnastetaan toisiinsa. Jos jäsenvaltion lainsäädännön mukaan korvauksen saaminen edellyttää, että ammattitauti on ilmennyt tietyn ajan kuluessa altistumisen lakkaamisesta, otetaan tätä aikaa selvitettäessä huomioon myös mahdollinen altistuminen samalle tekijälle toisessa jäsenvaltiossa. Sama koska myös riskille altistumisajan pituutta.

Sclerogeenisen pneumoconioosin (sidekudosta aiheuttava pölykeuhkosairaus) vuoksi suoritettavien rahaetuuksien kustannukset jaetaan niiden jäsenvaltioiden toimivaltaisen vakuutuslaitosten kesken, joiden alueella ammattitaudin saanut henkilö on harjoittanut taudin todennäköisesti aiheuttavaa toimintaa. Etuudet suoritetaan työntekijään nähden toimivaltaisesta valtiosta sen lainsäädännön mukaisina.

Suomen lainsäädännön mukaan ammattitauti katsotaan ilmenneeksi sinä ajankohtana, jona työntekijä on ensimmäisen kerran ollut tutkittavana sen johdosta. Lisäksi edellytetään, että sairaus todetaan tuolloin tai myöhemmin ammattitaudiksi. Tällöin korvausvelvollinen eli toimivaltainen vakuutuslaitos on se vakuutuslaitos, jonka vakuuttamassa työssä ammattitauti ilmeni. Jos työntekijä ei ammattitaudin ilmetessä ole enää siinä työssä tai ammatissa, jossa hän on altistunut taudin aiheuttavalle tekijälle, korvausvelvollisuus määräytyy sen työsuhteen perusteella, joka viimeksi on voinut aiheuttaa ammattitaudin.

58 artikla. Artiklan mukaan tapaturman tai ammattitaudin johdosta rahana suoritettavat korvaukset määrätään ottamalla huomioon vain korvauksesta vastuussa olevassa toimivaltaisessa valtiossa saadut ansiot.

Näin ollen tapaturmavakuutuslain mukaan korvausta määrättäessä vuosityöansio määräytyy Suomessa saatujen ansioidensa perusteella tapaturmavakuutuslaissa säädetyllä tavalla. Tämä merkitsee poikkeusta nykyiseen käytäntöön, jonka mukaan myös muualla kuin Suomesta saadut ansiot voidaan ottaa vuosityöansiota arvioitaessa huomioon.

59 artikla. Työtapaturmaan joutuneen tai ammattitaudin saaneen henkilön asuinpaikkaan tai sairaalaan kuljettamisesta aiheutuvista kustannuksista vastaa työntekijään nähden toimivaltaisen valtion vakuutuslaitos myös silloin, kun kuljetus tapahtuu työtekijän asuinvaltion alueella. Edellytyksenä on, että kuljetuskustannukset ovat kysymyksessä olevan lainsäädännön mukaan korvattavia ja että vakuutuslaitos antaa ennalta luvan tällaiseen kuljettamiseen. Toimivaltaisen valtion vakuutuslaitos vastaa myös kustannuksista, jotka syntyvät ruumiin kuljettamisesta hautauspaikalle. Suomessa hautauspaikalle kuljettamisesta aiheutuvat kustannukset sisältyvät tapaturmavakuutuslain mukaan suoritettavaan hautausapuun. Myös muut artiklan tarkoittamat kuljetuskustannukset ovat tapaturmavakuutuslain mukaan korvattavia.

2 jakso

60 artikla. Artiklaa on muutettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2332/89. Artiklassa säädetään sellaisen ammattitaudin pahenemisen huomioon ottamisesta, josta etuutta on myönnetty. Jos ammattitaudin vuoksi korvausta saava henkilö työskentelee toisessa jäsenvaltiossa sellaisessa ammatissa, jossa hän ei altistu kysymyksessä olevan taudin aiheuttajalle, ammattitautikorvauksista myös taudin pahentumisen osalta vastaa oman lainsäädäntönsä mukaisesti sen jäsenvaltion vakuutuslaitos, joka vastasi korvauksista ennen pahentumista.

Jos henkilö sen sijaan on työskennellyt myös toisessa jäsenvaltiossa sellaisessa työssä, jossa hän on edelleen altistunut ammattitaudin aiheuttavalle tekijälle, siirtyy korvausvastuu pahenemisen osalta tämän valtion toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Vakuutuslaitos suorittaa työntekijälle lisäkorvauksena määrän, joka vastaa etuuksien määrien erotusta pahenemisen jälkeen ja sen määrän välillä, jollaisena etuus olisi myönnetty ennen pahenemista sen soveltaman lainsäädännön mukaan.

Artiklan 1 kohdan c alakohdan säännöstä sovelletaan tilanteissa, joissa henkilö saa 57 artiklan 6 kohdassa tarkoitetun taudin perusteella korvausta, mutta hänellä ei ole oikeutta etuuksiin toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, vaikka hän olisi tässä valtiossa ollut sellaisessa ammatissa, joka mahdollisesti on pahentanut tautia. Tällöin ensimmäisen jäsenvaltion toimivaltainen vakuutuslaitos vastaa etuuksista ottaen samalla myös huomioon taudin pahenemisen. Taudin pahenemista vastaava määrä korvauksesta suoritetaan kuitenkin jälkimmäisen työskentelyvaltion toimivaltaisen laitoksen kustannuksella. Jos kysymyksessä on sclerogeeninen pneumoconioosis ja 57 artiklan 5 kohta tulee sovellettavaksi, etuuksista vastaa myös pahenemisen osalta artiklan 2 kohdan mukaan sen jäsenvaltion toimivaltainen vakuutuslaitos, joka on myöntänyt etuudet 57 artiklan 1 kohdan perusteella. Rahaetuuksien osalta kustannusten jako tapahtuu edelleen niiden valtioiden kesken, jotka jakoivat aiempienkin etuuksien kustannukset. Jos mainitun taudin aiheuttavaa tai sitä pahentavaa toimintaa on jatkettu, etuuksien määrien erotuksen kustannuksista vastaa sen jäsenvaltion vakuutuslaitos, jonka alueella toimintaa jatkettiin.

3 jakso

61 artikla. Artiklan 1―4 kohdissa säädetään sairaanhoitoetuuksien antamisesta erilaisten järjestelmien toimesta silloin, kun jäsenvaltion alueella ei ole vakuutusta työtapaturmien tai ammattitautien varalta. Tällöin sairaanhoito annetaan siitä laitoksesta, joka vastaa yleensä sairaanhoitoetuuksien antamisesta. Suomessa sairaanhoito korvataan tapaturmavakuutuslain säännösten mukaisesti, mutta tarvittava hoito saadaan yleisesti käytettävissä olevia palveluja käyttäen.

Artiklan kohdassa 5 on säännös työkyvyttömyyden arvioinnista korvauksen määräämiseksi silloin, kun henkilölle on sattunut aiemmin työtapaturma tai hän on saanut ammattitaudin, joka korvauksesta vastuussa olevan valtion lainsäädännön mukaan otetaan huomioon. Tällöin työkyvyttömyyttä arvioitaessa otetaan huomioon myös muun jäsenvaltion alueella sattunut tapaturma tai ilmennyt ammattitauti. Muun jäsenvaltion vakuutuslaitoksen aikaisempaa päätöstä sovelletaan sellaisenaan ilman tältä osin tehtävää työkyvyttömyyden asteen uudelleen arviointia.

Artiklan 6 kohdassa säädetään työkyvyn arvioinnista silloin, kun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan huomioon otettavat työtapaturmat ovat sattuneet tai ammattitaudit ilmenneet peräkkäin. Edellytyksenä näiden huomioon ottamiseksi on, ettei henkilölle ole suoritettu korvausta aiemmin todetun ammattitaudin tai sattuneen työtapaturman johdosta eikä mitään korvausta ole suoritettu sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, missä työtapaturma tai ammattitauti myöhemmin ilmeni.

62 artikla. Artiklan 1 kohdassa säädetään siitä, mitä vakuutusjärjestelmää sovelletaan, jos työntekijän oleskelu- tai asuinvaltiossa on useampia vakuutusjärjestelmiä. Suomessa on vain maatalousyrittäjätoimintaa varten oma vakuutusjärjestelmänsä, jolla ei ole merkitystä tämän kohdan säännösten soveltamisen kannalta.

Jos jäsenvaltion lainsäädännössä on sellainen enimmäisaika, jolta etuuksia suoritetaan, voi jäsenvaltion vakuutuslaitos ottaa artiklan 2 kohdan mukaan huomioon myös ajan, jolta etuuksia on jo suoritettu toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan.

4 jakso
Korvaukset vakuutuslaitosten välillä

63 artikla. Artiklan mukaan toimivaltainen valtio on velvollinen korvaamaan sen puolesta annetut sairaanhoito- ja muut luontoisetuudet silloin, kun etuudet on annettu 52 ja 55 artiklan kohdan 1 säännösten mukaisesti työntekijälle tai yrittäjälle tämän asuessa tai oleskellessa muun kuin toimivaltaisen valtion alueella. Kustannukset suoritetaan täytäntöönpanoasetuksessa 574/72 tarkemmin säädetyllä tavalla todellisten kustannusten mukaan.

Jäsenvaltioiden välillä voidaan kuitenkin sopia muista korvaamistavoista tai luopua korvaamisesta kokonaan.

5 luku
Kuolemantapauksen johdosta annettavat avustukset

64 artikla. Artiklan mukaan toimivaltaisen valtion lainsäädännön edellyttäessä vakuutus- tai asumiskausien täyttämistä kuoleman johdosta annettavaa avustusta koskevan oikeuden saamiseksi, sen säilyttämiseksi tai palauttamiseksi toimivaltainen vakuutuslaitos laskee tarpeen mukaan eri jäsenvaltioiden lainsäädännön mukaan täytetyt kaudet yhteen. Tämä merkitsee, että kansaneläkelain mukaista hautausavustusta myönnettäessä on Suomessa asumiseen rinnastettava vastaava vakuutus- tai asumiskausi muussa jäsenvaltiossa. Tapaturmavakuutusjärjestelmään sisältyvän hautausavun saaminen ei edellytä tällaisten kausien täyttämistä.

65 artikla. Artiklassa on säännökset oikeudesta avustuksiin, jos kuolemantapaus sattuu tai jos etuuteen oikeutettu henkilö asuu muun kuin toimivaltaisen jäsenvaltion alueella.

Säännöksen mukaan työntekijän, yrittäjän, eläkkeensaajan, eläkkeenhakijan tai hänen perheenjäsenensä kuoleman katsotaan tapahtuneen toimivaltaisen jäsenvaltion alueella, vaikka kuolema olisikin tapahtunut toisen jäsenvaltion alueella. Myöskään se, että avustuksensaaja asuu muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa, ei oikeuta etuuden epäämiseen. Myös työtapaturmasta tai ammattitaudista johtuvan kuolemantapauksen vuoksi on toimivaltaisen valtion maksettava avustus riippumatta siitä, onko kuolemantapaus sattunut sen alueella tai asuuko edunsaaja muussa jäsenvaltiossa.

Jos oikeus avustukseen syntyy useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan etuuksien päällekkäisyyden estämiseksi avustus myönnetään sen valtion lainsäädännön mukaisesti, jonka alueella kuolemantapaus on sattunut. Jos vakuutettu kuolee sellaisessa jäsenvaltiossa, jossa oikeutta etuuteen ei ole tai hän kuolee sopimusvaltioiden alueen ulkopuolella, avustus myönnetään sen valtion lainsäädännön mukaisena, jonka alainen hän viimeksi oli.

Edellä olevan perusteella kansaneläkelain mukaista hautausavustusta ei voida evätä sillä perusteella, että henkilö on kuolemantapauksen sattuessa muussa jäsenvaltiossa kuin Suomessa. Jos oikeus avustukseen syntyy usean jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, kansaneläkelain mukainen hautausavustus on maksettava, kun kuolemantapaus on sattunut sellaisen jäsenvaltion alueella, jossa vastaavaa etuutta ei ole tai jäsenvaltioiden alueen ulkopuolella ja vainaja on viimeksi kuulunut Suomen lainsäädännön piiriin. Hautausavustusta ei voida evätä myöskään sillä perusteella, että avustuksensaaja asuu muussa jäsenvaltiossa kuin Suomessa.

Tapaturmavakuutusjärjestelmästä hautausapu myönnetään riippumatta siitä, missä kuolemantapaus on sattunut tai missä hautausapuun oikeutettu asuu. Se seikka, että kuolemantapauksen vuoksi avustusta voi saada myös muun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, ei estä hautausavun suorittamista tapaturmavakuutuslain mukaan silloin, kun kuolema on seurausta korvattavasta tapaturmasta tai ammattitaudista ja kun oikeus toisen jäsenvaltion avustukseen on syntynyt muulla perusteella.

66 artikla. Jäsenvaltion vakuutuslaitos, joka oli vastuussa toisen jäsenvaltion alueella asuvalle eläkkeensaajalle tai hänen perheenjäsenelleen annettavista luontaisetuuksista 28 artiklan mukaisesti, on velvollinen myöntämään omalla kustannuksellaan soveltamansa lainsäädännön mukaan myös kuolemantapauksen johdosta maksettavat avustukset ikään kuin eläkkeensaaja tai hänen perheenjäsenensä olisi asunut tämän jäsenvaltion alueella eläkkeensaajan kuollessa.

Säännös on tarkoitettu lähinnä tilanteisiin, joissa avustusta kuoleman johdosta maksetaan sellaisesta vakuutusjärjestelmästä, jonka piiriin kuuluminen edellyttää asumista toimivaltaisen jäsenvaltion alueella tai tilanteisiin, jolloin eläkkeensaaja saa eläkettä useasta jäsenvaltiosta, mutta hänen varsinaisen asuinvaltionsa vakuutusjärjestelmässä ei ole lainkaan kuoleman varalta maksettavia etuuksia. Säännös takaa avustuksen maksamisen myös näissä tilanteissa.

6 luku
Työttömyysetuudet
Yleistä

Luvussa säädetään työttömyysetuuksien suorittamiseksi tarvittavien vakuutus- tai työskentelykausien huomioon ottamisesta, etuuksien laskemisesta sekä etuuksien suorittamisesta haettaessa työtä jäsenvaltioiden alueella.

Oikeus työttömyysturvalain mukaiseen perus- ja ansiosidonnaiseen päivärahaan perustuu Suomessa asumiseen. Suomessa työssä olleella ja työttömäksi jääneellä jäsenvaltion kansalaisella on kuitenkin asumisesta riippumatta oikeus saada sanotun lain mukaista työttömyyspäivärahaa. Myös työttömän henkilön ja hänen perheenjäsentensä oikeus muuhun asetuksen 1408/71 kattamaan sosiaaliturvaan pysyy voimassa.

Poiketen voimassaolevasta lainsäädännöstä työttömyysturvaa voidaan tietyin edellytyksin maksaa myös silloin, kun henkilö ei ole työmarkkinoiden käytettävissä Suomessa. Asetuksen työttömyysetuuksia koskevien säännösten voimaantulon johdosta aiheutuvat lainmuutostarpeet on kuvattu jäljempänä asianomaisen artiklan kohdalla.

Työttömyysetuutta koskevat säännökset poikkeavat muista asetuksen etuuksia koskevista säännöksistä siten, että niitä ei kaikilta osin sovelleta työntekijän ohella myös yrittäjiin.

1 jakso

67 artikla. Artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan työntekijänä täytettyjen vakuutus- tai työskentelykausien huomioon ottamisesta työttömyysetuutta koskevan oikeuden saavuttamiseksi, säilyttämiseksi tai takaisinsaamiseksi. Säännökset eivät koske yrittäjiä. Artiklan 3 kohdan mukaan kaudet luetaan hyväksi eräin poikkeuksin vain siinä tapauksessa, että henkilö on täyttänyt vakuutus- tai työskentelykausia myös sen lainsäädännön mukaan, jonka perusteella hän hakee etuutta. Artiklan 4 kohdassa säädetään 1 ja 2 kohdan soveltamisesta siinä tapauksessa, että työttömyysetuuden suorittamisaika on riippuvainen täytetyistä vakuutus- tai työskentelykausista.

Artiklan säännösten perusteella työttömyysturvalain 16 §:n tarkoittamaa työttömyyskassan jäsenyysaikaa ja työssäoloehdon täyttymistä tarkistettaessa on otettava huomioon tarpeen mukaan myös vastaavat kaudet muussa jäsenvaltiossa määrättäessä oikeudesta ansioon suhteutettuun päivärahaan. Suomen tekemissä sosiaaliturvasopimuksissa on yleensä edellytetty neljän viikon Suomessa työskentelyä, jotta sopimusvaltiossa täytetyt vakuutus- tai työskentelykaudet otetaan ansiopäivärahaa määrättäessä huomioon. Vastaavan soveltamiskäytännön takaamiseksi on tarkoituksenmukaista sisällyttää tätä koskeva säännös myös työttömyysturvalakiin.

Työttömyysturvalain mukaisen peruspäivärahan saaminen ei edellytä vakuutus- tai työskentelykausien täyttämistä. Näin ollen Suomessa työttömäksi jäänyt henkilö voi saada peruspäivärahaa Suomessa, jos hän on jäänyt työttömäksi liitteen I/I määräysten mukaisesti Suomen työeläkelainsäädännön piiriin kuuluvasta työstä ja jos hän muutoin täyttää päivärahan saamisen edellytykset. Työttömyysetuuden suorittamisaika ei ole riippuvainen täytettyjen kausien pituudesta, joten Suomen työttömyysturvajärjestelmän kannalta 4 kohdan säännöksellä ei ole merkitystä.

68 artikla. Artiklan mukaan työttömyysetuus lasketaan etuuden myöntämisestä vastuussa olevan toimivaltaisen valtion alueella viimeksi saatujen ansioiden perusteella. Jos ansiot kuitenkin perustuvat alle neljän viikon työskentelyyn työttömyysetuus määräytyy niiden ansioiden perusteella, jotka työntekijä olisi saanut toimivaltaisessa valtiossa, jos hän olisi ollut sen alueella sellaisessa vastaavassa työssä tai ammatissa, jota hän on viimeksi tehnyt muussa jäsenvaltiossa.

Artiklan 2 kohdan mukaan niissä järjestelmissä, joissa työttömyysetuuden määrää korotetaan perheenjäsenten lukumäärän perusteella, myös toisessa jäsenvaltiossa asuvat perheenjäsenet on otettava huomioon edellyttäen kuitenkin, ettei saman perheenjäsenen perusteella tämän asuinvaltiossa synny oikeutta vastaavaan korotukseen.

Työttömyysturvalain mukainen ansioon suhteutettu päiväraha määräytyisi näin ollen aina Suomesta saatujen ansioiden perusteella. Tältä osin ansioon suhteutetun työttömyyspäivärahan perusteena olevan palkan määrittämisestä annettua asetusta (754/84) täsmennetään. Työttömyyspäiväraha maksetaan korotettuna lapsikorotuksella myös siinä tapauksessa, että etuuden saajalla on huollettavanaan muussa jäsenvaltiossa asuva 18 vuotta nuorempi lapsi.

2 jakso

69 artikla. Artiklan mukaan työttömyysetuutta saava työtön työntekijä tai yrittäjä voi lähteä muuhun jäsenvaltioon etsimään työtä enintään kolmen kuukauden ajaksi säilyttäen tänä aikana oikeuden saada työttömyysetuutta. Etuuden myöntänyt toimivaltainen valtio on tällöin edelleen vastuussa etuuden suorittamisesta oman lainsäädäntönsä mukaisena enintään kuitenkin laissa mahdollisesti säädetyn enimmäisajan puitteissa. Työttömyysetuuden saaminen artiklan tarkoittamissa tilanteissa edellyttää, että henkilö on ollut toimivaltaisessa valtiossa työmarkkinoiden käytettävissä työttömänä työnhakijana yleensä vähintään neljän viikon ajan. Lisäksi edellytetään, että työntekijä rekisteröityy muussa jäsenvaltiossa seitsemän päivän kuluessa työttömäksi työnhakijaksi, minkä jälkeen häneen sovelletaan työvoimapoliittisten edellytysten osalta kysymyksessä olevan valtion lainsäädäntöä.

Kun työtön henkilö palaa takaisin lähtövaltioonsa ennen kolmen kuukauden ajan päättymistä, etuuksien maksamista jatketaan edelleen, jollei etuuksien suorittamisen enimmäisaika ole täyttynyt. Työttömän henkilön saatua toisesta jäsenvaltiosta työtä hän siirtyy lainvalintasäännösten mukaisesti tämän valtion lainsäädännön piiriin. Myös vastuu muun muassa perheenjäsenten sairausetuuksista siirtyy tälle valtiolle. Jos hän ei ole saanut työtä ja jos hän jää oleskelemaan jäsenvaltioon kolmen kuukauden ajan täyttymisen jälkeen, työttömyysetuutta ei enää suoriteta, jollei mainittua kolmen kuukauden kautta ole pidennetty. Työttömyysetuuden suorittamisesta vastuussa olleen toimivaltaisen valtion vastuu lakkaa myös sairaus- ja perhe-etuuksien osalta. Asetuksen säännösten perusteella työtön henkilö ei voi vaatia etuuksia myöskään oleskeluvaltiosta.

Artiklan soveltaminen on rajoitettu vain yhteen kertaan kahden työskentelykauden välillä. Työttömyysturvalakia on tarkoituksenmukaista täsmentää määrittelemällä tällaisen työskentelykauden pituudeksi 4 viikkoa. Saman pituista työskentelykautta edellytettäisiin päivärahan saamiseksi myös silloin, kun henkilö työttömänä palaa Suomeen sen jälkeen, kun hän on hakenut työtä muusta jäsenvaltiosta yli kolmen kuukauden ajan.

70 artikla. Artiklan säännösten mukaan kolmen kuukauden ajan toisessa jäsenvaltiossa työtä etsivän henkilön etuudet maksetaan oleskeluvaltion vakuutuslaitoksen kautta siten, että toimivaltaisen valtion järjestelmästä korvataan oleskeluvaltion vakuutuslaitoksen maksamat työttömyysetuudet. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin sopia keskenään joko muista tavoista suorittaa korvaukset tai luopumisesta korvaamisesta kokonaan.

3 jakso

71 artikla. Artiklassa säädetään työttömyysetuuksien maksamisesta tapauksissa, joissa työtön henkilö asui viimeisen työskentelynsä aikana muun kuin häneen nähden toimivaltaisen jäsenvaltion alueella. Osittain työtön saa työttömyysetuudet toimivaltaisen jäsenvaltion vakuutuslaitokselta tämän kustannuksella ikään kuin hän asuisi tämän alueella. Kokonaan työtön henkilö saa työttömyysetuutensa asuinvaltion vakuutuslaitoksesta tämän vakuutuslaitoksen kustannuksella edellyttäen, että hän asettuu tämän valtion työvoimaviranomaisten käytettäväksi. Työttömän henkilön saadessa työttömyysetuuksia siitä valtiosta, jonka lainsäädännön piiriin hän on viimeksi kuulunut, hänelle suoritetaan etuudet 69 artiklan säännösten mukaisesti. Tällöin tältä ajalta asuinvaltiosta työttömyysetuuksien maksaminen keskeytetään.

7 luku
Perhe-etuudet
Yleistä

Perhe-etuuksia koskevaa lukua on muutettu neuvoston asetuksella (ETY) no 3427/89. Muutos perustuu tuomioistuimen päätöksen (41/84 Pinna) jonka mukaan siirtotyöläisen perheenjäsenen asumisperuste, jota sovelletaan määrättäessä sovellettava lainsäädäntö työntekijälle maksettavien perhe-etuuksien osalta, ei taannut Rooman sopimuksen 48 artiklassa määrättyä tasa-arvoista kohtelua. Työskentelyperuste, joka on yksinkertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja asetuksen koordinointijärjestelmän yhtenäisyyden vuoksi välttämätön, merkitsee työskentelypaikan lain ensisijaisuutta määrättäessä sovellettavasta lainsäädännöstä. Muutoksella kumottiin Ranskan lainsäädännön piiriin kuuluvia työntekijöitä koskevat erityissäännökset sekä laajennettiin säännökset kattamaan yrittäjät ja heidän perheenjäsenensä.

Suomessa perhe-etuuksien piiriin kuuluvat lapsilisät. Lapsilisälain mukaan lapsilisää suoritetaan jokaisesta Suomessa asuvasta lapsesta. Lapsen katsotaan asuvan Suomessa myös tilapäisen ulkomailla oleskelun aikana, jos hän ei saa oleskeluvaltiostaan lapsilisään verrattavaa etuutta. Tämä asumisperuste syrjäytyy perheenhuoltajan siirtyessä työhön toiseen jäsenvaltioon ja lapsilisä samoin kuin muutkin tämän valtion lainsäädännön mukaiset perhe-etuudet tulevat maksettaviksi perheen huoltajan työskentelyvaltiosta, vaikka lapsi edelleen asuisikin Suomessa. Jos toinen vanhemmista on kuitenkin työssä Suomessa lapsilisä maksetaan Suomesta. Myös lapsen hoitotuesta annetun lain mukainen lapsen hoitotuki luetaan tämän luvun tarkoittamiin perhe-etuuksiin. Sanotun lain mukaan hoitotukea maksetaan pääsääntöisesti Suomessa asuvalle lapselle. Ulkomailla asuva lapsi on oikeutettu hoitotukeen, jos hänen huoltajansa on vakuutettu kansaneläkelain mukaan. Lapsen hoitotukea kohdellaan samojen periaatteiden mukaan, kuin edellä on selostettu lapsilisän osalta.

72―75 artikla. Asetuksen 72 artikla sisältää säännökset vakuutus-, työskentely- ja yrittäjäkausien yhteenlaskemisesta, jos toimivaltaisen jäsenvaltion lainsäädäntö edellyttää tällaisten kausien huomioon ottamista etuuden saamiseksi. Lukuun on lisätty neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91 uusi 72 a artikla, joka koskee työttömän työntekijän oikeutta saada perhe-etuuksia. Perhe-etuudet myönnetään artiklan tarkoittamissa erityistilanteissa työttömän työntekijän kanssa samassa valtiossa asuvia perheenjäseniä varten asuinvaltiosta samalla tavoin kuin etuudet olisi myönnetty, jos työntekijä olisi viimeisen työskentelynsä aikana kuulunut tämän valtion lainsäädännön piiriin.

Asetuksen 73 artiklan mukaan työntekijällä tai yrittäjällä on oikeus saada perheenjäseniä varten perhe-etuudet siinäkin tapauksessa, että nämä asuvat muussa kuin työntekijään nähden toimivaltaisessa jäsenvaltiossa. Artiklassa 74 on vastaava säännös työttömän aikaisemmin työntekijänä tai yrittäjänä toimineen henkilön perheenjäsenistä suoritettavista perhe-etuuksista.

Etuudet annetaan 75 artiklan mukaan sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisina, jonka piiriin työntekijä tai yrittäjä kuuluu. Sama koskee myös työtöntä henkilöä. Perhe-etuudet maksetaan sellaiselle luonnolliselle tai juridiselle henkilölle, joka tosiasiallisesti huolehtii perheenjäsenestä siitä riippumatta asuuko etuuden saaja toimivaltaisen jäsenvaltion alueella. Jäsenvaltiot voivat sopia perhe-etuuksien maksamisesta joko suoraan asianomaiselle henkilölle tai asuinpaikan vakuutuslaitoksen kautta.

76 artikla. Artiklassa säädetään perhe-etuuksia koskevista ensisijaisuussäännöksistä siinä tapauksessa, että etuudet ovat päällekkäisiä. Artiklassa estetään kaksinkertaisten etuuksien maksaminen silloin, kun oikeus etuuteen jäsenvaltioiden lainsäädännön mukaan perustuu työskentelyyn. Etuudet suoritetaan tällöin sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, jonka alueella perheenjäsenet asuvat. Toisen valtion lainsäädännön mukaista etuutta suoritetaan vain siltä osin kuin sen määrä ylittää perheenjäsenten asuinvaltiosta suoritettavan etuuden määrän. Vaikka etuuksia ei olisi haettu asuinvaltiosta, voi toinen valtio yhteensovittaa etuudet. Säännöstä ei voida soveltaa lapsilisään eikä lapsenhoitotukeen, koska oikeus näihin etuuksiin perustuu asumiseen.

Asetuksen 574/72 10 artiklan yhteensovitussäännöksiä sovelletaan kuitenkin lapsilisään ja lapsen hoitotukeen. On mahdollista, että perheen huoltajaan nähden toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukainen lapsilisää tai lapsen hoitotukea vastaava etuus on pienempi kuin Suomen lainsäädännön mukaan suoritettavat etuudet. Tuomioistuinkäytännön mukaisesti erotus olisi tällöin maksettava Suomesta. Selkeyden vuoksi olisi lainsäädäntöä tältä osin täsmennettävä.

8 luku
Yleistä

Luvussa säädetään eläkkeensaajien lapsille ja orvoille maksettavista perhe-etuuksista ja eläkkeistä. Periaatteena on, että etuudet maksetaan vain yhdestä jäsenvaltiosta. Eräiden tuomioistuimen päätösten mukaan toisen jäsenvaltion on maksettava perhe-etuuksina määrä, jolla sen lainsäädännön mukainen etuus ylittää asetuksen säännösten mukaisesti määräytyvän etuuden suorittamisesta vastuussa olevan valtion lainsäädännön mukaisen etuuden.

77 artikla. Artiklan mukaan etuuksilla tarkoitetaan vanhuuden, työkyvyttömyyden, työtapaturman tai ammattitaudin perusteella eläkettä saaville maksettavia perheavustuksia sekä eläkkeeseen lapsen perusteella maksettavia korotuksia ja lisiä lukuunottamatta korotuksia, joita maksetaan työtapaturma- tai ammattitautijärjestelmistä.

Yhdestä jäsenvaltiosta eläkettä saavalle etuudet maksaa tämä valtio. Useammasta jäsenvaltiosta eläkettä saavalle etuudet maksetaan asuinvaltiosta. Jos eläkkeensaaja ei saa asuinvaltiostaan eläkettä, vastuu etuuksien suorittamisesta kuuluu sille jäsenvaltiolle, jossa eläkkeensaajan vakuutus- tai asumisaika on ollut pisin. Jollei eläkkeensaaja täytä etuuden myöntämisen edellytyksiä tässä valtiossa, jatketaan etuuksien suorittamisesta vastuussa olevan valtion selvittämistä vakuutusaikojen pituuden mukaisessa järjestyksessä.

Jos eläkkeensaaja muuttaa eläkettä maksavasta valtiosta toiseen jäsenvaltioon, jonka lainsäädännön mukaan hänellä on oikeus perheavustukseen, siirtyy vastuu etuuksien maksamisesta uudelle asuinvaltiolle.

Artiklan tarkoittamia etuuksia maksetaan vain yhdestä jäsenvaltiosta. Etuudet maksetaan 79 artiklan mukaan teoreettisena määränä eli sellaisena kuin etuus olisi, jos kaikki jäsenvaltioissa täytetyt vakuutuskaudet olisi täytetty etuudesta vastuussa olevassa valtiossa. Näiden etuuksien määräytyminen poikkeaa siten eläkkeiden määräytymistavasta, koska kaikki ne valtiot, joiden vakuutukseen eläkkeensaaja on kuulunut, eivät ole etuuksista vastuussa suhteellisin osuuksin. Hallinnollisen toimikunnan päätöksen N:o 129 mukaan yhden tai useamman valtion on kuitenkin maksettava erotusetuutta muun muassa seuraavissa tilanteissa. Jos eläkkeensaaja muuttaa toiseen jäsenvaltioon, jossa etuuksien teoreettinen määrä on pienempi kuin aikaisemmin maksettu määrä, entinen asuinvaltio maksaa erotuksen. Jos yhdestä valtiosta pelkästään sen lainsäädännön mukaisten etuuksien summa on suurempi kuin toimivaltaisen valtion maksama teoreettinen määrä, tämä valtio maksaa tällöin oman lainsäädäntönsä mukaisten ja toimivaltaisen valtion maksamien etuuksien erotuksen. Jos etuuksia maksanut valtio ei enää maksa etuuksia sen vuoksi, että oikeus etuuksiin syntyy toisessa jäsenvaltiossa perheenjäsenen kaupallisen tai ammatillisen toiminnan perusteella, on ensiksi mainitun valtion kuitenkin maksettava erotusta, jos toisesta valtiosta saatavien etuuksien yhteismäärä on pienempi kuin aikaisemmin maksettujen etuuksien määrä.

Kansaneläkkeeseen tuleva lapsikorotus määräytyy tämän artiklan säännösten mukaisesti. Kansaneläkelain mukaista lapsikorotusta ei tarvitse maksaa silloin, kun eläkkeensaaja asuu toisessa jäsenvaltiossa, josta hän myös saa eläkettä. On kuitenkin mahdollista, että lapsikorotuksena joudutaan maksamaan Suomen ja toisen jäsenvaltion etuuksien erotusta. Kansaneläkelain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan eläkkeen lapsikorotusta ei ole tarkoitus suhteuttaa eläkkeensaajan Suomessa asumisaikaan. Siten tämän artiklan määräys lapsikorotuksen maksamisesta teoreettisena määränä ei tule sovellettavaksi.

78 artikla. Artiklassa säädetään orvoille maksettavista perheavustuksista sekä muista orvoneläkkeistä kuin työtapaturma- ja ammattitautivakuutuksesta myönnettävistä eläkkeistä.

Orvoneläkkeisiin noudatetaan samoja periaatteita kuin 77 artiklassa on säädetty perheavustusten osalta. Kun edunjättäjä oli vakuutettu vain yhdessä jäsenvaltiossa, etuus myönnetään tämän valtion lainsäädännön mukaan riippumatta siitä, missä valtiossa lapsi asuu. Kun edunjättäjä oli kuulunut useamman jäsenvaltion lainsäädännön piiriin, etuudet maksetaan vain lapsen asuinvaltiosta. Asuinvaltio maksaa tällöin orvoneläkkeen teoreettisen eläkkeensä määräisenä eli ottaen edunjättäjän muissa jäsenvaltioissa täyttämät vakuutuskaudet huomioon. Eläke lasketaan siis valtion oman lainsäädännön laskentasääntöjen mukaan olettaen, että kaikki eri valtioissa täyttyneet kaudet olisi täytetty asuinvaltiossa. Orvoneläkkeen määräytyminen poikkeaa näin ollen ratkaisevasti muiden eläkkeiden kuten työkyvyttömyys- ja vanhuuseläkkeen määräytymisestä, koska orvoneläkkeen maksamisesta eivät ole vastuussa kaikki vakuuttamisvaltiot suhteellisin osuuksin.

Jos eläkkeen myöntämisen edellytykset lapsen asuinvaltiossa eivät täyty, eläkkeen myöntää se jäsenvaltio, jossa edunjättäjällä on ollut pisin vakuutuskausi. Jollei eläkkeen myöntämisen edellytykset tässäkään valtiossa täyty, eläkeoikeuden mahdollinen syntyminen tutkitaan edunjättäjän eri jäsenvaltioissa täyttämien vakuutuskausien pituuden mukaisessa järjestyksessä.

EY-tuomioistuimen päätösten (807/79, Gravina ja 320/82, d\'Amazio) perusteella muu kuin asuinvaltio on velvollinen maksamaan erotusta, jos kysymyksessä olevan valtion lainsäädännön mukainen orvoneläke on suurempi kuin asuinvaltion teoreettisen eläkkeen määrä.

Perhe-eläkelain ja työeläkelakien mukaista perhe-eläkettä lapselle maksettaisiin tätä artiklaa sovellettaessa pääsääntöisesti silloin, kun lapsi asuu Suomessa. Tällöin työeläkelainsäädännön mukaisen lapseneläkkeen määrä saattaa olla korkeampi kuin oman lainsäädäntömme perusteella laskettu etuus. Vastaavasti työeläkettä ei lapseneläkkeenä yleensä maksettaisi lainkaan, jos lapsi asuu muussa jäsenvaltiossa. Eduskunnan käsiteltävänä olevan hallituksen esityksen mukaan yleisen perhe-eläkelain mukainen lapseneläke ei olisi edunjättäjän vakuutusaikaan suhteutettu. Säännökset lapseneläkkeen maksamisesta teoreettisena määränä eivät siten vaikuttaisi yleisen perhe-eläkkeen lapseneläkkeen määrään.

79 artikla. Artiklassa täydennetään 77 ja 78 artiklan säännöksiä. Näiden mukaan määräytyvän toimivaltaisen valtion vakuutuslaitos maksaa etuudet omalla kustannuksellaan ikäänkuin eläkkeensaajaan tai vainajaan olisi sovellettu vain toimivaltaisen valtion lainsäädäntöä. Jos etuuden saaminen edellyttää vakuutus- tai asumiskausien täyttymistä, muissa jäsenvaltioissa täytetyt kaudet otetaan huomioon 45 tai 72 artiklan säännösten mukaisesti. Jos etuuksien määrä riippuu vakuutus- tai asumiskausien pituudesta, etuus myönnetään kaikissa jäsenvaltioissa täytettyjen vakuutuskausien perusteella eli 46 artiklan 2 kohdan mukaisesti lasketun teoreettisen määrän perusteella.

Jos 77 ja 78 artiklan mukaan henkilöllä olisi oikeus etuuteen useammasta kuin yhdestä jäsenvaltiosta saman pituisten vakuutuskausien takia, maksaa etuuden se jäsenvaltio, missä vakuutettu viimeksi työskenteli.

Jos lapsi tulee oikeutetuksi perhe-etuuksiin jostakin jäsenvaltiosta huoltajansa ammatillisen tai kaupallisen toiminnan vuoksi, lakkautetaan tämän luvun mukainen perhe-etuus. Etuuden lakkauttaminen on kuitenkin mahdollista vain, jos kysymys on samanlaisista etuuksista. Näin ollen esimerkiksi oikeus perheavustukseen yhdestä jäsenvaltiosta ei lakkauta oikeutta orvoneläkkeeseen toisesta jäsenvaltiosta.

IV osasto: siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallintotoimikunta

80 artikla. Artiklassa säädetään EY:n komission yhteyteen perustetun siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallinnollisen toimikunnan kokoonpanosta ja työskentelytavoista. Toimikunnassa jäsenenä on kunkin jäsenvaltion hallituksen edustaja; jäseniä avustavat tarpeen mukaan asiantuntijat. EY:n ja kansainvälisen työjärjestön (ILO) välillä tehtyjen sopimusten perusteella ILO avustaa toimikuntaa lähinnä teknisissä kysymyksissä. Toimikunta päättää itse työjärjestyksestään. Asetuksen soveltamista koskevat päätökset tehdään yksimielisesti.

81 artikla. Artiklassa säädetään toimikunnan tehtävistä. Artiklan a kohdan mukaan toimikunnan tulee käsitellä hallinnollisia kysymyksiä ja tulkintakysymyksiä. Tällä ei kuitenkaan rajoiteta viranomaisten, vakuutuslaitosten ja henkilöiden oikeutta turvautua jäsenvaltioiden lainsäädännön, asetuksen tai Rooman sopimuksen määräämiin menettelytapoihin taikka tuomioistuimiin. Asetuksen tulkintaa koskevat päätökset tehdään yksimielisesti.

Artiklan b - g kohdan mukaan hallinnollinen toimikunta huolehtii asiakirjojen ja hakemusten kääntämisestä, edistää ja kehittää jäsenvaltioiden välistä yhteistyötä sosiaaliturva-asioissa sekä pyrkii jouduttamaan etuuksien myöntämistä. Komissio kerää tarvittavat tiedot tilitystä varten asetuksen säännösten mukaisista kustannuksista ja hyväksyy vakuutuslaitosten väliset vuosittaiset tilitykset. Lisäksi hallinnollisen toimikunnan tulee tehdä ehdotuksia EY:n komissiolle asetusten muuttamiseksi sekä ryhtyä muuhunkin toimivaltaansa kuuluvaan toimintaan.

V osasto: siirtotyöläisten sosiaaliturvan neuvoa-antava komitea

82 artikla. Artiklassa säädetään siirtotyöläisten sosiaaliturvan neuvoa-antavan komitean kokoonpanosta sekä sen työskentelytavoista. Neuvoa-antavassa komiteassa on 60 jäsentä eri jäsenvaltioista. Kaksi jäsentä edustaa jäsenvaltion hallitusta ja heistä toisen tulee olla hallinnollisen toimikunnan jäsen. Komiteassa on kaksi ammattiliittojen edustajaa ja kaksi työn- antajajärjestöjen edustajaa. Neuvoa-antavan komitean jäsenet ja varajäsenet nimittää EY:n neuvosto. Jäsenten ja varajäsenten toimikausi on kaksi vuotta. Neuvoa-antavan komitean puheenjohtajana toimii komission jäsen tai hänen edustajansa. Komitea kokoontuu vähintään kerran vuodessa. Komitea voi kuulla sellaisia henkilöitä tai järjestöjen edustajia, joilla on laaja kokemus sosiaaliturva-asioista. Komitean lausunnot ja ehdotukset on perusteltava ja ne on hyväksyttävä äänten enemmistöllä.

83 artikla. Neuvoa-antavan komitean tehtävänä on tutkia yleisiä tai periaatteellisia kysymyksiä ja ongelmia, jotka johtuvat Rooman sopimuksen 51 artiklan määräysten mukaisesti annettujen asetusten soveltamisesta, ja antaa lausuntoja hallinnolliselle toimikunnalle sekä tehdä ehdotuksia asetusten muuttamiseksi.

VI osasto: erinäisiä säännöksiä

84 artikla. Artikla sisältää säännökset yhteistyöstä toimivaltaisten viranomaisten välillä. Jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset ovat velvollisia ilmoittamaan kaikista toimenpiteistä, jotka liittyvät asetuksen täytäntöönpanoon, sekä sellaisista muutoksista jäsenvaltion lainsäädännössä, jotka voivat vaikuttaa asetuksen täytäntöönpanoon. Viranomaiset, laitokset ja tuomioistuimet eivät saa jättää tutkimatta hakemuksia tai muita asiakirjoja sen vuoksi, että ne on laadittu toisen jäsenvaltion virallisella kielellä.

85 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion lainsäädännön mukainen leimaveroista ja muista maksuista vapauttaminen koskee samalla tavoin myös muiden jäsenvaltioiden lainsäädännön mukaisia asiakirjoja. Diplomaattisten tai konsuliviranomaisten ei liioin tarvitse todistaa niitä oikeiksi.

86 artikla. Artiklan mukaan kaikki hakemukset, ilmoitukset ja valitukset, jotka on jätettävä jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti tietyssä määräajassa valtion viranomaisille, vakuutuslaitoksille tai tuomioistuimelle, otetaan huomioon, jos ne on jätetty samassa ajassa toisen jäsenvaltion vastaavalle viranomaiselle.

Hakemusten, ilmoitusten ja valitusten toimivaltaiselle elimelle jättämispäivänä pidetään tällöin päivää, jona ne on toimitettu toisen jäsenvaltion vastaavalle elimelle. Tähän periaatteeseen on Suomen osalta tarkennus sopimuksen liitteessä VI, sen N kohdan 3 alakohdassa. Sen mukaan Suomen lainsäädännön mukaisen viivästyskorotuksen määräämistä varten hakemuksen jättämispäivänä pidetään vasta sitä päivää, jona hakemus on saapunut Suomen toimivaltaiselle laitokselle. Tällä tarkennuksella estetään tilanteet, joissa suomalaisen laitoksen olisi maksettava korotusta etuuden käsittelyn sellaisen viivästymisen perusteella, joka on aiheutunut hakemuksen toimittamisesta toisesta jäsenvaltiosta Suomeen.

87 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion lainsäädännön edellyttämät lääkärintutkimukset voidaan tehdä vakuutuslaitoksen pyynnöstä myös toisen jäsenvaltion alueella toimeenpanoasetuksessa säädetyin edellytyksin tai siten kuin siitä on sovittu asianomaisten jäsenvaltioiden kesken.

88 artikla. Artiklassa säädetään jäsenvaltiosta toiseen maksettavien rahasummien siirtämisestä. Artiklassa viitataan Rooman sopimuksen 106 artiklaan. Näin ollen artikla ei tule suoraan sovellettavaksi ETA:ssa vaan sen sijaan sovelletaan vastaavia ETA-sopimuksen 41 artiklan määräyksiä.

89 artikla. Artiklan mukaan eri jäsenvaltioiden lainsäädännön soveltamiseksi tarvittavat erityiset toimenpiteet määritellään liitteessä VI.

90 artikla. Artikla on poistettu asetuksella (ETY) N:o 3427/89.

91 ja 92 artikla. Artikloissa säädetään vakuutusmaksujen perinnästä. Artiklan 91 mukaan työnantaja ei ole velvollinen maksamaan korotettuja vakuutusmaksuja sen vuoksi, että hänen kotipaikkansa tai rekisteröity toimipaikkansa taikka yrityksen kotipaikka on muun jäsenvaltion alueella. Artiklan 92 mukaan vakuutusmaksut peritään toisen jäsenvaltion alueella vakuutusmaksujen perimisessä siellä noudatettavien periaatteiden ja menettelytapojen mukaisesti. Menettelystä säädetään täytäntöönpanoasetuksessa ja siitä voidaan sopia myös jäsenvaltioiden välisellä sopimuksella. Menettely voi myös käsittää pakkoperintämenettelyn.

93 artikla. Artiklassa säädetään etuuksista vastuussa olevien vakuutuslaitosten oikeudesta vastuussa olevia kolmansia osapuolia kohtaan silloin, kun tapahtuma on sattunut muun kuin etuuksia suorittavan jäsenvaltion alueella. Artiklan mukaan etuuksia suorittavan laitoksen soveltaman lainsäädännön mukainen takautumisoikeus kolmatta kohtaan tunnustetaan kaikissa jäsenvaltioissa. Sama koskee niitä tilanteita, joissa tällaiselle laitokselle on syntynyt välittömiä oikeuksia kolmatta osapuolta kohtaan. Artiklan 2 kohdassa säädetään, että työnantajan tai hänen palveluksessaan olevan henkilön vapauttamiseen vahingonkorvausvastuusta sovelletaan sen jäsenvaltion lainsäädäntöä, jossa tapaturma sattui. Jos korvauksista on jäsenvaltioiden välillä sovittu luovuttavaksi, määräytyvät oikeudet vastuussa olevaa kolmatta osapuolta vastaan artiklan 3 kohdan mukaisesti.

VII osasto: siirtymä- ja loppusäännökset

94 artikla. Artikla sisältää säännökset asetuksen soveltamisesta sen voimaantuloa edeltäneeseen aikaan ja aikaan ennen sitä päivämäärää, jolloin sitä alettiin soveltaa jonkin jäsenvaltion alueella. Pääsäännön mukaan oikeutta etuuteen ei saavuteta ennen asetuksen voimaantuloa. Kuitenkin kaikki vakuutuskaudet taikka työskentely- ja asumiskaudet ennen asetuksen voimaantuloa otetaan huomioon määrättäessä voimaantulon jälkeen saavutetuista oikeuksista. Tämän lisäksi kaikki ne etuudet, joita ei myönnetty, tai ne etuudet, jotka oli lakkautettu henkilön kansalaisuuden tai asuinpaikan vuoksi, joudutaan myöntämään tai palauttamaan hakemuksesta asetuksen voimaantulopäivästä lukien. Edelleen asetuksessa säädetään siitä, että henkilölle jo myönnetty eläke tulee eläkkeensaajan hakemuksesta tarkistaa ottamalla huomioon asetuksen säännökset. Hakemus on jätettävä kahden vuoden kuluessa asetuksen voimaantulosta. Tällöin asetuksen mukaisesti määräytyvät etuudet suoritetaan aikaisintaan asetuksen voimaantulosta lukien. Jos hakemus tehdään mainittua ajankohtaa myöhemmin, etuudet suoritetaan yleensä hakemuksen tekemisestä lukien.

Artiklaa on muutettu asetuksella (ETY) N:o 2195/91, joka koskee työttömyyskausien huomioon ottamista. Eläkkeen tarkistaminen on työttömyyskausien huomioon ottamiseksi tarkistettavissa hakemuksesta, vaikka eläke on myönnetty jo ennen muutoksen voimaantuloa.

Artiklassa on erityissäännökset Ranskan perhe-etuuksista, jotka johtuvat perhe-etuuksia koskevasta asetuksen muutoksesta (asetus N:o 3427/89). Tämä artiklan 9 kohta ei tule sovellettavaksi.

Artiklan siirtymäsäännökset merkitsevät sitä, että kansaneläkelain nojalla myönnetyt eläkkeet joudutaan laskemaan uudelleen kaikissa niissä tilanteissa, joissa henkilö on eläkkeensaajana muussa ETA-valtiossa. Pääasiassa kysymys on ulkomailla asumisen vuoksi myöntämättä jääneiden eläkkeiden myöntämisestä. Myös työeläkkeet on tarkistettava erityisesti silloin, kun oikeutta tulevaan aikaan ei ole ollut.

95 artikla. Neuvoston asetuksella (ETY) N:o 1305/89 siirtymäsäännökset ulotettiin koskemaan myös yrittäjiä ja itsenäisen ammatinharjoittajia, kuitenkin vasta 1.7.1982 alkaen taikka siitä, kun asetus on tullut voimaan jäsenvaltion alueella.

96 artikla. Artiklan säännös ei tule sovellettavaksi.

97 artikla. Artikla sisältää säännökset tiedoksiannoista Euroopan yhteisön neuvoston puheenjohtajalle. Näissä on lueteltava lait tai järjestelmät päivämäärineen sen selvittämiseksi, mistä lähtien asetusta sovelletaan jäsenvaltioiden ilmoituksissa mainittuihin järjestelmiin.

98―100 artikla. Artiklat sisältävät säännökset toimeenpanoasetuksesta sekä aikaisemmin voimassa olevien asetusten kumoamisesta. Artikla 99 on poistettu neuvoston asetuksella 3427/89 ja artiklaa 100 ei sovelleta.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 574/72, annettu 21 päivänä maaliskuuta 1972, sosiaaliturvajärjestelmän soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä annetun asetuksen (ETY) N:o 1408/71 täytäntöönpanomenettelystä

Myös tämän asetuksen teksti on julkaistu ajan tasalle saatettuna asetuksella N:o 2001/83 vuonna 1983.

I osasto: yleisiä säännöksiä

1 artikla. Artiklan mukaan asetuksella tarkoitetaan asetusta N:o 1408/71 ja täytäntöönpanoasetuksella tätä asetusta.

Tässä asetuksessa käytetyillä määritelmillä on sama merkitys kuin asetuksessa N:o 1408/71.

2 artikla. Artiklan mukaan siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallinnollinen toimikunta laatii mallit asetuksen soveltamiseksi tarvittaville todistuksille, selvityksille, ilmoituksille, hakemuksille ja muille asiakirjoille. Hallinnollisen toimikunnan suostumuksella jäsenvaltiot voivat näistä kuitenkin poiketa. Toimikunta kerää myös tietoja kansallisista sosiaaliturvalainsäädännöistä ja laatii opaskirjoja asetusten soveltamispiiriin kuuluvien henkilöiden käyttöön.

3 artikla. Toimivaltaiset viranomaiset kussakin jäsenvaltiossa nimeävät yhteyselimiä, jotka voivat olla suoraan yhteydessä toistensa kanssa. Etuuden saamiseksi toisesta jäsenvaltiosta laitokset taikka asianomaiset henkilöt voivat asioida joko suoraan toisen valtion laitoksen kanssa taikka yhteyselinten kautta.

4 artikla. Artiklassa luetellaan täytäntöönpanoasetuksen liitteet

Täytäntöönpanoasetukseen sisältyy 10 liitettä, joista 1 - 4 liitteessä luetellaan kunkin jäsenvaltion osalta toimivaltaiset viranomaiset ja laitokset, asuin- ja oleskelupaikan laitokset sekä toimivaltaisen viranomaisen nimeämät yhteyselimet.

Sopimuksen liitteen VI 2 (a)―(d) N kohdassa määrätään, että toimivaltaisella viranomaisella tarkoitetaan Suomessa sosiaali- ja terveysministeriötä. Toimivaltaisina laitoksina toimivat muun muassa kansaneläkelaitos ja sen paikallistoimistot, työeläkelaitokset ja tapaturmavakuutuslaitosten liitto. Kansaneläkelaitoksen paikallistoimistot ovat asetuksen tarkoittamia asuin- tai oleskelupaikan laitoksia. Toimivaltaisen viranomaisen nimeäminä yhteyseliminä toimivat kansaneläkelaitos, eläketurvakeskus ja tapaturmavakuutuslaitosten liitto.

Täytäntöönpanoasetuksen liitteessä 10 luetellaan toimivaltaisen viranomaisen erikseen nimeämät laitokset ja elimet, joiden tehtävistä säädetään tämän artiklan 10 kohdassa erikseen mainituissa artikloissa. Sopimuksen liitteen VI 2 (h) N kohdassa tarkemmin määrätyn mukaisesti edellä mainitut laitokset toimisivat asetuksen liitteen 10 tarkoittamina laitoksina.

Liitemääräysten sisällöstä päätettäessä lähtökohtana oli, että täytäntöönpanoon liittyvät tehtävät hoidetaan Suomen viranomaisten nykyisen tehtäväjaon mukaisesti. Tämän jälkeen on sosiaali- ja terveysministeriössä työryhmätyönä valmisteltu täytäntöönpanon järjestämistä siten, että erilaisten lomakkeiden käsittelyyn ja muuhun kansainväliseen yhteydenpitoon liittyviä tehtäviä muun muassa perhe-etuuksien ja sairaanhoitoetuuksien osalta pyritään keskittämään kansaneläkelaitokselle. Tähän liittyvät lainmuutokset on tarkoitus saattaa eduskunnan käsiteltäviksi vielä kuluvan kevään aikana. Muutoin täytäntöönpanotehtävät jakaantuisivat kahdenvälisten sosiaaliturvasopimusten soveltamiskäytännön pohjalta.

Täytäntöönpanoasetuksen liitteissä 6 ja 7 määrätään etuuksien maksamistavasta sekä pankista ja liitteessä 9 siitä miten vuosittaiset sairaanhoitoetuuksien antamisesta aiheutuvat kustannukset määritellään. Täytäntöönpano- asetuksen liitteet 5 ja 8 ovat kaikkien EFTA-valtioiden osalta vielä avoimia.

II osasto: asetuksen yleisten säännösten täytäntöönpano

5 artikla. Samalla tavoin kuin asetus 1408/71 korvaa kahdenväliset ja muut sosiaaliturvasopimukset jäsenvaltioiden välillä asetus 574/72 korvaa tämän artiklan mukaan jäsenvaltioiden väliset sosiaaliturvasopimusten toimeenpanomääräykset, ellei liitteessä 5 toisin määrätä. Liitteeseen 5 sovelletaan ETA-sopimuksen 29 artiklan ja liitteen VI määräyksiä.

6 artikla. Artiklassa säädetään asetuksen 1408/71 9 artiklan tarkoittaman vapaaehtoisen tai valinnaisen jatkuvan vakuutuksen piiriin liittymiseksi tarvittavista todistuksista ja muista toimenpiteistä.

7 artikla. Artiklassa säädetään tarkemmin menettelystä päällekkäisten etuuksien yhteensovittamiseksi. Asetuksen 1408/71 vastaavan 12 artiklan säännöksen ja tämän säännöksen osalta on useita tuomioistuimen päätöksiä, joilla on tarkennettu päällekkäisten etuuksien yhteensovittamisessa noudatettavaa soveltamiskäytäntöä. Yhteensovittamismenettely on tarkemmin selostettu mainitun asetuksen 12 ja 46 artiklan erityisperusteluissa.

8 artikla. Artiklassa säädetään toimenpiteistä, kun oikeus sairaus- tai äitiysetuuksiin syntyy samanaikaisesti usean valtion lainsäädännön mukaan. Pääsäännön mukaan etuudet myönnetään vain yhdestä jäsenvaltiosta. Äitiysetuudet myönnetään jäsenvaltiosta, jossa synnytys tapahtui. Jos synnytys tapahtui muualla kuin jäsenvaltioiden alueella, etuudet myönnetään siitä valtiosta, jonka lainsäädännön piiriin työntekijä tai yrittäjä viimeksi kuului.

8 a artikla. Artiklassa on erityissäännökset toimenpiteistä sairaus- ja työtapaturmaetuuksien yhteensovittamiseksi Kreikan lainsäädännön mukaisten vastaavien etuuksien kanssa.

9 artikla. Artiklassa säädetään menettelystä silloin, kun oikeus kuolematapauksen vuoksi suoritettavaan avustukseen syntyy useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan. Avustus suoritetaan tällöin siitä valtiosta, jossa kuolemantapaus sattui ja oikeus muun jäsenvaltion lainsäädännön mukaiseen hautausavustukseen lakkaa.

9 a artikla. Artiklassa on erityissäännökset työttömyysetuuksien yhteensovittamisesta silloin, kun etuudet ovat päällekkäisiä Kreikan lainsäädännön mukaisten etuuksien kanssa.

10 artikla. Artiklassa on tarkemmat säännökset päällekkäisten perhe-etuuksien tai perheavustusten yhteensovittamisesta. Vakuutus- tai työskentelykausiin perustumattomien etuuksien suorittaminen voidaan keskeyttää, jos etuuksia suoritetaan toisesta jäsenvaltiosta perheenhuoltajan vakuutuksen perusteella asetuksen 73, 74, 77 ja 78 artiklan tarkoittamissa tapauksissa. Jos ammatillista tai kaupallista toimintaa harjoitetaan myös perheenjäsenten asuinvaltiossa, etuudet suoritetaan vain tämän valtion lainsäädännön mukaisesti. Eläkkeen saajien lapsille ja omaisille suoritettavien etuuksien yhteensovittamisesta artiklassa on eri säännökset.

10 a artikla. Artiklassa säädetään menettelystä perhe-etuuksia maksettaessa sellaisessa erityistilanteessa, jossa työntekijä tai yrittäjä siirtyy toisen jäsenvaltion lainsäädännön piiriin sen kauden aikana, jolta perhe-etuuksia suoritetaan toisesta jäsenvaltiosta. Tämän asetuksen liitteessä 8 luetellaan ne kaudet, joilta etuuksia vielä suoritetaan siirtymisen jälkeenkin etuuksien suorittamisesta aikaisemmin vastuussa olleesta jäsenvaltiosta. Liitteeseen 8 sovelletaan ETA-sopimuksen 29 artiklan ja liitteen VI määräyksiä.

10 b artikla. Asetukseen on lisätty uusi 10 b artikla asetuksella (ETY) N:o 2195/91, joka koskee asetuksen 1408/71 uuden 13 artiklan 2 kohdan f alakohdan soveltamista.

III osasto: sovellettavan lainsäädännön määräämistä koskevien asetusten säännösten täytäntöönpano

11―14 artikla. Artiklat sisältävät säännökset asetuksen 1408/71 13―17 artiklan lainvalintaa koskevien säännösten täytäntöönpanemiseksi noudatettavasta menettelystä.

Lähetettyä työntekijää koskevista päätöksistä ja toimivaltaisten viranomaisten nimeäminen laitosten asetuksen 1408/71 17 artiklan perusteella tekemistä poikkeuspäätöksistä työntekijälle annetaan erityinen todistus. Sama koskee lähetettyjä yrittäjiä sekä yrittäjiä, joiden osalta on tehty lainvalintaa koskeva poikkeuspäätös. Artiklassa 12 on erityissäännökset työntekijöiden vakuuttamisesta saksalaisen lainsäädännön mukaan.

Artiklassa 12 a säädetään todistusten antamisesta ja ilmoituksista sekä tietojen vaihdosta jäsenvaltioiden vakuutuslaitosten välillä tilanteissa, joissa työntekijä tai yrittäjä työskentelee kahden tai useamman jäsenvaltion alueella. Näiden todistusten ja ilmoitusten tarkoituksena on antaa jokaiselle asianomaiselle jäsenvaltiolle tieto siitä, missä näistä valtioista työntekijä tai yrittäjä on vakuutettava. Artiklan perusteella jäsenvaltioiden on lisäksi yhteisesti sovittava vakuuttamisvaltiosta silloin, kun asiasta on epäselvyyttä.

Diplomaattisten tai konsuliedustustojen paikalta palkatun henkilökunnan valintaoikeuden käyttämiseen liittyvästä menettelystä ja tietojen vaihdosta säädetään 13 a artiklassa. Artikla 14 sisältää vastaavat säännökset toimenpiteistä Euroopan yhteisöjen avustavan henkilökunnan valinnanoikeuden toteuttamiseksi. Valinta on tehtävä kolmen kuukauden kuluessa työskentelyn alkamisesta. Valintaoikeutta käyttäneelle annetaan todistus siitä, minkä jäsenvaltion lainsäädännön piiriin hän kuuluu. Tarkoituksena on, että edellä mainittujen todistusten auttamisesta sekä muusta artiklojen mukaisesta tietojen vaihdosta huolehtisi Suomessa eläketurvakeskus.

IV osasto
1 luku
Yleiset säännöt kausien yhteenlaskemiseksi

15 artikla. Artikla sisältää säännökset vakuutus- tai asumiskausien yhteenlaskemisesta. Eri jäsenvaltioiden kausia voidaan ottaa huomioon, mikäli ne ovat tarpeen etuuksia koskevien oikeuksien saamiseksi, säilyttämiseksi tai palauttamiseksi. Muiden valtioiden kausia otetaan huomioon vain etuutta määräävän valtion tarvitsema määrä.

Päällekkäisiä kausia ei pääsääntöisesti oteta huomioon. Poikkeuksena ovat tapaukset, joissa vakuutettu työskentelee samanaikaisesti toisessa jäsenvaltiossa yrittäjänä ja toisessa palkansaajana. Edellytyksenä on, että tästä on maininta asetuksen 1408/71 liitteessä VII.

Toisen jäsenvaltion pakollisessa vakuutuksessa täytetty kausi syrjäyttää toisen jäsenvaltion päällekkäisen vapaaehtoisen kauden. Toisen valtion vakuutus- tai asumiskauden kanssa päällekkäistä vakuutus- ja asumiskautta vastaavaa kautta toisessa valtiossa ei oteta huomioon. Jos tällaisia vastaavia kausia on useammassa valtiossa, ne otetaan huomioon vain siinä valtiossa, jossa henkilö oli viimeksi pakollisesti vakuutettuna. Jos yhden jäsenvaltion lainsäädännön mukaan huomioon otetaan vain tietyn ajan puitteissa täytetyt vakuutuskaudet, myös toisessa valtiossa täytetyt kaudet otetaan huomioon saman ajan puitteissa.

Ellei vakuutuskausien ajankohtaa pystytä tarkasti selvittämään, eri valtioissa täytettyjen kausien ei katsota olevan päällekkäisiä.

Jokainen laitos laskee kaudet erikseen yhteen määrättäessä eläkeoikeudesta ja laskettaessa eläkettä asetuksen 1408/71 46 artiklan 2 kohdan säännösten mukaisesti. Myös sellaiset jossain jäsenvaltiossa täytetyt kaudet lasketaan mukaan, jotka eivät oikeuta asetuksen perusteella etuuteen, jos jäsenvaltio kuitenkin ottaa ne huomioon oman lainsäädäntönsä perusteella.

Artiklassa on säännökset siitä, kuinka eri jäsenvaltioiden vakuutus- ja asumiskaudet muutetaan toisiaan vastaaviksi.

2 luku
Sairaus ja äitiys

16―34 artikla. Artiklat sisältävät säännökset toimenpiteistä, jotka vaaditaan asetuksen 1408/71 18―35 artiklassa säädettyjen oikeuksien saamiseksi. Oikeuksien toteaminen tapahtuu yleensä lomakkeidenvaihdolla. Henkilö, joka tarvitsee edellä mainittujen artiklojen tarkoittamia etuuksia, esittää toimivaltaiselta laitokselta saamansa vakuutuskausien hyväksilukemista varten annetun todistuksen. Jäsenvaltioiden laitokset voivat pyytää tarvittaessa näitä todistuksia myös toisiltaan.

Muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa asuva työntekijä, yrittäjä tai hänen perheenjäsenensä on 17 artiklan 8 kohdan perusteella velvollinen ilmoittamaan kaikista tilanteessaan tapahtuvista muutoksista, jotka vaikuttavat hänen oikeuteensa saada luontaisetuuksia kuten sairaanhoitoa. Vastaava velvollisuus on myös 29 artiklan 5 kohdan mukaan eläkeläisellä ja hänen perheenjäsenellään.

Artiklan 18 mukaan saadakseen rahaetuuksia kuten päivärahaa työntekijän tai yrittäjän on ilmoitettava kolmen päivän kuluessa asuinpaikan laitokselle työskentelyn lopettamisesta ja työkyvyttömyyden alkamisesta. Jos asuinvaltion tai toimivaltaisen valtion lainsäädäntö sitä edellyttää, työkyvyttömyydestä on esitettävä lääkärintodistus. Vastaavasti myös työttömän työntekijän, joka hakee muusta valtiosta työtä, on esitettävä työkyvyttömyydestään samassa ajassa lääkärintodistus. Säännös poikkeaa sairausvakuutuslaissa säädetystä siten, että tällaista ilmoitusta ei vaadita. Päivärahaa on sairausvakuutuslain 30 §:n mukaan haettava kuuden kuukauden kuluessa siitä päivästä, josta alkaen sitä halutaan saada.

Asuinvaltion laitoksen tehtävänä on 18 artiklan mukaan myös työntekijän olosuhteiden, sairauden ja työskentelyn selvittely, vaikka toimivaltainen laitos myöntääkin etuuden soveltaen omaa lainsäädäntöään.

Erityissäännökset rajatyöntekijälle ja hänen perheenjäsenilleen annettavasta sairaanhoidosta sisältyvät 19 artiklaan. Artiklassa 20 on erityssäännökset menettelystä kansainvälisessä kuljetusliikenteessä työskentelevän hakiessa luontaisetuuksia eli sairaanhoitoa. Artiklat 21 ja 22 sisältävät säännökset tarvittavista todistuksista työntekijän tai yrittäjän hakiessa sairaanhoitoetuuksia asuessaan tai oleskellessaan muun kuin toimivaltaisen jäsenvaltion alueella taikka kun hän muuttaa tai palaa asuinvaltioonsa taikka hakeutuu toiseen jäsenvaltioon saadakseen tarvitsemaansa sairaanhoitoa. Vastaava säännös sairaanhoitoetuuksien myöntämisestä perheenjäsenille sisältyy 23 artiklaan.

Artiklassa 24 on säännökset rahaetuuksien kuten päivärahan suorittamiseksi noudatettavasta menettelystä ja 25 artiklassa perheenjäseniä koskevista todistetuista selvityksistä. Artiklassa 26―31 on säännökset tarvittavista todistuksista myönnettäessä rahana suoritettavia tai sairaanhoitona annettavia etuuksia työttömälle työntekijälle, eläkkeen hakijalle tai eläkkeen saajalle sekä tällaisen henkilön perheenjäsenelle. Asetuksen 32, 32 a ja 33 artiklassa on säännökset menettelystä haettaessa sairaus- tai äitiysetuuksia kaivostyöntekijöitä, muita vastaavia työntekijöitä sekä yrittäjiä koskevista erityisjärjestelmistä sekä tietojen saamiseksi kausista, joilta etuuksia on jo suoritettu toisesta jäsenvaltiosta. Asetuksen 34 artiklassa säädetään menettelystä, jonka mukaisesti työntekijän tai hänen perheenjäsenensä sairaanhoidon kustannukset oleskelun ajalta toisessa jäsenvaltiossa maksetaan toimivaltaisesta laitoksesta työntekijän hakemuksesta oleskeluvaltion lainsäädännön mukaisina.

3 luku
Työkyvyttömyys-, vanhuus- ja kuolema (eläkkeet)

35 artikla. Artiklassa säädetään vakuutusajasta riippumattoman eli niin sanottuun A-tyyppiin luettavan työkyvyttömyyseläkkeen hakemisesta. Eläkehakemus voidaan jättää myös asuinvaltion laitokselle, joka toimittaa hakemuksen edelleen toimivaltaiselle laitokselle. Hakemuksen katsotaan tulleen vireille sinä päivänä, jona hakemus on jätetty jommallekummalle laitokselle. Jos työntekijä on saanut työkyvyttömyyden johdosta sairausvakuutuksen perusteella päivärahaa tai muuta rahaetuutta, etuuden lakkaamispäivää voidaan pitää eläkehakemuksen toimituspäivänä. Artiklassa on myös tarkemmat säännökset sellaisia työkyvyn huonontumista koskevia tilanteita varten, jolloin etuuksia on jo työkyvyn alenemisen vuoksi maksettu useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan.

36 artikla. Artiklassa on säännökset vakuutuskausiin perustuvien vanhuus-, lesken- ja työkyvyttömyyseläkkeiden hakemisesta. Eläkehakemus jätetään yleensä asuinpaikan vakuutuslaitokselle. Jollei henkilö ole kuulunut asuinvaltion lainsäädännön piiriin, asuinpaikan vakuutuslaitos toimittaa hakemuksen sen jäsenvaltion laitokselle, jonka lainsäädännön piiriin henkilö viimeksi on kuulunut. Samalla ilmoitetaan hakemuksen jättämispäivä. Jos hakija ei ole kuulunut asuinvaltionsa vakuutuksen piiriin, hän voi toimittaa hakemuksensa myös suoraan sen jäsenvaltion vakuutuslaitokselle, jonka lainsäädännön piiriin hän kuului viimeksi. Tälle laitokselle toimitetaan hakemus myös, jos hakija asuu muualla kuin jäsenvaltiossa. Hän voi jättää hakemuksensa myös sen valtion vakuutuslaitokselle, jonka kansalainen hän on. Tämä vakuutuslaitos toimittaa hakemuksen edelleen toimivaltaiselle laitokselle. Suomessa hakemus voidaan jättää eläketurvakeskukseen, kansaneläkelaitokseen tai työeläkelaitokseen, jotka ovat liitteen 10 mukaisia asuinpaikan laitoksia.

Hakemus tulee vireille kaikissa kysymykseen tulevissa jäsenvaltioissa sinä päivänä, kun se on jätetty jonkun jäsenvaltion vakuutuslaitokselle. Hakija voi kuitenkin pyytää, että tietyn tai tiettyjen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisen vanhuuseläkkeen hakemista lykätään tuonnemmaksi.

37 artikla. Hakemus tarvittavine liitteineen tehdään asuinvaltiossa käytössä olevalle lomakkeelle tai siinä valtiossa käytössä olevalle lomakkeelle, jonka lainsäädännön piiriin hakija kuului viimeksi. Hakijan on ilmoitettava mahdollisuuksien mukaan hakemusta tehdessään tiedot kaikista niistä jäsenvaltioista (vakuutuslaitokset, työnantajat), joiden lainsäädännön piiriin hän on kuulunut. Todistukset työskentelystä on liitettävä hakemukseen. Hakijan antamat tiedot on vahvistettava. Jos hakija haluaa lykätä vanhuuseläkkeen hakemista jostakin jäsenvaltiosta, tämän tulee ilmetä hakemuksesta.

38 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan hakijan on tietyissä tilanteissa hankittava todistus perheenjäsenistä ja siviilisäädystä. Perheenjäsenten taloudellisesta riippuvuudesta eläkkeen hakijaan on 2 kohdan mukaan myös tarvittaessa annettava todistus.

39 artikla. Artiklassa on säännökset ilmoitusmenettelystä jäsenvaltion käsitellessä sellaisen työntekijän tai yrittäjän työkyvyttömyyseläkehakemusta, joka on kuulunut vain vakuutusajasta riippumattoman eli niin sanotun A-tyyppiin luettavan vakuutuksen piiriin.

40 artikla. Työkyvyttömyyden astetta määrättäessä muiden jäsenvaltioiden vakuutuslaitosten asiakirjat, lääkärinlausunnot ja hallinnollisluonteiset tiedot otetaan huomioon. Vakuutuslaitos voi kuitenkin vaatia myös uusia lääkärintutkimuksia työkyvyttömyyttä koskevaa ratkaisuaan varten.

41 artikla. Artiklassa nimetään "käsittelevä laitos", joka ilmoittaa hakemuksesta erityisellä lomakkeella kaikkien kysymykseen tulevien sopimusmaiden vakuutuslaitoksille. Käsittelevänä laitoksena toimii sen valtion vakuutuslaitos, johon hakemus on ensiksi jätetty. Suomessa käsitteleviä laitoksia ovat eläketurvakeskus ja kansaneläkelaitos.

42 artikla. Käsittelevä laitos kokoaa tätä tarkoitusta varten olevalle lomakkeelle hakemuksen käsittelyä varten myös kaikissa kysymykseen tulevissa jäsenvaltioissa täytetyt asumis- ja vakuutuskaudet, jolloin kausia ei tarvitse muutoin vahvistaa.

43 artikla. Käsittelevä laitos ilmoittaa asianomaisiin jäsenvaltioihin sen soveltaman lainsäädännön mukaan täytetyt vakuutus- tai asumiskaudet ja liittää mukaan mahdolliset työtodistukset. Tämän jälkeen vakuutuslaitokset muissa jäsenvaltioissa ilmoittavat lomakkeella lainsäädäntönsä mukaan täytetyt kaudet, kansallisen lainsäädännön mukaisen eläkkeen määrän, mikäli oikeus syntyy kansallisen lainsäädännön perusteella, sekä asetuksen 46 artiklassa tarkoitetun teoreettisen ja pro rata -eläkkeen määrän niin pian kuin mahdollista. Jos kysymyksessä on vain kaksi jäsenvaltiota, menettely on yksinkertaistettu.

44 artikla. Artiklassa on säännökset niitä tilanteita varten, joissa työntekijä tai yrittäjä on ollut vakuutettuna vain sellaisissa jäsenvaltioissa, jotka ovat asetuksen 1408/71 liitteessä V sitoutuneet tunnustamaan toistensa työkyvyttömyyden arviointia koskevat ratkaisut. Tällöin työkyvyttömyyden astetta koskevan arvioinnin tekee käsittelevä laitos. Jos sen soveltaman lainsäädännön mukaiset eläkkeen saamisen edellytykset eivät kuitenkaan täyty, työkyvyttömyysratkaisu tehdään siinä toimivaltaisessa laitoksessa, jossa työntekijä tai yrittäjä oli tätä ennen viimeksi vakuutettu.

45 artikla. Artiklassa säädetään eläkkeen väliaikaisesta maksamisesta ja eläkkeen ennakosta, jotta eläkkeenhakijan toimeentulo ei kohtuuttomasti vaikeutuisi eläkkeen hakemista ja myöntämistä koskevan menettelyn takia. Tällöin eläkettä maksetaan jäljempänä selostettuja säännöksiä noudattaen väliaikaisesti yhdestä jäsenvaltiosta, vaikka työntekijä tai yrittäjä on kuulunut useamman valtion lainsäädännön piiriin.

Jos käsittelevän vakuutuslaitoksen soveltaman lainsäädännön mukaan oikeus eläkkeeseen syntyy ilman kausien yhteenlaskemista, tämä laitos ryhtyy maksamaan eläkettä heti väliaikaisesti. Jos muista jäsenvaltioista saaduista tiedoista käy ilmi, että toisessa jäsenvaltiossa oikeus eläkkeeseen syntyy ilman kausien rinnastamista, käsittelevä vakuutuslaitos kehottaa tämän valtion vakuutuslaitosta maksamaan eläkettä väliaikaisesti. Jos oikeus eläkkeeseen syntyy näin useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, se valtio, joka on ilmoittanut eläkeoikeudesta ensimmäisenä, alkaa maksaa eläkettään väliaikaisesti. Käsittelevän laitoksen on ilmoitettava tästä eläkkeen maksamisesta muiden jäsenvaltioiden laitoksille. Eläkettä maksava vakuutuslaitos tiedottaa eläkkeen tilapäisestä maksamisesta hakijalle. Koska eläkettä maksetaan väliaikaisen päätöksen perusteella, eläkkeen saajalla ei ole tässä vaiheessa mahdollisuutta hakea muutosta eläkepäätökseen.

Jos oikeutta eläkkeeseen ei synny minkään jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön mukaan, käsittelevä laitos maksaa ennakkona väliaikaisesti sellaista pro rata -eläkettä, johon se arvioi hakijalla olevan oikeuden. Väliaikaisesta maksamisesta on mahdollista sopia myös kahdenvälisesti.

46 artikla. Eläkkeen teoreettisen määrän ja pro ratamäärän laskemisessa otetaan jäsenvaltioissa täytetyt kaudet huomioon 15 artiklan säännösten mukaisesti. Korkeinta teoreettista määrää laskettaessa jätetään mahdollinen vapaaehtoisiin kausiin perustuva korotus ottamatta huomioon.

47 artikla. Käsittelevä vakuutuslaitos ilmoittaa kaikkien kysymykseen tulevien jäsenvaltioiden vakuutuslaitoksille sen maksettavaksi tulevan osuuden sen jälkeen, kun eläkkeet yhteensä on rajattu korkeimpaan teoreettiseen määrään.

48 artikla. Lopulliset eläkepäätökset eri jäsenvaltioista toimitetaan käsittelevälle vakuutuslaitokselle, joka laatii niistä yhteenvedon hakijan omalla kielellä. Yhteenveto ja päätökset toimitetaan hakijalle. Kopio yhteenvedosta toimitetaan myös kaikille asianomaisille vakuutuslaitoksille. Valitusten määräajat lasketaan yhteenvedon saapumisesta.

49 artikla. Eläke lasketaan automaattisesti uudelleen, kun oikeus eläkkeeseen syntyy myöhemmin yhdestä tai useammasta jäsenvaltiosta tai kun oikeus eläkkeeseen jostakin valtiosta lakkaa. Vakuutuslaitos ilmoittaa tilanteesta suoraan tai käsittelevän laitoksen kautta eläkkeen saajalle ja muille vakuutuslaitoksille päätöksen antamista varten. Valituksen määräaika alkaa siitä, kun eläkkeen saaja on saanut päätöksen.

50 artikla. Hallinnollinen toimikunta määrää artiklan soveltamistavasta. Tarkoituksena on jouduttaa eläkkeiden myöntämistä ja tietojenvaihtoa. Toimikunta on antanut artiklaan liittyvät päätökset N:ot 117 ja 118. Kysymys on lähinnä ensimmäisestä vaiheesta EY:n sisäisessä tietojenvaihdossa henkilöiden tunnistamiseksi ja muiden tietojen siirtämiseksi mahdollisimman sujuvasti. Tietojenvaihto tapahtuu vain sitä varten nimettyjen toimielinten kautta. Suomessa tällaiseksi toimielimeksi on nimetty eläketurvakeskus. Artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan vakuutuslaitokset kokoavat asianomaisen henkilön tai laitoksen pyynnöstä vakuutuskaudet viimeistään vuotta ennen eläkeiän täyttämistä.

51 artikla. Asuin- tai oleskelupaikan laitos voi artiklan mukaan suorittaa hallinnollisia tarkistuksia ja lääkärintutkimuksia toisen jäsenvaltion eläkettä maksavan vakuutuslaitoksen pyynnöstä. Vakuutuslaitokset voivat näin avustaa toisiaan esimerkiksi selvitettäessä, ovatko eläkkeen saamisen edellytykset edelleen olemassa.

53 artikla. Eläkkeet maksetaan, jos mahdollista, suoraan eläkkeensaajalle tai muussa tapauksessa asuinvaltion yhteyselimen tai asuin- tai oleskelupaikan laitoksen kautta. Jäsenvaltio ilmoittaa maksamismenettelystä liitteessä 6. Suomi maksaa eläkkeet suoraan eläkkeen saajalle.

54―58 artikla. Artikloissa on säännökset menettelytavoista niitä tilanteita varten, joissa eläkkeitä ei makseta suoraan eläkkeen saajalle itselleen.

59 artikla. Eläkkeen saajan on ilmoitettava muutostaan toiseen jäsenvaltioon kaikille eläkettä maksaville vakuutuslaitoksille.

4 luku
Työtapaturmat ja ammattitaudit

60 artikla. Artikla sisältää tarkemmat säännökset menettelystä silloin, kun työntekijä tai yrittäjä, joka asuu muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa, hakee työtapaturman tai ammattitaudin vuoksi sairaanhoito- tai muita luontoisetuuksia. Sairaanhoito annetaan tällöin asuinvaltion vakuutuslaitoksesta sen soveltaman lainsäädännön mukaisesti. Tätä varten työntekijän tai yrittäjän tulee antaa asuinpaikan vakuutuslaitokselle todistettu selvitys siitä, että hänellä on oikeus saada sairaanhoitoetuuksia. Todistetun selvityksen antaa sen valtion toimivaltainen vakuutuslaitos, jossa hän on ollut vakuutettuna. Selvitys perustuu työnantajan antamiin tietoihin. Jos toimivaltaisen jäsenvaltion lainsäädäntö edellyttää erityistä työtapaturma- tai ammattitauti-ilmoitusta, tätä koskeva tiedoksiantotodistus tulee myös antaa asuinpaikan vakuutuslaitokselle. Hakemukseen on liitettävä myös muut asuinpaikan vakuutuslaitoksen soveltaman lainsäädännön mukaiset tarpeelliset asiakirjat. Tarvittavat asiakirjat voidaan pyytää myös suoraan toimivaltaiselta vakuutuslaitokselta. Selvityksen viivästyessä sairaanhoitoetuudet myönnetään asuinvaltion sairausvakuutusjärjestelmästä edellyttäen, että etuuksien saamisen edellytykset täyttyvät. Annettu todistettu selvitys on voimassa siihen saakka kunnes sen peruuttamisesta on ilmoitettu asuinpaikan vakuutuslaitokselle. Kausityöntekijälle annettu todistus on voimassa kausityön odotetun keston ajan.

Sairaalahoidosta tiedon saatuaan asuinpaikan vakuutuslaitoksen tulee ilmoittaa kolmen päivän kuluessa toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle sairaalaanottopäivä, todennäköinen sairaalassaoloaika ja sairaalastalähtöpäivä.

Jos sairaanhoidon todennäköiset tai todelliset kustannukset ylittävät hallinnollisen toimikunnan päätöksellä vahvistetun määrän, tulee asuinpaikan vakuutuslaitoksen ilmoittaa siitä etukäteen toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Tällä on 15 päivää aikaa ilmoittaa vastustavansa asuinpaikkakunnan vakuutuslaitoksen päätöstä. Hallinnollisen toimikunnan päätöstä n:o 135 muutetaan siten, että Suomessa asuinpaikan vakuutuslaitokselle vahvistettava markkamäärä on 3 000 mk.

Työntekijä tai yrittäjä on velvollinen ilmoittamaan asuinpaikkansa vakuutuslaitokselle kaikista niistä muutoksista, jotka voivat vaikuttaa hänen oikeuteensa saada sairaanhoito- tai muita luontoisetuuksia.

61 artikla. Artiklassa on säännökset tapaturmavakuutuslain mukaista päivärahaa vastaavien rahaetuuksien suorittamiseksi noudatettavasta menettelystä tilanteissa, joissa työntekijä tai yrittäjä asuu muun jäsenvaltion kuin toimivaltaisen valtion alueella. Artiklan säännökset eivät koske tapaturman vuoksi maksettavia eläkkeitä. Työntekijän tai yrittäjän tulee saadakseen työtapaturman tai ammattitaudin johdosta päivärahaa tai vastaavaa rahaetuutta hakea etuutta asuinpaikan vakuutuslaitokselta kolmen päivän kuluessa työkyvyttömyyden alkamisesta. Samalla on toimitettava ilmoitus työnteon lopettamisesta ja mikäli asuinvaltion tai toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukaan on tarpeen myös lääkärintodistus työkyvyttömyydestä. Asuinpaikkakunnan vakuutuslaitos toimittaa hakemuksen edelleen toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle viipymättä.

Artiklan 2 ja 3 kohdassa säädetään tarkemmin tarvittavien lääketieteellisten tutkimusten suorittamisesta. Lääkärinlausunnosta tulee ilmetä työkyvyttömyyden todennäköinen kesto. Lausunto tulee toimittaa kolmen päivän kuluessa tutkimuksen suorittamisesta toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Toimivaltaisella laitoksella on 5 kohdan mukaan aina oikeus suorituttaa tarpeelliseksi katsomansa tutkimukset valitsemallaan lääkärillä.

Asuinpaikan vakuutuslaitos huolehtii artiklan 4 kohdan mukaan tarvittavista hallinnollisista tarkastuksista tai lääketieteellisistä tutkimuksista siten kuin sen soveltama lainsäädäntö edellyttää. Jos työntekijä todetaan työkykyiseksi, tästä on ilmoitettava paitsi asianomaiselle henkilölle myös toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Asianomaiselle henkilölle annettua ilmoitusta pidetään tällöin päätöksenä, joka on tehty toimivaltaisen laitoksen puolesta. Siinä tapauksessa, että toimivaltainen vakuutuslaitos antaa kielteisen päätöksen rahaetuuksia koskevaan hakemukseen, päätöksestä tulee ilmoittaa hakijalle ja myös asuinpaikan vakuutuslaitokselle.

Toimivaltainen vakuutuslaitos toimittaa rahaetuudet etuuden saajalle pääsääntöisesti kansainvälisellä rahaosoituksella. Etuudet voidaan suorittaa myös asuinpaikan vakuutuslaitoksesta toimivaltaisen vakuutuslaitoksen puolesta. Myös muusta menettelystä tämän artiklan täytäntöönpanemiseksi voidaan jäsenvaltioiden kesken sopia.

Suomessa asuinpaikan vakuutuslaitoksena toimii tapaturmavakuutuslaitosten liitto samoin kuin jäljempänä olevien 61―67 artiklan mukaisissa tilanteissa.

62―64 artikla. Artikloissa on tarkemmat säännökset ilmoitusmenettelystä ja muista menettelytavoista, kun työntekijä tai yrittäjä hakee työtapaturman tai ammattitaudin vuoksi sairaanhoitoa oleskellessaan muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa tai kun hän palaa tai muuttaa asuinvaltioonsa taikka hakeutuu toiseen jäsenvaltioon saadakseen tarvittavaa hoitoa taikka kun hän hakee tapaturmavakuutuksen päivärahaa vastaavaa rahaetuutta oleskellessaan muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa. Ensisijaisesti työntekijä tai yrittäjä on itse velvollinen toimittamaan tarvittavat todistukset ja muut selvitykset vakuutuslaitokselle. Jos näin ei kuitenkaan tapahdu, laitokset hoitavat asian viran puolesta.

65 artikla. Artikla sisältää säännökset selvityksistä, tutkimuksista ja tietojen vaihdosta vakuutuslaitosten välillä, kun kysymys on muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa sattuneesta tapaturmasta tai saadusta ammattitaudista. Ilmoitus tapaturmasta tai ammattitaudista tehdään toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle niin kuin sen soveltamassa lainsäädännössä säädetään. Samalla on toimitettava lääkärintodistukset ja muut tarpeelliset tiedot. Hoidon päätyttyä toimivaltaiselle laitokselle toimitetaan yksityiskohtainen kertomus lääkärintodistuksineen tapaturman tai ammattitaudin mahdollisista pysyvistä seurauksista sekä henkilön terveydentilasta.

66 artikla. Tapaturman tai taudin ammatillista luonnetta koskevissa riitautustilanteissa menetellään tämän artiklan mukaisesti. Jos toimivaltainen vakuutuslaitos katsoo, ettei kysymyksessä ole sen soveltaman lainsäädännön mukaan korvattavasta tapaturmasta tai ammattitaudista, vakuutuslaitos ilmoittaa päätöksestä viipymättä asuinpaikan tai oleskelupaikan vakuutuslaitokselle. Etuuksista vastaa tällöin sairausvakuutusjärjestelmä. Lopullisesta päätöksestä on ilmoitettava sairaanhoitoetuudet korvanneelle laitokselle. Jos lopullisen päätöksen mukaan kysymyksessä ei ole tapaturma tai ammattitauti, sairaanhoitoetuuksien antamista jatketaan sairausvakuutusjärjestelmästä edellyttäen, työntekijällä tai yrittäjällä on niihin oikeus. Muussa tapauksessa sairausvakuutuksen perusteella saatua sairaanhoitoa pidetään työtapaturma- tai ammattitautietuuksina.

67 artikla. Artiklassa on säännökset menettelystä tapauksissa, joissa altistus ammattitautiin on tapahtunut useassa jäsenvaltiossa. Ilmoitus ammattitaudista tarpeellisine selvityksineen toimitetaan sen jäsenvaltion toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle, jonka lainsäädännön mukaan henkilö viimeksi harjoitti kysymyksessä olevan taudin mahdollisesti aiheuttamaa toimintaa tai asuinpaikan vakuutuslaitokselle, joka toimittaa ilmoituksen edelleen toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Tämä toimittaa selvitykset edelleen muulle toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle, jos voidaan osoittaa, että toimintaa, joka on voinut aiheuttaa ammattitaudin, on harjoitettu viimeksi muussa jäsenvaltiossa.

68 artikla. Artiklassa on säännökset vakuutuslaitosten välisestä tietojen vaihdosta silloin, kun työntekijä on valittanut kielteisestä päätöksestä tapaturma- tai ammattitautia koskevassa asiassa. Lisäksi säädetään ennakoiden maksamisesta ja siitä, miten maksettu ennakko otetaan huomioon etuuksia valitukseen annetun myönteisen päätöksen perusteella myönnettäessä.

69 artikla. Artikla sisältää säännökset rahaetuuksien kustannusten osittamisesta silloin, kun henkilö hakee korvausta sclerogeenisen pneumoconiosiksen johdosta. Artiklassa on tarkemmat säännökset lomakkeista, joita käytetään tietojen vaihtamiseksi sekä ilmoitusmenettelystä eri vakuutuslaitosten välillä.

70 artikla. Artiklassa säädetään perheenjäsenten huomioon ottamisesta laskettaessa tapaturman tai ammattitaudin johdosta suoritettavia rahaetuuksia. Artiklan mukaan etuuden hakijan tulee jättää todistettu selvitys hänen muun jäsenvaltion alueella asuvista perheenjäsenistään. Todistuksen voi antaa perheenjäsenten asuinpaikan vakuutuslaitos tai muu laitos, jonka toimivaltainen viranomainen on nimennyt. Kuitenkin etuuksista vastaava vakuutuslaitos voi vaatia hakijaa toimittamaan myös muita selvityksiä perheenjäsenten asemasta. Liitteeseen 10 otetun määräyksen mukaan Suomessa tällaisen todistuksen antaa kansaneläkelaitos.

71 artikla. Artiklan mukaan korvauksen hakija on ammattitaudin pahenemistilanteessa velvollinen toimittamaan kaiken tiedon, joka koskee ammattitaudin vuoksi myönnettyjä aiempia etuuksia, sille vakuutuslaitokselle, josta hän hakee etuuksia pahenemisen vuoksi. Lisäksi artiklassa on tarkemmat säännökset vakuutuslaitosten välisestä tietojen vaihdosta.

72 artikla. Artiklassa on säännökset siitä, miten etuuksien hakijan ja vakuutuslaitoksen tulee menetellä työkyvyttömyyden alentumista arvioitaessa. Säännökset koskevat tilanteita, joissa tapaturma on sattunut joko aikaisemmin tai myöhemmin kuin silloin, kun henkilö on kuulunut etuuksista vastuussa olevan jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Sama koskee ammattitautitapauksia. Tällöin toimivaltaisen valtion vakuutuslaitokselle annetaan tiedot kaikista muissa jäsenvaltioisssa sattuneista työtapaturmista tai ilmenneistä ammattitaudeista. Etuuden saamiseksi tai sen määrän määräämistä varten toimivaltainen vakuutuslaitos määrittää oman lainsäädäntönsä mukaisesti työkyvyttömyyden asteen, joka aiemmista tai myöhemmistä tapauksista on aiheutunut.

73 artikla. Artikla sisältää erityiset säännökset niitä tilanteita silmällä pitäen, joissa erityisten järjestelmien piiriin kuuluvat kaivostyöntekijät tai vastaavien yritysten työntekijät voivat hakea etuuksia oleskellessaan tai asuessaan muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa.

74―77 artikla. Asetuksen 74 artikla sisältää säännöksen, miten sellainen kausi, jolta etuutta on jo myönnetty toisen jäsenvaltion vakuutuslaitoksesta, otetaan huomioon. Asetuksen 75 artikla sisältää säännökset eläkehakemusten jättämisestä ja käsittelemisestä sekä muista menettelytavoista silloin, kun työntekijä tai yrittäjä taikka hänen jälkeenjääneensä asuvat toisen jäsenvaltion alueella kuin siellä, mistä etuuksia haetaan. Asetuksen 76 artiklan mukaan hallinnolliset tarkistukset ja lääkärintutkimukset tehdään toimivaltaisen vakuutuslaitoksen pyynnöstä siinä jäsenvaltiossa, jonka alueella etuuksiin oikeutetut oleskelevat. Suomessa asuin- ja oleskelupaikan laitoksena toimii tapaturmavakuutuslaitosten liitto. Toimivaltaisella vakuutuslaitoksella on kuitenkin oikeus toimittaa tällainen henkilö tutkimuksiin valitsemalleen lääkärille. Asetuksen 77 artiklan mukaan jäsenvaltion vakuutuslaitos suorittaa eläkkeet toisen jäsenvaltion alueella asuville eläkkeensaajille siten, kuin asetuksen 53―58 artiklassa on säädetty.

5 luku
Kuolemantapauksen johdosta annettavat avustukset

78 artikla. Artiklassa säädetään, mihin hakijan on jätettävä hakemuksensa saadakseen muun jäsenvaltion kuin asuinvaltionsa lainsäädännön mukaista kuolemantapauksen johdosta annettavaa avustusta kuten hautausavustusta. Hakemus on jätettävä joko toimivaltaiseen laitokseen tai asuinpaikan laitokseen. Asuinpaikan laitoksena toimii tapaturmavakuutuslaitosten liitto työtapaturman perusteella suoritettavan korvauksen osalta. Hakemuksen ratkaisemiseksi tarvittavat tiedot liitteineen annetaan toimivaltaisen laitoksen lainsäädännön mukaisina.

79 artikla. Vakuutus- tai asumiskausien yhteenlaskemiseksi asetuksen N:o 1408/71 64 artiklan mukaisesti hakijan tulee toimittaa toimivaltaiselle laitokselle todistus sen lainsäädännön mukaan täytetyistä vakuutus- tai asumiskausista, jonka piiriin hän viimeksi kuului tai tarvittaessa minkä tahansa jäsenvaltion lainsäädännön mukaisista kausista. Todistuksen antaa se sairaus- tai vanhuusvakuutuslaitos, jossa hän viimeksi oli vakuutettuna. Mikäli hakija ei toimita todistusta saa toimivaltainen laitos sen näiltä laitoksilta. Suomessa täytetyistä kausista todistuksen antaa joko kansaneläkelaitos tai eläketurvakeskus.

6 luku
Työttömyysetuudet

80 artikla. Artiklan säännösten mukaan täytetyt vakuutus- tai työskentelykaudet osoitetaan erityisellä todistetulla selvityksellä, jonka antaa sen jäsenvaltion työttömyysvakuutusta hoitava vakuutuslaitos, jonka lainsäädännön piiriin työntekijä viimeksi kuului tai muu laitos, jonka toimivaltainen viranomainen on tähän tehtävään nimennyt. Liitemääräyksen 10 mukaan todistukset Suomessa antaa eläketurvakeskus.

81 artikla. Jos työtön ei ole työskennellyt jäsenvaltiossa asetuksen 1408/71 68 artiklan 1 kohdassa edellytettyä neljää viikkoa ennen työttömäksi joutumistaan työttömyysetuudet lasketaan sen työskentelyn luonteen perusteella, jota työntekijä harjoitti aikaisemmin työskennellessään toisessa jäsenvaltiossa. Tämän työskentelyn luonne todistetaan erityisellä todistetulla selvityksellä, joka saadaan edellisestä työskentelyvaltiosta.

82 artikla. Artiklassa säädetään todistetusta selvityksestä, joka koskee huomioon otettavia perheenjäseniä työttömyysetuuksia laskettaessa. Todistetun selvityksen antaa sen jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen nimeämä vakuutuslaitos, jonka alueella perheenjäsenet asuvat. Selvityksestä on myös käytävä ilmi, että samoja perheenjäseniä ei oteta huomioon näiden asuinvaltiossaan jollekin perheenjäsenelle suoritettavan työttömyysetuuden määrää laskettaessa. Suomessa todistuksen perheenjäsenistä antaa kansaneläkelaitos.

83 artikla. Artiklassa säädetään niistä noudatettavista menettelytavoista, kun toiseen jäsenvaltioon työnhakijaksi lähtevä saa edelleen työttömyysetuutta siitä jäsenvaltiosta, jossa hän jäi työttömäksi. Hänellä tulee olla lähtiessään todistus työttömyysetuuksien suorittamisesta, jonka hän antaa toisessa jäsenvaltiossa työttömyysvakuutusta hoitavalle vakuutuslaitokselle rekisteröityessään työttömäksi työnhakijaksi. Tämän valtion vakuutuslaitos suorittaa työttömyysetuudet niiden suorittamisesta vastuussa olevan vakuutuslaitoksen puolesta sen määräisinä kuin ne on mainitussa todistuksessa ilmoitettu. Sen jäsenvaltion laitos, josta työtä on lähdetty hakemaan, ilmoittaa työttömyysetuuden maksamisesta vastuussa olevalle vakuutuslaitokselle työnhakijaksi rekisteröitymisestä sekä etuuksien maksamisen aloittamisesta. Laitos suorittaa myös kaikki lainsäädäntönsä mukaiset tarkistukset työttömästä työnhakijasta. Tarkoituksena on, että tämän artiklan mukaisista tehtävistä huolehtii kansaneläkelaitos.

84 artikla. Artiklassa säädetään asetuksen N:o 1408/71 71 artiklan erityistapauksessa noudatettavasta menettelystä. Jos työtön henkilö viimeksi työskennellessään asui muun jäsenvaltion kuin toimivaltaisen jäsenvaltion alueella, hänen tulee lisäksi toimittaa todistettu selvitys asuinpaikan laitokselle siitä, ettei hänellä ole oikeutta työttömyysetuuteen aikaisemmin toimivaltaisena valtiona olleesta valtiosta asetuksen 69 artiklan perusteella. Asuinpaikan vakuutuslaitos voi myös pyytää viimeisen työskentelyvaltion vakuutuslaitokselta kaikki tarvitsemansa tiedot työttömästä henkilöstä.

7 luku
Perhe-etuudet

85 artikla. Artikla sisältää säännökset työskentely- tai yrittäjäkausia koskevien selvitysten toimittamisesta perhe-etuuksia haettaessa.

86 artikla. Artikla sisältää säännökset asetuksen N:o 1408/71 73 artiklan ja 75 artiklan 1 ja 2 kohdan täytäntöönpanosta. Artiklan mukaan työntekijä jättää etuuksia saadakseen hakemuksen toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Hakemuksen tueksi työntekijän tulee esittää selvitys muussa jäsenvaltiossa asuvista perheenjäsenistään. Siinä tapauksessa, että perhe-etuuksia voidaan maksaa myös muulle henkilölle kuin työntekijälle itselleen etuuksien saamiseksi on esitettävä tarpeellinen selvitys. Jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset voivat sopia erityisistä menettelyistä perhe-etuuksien maksamiseksi.

87 artikla. Artikla on poistettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 3427/89.

88 artikla. Artikla sisältää säännökset asetuksen N:o 1408/71 74 artiklan täytäntöönpanosta. Artiklan mukaan 86 artiklan säännöksiä sovelletaan vastaavasti myös työttömiin henkilöihin, jotka aikaisemmin olivat palkattuja työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia.

89 artikla. Artikla on poistettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 3427/89.

8 luku
Etuudet eläkeläisten huollettaville ja lapsille

90 artikla. Pääsääntöisesti orvoneläkettä tai eläkkeeseen tulevaa lapsikorotusta koskeva hakemus jätetään asuinpaikan vakuutuslaitokselle. Hakemus voidaan toimittaa myös asuinpaikan vakuutuslaitoksen toimesta tai suoraan toisen jäsenvaltion toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Hakemus tulee vireille sinä päivänä, kun se on jätetty ensimmäiselle vakuutuslaitokselle. Jos oikeutta eläkkeeseen tai lapsikorotukseen ei tässä valtiossa ole, vakuutuslaitos toimittaa hakemuksen liitteineen edelleen sellaiselle vakuutuslaitokselle, jonka lainsäädännön piiriin henkilö on kuulunut pisimmän ajan. Jos oikeutta etuuteen ei tässäkään valtiossa synny, hakemus toimitetaan edelleen muille laitoksille, joiden soveltaman lainsäädännön piirissä henkilö on työskennellyt.

91 artikla. Orvoneläkkeet ja eläkkeeseen tuleva lapsikorotus maksetaan samoin kuin muut eläkkeet noudattaen, mitä 53―58 artiklassa on säädetty.

92 artikla. Artikla velvoittaa eläkkeen saajan ilmoittamaan lasten olosuhteita, lukumäärää ja osoitetta koskevista muutoksista sekä lasten työskentelyyn liittyviä tietoja.

V osasto
Taloudellisia säännöksiä

93 artikla. Sairaanhoidon kustannukset korvataan todellisten kustannusten mukaan asianomaiselle valtiolle silloin, kun kustannuksia on aiheutunut työntekijän, yrittäjän, eläkkeen saajan tai työttömän henkilön oleskellessa muun jäsenvaltion alueella kuin sen, joka on häneen nähden toimivaltainen. Todelliset kustannukset ilmenevät vakuutuslaitoksen tileistä tai ne lasketaan erikseen olemassa olevien tietojen perusteella. Hallinnollinen toimikunta määrää perusteet, joita käytetään kertasuoritusten laskemisessa.

Sairausvakuutusjärjestelmälle tulevat hyvitykset saadaan siten laskettua suoraan vakuutetuille suoritetuista korvauksista ja suoritetut korvaukset toimivat sellaisenaan laskuperusteina. Terveyskeskus- ja sairaalapalvelujen käytöstä aiheutuneet kustannukset tullaan laskemaan erikseen. Korvauksia määrättäessä perusteena ei voida käyttää korkeampia taksoja kuin, mitä jäsenvaltion lainsäädännön mukaan työntekijöihin ja yrittäjiin sovelletaan.

94 artikla. Kun työntekijä tai yrittäjä asuu muussa jäsenvaltiossa kuin hänen perheensä, toimivaltaisen valtion vakuutuslaitos maksaa vuotuisen kertasuorituksen annetusta sairaanhoidosta perheenjäsenten asuinvaltioille. Tämä kertasuoritus lasketaan keskimääräisten vuotuisten kustannusten perusteella. Tarkoituksena on, että kertasuoritus jokaiselta kalenterivuodelta vastaisi mahdollisimman tarkoin syntyneitä todellisia kustannuksia.

Artiklan perusteella Suomi korvaa tänne työskentelemään tulleen henkilön perheenjäsenten muussa jäsenvaltiossa syntyneet keskimääräiset terveydenhuoltokustannukset. Edellytyksenä on kuitenkin, ettei perheenjäsen itse työskentele tai harjoita kaupallista toimintaa. Suomesta korvataan myös muuhun jäsenvaltioon esimerkiksi opiskelemaan lähteneen henkilön keskimääräiset terveydenhuollon kustannukset. Suomi voi periä muussa jäsenvaltiossa työskentelevän työntekijän Suomessa asuvien perheenjäsenten terveydenhuoltokustannukset, jos henkilö Suomen lainsäädännön mukaan on tällaisen työntekijän perheenjäsen eikä tämä työskentele tai harjoita kaupallista toimintaa täällä.

Tästä kertasuorituksesta johtuu, että asuinvaltio korvaa näiden ryhmien aiheuttamat todelliset kustannukset, jotka aiheutuvat heidän oleskellessaan muussa jäsenvaltiossa. Tästä säädetään 93 artiklan 1 ja 2 kohdissa.

95 artikla. Vastaava vuotuinen kertakorvaus maksetaan, kun eläkkeen saaja, joka saa eläkettä yhdestä tai useammasta jäsenvaltiosta, ei asu sellaisessa jäsenvaltiossa, jonka lainsäädännön mukaan hän saa eläkettä. Näin ollen Suomesta muuhun jäsenvaltioon muuttaneiden eläkkeen saajien keskimääräiset sairaanhoitokustannukset korvataan heidän asuinvaltiolleen. Vastaavasti Suomi voi periä tänne muuttaneiden eläkkeen saajien aiheuttamat keskimääräiset terveydenhuoltokustannukset edellyttäen, että eläkkeen saaja ei saa Suomesta eläkettä.

Vastaavasti myös eläkkeen saajan oleskellessa muussa jäsenvaltiossa kuin asuinvaltiossaan, asuinvaltio vastaa heidän oleskeluvaltiossa aiheuttamista todellisista terveydenhuollon kustannuksista.

Kahden tai useamman valtion kesken voidaan sopia muistakin tavoista määrätä 93―95 artiklan tarkoittamista korvausten määristä.

96 artikla. Artiklan mukaan asetuksen 93 artiklan säännöksiä sovelletaan vastaavasti kun on kysymys luontaisetuuksien korvaamisesta, jotka on annettu työtapaturma- tai ammattitautivakuutusjärjestelmästä yhden jäsenvaltion laitoksesta toisen jäsenvaltion laitoksen puolesta.

97 artikla. Artiklassa on säännökset toiseen jäsenvaltioon työtä hakemaan meneville työttömille maksettujen työttömyysetuuksien korvaamisesta.

98 artikla. Artikla on poistettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 3427/89.

99―107 artikla. Asetuksen 99 artiklassa säädetään hallinnollisten kustannusten huomioon ottamisesta korvauksissa, 100 ja 101 artiklassa korvaushakemusten selvittelystä eri jäsenvaltioiden välillä ja 102 artiklassa tilintarkastuslautakunnan toiminnasta kustannusten korvaamismenettelyssä. Kustannusten korvaamista varten tarvittavasta tiedostosta säädetään 103 artiklassa ja 104 artiklassa jäsenvaltioiden välillä mahdollisesti sovittavasta kustannusten korvaamisesta luopumisesta, joista on mainittava asetuksen liitteessä 5. Hallinnollisten tarkistusten ja lääkärintutkimusten kustannuksista säädetään 105 artiklassa. Sen mukaan kustannukset korvaa tutkimusta tai tarkastusta pyytänyt laitos, ellei kustannusten korvaamisesta ole luovuttu. Maksettujen rahaetuuksien ilmoittamisesta hallinnolliselle toimikunnalle säädetään 106 artiklassa. Asetuksen 107 artiklassa on säännökset valuuttojen muuttamisesta maksettaessa rahasummia jäsenvaltiosta toiseen.

VI osasto
Muita määräyksiä

108―117 artikla. Artiklat sisältävät säännökset kausityöntekijälle annettavasta todistuksesta, vakuutusmaksujen maksamisjärjestelyistä tilanteissa, joissa työnantajalle ei ole vakuuttamisvaltiossa kiinteää toimipaikkaa ja keskinäisestä avusta jäsenvaltioiden välillä. Artikloissa on lisäksi säännökset maksettujen liikasuoritusten ja sosiaalihuollon korvaamisesta, väliaikaisesta etuuksien maksamisesta silloin, kun jäsenvaltioiden välillä on epäselvyyttä maksuvelvollisesta valtiosta, lääkärintutkimusten järjestämisestä, ja muista asetuksen N:o 1408/71 ja tämän asetuksen käytännölliseen soveltamiseen liittyvistä menettelytavoista.

VII osasto
Siirtymä- ja loppumääräyksiä

118―122 artikla. Asetuksen 118―119 artiklassa, joita on muutettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 1305/89 on eläkkeiden määräytymistä koskevat siirtymäsäännökset asetuksen ja sen muutosten voimaantulon jälkeisiä siirtymätilanteita silmällä pitäen. Asetuksen 121 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat tehdä keskenään sopimuksia, joissa sovitaan muista menettelytavoista, jotka täydentävät asetuksen täytäntöönpanomenettelyä. Näistä sopimuksista on otettava maininta liitteeseen 5. Asetuksen liitteet 1 ja 4―8 voidaan artiklan 122 nojalla muuttaa yksinkertaistetussa järjestyksessä.

* * *

30 artikla. Artiklassa viitataan sopimuksen liitteeseen VII, jossa luetellaan ETA-säännöiksi otettava Euroopan yhteisön voimassa oleva tutkintotodistusten tunnustamista ja ammatinharjoittamisen ehtojen yhteensovittamista koskeva lainsäädäntö. Liitettä sovellettaessa tarkoitetaan jäsenvaltioilla myös EFTA-valtioita. Tämän lainsäädännön tarkoituksena on edistää henkilöiden vapaata liikkumista yhdenmukaistamalla ammatinharjoittamista koskevia säännöksiä ja määräyksiä sekä antamalla muiden ETA-valtioiden kansalaisille oikeus saada koulutuksensa tai ammattikokemuksensa tunnustettua siinä ETA-valtiossa, johon he siirtyvät työntekijäksi tai itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi. Sopimuksen liitesäännöstöön kuuluu myös neuvoston päätös jäsenvaltioiden ammatillisen koulutuksen todistusten vertailtavuudesta (85/368/ETY), jonka tarkoituksena on edistää eri valtioissa hankittujen pätevyyksien vertailtavuutta. Eräiden terveydenhuollon ammattien osalta lainsäädäntö koskee myös ammattiin johtavan koulutuksen vähimmäisvaatimusten yhdenmukaistamista. Liikenteen osalta ammattiinpääsyn yhdenmukaistamista ja tutkintojen vastavuoroista tunnustamista koskevat EY-säädökset mainitaan liitteessä XIII, johon viitataan sopimuksen 47 artiklassa.

A. Yleinen järjestelmä

Neuvoston direktiivi, annettu 21 päivänä joulukuuta 1988, vähintään kolmivuotisesta ammatillisesta korkeammasta koulutuksesta annettujen tutkintotodistusten tunnustamista koskevasta yleisestä järjestelmästä (89/48/ETY)

Tutkintojen tunnustamista koskevista direktiiveistä vaikutuksiltaan laajin on EY:n jäsenvaltioissa tammikuussa 1991 voimaantullut direktiivi vähintään kolmivuotisesta korkeammasta ammatillisesta koulutuksesta annettujen tutkintotodistusten tunnustamista koskevasta yleisestä järjestelmästä (89/48/ETY), jäljempänä yleinen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmä. Direktiivin tarkoituksena on helpottaa korkeakoulututkinnon tai muun nuorisoasteen jälkeisen ammatillisen tutkinnon suorittaneiden henkilöiden liikkumista siten, että he saavat koulutuksensa tunnustettua voidakseen työskennellä toisessa valtiossa itsenäisenä ammatinharjoittajana tai toisen palveluksessa. Direktiivi ei vaikuta ETA-valtioiden oikeuteen määritellä haluamallaan tavalla kansalliset kelpoisuusvaatimukset niitä ammatteja varten, joiden harjoittamisen edellytyksistä ei ole EY-säädöksiä.

Direktiiviä sovelletaan ETA-valtioiden kansalaisiin. Se koskee pääsyä kaikkiin sellaisiin säänneltyihin ammattitehtäviin, joihin vaaditaan vähintään kolme vuotta kestävän korkeakoulututkinnon tai muun keskiasteen jälkeisen ammatillisen tutkinnon suorittamista. Direktiiviä ei kuitenkaan sovelleta lääkärin, hammaslääkärin, kätilön, proviisorin, sairaanhoitajan, eläinlääkärin ja arkkitehdin tehtäviin. Näihin ammatteihin valmistavan koulutuksen tunnustamisesta on annettu erityisdirektiivit.

Jos vastaanottava valtio vaatii lain, asetuksen tai hallinnollisen määräyksen nojalla ammatin harjoittamisen ehtona vähintään kolme vuotta kestävän nuorisoasteen jälkeisen tutkinnon suorittamista, ETA-valtion kansalaiselle on annettava samoin ehdoin kuin oman maan kansalaiselle oikeus harjoittaa tätä ammattia, jos hän on toisessa ETA-valtiossa suorittanut vastaavaan ammatilliseen toimintaan oikeuttavan, vähintään kolme vuotta kestäneen nuorisoasteen jälkeisen tutkinnon ja lisäksi ammatillisen harjoittelun, jos se on ammattipätevyyden saavuttamisen edellytyksenä. Jos tutkinto on suoritettu sellaisessa ETA-valtiossa, joka ei sääntele kyseistä ammattia, vastaanottava valtio voi vaatia, että henkilö on viimeisen kymmenen vuoden aikana harjoittanut päätoimisesti ammattia kahden vuoden ajan. Oikeus ammatin harjoittamiseen on myös ETA-alueen ulkopuolella suoritetun, toisen ETA-valtion tunnustaman tutkinnon perusteella edellyttäen, että henkilö on harjoittanut ammattia kolmen vuoden ajan tutkinnon tunnustaneessa ETA-valtiossa.

Jos henkilön suorittama tutkinto on ainakin vuoden lyhyempi kuin vastaanottavassa maassa vaadittava tutkinto, häneltä voidaan vaatia enintään neljän vuoden ammattikokemusta tai, jos ammattiin johtavan koulutuksen tai ammatillisen toiminnan sisällössä on olennaisia eroja, ammatinharjoittamisen ehdoksi voidaan asettaa kelpoisuuskokeen tai enintään kolme vuotta kestävän sopeutumisajan suorittaminen. Henkilölle on yleensä annettava mahdollisuus valita kelpoisuuskokeen ja sopeutumisajan välillä. Henkilön oikeutta valita voidaan rajoittaa, jos ammatinharjoittaminen edellyttää kansallisen lainsäädännön tarkkaa tuntemista. Henkilön oikeutta valita voidaan rajoittaa muustakin syystä edellyttäen, ettei komissio ole tehnyt vastakkaista päätöstä kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun säännösluonnos on toimitettu komissiolle ja muille jäsenvaltioille.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa on erityisesti valtionhallinnossa EY:n yleisen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmän tarkoittamia säänneltyjä ammatillisia tehtäviä, joihin vaaditaan vähintään kolmivuotisen korkeakoulututkinnon tai eräissä tapauksissa ammatillisen korkea-asteen tai opistoasteen tutkinnon suorittamista. Hallitusmuodon 85 §:n mukaan valtion virkoihin vaadittavista opinnäytteistä säädetään lailla tai asetuksella. EY:n direktiivin tarkoittama tutkinto on säädetty kelpoisuusvaatimukseksi varsin laajasti esimerkiksi johto-, suunnittelu-, asiantuntija- ja opetusvirkoihin. Työsopimus-suhteita koskevista kelpoisuusvaatimuksista ei yleensä ole säännöksiä. Erityislainsäädännössä on kuitenkin säädetty palvelussuhteen laadusta tai työnantajasta riippumattomia kelpoisuusvaatimuksia.

Valtion virkojen kelpoisuusvaatimuksia uudistetaan parhaillaan tavoitteena säädettyjen kelpoisuusvaatimusten käyttöalan supistaminen ja niiden sisällön uudistaminen vuoden 1992 loppuun mennessä. Tarkoituksena on, että kelpoisuusvaatimuksia valtionhallinnossa säädettäisiin yleensä vain valtion virkamieslain 5 §:n 2 momentissa tarkoitettuihin tehtäviin sekä muihin tehtäviin, joihin kuuluu mahdollisuus käyttää merkittävää, välitöntä julkista valtaa tai joissa tehtävillä päätöksillä tai toimenpiteillä muutoin on suuri vaikutus yksilön asemaan tai yhteiskunnan toimintoihin. Kelpoisuusvaatimuksena useimpiin näistä tehtävistä olisi yleensä soveltuva korkeakoulututkinto. Erityislainsäädännössä tietyille aloille, kuten terveydenhuoltoala, säädettyjä pätevyysvaatimuksia sovellettaisiin myös valtionhallinnon vastaaviin tehtäviin.

Kunnallisten virkojen yleisistä kelpoisuusvaatimuksista määrätään yleensä kunnallislain nojalla annetuissa virkasäännöissä. Erityisistä kelpoisuusvaatimuksista on usein määrätty johtosäännöissä. Erityislainsäädännössä on varsin laajasti säädetty kelpoisuusvaatimuksia erityisesti opetusalan, sosiaalitoimen ja terveydenhuollon tehtäviin. Kunnallisten virkojen kelpoisuusvaatimuksia on tarkoitus uudistaa vuoden 1992 aikana.

Lailla ja asetuksella säädettyjä kelpoisuusvaatimuksia tulkitaan niin, että vain Suomessa suoritetut tutkinnot täyttävät säädetyn kelpoisuusvaatimuksen. Ulkomailla suoritettujen korkeakouluopintojen tuottamasta virkakelpoisuudesta annetun lain (531/86), jäljempänä ulkomaanopintolaki, nojalla voi opetusministeriö hakemuksesta tai valtioneuvosto pohjoismaisia tutkintoja koskevin yleispäätöksin rinnastaa ulkomailla suoritetun tutkinnon kotimaiseen tutkintoon, jolloin tutkinto tuottaa kelpoisuuden julkiseen virkaan. Lisäksi ulkomailla suoritettujen tutkintojen tuottamasta virkakelpoisuudesta on pohjoismaisista sopimuksista johtuvaa ja muuta erityislainsäädäntöä opetus- ja terveydenhuollon aloilla.

Suomen voimassa oleva lainsäädäntö on ristiriidassa direktiivin kanssa. Direktiivin takia on muutettava niitä perusteita, joiden mukaan ETA-valtioiden kansalaisten suorittamat korkeakoulututkinnot tuottavat kelpoisuuden julkisen hallinnon tehtäviin Suomessa. Voimassa olevaa ulkomaanopintolakia ei voida soveltaa, koska kelpoisuuden myöntämisen perusteista on määrätty EY:n direktiivissä. Direktiivin 89/48/ETY soveltamisala on laajempi kuin ulkomaanopintolain, sillä direktiivi koskee korkeakoulututkinnon suorittamista edellyttävien tehtävien ohella pääsyä myös sellaisiin julkisen hallinnon tehtäviin, joihin vaaditaan vähintään kolme vuotta kestävän ammatillisen korkea-asteen tai opistoasteen tutkinnon suorittamista. Ulkomaanopintolakia sovelletaan lailla ja asetuksella säädettyihin kelpoisuusvaatimuksiin. Direktiivi koskee näiden lisäksi myös hallinnollisella määräyksellä asetettuja kelpoisuusvaatimuksia, joita Suomessa voidaan asettaa ainakin kuntien ja kuntainliittojen tehtäviin.

Yleinen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmä ei estä sopimuksen 28 artiklan 4 kohdan soveltamista. Kelpoisuuden saaminen sellaisiin julkisiin virkoihin, jotka on varattu vain asianomaisen valtion kansalaisille, jää siten direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle, eikä direktiivin 89/48/ETY perusteella ole tarpeen myöntää toisen ETA-valtion kansalaiselle kelpoisuutta esimerkiksi tuomarin virkaan Suomessa.

Direktiivin edellyttämät säännökset on julkisen hallinnon kelpoisuusvaatimusten osalta tarkoituksenmukaista sisällyttää yhteen erilliseen lakiin, jota koskeva hallituksen esitys on tarkoitus antaa erikseen. Tällöin voidaan järjestelmään mahdollisesti myöhemmin tehtävät muutokset tai laajennukset toteuttaa pääosin yhtä lakia muuttamalla. Ulkomaanopintolaki jäisi koskemaan sellaisia ulkomailla suoritettuja korkeakouluopintoja, joita mainittu uusi lainsäädäntö ei koskisi.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lehtorin, kanttorin, diakonin ja diakonissan kelpoisuusehdoista on säädetty kirkkolain (635/64) 213, 243 ja 264 §:ssä siten, että kelpoisuusehtona virkoihin on Suomessa suoritetut opinnäytteet. Direktiivin 89/48/ETY takia on kirkkolakia muutettava.

Hallituksen esitys kirkkolain muuttamiseksi on tarkoitus antaa eduskunnalle sen jälkeen kun asia on käsitelty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa.

Yleinen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmä aiheuttaa muutoksia eräiden ammattien harjoittamisesta annettuun lainsäädäntöön. Direktiivin 89/48/ETY johdosta on muutettava lakia optikon toimen harjoittamisesta (429/60) ja lakia hammasteknikon toimen harjoittamisesta (220/64) siten, että näihin ammatteihin johtavan tutkinnon suorittaneet ETA-valtioiden kansalaiset saavat ammatinharjoittamisoikeuden. Yleinen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmä aiheuttaa muutoksia lakiin sairaanhoitotoimen harjoittamisesta (554/62). Näitä muutoksia koskevat hallituksen esitykset on tarkoitus antaa erikseen. ETA-valtioiden kansalaisten suorittamien tutkintojen tuottama kelpoisuus tilintarkastajan tehtävään otetaan huomioon tilintarkastusjärjestelmää koskevan lainsäädännön valmistelussa. Direktiivin johdosta on lisäksi muutettava asianajajista annettua lakia (496/58).

B. Lakimiesammatit

Neuvoston direktiivi, annettu 22 päivänä maaliskuuta 1977, asianajajien palveluiden tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamisesta (77/249/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on parantaa EY:n jäsenvaltioiden asianajajien mahdollisuuksia tarjota palvelujaan koko yhteisön alueella ja siten helpottaa sen Rooman sopimuksessa määrätyn kiellon soveltamista, jonka mukaan kaikki kansalaisuuteen tai asuinpaikkaa koskeviin vaatimuksiin perustuvat palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset ovat kiellettyjä. Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on tunnustettava asianajajiksi ne, jotka on jossakin toisessa jäsenvaltiossa hyväksytty asianajajaksi. Sen soveltamisalaan kuuluvat siten tapaukset, joissa asianajajan palvelun vastaanottaja on toisessa jäsenvaltiossa (vastaanottava jäsenvaltio) kuin asianajaja, ja asianajaja tarjoaa palvelun mainitussa jäsenvaltiossa.

Direktiivi ei sen sijaan koske asianajajien sijoittautumisvapautta eli asianajotoimiston perustamista toiseen jäsenvaltioon. Direktiivi ei liioin koske asianajajien tutkintojen tunnustamista, johon sovelletaan yleistä korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmää koskevaa direktiiviä 89/48/ETY.

Direktiivin mukaan asianajajan on vastaanottavassa jäsenvaltiossa käytettävä ammattinimikettään sen jäsenvaltion kielellä ilmaistuna, josta hän tulee. Asianajan oikeuteen edustaa asiakasta tuomioistuimissa ja viranomaisten luona sovelletaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa asianajajia koskevia ehtoja lukuun ottamatta vaatimuksia asumisesta siellä ja kuulumisesta asianajajien ammatilliseen järjestöön siellä.

Edustaessaan asiakasta tuomioistuimessa tai viranomaisen luona asianajajan on noudatettava vastaanottavan jäsenvaltion ammatillisia menettelytapasääntöjä sekä lisäksi velvollisuuksiaan siinä jäsenvaltiossa, josta hän tulee. Velvollisuus noudattaa molempien jäsenvaltioiden ehtoja ja ammatillisia menettelysääntöjä koskee tietyin rajoituksin myös asianajajan muuta toimintaa. Vastaanottava jäsenvaltio voi lisäksi asettaa toisesta jäsenvaltiosta olevalle asianajajalle tiettyjä vaatimuksia ja kieltoja, joita se soveltaa myös omiin asianajajiinsa.

Asianajaja on ammatillisen valvonnan alainen sekä vastaanottavassa jäsenvaltiossa että jäsenvaltiossa, josta hän tulee. Vastaanottavan jäsenvaltion kurinpitoelimet voivat kuitenkin määrätä seuraamuksia vain tuon valtion sääntöjen rikkomisen perusteella. Tällainen päätös on annettava tiedoksi sen valtion toimivaltaisille viranomaisille, josta asianajaja tulee.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen lainsäädäntö vastaa tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta direktiivin vaatimuksia. Direktiivistä johtuu kuitenkin tarve ottaa oikeudenkäymiskaaren 15 lukuun säännös, jolla ETA-valtioissa asianajajaksi hyväksytyt henkilöt rinnastetaan virallisen asianajajayhdistyksen (Suomen asianajajaliitto) jäseniin. Tämä on tarpeen sen takia, että tietyissä laeissa on asianajajan määräämistä avustajaksi tai käyttämistä avustajana koskevia säännöksiä, joissa asianajajalla tarkoitetaan Suomen asianajajaliiton jäseniä. Lisäksi on asianajajista annettua lakia (496/58) täydennettävä säännöksellä, jonka mukaan tällainen asianajaja on Suomen asianajajaliiton kurinpitovallan alainen toimiessaan Suomessa.

Mainituista ehdotuksista sekä niistä direktiivistä 89/48/ETY johtuvista muutosehdotuksista, jotka koskevat asianajajiin sovellettavia säännöksiä, annetaan erillinen hallituksen esitys.

C. Lääketieteen ja sairaanhoidon alan toiminta

Yleinen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmä ei koske niitä aloja, joiden tutkintojen tunnustamisesta on erikseen annettu EY:n direktiivi. Tällaisia direktiivejä on lääkärin (75/362/ETY), sairaanhoitajan (77/452/ ETY), hammaslääkärin (78/686/ETY), eläinlääkärin (78/1026/ETY), kätilön (80/154/ETY) ja proviisorin (85/433/ETY) tutkinnoista. Direktiivien tarkoituksena on edistää näiden ammattien harjoittajien vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella siten, että direktiiveissä mainitun tutkinnon ja mahdollisesti vaadittavan ammatillisen harjoittelun suorittaneella ETA-valtion kansalaisella on oikeus harjoittaa ammattiaan myös muissa ETA-maissa. Direktiiveissä on lueteltu ne tutkinnot, joita tunnustaminen koskee.

Niiden terveydenhuollon ammattien osalta, joihin valmistavan tutkinnon tunnustamisesta on annettu EY:n direktiivi, koulutuksen vähimmäisvaatimukset on yhdenmukaistettu antamalla koulutuksen pääasiallista sisältöä ja vähimmäispituutta koskeva direktiivi lääkärikoulutuksesta (75/363/ETY), sairaanhoitajakoulutuksesta (77/453/ETY), hammaslääkärikoulutuksesta (78/687/ETY), eläinlääkärikoulutuksesta (78/1027/ETY), kätilökoulutuksesta (80/ 155/ETY) ja proviisorikoulutuksesta (85/432/ ETY). Sekä ammatinharjoittamista että koulutuksen yhdenmukaistamista koskeviin direktiiveihin on myöhemmin tehty joitakin muutoksia.

Suomalainen lääkärikoulutus, eläinlääkärikoulutus ja hammaslääkärikoulutus vastaavat sisällöltään ja pituudeltaan direktiivien asettamia vaatimuksia. Proviisorikoulutuksen harjoittelua koskevista muutoksista säädetään asetuksella. Sairaanhoitaja- ja kätilökoulutukseen tarvittavat muutokset tehdään opetussuunnitelmia muuttamalla.

Yleislääkärien erityiskoulutuksesta on annettu direktiivi (86/457/ETY). Sen mukaan ETA-valtioiden on toteutettava yleislääkärinä toimiville vähintään kaksivuotinen käytännön työhön painottuva erityiskoulutus, joka direktiivin mukaan tulee pakolliseksi sosiaaliturvajärjestelmän piirissä toimiville yleislääkäreille viimeistään 1.1.1995.

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä kesäkuuta 1975, lääketieteen tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (75/362/ ETY), muutettu direktiiveillä, 82/76/ETY, 89/ 594/ETY ja 90/658/ETY

Direktiivi 75/362/ETY koskee oikeutta harjoittaa lääkärintointa. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin lääkäreihin. Direktiivin tarkoituksena on edistää lääkäreiden vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset lääketieteen tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 75/363/ETY (direktiivi lääkärintointa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta) 1 artiklan mukaisesti siten, että kyseinen pätevyystodistus antaa jäsenvaltion alueella saman oikeuden lääkärintoimen aloittamiseen ja sen harjoittamiseen itsenäisenä ammatinharjoittajana kuin jäsenvaltion itsensä myöntämät pätevyystodistukset.

Edellä mainitut tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on lueteltu direktiivin 75/362/ETY 3 artiklassa.

Direktiivin 4 ja 5 artiklaan sisältyvät säännökset lääketieteen erikoisalojen sellaisten tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen tunnustamisesta, jotka ovat yhteiset kaikille jäsenvaltioille taikka kahdelle tai useammalle jäsenvaltiolle. Nämä muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisissa jäsenvaltioissa direktiivin 75/363/ETY 2, 3, 4 ja 8 artiklan mukaisesti. Kyseiset asiakirjat on lueteltu direktiivin 75/362/ETY 5 ja 7 artiklassa.

Lisäksi direktiiviin sisältyy säännöksiä, joiden tarkoituksena on helpottaa sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä lääkäreiden toiminnassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa lääkärintointa on säädetty lääkärintoimen harjoittamisesta annetussa laissa (562/78). Lain 6 §:n 3 momentin (65/91) mukaan ulkomaalaiselle, joka on suorittanut lääketieteellisen perustutkinnon ja jolla on tehtävän edellyttämä asetuksella säädettävä pätevyys sekä riittävä kielitaito, sosiaali- ja terveyshallitus voi hakemuksesta erityisestä syystä myöntää määrääminsä ehdoin oikeuden toimia laillistettuna lääkärinä tai luvan toimia erikoislääkärin oikeutta edellyttävässä tehtävässä. Direktiivin 75/362/ETY johdosta lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, ettei kyseisen oikeuden tai luvan myöntäminen ole ETA-valtioiden kansalaisten itsenäisen ammatinharjoittamisoikeuden tai erikoislääkärinä toimimisen ehtona. Kysymykseen tulisi EY-säännöksiin perustuvan ammatinharjoittamisoikeuden toteaminen.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä syyskuuta 1986, yleislääkärin erityiskoulutuksesta (86/457/ETY)

Euroopan yhteisön yleislääkärin erityiskoulutuksesta annettu direktiivi 86/457/ETY edellyttää, että jokaisen jäsenvaltion, jonka alueella toteutetaan direktiivin 75/363/ETY 1 artiklassa tarkoitettua lääkäreiden peruskoulutusohjelmaa kokonaisuudessaan, tulee järjestää säädetyt vaatimukset täyttävä yleislääkärin erityiskoulutus. Tähän koulutukseen pääsyvaatimuksena on hyväksytysti suoritettu vähintään kuuden vuoden pituinen lääkärin peruskoulutus. Koulutuksen kesto on vähintään kaksi vuotta kokopäiväistä opiskelua. Sen on tapahduttava toimivaltaisten viranomaisten tai toimielinten valvonnassa ja se on pääasiassa käytännön koulutusta tai palvelua. Tästä palvelusta on vähintään kuusi kuukautta suoritettava hyväksytyssä sairaalassa ja toisaalta vähintään kuusi kuukautta perusterveydenhuollon laitoksessa tai yleislääkärin vastaanotolla.

Euroopan yhteisön yleislääkärin erityiskoulutuksesta antama direktiivi 86/457/ETY edellyttää, että jokaisen jäsenvaltion tulee 1 päivästä tammikuuta 1995 lähtien asettaa edellytykseksi yleislääkärin ammatin harjoittamiselle sen kansallisen sosiaaliturvajärjestelmän piirissä tutkintotodistus, todistus tai muu muodollista kelpoisuutta osoittava asiakirja edellä selostetun lääkärin perusterveydenhuollon lisäkoulutuksen suorittamisesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Koska Suomessa direktiivin 86/457/ETY mukainen yleislääkärin erityiskoulutus saatetaan virheellisesti nimikkeeltään yhdistää yleislääkärin erikoiskoulutukseen, joka puolestaan tarkoittaa lääkäreiden erikoistumista yleislääketieteen erikoisalalle, on tarkoituksenmukaista ottaa Suomessa yleislääketieteen erityiskoulutuksen asemesta käyttöön nimike lääkärin perusterveydenhuollon lisäkoulutus, joka myös on kuvaavampi nimike. Suomessa vastaa direktiivin mukaista lääkärin perusterveydenhuollon lisäkoulutusta nykyään niin sanottu orientoivan vaiheen palvelu.

Direktiivi edellyttää lääkärintoimen harjoittamisesta annetun lain muuttamista. Koulutuksen järjestämistä koskevat säännökset annetaan asetuksella.

Neuvoston direktiivi, annettu 27 päivänä kesäkuuta 1977, yleissairaanhoidosta vastaavien sairaanhoitajien tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (77/452/ETY), muutettu direktiiveillä 89/595/ETY, 89/594/ETY ja 90/ 658/ETY

Direktiivi 77/452/ETY koskee oikeutta harjoittaa yleissairaanhoidosta vastaavien sairaanhoitajien toimintaa. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin yleissairaanhoidosta vastaaviin sairaanhoitajiin. Direktiivin tarkoituksena on edistää yleissairaanhoidosta vastaavien sairaanhoitajien vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset tutkintotodistukset, todistukset tai muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 77/453/ETY (direktiivi yleissairaanhoidosta vastaavien sairaanhoitajien toimintaa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, muutettu direktiivillä 89/595/ETY) 1 artiklan mukaisesti siten, että kyseinen pätevyystodistus antaa jäsenvaltion alueella saman oikeuden yleissairaanhoidosta vastaavan sairaanhoitajan toiminnan aloittamisen ja sen harjoittamisen itsenäisenä ammatinharjoittajana kuin jäsenvaltion itsensä myöntämät pätevyystodistukset. Edellä mainitut tutkintotodistukset, todistukset tai muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on lueteltu direktiivin 77/452/ETY 3 artiklassa.

Lisäksi direktiiviin sisältyy säännöksiä, jotka helpottavat sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä yleissairaanhoidossa vastaavien sairaanhoitajien toiminnassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa sairaanhoitotointa on säädetty sairaanhoitotoimen harjoittamisesta annetussa laissa. Lain 1 §:n 3 momentin (68/91) mukaan sosiaali- ja terveyshallitus voi hakemuksesta hyväksyä merkittäväksi sairaanhoitotoimen harjoittajien luetteloon muualla kuin Suomessa koulutuksen saaneen henkilön, joka terveydenhuolto-oppilaitoksen antamalla todistuksella osoittaa pätevyytensä harjoittamaan koulutustaan vastaavaa sairaanhoitotoimintaa. Tätä lainkohtaa ehdotetaan muutettavaksi niin, ettei se koske ETA-valtioiden kansalaisia. Kysymykseen tulisi EY-säännöksin perustuvan ammatinharjoittamisoikeuden toteaminen.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1978, hammaslääkärin tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (78/686/ ETY), muutettu direktiiveillä 89/594/ETY ja 90/658/ETY

Direktiivi 78/686/ETY koskee oikeutta harjoittaa hammaslääkärintointa. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin hammaslääkäreihin. Direktiivin tarkoituksena on edistää hammaslääkäreiden vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset tutkintotodistukset, todistukset tai muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat hammaslääketieteessä, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 78/687/ETY (direktiivi hammaslääkärintointa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta) 1 artiklan mukaisesti siten, että kyseinen pätevyystodistus antaa jäsenvaltion alueella saman oikeuden hammaslääkärintoimen aloittamiseen ja sen harjoittamiseen kuin jäsenvaltion itsensä myöntämät pätevyystodistukset. Edellä mainitut tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on lueteltu direktiivin 78/686/ETY 3 artiklassa.

Direktiivin 4 artiklassa on säännökset hammaslääketieteen erikoisalojen sellaisten tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen tunnustamisesta, jotka ovat yhteiset kahdelle tai useammalle jäsenvaltiolle. Nämä muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 78/687/ETY 2 ja 3 artiklan mukaisesti. Kyseiset asiakirjat on lueteltu direktiivin 78/686/ETY 5 artiklassa.

Lisäksi direktiiviin sisältyy säännöksiä, joiden tarkoituksena on helpottaa sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä hammaslääkäreiden toiminnassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa hammaslääkärintointa on säädetty hammaslääkärintoimen harjoittamisesta annetussa laissa (563/78). Lain 6 §:n 3 momentin (66/91) mukaan ulkomaalaiselle, joka on suorittanut hammaslääketieteellisen perustutkinnon ja jolla on tehtävän edellyttämä asetuksella säädettävä pätevyys sekä riittävä kielitaito, sosiaali- ja terveyshallitus voi hakemuksesta erityisestä syystä myöntää määrääminsä ehdoin oikeuden toimia laillistettuna hammaslääkärinä tai luvan toimia erikoishammaslääkärin oikeutta edellyttävässä tehtävässä. Direktiivin 78/686/ETY johdosta lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, ettei kyseisen oikeuden tai luvan myöntäminen ole ETA-valtioiden kansalaisten ammatinharjoittamisoikeuden tai erikoishammaslääkärinä toimimisen ehtona. Kysymykseen tulisi EY-säännöksiin perustuvan ammatinharjoittamisoikeuden toteaminen.

Neuvoston direktiivi, annettu 18 päivänä joulukuuta 1978, tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta eläinlääketieteen alalla sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (78/1026/ETY), muutettu direktiivillä 89/594/ ETY ja 90/658/ETY

Direktiivi 78/1026/ETY koskee oikeutta harjoittaa eläinlääkärintointa. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin eläinlääkäreihin. Direktiivin tarkoituksena on edistää eläinlääkäreiden vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset tutkinnot, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 78/1027/ETY 1 artiklan mukaisesti niin, että kelpoisuus tuottaa jäsenvaltion alueella saman oikeuden eläinlääkärintoimen harjoittamiseen kuin sen itsensä antamat todistukset. Edellä mainitut tutkinnot, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on lueteltu direktiivin 78/1026/ETY 3 artiklassa. Lisäksi direktiiviin sisältyy säännöksiä, joiden tarkoituksena on edistää eläinlääkärintoimen aloittamisoikeuteen ja harjoittamisvapauteen liittyvien toimintojen tehokasta hoitamista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa eläinlääkärintointa säädetään eläinlääkärintoimen harjoittamisesta annetussa laissa (409/85). Lain 2 §:n mukaan eläinlääkärintointa on oikeutettu harjoittamaan pysyvästi Suomessa ainoastaan henkilö, jonka maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosasto on julistanut laillistetuksi eläinlääkäriksi. Laillistetuksi eläinlääkäriksi julistamisen edellytyksenä on muun muassa, että henkilö on suorittanut eläinlääketieteen lisensiaatin tutkinnon eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa Suomessa sekä eläinlääkintöosaston järjestämän laillistamistutkinnon. Direktiivin 78/1026/ETY johdosta on eläinlääkärintoimen harjoittamisesta annettua lakia muutettava siten, että ETA-valtioiden kansalaiset, jotka ovat suorittaneet direktiivissä mainitun tutkinnon, saavat ilman edellä mainittuja laillistamiselle asetettuja vaatimuksia oikeuden pysyvästi harjoittaa Suomessa eläinlääkärin ammattia. Mainituista muutosehdotuksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Direktiivin 78/1026/ETY muut säännökset saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä.

Neuvoston direktiivi, annettu 21 päivänä tammikuuta 1980, kätilön tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (80/154/ETY), muutettu direktiivillä 89/594/ETY ja 90/658/ ETY

Direktiivi 80/154/ETY koskee oikeutta harjoittaa kätilöntointa. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin kätilöihin. Direktiivin tarkoituksena on edistää kätilöiden vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 80/155/ETY (direktiivi kätilöntoimeen ryhtymistä ja kätilöntoimen harjoittamista koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta) 1 artiklan mukaisesti. Edellä mainitut tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on lueteltu direktiivin 80/154/ETY 3 artiklassa. Muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen tulee myös olla viimeksi mainitussa direktiivissä säädetyjen vähimmäisvaatimusten mukaisia ja täyttää yksi tämän direktiivin 2 artiklan 1 kohdan luetelmakohdassa säädetyistä edellytyksistä. Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan mukaan jokaisen jäsenvaltion on pidettävä tunnustamiaan muodollista kelpoisuutta osoittavia asiakirjoja alueellaan samanarvoisina kuin niitä, joita se itse myöntää.

Lisäksi direktiiviin sisältyy säännöksiä, jotka helpottavat sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä kätilöiden toiminnassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa kätilöntointa on säädetty sairaanhoitotoimen harjoittamisesta annetussa laissa ja sen nojalla annetussa asetuksessa (1044/86), jossa luetellaan laissa tarkoitettuna ammattina muun muassa kätilö. Lain 1 §:n 3 momentin mukaan sosiaali- ja terveyshallitus voi hakemuksesta hyväksyä merkittäväksi sairaanhoitotoimen harjoittajien luetteloon muualla kuin Suomessa koulutuksen saaneen henkilön, joka terveydenhuolto-oppilaitoksen antamalla todistuksella osoittaa pätevyytensä harjoittamaan koulutustaan vastaavaa sairaanhoitotoimintaa. Tätä lainkohtaa ehdotetaan muutettavaksi niin, ettei se koske ETA-valtioiden kansalaisia. Kysymykseen tulisi EY-säännöksiin perustuvan ammatinharjoittamisoikeuden toteaminen.

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä syyskuuta 1985, farmasian tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi farmasian alalla (85/433/ETY), muutettu direktiivillä 85/584/ETY ja 90/658/ETY

Direktiivi 85/433/ETY koskee toimintaa, johon pääsemistä ja jonka harjoittamista rajoittavat yhdessä tai useammassa jäsenmaassa ammatilliset kelpoisuusvaatimukset ja jotka ovat avoimia 4 artiklassa tarkoitettujen farmasian tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista pätevyyttä osoittavien asiakirjojen haltijoille. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin henkilöihin. Direktiivin tarkoituksena on edistää näiden henkilöiden vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 85/432/ETY (direktiivi tiettyä farmasian alan toimintaa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta) 2 artiklan mukaisesti siten, että kyseinen pätevyystodistus antaa jäsenvaltion alueella saman oikeuden ammattiin pääsyyn ja ammattiin harjoittamiseen kuin jäsenvaltion itsensä myöntämät 4 artiklassa tarkoitetut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat.

Direktiivi sisältää myös säännökset toimenpiteistä, jotka helpottavat sijoittautumisoikeuden tehokasta käyttämistä farmasian alalla.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa proviisorintointa on säädetty proviisorintoimen ja farmaseutintoimen harjoittamisesta annetussa laissa (1275/87). Lain 3 §:n 2 momentin (83/91) mukaan muun maan kansalaiselle, joka on kotimaan tai ulkomaan korkeakoulussa suorittanut proviisorin tutkinnon tai sitä vastaavan tutkinnon sekä sosiaali- ja terveyshallituksen tarpeellisiksi katsomat lisäopinnot ja palvelun apteekissa, lääketehtaassa tai lääketukkukaupassa, voi sosiaali- ja terveyshallitus myöntää luvan toimia proviisorina Suomessa määrääminsä ehdoin. Direktiivin 85/433/ETY johdosta lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, ettei sanotun luvan myöntäminen ole ETA-valtioiden kansalaisten ammatinharjoittamisen ehtona. Kysymykseen tulisi EY-säännöksiin perustuvan ammatinharjoittamisoikeuden toteaminen.

D. Arkkitehtuuri

Neuvoston direktiivi, annettu 10 päivänä kesäkuuta 1985, tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta arkkitehtuurin alalla sekä toimenpiteistä sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (85/384/ ETY)

Direktiivin tarkoituksena on helpottaa arkkitehtien liikkumista siten, että ETA-valtiossa arkkitehdin tutkinnon suorittanut henkilö saa oikeuden harjoittaa arkkitehdin ammattia muissa ETA-valtioissa. Direktiivi koskee arkkitehdin toimintaa toisen palveluksessa palkatussa työssä, sijoittautumisoikeutta ja oikeutta tarjota palveluja. Direktiiviä sovelletaan ETA-valtioiden kansalaisiin.

Direktiivin 1 artiklan mukaan ETA-valtioiden tulee vastavuoroisesti tunnustaa toisessa ETA-valtiossa suoritetut arkkitehtitutkinnot, jotka täyttävät direktiivin 3 ja 4 artiklassa koulutuksen pituutta ja pääasiallista sisältöä koskevat kriteerit. Tunnustettavat tutkinnot luetellaan direktiivin 11 artiklassa ja direktiivin nojalla myöhemmin annetuissa EY:n komission tiedotteissa.

Direktiivin tavoitteena ei ole arkkitehtien koulutusvaatimusten yhdenmukaistaminen, joten ETA-valtioilla ei ole velvoitetta järjestää omaa arkkitehtikoulutustaan direktiivissä määriteltyjen kriteerien mukaisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa ei ole arkkitehdin ammatinharjoittamista koskevaa erityislainsäädäntöä. Direktiivin vuoksi on lainsäädäntöä kuitenkin muutettava siten, että direktiivissä mainitut tutkinnot tuottavat kelpoisuuden niihin julkisen hallinnon virkoihin, joihin kelpoisuusvaatimukseksi on säädetty arkkitehdin tai rakennusarkkitehdin tutkinto. Direktiivistä aiheutuvat säädösmuutokset on tarkoitus sisällyttää samaan lainsäädäntöön, jota valmistellaan yleistä korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmää koskevan direktiivin (89/48/ETY) voimaansaattamiseksi.

Voimassa olevat kansainväliset sopimukset

EY:n direktiivi 89/48/ETY korvaa 25 päivänä elokuuta 1981 tehdyn sopimuksen peruskoulun luokanopettajien yhteispohjoismaisista työmarkkinoista (L 365/84, A 366/84), 29 päivänä syyskuuta 1986 tehdyn sopimuksen peruskoulun aineenopettajien, käytännöllis-esteettisten aineiden opettajien ja erityisopettajien yhteispohjoismaisista työmarkkinoista (L 101/88, A 102/89), 29 päivänä syyskuuta 1986 tehdyn sopimuksen keskiasteen oppilaitosten (lukion ja ammatillisten oppilaitosten) aineenopettajien ja käytännöllis-esteettisten aineiden opettajien yhteispohjoismaisista työmarkkinoista (L 101/88, A 102/89), 24 päivänä lokakuuta 1990 tehdyn sopimuksen pohjoismaisista työmarkkinoista henkilöille, jotka ovat suorittaneet ammattipätevyyden antavan, vähintään kolmivuotisen korkeamman koulutuksen (ei vielä ole saatettu voimaan) ja 25 päivänä elokuuta 1981 tehdyn, Suomen, Norjan, Ruotsin ja Tanskan välisen sopimuksen eräiden ammattiryhmien hyväksymisestä toimimaan terveydenhuollon, sairaanhoidon ja eläinlääkintähuollon alalla (L 670/83, A 671/83) siltä osin kuin viimeksi mainittu sopimus koskee lääkintävoimistelijan, toimintaterapeutin, terveydenhoitajan, optikon, röntgenhoitajan, hammashuoltajan ja hammasteknikon ammatteja. Direktiivit 75/362/ETY, 77/452/ETY, 78/686/ETY, 78/1026/ETY, 80/154/ ETY ja 85/433/ETY muutoksineen korvaavat viimeksi mainitun sopimuksen siltä osin kuin se koskee lääkärin, sairaanhoitajan, hammaslääkärin, eläinlääkärin, kätilön ja proviisorin ammatteja. Parhaillaan selvitetään 25 päivänä elokuuta 1981 tehdyn sopimuksen yhteispohjoismaisessa seurantaryhmässä sitä, olisiko sopimusta kuitenkin syytä soveltaa joidenkin edellä mainittujen ammattien osalta.

Pohjoismaiden ministerineuvoston piirissä on pohjoismaiden sosiaalipoliittinen komitea asettanut selvitysmiehen tutkimaan pohjoismaisen sopimuksen voimassaoloa ottaen huomioon ETA-sopimuksen vaikutukset.

Ammatinharjoitus

ETA-sopimuksen 30 artiklan liitesäännöstöön sisältyvät sijoittautumisoikeutta ja palveluiden tarjoamisen vapautta käsittelevät direktiivit jakaantuvat kahteen tyyppiin. Osa direktiiveistä velvoittaa sopimuspuolet saattamaan lainsäädäntönsä ja hallinnollinen käytäntönsä syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi. Osaan edellä mainituista direktiiveistä liittyy lisänä siirtymätoimenpiteitä sisältävä direktiivi, joilla kaupan, teollisuuden ja palvelusektorin eräiden toimintojen harjoittamista helpotetaan siten, että ammatillista toimintaa sääntelevän valtion on hyväksyttävä näytöksi kyseisessä valtiossa vaadittavasta ammattitaidosta se seikka, että ETA-valtion kansalainen on määrätyn ajan harjoittanut vastaavaa toimintaa toisessa ETA-valtiossa.

E. Kauppa ja välittäjät

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä helmikuuta 1964, tukkukauppatoimintaan sekä välittäjien toimintaan kaupan, teollisuuden ja pienteollisuuden alalla sovellettavia siirtymätoimenpiteitä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (64/222/ETY)

Direktiivin soveltamisala määräytyy direktiivien 64/223/ETY ja 64/224/ETY mukaisesti. Direktiivillä helpotetaan tukkukaupan tai välittäjän toimintoja harjoittavan mahdollisuutta siirtyä harjoittamaan toimintaa toiseen jäsenvaltioon. Siirtymätoimenpiteiden kohteena on se, että niissä jäsenvaltioissa, joissa on määräyksiä kyseisiin toimintoihin ryhtymisestä, on hyväksyttävä riittäväksi näytöksi asetettujen kelpoisuusehtojen täyttämisestä se, että henkilö on harjoittanut toimintaa jäsenvaltiossa, josta hän tulee, kohtuullisen ajan. Toiminnan harjoittamisesta ei ole saanut kulua liian pitkää aikaa, jotta voidaan olla varmoja siitä, että asianomaisen henkilön ammattipätevyys vastaa vastaanottajavaltion omilta kansalaisiltaan vaatimaa ammattitaitoa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää räjähdystarvikeasetuksen (85/80) ja jalometallituoteasetuksen (292/ 77) muuttamista.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä helmikuuta 1964, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta tukkukauppatoiminnassa (64/223/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan kaiken sijoittautumiseen ja palveluiden tarjoamiseen liittyvän kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän tukkukaupan toiminnoista.

Direktiivin säännökset eivät koske lääke- tai farmaseuttisten tuotteiden, myrkyllisten tuotteiden tai patogeenien eli tauteja aiheuttavien tuotteiden eivätkä hiilen tukkukauppaa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää ampuma-aseista ja ampumatarpeista annetun asetuksen (34/33) ja jalometallituoteasetuksen saattamista syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä helmikuuta 1964, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta kaupan, teollisuuden ja pienteollisuuden välittäjien toiminnassa (64/224/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan rajoitukset, jotka vaikuttavat itsenäisenä ammatinharjoittajana toimivan oikeuteen harjoittaa toimintaa yhden tai useamman päämiehen valtuuttamana välittäjänä. Tällä tarkoitetaan toimintaa, jossa henkilö päämiehen antamien ohjeiden mukaisesti neuvottelee tai tekee sopimuksia päämiehensä nimiin ja lukuun. Välittäjä voi toimia myös ilman pysyvää toimeksiantoa saattamalla sopimuksen tekemiseen halukkaita kosketuksiin toistensa kanssa, järjestämällä heidän kauppasopimuksensa tai avustamalla heitä sen tekemisessä.

Itsenäisenä elinkeinonharjoittajana toimiva välittäjä voi tehdä sopimuksia myös omissa nimissään toisen lukuun tai järjestää toisten puolesta vähittäiskauppamyyntiä huutokaupan muodossa. Ovelta ovelle tilauksia hankkivat välittäjät kuuluvat myös direktiivin soveltamisalaan.

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan syrjimättömyysperiaatteen vastaiset rajoitukset, jotka vaikuttavat itsenäisen välittäjän palvelujen tarjoamiseen. Välittäjän ja hänen päämiehensä tulee olla sijoittautuneina toisessa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa palveluja tarjotaan.

Välittäjien toiminta seuraavilla aloilla ei kuulu tämän direktiivin soveltamisalaan: vakuutustoiminta (erityisesti vakuutusasiamiehet), pankit ja rahoituslaitokset, kiinteää omaisuutta koskevat asiat, kuljetustoiminnat, myrkylliset tuotteet ja patogeenit, lääkkeet ja farmaseuttiset tuotteet sekä hiili.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää huutokaupantoimittajan ammatin harjoittamisesta kaupungissa annetun julistuksen (16/1898) saattamista syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien vähittäiskauppatoiminnassa (ISIC ryhmästä 612) (68/363/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan rajoitukset, jotka koskevat oikeutta harjoittaa vähittäiskauppatoimintaa.

Direktiivin soveltamisalan ulkopuolella ovat lääkkeiden ja farmaseuttisten tuotteiden, myrkyllisten tuotteiden ja patogeenien sekä tupakan ja suolan vähittäismyynti sekä liikkuvan kaupan toiminnot. Direktiiviä ei sovelleta näkö- ja kuuloelinten tai muiden ihmiskehon osien tai elinten testaamiseen, silloin kun toimintaa harjoitetaan näköön tai kuuloon vaikuttavien tai ortopedisten apuvälineiden asentamiseksi, sovittamiseksi tai niiden myymiseksi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää huutokaupantoimittajan ammatin harjoittamisesta kaupungissa annetun julistuksen, ampuma-aseista ja ampumatarpeista annetun asetuksen ja jalometallituoteasetuksen muuttamista syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, siirtymätoimenpiteitä koskevasta menettelystä itsenäisten ammatinharjoittajien vähittäiskaupan alan toiminnassa (ISIC ryhmästä 612) (68/364/ETY)

Direktiivin soveltamisala määräytyy direktiivin 68/363/ETY mukaisesti. Poikkeuksena ovat kuitenkin toisen puolesta vähittäiskauppaa huutokaupan muodossa järjestävän välittäjän toiminnat, joiden osalta siirtymätoimenpiteet on järjestetty direktiivin 64/222/ETY mukaisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää räjähdystarvikeasetuksen ja jalometallituoteasetuksen muuttamista syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 30 päivänä marraskuuta 1970, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien harjoittamassa hiilen tukkukaupassa ja hiilikaupan välittäjien toiminnassa (ISIC ryhmästä 6112) (70/522/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 30 päivänä marraskuuta 1970, itsenäisten ammatinharjoittajien toimintaan hiilen tukkukaupassa ja välittäjien toimintaan hiilikaupan alalla (ISIC ryhmästä 6112) sovellettavista, siirtymätoimenpiteitä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (70/ 523/ETY)

Direktiivit eivät edellytä lainsäädäntömuutoksia Suomessa.

Neuvoston direktiivi, annettu 4 päivänä kesäkuuta 1974, myrkyllisiin tuotteisiin, niiden maahantuontiin ja jakeluun sekä tällaisten tuotteiden ammattimaiseen käyttöön liittyvään toimintaan, mukaan lukien välittäjien toiminta, sovellettavista, siirtymätoimenpiteitä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (74/556/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 4 päivänä kesäkuuta 1974, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien ja välittäjien toiminnassa myrkyllisten tuotteiden kaupassa ja jakelussa (74/557/ETY)

Direktiivit koskevat sekä maa-, metsä- ja puutarhataloudessa harjoitettavaa myrkyllisten tuotteiden ammattimaista käyttöä sisältävää toimintaa että alkuperäispakkauksessa tuotteen lopulliselle käyttäjälle tapahtuvaa pakattujen myrkyllisten tuotteiden kauppaa ja jakelua.

Direktiivit sisältävät siirtymäsäännöksiä, joilla helpotetaan kyseisten toimintojen harjoittamisen aloittamista toisessa jäsenvaltiossa. Vastaanottajavaltion, jossa on säädetty kyseisen toiminnan harjoittajalta vaadittavasta ammattitaidosta, tulee tunnustaa toisessa ETA-valtiossa hankittu ammattipätevyys.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiiveistä johtuu tarve muuttaa kemikaalilakia. Muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä kesäkuuta 1975, toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi liikkuvan kaupan toiminnassa ja erityisesti tätä toimintaa koskevista siirtymätoimenpiteistä (75/369/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa liikkuvaa kauppaa koskevat jäsenvaltioiden säännökset ja määräykset. Sillä myös helpotetaan liikkuvan kaupan harjoittajan mahdollisuutta siirtyä harjoittamaan toimintaa toiseen jäsenvaltioon. Siirtymätoimenpiteiden kohteena on se, että niissä jäsenvaltioissa, joissa on määräyksiä kyseiseen toimintaan ryhtymisestä, hyväksytään riittäväksi näytöksi kyseisiin toimintoihin ryhtymiselle asetettujen kelpoisuusehtojen täyttämisestä se, että kyseinen henkilö on harjoittanut toimintaa jäsenvaltiossa, josta hän tulee, kohtuullisen ajan. Toiminnan harjoittamisesta ei ole saanut kulua liian pitkää aikaa, jotta voitaisiin olla varmoja siitä, että asianomaisen henkilön ammattipätevyys vastaa vastaanottajavaltion omilta kansalaisiltaan vaatimaa ammattitaitoa.

Direktiivin soveltamisalaan eivät kuulu vain sellaiset kauppatoiminnot, jotka ovat välttämättä liikkuvia, vaan myös muu paikasta toiseen kiertämisen muodossa tapahtuva toiminta, jollei kyseisestä toiminnasta ole annettu omaa direktiiviä.

Direktiivin soveltamisalaan kuuluvat kulkukauppiaiden, kiertomyymäläkauppiaiden ja kiertokauppiaiden harjoittama osto- ja myyntitoiminta. Lisäksi sen soveltamisalaan kuuluvat sekä katetuilla markkinapaikoilla että toreilla muista kuin paikalleen rakennetuista myyntipaikoista tapahtuva osto- ja myyntitoiminta. Direktiivin soveltamisalaan kuuluvat myös muissa siirtymätoimenpidedirektiiveissä niiden soveltamisalan ulkopuolelle jätetyt toiminnat sekä sellaiset toiminnat, joiden vapauttamista liikkuvan kaupan muodossa toimien ei mainita kyseisessä direktiivissä.

Harjoitettaessa vähittäismyyntitoimintaa liiketiloista tai katetuilla markkinapaikoilla paikalleen rakennetuista myyntipaikoista sovelletaan direktiivejä 68/363/ETY ja 68/364/ETY. Välittäjän harjoittama ovelta ovelle tapahtuva tilausten hankkiminen kuuluu direktiivien 64/222/ETY ja 64/224/ETY soveltamisalaan.

Direktiiviä sovelletaan myös jäsenvaltioiden kansalaisiin, jotka harjoittavat liikkuvan kaupan toimintoja työsuhteessa. Direktiivillä ei pyritä muuttamaan jäsenvaltioiden lainsäädäntöä tai hallinnollisia määräyksiä, joissa kielletään yhtiöiltä liikkuvan kaupan harjoittaminen tai joissa asetetaan ehtoja tällaisen toiminnan harjoittamiselle.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Liikkuvan kaupan toimintoja koskeva direktiivi edellyttää liikkuvasta kaupasta annetun lain (389/61) muuttamista sekä elinkeinon harjoittamisen oikeudesta annetun lain 2 §:n 1 momentin viimeisen virkkeen kumoamista. Liikkuvasta kaupasta annetun lain 1 §:n mukaan liikkuvalla kaupalla tarkoitetaan ansiotarkoituksessa harjoitettavaa, kulkukaupan, kiertomyymäläkaupan tai kiertokaupan muodossa tapahtuvaa mukana kuljetettavien tavaroiden vähittäismyyntiä. Lain 3 §:n, 10 § 3 momentin ja 23 §:n mukaan lupa voidaan myöntää Suomen kansalaiselle tai suomalaiselle yhteisölle. Elinkeinon harjoittamisen oikeudesta annetun lain 2 § 1 momentin mukaan ulkomaalaiselle ei voida antaa lupaa kulkukaupan harjoittamiseen. Hallituksen esitykset tarvittavista muutoksista annetaan erikseen.

Painovapauslain (1/19) 16 §:n mukaan vain Suomen kansalainen saa kirjankaupittelijana myydä painokirjoituksia. Pykälää tulee kansalaisuusvaatimuksen osalta muuttaa, mistä annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 18 päivänä joulukuuta 1986, jäsenvaltioiden itsenäisiä kauppaedustajia koskevan lainsäädännön yhteensovittamisesta (86/653/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaisten perussääntöjen avulla poistaa haitat, joita kauppaedustajien sopimuksia koskevan lainsäädännön eroista aiheutuu kilpailun edellytyksille ja kauppaedustajien oikeussuojalle sekä erityisesti eri jäsenvaltioista olevien päämiesten ja kauppaedustajien välisille sopimuksille. Direktiivi koskee kauppaedustajan ja päämiehen välistä oikeussuhdetta, ja sitä sovelletaan ainoastaan itsenäisiin kauppaedustajiin.

Direktiivissä on pakottavat säännökset osapuolten uskollisuus-, huolellisuus- ja tiedonantovelvollisuudesta. Kauppaedustajan palkkion osalta direktiivissä on säännökset palkkio-oikeuden perusteista, kauppojen määrän tai arvon mukaan määräytyvän provision suorittamisvelvollisuudesta ja perusteista, provisio-oikeuden menettämisestä sekä provision suorittamisajasta ja -tavasta. Sopimuksen osapuolella on direktiivin mukaan oikeus saada toiselta osapuolelta asiakirja, jossa on sopimusehdot myöhempine muutoksineen. Jäsenvaltiot voivat asettaa kirjallisen muodon käyttämisen edustussopimuksen pätevyyden ehdoksi. Direktiivin mukaan määräaikainen edustussopimus muuttuu toistaiseksi voimassa olevaksi, jos osapuolet jatkavat sen noudattamista sopimuskauden päättymisen jälkeen. Direktiivissä on säännökset edustussopimuksen irtisanomisajasta, joka pitenee sopimuskauden jatkuessa. Direktiivin mukaan kauppaedustajalle on tietyin edellytyksin suoritettava hyvitystä tai korvausta edustussopimuksen lakattua. Direktiivin mukaan kauppaedustajaa sopimuksen lakkaamisen jälkeen sitova kilpailunrajoitusehto on voimassa enintään kaksi vuotta, ja se on tehtävä kirjallisesti koskien ainoastaan edustussopimuksessa tarkoitettuja tavaroita, aluetta ja asiakaspiiriä. Direktiivin säännökset ovat pääosin pakottavia kauppaedustajan eduksi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Hallituksen esitys (HE 201/91 vp) laiksi kauppaedustajista ja myyntimiehistä on annettu eduskunnalle 5 päivänä joulukuuta 1991. Esityksessä, jossa ehdotetaan voimassaolevan kauppaedustajista annetun lain (389/75) korvaamista uudella, on otettu huomioon direktiivin aiheuttamat muutostarpeet. Merkittävin ehdotetuista muutoksista on kauppaedustajan oikeus hyvitykseen edustussopimuksen lakatessa. Kauppaedustajalla on ehdotuksen mukaan oikeus hyvitykseen, jos hän on hankkinut päämiehelleen uusia asiakkaita tai laajentanut aikaisempien asiakkaiden kanssa käytävää kauppaa. Hyvityksen enimmäismääräksi ehdotetaan määrää, joka vastaa kauppaedustajan yhden vuoden palkkioita.

F. Teollisuus ja pienteollisuus

Neuvoston direktiivi, annettu 7 päivänä heinäkuuta 1964, itsenäisten ammatinharjoittajien toimintaan ISIC pääryhmiin 23 - 40 (teollisuus ja pienteollisuus) kuuluvassa tuotanto- ja jalostusteollisuudessa sovellettavista, siirtymätoimenpiteitä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (64/427/ETY)

Direktiivin soveltamisala määräytyy direktiivin 64/429/ETY mukaisesti.

Direktiivillä helpotetaan tuotanto- ja jalostustoimintaa harjoittavan mahdollisuutta siirtyä harjoittamaan tällaista toimintaa toiseen jäsenvaltioon. Siirtymätoimenpiteiden kohteena on se, että niissä jäsenvaltioissa, joissa on määräyksiä peräisin toimintoihin ryhtymisestä, hyväksytään riittäväksi näytöksi kyseisiin toimintoihin ryhtymiselle asetettujen kelpoisuusehtojen täyttämisestä, että kyseinen henkilö on harjoittanut toimintaa jäsenvaltiossa, josta hän tulee, kohtuullisen ajan. Toiminnan harjoittamisesta ei ole saanut kulua liian pitkää aikaa, jotta voitaisiin olla varmoja siitä, että asianomaisen henkilön ammattipätevyys vastaa vastaanottajavaltion omilta kansalaisiltaan vaatimaa ammattitaitoa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää räjähdystarvikeasetuksen ja jalometallituoteasetuksen muuttamista syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 7 päivänä heinäkuuta 1964, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa ISIC pääryhmiin 23―40 (teollisuus ja pienteollisuus) kuuluvassa tuotanto- ja jalostusteollisuudessa (64/ 429/ETY)

Jäsenvaltioiden tulee poistaa seuraaviin tuotanto- ja jalostusteollisuuden toimintoihin ryhtymiseen ja niiden harjoittamiseen kohdistuvat syrjivät rajoitukset: tekstiilien valmistus; jalkineiden, vaatteiden ja vuodevaatteiden valmistus; puu- ja korkkiteollisuus paitsi huonekalujen valmistus; puuhuonekalujen valmistus; paperin ja paperituotteiden valmistus; painaminen, kustantaminen ja niihin liittyvät palvelut; nahkateollisuus; kumi- ja muovituotteiden, tekokuitujen ja tärkkelystuotteiden valmistus; kemianteollisuus; öljyteollisuus; ei-metallisten mineraalituotteiden valmistus; rautamalmin ja muun kuin rautamalmin tuotanto ja alkujalostus; metallituotteiden valmistaminen lukuun ottamatta koneita, laitteita ja kuljetuskalustoa; muiden koneiden ja laitteiden kuin sähköteknisten valmistaminen; sähkötekniikka; kulkuneuvojen valmistus; muu teollinen valmistus sekä rakentaminen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Painovapauslain 5 §:n nojalla jokaisella täysivaltaisella Suomen kansalaisella on oikeus kirjapainoliikkeen harjoittamiseen. Suomalaisilla yhteisöillä on vastaava oikeus ehdolla, että kirjapainon esimiehenä on Suomen kansalainen. Direktiivi edellyttää kansalaisuuteen kohdistuvan syrjinnän poistamista tältä osin.

Neuvoston direktiivi, annettu 7 päivänä heinäkuuta 1964, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa kaivos- ja louhostyössä (ISIC pääryhmät 11―19) (64/428/ ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan itsenäisten ammatinharjoittajien kaivos- ja louhostoiminnan harjoittamisen oikeuteen vaikuttavat rajoitukset.

Direktiivin soveltamisala kattaa Euroopan yhteisöjen teollisuusnimikkeistön (NICE) pääryhmissä 11―19 tarkoitetun toiminnan, milloin toiminnan tarkoituksena on luonnossa kiinteänä, nesteenä tai kaasuna esiintyvien mineraalien hyödyntäminen. Niihin sisältyvät maanalaisten- ja avokaivosten, louhosten ja öljylähteiden toiminta sekä kaikki muu malmien ja muiden raakamineraalien käsittelyyn ja rikastamiseen kuuluvat työvaiheet, jos toimintaa harjoittaa yritys, jonka pääasiallisena toimintamuotona on mineraalien hyödyntäminen. Mineraalien tutkiminen ja kaivausta tai porausta edeltävät alueiden valmistelutyöt kuuluvat direktiivin soveltamisalaan. Direktiivin säännökset koskevat myös tuottajien harjoittamaa omien tuotteiden myymistä vähittäis- tai tukkukaupan muodossa. Myyntitoiminnan on kuitenkin tapahduttava yhdestä toimipisteestä tuotantovaltiossa, jollei sen harjoittamista ole vapautettu erillisellä direktiivillä.

Direktiiviä sovelletaan myös raakaöljyn ja luonnonkaasun koeporaus- ja poraustoimintoihin, mikäli toimintaa harjoittaa tuotantoluvan haltija. Muun kuin tuotantoluvan haltijan harjoittamana toiminta kuuluu direktiivin 69/82/ETY soveltamisalaan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Kaivoslain (503/65) 1 §:n 1 momentin mukaan vain Suomen kansalaisella tai suomalaisella oikeushenkilöllä on oikeus kaivoskivennäisiä sisältävien alueiden valtaamiseen ja hyväksikäyttöön. Ulkomaalaiset ja rajoituslain 2 §:ssä tarkoitetut suomalaiset voivat käyttää kaivoslain oikeuksia vain erillisen luvan saatuaan. Mannermaajalustalain (149/65) 2 §:n 1 momentin mukaan valtioneuvosto voi myöntää ulkomaan kansalaiselle ja ulkomaiselle yhteisölle vastaavan oikeuden kuin Suomen kansalaiselle ja suomalaiselle yhteisölle, mikäli siihen harkitaan olevan erityistä syytä.

Direktiivi velvoittaa muuttamaan mainitut lait syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä helmikuuta 1966, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa sähkön-, kaasun- ja vedenjakelussa sekä puhtaanapitopalveluissa (ISIC osasto 5) (66/162/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan sähkön, kaasun, veden ja höyryn tuotannon, jakelun ja siirtämisen tai kuljettamisen sekä puhtaanapitopalveluiden tarjoamisen oikeuteen kohdistuvat kansalaisuuden perusteella syrjivät rajoitukset. Sähkön siirron ja putkistoa pitkin tapahtuvan kaasun, höyryn ja veden siirtämisen osalta tulee poistaa ainoastaan sijoittautumisvapautta koskevat rajoitukset.

Direktiivin soveltamisalaan kuuluva toiminta kattaa sähkön tuotannon ja jakelun, kaasun tuotannon ja kaasumaisten polttoaineiden jakelun (myös putkistoja pitkin), kaukolämmön tuotannon, veden keruun, veden puhdistamisen ja jakelun sekä viemäri- ja jätehuollon (puhtaanapitopalvelut). Tuotanto ja jakelu sisältää kaiken toiminnan, jonka tarkoituksena on välittää kaasua, sähköä tai vettä kuluttajan saataville käyttökelpoisessa muodossa. Direktiivin soveltamisala kattaa myös kaiken tuotantoon, vedenkeruuseen, siirtämiseen tai kuljetukseen ja jakeluun liittyvän toiminnan. Puhtaanapitopalvelut käsittävät erityisesti katujen puhtaanapitotoimet, teollisuus- ja kotitalousjätteiden hävittämisen sekä likaveden poiston.

Direktiiviä ei sovelleta maakaasulähteiden hyödyntämiseen (mukaan luettuna poraus ja koeporaus) eikä edellä mainittuihin toimintoihin liittyvään rakennustoimintaan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sähkölain 9 §:n mukainen toimilupa sähkölaitostoimintaan voidaan myöntää vain Suomen kansalaiselle tai suomalaiselle yhteisölle. Direktiivi edellyttää kansalaisuuteen perustuvien rajoitusten poistamista sähkölaista.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa elintarvike- ja juomateollisuudessa (ISIC pääryhmät 20 ja 21) (68/365/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, itsenäisten ammatinharjoittajien toimintaan elintarvike- ja juomateollisuudessa (ISIC pääryhmät 20 ja 21) sovellettavista, siirtymätoimenpiteitä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (68/366/ETY)

Direktiivit eivät edellytä lainsäädäntömuutoksia Suomessa.

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä maaliskuuta 1969, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa öljyn ja maakaasun etsinnässä (koeporaus ja poraus)(ISIC pääryhmästä 13) (69/82/ETY)

Direktiivi velvoittaa poistamaan itsenäisten elinkeinonharjoittajien harjoittaman raakaöljyn ja maakaasun tutkimuksen harjoittamiselle asetetut rajoitukset.

Direktiivi koskee sekä tutkimusluvan haltijoita että yrityksiä, jotka harjoittavat öljyn ja maakaasun tutkimusta tuotantoluvan tai tutkimusluvan haltijan puolesta taikka suorittavat sitä omaan lukuunsa täydentäen siten direktiiviä 64/428/ETY, jonka soveltamisalaan mainittu toiminta ei kuulu.

Toiminta käsittää esiintymien etsinnän kaikilla tarkoituksenmukaisilla keinoilla sekä kaikki hyödyntämistoimintaa edeltävät toimet, mukaan lukien aluetta koskevat valmistelut.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Kaivoslain 1 §:n 1 momentin mukaan vain Suomen kansalaisella ja suomalaisella oikeushenkilöllä on oikeus kaivoskivennäisiä sisältävien alueiden valtaamiseen ja hyväksikäyttöön. Ulkomaalaiset ja rajoituslain 2 §:ssä tarkoitetut suomalaiset voivat käyttää kaivoslain oikeuksia vain erillisen luvan saatuaan.

Mannermaajalustalain 2 §:n 1 momentin mukaan valtioneuvosto voi myöntää ulkomaan kansalaiselle ja ulkomaiselle yhteisölle vastaavan oikeuden kuin Suomen kansalaiselle ja suomalaiselle yhteisölle, mikäli siihen harkitaan olevan erityistä syytä.

Direktiivi velvoittaa muuttamaan nämä lait syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

G. Kuljetustoimintaan liittyvät oheispalvelut

Neuvoston direktiivi, annettu 29 päivänä kesäkuuta 1982, toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa tietyissä kuljetus- ja matkatoimistoalan (ISIC ryhmä 718) oheispalveluissa sekä säilytys- ja varastointipalveluissa (ISIC ryhmä 720) (82/470/ETY)

Direktiivi ei edellytä lainsäädäntömuutoksia Suomessa.

H. Elokuvateollisuus

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1963, palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamiseksi annetun yleisen toimintaohjelman määräysten täytäntöönpanosta elokuvateollisuudessa (63/607/ETY),

Neuvoston toinen direktiivi, annettu 13 päivänä toukokuuta 1965, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamiseksi annettun yleisten toimintaohjelmien määräysten täytäntöönpanosta elokuvateollisuudessa (65/264/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, sijoittautumisvapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa elokuvien levityksessä (68/369/ETY),

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 29 päivänä syyskuuta 1970, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta elokuvatuotannon itsenäisenä ammatinharjoittajana (70/451/ETY)

Elokuvamateriaalin liikkuminen Euroopan talousalueella toteutetaan tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien sopimusmääräysten kautta. Elokuvan tekemiseen, levitykseen, kaupalliseen hyväksikäyttöön ja esittämiseen liittyvät toiminnot kuuluvat sijoittautumisoikeutta ja palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien sopimusmääräysten soveltamisalaan. Näiden vapauksien toteuttamiseksi elokuva-alalla annetut direktiivit koskevat elokuvien levitystä, kaupallista hyväksikäyttöä, esittämistä, jälkiäänitystä ja tuotantoa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiiveistä ei aiheudu muutostarpeita Suomen lainsäädäntöön.

J. Muut alat

Neuvoston direktiivi, annettu 12 päivänä tammikuuta 1967, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa:

1. 'kiinteään omaisuuteen liittyvässä toiminnassa (lukuun ottamatta 6401)'(ISIC ryhmästä 640)

2. tiettyjen 'muualla luokittelemattomien yrityspalvelujen tarjoaminen' (ISIC ryhmä 839) (67/43/ETY)

Direktiivi velvoittaa poistamaan kiinteään omaisuuteen liittyvien toimintojen rajoitukset maanmittaajan toimintaa lukuun ottamatta. Nämä sisältävät kaikki kiinteään omaisuuteen liittyvät toiminnot, joissa saadaan tuloa ostamalla, myymällä, vuokraamalla tai hallinnoimalla rakennettua tai rakentamatonta kiinteää omaisuutta ja erityisesti teollisiin, kaupallisiin tai muihin kaupan tai ammatinharjoittamisen tarkoituksiin tai asumistarkoituksiin käytettäviä rakennuksia taikka tällaiseen omaisuuteen liittyviä oikeuksia. Toiminnot kattavat myös omaisuuden tai siihen liittyvien oikeuksien vaihdantaan liittyvän asiantuntijatoiminnan ja välitystoiminnan harjoittamisen. Toimintojen rajoitukset tulee poistaa riippumatta siitä, mitä nimitystä kyseistä toimintaa harjoittavasta henkilöstä käytetään.

Direktiiviä sovelletaan myös itsenäisten elinkeinonharjoittajien toimintoihin muualla luokittelemattomissa yrityspalveluissa. Yksityinen työnvälitystoiminta, etsivätoimistot, turvallisuuspalvelut, PR-palvelut, mainostoimistot, yksityiseen elinkeinotoimintaan liittyvien tapahtumien järjestäminen, toimistopalveluihin erikoistuneet agentuuriliikkeet mukaanlukien mekaanisten ja elektronisten koneiden vuokraaminen sekä käännöspalvelut, liikeorganisaatioihin ja liikemenetelmiin liittyvä neuvonta, kirjallinen ja taiteellinen toiminta, arviointitoiminta vakuutusalaa lukuun ottamatta, tulkkauspalvelut sekä lehtileikepalvelut kuuluvat direktiivin soveltamisalaan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi antaa kiinteistönvälittäjille ja kiinteistöyhtiöille laajat mahdollisuudet kiinteistönhankintojen suorittamiseen. Tämä edellyttää kiinteistöjen hankintaa ulkomaalaisten ja ulkomaisten yhteisöjen osalta rajoittavan lainsäädännön muuttamista.

Vartioimisliikelain (83/237) 2 §:n mukaan lupa vartioimisliikkeen harjoittamiseen voidaan antaa vain Suomen kansalaiselle tai suomalaiselle yhteisölle. Direktiivi edellyttää lainsäädännön muuttamista tältä osin.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien henkilöasiakaspalvelualan toiminnoissa (ISIC pääryhmästä 85);

1. Ravintolat, kahvilat, baarit ja muut anniskelu- ja ruokailupaikat (ISIC ryhmä 852)

2. Hotellit, majatalot, leirintäalueet ja muut majoituspaikat (ISIC ryhmä 853) (68/367/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, itsenäisten ammatinharjoittajien henkilöasiakaspalvelualan toimintaan (ISIC pääryhmästä 85);

1. Ravintolat, kahvilat, baarit sekä muut anniskelu- ja ruokapaikat (ISIC ryhmä 852)

2. Hotellit, majatalot, leirintäalueet ja muut majoituspaikat (ISIC ryhmä 853) sovellettavista, siirtymätoimenpiteistä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (68/368/ETY)

Direktiivit eivät edellytä muutoksia Suomen lainsäädäntöön.

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä kesäkuuta 1975, toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi itsenäisten ammatinharjoittajien eri toiminnoissa (ISIC osastosta 01-85) ja erityisesti tällaista toimintaa koskevista siirtymätoimenpiteistä (75/368/ETY)

Direktiivillä poistetaan kansalaisuuteen perustuva syrjintä ja helpotetaan otsakkeessa mainittuja toimintoja harjoittavan elinkenonharjoittajan mahdollisuutta siirtyä harjoittamaan toimintaa toiseen jäsenvaltioon. Direktiiviä sovelletaan myös työntekijöihin. Siirtymätoimenpiteiden kohteena on, että niissä jäsenvaltioissa, joissa on määräyksiä kyseisiin toimintoihin ryhtymisestä, hyväksytään riittäväksi näytöksi kyseisiin toimintoihin ryhtymiselle asetettujen kelpoisuusehtojen täyttämisestä, että kyseinen henkilö on harjoittanut toimintaa jäsenvaltiossa, josta hän tulee, kohtuullisen ajan. Toiminnan harjoittamisesta ei ole saanut kulua liian pitkää aikaa, jotta voitaisiin olla varmoja siitä, että asianomaisen henkilön ammattipätevyys vastaa vastaanottajavaltion omilta kansalaisiltaan vaatimaa ammattitaitoa.

Patentteja ostavat ja toimilupia myyvät yritykset kuuluvat direktiivin soveltamisalaan. Insinöörikonsultointi, teollisuuden varainkäytön konsulttien tai patenttiasiamiesten toiminta eivät sen sijaan kuulu tämän direktiivin soveltamisalaan.

ISIC pääryhmän 73 toiminnot (viestintä: postipalvelut ja televiestintä) ovat yleensä osana julkisia posti- ja telepalveluja, jolloin useimmat pääryhmän toimintamuodoista eivät kuulu direktiivin soveltamisalaan. Mikäli kuitenkin toimintaa voidaan harjoittaa yksityisesti, kuuluu kyseinen toiminta tämän direktiivin soveltamisalaan.

Kuljetusvälineiden valmistuksen pääryhmästä (ISIC pääryhmästä 38) kuuluvat liitteessä luetellut toiminnot direktiivin soveltamisalaan.

Kuljetustoiminnot (ISIC pääryhmästä 71) yleensä kuuluvat ETA-sopimuksen liikennemääräysten soveltamisalaan. Tietyt kuljetusta tukevat ja avustavat toiminnat sekä matkatoimistojen toiminta kuuluvat kuitenkin direktiivin 82/470/ETY soveltamisalaan. Myös matkustajaliikenne moottoriajoneuvolla tapahtuvaa kuljettamista lukuun ottamatta sekä putkistoja pitkin tapahtuva nestemäisen hiilivedyn ja muiden nestemäisten kemikaalituotteiden siirtäminen (ryhmästä 719) kuuluvat tämän direktiivin soveltamisalaan. Kuljettamiseen liittyvistä toiminnoista ja seuraaviin ryhmiin kuuluvista muista kuin suoranaisista kuljetustoiminnoista makuu- ja ravintolavaunupalvelut, rautatiekaluston ylläpitäminen korjaamolla, rautatievaunujen peseminen, kaupunkien- ja esikaupunkien henkilöliikenteen kaluston ylläpito, maaseudun henkilöliikenteen kaluston ylläpito, tieliikennettä tukevat toimenpiteet ja sitä tukevien palvelujen ylläpito (muun muassa tiet, tunnelit, maksulliset sillat, tavaravarastot, pysäköintihallit, bussi ja raitiovaunuvarikot) sekä sisävesikuljetuksen yhteydessä harjoitettavat toiminnot (vesiväylien hoitaminen ja ylläpitäminen, sulkujen ja muiden rakennelmien ylläpitäminen, poijujen asettaminen ja niin edelleen) kuuluvat tämän direktiivin soveltamisalaan. Yhteisöpalveluista kirjastot, museot, kasvi- ja eläintieteelliset puutarhat kuuluvat direktiivin soveltamisalaan.

Direktiiviä sovelletaan virkistyspalveluista urheilutoimintoihin, peleihin sekä muualla luokittelemattomiin vapaa-ajantoimintoihin. Arpajais- ja muut vastaavat toiminnot kuuluvat usein joko suoraan tai julkisten toimielinten välityksellä yhteiskunnan hoitamiin toimintoihin tai ovat kiellettyjä, eivätkä siten kuulu direktiivin soveltamisalaan. Direktiiviä tulee kuitenkin soveltaa, mikäli toimintaa voidaan harjoittaa yksityisesti.

Turistioppaiden toimintaa harjoitetaan jäsenvaltioissa alueellisesti rajoitetussa muodossa ja yksityiskohtaisten säännösten mukaisesti, minkä vuoksi heidän toimintansa ei kuulu direktiivin soveltamisalaan. Poikkeuksena ovat kuitenkin matka- ja tulkkioppaat, joiden toimintaan direktiiviä sovelletaan.

Direktiivistä ei aiheudu tarvetta muuttaa Suomen lainsäädäntöä.

Neuvoston direktiivi, annettu 19 päivänä heinäkuuta 1982, toimenpiteistä sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi kampaamoalalla (82/489/ETY)

Direktiivistä ei aiheudu tarvetta muuttaa Suomen lainsäädäntöä.

J. Maatalous

Neuvoston direktiivi, annettu 2 päivänä huhtikuuta 1963, yksityiskohtaisista säännöksistä sijoittautumisvapauden toteuttamiseksi maataloudessa jäsenvaltion alueella keskeytymättä kahden vuoden ajan palkattuina maataloustyöntekijöinä työskennelleiden muiden jäsenvaltioiden kansalaisten osalta (63/261/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 2 päivänä huhtikuuta 1963, yksityiskohtaisista säännöksistä vapauden saavuttamiseksi sijoittautua hylätyille tai yli kahden vuoden ajan viljelemättömille maatiloille (63/262/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 14 päivänä joulukuuta 1964, yksityiskohtaisista säännöksistä palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamiseksi maataloudessa ja puutarhataloudessa (65/1/ ETY)

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1967, toisen jäsenvaltion alueelle maanviljelijöiksi sijoittautuneiden jäsenvaltion kansalaisten vapaudesta siirtyä maatilalta toiselle (67/530/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1967, maatalousmaan vuokrasopimuksia koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön soveltamisesta maanviljelijöihin, jotka ovat toisten jäsenvaltion kansalaisia (67/531/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1967, toiseen jäsenvaltioon maanviljelijöiksi sijoittautuneiden jäsenvaltion kansalaisten oikeudesta liittyä osuuskuntiin (67/532/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä lokakuuta 1967, yksityiskohtaisista säännöksistä metsänhoidon ja metsänhakkuun itsenäisten ammatinharjoittajien sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamiseksi (67/654/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 5 päivänä huhtikuuta 1968, jäsenvaltion alueelle sijoittautuneiden maanviljelijöiden, jotka ovat toisen jäsenvaltion kansalaisia, oikeudesta erimuotoisten luottojen saamiseen (68/192/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 20 päivänä joulukuuta 1968, maanviljelijöiksi toisen jäsenvaltion alueelle sijoittautuneiden jäsenvaltion kansalaisten oikeudesta saada erimuotoisia avustuksia (68/415/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä joulukuuta 1970, yksityiskohtaisista säännöksistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamiseksi maatalouden ja puutarhatalouden palveluja tarjoavien itsenäisten ammatinharjoittajien osalta (71/18/ETY)

Direktiivit velvoittavat saattamaan itsenäistä ammatinharjoittamista maataloudessa sääntelevän kansallisen lainsäädännön syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivit eivät edellytä lainsäädännön muutoksia Suomessa.

Muut vaikutukset

EY:n tutkintojen tunnustamista koskevan lainsäädännön voimaansaattamisen ei arvioida vaikuttavan Suomessa kielteisesti säänneltyjen tehtävien palvelukykyiseen, tehokkaaseen ja asianmukaiseen harjoittamiseen.

Tutkintojen tunnustamista ja ammatinharjoittamista koskeviin direktiiveihin sisältyy yleensä säännös, jonka mukaan hakijalle on annettava tutkinnon tunnustamista, kelpoisuutta tai muita kysymyksiä koskeva päätös tai ilmoitus määräajassa. Useimpien direktiivien täytäntöönpanosta ja soveltamista varten joudutaan määräämään toimivaltainen viranomainen, joka ottaa vastaan hakemuksia, tekee kelpoisuutta koskevia päätöksiä, tiedottaa henkilöille ja muille ETA-valtiolle ammatinharjoittamiseen ja tutkintojen tunnustamiseen liittyvistä asioista sekä osallistuu järjestelmän ylläpitämistä ja kehittämistä koskevaan ETA-hallintoon ja muuhun tarvittavaan kansainväliseen yhteistyöhön.

2 luku Sijoittautumisoikeus

31 artikla. ETA-sopimuksen 31 artikla vastaa Rooman sopimuksen 52 artiklaa. Sen ilmentämä sijoittautumisoikeus on yksi ETA-sopimuksen henkilöiden vapaata liikkumista koskevista perusperiaatteista. EY:n tuomioistuin on ratkaisuissaan (ks. muun muassa tapaukset 2/74, Reyners v. Belgia ja 33/74, Van Binsbergen v. Bestuur van de Bedrijfsverenigning voor de Metaalnijverheid) katsonut, että ETA-sopimuksen 31 artiklaa vastaavalla Rooman sopimuksen määräyksellä (52 artikla) on välitön oikeusvaikutus, joten siihen voidaan vedota suoraan kansallisissa tuomioistuimissa.

Artiklan 1 kohta merkitsee velvollisuutta saattaa elinkeino- ja ammattitoimintaa harjoittamaan halukkaat ETA-valtioiden kansalaiset elinkeinovapauden periaatteen osalta samaan asemaan kuin valtion omat kansalaiset. Toiminnan harjoittajaan ja harjoitettavaan toimintaan kohdistuvat syrjimättömyysperiaatteen vastaiset säännökset tulee poistaa. Myös syrjimättömyysperiaatetta loukkaavat hallinnolliset käytännöt on poistettava.

ETA-valtion kansalainen voi muuttaa toiseen ETA-valtioon harjoittamaan itsenäistä elinkeinotoimintaa (1 kohdan 1 alakohta). Sijoittautumisvapauden alaan kuuluu myös toiminta, jossa ETA-valtiossa päätoimipaikkaansa pitävä ETA-kansalainen perustaa kauppaedustajan liikkeen, sivuliikkeen tai tytäryhtiön toiseen ETA-valtioon ja harjoittaa toimintaa siellä tällä tavoin.

Sijoittautumisvapaus sisältää myös oikeuden vastaanottajavaltion lainsäädäntöä noudattaen perustaa ja johtaa yhtiöitä yhdenvertaisin ehdoin vastaanottajavaltion omiin kansalaisiin nähden. Tämän oikeuden toteuttamisen kannalta välttämätön varallisuuden siirtäminen jäsenvaltiosta toiseen tapahtuu pääomien vapaata liikkuvuutta koskevien määräysten mukaisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen voimassa olevaa lainsäädäntöä joudutaan muuttamaan syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi. Elinkeinon harjoittamisen oikeudesta annettua lakia tulee muuttaa siten, että ETA-valtioiden kansalaiset ja ETA-valtiosta Suomeen perustettava sivuliike saatetaan elinkeinovapauden suhteen yhdenvertaiseen asemaan Suomen kansalaisten ja suomalaisten sivuliikkeiden kanssa. Elinkeinoa tulee voida harjoittaa myös perustamalla suomalaisen lainsäädännön mukainen yhteisö ja laatimalla sen säännöt siten, että yhteisö saa niiden mukaan harjoittaa elinkeinoa. Syrjimättömyysperiaatteen voimaansaattaminen edellyttää myös kaivoslain, mannermaajalustalain, ydinenergialain (990/87), kalastuslain (286/82), sähkölain, vartioimisliikelain, liikkuvasta kaupasta annetun lain, teletoimintalain, kaapelilähetystoiminnasta annetun lain, ulkomaanliikenteen kauppa-alusluettelosta annetun lain (1707/91), ilmailulain (595/65) sekä painovapauslain, muuttamista. Merilakia on tarkistettava laivanisännistöyhtiön pääisäntää koskevan kansalaisuus- ja asuinpaikkavaatimuksen vuoksi. Lisäksi alusrekisterilain (211/27) säännöstä aluksen rekisteröintiedellytyksistä on mahdollisesti tarkistettava. Teletoimintalain muutosesitys sisältyy televiestintälainsäädännön muuttamisesta annettuun hallituksen esitykseen (HE 227/91 vp). Myös muista lainmuutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset. Muiden elinkeinojen osalta syrjimättömyysperiaate saatetaan voimaan asetustason muutoksin.

Liitesäännöstö

Sopimuksen 31 artiklan 2 kohdassa viitataan sopimuksen liitteisiin VII―XI, joissa Euroopan yhteisön voimassa oleva sijoittautumisoikeutta koskeva lainsäädäntö otetaan ETA-säännöiksi. Liitteessä VII mainittuja EY-säädöksiä on selostettu 30 artiklan perustelujen yhteydessä, koska liite VII koskee ensisijaisesti tutkintotodistusten tunnustamista. Vastaavasti selostetaan palveluja koskevia liitteitä IX―XI 36 artiklan perustelujen yhteydessä. Sijoittautumisoikeutta koskevassa liitteessä VIII mainitaan seuraavat EY-säädökset.

Yleinen toimintaohjelma palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamiseksi (EYVL N:o 002, 15.1.1962, s. 32)

ja

Yleinen toimintaohjelma sijoittautumisvapauden rajoitusten poistamiseksi (EYVL N:o 002, 15.1.1962, s. 36)

Kyseessä olevissa, Rooman sopimuksen 54 ja 63 artiklan nojalla annetuissa asiakirjoissa määritellään palvelujen tarjonnan vapauttamisen ja sijoittautumisvapauden toteuttamisen periaatteet ja aikataulut. EY:n lainsäädäntö kyseisillä aloilla perustuu lähtökohtaisesti näihin toimintaohjelmiin.

Neuvoston direktiivi, annettu 21 päivänä toukokuuta 1973, sijoittautumiseen ja palvelujen tarjoamiseen liittyvää jäsenvaltioiden kansalaisten liikkumista ja oleskelua yhteisön alueella koskevien rajoitusten poistamisesta (73/148/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on poistaa liikkumista ja oleskelua koskevat rajoitukset jäsenvaltioiden kansalaisilta, jotka haluavat sijoittautua toisen jäsenvaltion alueelle tai tarjota palveluja toisen jäsenvaltion alueella.

Direktiivin mukaan liikkumista ja oleskelua koskevat rajoitukset on poistettava jäsenvaltioiden kansalaisilta, jotka ovat sijoittautuneet tai haluavat sijoittautua toiseen jäsenvaltioon toimiakseen itsenäisinä ammatinharjoittajina tai jotka haluavat tarjota palveluja toisessa jäsenvaltiossa. Rajoitukset on poistettava lisäksi jäsenvaltioiden kansalaisilta, jotka haluavat mennä toiseen jäsenvaltioon vastaanottaakseen palveluja. Myös edellä mainittujen henkilöiden perheenjäseniltä sekä heidän huollettavina olevilta sukulaisiltaan on poistettava liikkumista ja oleskelua koskevat rajoitukset kansalaisuudesta riippumatta.

Direktiivissä on säännökset siitä, että jäsenvaltioiden on myönnettävä edellä mainituille henkilöille oikeus lähteä alueeltaan. Lisäksi direktiivissä on määräyksiä henkilötodistuksen ja passin myöntämisestä ja voimassaolosta sekä siitä, että poistumisviisumia ei saa vaatia.

Maahanpääsyn edellytyksenä jäsenvaltiot eivät saa vaatia muuta kuin henkilötodistuksen tai passin. Viisumia ei siis saa vaatia paitsi niiltä perheenjäseniltä, jotka eivät ole jonkin jäsenvaltion kansalaisia. Jäsenvaltioiden kansalaisille, jotka haluavat harjoittaa elikeinotoimintaa vastaanottajavaltion alueella tai perustaa yrityksen sinne toimiakseen siellä itsenäisinä elinkeinonharjoittajina, on pääsäännön mukaan myönnettävä pysyvä oleskeluoikeus. Direktiivi sisältää säännöksiä myös oleskeluluvan antamisesta, sen voimassaoloajan pituudesta ja alueellisesta kelpoisuudesta sekä oleskeluluvasta mahdollisesti perittävien maksujen suuruudesta.

Neuvoston direktiivi, annettu 17 päivänä joulukuuta 1975, jäsenvaltion kansalaisten oikeudesta jäädä toisen jäsenvaltion alueelle toimittuaan siellä itsenäisinä ammatinharjoittajina (75/34/ ETY)

Direktiivin tarkoituksena on antaa itsenäisinä ammatinharjoittajina toimineille toiminnan harjoittamisen päättymisen jälkeen samanlainen oikeus jäädä toiseen jäsenvaltioon kuin työntekijöille on annettu asetuksella N:o 1251/70.

Direktiiviä sovelletaan jäsenvaltioiden kansalaisiin, jotka ovat toimineet itsenäisinä ammatinharjoittajina toisen jäsenvaltion alueella ja jotka ovat saavuttaneet kyseisen jäsenvaltion lainsäädännössä säädetyn vanhuuseläkkeeseen oikeuttavan iän, tulleet pysyvästi työkyvyttömiksi tai siirtäneet toimintansa toiseen jäsenvaltioon asuen edelleen ensiksi mainitussa jäsenvaltiossa. Direktiivissä on lisäksi säädetty toiminnalle asetetut vähimmäisajat, jotta oikeus jäädä pysyvästi jäsenvaltion alueelle saavutettaisiin. Direktiiviä sovelletaan myös elinkeinonharjoittajien perheenjäseniin. Perheenjäsenten osalta direktiivissä viitataan direktiivin 73/148/ETY 1 artiklaan.

Direktiivi sisältää säännökset siitä, miten asumisen jatkuvuus todistetaan, minkälaiset poissaolot vaikuttavat asumisen jatkuvuuteen sekä milloin oikeutta voi ryhtyä käyttämään. Direktiivin mukaan henkilöillä, joilla on oikeus jäädä jäsenvaltion alueelle, on oikeus oleskelulupaan. Oleskeluluvasta, sen myöntämisestä, siitä mahdollisesti perittävistä maksuista sekä sen kelpoisuusalueesta ja raukeamisesta on tarkempia säännöksiä.

Direktiivin loppuartikloissa säädetään yhdenvertaisesta kohtelusta, jäsenvaltioiden muiden jäsenvaltioiden kansalaisille edullisempien säännösten ensisijaisuudesta suhteessa direktiivin säännöksiin sekä direktiivin säännöksistä poikkeamisesta.

EY-tuomioistuin on ratkaisussaan 68/89 (komissio v. Alankomaiden kuningaskunta) katsonut, että direktiivissä 73/148/ETY tarkoitetun jäsenvaltion kansalaisen pääsy toiseen jäsenvaltioon ei saa olla riippuvainen vaatimuksesta vastata rajaviranomaisen esittämiin kysymyksiin. Ehdoksi maahanpääsylle voidaan asettaa vain voimassaolevan henkilötodistuksen tai passin esittäminen. Rajaviranomaisilla ei siis ole oikeutta esittää esimerkiksi oleskelun kestoa tai henkilön rahavaroja koskevia kysymyksiä.

Neuvoston direktiivi, annettu 17 päivänä joulukuuta 1974, ulkomaalaisten liikkumista ja oleskelua koskevien yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen perustuvien erityistoimenpiteiden yhteensovittamisesta annetun direktiivin 64/221/ETY soveltamisalan laajentamisesta koskemaan niitä jäsenvaltion kansalaisia, jotka käyttävät oikeuttaan jäädä toisen jäsenvaltion alueelle toimittuaan siellä itsenäisinä ammatinharjoittajina (75/35/ETY)

Direktiivillä laajennetaan direktiivin 64/221/ETY soveltamisalaa siten, että se koskee myös direktiivin 75/34/ETY soveltamisalaan kuuluvia henkilöitä. Direktiivillä itsenäiset ammatinharjoittajat ja heidän perheenjäsenensä, jotka käyttävät oikeuttaan jäädä jäsenvaltion alueelle myös toiminnan päättymisen jälkeen, saatetaan samaan asemaan kuin työntekijät ovat direktiivin 64/221/ETY perusteella.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä kesäkuuta 1990, oleskeluoikeudesta (90/364/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on Rooman sopimuksen 3 artiklan c kohdassa ja 8 a artiklassa mainitun liikkumisvapauden turvaamiseksi yhdenmukaistaa kansalliset säännökset jäsenvaltioiden kansalaisten oikeudesta asua toisessa jäsenvaltiossa, kuitenkin siten, että oleskeluoikeuden saaneista ei aiheutuisi kohtuutonta rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion julkiselle taloudelle.

Direktiiviä sovelletaan sellaisiin jäsenvaltioiden kansalaisiin, joilla ei ole oleskeluoikeutta yhteisön oikeuden muiden säännösten mukaan, sekä heidän direktiivissä mainittuihin perheenjäseniinsä. Soveltamisen edellytyksenä on lisäksi se, että mainitut henkilöt kuuluvat sairausvakuutuksen piiriin kaikkien riskien varalta vastaanottavassa jäsenvaltiossa ja että heillä on riittävästi tuloja ja varoja, jotta he eivät joudu turvautumaan oleskeluaikanaan vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmään.

Direktiivin mukaan todisteeksi oleskeluoikeudesta on annettava asiakirja nimeltä "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa". Oleskeluluvan voimassaoloajasta, uudistamisesta ja sen antamisen perusteena olevista asiakirjoista on direktiivissä tarkempia säännöksiä. Jäsenvaltion kansalaisen puolisolla ja huollettavilla lapsilla on direktiivin mukaan oikeus ryhtyä palkattuun työhön tai toimia itsenäisinä ammatinharjoittajina koko jäsenvaltion alueella, vaikka he eivät olisi minkään jäsenvaltion kansalaisia. Direktiivi sisältää lisäksi säännöksen, jonka mukaan sen säännöksistä ei saa poiketa muutoin kuin yleisen järjestyksen, turvallisuuden sekä kansanterveyden perusteella. Oleskeluoikeus on direktiivin mukaan voimassa niin kauan kuin edunsaaja täyttää direktiivin 1 artiklassa säädetyt edellytykset.

Liitteessä VIII direktiivin 2 artiklassa olevat maininnat "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa" korvataan ilmaisulla "oleskelulupa", jolla viitataan myös EFTA-valtioiden kansalaisiin.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä kesäkuuta 1990, ammattitoimintansa lopettaneiden työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien oleskeluoikeudesta (90/365/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on myöntää oleskeluoikeus myös niille henkilöille, jotka ovat lopettaneet ammattitoimintansa, vaikka he eivät olisikaan käyttäneet liikkumisvapauttaan ollessaan työelämässä. Oleskeluoikeuden saaneista ei kuitenkaan tule aiheutua kohtuutonta rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion julkiselle taloudelle.

Direktiiviä sovelletaan sellaisiin jäsenvaltioiden kansalaisiin, jotka ovat olleet palkatussa työssä tai toimineet itsenäisinä ammatinharjoittajina, sekä heidän perheenjäseniinsä. Edellytyksenä on lisäksi, että mainitut henkilöt saavat työkyvyttömyys- tai varhaiseläkettä, vanhuusetuutta taikka työtapaturma- tai ammattitautieläkettä. Eläkkeen tai etuuden suuruuden tulee olla riittävä, jotta henkilö ei oleskeluaikanaan joudu turvautumaan vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmään. Henkilön tulee lisäksi kuulua sairausvakuutuksen piiriin kaikkien riskien varalta vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

Oikeus asettua toiseen jäsenvaltioon on myös oleskeluoikeuden saajan puolisolla ja huollettavilla jälkeläisillä sekä oleskeluoikeuden saajan ja hänen puolisonsa huollettavilla sukulaisilla ylenevässä polvessa.

Direktiivin mukaan todisteeksi oleskeluoikeudesta on annettava asiakirja nimeltä "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa", jonka voimassaoloajasta, uudistamisesta sekä antamisen perusteena olevista asiakirjoista on tarkempia määräyksiä. Direktiivi sisältää kiellon poiketa sen säännöksistä muutoin kuin yleisen järjestyksen ja turvallisuuden sekä kansanterveyden perusteella. Oleskeluoikeus on direktiivin mukaan voimassa niin kauan kuin edunsaaja täyttää sen 1 artiklassa säädetyt edellytykset.

Liitteessä VIII direktiivin 2 artiklassa olevat maininnat "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa" korvataan ilmaisulla "oleskelulupa", jolla viitataan myös EFTA-valtioiden kansalaisiin.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä kesäkuuta 1990, opiskelijoiden oleskeluoikeudesta (90/366/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on helpottaa ammatilliseen koulutukseen pääsyä siten, että opiskelijoille, jotka ovat jäsenvaltioiden kansalaisia, myönnetään oleskeluoikeus.

Direktiiviä sovelletaan jokaiseen opiskelijaan, joka on jäsenvaltion kansalainen, sekä hänen puolisoonsa ja huollettavina oleviin lapsiinsa. Edellytyksenä soveltamiselle on lisäksi se, että opiskelija osoittaa itsellään olevan riittävät varat, jotta hän ei joutuisi opiskeluaikanaan turvautumaan vastaanottavan valtion sosiaalihuoltojärjestelmään. Lisäksi edellytetään, että opiskelija on kirjoittautunut tunnustettuun oppilaitokseen osallistuakseen ammatilliseen koulutukseen ja että hän kuuluu sairausvakuutuksen piiriin kaikkien riskien varalta vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

Oleskeluoikeus on direktiivin mukaan rajoitettu opintojen kestoaikaan. Direktiivi sisältää säännökset todisteeksi oleskeluoikeudesta annettavasta oleskeluluvasta, sen voimassaoloajasta sekä siitä, mitä asiakirjoja luvan saamiseksi voidaan vaatia. Myös perheenjäsenelle, joka ei ole jäsenvaltion kansalainen, annettavasta vastaavasta asiakirjasta säädetään direktiivissä. Jäsenvaltion kansalaisen puolisolla ja huollettavilla lapsilla, joilla on oleskeluoikeus jonkin jäsenvaltion alueella, on direktiivin mukaan oikeus ryhtyä palkattuun työhön tai toimia itsenäisinä ammatinharjoittajina koko kyseisen jäsenvaltion alueella, myös siinä tapauksessa, että he eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia. Direktiivin säännöksistä ei saa poiketa muutoin kuin yleisen järjestyksen, turvallisuuden sekä kansanterveyden perusteella.

Direktiivi ei anna oleskeluoikeuden saaville opiskelijoille oikeutta vastaanottavan jäsenvaltion antamaan toimeentuloturvaan. Oleskeluoikeus on direktiivin mukaan voimassa niin kauan, kun edunsaaja täyttää sen 1 artiklassa olevat edellytykset.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 4 §:n mukaan ulkomaalaisella on maahan saapuessaan ja maassa oleskellessaan oltava koti- tai oleskelumaansa viranomaisen antama voimassa oleva passi. Ulkomaalaislain 8 §:n mukaan ulkomaalaisella on maahan saapuessaan ja maassa oleskellessaan oltava viisumi tai oleskelulupa, jollei Suomea velvoittavasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Oleskeluluvasta on tarkempia säännöksiä ulkomaalaislain 3 luvussa. Ulkomaalaislain 16 §:n 4 momentin mukaan ulkomaalaiselle, joka on oleskellut maassa yhtäjaksoisesti kahden vuoden ajan, myönnetään eräin poikkeuksin pysyvä oleskelulupa. Ulkomaalaislain 20 §:n mukaan ilman oleskelulupaa maahan saapuvalle voidaan myöntää oleskelulupa muun muassa silloin, kun oleskeluluvan epääminen olisi ilmeisen kohtuutonta. Lain perustelujen mukaan tällaisena tapauksena voitaisiin pitää sitä, että henkilö on hyväksytty opiskelemaan Suomessa olevaan oppilaitokseen. Automaattista oleskeluluvan myöntämistä lainkohta ei kuitenkaan merkitse. Oleskelulupa raukeaa ulkomaalaislain 22 §:n mukaan silloin, kun ulkomaalainen on ilmoittanut muuttavansa pois maasta tai kun hän on oleskellut kaksi vuotta maan ulkopuolella. Ulkomaalaislain 24 §:n mukaan Suomessa ansiotyöhön ryhtyvällä ulkomaalaisella on oltava työlupa. Työlupaa ei kuitenkaan vaadita lain 25 §:n mukaan oleskeluluvan saaneelta opiskelijalta osa-aikaiseen tai loma-aikana tehtävään työhön. Opiskelijan puolisoilta ja lapsilta työlupa sen sijaan vaaditaan. Passin, viisumin tai oleskeluluvan puuttuminen on rajaltakäännytysperuste ulkomaalaislain 37 §:n mukaan. Ilman vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa maassa oleskeleva ulkomaalainen voidaan ulkomaalaislain 40 §:n mukaan karkottaa maasta. Toistuvasti rikoksiin syyllistynyt voidaan karkottaa 40 §:n 3 kohdan nojalla. Lain 40 §:n 5 kohdan mukaan voidaan henkilö, jonka voidaan aikaisemman toimintansa perusteella tai muutoin perustellusti olettaa ryhtyvän sabotaasiin, vakoiluun, laittomaan tiedustelutoimintaan taikka Suomen suhteita vieraaseen valtioon vaarantavaan toimintaan, karkottaa maasta.

Sopimuksen 31 artiklan liitesäännöstön johdosta ulkomaalaislain oleskelu- ja työlupia koskevia säännöksiä on muutettava. Sopimuksen 31 artiklan liitesäännöstöstä ulkomaalaisen maassa oleskelua koskeviin säännöksiin aiheutuvista muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

32 artikla. Sopimuksen 32 artikla sisältää poikkeuksen sijoittautumisvapauden periaatteesta. Artiklan mukaan vapaus ei koske julkisen vallan käyttöön liittyvää toimintaa. EY:n tuomioistuin on ratkaisuissaan (ks. muun muassa tapaus 2/74, Reyners v. Belgia) tulkinnut julkisen vallan käsitettä rajoittavasti ja sille on annettu yhteisönoikeudellinen merkitys. Artiklan mukaan sijoittautumisvapauden ulkopuolelle jäävillä toiminnoilla tarkoitetaan julkisen vallan harjoittamisesta sinänsä tai pääosin koostuvia toimintoja. Kokonainen ammattitoiminto voidaan sulkea 31 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle, jos se sijoittautumisvapauden piiriin saatettuna voisi johtaa siihen, että toisen ETA-valtion kansalainen olisi mahdollisuus päästä asemaan, jossa harjoitetaan julkista valtaa.

Toimintoja, jotka voivat kuulua käsitteen alaisuuteen, ovat esimerkiksi itsenäisenä ammattina harjoitettavan julkisen notaarin toiminnot ja kuolintodistuksia kirjoittavien lääkäreiden ammatit.

ETA-sopimuksen 32 artikla ei aiheuta lainsäädännön muutostarvetta Suomessa.

33 artikla. Artiklan mukaan sijoittautumisoikeus ei rajoita syrjimättömyysperiaatteen vastaisenkaan kansallisen lainsäädännön soveltamista, jos ulkomaalaisten erityiskohtelu perustuu artiklassa esitettyihin syihin. Yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen liittyvillä syillä voidaan siten estää ETA-valtioiden kansalaisen maahanpääsy ja oleskelu. ETA-sopimuksen 33 artikla vastaa Rooman sopimuksen 56 artiklan 1 kohdan määräyksiä. Artiklaa sovelletaan yhdenmukaisesti työntekijöihin, elinkeinon- ja ammatinharjoittajiin sekä palveluiden tarjoajiin. Koska artikla merkitsee henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaatteen rajoittamista, on sitä EY:n tuomioistuimen käytännön mukaan tulkittava suppeasti (ks. esimerkiksi tapaus 41/74, van Duyn).

Tapauksessa 30/77 (Regina) EY:n tuomioistuin katsoi, että aiemmat rikostuomiot eivät sinänsä oikeuta asettamaan rajoituksia perustamissopimuksen 48 artiklan työntekijöille takaaman vapaan liikkumisen periaatteelle. Tuomioistuin totesi aikaisempien rikostuomioiden olevan ennemminkin osoitus henkilön aikaisemmasta käyttäytymisestä kuin olemassa olevasta uhasta yleistä järjestystä ja turvallisuutta kohtaan. Tapauksissa 115 ja 116/81 (Adoui ja Cornuaille) tuomioistuin meni vielä pitemmälle ja katsoi, ettei jäsenvaltion kansalaisen käyttäytymistä voida pitää uhkana yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle ja siis käyttäytymisenä, joka oikeuttaa valtion karkoittamaan tämän tai estämään hänen maahanpääsynsä, ellei valtio ole ryhtynyt todellisiin ja tehokkaisiin toimiin myös estääkseen omia kansalaisiaan käyttäytymästä vastaavalla tavalla.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 40 §:ssä on lueteltu perusteet, joiden nojalla ulkomaalainen voidaan karkottaa maasta. Säännöksen 1 kohdan mukaan ilman vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa maassa oleskeleva voidaan karkottaa. Toistuvasti rikoksiin syyllistynyt voidaan karkottaa 40 §:n 3 kohdan nojalla. Lain 40 §:n 5 kohdan mukaan voidaan se, jonka voidaan aikaisemman toimintansa perusteella tai muutoin perustellusti olettaa ryhtyvän sabotaasiin, vakoiluun, laittomaan tiedustelutoimintaan taikka Suomen suhteita vieraaseen valtioon vaarantavaan toimintaan, karkottaa maasta. Ulkomaalaisen maasta karkottamista koskevia säännöksiä on tarkistettava, jotta ne olisivat sopusoinnussa ETA-sopimuksen henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaatteiden kanssa.

Sopimuksen 33 artiklan johdosta ulkomaalaisten maasta karkottamista koskeviin säännöksiin aiheutuvista muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

34 artikla. Artiklan mukaan jonkin ETA-valtion lainsäädännön mukaisesti perustettu yhtiö rinnastetaan sijoittautumisvapauden osalta ETA-kansalaisiin. Rinnastamisen edellytyksenä on, että yhtiön sääntömääräinen kotipaikka, keskushallinto tai päätoimipaikka sijaitsee sopimuspuolten alueella.

Yhtiön käsite on artiklan 2 kohdan mukaan laaja. Sillä tarkoitetaan siviili- ja kauppaoikeudellisten yhtiöiden lisäksi osuustoiminnallisia yhtiöitä sekä muitakin yksityis- ja julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä lukuun ottamatta niitä, jotka eivät tavoittele voittoa. Artiklaa sovellettaessa yhtiöinä pidetään siten sellaisiakin yhteisöjä ja muita oikeuskelpoisia subjekteja, jotka eivät Suomen voimassa olevan oikeuden mukaan ole yhtiöitä.

Pöytäkirjassa 17 on määräykset sijoittautumisoikeuden edunsaajista, sopimuspuolten oikeudesta määrittää kantansa kolmannesta maasta tulevaan sijoittautumistoimintaan sekä menettelytavoista kiertämisen estämiseksi. Sijoittautumisoikeuden edunsaajat määritellään viittaamalla EY:n yleiseen toimintaohjelmaan sijoittautumisvapauden rajoitusten poistamiseksi. Toimintaohjelma on liitteen VIII nojalla osa ETA-sopimusta.

Jotta yritys, jolla on sääntömääräinen kotipaikka jäsenvaltiossa, saisi sijoittautumisoikeuden edun, on sillä oltava kotipaikan lisäksi tosiasialliset taloudelliset siteet johonkin jäsenvaltioon. Edun saaminen merkitsee edelleensijoittautumisoikeutta toisiin jäsenvaltioihin.

Tämä merkitsee sitä, että milloin yritys, jolla on emoyhtiö talousalueen ulkopuolella, on perustanut tytäryhtiön johonkin ETA-valtioon ja täyttää taloudellisen siteen vaatimuksen, saa tytäryhtiö ETA-sopimuksen 31 ja 34 artiklan perusteella sijoittautua edelleen yhteen tai useampaan ETA-valtioon.

ETA-sopimuksen 34 artikla ei estä sopimuspuolia antamasta lainsäädäntöä, jolla rajoitetaan kolmansien maiden pääsyä niiden markkinoille. Pöytäkirjan mukaan ETA-valtiot pyrkivät laatimaan asiasta yksityiskohtaiset ETA-säännöt. Sopimuspuolella on kuitenkin oikeus ryhtyä niiden kiertämisen estämiseksi tarvittaviin toimenpiteisiin.

Pöytäkirjan 2 kohdassa on määräykset sijoittautumisoikeuden edunsaajista. ETA-sopimuksen 34 artiklassa määritellään edellytykset, joiden vallitessa yhteisö kuuluu edunsaajiin.

35 artikla. Artiklassa viitataan 30 artiklan määräyksiin, jotka velvoittavat ETA-valtiossa hankitun ammattipätevyyden tunnustamiseen. Näiden, osittain myös sijoittautumisvapauteen liittyvien direktiivien perustelut ovat 30 artiklan kohdalla.

3 luku Palvelut

36―39 artikla. Sopimuksen 36 artiklan 1 kohdan mukaan sopimuspuolten alueella ei ole rajoituksia, jotka koskevat EY:n tai EFTAn jäsenvaltioon sijoittautuneiden kyseisten valtioiden kansalaisten oikeutta tarjota palveluja toisissa EY- tai EFTA-valtioissa oleville palvelujen vastaanottajille. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 59 artiklaa. Artiklan 2 kohdan mukaan EY:n eräitä palveluja koskeva lainsäädäntö otetaan ETA-säännöiksi (liitteet IX―XI). Kyseisiä aloja ovat vakuutustoiminta, pankkitoiminta, arvopaperikauppa, audiovisuaaliset palvelut ja telepalvelut. Sopimuksen 37 artiklassa on palvelujen määritelmä. Palveluihin kuuluu vastikkeellinen toiminta, siltä osin kuin sopimuksen tavaroiden, henkilöiden ja pääomien vapaata liikkuvuutta koskevat määräykset eivät koske sitä. Erityisesti palveluihin kuuluu teollinen, kaupallinen, käsityöläisen ja ammatin harjoittamiseen kuuluva toiminta. Palvelujen tarjoaja saa tilapäisesti harjoittaa toimintaansa jäsenvaltiossa, jossa palvelu tarjotaan, niillä edellytyksillä, jotka tämä valtio asettaa kansalaisilleen. Tällä ei kuitenkaan rajoiteta sijoittautumisoikeutta koskevien määräysten soveltamista. ETA-sopimuksen 37 artikla vastaa Rooman sopimuksen 60 artiklaa. Liikennepalveluihin sovelletaan 38 artiklan mukaan sopimuksen liikennettä koskevan luvun erityismääräyksiä. Tutkintotodistusten vastavuoroista tunnustamista sekä sijoittautumisoikeuden rajoituksia ja yhtiöitä koskevia ETA-sopimuksen määräyksiä (30 ja 32―34 artikla) sovelletaan 39 artiklan mukaan myös palvelujen tarjoamiseen.

Liitesäännöstö
Vakuutuspalvelut
Yleistä

Sopimuksen liitteen IX mukaan ETA-sääntöihin kuuluvat 17 EY:n vakuutusdirektiiviä ja direktiivin muutosta sekä komission liikennevakuutusta koskeva päätös. Direktiivien tarkoituksena on vapauttaa vakuutuspalvelujen tarjoaminen koko EY:n alueella ja osittain myös yhdenmukaistaa jäsenmaiden vakuutustoimintaa koskevaa lainsäädäntöä. Vakuutuksenottajien kannalta vakuutuspalvelujen tarjonnan vapauttaminen merkitsee valinnanmahdollisuuksien ja kilpailun lisääntymistä, mutta samalla kasvaa myös tarve vakuutusten sisällön tarkkaan selvittämiseen.

Vakuutusliikkeen aloittamisen ja harjoittamisen edellytyksiä koskevat yhteiset säännökset, jotka sisältyvät niin sanottuihin ensimmäisiin direktiiveihin, on hyväksytty vahinkovakuutuksessa vuonna 1973 ja henkivakuutuksessa vuonna 1979. Niin sanottujen toisten direktiivien säännökset vakuutuspalvelujen vapaasta tarjoamisesta on annettu vuonna 1988 vahinkovakuutuksen osalta ja vuonna 1990 henkivakuutuksen osalta. Vakuutuspalvelujen suora myyminen yhdestä jäsenvaltiosta toiseen ilman viimeksi mainitun antamaa toimilupaa on kuitenkin edelleen rajoitettua. Vahinkovakuutuksessa niin sanottujen suurten riskien vakuuttamiseen riittää yksi toimilupa koko EY:n alueella, kun taas pienten riskien osalta toimintavaltio voi asettaa toiminnan aloittamisen edellytykseksi antamansa luvan. Henkivakuutuksessa yli rajojen tapahtuva myynti ilman toimintavaltion antamaa lupaa on yleensä mahdollista vain sellaisissa tapauksissa, joissa vakuutuksenottaja oma-aloitteisesti ottaa yhteyttä vakuutusyhtiöön henkivakuutussopimuksen tekemiseksi.

Liitesäännöstöön kuuluu yhteensä 17 direktiiviä tai niiden muutosta. Ne ovat kuitenkin vielä välivaihe vakuutuspalvelujen tarjoamisen täydessä vapauttamisessa. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi EY:n komissio on tehnyt ehdotukset kolmanneksi vahinkovakuutusdirektiiviksi ja kolmanneksi henkivakuutusdirektiiviksi. Kolmansien direktiivien toteutuminen merkitsisi muun muassa sitä, että johonkin EY:n jäsenvaltioon perustettu vakuutusyhtiö voi kotimaassa saamansa toimiluvan perusteella tarjota vakuutuspalveluja koko EY:n alueella ja että yhtiön vakavaraisuuden valvonta kuuluu vain yhtiön kotivaltion viranomaisille. Koska näitä direktiivejä ei ole vielä hyväksytty EY:ssä, ne eivät sisälly ETA-sopimuksen liitesäännöstöön.

Sopimuksen liitteessä vakuutusdirektiivit on jaoteltu niiden luonteen mukaan vahinkovakuutus-, liikennevakuutus- ja henkivakuutusdirektiiveihin sekä muihin vakuutustoimintaa koskeviin direktiiveihin.

Vahinkovakuutusdirektiivit

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä helmikuuta 1964, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamisesta jälleenvakuutuksen ja edelleenvakuutuksen osalta (64/225/ETY; jäljempänä jälleenvakuutusdirektiivi)

Direktiivin tarkoituksena on jälleen- ja edelleenvakuutuspalvelujen tarjoamisen vapauden esteiden poistaminen. Direktiivissä lähdetään siitä, että jokaisen EY-jäsenvaltion on poistettava lainsäädännöstään jälleen- ja edelleenvakuutustoiminnan aloittamista ja harjoittamista koskevat rajoitukset, jos toisesta EY:n jäsenvaltiosta tulevalle vakuutusyritykselle asetetaan niissä sellaisia lisäehtoja, jotka eivät koske kotimaisia vakuutusyrityksiä. Direktiiviä sovelletaan paitsi pelkästään jälleenvakuutukseen erikoistuneisiin yrityksiin myös sellaisten vakuutusyritysten jälleenvakuutustoimintaan, jotka harjoittavat sekä ensi- että jälleenvakuutusta.

Ensimmäinen neuvoston direktiivi, annettu 24 päivänä heinäkuuta 1973, muun ensivakuutusliikkeen kuin henkivakuutusliikkeen aloittamista ja harjoittamista koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (73/239/ETY; jäljempänä ensimmäinen vahinkovakuutusdirektiivi)

Ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin tarkoituksena on muun ensivakuutusliikkeen kuin henkivakuutuksen aloittamisen ja harjoittamisen helpottaminen yhdenmukaistamalla EY:n jäsenvaltioiden lainsäädäntöä.

Direktiiviä sovelletaan sellaisiin ensivakuutusliikettä harjoittaviin vakuutusyrityksiin, joilla on toimipaikka jäsenvaltiossa tai jotka aikovat perustaa toimipaikan jäsenvaltioon. Direktiivi ei kuitenkaan koske henki- tai eläkevakuutusta eikä lakisääteiseen sosiaaliturvaan kuuluvaa vakuutusta kuten lakisääteistä tapaturmavakuutusta. Direktiivin soveltamisalan ulko- puolelle jää myös sellaisten keskinäisten vakuutusyhtiöiden ja vakuutusyhdistysten toiminta, joiden saama vuotuinen vakuutusmaksutulo ei ylitä yhtä miljoonaa ECUa eli noin 5,5 miljoonaa markkaa ja jotka muutoinkin täyttävät direktiivin 3 artiklassa asetetut ehdot.

Direktiivin II osaston säännöksiä sovelletaan sellaisiin vakuutusyrityksiin, joiden sääntömääräinen kotipaikka sijaitsee EY:n alueella. Jokaisen EY:n jäsenvaltion on vaadittava vakuutusyritykseltä toimilupa, jos yritys aikoo harjoittaa kyseisen jäsenvaltion alueella ensivakuutusliikettä. Toimilupa annetaan tiettyä vakuutusluokkaa varten. Vakuutusluokat on määritelty direktiivin liitteessä. Saadakseen toimiluvan vakuutusyrityksellä on muun muassa oltava vähimmäistakuurahasto, jonka määrä on harjoitettavien vakuutusluokkien mukaan vähintään 200 000―400 000 ECUa eli noin 1― 2 miljoonaa markkaa. Toimiluvan antamisen edellytykseksi ei saa asettaa talletteen tekemistä tai vakuuden asettamista. Toimiluvan myöntäminen ei liioin saa perustua tarveharkintaan. Lupa saadaan peruuttaa vain direktiivissä tarkoitetuissa tapauksissa. Toimilupavaatimus on voimassa myös silloin, kun EY:n jäsenvaltioon perustettu vakuutusyritys aikoo harjoittaa ensivakuutusliikettä toisessa jäsenvaltiossa sivukonttorin tai asioimiston muodossa. Tällöin toimintamaa ei kuitenkaan saa vaatia sinne muodostettavaksi uutta vähimmäistakuurahastoa.

Vakuutusyrityksen koko liiketoiminnan vakavaraisuuden valvonta kuuluu sen jäsenvaltion valvontaviranomaiselle, jossa yrityksellä on sääntömääräinen kotipaikka. Jos vakuutusyritys toimii muissakin jäsenvaltioissa, näiden maiden valvontaviranomaisten on annettava edellä mainitulle viranomaiselle valvontaa varten tarvittavat tiedot. Vakuutusyrityksen on muodostettava riittävä vakuutustekninen vastuuvelka jokaisessa jäsenvaltiossa, jossa sillä on toimintaa. Vastuuvelka on katettava, ja katteena olevien varojen on yleensä sijaittava toimintamaassa. Jäsenvaltiot saavat säännellä vakuutusyrityksen varojen valintaa vain siltä osin, kuin kysymys on vakuutusteknistä vastuuvelkaa vastaavista varoista tai yhtiön vakavaraisuuden säilyttämisestä. Sen jäsenvaltion, jonka alueella vakuutusyrityksellä on kotipaikka, on vaadittava yritystä muodostamaan koko sen liiketoimintaan nähden riittävä solvenssimarginaali. Siitä yksi kolmasosa muodostaa takuurahaston. Solvenssimarginaaliin luetaan paitsi osakepääoma myös muun muassa sellaiset rahastot ja varaukset, jotka eivät vastaa tiettyjä velvoitteita, sekä asianomaisten jäsenvaltioiden valvontaviranomaisten suostumuksella omaisuuden arvostuserot.

Direktiivin III osastoon sisältyvät säännökset niistä tapauksista, jolloin EY:n ulkopuolella kotipaikan omaava vakuutusyritys perustaa asioimiston tai sivukonttorin johonkin EY:n jäsenvaltioon. Vakuutusyritykseltä on tällöin vaadittava toimilupa. Direktiivissä on asetettu vähimmäisvaatimukset toimiluvan antamiselle. Jäsenvaltion on muun muassa vaadittava, että vakuutusyrityksellä on toimintamaassa varoja vähintään puolet takuurahaston vähimmäismäärästä ja että neljäsosa vähimmäismäärästä talletetaan vakuudeksi. Vakuutusyrityksen on niin ikään muodostettava vakuutustekninen vastuuvelka, ja sillä on oltava riittävä solvenssimarginaali.

Ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä on muutettu yhteensä kuudella direktiivillä.

Direktiivi 76/580/ETY sisältää muutoksen ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin 5 artiklassa olevaan laskentayksikön määritelmään.

Direktiivillä 84/641/ETY, jäljempänä turistiapudirektiivi, täydennetään ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä lisäämällä siihen yhtenä vakuutusluokkana niille henkilöille annettava apu, jotka joutuvat odottamattoman tapahtuman johdosta vaikeuksiin ollessaan matkoilla, poissa kotoaan tai poissa pysyvältä asuinpaikaltaan. Tällöin edellytetään, että avustamistoiminta perustuu sopimukseen, jonka mukaan apu on välittömästi asianomaisen henkilön saatavilla sopimuksessa määritellyissä tapauksissa ja olosuhteissa, ja että vastike (vakuutusmaksu) on maksettu etukäteen. Apu saattaa muodostua rahana tai luontoissuorituksena annettavien etuuksien tarjoamisesta. Direktiivissä tarkoitetuksi avustamistoimin-naksi ei kuitenkaan katsota esimerkiksi huoltoa tai kunnossapitoa eikä liioin tietyissä tapauksissa avun tarjoamista maantieajoneuvoa kohdanneen vahingon tai konevian johdosta.

Direktiivillä 87/343/ETY, jäljempänä luottovakuutusdirektiivi, muutetaan ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä korottamalla luotto- ja takausvakuutusliikettä harjoittavien vakuutusyritysten vakavaraisuusvaatimuksia. Vakuutusyritysten on muodostettava tätä toimintaa varten tasoitusvastuu, joka ei ole osa solvenssimarginaalia. Tasoitusvastuun vähimmäismäärän laskentamenetelmät sisältyvät direktiivin liitteeseen. Lisäksi direktiivillä korotetaan takuurahastoa koskeva vaatimus 400 000 ECUsta 1 400 000 ECUun eli noin kahdeksaan miljoonaan markkaan. Jäsenvaltioiden ei kuitenkaan ole pakko soveltaa uusia säännöksiä vakuutusyrityksiin, joiden luottovakuutusliikkeen laajuus ei ylitä direktiivissä säädettyä määrää.

Neuvoston direktiivi, annettu 22 päivänä kesäkuuta 1987, oikeusturvavakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (87/344/ETY; jäljempänä oikeusturvavakuutusdirektiivi)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa jäsenvaltioiden lainsäädäntöä siten, että vakuutuksenottajan ja vakuutuksenantajan väliset eturistiriidat oikeusturvavakuutuksessa voitaisiin mahdollisuuksien mukaan estää. Tällaisia eturistiriitoja saattaa syntyä esimerkiksi tilanteissa, joissa vakuutuksenottajan vastapuoli on myös ottanut vakuutuksensa samalta vakuutuksenantajalta tai joissa vakuutuksenottaja on ottanut muitakin vakuutuksia vakuutuksenantajalta.

Jäsenvaltioiden on muun muassa huolehdittava siitä, että oikeusturvavakuutuksen korvauskäsittelyä hoitavat henkilöt eivät vakuutusyrityksessä suorita vastaavia tehtäviä muiden vakuutusluokkien osalta tai että korvaustoiminnan hoito oikeusturvavakuutuksessa annetaan erilliselle oikeushenkilölle taikka että vakuutetulle myönnetään oikeus antaa etujensa puolustaminen asianajajalle tai, kansallisen lainsäädännön niin salliessa, muulle pätevälle henkilölle. Eturistiriitojen syntyessä vakuutetulla on aina oltava oikeus asianajajan valintaan. Direktiivillä myös muutetaan ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin liitteessä olevia säännöksiä liitännäisriskeistä.

Toinen neuvoston direktiivi, annettu 22 päivänä heinäkuuta 1988, muuta ensivakuutusta kuin henkivakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, säännöksistä, joilla helpotetaan palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä, sekä direktiivin 73/239/ETY muuttamisesta (88/357/ ETY; jäljempänä toinen vahinkovakuutusdirektiivi)

Toisen vahinkovakuutusdirektiivin tarkoituksena on vakuutuksenottajien valinnanmahdollisuuksien lisäämiseksi helpottaa sellaisten vakuutusyritysten, joiden sääntömääräinen kotipaikka on EY:n alueella, vakuutuspalvelujen tarjoamista muissa jäsenvaltioissa. Direktiivi täydentää ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä, ja sen keskeisen sisällön muodostavat säännökset, jotka koskevat vakuutuspalvelujen vapaaseen tarjontaan perustuvan toiminnan aloittamista, harjoittamista ja valvontaa.

Toisen vahinkovakuutusdirektiivin mukaan vakuutusyritys, jolla on sääntömääräinen kotipaikka jäsenvaltiossa, voi yhdessä jäsenvaltiossa sijaitsevasta toimipaikasta kattaa toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevan vahinkovakuutusriskin. Tällaisen vakuutuspalvelujen vapaan tarjonnan piiristä on kuitenkin suljettu pois muun muassa työtapaturmavakuutus, ydinvastuuvakuutus ja lääkevahinkovakuutus. Vakuutuspalvelujen vapaan tarjonnan vakuutusyritys voi aloittaa niin sanottujen suurten riskien osalta tehtyään siitä ilmoituksen sekä kotimaansa että riskin sijaintimaan eli toimintamaan valvontaviranomaisille. Jos vakuutuspalveluja aiotaan myydä jostakin kolmannesta jäsenvaltiosta sijaitsevasta asioimistosta tai sivukonttorista, ilmoitus tehdään myös tämän valtion valvontaviranomaisille.

Suuret riskit käsittäviksi vakuutuksiksi katsotaan muun muassa ilma-alusten ja laivojen kasko- ja vastuuvakuutukset sekä tavarankuljetusvakuutus ja yrityksille myönnettävät luotto- ja takausvakuutukset. Muissa esine- ja vastuuvakuutuksissa samoin kuin erilaisia taloudellisia tappioita kattavissa vakuutuksissa riski katsotaan suureksi edellyttäen, että vakuutuksenottaja täyttää vähintään kaksi seuraavista kolmesta kriteeristä:

― taseen loppusumma on vähintään 6,2 miljoonaa ECUa eli noin 34 miljoonaa markkaa;

― liikevaihto on vähintään 12,8 miljoonaa ECUa eli noin 70 miljoonaa markkaa;

― keskimääräinen työntekijöiden lukumäärä on 250.

Jos kysymys on konserniin kuuluvasta yhtiöstä, arvioinnissa käytetään koko konsernin lukuja. Edellä mainittuja kriteerejä sovelletaan vuoden 1993 alusta. Sitä ennen ovat voimassa kaksinkertaiset vaatimukset, jolloin esimerkiksi taseen loppusumman tulee olla vähintään 12,4 miljoonaa ECUa eli noin 68 miljoonaa markkaa.

Jäsenvaltio voi direktiivin mukaan saattaa luvanvaraiseksi muita eli niin sanottuja pieniä riskejä koskevan vakuutuspalvelujen vapaan tarjoamisen harjoittamisen alueellaan. Tällaisen toimintaluvan hakeminen on yksinkertaisempaa kuin toimipaikan perustamisen edellytyksenä olevan varsinaisen toimiluvan hakeminen. Pienten riskien osalta vakuutusyrityksen on toimintavaltiossa laskettava ja katettava siellä harjoitettavaa toimintaa koskeva vakuutustekninen vastuuvelka. Jäsenvaltio voi eräin rajoituksin ulottaa vakuutusehtojen ja maksuperusteiden vahvistamismenettelyn koskemaan tällaista toimintaa.

Direktiivissä on myös säädetty vakuutuspalvelujen vapaata tarjoamista harjoittavien yritysten toiminnan valvonnasta. Valvonta perustuu asianomaisten jäsenvaltioiden viranomaisten läheiseen yhteistyöhön. Direktiivillä muu- toinkin täydennetään ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin valvontasäännöksiä sen varmistamiseksi, että jäsenvaltioiden viranomaisilla on riittävät valtuudet ja keinot niiden alueelle sijoittautuneiden vakuutusyritysten valvontaan.

Lisäksi direktiiviin sisältyvät lainvalintasäännökset eli säännökset siitä, minkä valtion lakia sovelletaan vahinkovakuutussopimukseen, jolla on liittymiä useampaan kuin yhteen valtioon. Direktiiviin on myös lisätty säännökset pakollisista vakuutuksista. Pääsääntönä on, että pakollista vakuutusta koskevat sen jäsenvaltion erityissäännökset, joka määrännyt vakuutuksen ottamisen pakolliseksi. Vakuutusmaksuista perittävien välillisten verojen ja veronluonteisten maksujen osalta direktiivissä säädetään, että tällaiset verot ja maksut määräytyvät sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, jossa vakuutettava riski sijaitsee.

Neuvoston direktiivi, annettu 8 päivänä marraskuuta 1990, muuta ensivakuutusta kuin henkivakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta annettujen direktiivin 73/239/ETY ja direktiivin 88/357/ETY muuttamisesta erityisesti moottoriajoneuvojen vastuuvakuutuksen osalta (90/618/ ETY; jäljempänä neljäs liikennevakuutusdirektiivi)

Direktiivin tarkoituksena on vakuutuspalvelujen tarjoamisen helpottamiseksi muuttaa ensimmäistä ja toista vahinkovakuutusdirektiiviä seuraavasti:

Toisessa direktiivissä mainittuihin suuriin riskeihin luetaan myös liikennevakuutus ja autovakuutus edellyttäen, että vakuutuksenottajana on sanotussa direktiivissä tarkoitettu suuryritys. Liikennevakuutuksen vapaata tarjontaa harjoittavan vakuutusyrityksen on riskin sijaintimaassa eli toimintavaltiossa liityttävä kansallisen toimiston (liikennevakuutusyhdistys) ja kansallisen takuurahaston jäseneksi. Yrityksen on myös nimettävä korvaustoimen hoitamista varten toimintavaltioon edustaja, jolla on siellä pysyvä koti- tai toimipaikka. Jäsenvaltiot voivat säätää, että liikennevakuutuksen osalta vastuuvelka lasketaan ja katetaan toimintavaltion lainsäädännön mukaan myös suurten riskien ollessa kyseessä.

Direktiivillä myös täydennetään ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä säännöksillä, jotka koskevat kolmansista maista olevien yritysten EY:n alueella omistamia tytäryrityksiä. Jäsenvaltioiden viranomaisten on muun muassa ilmoitettava EY:n komissiolle tällaiselle tytäryritykselle annetusta toimiluvasta.

Ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin soveltamista koskevat erityismääräykset ETA-sopimuksen liitteessä

ETA-sopimuksen liitteessä IX annetaan ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin soveltamisesta eräitä täydentäviä määräyksiä. Direktiivin luetteloon yhtiömuodoista, joita voidaan käyttää perustettaessa vakuutusyritys jäsenvaltioon, lisätään määräykset EFTA-valtioiden osalta. Kukin sopimuspuoli voi tehdä kolmansien maiden kanssa sopimuksia, joilla poiketaan sivukonttoreita ja asioimistoja koskevista direktiivin 23 - 28 artiklan säännöksistä. Tällöin muiden ETA-valtioiden vakuutusyritykset eivät kuitenkaan saa joutua huonompaan asemaan kuin asianomaisten kolmansien maiden vakuutusyritykset.

Suomi, Norja ja Islanti saavat mahdollisuuden vuoden 1994 lopussa päättyvän siirtymäkauden järjestelyihin niiden vahinkovakuutusyritysten osalta, joilla ei ole mahdollisuuksia heti sopimuksen tullessa voimaan täyttää ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin pääomavaatimuksia. Näistä vakuutusyrityksistä on laadittava luettelo ennen sopimuksen voimaantuloa. Suomen osalta kysymys on osasta vakuutusyhdistyksiä, joita nykyisin koskee direktiivissä säädettyä huomattavasti alemmat pääomavaatimukset. Lisäksi annetaan määräykset direktiivin soveltamisesta kolmansien maiden vakuutusyrityksiä koskevissa kysymyksissä. Pääsääntönä on se, että yhdessä ETA-valtiossa kolmannesta maasta olevalle vakuutusyritykselle annettu toimilupa on direktiivissä tarkoitetulla tavalla voimassa kaikkialla Euroopan talousalueella.

Neuvoston direktiivi, annettu 24 päivänä heinäkuuta 1973, muun ensivakuutusliikkeen kuin henkivakuutusliikkeen sijoittautumisvapauden rajoitusten poistamisesta (73/240/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltion poistamaan muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin ja yrityksiin kohdistuvan syrjinnän, joka koskee muun ensivakuutusliikkeen kuin henkivakuutuksen aloittamista ja harjoittamista. Direktiivi täydentää samaan aikaan annettua ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä, ja sitä sovelletaan samat vakuutusluokat käsittävään vakuutusliikkeeseen.

Neuvoston direktiivi, annettu 30 päivänä toukokuuta 1978, yhteisön rinnakkaisvakuutusliikettä koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (78/473/ETY; jäljempänä rinnakkaisvakuutusdirektiivi)

Direktiivin tarkoituksena on helpottaa yhteisön rinnakkaisvakuutusliikkeen tehokasta harjoittamista. Direktiivi sisältää säännöksiä sellaista rinnakkaisvakuutustoimintaa koskevan lainsäädännön yhteensovittamisesta, joka kokonsa ja luonteensa puolesta todennäköisesti tulee kansainvälisen rinnakkaisvakuutusliikkeen piiriin. Jotta direktiiviä sovellettaisiin, edellytetään muun muassa, että riski sijaitsee yhteisössä, että johtavalla vakuutuksenantajalla on toimilupa ja että ainakin yksi rinnakkaisvakuuttajista osallistuu sopimukseen toisessa jäsenvaltiossa olevan toimipaikan kautta. Direktiiviin sisältyy vakuutusteknistä vastuuvelkaa, tilastojen pitämistä ja valvontaviranomaisten yhteistyötä koskevia säännöksiä. Direktiivin merkitys on olennaisesti vähentynyt toisen vahinkovakuutusdirektiivin tultua voimaan.

Liikennevakuutusdirektiivit

Neuvoston direktiivi, annettu 24 päivänä huhtikuuta 1972, moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (72/166/ETY; jäljempänä ensimmäinen liikennevakuutusdirektiivi)

Direktiivin tarkoituksena on jäsenvaltioiden liikennevakuutuslainsäädäntöä lähentämällä muun muassa helpottaa henkilöiden ja moottoriajoneuvojen vapaata liikkumista yhteisön alueella. Direktiivin mukaan jäsenvaltiot pidättyvät tarkastamasta sellaisten ajoneuvojen liikennevakuutuksia, joiden kotipaikka on toisten jäsenvaltioiden alueella. Tällainen rajatarkastusten lopettaminen edellytti niin sanottuun vihreän kortin järjestelmään kuuluvien kansallisten toimistojen takuusopimusta korvausvaatimusten käsittelystä. Direktiivissä myös velvoitetaan jokainen jäsenvaltio ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin sen varmistamiseksi, että siellä kotipaikan omaavilla moottoriajoneuvoilla on eräin poikkeuksin liikennevakuutus.

Direktiiviä on muutettu kolmella direktiivillä ja EY:n komissio on antanut yhden päätöksen sen soveltamisesta.

Direktiivillä 72/430/ETY tehdään EY:n laajenemisesta johtuva tekninen muutos ensimmäiseen liikennevakuutusdirektiiviin.

Toinen neuvoston direktiivi, annettu 30 päivänä joulukuuta 1983, moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (84/5/ETY; jäljempänä toinen liikennevakuutusdirektiivi)

Direktiivillä jatketaan ensimmäisellä liikennevakuutusdirektiivillä aloitettua jäsenvaltioiden liikennevakuutuslainsäädännön lähentämistä. Direktiivin mukaan liikennevakuutuksen on jokaisessa jäsenvaltiossa katettava sekä omaisuus- että henkilövahingot. Jäsenvaltioilla on oikeus asettaa liikennevakuutuksesta suoritettaville korvauksille enimmäismäärä. Henkilövahinkojen osalta vastuumäärän on kuitenkin oltava vähintään 350 000 ECUa eli noin 1,9 miljoonaa markkaa ja omaisuusvahinkojen osalta vähintään 100 000 ECUa eli noin 0,55 miljoonaa markkaa.

Direktiivin mukaan jokaisessa jäsenvaltiossa on oltava toimielin, joka maksaa korvaukset tuntemattomien tai vakuuttamattomien moottoriajoneuvojen aiheuttamista henkilövahingoista. Vahingonkärsineiden etujen turvaamiseksi jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että tietyt liikennevakuutuksenantajien vastuuta rajoittavat poikkeuslausekkeet katsotaan mitättömiksi. Lisäksi direktiivissä säädetään, että kuljettajan tai muun liikenneonnettomuudesta vastuussa olevan henkilön perheenjäsenille aiheutuneet vahingot on korvattava liikennevakuutuksesta samassa laajuudessa kuin muillekin kolmansille henkilöille aiheutuneet liikennevahingot.

Kolmas neuvoston direktiivi, annettu 14 päivänä toukokuuta 1990, moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (90/232/ETY; jäljempänä kolmas liikennevakuutusdirektiivi)

Kolmannen liikennevakuutusdirektiivin tarkoituksena on lähentää jäsenvaltioiden liikennevakuutuslainsäädäntöä vakuutusturvassa olevien erojen pienentämiseksi. Lisäksi tarkoituksena on yhtäläisen kohtelun takaaminen vahingonkärsineille siitä riippumatta, missä yhteisön alueella liikennevahinko on sattunut.

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot huolehtimaan siitä, että liikennevakuutuksesta korvataan myös kaikille matkustajille paitsi kuljettajalle aiheutuneet liikennevahingot. Jäsenvaltioiden on myös varmistettava, että jäsenvaltiossa otettu liikennevakuutus yhden vakuutusmaksun perusteella kattaa koko yhteisön alueen ja että tällöin vakuutuksesta suoritettava korvaus määräytyy joko vahingon sattumismaan lainsäädännön mukaan tai ajoneuvon kotipaikan lainsäädännön mukaan, jos viimeksi mainitun antama vakuutusturva on parempi. Lisäksi direktiivissä on säännöksiä, jotka koskevat toisessa liikennevakuutusdirektiivissä tarkoitetun toimielimen ensisijaista korvausvastuuta.

EY:n komission päätös ensimmäisen liikennevakuutusdirektiivin soveltamisesta

Komission päätöksen (91/323/ETY) mukaan jäsenvaltiot luopuvat 1 päivästä kesäkuuta 1991 lukien tarkastamasta sellaisten ajoneuvojen liikennevakuutuksia, joiden pysyvä kotipaikka on toisen jäsenvaltion Eurooppaan kuuluvalla alueella tai Unkarin, Tsekkoslovakian, Ruotsin, Suomen, Norjan, Itävallan tai Sveitsin alueella ja joita koskee vakuutuksenantajien kansallisten toimistojen 15 päivänä maaliskuuta 1991 tekemä monenkeskinen takuusopimus. Tämä komission päätös kumoaa ja korvaa komission vuosina 1972―1988 antamat yhdeksän päätöstä liikennevakuutusten rajatarkastusten lopettamisesta.

Henkivakuutusdirektiivit

Ensimmäinen neuvoston direktiivi, annettu 5 päivänä maaliskuuta 1979, henkivakuutuksen ensivakuutusliikkeen aloittamista ja harjoittamista koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (79/267/ETY; jäljempänä ensimmäinen henkivakuutusdirektiivi)

Ensimmäisen henkivakuutusdirektiivin tarkoituksena on henkivakuutusliikkeen aloittamisen ja harjoittamisen helpottamiseksi yhdenmukaistaa jäsenvaltioiden säännöksiä vakuutusliikkeen valvonnasta.

Direktiiviä sovelletaan paitsi henkivakuutukseen myös eläkevakuutukseen ja henkivakuutusyritysten myöntämiin muihin henkilövakuutuksiin kuten yksityiseen sairaus- ja tapaturmavakuutukseen. Lisäksi direktiiviä sovelletaan eräin edellytyksin myös tontiineihin, niin sanottuihin kapitalisaatiosopimuksiin ja eläkerahastojen hoitamiseen. Lakisääteistä sosiaalivakuutusta direktiivi koskee vain siltä osin, kuin yksityiset vakuutusyritykset hoitavat sitä omalla vastuullaan.

Henkivakuutusliikkeen aloittamisen edellytyksiä koskevat säännökset ovat samankaltaiset kuin ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin vastaavat säännökset. Henkivakuutusliikkeen harjoittaminen on siten säädettävä jokaisessa jäsenvaltiossa toimiluvan varaiseksi toiminnaksi. Jotta vakuutusyritys saisi toimiluvan, sillä on muun muassa oltava vähintään 800 000 ECUn eli noin 4,4 miljoonan markan suuruinen takuurahasto.

Direktiivin mukaan sekä henkivakuutusliikkeen että vahinkovakuutusliikkeen harjoittaminen samassa vakuutusyrityksessä on kiellettyä. Jos tällainen niin sanottu komposiittiyritys oli jo toiminnassa direktiivin julkistamisajankohtana, se kuitenkin saa tietyin edellytyksin jatkaa toimintaansa, jollei asianomainen jäsenvaltio muuta vaadi.

Henkivakuutusyritysten toiminnan valvonta on myös järjestetty samaan tapaan kuin vahinkovakuutusliikettä harjoittavien yritysten valvonta. Vastuu vakuutusyrityksen koko liiketoiminnan vakavaraisuuden tarkastamisesta kuuluu sen jäsenvaltion valvontaviranomaiselle, jossa vakuutusyrityksellä on sääntömääräinen kotipaikka. Vakuutusyrityksellä on oltava tässä jäsenvaltiossa yrityksen koko liiketoimintaan nähden riittävä solvenssimarginaali. Vakuutusyrityksellä on jokaisessa toimintamaassa oltava riittävä vakuutustekninen vastuuvelka. Tämä vastuuvelka on laskettava ja katettava toimintavaltion lainsäädännön mukaisesti.

Direktiiviin sisältyvät myös säännökset sellaisista asioimistoista ja sivukonttoreista, joita EY:n ulkopuolella kotipaikkansa omaavat vakuutusyritykset perustavat johonkin EY-jäsenvaltioon. Nämäkin säännökset vastaavat pitkälti ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä.

Toinen neuvoston direktiivi, annettu 8 päivänä marraskuuta 1990, henkivakuutuksen ensivakuutusliitettä koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, säännöksistä, joilla helpotetaan palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä sekä direktiivin 79/267/ETY muuttamisesta (90/619/ETY; jäljempänä toinen henkivakuutusdirektiivi)

Toisen henkivakuutusdirektiivin päätarkoituksena on helpottaa EY:n alueella kotipaikan omaavien vakuutusyritysten harjoittamaa vakuutuspalvelujen tarjoamista muissa jäsenvaltioissa. Direktiivillä täydennetään ensimmäistä henkivakuutusdirektiiviä ja annetaan säännökset vakuutuspalvelujen vapaasta tarjoamisesta.

Henkivakuutuspalvelujen vapaa tarjoaminen tarkoittaa yleensä sitä, että henkivakuutusyritys tekee jäsenvaltiossa olevasta toimipaikasta vakuutussopimuksen toisessa jäsenvaltiossa. Sen piiriin ei kuulu eläkerahastojen hoitaminen eikä lakisääteinen sosiaalivakuutus miltään osin.

Niin sanotun passiivisen tarjoamisen vakuutusyritys voi aloittaa ilmoitettuaan siitä sekä kotimaansa valvontaviranomaisille että sen jäsenvaltion (toimintavaltio) valvontaviranomaisille, jossa palveluja aiotaan tarjota. Ilmoitus tehdään myös kolmannessa EY-jäsenvaltiossa sijaitsevan asioimiston tai sivukonttorin valvontaviranomaisille, jos vakuutuspalveluja aiotaan myydä sieltä käsin. Passiivisella tarjoamisella tarkoitetaan toimintaa, jossa vakuutuksenottaja oma-aloitteisesti kääntyy vakuutusyrityksen puoleen vakuutussopimuksen tekemiseksi. Passiivinen tarjoaminen sisältää sen, että vakuutusyritys voi mainostaa toimintavaltion sanomalehdissä ja muissa joukkoviestimissä, mutta se ei voi ottaa vakuutuksenottajaan yhteyttä esimerkiksi lähettämällä hänelle henkilökohtaisesti osoitetun tarjouskirjeen.

Toimintavaltio voi säätää henkivakuutuspalvelujen vapaan tarjoamisen luvanvaraiseksi, kun kysymys on muusta eli niin sanotusta aktiivisesta tarjoamisesta. Tällaisen toimintaluvan saaminen on, kuten vahinkovakuutuksessakin, yksinkertaisempaa kuin sellaisen toimiluvan saaminen, joka vaaditaan toimipaikkaa perustettaessa.

Kun vakuutuspalvelujen vapaa tarjoaminen on toimintavaltiossa luvanvaraista, vakuutustekninen vastuuvelka on laskettava ja katettava sen lainsäädännön mukaisesti. Tällöin myös henkivakuutuksen takaisinostoon, vapaakirjaan ja lisäetujen antamiseen vakuutetuille sovelletaan toimintavaltion lainsäädäntöä.

Toimintavaltio voi säätää, että vakuutuspalvelujen vapaata tarjoamista harjoittavan yrityksen on haettava sen valvontaviranomaisen vahvistus vakuutuksen ehdoille ja maksuille, kun kysymys on aktiivisesta tarjoamisesta. Tämä kuitenkin edellyttää, ettei vakuutusyrityksen kotivaltion lainsäädäntö anna vakuutuksenottajille riittävää suojaa.

Vakuutuspalvelujen vapaan tarjoamisen osalta on direktiivissä myös säännöksiä toiminnan valvonnasta, ensimmäisessä direktiivissä tarkoitetuista komposiittiyrityksistä sekä vakuutuksenottajan oikeudesta peruuttaa vakuutussopimuksensa.

Lisäksi direktiivillä täydennetään ensimmäistä henkivakuutusdirektiiviä lainvalintaa, vakuutuskannan luovuttamista ja kolmansien maiden vakuutusyrityksiä koskevilla säännöksillä.

Henkivakuutusdirektiivien soveltamista koskevat erityismääräykset ETA-sopimuksen liitteessä

ETA-sopimuksen liitteessä IX annetaan eräitä täydentäviä määräyksiä henkivakuutusdirektiivien soveltamisesta. Suomen kannalta erityisen tärkeä on pelkästään maatamme koskeva määräys siitä, etteivät henkivakuutusdirektiivit koske työntekijäin eläkelaissa ja siihen liittyvässä lainsäädännössä tarkoitettua eläkevakuutusyhtiöiden toimintaa. Suomi ei kuitenkaan saa syrjiä muiden ETA-valtioiden kansalaisia tai yhtiöitä, kun kysymys on sanottua toimintaa Suomessa harjoittavien vakuutusyhtiöiden perustamisesta tai omistamisesta.

Ensimmäisessä henkivakuutusdirektiivissä olevaa luetteloa sallituista yhtiömuodoista täydennetään, kuten vahinkovakuutuksessakin, EFTA-valtioita koskevilla määräyksillä. Kolmansien maiden kanssa tehtäviin sopimuksiin ja näiden maiden vakuutusyrityksiin sovelletaan samoja täydentäviä määräyksiä kuin vahinkovakuutuksessa.

Muut vakuutustoimintaa koskevat direktiivit

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä joulukuuta 1976, toimenpiteistä sijoittautumisvapauden sekä palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi vakuutusasiamiesten ja vakuutuksenvälittäjien (ISIC ryhmästä 360) toiminnassa, sekä erityisesti kyseistä toimintaa koskevista siirtymätoimenpiteistä (77/92/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on helpottaa yhdessä jäsenvaltiossa toimivien vakuutusasiamiesten ja vakuutuksenvälittäjien mahdollisuuksia toiminnan aloittamiseen toisessa jäsenvaltiossa. Direktiivissä säädetään siitä, kuinka kauan ja millaisessa asemassa vakuutusasiamiehen tai vakuutuksenvälittäjän on tullut toimia kotimaassaan, jotta muun jäsenvaltion on hyväksyttävä hänet kelpoiseksi toimimaan vastaavissa tehtävissä tässä jäsenvaltiossa. Direktiivi myös velvoittaa jokaisen jäsenvaltion nimeämään viranomaisen tai toimielimen, joka antaa asianomaiselle hänen kotimaassaan todistuksen kelpoisuusvaatimusten täyttämisestä.

Sen sijaan direktiivissä ei säädetä vakuutusasiamiesten tai vakuutuksenvälittäjien toiminnan aloittamista ja harjoittamista koskevien vaatimusten yhteensovittamisesta eikä esimerkiksi tutkintojen vastavuoroisesta tunnustamisesta. Näin ollen direktiivi ei velvoita jäsenvaltioita saattamaan toimintaa erityisen sääntelyn alaiseksi, joskin EY:ssä on äskettäin hyväksytty tätä asiaa koskeva suositus.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve
Vakuutusyhtiölaki

Vakuutusliikkeen harjoittamisen kannalta sopimuksen päätarkoituksena on sijoittautumisoikeutta ja palvelujen vapaata tarjoamista koskevien rajoitusten poistaminen kaikkialla Euroopan talousalueella samassa laajuudessa, kuin se on jo tapahtunut tai säädetty tapahtuvaksi EY:n jäsenvaltioissa. Tämä vaatii useita muutoksia kotimaisten vakuutusyhtiöiden toimintaa sääntelevän vakuutusyhtiölain säännöksiin.

Oikeutta vakuutusyhtiön perustamiseen on laajennettava siten, että perustajana voivat toimia Suomen kansalaisten ja suomalaisten yhtiöiden lisäksi muidenkin ETA-valtioiden kansalaiset ja yhtiöt. Vastaavasti oikeus toimia vakuutusyhtiön hallituksen jäsenenä tai toimitusjohtajana on laajennettava koskemaan myös muiden ETA-valtioiden kansalaisia. Vakuutusyhtiölaista on samaten poistettava rajoitukset, jotka koskevat ulkomaalaisen oikeutta omistaa vakuutusyhtiön osakkeita ja takuuosuuksia sekä käyttää päätösvaltaa yhtiökokouksessa.

Vakuutusyhtiölain toimintapääomaa koskevat säännökset on uudistettava suomalaisten vakuutusyhtiöiden kilpailumahdollisuuksien turvaamiseksi ja lainsäädäntömme yhdenmukaistamiseksi EY:n vahinkovakuutus- ja henkivakuutusdirektiivien kanssa. Uudet säännökset eivät yleensä vaadi suomalaisilta vakuutusyhtiöiltä poikkeusjärjestelyjä niihin sopeutumiseksi, koska yhtiöiden nykyinen vakavaraisuus yleensä ylittää EY:ssä vaaditun minimin.

Vakuutusyhtiön oikeutta omistaa vieraalla toimialalla olevan yrityksen osakkeita tai muita osuuksia on korotettava nykyisestä 20 prosentista. Pääsääntönä olisi, ettei vakuutusyhtiöillä saa olla määräämisvaltaa vieraalla toimialalla olevissa yrityksissä.

Kotimaiselle vakuutusyhtiölle on annettava oikeus luovuttaa vakuutusdirektiiveissä tarkoitetuissa tapauksissa vakuutuskantansa tai sen osa ulkomaiselle vakuutusyhtiölle, ja nykyistä laajemmin on säänneltävä myös mahdollisuudesta vakuutuskannan vastaanottamiseen ulkomaiselta vakuutusyhtiöltä.

ETA-sopimuksen vaatiman, eri jäsenvaltioissa toteutettavan sääntelyn seurauksena vakuutusyhtiöiden mahdollisuudet tarjota vakuutuspalveluja kotimaansa ulkopuolella muissa ETA-valtioissa helpottuvat merkittävästi. Tällöin vakuutustoiminnan valvonnan asianmukainen järjestäminen edellyttää, kuten direktiiveissäkin on säädetty, valvontaviranomaisten tiivistävän yhteistyötään. Tästä syystä vakuutusyhtiölain valvontasäännöksiä on eräiltä osin uudistettava.

Ulkomaisten vakuutusyhtiöiden toiminnasta Suomessa annettu laki

Ulkomaisten vakuutusyhtiöiden toiminnasta Suomessa annettua lakia (635/89) sovelletaan edustuston muodossa harjoitettavaan ensivakuutustoimintaan. Lakiin on pääasiassa tehtävä sellaisia uudistuksia, jotka soveltuvin osin vastaavat edellä selostettuja vakuutusyhtiölain muutostarpeita.

Kun kotimaisten vakuutusyhtiöiden toimintapääomaa koskevia säännöksiä muutetaan, joudutaan myös selvittämään, onko ulkomaisten vakuutusyhtiöiden pääomavaatimuksia tarkistettava. Tämä johtuu Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) hyväksymistä vakuutustoiminnan periaatteista, joita Suomi on sitoutunut noudattamaan. Näiden periaatteiden mukaan ulkomaisille vakuutusyhtiöille ei nimittäin saa kokonaisuutena asettaa ankarampia taloudellisia rasituksia kuin kotimaisille.

Vaatimus vakuuden asettamisesta Suomessa harjoitettavaa toimintaa varten on poistettava muista ETA-valtioista tulevilta vakuutusyhtiöiltä. Säännöksiä valvonnasta, vakuutuskannan luovuttamisesta ja oikeudesta omistaa vieraalla toimialalla olevia yrityksiä on myös muutettava.

Vakuutuspalvelujen vapaata tarjoamista koskeva laki.

Toisen vahinkovakuutusdirektiivin, toisen henkivakuutusdirektiivin ja neljännen liikennevakuutusdirektiivin vaatimusten vuoksi Suomessa on saatettava voimaan vakuutuspalvelujen vapaata tarjoamista koskevat säännökset. Tämä olisi tarkoituksenmukaista toteuttaa säätämällä asiasta erillinen laki. Se koskisi sellaisten ulkomaisten vakuutusyhtiöiden, joiden kotipaikka on ETA-valtiossa, ulkomaisesta toimipaikasta käsin Suomessa harjoittamaa vakuutuspalvelujen tarjoamista.

Tällainen ulkomainen ETA-vakuutusyhtiö voisi ulkomaisesta toimipaikasta käsin kattaa Suomessa sijaitsevan vahinkovakuutusriskin tai tehdä henkivakuutussopimuksen Suomessa vakinaisesti asuvan luonnollisen henkilön tai täällä toimivan oikeushenkilön kanssa. Vahinkovakuutusyhtiö voisi aloittaa vakuutuspalvelujen vapaan tarjoamisen edellä selostettujen suurten vahinkovakuutusriskien osalta ilmoitettuaan siitä sosiaali- ja terveysministeriölle. Sama ilmoitusmenettely koskisi henkivakuutusyhtiöiden harjoittamaa passiivista tarjoamista. Sen sijaan henkivakuutusten aktiivisen tarjoamisen ja pieniä riskejä koskevan vahinkovakuutustoiminnan aloittamisen edellytyksenä olisi se, että vakuutusyhtiö on saanut ministeriöltä toimintaluvan.

Ulkomaisen ETA-vakuutusyhtiön harjoittamaa vakuutuspalvelujen vapaata tarjoamista valvoisi sosiaali- ja terveysministeriö yhteistyössä yhtiön kotimaan viranomaisten ja ulkomaisen toimipaikan sijaintivaltion viranomaisten kanssa. Kun vakuutuspalvelujen vapaa tarjoaminen vaatii toimintaluvan, vastuuvelan laskemisessa ja sen katteena olevien varojen sijoittamisessa noudatettaisiin Suomen lainsäädäntöä ja ministeriön vahvistamia perusteita. Lisäksi henkivakuutusyhtiöiden olisi noudatettava ministeriön vahvistamia henkivakuutustoiminnan perusteita.

Vakuutuspalvelujen vapaa tarjonta ei kuitenkaan koskisi lakisääteistä tapaturma- ja potilasvakuutusta, ydinvastuu- ja lääkevahinkovakuutusta eikä lakisääteistä eläkevakuutusta. Näiden vakuutuslajien harjoittaminen vaatisi siten myös vastaisuudessa varsinaisen toimiluvan ja toimipaikan perustamisen Suomeen.

Vakuutusyhdistyslaki

Vahinkovakuutusdirektiivit koskevat sellaisia vakuutusyhdistyksiä, joiden vuotuinen vakuutusmaksutulo ylittää miljoona ECUa eli noin 5,5 miljoonaa markkaa. Tästä syystä vakuutusyhdistyslakiin on tehtävä muutoksia näiden suurten vakuutusyhdistysten osalta. Erityisesti muutostarve koskee vakavaraisuusvaatimuksia. Säännökset toimintapääomasta sekä vastuuvelan kattamisesta puuttuvat nykyisestä laista. Puute on korjattava, ja samalla pääomavaatimusten tasoa on korotettava samaksi kuin vahinkovakuutusyhtiöillä. Pääomavaatimuksia korotetaan myös pienten eli sellaisten vakuutusyhdistysten osalta, joiden vakuutusmaksutulo on enintään miljoona ECUa, jotta ne voisivat ajoissa varautua direktiivien vaatimuksiin.

Lisäksi vakuutusyhdistyksen perustamista ja sen hallintoon osallistumista koskevat säännökset on muutettava siten, että muiden ETA-valtioiden kansalaiset asetetaan samaan asemaan kuin Suomen kansalaiset. Niin ikään on muutettava säännöksiä, jotka koskevat vakuutusyhdistysten oikeutta omistaa vieraalla toimialalla olevien yritysten osakkeita tai muita osuuksia. Vakuutusyhdistystoiminnan paikallisesta luonteesta johtuu, etteivät vakuutusyhdistykset saa toimia maamme rajojen ulkopuolella. Tästä syystä vakuutusyhdistyslakiin ei tarvitse tehdä eräitä sellaisia muutoksia, jotka ovat välttämättömiä vakuutusyhtiölain osalta.

Liikennevakuutuslaki

Ensimmäinen ja toinen liikennevakuutusdirektiivi eivät aiheuta muutostarpeita Suomen liikennevakuutuslainsäädäntöön. Näiden direktiivien vaatimukset on Suomessa toteutettu vihreän kortin järjestelmään liittyen vuonna 1973 tehdyllä, silloisten yhteisömaiden ja muun muassa Pohjoismaiden välisellä sopimuksella.

Sen sijaan kolmannen liikennevakuutusdirektiivin säännökset vaativat muutoksia liikennevakuutuslakiin. Suomessa annetun liikennevakuutuksen on oltava voimassa kaikkialla Euroopan talousalueella yhden vakuutusmaksun perusteella. Lisäksi lakiin on sisällytettävä säännös paremman vakuutusturvan periaatteesta. Tämä tarkoittaa sitä, että liikennevahingon korvaus maksetaan ajoneuvon kotipaikan tai vahingon sattumismaan korvaussäännösten perusteella sen mukaan, kumpi johtaa parempaan korvaukseen.

Vahinkovakuutusdirektiivien vaatimusten johdosta liikennevakuutuslain toimilupasäännöksiä on muutettava siten, että tarveharkintaperiaate poistetaan ja että ulkomaisille vakuutusyhtiöille annetaan mahdollisuus harjoittaa liikennevakuutusta Suomessa tänne perustetun edustuston kautta.

Neljännen liikennevakuutusdirektiivin säännökset palvelujen vapaasta tarjoamisesta vaativat myös liikennevakuutuslakiin tehtäväksi eräitä muutoksia. Lakiin on sisällytettävä säännökset maahamme liikennevakuutuksia tarjoavien ulkomaisten ETA-vakuutusyhtiöiden velvollisuudesta liittyä liikennevakuutusyhdistyksen eli kansallisen toimiston ja takuurahaston jäseneksi sekä osallistumisesta sen kustannuksiin. Liikennevakuutuslaissa on lisäksi säädettävä tällaisen vakuutusyhtiön velvollisuudesta nimittää Suomeen edustaja eli korvausasiamies, jonka on huolehdittava korvausvaatimusten käsittelyn ja korvausten maksamisen asianmukaisesta järjestämisestä.

Lisäksi direktiivi edellyttää, että liikennevakuutusmaksujen vahvistamismenettely poistetaan suurten riskien osalta eli silloin, kun vakuutuksenottajana on toisessa vahinkovakuutusdirektiivissä tarkoitettu suuryritys.

Muut muutostarpeet

Sopimuksen liitteessä olevat määräykset henkivakuutusdirektiivien soveltamisesta vaativat muutoksia lakisääteistä työeläkevakuutusliikettä harjoittavien vakuutusyhtiöiden toimintaan. Sen lisäksi, että vakuutusyhtiölakia on muutettava edellä selostetulla tavalla, työntekijäin eläkelakiin (395/61) on tehtävä muutos. Jotta soveltamismääräyksiä voidaan noudattaa selkeällä ja tarkoituksenmukaisella tavalla, lakisääteistä työeläkevakuutusliikettä harjoittavien vakuutusyhtiöiden on keskityttävä pelkästään tähän toimintaan. Toisin sanoen tällainen vakuutusyhtiö ei enää tulevaisuudessa saa harjoittaa vapaamuotoista tai yksilöllistä eläkevakuutusta eikä lainkaan henkivakuutusta. Tämän toteuttamiseksi asianomaisille vakuutusyhtiöille olisi annettava riittävä siirtymäaika.

Potilasvahinkolain (585/86) toimilupasäännöksiä on muutettava siten, että muista ETA-valtioista olevilla vakuutusyhtiöillä on oikeus harjoittaa potilasvakuutusta samoin edellytyksin kuin kotimaisilla.

Toisen vahinkovakuutusdirektiivin ja toisen henkivakuutusdirektiivin johdosta on annettava säännökset sellaisiin vakuutussopimuksiin sovellettavasta laista, joilla on liittymiä useampaan kuin yhteen jäsenvaltioon. Lainvalintasäännöistä annetaan erillinen hallituksen esitys.

Toisen vahinkovakuutusdirektiivin 25 artiklan mukaan vakuutuspalvelujen vapaan tarjoamisen perusteella tehtyihin vakuutussopimuksiin sovelletaan riskin sijaintivaltion eli toimintavaltion säännöksiä välillisistä veroista ja veronluonteisista maksuista. Eräistä vakuutusmaksuista suoritettavasta verosta annettua lakia (664/66) olisi muutettava, jotta niin sanotun vakuutusmaksuveron suorittamisvelvollisuus palvelujen vapaan tarjoamisen perusteella tehdyistä vahinkovakuutussopimuksista kuuluisi, kuten muidenkin Suomessa myytävien vahinkovakuutusten osalta, vakuutuksenantajalle eikä vakuutuksenottajalle. Niin ikään palosuojelumaksusta annettua lakia (586/46) olisi muutettava, jotta palovakuutuksia ulkomailta käsin Suomeen myyvien ulkomaisten ETA-vakuutusyhtiöiden olisi suoritettava palosuojelumaksu kuten Suomeen toimipaikkansa perustaneiden vakuutusyhtiöiden.

Pankit ja muut luottolaitokset

Pankkeja ja muita luottolaitoksia koskevan ETA-sopimuksen liitesäännöstön tarkoituksena on sellainen luottolaitosten perustamiseen, liiketoiminnan aloittamiseen ja harjoittamiseen liittyvien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhdenmukaistaminen, joka riittää takaamaan toimiluvan ja valvontajärjestelmien vastavuoroisen tunnustamisen ja joka johtaa yhteen kaikkialla Euroopan talousalueella voimassa olevaan toimilupaan ja kotivaltiovalvontaan. Keskeisiä tässä suhteessa ovat säännökset luottolaitosten perustamisedellytyksistä, palvelujen tarjoamisesta, omista varoista, vakavaraisuussuhteesta, konsolidoidusta valvonnasta ja vuosi- sekä konsernitilinpäätöksestä.

Yhden yhtenäisen toimiluvan vastavuoroinen tunnustaminen oikeuttaa kotivaltiossaan toimiluvan saaneen luottolaitoksen harjoittamaan jotain tai kaikkia vastavuoroisesti hyväksyttyjä toimintoja perustamalla sivukonttoreita alueelle tai tarjoamalla palveluja muulla tavoin toisissa valtioissa.

Kotivaltion viranomaisten tehtävänä on huolehtia luottolaitoksen rahoitusrakenteen terveenä säilymisestä ja vakavaraisuudesta. Vastuu maksuvalmiuden ja maan rahapolitiikan noudattamisesta on sijaintivaltion viranomaisilla.

Toimiluvan vastavuoroisen tunnustamisen edellytyksenä on myös toimiluvan myöntämisen ehtojen yhdenmukaistaminen perustamispääoman ja omistajien ominaisuuksien osalta.

Luottolaitosten hallintoa hoitavien henkilöiden kansalaisuudelle ei aseteta rajoituksia ja liittymisoikeus ammatillisiin ja kaupallisiin järjestöihin tulee taata samoin kuin toiminta yhteisömuodosta riippumatta omalla, kotivaltion lainsäädännön mukaisella toiminimellä.

Liitesäännöstön luottolaitosten vakavaraisuusastetta koskevan direktiivin soveltamisessa noudatetaan Suomen osalta kahta poikkeusjärjestelyä. Ensimmäinen niistä koskee sellaisten luottojen kohtelua riskiluokituksessa, joiden vakuutena on asunto-osakkeita ja toinen 2 vuoden siirtymäaikaa säädetyn vakavaraisuusasteen saavuttamisessa.

Seuraavat luottolaitosdirektiivit edellyttävät Suomen lainsäädännön muuttamista:

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä kesäkuuta 1973, itsenäistä toimintaa harjoittavia pankkeja ja muita rahoituslaitoksia koskevien, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamisesta (73/183/ ETY)

Direktiivin tarkoituksena on poistaa sijoittautumisen ja palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset luonnollisten henkilöiden, yhtiöiden ja liikkeiden (edunsaajat) osalta. Direktiivin säännökset on suurimmalta osalta korvattu myöhemmillä direktiiveillä.

Direktiivin mukaan edunsaajilla on oltava oikeus liittyä ammatillisiin tai kaupallisiin järjestöihin samoin ehdoin ja velvollisuuksin kuin maan omilla kansalaisilla. Oikeus sisältää myös kelpoisuuden tulla valituksi järjestön johtaviin tehtäviin. Paikat voidaan kuitenkin varata maan omille kansalaisille, jos järjestö lain tai asetuksen mukaan harjoittaa viranomaistoimintaa.

Edelleen on ETA-valtioiden vastavuoroisesti hyväksyttävä hallintomenettelyssään toistensa antamat vastaavat tai korvaavat asiakirjat ja todistukset, joita se vaatii omilta kansalaisiltaan. Ulkomaiset yritykset voivat lisäksi tarjota palveluja käyttäen samoja toiminimiä, joita ne kotimaassaan käyttävät.

Ensimmäinen neuvoston direktiivi, annettu 12 päivänä joulukuuta 1977, luottolaitosten liiketoiminnan aloittamiseen ja harjoittamiseen liittyvien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (77/780/ETY)

Direktiivi koskee luottolaitosten liiketoiminnan aloittamista ja sen harjoittamista. Sillä pyritään poistamaan joko kansalaisuuteen tai siihen, että yritys ei ole sijoittautunut valtioon, jossa palveluja tarjotaan, perustuva erityiskohtelu palvelujen tarjoamisen osalta.

Direktiivissä määritellään luottolaitoksen käsite. Luottolaitoksella tarkoitetaan yritystä, joka liiketoimintanaan vastaanottaa yleisöltä talletuksia tai muita takaisinmaksettavia varoja ja myöntää luottoja omaan lukuunsa. Direktiiviä sovelletaan kaikkiin määritelmän mukaisiin luottolaitoksiin, jollei niitä ole direktiivissä nimenomaisesti suljettu sen soveltamisalan ulkopuolelle. Kansallisessa lainsäädännössä on tietyin edellytyksin mahdollista säätää, että eräitä direktiivin artikloja ei sovelleta määrätynlaisiin luottolaitoksiin.

Luottolaitokselta on vaadittava toimilupa ennen sen toiminnan aloittamista. Sen toimintaa tulee hoitaa tosiasiallisesti ainakin kahden sellaisen henkilön, jotka ovat riittävän arvostettuja ja joilla on riittävä kokemus tehtävien hoitamiseen. Toimilupahakemusta ei saa tarkastella markkinoiden taloudellisen tarpeen perusteella. Hakemukseen tulee liittää toimintasuunnitelma, josta ilmenee harjoitettavan toiminnan tarkoitus sekä järjestämistapa. Lupapäätös on tehtävä kuuden kuukauden kuluessa hakemuksen vastaanottamisesta.

Edelleen direktiivissä on säännökset toimiluvan peruuttamisesta, jos lupaa myönnettäessä vallinneita edellytyksiä ei enää ole olemassa tai jos toiminta on lopetettu määräajaksi taikka jos sitä ei ole aloitettu määräajassa luvan myöntämisestä.

Sellaisten luottolaitosten sivukonttoreihin, joiden sääntömääräinen kotipaikka on EY:n tai vastaavasti Euroopan talousalueen ulkopuolella, ei tule soveltaa edullisempaa kohtelua kuin talousalueelta olevien luottolaitosten sivukonttoreihin.

Neuvoston direktiivi, annettu 27 päivänä lokakuuta 1986, direktiiviin 7/780/ETY sisältyvän, tiettyjä luottolaitoksia koskevien pysyvien poikkeusten luettelon muuttamisesta (86/524/ETY)

Direktiivi sisältää muutetun luettelon niistä luottolaitoksista, jotka on suljettu pysyvästi ensimmäisen pankkidirektiivin 7/780/ETY soveltamisalan ulkopuolelle sen 2 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

Toinen neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä joulukuuta 1989, luottolaitosten liiketoiminnan aloittamiseen ja harjoittamiseen liittyvien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta ja direktiivin 77/780/ETY muuttamisesta (89/646/ETY)

Direktiivi on pankkialalla sijoittautumisvapauden ja rahoituspalvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisen olennainen väline, joka liittyy osana jo toteutettuun luottolaitoksia koskevaan säännöskokonaisuuteen. Tavoitteena on saada aikaan sellainen oleellinen yhdenmukaistaminen, joka on välttämätöntä ja riittää takaamaan toimiluvan ja valvontajärjestelmien vastavuoroisen tunnustamisen.

Vastavuoroisen tunnustamisen ja kotivaltiovalvonnan periaatteiden mukaan toimilupaa ei myönnetä, jos havaitaan, että luottolaitos on valinnut yhden jäsenvaltion oikeusjärjestyksen kiertääkseen kotivaltionsa tiukempia säännöksiä. Vastuu luottolaitoksen rahoitusrakenteen terveydestä ja sen vakavaraisuudesta on kotivaltion viranomaisilla, mutta maksuvalmiuden ja maan rahapolitiikan noudattamisen valvonta on sijaintivaltion viranomaisilla. Markkinariskien valvonta toteutetaan läheisessä yhteistyössä kotivaltion ja sijaintivaltion viranomaisten kesken. Vastavuoroisen tunnustamisen ansioista kotivaltiossaan toimiluvan saanut luottolaitos voi harjoittaa kaikkia tai joitakin direktiivin liitteessä tarkoitettuja toimintoja koko yhteisön alueella perustamalla sivukonttoreita toiseen jäsenvaltioon tai tarjoamalla siellä muutoin palveluja.

Koska luottolaitoksille direktiivin mukaisesti myönnetyt toimiluvat ovat voimassa kaikkialla EY:ssä, eikä tarkoituksena ole sulkea rahoitusmarkkinoita ulkopuolisilta kolmansilta mailta, on direktiivissä säädetty neuvottelumenettely kolmansien maiden kanssa sen varmistamiseksi, että yhteisön maiden luottolaitokset saavat samanlaisen kohtelun kolmansissa maissa kuin mitä niiden luottolaitokset saavat yhteisössä.

Direktiivin tavoitteiden toteuttaminen edellyttää kunkin jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten tiivistä tietojenvaihtoa ja yhteistyötä kaikilla tasoilla.

Direktiivin mukaan talletusten ja muiden takaisinmaksettavien varojen vastaanottaminen yleisöltä on kiellettyä muilta kuin luottolaitoksilta.

Luottolaitoksen toimilupa voidaan myöntää vain, jos perustamispääoma on vähintään 5 miljoonaa ECUa. Tietyille luottolaitosryhmille voidaan kuitenkin myöntää toimilupa pienemmällä perustamispääomalla, jonka tulee kuitenkin olla vähintään 1 miljoona ECUa. Toimiluvan hakemisen yhteydessä on ilmoitettava niiden suorien tai välillisten osakkeenomistajien tai jäsenten nimet, joiden omistusosuus luottolaitoksesta on vähintään 10 prosenttia sen omasta pääomasta tai äänioikeudesta tai joilla muutoin on mahdollisuus huomattavasti vaikuttaa luottolaitoksen johtamiseen. Viranomaisten on evättävä toimilupa, jos ne eivät ole vakuuttuneita kyseisten omistajien tai jäsenten sopivuudesta omistajiksi. Toimiluvan hakijan ollessa toisessa ETA-valtiossa toimiluvan saaneen luottolaitoksen tytäryhtiö tai sen emoyrityksen tytäryhtiö viranomaisten on neuvoteltava toimiluvasta etukäteen. Toisessa ETA-valtiossa toimiluvan saaneen luottolaitoksen sivukonttorilta ei voi vaatia toimilupaa tai perustamispääomaa.

Perustamispääoman vaatimusta ei sovelleta taannehtivasti ennen direktiivin tai vastaavasti ETA-sopimuksen voimaantuloa toimiluvan saaneisiin luottolaitoksiin, ellei niiden määräysvalta siirry muulle henkilölle kuin sille, jolla se jo aikaisemmin oli.

Jos joku aikoo hankkia vähintään 10 prosentin omistusosuuden jo toimiluvan saaneen luottolaitoksen pääomasta tai äänimäärästä, hänen on etukäteen ilmoitettava siitä viranomaisille. Samanlainen ilmoitus on tehtävä, jos aikomuksena on lisätä tätä omistusosuutta siten, että se saavuttaa tai ylittää 20, 33 tai 50 prosenttia taikka siten, että luottolaitoksesta tulee tytäryhtiö. Viranomaisilla on kolme kuukautta aikaa vastustaa tällaista suunnitelmaa, jos ne eivät ole vakuuttuneita siitä, että tällainen omistaja on sopiva luottolaitoksen omistajaksi. Jos omistusosuus hankitaan viranomaisten vastustuksesta huolimatta, viranomaisten on määrättävä, että osuuteen liittyvää äänivaltaa ei voi käyttää.

Luottolaitoksella ei saa olla 10 prosenttia tai suurempaa omistusta, joka ylittää 15 prosenttia sen omista varoista, yrityksessä, joka ei ole luottolaitos, rahoituslaitos tai pankkitoimintaan suoraan liittyviä tai sivuavia palveluja harjoittava yritys. Tällaisten omistusten yhteismäärä ei saa olla yhteensä enempää kuin 60 prosenttia luottolaitoksen omista varoista. Näitä rajoituksia ei tarvitse soveltaa omistuksiin vakuutusyhtiöissä. Rajoituksia ei sovelleta yrityksen tervehdyttämiseen, merkintätakuuseen eikä lyhytaikaiseen vaihto-omaisuuteen.

Luottolaitoksen vakauden ja sen sivukonttoreiden liiketoimien sekä rajan yli tapahtuvien palvelujen valvonta on sen kotivaltion viranomaisten vastuulla. Sijaintivaltion viranomaisten vastuulla on sivukonttoreiden maksuvalmiuden valvonta ja vastuu sijaintimaan rahapolitiikan noudattamisesta. Avoimien markkina-asemien tuomien riskien, silloin kun ne johtuvat toisen ETA-valtion markkinoilla suoritetuista järjestelyistä, valvonta tulee suorittaa yhteistyössä näiden valtioiden viranomaisten toimesta. Tämän toteutumiseksi tulee varmistaa, että eri valtioiden viranomaiset voivat suorittaa tarkastuksia toistensa alueella, mutta samalla noudattaa tiukkaa vaitiolovelvollisuutta. Tietoja voidaan luovuttaa direktiivissä säädetyin edellytyksin viranomaisille ja tuomioistuimille.

Direktiivin liitteessä mainittuja toimintoja voidaan harjoittaa ETA-valtioiden alueella joko siten, että luottolaitos perustaa sivukonttorin, tai siten, että se tarjoaa muutoin palveluja. Sama palvelujen tarjoamisen vapaus koskee rahoituslaitosta, jos se on luottolaitoksen tytäryhtiö tai kahden tai useamman luottolaitoksen yhteinen tytäryhtiö ja täyttää direktiivissä säädetyt muut edellytykset, mistä kotivaltion viranomaisten on annettava sille todistus.

Luottolaitoksen, joka aikoo perustaa sivukonttorin toisen ETA-valtion alueelle, tulee ilmoittaa siitä ensin kotivaltionsa viranomaisille sekä liittää ilmoitukseen riittävät tiedot aloitettavaksi aiotusta toiminnasta. Kotivaltion viranomaiset voivat todetessaan luottolaitoksen täyttävän vaatimukset toimittaa tiedot eteenpäin vastaanottavan valtion viranomaisille. Jos kotivaltion viranomaiset kieltäytyvät toimittamasta tietoja eteenpäin, ei sivukonttoria voi perustaa. Sellaisen luottolaitoksen, joka aikoo käyttää hyväkseen pankkipalvelujen tarjoamisen vapautta ilman sivukonttorin perustamista, on vastaavasti ilmoitettava siitä kotivaltionsa viranomaisille, joiden on toimitettava tiedot vastaanottavalle viranomaiselle.

Sijaintivaltion viranomaiset voivat ryhtyä tarvittaviin toimiin, jos luotto- tai rahoituslaitos eivät noudata tuossa valtiossa voimassa olevaa lainsäädäntöä. Nämä toimenpiteet toteutetaan lähtökohtaisesti yhteistyössä kotimaan viranomaisten kanssa.

Liitteen IX mukaan direktiivin 8 ja 9 artiklan mukainen menettely kolmansien maiden suhteen korvataan ETA:ssa seuraavalla menettelyllä:

Saavuttaakseen mahdollisimman suuren yhdenmukaisuuden suhteissaan kolmansiin maihin sopimuspuolet vaihtavat tietoja ja neuvottelevat keskenään yleisistä vaikeuksista sijoittautumisessa ja pankkitoiminnan harjoittamisessa kolmansissa maissa. Menettelyn tarkoituksena on selvittää, onko kolmas maa myöntänyt ETA-valtioiden luottolaitoksille yhtä tehokkaan markkinoillepääsyn ja saavatko ne sellaisen kansallisen kohtelun, joka tarjoaa niille samat kilpailumahdollisuudet kuin kotimaisille luottolaitoksille. Kielteisessä tapauksessa voidaan ryhtyä neuvotteluihin ja tiettyihin vastatoimiin kyseistä kolmatta maata vastaan estämällä sieltä tulevien luottolaitosten markkinoillepääsy. Rajoituksia ei sovelleta taannehtivasti talousalueella jo toimiluvan saaneen luottolaitoksen suhteen.

Jos kysymyksessä oleva kolmas maa soveltaa rajoituksia vain joihinkin ETA:n sopimuspuoliin, EY-valtion tai jonkin EFTA-valtion myöntämä toimilupa voidaan rajoittaa olemaan voimassa vain yhteisössä tai tuossa EFTA-valtiossa, jollei jokin sopimuspuoli omalta osaltaan tosin päätä.

Neuvoston direktiivi, annettu 17 päivänä huhtikuuta 1989, luottolaitosten omista varoista (89/299/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa luottolaitosten omien varojen perusvaatimukset, koska näitä varoja käytetään luottolaitosten toiminnan jatkuvuuden varmistamisessa ja säästäjien suojaamisessa. Tämä auttaa luottolaitosten yhdenmukaista valvontaa erityisesti vakavaraisuuden ja suurten riskien osalta. Koska luottolaitoksen omia varoja voidaan käyttää kattamaan tappioita, ne ovat tärkeä mittari viranomaisvalvontaa varten. Luottolaitokset kilpailevat suoraan toistensa kanssa yhteismarkkinoilla, ja sen vuoksi omiin varoihin liittyvien määritelmien ja vaatimusten on oltava vastaavia, koska sillä estetään kilpailun vääristymiä ja vahvistetaan pankkijärjestelmää. Direktiivi on myös osa laajempaa kansainvälistä pyrkimystä lähentää tärkeimmissä maissa voimassa olevia omien varojen riittävyyttä koskevia säännöksiä toisiinsa.

Direktiiviä sovelletaan kaikkiin luottolaitoksiin, joihin sovelletaan ensimmäistä pankkidirektiiviä.

Kirjanpitoa koskevien teknisten määritelmien osalta direktiivissä viitataan pankkien ja muiden rahoituslaitosten tilinpäätöksestä ja konsernitilinpäätöksestä annettuun direktiiviin 86/635/ETY sekä yleiseen tilinpäätösdirektiiviin 78/660/ETY.

Luottolaitoksen konsolidoimattomat omat varat jaetaan peruspääomaan ja lisäpääomaan. Lisäpääoma saa olla enintään peruspääoman suuruinen. Lisäksi lisäpääomaan luettavat tietyt erät eivät saa olla suurempia kuin puolet peruspääomasta.

Peruspääomaan luetaan kokonaan maksettu oma pääoma sekä emissiovoittotilillä olevat varat, rahastot ja tilikauden lopullinen voitto.

Lisäpääomaan luetaan arvonkorotusrahastot, arvostusvaraukset, osuuspankkien jäsenten sitoumukset maksamattomien osuusmaksujen ja muiden kuin takaisinmaksettavien lisämaksujen suorittamiseksi sekä säästöpankkien lainanottajien yhteisvastuulliset sitoumukset, määräaikaiset kumulatiiviset etuoikeutetut osakkeet ja huonompioikeuksinen velkapääoma. Omien varojen käsite voi sisältää myös muita eriä, jos ne täyttävät direktiivissä asetetut tietyt tiukat viranomaisten hyväksymät edellytykset.

Varaus yleisiä pankkitoimintariskejä varten (esimerkiksi luottotappiovaraus) muodostaa tässä vaiheessa erillisen erän, joka sisällytetään omiin varoihin ilman rajoituksia, mutta sitä ei lasketa mukaan lisäpääoman enimmäismäärää laskettaessa.

Luottolaitoksen omista varoista on vähennettävä luottolaitoksen omat osakkeet, aineeton käyttöomaisuus, tilivuoden aikana kertyneet olennaiset tappiot sekä eräät sijoitukset muiden luotto- ja rahoituslaitosten pääomaan. Viimeksimainittuja ei kuitenkaan tarvitse vähentää, jos emoyritystä valvotaan konsolidoidulta pohjalta ja nämä omistukset luotto- ja rahoituslaitoksissa konsolidoidaan. Omia varoja koskevan konsolidoinnin suorittamisesta on myös säännöksiä direktiivissä.

Neuvoston direktiivi, annettu 18 päivänä joulukuuta 1989, luottolaitosten vakavaraisuussuhteesta (89/647/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on määritellä vakavaraisuussuhde, joka painottaa varoja ja taseen ulkopuolisia eriä niihin sisältyvän luottoriskin mukaisesti. Lisäksi laskennassa otetaan erikseen huomioon korko- ja valuuttakurssisidonnaisiin eriin liittyvät markkinariskit. Vakavaraisuuden määrittämisellä on keskeinen merkitys luottolaitosten valvonnassa, jotta tarkastusmenetelmät voitaisiin vastavuoroisesti tunnustaa ja saada aikaan yhtenäiset rahoitusmarkkinat. Yhtenäisen vakavaraisuusvaatimuksen hyväksyminen ja sille asetettu vähimmäismäärä estää kilpailun vääristymiä ja vahvistaa yhtenäistä pankkijärjestelmää.

Direktiiviä sovelletaan ensimmäisen pankkidirektiivin määritelmän mukaisiin luottolaitoksiin.

Direktiivin soveltamiseksi ja maariskin huomioon ottamiseksi maat on jaettu kahteen ryhmään: 1) OECD:n täysjäsenet ja maat, jotka ovat solmineet erityisiä lainanantosopimuksia Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa valuuttarahaston yleisten lainajärjestelyjen mukaisesti (A-alue), sekä 2) muut ulkopuoliset maat (B-alue).

Vakavaraisuussuhde ilmaistaan omien varojen suhteena taseen varojen ja sen ulkopuolisten erien riskipainotettuun kokonaismäärään ja lasketaan vähintään kaksi kertaa vuodessa, emoyritysten ja niiden tytäryhtiöiden osalta konsolidoidusti, mutta muiden osalta erikseen.

Varojen erille annetaan prosenttipainoituksina ilmaistavat luottoriskiasteet, minkä jälkeen kunkin erän tasearvo kerrotaan tällä painotuksella, jolloin saadaan sen riskipainotettu arvo. Taseen ulkopuolisiin eriin käytetään kaksivaiheista laskentaa ja korko- sekä valuuttakursseihin liittyvien taseen ulkopuolisten erien tapauksessa vastapuolen laiminlyönnin vuoksi sopimusten korvaamisesta toisille aiheutuvat kustannukset lasketaan markkina-arvomenetelmällä tai alkuperäisen riskin menetelmällä.

Varojen painotukset on jaettu neljään luokkaan, jotka kuvaavat riskipitoisuutta. Alhainen riski on 0 prosenttia, alhainen/keskimääräinen riski on 20 prosenttia, keskimääräinen riski on 50 prosenttia ja korkea riski on 100 prosenttia.

Nollalla painotettavaan ryhmään sisältyvät muun muassa käteisvarat, saamiset A-alueen keskushallinnolta, kunnilta ja keskuspankeilta sekä näiden takaamat saamiset, saamiset B-alueen keskushallinnolta ja keskuspankeilta, jos ne ovat lainanottajan kansallisella valuutalla rahoitettuja ja kansallisen valuutan määräisiä.

Ryhmään 20 prosentin painotus sisältyvät muun muassa saamiset monenkeskisiltä kehityspankeilta ja niiden takaamat saamiset, saamiset A-alueen luottolaitoksilta ja niiden takaamat saamiset, saamiset B-alueen luottolaitoksilta, jos niiden juoksuaika on korkeintaan 1 vuosi, ja maksujenvälityksessä olevat erät.

Ryhmään 50 prosentin painotus sisältyvät ennakkomaksut ja siirtosaamiset sekä lainat, jos niiden viranomaisten hyväksymänä täysimääräisenä vakuutena on kiinnitys asuinkiinteistöön, jossa lainanottaja asuu tai tulee asumaan tai jonka hän on antanut tai tulee antamaan vuokralle. Liitteen IX mukaan Suomen osalta tähän ryhmään kuuluvat myös samoin edellytyksin lainat, joiden vakuutena on asunto-osakeyhtiön osakkeita.

Ryhmään 100 prosentin painotus sisältyvät kaikki ne erät, joille ei ole annettu vähäisempää painotusta. Näitä ovat muun muassa aineellinen käyttöomaisuus, sijoitukset osakkeisiin, osuuksiin ja kiinteistöihin sekä luotonanto yleisölle.

Taseen ulkopuoliset erät painotetaan ensin niiden riskipitoisuuden mukaan, ja toisessa vaiheessa näiden erien painotetut arvot kerrotaan asianomaisille vastapuolille annetuilla riskikertoimilla.

Luottolaitoksen vakavaraisuussuhteen tulee pysyvästi olla vähintään 8 prosenttia.

Liitteessä on Suomen osalta sovittu siirtymäaika niille luottolaitoksille, jotka eivät kykene täyttämään vaadittua vakavaraisuusvaatimusta sopimuksen voimaan tullessa. Nämä luottolaitokset tulee ennen sopimuksen voimaantuloa tunnistaa ja viranomaisten tulee niiden osalta ryhtyä toimenpiteisiin varmistaakseen sen, että vakavaraisuusaste täytetään viimeistään 1.1. 1995. Ennen kuin nämä luottolaitokset ovat täyttäneet vakavaraisuusvaatimuksen, niiden ei sallita perustaa sivukonttoria muiden sopimuspuolten alueelle.

Komission direktiivi, annettu 19 päivänä joulukuuta 1990, luottolaitosten vakavaraisuussuhteesta 18 päivänä joulukuuta 1989 annetussa neuvoston direktiivissä 89/647/ETY olevan `monenkeskisten kehityspankkien` teknisen määritelmän mukauttamisesta (90/31/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on saattaa Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki samaan asemaan muiden kansainvälisten kehityspankkien kanssa luottolaitosten vakavaraisuussuhteesta annetun direktiivin 89/647/ETY 2 artiklan 1 alakohdan mukaista riskiryhmittelyä sovellettaessa. Siten saamiset, sijoitukset ja taseen ulkopuoliset erät Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankilta luetaan 20 prosentin riskiluokkaan vakavaraisuusvaatimusta laskettaessa.

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä kesäkuuta 1983, luottolaitosten konsolidoidusta valvonnasta (83/350/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on saattaa useammassa valtiossa toimintaa harjoittavat luottolaitokset sijaintivaltion luottolaitosten kanssa valvonnan osalta samanlaiseen asemaan, jotta vältyttäisiin kilpailun vääristymiltä. Luottolaitosten tarkastuksen ja valvontatoimien on siksi oltava pitkälti samanlaiset eri valtioissa. Lisäksi valvonnan tulee antaa emoyhtiönä olevaa luottolaitosta valvoville viranomaisille luotettava kuva kyseisen luottolaitoksen ja sen konsernin taloudellisesta tilasta.

Direktiivin mukaan kotivaltion viranomaisten konsolidoituun valvontaan tulee ottaa luottolaitos, jolla on 25 prosentin tai sitä suurempi osakkuus (omistusyhteys) jossain toisessa luotto- tai rahoituslaitoksessa. Rahoituslaitoksella tarkoitetaan yritystä, joka ei ole luottolaitos mutta joka pääasiallisesti myöntää eri tyyppisiä luottoja ja takauksia, hankkii osakkuuksia tai tekee sijoituksia. Rahoituslaitokset on sisällytettävä konsolidoituun laskentaan luottolaitoksen koko taloudellisen tilanteen selvittämiseksi. Valvonta tapahtuu kunkin valtion kansallisten kirjanpidon konsolidointisäännösten mukaisesti, ja sen tulee tapahtua vähintään kerran vuodessa.

Konsolidoidusta valvonnasta voidaan luopua, jos luottolaitoksen toiminnasta vähintään 75 prosenttia on jo konsolidoitu toisen sellaisen luottolaitoksen toimintojen kanssa, jota jo valvotaan konsolidoidusti, taikka jos luotto- tai rahoituslaitos, jossa osakkuus on, sijaitsee sellaisessa kolmannessa maassa, jossa on oikeudellisia esteitä tietojen siirrolle. Konsolidoidusta valvonnasta voidaan luopua, jos luotto- tai rahoituslaitoksen taseen loppusumma on pienempi kuin 2 prosenttia omistavan luottolaitoksen taseen loppusummasta tai pienempi kuin 10 miljoona ECUa taikka konsolidointi olisi sijainti- tai kotivaltion viranomaisten mielestä epäasianmukaista tai harhaanjohtavaa.

Jos luottolaitoksella on yli 50 prosentin omistusyhteys toisessa luotto- tai rahoituslaitoksessa, on vaadittava kyseisten laitosten joko täydellistä tai osittaista konsolidointia. Jos luottolaitoksella on 50 prosentin tai pienempi omistusyhteys toisessa luotto- tai rahoituslaitoksessa ja kysymyksessä on määräysvalta, kotivaltion viranomaisten on päätettävä konsolidointimenetelmästä. Kotivaltion ja sijaintivaltion viranomaiset voivat kuitenkin sopia, että tällaisen osakkuuden konsolidointi ei ole välttämätöntä tietyissä tapauksissa. Jos kysymyksessä ei ole tosiasiallinen hallintatilanne, kotivaltion tai sijaintivaltion viranomaisten on päätettävä, toteutetaanko konsolidointi ja kuinka se toteutetaan.

ETA-valtioiden tulee varmistaa, että ei ole oikeudellisia esteitä tarvittavien tietojen saannille eri valtioiden luotto- ja rahoituslaitosten välillä, toimivaltaisten viranomaisten välillä eikä toisen valtion toimivaltaisten viranomaisten suorittamille tarkastuksille toisessa valtiossa. Kolmansien maiden luotto- ja rahoituslaitosten konsolidoidun valvonnan osalta tulee laatia kahdenvälisiä sopimuksia vastavuoroisuuden pohjalta.

Neuvoston direktiivi, annettu 8 päivänä joulukuuta 1986, pankkien ja muiden rahoituslaitosten tilinpäätöksestä ja konsolidoidusta tilinpäätöksestä (86/635/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa luotto- ja rahoituslaitosten ja niiden konsernien vuositilinpäätöstä koskevat säännökset sekä saattaa kaikkien samankaltaista rahoitustoimintaa harjoittavien yritysten tilinpäätöstiedot keskenään vertailukelpoiseksi. Vertailtavuus on tärkeää, koska yhä useammat luottolaitokset toimivat yli rajojen, ja yhtenäisillä tilinpäätöksiä koskevilla säännöillä on vaikutuksensa myös muihin yhteismarkkinoita koskeviin seikkoihin kuten toimilupavaatimuksiin ja valvonnan vertailtavuuteen.

Direktiivi täydentää tietyntyyppisten yhtiöiden tilinpäätöksestä annettua direktiiviä (78/660/ETY) sekä konsolidoituja tilinpäätöksiä koskevaa direktiiviä (83/349/ETY). Viimeksimainittuja direktiivejä sovelletaan myös luotto- ja rahoituslaitoksiin, siltä osin kuin tästä direktiivistä ei muuta johdu.

Direktiiviä sovelletaan ensimmäisessä pankkidirektiivissä (77/780/ETY) määriteltyihin luottolaitoksiin, jotka ovat Rooman sopimuksen 58 artiklassa määriteltyjä yhtiöitä, sekä rahoituslaitoksiin, jotka oikeudelliselta muodoltaan vastaavat yleisen tilinpäätösdirektiivin (78/660/ETY) soveltamisalaa (lähinnä osake-, rajavastuu- ja kommandiittiosakeyhtiöt). Rahoituslaitoksen käsitettä ei ole direktiivissä lähemmin määritelty. Rahoituslaitoksen käsite on kuitenkin määritelty direktiivin jälkeen annetussa toisessa pankkidirektiivissä (89/646/ ETY). Tässä ja sen jälkeen annetuissa kaikissa direktiiveissä rahoituslaitoksella tarkoitetaan yritystä, joka pääasiallisena toimintanaan harjoittaa vain osin toisen pankkidirektiivin liitteessä tarkemmin määriteltyä, luottolaitoksille sallittua liiketoimintaa.

Direktiivi sisältää tiettyjä, lähinnä julkisoikeudellisia piirteitä omaavia laitoksia koskevia poikkeuksia ja antaa myös jäsenvaltioille mahdollisuuden säätää tuloslaskelman ja taseen kaavan ja siihen liittyvän nimikkeistön osalta poikkeuksia erikoistunutta liiketoimintaa harjoittaville luotto- tai rahoituslaitoksille. Sitä vastoin esimerkiksi arvostussäännöistä ei saa poiketa.

Direktiivin yleisten säännösten mukaan tuloslaskelma ja tase on esitettävä vähintään sen direktiivissä säädetyn kaavan mukaisella tarkkuudella, joka sisältää pakolliset taseen erät ja niiden sisällön samaten kuin pakolliset tuloslaskelman erät ja niiden sisällön. Tase-erien arvostuksen osalta direktiivi sisältää varojen arvostusta ja ulkomaanrahan määräisten tase-erien muuttamista tilinpäätösvaluutan määräiseksi koskevat säännökset. Tuloslaskelman ja taseen liitetiedoista on annettu yksityiskohtaiset säännökset. Yleisestä konsernitilinpäätöstä koskevasta direktiivistä on säädetty vähäisiä poikkeuksia. Direktiivi sisältää myös tilinpäätöksen julkistamisvelvollisuuden.

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä helmikuuta 1989, jäsenvaltioon sijoittautuneiden sellaisten luotto- ja rahoituslaitosten sivukonttoreiden velvollisuudesta julkistaa tilinpäätösasiakirjat, joiden pääkonttorit eivät ole siinä jäsenvaltiossa (89/117/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa niiden luotto- ja rahoituslaitosten, joiden sääntömääräinen kotipaikka on muissa jäsenvaltioissa, sivukonttorien kohtelu tilinpäätösasiakirjojen julkistamisen suhteen sellaisten luotto- ja rahoituslaitosten sivukonttoreiden kanssa, joiden kotipaikka on samassa valtiossa. Pelkästään sivukonttoreiden tilinpäätösten julkaiseminen ei anna yleisölle eikä velkojille asianmukaista kuvaa yrityksen taloudellisesta tilasta, sillä kokonaisuuden osaa ei voida tarkastella erillisenä.

Jäsenvaltioiden tulee vaatia luotto- ja rahoituslaitosten sivukonttoreita julkaisemaan kirjanpitodirektiivin mukaisesti laadittu tilinpäätös, konsolidoitu tilinpäätös, toimintakertomus, yritysryhmän toimintakertomus sekä tilinpäätöksen ja konsolidoidun tilinpäätöksen tarkastajien lausunnot. Asiakirjat on laadittava ja tarkastettava kirjanpitodirektiivin mukaisesti kansallisen lainsäädännön edellyttämällä tavalla.

Sivukonttoreita ei saa vaatia julkistamaan omaan toimintaansa liittyviä tilinpäätöksiä. Niitä voidaan kuitenkin vaatia julkaisemaan lisätietoina omalta osaltaan tuotot ja kulut, henkilöstön keskimääräinen lukumäärä, saamiset ja velat eriteltyinä sen sijaintivaltion valuuttana ja kaikki varat ja velat sekä taseen ulkopuoliset erät ja arvopapereiden erittely, jos niitä on pidetty pysyvinä varoina.

Kolmansien maiden luotto- ja rahoituslaitoksia koskee ensimmäisen pankkidirektiivin 9 artiklan säännös, jonka mukaan kolmansista maista oleville sivukonttoreille ei saa antaa edullisempaa kohtelua kuin jäsenvaltioiden sivukonttoreille.

Valtiot voivat vaatia, että direktiivissä mainitut asiakirjat julkaistaan kyseisen maan virallisella kielellä tai virallisilla kielillä ja että niiden käännökset todistetaan oikeiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 10 päivänä kesäkuuta 1991, rahoitusjärjestelmän rahanpesutarkoituksiin käyttämiseen estämisestä (91/308/ ETY)

Direktiivin tarkoituksena on luoda yhteismarkkinoiden toimivuuden varmistamiseksi yhtenäinen säännöstö rahoitusjärjestelmän suojelemiseksi rahanpesulta. Rahanpesun määritelmä on otettu Yhdistyneitten Kansakuntien huumeiden vastaisesta 19 12.1988 tehdystä Wienin konventiosta. (Sopimus on vasta allekirjoitettu, eikä se ole voimassa kansainvälisesti). Vaikka rahanpesua on vastustettava pääasiallisesti rikoslainsäädännön alaan kuuluvin rangaistuksin, takavarikoin ja menettämisseuraamuksin, ne eivät ole kuitenkaan ainoa rahanpesun vastainen keino. Rahoitusjärjestelmä voi olla myös erittäin tehokas väline rahanpesun yritysten ja siihen osallistuvien henkilöiden tunnistamisessa sekä todistusaineiston keräämisessä ja säilyttämisessä. Tähän liittyen rahoitusjärjestelmän olisi voitava antaa aktiivisesti tietoja havainnoistaan niille viranomaisille, jotka ovat vastuussa rahanpesun vastustamisesta.

Direktiivi koskee luotto- ja rahoituslaitoksia ja vakuutusyhtiöitä sekä niiden sivukonttoreita. Lisäksi on varmistettava, että direktiivin säännökset ulotetaan jäsenvaltioissa koskemaan myös sellaisia ammatteja ja yrityksiä, jotka harjoittavat erityisen todennäköisesti rahanpesutarkoituksiin käytettävää toimintaa.

Direktiivin mukaan rahanpesu on kiellettävä jäsenvaltioissa. Tämä tarkoittaa, että rahanpesu sellaisenaan on kriminalisoitava. Edelleen on vaadittava asiakkaiden tunnistamista, kun ryhdytään liikesuhteisiin ja erityisesti tiliä avattaessa tai säilytyspalveluja käytettäessä. Tunnistamisvaatimus koskee myös kaikkia toimitteita, joiden määrä ylittää 15 000 ECUa. Vakuutusyhtiöitten osalta tunnistamisvaatimus koskee vakuutussopimuksia, joissa vuotuinen vakuutusmaksu ylittää 1 000 ECUa tai kertavakuutusmaksu ylittää 2 500 ECUa. Lisäksi tunnistaminen on aina suoritettava, kun on aihetta epäillä rahanpesun olevan kysymyksessä. Tunnistamisasiakirjat ja muut todisteet on säilytettävä vähintään viisi vuotta asiakassuhteen päättymisen tai liiketoimen suorittamisen jälkeen.

Luotto- ja rahoituslaitosten on oma-aloitteisesti ilmoitettava viranomaisille havaitsemistaan seikoista, jotka viittaavat rahanpesuun. Kyseiselle asiakkaalle ei saa paljastaa, että viranomaiselle on toimitettu tällaisia tietoja. Viranomaiset voivat antaa laitoksille ohjeet olla ryhtymättä liiketoimiin, jos epäillään kysymyksen olevan rahanpesusta. Pankkisalaisuus ei saa estää tietojen toimittamista viranomaisille, eikä hyvässä uskossa suoritettujen tietojen paljastamisesta saa seurata rangaistuksia tai muuta vastuuta ilmoittajalle.

Lisäksi direktiiviin sisältyy luotto- ja rahoituslaitoksia koskeva velvollisuus ryhtyä sisäisiin tarkkailumenettelyihin ja henkilöstönsä kouluttamiseen rahanpesun estämiseksi ja ehkäisemiseksi.

EFTA-valtioilla on pöytäkirjan 37 mukaan oikeus osallistua sopimuksen 101 artiklassa tarkoitetulla tavalla direktiivillä perustetun komission ja jäsenvaltioiden viranomaisten välisen yhteyskomitean toimintaan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Pankkeja ja muita luottolaitoksia koskevat direktiivit ovat yhtenäinen kokonaisuus, josta aiheutuvat muutokset lainsäädäntöön on tarkoitus toteuttaa siten, että kaikkia luotto- ja rahoituslaitoksia koskisi sisällöltään yhtenäinen lainsäädäntö. Siinä säänneltäisiin liitesäännöstön mukaisista toimiluvan myöntämisedellytyksistä, talousalueella myönnettyjen toimilupien vastavuoroisesta tunnustamisesta, kotivaltiovalvonnasta, vakavaraisuudesta ja omasta pääomasta, palvelujen tarjoamisen vapaudesta ja sivukonttorin perustamisoikeudesta, konsolidoidusta valvonnasta, tilinpäätöksestä ja konsolidoidusta tilinpäätöksestä sekä rahanpesun estämisestä. Pääosin muutokset on toteutettava alan erityislainsäädännössä yhdistämällä nykyisin erillisissä laeissa olevat säännökset yhteen toimintaoikeudet ja -velvollisuudet sisältävään lakiin, mutta osa tulee toteutettavaksi luotto- ja rahoituslaitoksia koskevan yleisen taustalainsäädännön kuten yhteisöoikeuden ja ulkomaalaisomistusta sääntelevän lainsäädännön muutoksina. Hallituksen esitys erityislainsäädännön muutoksiksi on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 1992.

Arvopaperikauppa

Arvopaperimarkkinoita koskee seitsemän direktiiviä muutoksineen. Niillä sovitetaan yhteen säännöksiä arvopaperien ottamisesta viralliselle pörssilistalle, tiedonantovelvollisuudesta ensi- ja jälkimarkkinoille, sisäpiirin kaupankäynnistä sekä yhteissijoitusyrityksistä. Direktiivien tarkoituksena on parantaa taloudellista toimintaa harjoittavien yhtiöiden ja muiden yhteisöjen mahdollisuuksia hankkia pääomaa eri jäsenvaltioiden markkinoilta. Tämän on voitu katsoa toteutuvan vain takaamalla sijoittajille samantasoinen vähimmäissuoja koko yhteisön alueella ja siten tekemällä mahdolliseksi eri jäsenvaltioiden viranomaisten suorittaman valvonnan vastavuoroinen tunnustaminen. Direktiivien säännökset ovat vähimmäisvaatimuksia, joita ankarampia jäsenvaltiot voivat ottaa omaan lainsäädäntöönsä. Ankarampia säännöksiä on kuitenkin sovellettava yleisesti, syrjintää harjoittamatta.

Listalleottodirektiivissä asetetaan ne vähimmäisvaatimukset, jotka arvopaperipörssin viralliselle listalle otettavan arvopaperin ja sen liikkeeseenlaskijan on täytettävä, luomatta kuitenkaan liikkeeseenlaskijalle oikeutta arvopaperinsa saamiseen listalle sekä asetetaan liikkeeseenlaskijalle eräitä jatkuvia velvoitteita. Tavoitteena on ollut helpottaa listallepääsyä muussa jäsenvaltiossa kuin liikkeeseenlaskijan kotivaltiossa ja tehdä mahdolliseksi hakeutuminen usean pörssin viralliselle listalle.

Listalleottoesitedirektiivin tavoitteena on edistää yhteisön alueella toimivien yhteisöjen pääomansaantia ja taata sijoittajille riittävät tiedot listalle otettavasta arvopaperista ja sen liikkeeseenlaskijasta määrittämällä listalleottoesitteen vähimmäissisältö saattamatta kuitenkaan eri valtioiden tiedonantosäännöksiä täysin yhdenmukaisiksi. Direktiiviä on muutettu listalleottoesitteiden ja tarjousesitteiden vastavuoroista tunnustamista koskevilla direktiiveillä.

Tarjousesitedirektiivin mukaan tarjousesite on laadittava silloin, kun arvopapereita, joita ei ole aikaisemmin tarjottu yleisölle, tarjotaan yleisölle joko ensi- tai jälkimarkkinoilla. Tavoitteena on ollut varmistaa sijoittajansuojan vähimmäistaso, mikä puolestaan parantaa liikkeeseenlaskijoiden pääomansaantimahdollisuuksia kietomalla eri jäsenvaltioiden markkinat selvemmin yhteen.

Puolivuotiskatsausdirektiivin mukaan pörssiyhtiöt on velvoitettava antamaan vähintään kerran puolessa vuodessa katsaus toiminnastaan ja taloudellisesta asemastaan.

Liputusdirektiivin tavoitteena on korottaa sijoittajansuojaa ja sijoittajien luottamusta markkinoihin lisäämällä tietoa markkinoilla toimivista sijoittajista. Sen mukaan on osakkeenomistajan tai häneen äänioikeuden käytön perusteella rinnastettavan henkilön ilmoitettava virallisella pörssilistalla olevien yhtiöiden huomattavista omistusosuuksien muutoksista. Yhtiölle on asetettava velvollisuus saattaa tieto markkinoille.

Sisäpiiridirektiivin tarkoituksena on edistää sijoittajien tasavertaisuutta ja sitä kautta heidän luottamustaan markkinoihin ja siten parantaa markkinoiden mahdollisuuksia toimia tehokkaasti yritysten pääomanhankinnan turvaamiseksi. Jäsenvaltiot velvoitetaan kieltämään sisäpiirin tietoa omaavia käyttämästä tuota tietoa hyväkseen säännellyillä markkinoilla tai luovuttamasta sitä edelleen.

Yhteissijoitusyritysdirektiivin ja sen muutoksen tarkoituksena on parantaa näiden yritysten kilpailunedellytyksiä ja taata eri valtioista olevien yritysten osuudenomistajille tasaveroinen asema. Direktiivi sisältää jatkossa keskeiseksi nousseen kotivaltion valvonnan periaatteen, joka on tehty mahdolliseksi määrittämällä sijoitusrahastojen, sijoitusyhtiöiden ja omaisuudenhoitajien rakennetta ja velvoitteita sekä sovittamalla yhteen yhteissijoitusyritysten sijoitustoimintaa koskeva säännöksiä.

Seuraavat arvopaperimarkkinadirektiivit edellyttävät lainsäädäntömuutoksia Suomessa:

Neuvoston direktiivi, annettu 5 päivänä maaliskuuta 1979, arvopaperien viralliselle pörssilistalle ottamista koskevien vaatimusten yhteensovittamisesta (79/279/ETY; listalleottodirektiivi)

Listalleottodirektiivi sisältää säännökset vähimmäisvaatimuksista, jotka arvopaperin ja sen liikkeeseenlaskijan on täytettävä, jotta arvopaperi voitaisiin ottaa viralliselle pörssilistalle, sekä viralliselle pörssilistalle otetun arvopaperin liikkeeseenlaskijan jatkuvasta tiedonantovelvollisuudesta. Lukuun ottamatta tiettyjä direktiivissä ja sen liitteissä olevia kieltoja ETA-valtiot voivat säätää ankarampia listalleottovaatimuksia ja asettaa liikkeeseenlaskijoille ankarampia velvoitteita. Direktiivi velvoittaa nimeämään listalle ottamisesta päättävät viranomaiset. Näiltä vaaditaan yhteistyötä, jos arvopaperin ottamista haetaan viralliselle pörssilistalle samanaikaisesti tai lyhyen ajanjakson kuluessa useassa ETA-valtiossa. ETA-valtion on tehtävä mahdolliseksi valittaminen tuomioistuimeen päätöksestä, jonka mukaan arvopaperia ei oteta viralliselle listalle tai se poistetaan sieltä.

Myöhemmin annetulla direktiivillä (89/592/ETY) sisäpiirikauppoja koskevien säännösten ja määräysten yhteensovittamisesta on laajennettu listalleottodirektiivissä säädetty jatkuva tiedonantovelvollisuus koskemaan kaikkien julkisilla, avoimilla ja säännellyillä markkinoilla kaupankäynnin kohteena olevien arvopaperien liikkeeseenlaskijoita. Samalla on myös häivytetty omaan ja vieraaseen pääomaan kohdistuvien arvopaperien liikkeeseenlaskijoiden tiedonantovelvollisuuden sisällön välistä eroa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Arvopaperimarkkinalain (495/89) 3 luvussa säädetään yleisesti listalleottodirektiivin tarkoittamista arvopaperia ja liikkeeseenlaskijaa koskevista vaatimuksista. Lain 2 luvussa säädetään pörssiyhtiön ja sopimusmarkkinayhtiön jatkuvasta tiedonantovelvollisuudesta. Tarkempia pörssilistalle otettavaa arvopaperia ja sen liikkeeseenlaskijaa koskevia vaatimuksia s