GP 79/2000

1.1.1.Etämyynti

Lainsäädäntö

Etämyyntitavoista säännellään nykyisin vain puhelinmyyntiä ja postimyyntiä. Säännökset sisältyvät kuluttajansuojalain (38/1978) 6 lukuun, joka koskee kotimyyntiä ja postimyyntiä. Postimyynnillä tarkoitetaan luvussa tavaran tarjoamista tilattavaksi ostajalle toimitettavan esitteen, luettelon tai ilmoituksen perusteella. Puhelinmyynti katsotaan kotimyynniksi. Postimyyntisäännökset koskevat vain tavaran kauppaa, mutta kotimyyntisäännökset sekä tavaroiden että palvelusten tarjoamista. Eräät sopimukset, kuten kiinteistön kauppa ja vuokra sekä luotto- ja vakuutussopimukset, on rajattu luvun soveltamisalan ulkopuolelle.

Kotimyynnissä elinkeinonharjoittajan tai tämän asiamiehen on luovutettava kuluttajalle erityinen kotimyyntiasiakirja, jossa on sopimusta koskevien tietojen ohella mainittava kuluttajan oikeus peruuttaa sopimus ja annettava ohjeet peruuttamisoikeuden käyttämistä varten. Kotimyyntiasiakirjan on oltava kauppa- ja teollisuusministeriön vahvistaman tai Kuluttajaviraston erikseen hyväksymän kaavan mukainen.

Ellei kotimyyntiasiakirjaa ole luovutettu asianmukaisesti kuluttajalle, elinkeinonharjoittaja ei voi vedota kuluttajan tarjoukseen tai vastaukseen.

Kuluttajalla on kotimyynnissä ja postimyynnissä oikeus peruuttaa sopimus seitsemän päivän määräajassa. Kotimyynnissä peruuttamisaika alkaa siitä, kun kuluttaja on vastaanottanut kotimyyntiasiakirjan. Tavaran kaupassa aika alkaa kuitenkin vasta tavaran tai ensimmäisen tavaraerän vastaanottamisesta, jos se tapahtuu myöhemmin kuin asiakirjan vastaanottaminen. Postimyynnin peruuttamisaika alkaa aina tavaran tai ensimmäisen tavaraerän vastaanottamisesta. Peruuttamisesta on ilmoitettava kirjallisesti. Postimyynnissä peruuttamisilmoitukseksi katsotaan myös vastaanotetun tavaran palauttaminen.

Jos kuluttaja haluaa peruuttaa postimyyntisopimuksen, hänen on palautettava vastaanotettu tavara kohtuullisen ajan kuluessa elinkeinonharjoittajalle. Elinkeinonharjoittajan on korvattava palauttamiskulut. Kotimyynnissä elinkeinonharjoittajan on sen sijaan noudettava tavara tai muu palautettavissa oleva suoritus kuluttajan luota. Kuluttajan vastuu tavaran tai suorituksen säilyttämisestä lakkaa kahden kuukauden kuluttua vastaanottamisesta. Jos elinkeinonharjoittaja ei ole tänä aikana noutanut tavaraa tai suoritusta, kuluttaja saa sen vastikkeetta, paitsi jos se olisi elinkeinonharjoittajan kannalta ilmeisen kohtuutonta.

Kuluttaja ei menetä peruuttamisoikeuttaan, jos tavara tai suoritus tuhoutuu, huonontuu tai vähentyy ilman hänen syytään. Hän ei vastaa myöskään arvon alentumisesta, joka johtuu pakkauksen purkamisesta, tavaran tai suorituksen tutkimisesta tai muusta sellaisesta syystä.

Jos elinkeinonharjoittaja ei ole 30 päivän kuluessa peruuttamisilmoituksen saatuaan palauttanut, mitä kauppahinnasta on maksettu, hänen on viivästyskoron sijasta maksettava kuluttajalle kymmenesosa kauppahinnasta sopimussakon luonteisena korvauksena. Kotimyynnissä tällaista lisäkorvausta ei kuitenkaan tarvitse maksaa, jos kuluttaja saa tavaran tai suorituksen vastikkeetta.

Koti- ja postimyynnistä annetussa asetuksessa (1601/1993) on vahvistettu hinta, jota halvempiin hyödykkeisiin kuluttajansuojalain 6 luvun säännöksiä ei sovelleta. Hintaraja on 30 markkaa. Luvun säännöksiä kuitenkin sovelletaan, jos samalla kertaa myydään useita kappaleita kulutushyödykettä, jonka yksikköhinta alittaa 30 markkaa, mutta yhteishinta on vähintään 30 markkaa.

Asetuksen mukaan Kuluttajavirasto voi myöntää elinkeinonharjoittajalle luvan käyttää postimyynnissä sopimusehtoa, jolla kuluttajan oikeutta vedota kuluttajansuojalain 6 luvun säännöksiin rajoitetaan. Lupa voidaan myöntää mittatilaustavaroille ja muille tavaroille, joiden edelleenmyyntiarvo alenee merkittävästi ostajan niihin vaatiman tunnuksen tai muun ostajakohtaisen erikoisominaisuuden johdosta. Lisäksi Kuluttajavirasto voi myöntää elinkeinonharjoittajalle luvan käyttää kotimyynnissä sopimusehtoa, jonka mukaan postitse vastaanotettu tavara on myös palautettava postitse.

1.1.2.Yhdistetyt tarjoukset ja kylkiäiset

1.1.3.Vertaileva mainonta

1.2.1.Etämyynti

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 97/7/EY

Euroopan parlamentti ja neuvosto ovat 20 päivänä toukokuuta 1997 antaneet direktiivin 97/7/EY kuluttajansuojasta etäsopimuksissa, jäljempänä direktiivi. Direktiivi on niin sanottu vähimmäisdirektiivi, joten jäsenvaltiot voivat antaa tai pitää voimassa säännöksiä, jotka suojaavat kuluttajaa tehokkaammin kuin direktiivin säännökset.

1.2.2.Yhdistetyt tarjoukset ja kylkiäiset

1.2.3.Vertaileva mainonta

3.1.1.Yleistä

Esityksen tarkoituksena on panna kansallisesti täytäntöön 1.2.1. jaksossa selostettu direktiivi 97/7/EY. Tarvittavat säännökset ehdotetaan lisättäviksi kuluttajansuojalain 2 ja 6 lukuun.

Direktiivin 8, 10, 11 ja 16 artiklan säännökset vastaavat Suomessa voimassa olevaa lainsäädäntöä, eikä niitä tarvitse panna erikseen täytäntöön. Kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n säännökset suojaavat kuluttajaa väärinkäytöksiltä korttimaksuissa direktiivin 8 artiklassa edellytetyllä tavalla. Direktiivin 10 artiklan 1 kohdan säännökset eräiden etäviestimien käyttöä koskevista rajoituksista on pantu täytäntöön yksityisyyden suojasta televiestinnässä ja teletoiminnan tietoturvasta annetun lain (565/1999) 21 §:llä. Saman artiklan 2 kohta, joka koskee kuluttajan oikeutta kieltää itseensä kohdistuva etämarkkinointi, on pantu täytäntöön henkilötietolain (523/1999) 19 §:llä. Kuluttajansuojalain 2 ja 3 luvussa säädetty valvonta- ja seuraamusjärjestelmä vastaa direktiivin 11 artiklan vaatimuksia. Kuluttajaviranomaisille, erityisesti kunnallisille kuluttajaneuvojille ja Kuluttajavirastolle, lailla säädetyt neuvonta- ja valistustehtävät täyttävät 16 artiklan mukaisen tiedottamisvelvollisuuden.

Direktiivin 14 artiklan mukaan jäsenvaltio voi yleisen edun vuoksi kieltää alueellaan tiettyjen tavaroiden tai palvelujen, etenkin lääkkeiden, tarjoamisen etäsopimuksin hankittavaksi. Lääkkeiden myynnistä, mukaanlukien niiden postimyynti, säädetään nykyisin lääkelaissa (395/1987) . Terveydenhuollon laitteiden ja tarvikkeiden myynnistä säädetään terveydenhuollon laitteista ja tarvikkeista annetussa laissa (1505/1994) . Lääkkeiden sekä terveydenhuollon laitteiden ja tarvikkeiden myynnistä on tarkoituksenmukaista säätää vastaisuudessakin erityislaeissa. Direktiivin 14 artiklan mahdollistamaa erityissääntelyä ei sen vuoksi ehdoteta tässä esityksessä.

3.1.2.Soveltamisala

Kuluttajansuojalain 6 luku eroaa direktiivistä eniten soveltamisalaltaan. Direktiivi koskee kaikkia etämyyntitapoja ja sekä tavaroita että palveluksia. Kuluttajansuojalaki koskee paitsi puhelinmyyntiä vain tavaroiden postimyyntiä.

Ehdotuksen mukainen etämyyntisäännösten soveltamisala vastaa pääosin direktiivin soveltamisalaa. Direktiivin ulkopuolelle rajatut kiinteän omaisuuden rakentamista koskevat sopimukset on ehdotuksessa kuitenkin sisällytetty soveltamisalaan. Myös kotimyyntisäännöksiä sovelletaan näihin sopimuksiin, eikä erilaiseen sääntelyyn etämyynnissä ole katsottu olevan tarvetta.

Yleisten soveltamisalarajoitusten ohella direktiivissä on rajoitettu sen tärkeimpien säännösten eli elinkeinonharjoittajan tiedonantovelvollisuutta, kuluttajan peruuttamisoikeutta ja sopimuksen täyttämistä koskevien säännösten soveltamisalaa eräissä sopimuksissa. Rajoitukset koskevat määrätyin ehdoin toimitettavia elintarvikkeita ja muita päivittäistavaroita sekä määrätyin ehdoin sovittuja majoitus- ja kuljetuspalveluja sekä ravintolatoimintaan ja vapaa-ajan viettoon liittyviä palveluja.

Ehdotus sisältää vastaavat rajoitukset kuitenkin niin, että elintarvike- ja päivittäistavarapoikkeus koskisi vain yksittäisiä toimituksia mutta ei kestosopimuksia. On kohtuullista, että kuluttaja ennen jatkuvia toimituksia käsittävään sopimukseen sitoutumista saa riittävät tiedot sopimuksen sisällöstä ja ehdoista ja että hän voi myös rauhassa harkita sitoutumistaan.

Lisäksi esityksessä ehdotetaan edellä tarkoitettujen hyödykkeiden puhelinmyyntiin direktiivistä poikkeavaa sääntelyä. Puhelinmyyntiä koskevia ehdotuksia selvitetään erikseen jäljempänä 3.1.5. jaksossa.

3.1.3.Elinkeinonharjoittajan tiedonantovelvollisuus

Ehdotettu elinkeinonharjoittajan tiedonantovelvollisuus etämyynnissä on, kuten direktiivissäkin, kaksivaiheinen. Perustiedot elinkeinonharjoittajasta, tarjotusta hyödykkeestä ja tarjouksen ehdoista olisi annettava jo ennen sopimuksen tekemistä. Sopimuksen tekemisen jälkeen ennakkotiedot samoin kuin täydentävät lisätiedot olisi vahvistettava kirjallisesti tai muulla pysyvällä tavalla. Vahvistuksen tarve johtuu siitä, että eräillä viestimillä, kuten puhelimessa, televisiossa tai radiossa annetut tiedot eivät säily.

Ennakkotietojen sisältöä koskevat ehdotukset vastaavat vähäisin tarkistuksin direktiivin säännöksiä. Sama koskee vahvistuksen sisältöä koskevia ehdotuksia.

Tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnin seuraamukset eroavat ehdotuksessa nykyisestä sääntelystä ja osittain myös direktiivin sääntelystä. Jos vahvistuksessa ei ole tarvittavia tietoja, seuraamus olisi ehdotuksen mukaan sama kuin direktiivin mukaan: peruuttamisaika pitenisi kolmeen kuukauteen. Jos vahvistusta ei lainkaan anneta, sopimus ei sitoisi kuluttajaa. Sitomattomuus olisi kuitenkin ajallisesti rajoitettu yhteen vuoteen. Jos kuluttaja tätä aikaisemmin ei ole vedonnut sopimuksen sitomattomuuteen, sopimus tulisi myös häntä sitovaksi.

Nykyisin kotimyynnissä ja siis myös puhelinmyynnissä sopimus ei tule kuluttajaa sitovaksi, jos kotimyyntiasiakirjaa ei ole annettu. Sitomattomuudelle ei ole asetettu takarajaa. Esitystä valmisteltaessa on kuitenkin katsottu, ettei oikeusvarmuuden kannalta ole suotavaa jättää sopimussidonnaisuutta avoimeksi määräämättömäksi ajaksi. Yhden vuoden aikaraja on arvioitu molempien osapuolten kannalta asianmukaiseksi ja kohtuulliseksi. Sama aikaraja on myös Ruotsin kotimyyntilaissa.

3.1.4.Kuluttajan oikeus peruuttaa sopimus

Peruuttamisoikeutta koskevat ehdotukset eroavat direktiivin säännöksistä erityisesti siinä, että peruuttamisaika olisi 14 päivää. Direktiivin mukainen peruuttamisaika on seitsemän työpäivää eli vähintään yhdeksän kalenteripäivää. Direktiivin suomenkielisen toisinnon ilmaisu, arkipäivä, on ilmeinen käännösvirhe. Direktiivin valmisteluasiakirjoista käy ilmi, että direktiivissä on tarkoitettu määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä annetussa neuvoston asetuksessa (1182/71/ETY, Euratom) määriteltyä työpäivää.

Direktiivistä poikkeavaan peruuttamisaikaan on päädytty ensisijaisesti käytännön syistä. Kiinteää kahden viikon ajanjaksoa on selkeämpi ja yksinkertaisempi soveltaa kuin tapauksittain erikseen laskettavia työpäiviä. Työpäivien määritteleminenkin on tulkinnanvaraista. Neuvoston asetuksen mukaan työpäiviä ovat muut päivät kuin pyhäpäivät, lauantait ja sunnuntait. Pyhäpäiviä ovat ne päivät, jotka ovat pyhäpäiviä siinä valtiossa tai yhteisön toimielimessä, jossa toiminta tapahtuu. Rajat ylittävässä etämyynnissä toimintaa tapahtuu kummankin osapuolen kotivaltiossa. Asetuksen perusteella jää epäselväksi, minkä valtion pyhäpäivät peruuttamistapauksissa tulisi ottaa lukuun.

Direktiivin täytäntöönpanoa valmistelevassa pohjoismaisessa virkamiestyöryhmässä on saavutettu yhteisymmärrys siitä, että 14 päivän peruuttamisaika on valmistelun lähtökohtana kaikissa pohjoismaissa. Rahoituspalvelujen etämyyntiä koskevaa direktiiviehdotusta käsittelevässä neuvoston työryhmässä on myös päädytty 14 päivän peruuttamisaikaan kyseisen direktiivin osalta.

Peruuttamisoikeuden rajoitukset ovat ehdotuksessa samat kuin direktiivissä. Tämä merkitsee eräissä tapauksissa peruuttamisoikeuden supistumista, sillä puhelinmyynnin ja postimyynnin peruuttamisoikeudessa ei nykyisin ole minkäänlaisia rajoituksia.

Käytännössä ehkä merkittävin rajoitus koskisi palveluksia, joiden suorittaminen on kuluttajan suostumuksella aloitettu. Rajoitus on katsottu aiheelliseksi, koska suoritettua palvelusta ei yleensä voida palauttaa. Samasta syystä on rajoitettu myös palvelussopimusten purkuoikeutta. Vaikka puhelinmyynnissä ei nykyisin ole vastaavaa rajoitusta, muutoksen käytännön merkitys on vähäinen, sillä palveluksia ei juurikaan tarjota puhelimitse. Postimyyntisäännökset koskevat vain tavaran kauppaa, joten rajoitus ei postimyynnin osalta vähennä kuluttajan nykyisiä oikeuksia.

Lisäksi peruttamisoikeuden ulkopuolelle on rajattu sellaisia hyödykkeitä koskevia sopimuksia, joiden peruuttaminen olisi elinkeinonharjoittajalle kohtuutonta hyödykkeen erityisen ominaisuuden tai luonteen takia. Rajoitukset koskevat kuluttajan toivomusten mukaisesti valmistettuja tai muunneltuja tavaroita, tuotteita, joiden hinta riippuu rahoitusmarkkinanoteerauksista, tavaroita, joita ei luonteensa vuoksi voida palauttaa tai jotka voivat nopeasti pilaantua tai venhentua, sinetöityinä toimitettuja ääni- ja kuvatallenteita sekä tietokoneohjelmia, sanoma- ja aikakauslehtiä sekä vedonlyönti ja arvontapalveluita.

Erikoisvalmisteisten tavaroiden peruuttamisoikeutta on nykyisinkin voitu rajoittaa sopimusehdoissa Kuluttajaviraston myöntämän luvan nojalla. Muidenkin uusien rajoitusten käytännön merkitys olisi vähäinen. Esimerkiksi sinetöityjä ääni- ja kuvatallenteita ja tietokoneohjelmia koskevan etäsopimuksen saisi edelleen peruuttaa, jos tuote palautetaan sinettiä avaamatta. Sanoma- ja aikakauslehtiä koskevaa rajoitusta ei sovellettaisi puhelinmyynnissä, jossa peruuttamisoikeuden rajoitus merkittävästi muuttaisikin nykytilaa. Puhelinmyyntiä koskevia erityissäännöksiä ja niiden syitä selvitetään tarkemmin 3.1.5. jaksossa.

Postimyyntiä ja puhelinmyyntiä koskevien voimassa olevien säännösten mukaan elinkeinonharjoittajan on peruuttamistapauksissa korvattava kuluttajalle tavaran tai suorituksen palauttamiskulut. Direktiivin mukaan kulut voidaan jättää kuluttajan maksettaviksi.

Suomen lainsäädäntö on ollut Euroopassa poikkeuksellinen. Direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä vastaava velvollisuus on kuitenkin otettu Saksan uuteen etämyyntilakiin, joka on hyväksytty Saksan liittopäivillä (Bundestag) mutta ei vielä liittoneuvostossa (Bundesrat). Ruotsin uuden lain samoin kuin Norjan hallituksen lakiesityksen mukaan elinkeinonharjoittajan on puhelinmyynnissä korvattava palauttamiskulut. Tanskassa kuluttaja saa käyttää peruuttamisoikeuttaan myös niin, että hän jättää tavaran vastaanottamatta tai postilähetyksen lunastamatta, jolloin palautuskulut jäävät elinkeinonharjoittajan kannettaviksi. Niissä muissa jäsenvaltioissa, joista direktiivin täytäntöönpanotietoja on saatu (Alankomaat, Iso-Britannia, Itävalta) on päädytty tai päädyttäneen direktiivin mukaiseen sääntelyyn.

Ehdotusta valmisteltaessa on harkittu, tulisiko palautuskulujen korvausvastuuta muuttaa vastaamaan Euroopassa pääasiallisesti vallitsevaa käytäntöä. Muutos kuitenkin merkitsisi kuluttajansuojan heikentämistä yli 20 vuoden ajan voimassa olleesta tasosta. Tällaista muutosta ei katsottu perustelluksi pelkästään sen takia, että kuluttajansuoja on useimmissa muissa jäsenvaltioissa tässä suhteessa heikompi kuin Suomessa. Palautuskulujen korvausvelvollisuudesta ei ole osoitettu aiheutuneen käytännössä erityisiä epäkohtia. Näistä syistä ehdotuksessa on päädytty pääosin nykytilaa vastaavan sääntelyn säilyttämiseen.

Esityksessä on toisaalta otettu huomioon se, että hyödykevalikoima etämyynnissä voi muodostua monipuolisemmaksi kuin perinteisessä kulutustavaroihin keskittyneessä postimyynnissä. Etämyyntinä voidaan tarjota myös ajoneuvoja, rakennusmateriaaleja tai muita sellaisia hyödykkeitä, joita ei voida laatunsa vuoksi lähettää tai palauttaa tavanomaisina postipaketteina, vaan niiden kuljetus edellyttää erityisjärjestelyjä. On kohtuullista, että kuluttajat tällaisissa tapauksissa pyrkisivät selvittämään hyödykkeen ominaisuudet muulla tavalla kuin tilaamalla sen nähtävilleen sekä harkitsisivat ennakolta myös ostopäätöstään niin, että tavanomaista kalliimmat ja hankalammat edestakaiset kuljetukset voitaisiin välttää. Tämän tavoitteen toteutumista voidaan edistää sillä, että kuluttaja vastaisi itse palautuksesta koituvista kuluista. Esityksesä elinkeinonharjoittajan vastuuta palautuskuluista on tämän takia rajoitettu siten, että korvausvelvollisuus koskee vain sellaisia hyödykkeitä, jotka voidaan jättää tavanomaisella tavalla postin kuljetettaviksi.

3.1.5.Puhelinmyynti

Puhelinmyynti, jossa elinkeinonharjoittaja omasta aloitteestaan tarjoaa hyödykkeitä kuluttajalle, rinnastetaan nykyisin kotimyyntiin. Tämän mukaisesti elinkeinonharjoittajan on toimitettava kuluttajalle määrätyt tiedot sisältävä kotimyyntiasiakirja riippumatta siitä, minkätyyppistä tavaraa tai palvelusta puhelintarjous koskee. Kuluttajalla on vastaavasti hyödykkeen lajista riippumaton oikeus peruuttaa sopimus.

Ehdotuksessa on puhelinmyynnin osalta päädytty säilyttämään elinkeinonharjoittajan tiedonantovelvollisuus ja kuluttajan peruuttamisoikeus eräiltä osin nykytilaa vastaavana. Tämä on katsottu perustelluksi puhelinmyynnin erityispiirteiden takia: kuluttaja joutuu sopimuksentekotilanteeseen yllättäen ilman, että hän itse olisi harkinnut kyseisen hyödykkeen hankkimista.

Direktiivin vähimmäistasosta poiketen elinkeinonharjoittajan tiedonantovelvollisuus ja kuluttajan peruuttamisoikeus koskisivat puhelinmyynnissä myös päivittäistavaroiden toimittamista sekä majoitusta, kuljetusta, ravintolatoimintaa ja vapaa-ajan viettoa koskevaa palvelusta. Ehdotuksessa ei myöskään ole rajoitettu kuluttajan peruuttamisoikeutta sanoma- ja aikakauslehtien puhelinmyynnissä. Tältä osin ehdotuksen käytännön merkitys on suuri, sillä lehtiä tarjotaan yleisesti tilattavaksi puhelinmyynnissä.

3.1.6.Kotimyynti

Direktiivin täytäntöönpano edellyttää kotimyyntisäännösten muuttamista vain siten, että näitä säännöksiä ei enää sovelleta puhelinmyyntiin. Esityksessä ehdotetaan kotimyyntisäännöksiin muitakin muutoksia.

On pidetty tärkeänä, että peruuttamisoikeutta koskevat keskeiset säännökset ovat kotimyynnissä ja etämyynnissä samansisältöiset. Tästä syystä ehdotetaan, että peruuttamisaika kotimyynnissä muutetaan nykyisestä 7:stä päivästä 14:ään päivään ja että peruuttamisilmoituksen kirjallisesta muodosta luovutaan. Jos kotimyyntiasiakirjan antaminen laiminlyödään, sopimuksen sitomattomuudella on ehdotuksen mukaan sama vuoden aikaraja kuin etämyynnissä vahvistuksen antamisen laiminlyöntitapauksissa.

3.1.7.Muut ehdotukset

Kotimyyntiä ja postimyyntiä koskevien nykyisten säännösten mukaan elinkeinonharjoittajan on viivästyskoron sijasta maksettava kuluttajalle sopimussakon luonteinen korvaus, kymmenesosa kauppahinnasta, jos hän ei ole palauttanut kauppahintaa säädetyn 30 päivän kuluessa.

Lakia vuonna 1978 säädettäessä katsottiin, ettei laillinen viivästyskorko ollut riittävä seuraamus. Viivästyskorot olivat tuolloin viisi tai kuusi prosenttia ja huomattavasti yleistä korkotasoa alhaisemmat. Tilanne on korkolain (633/1982) säätämisen ja siihen vuonna 1995 tehtyjen muutosten jälkeen olennaisesti muuttunut. Viivästyskorko seuraa nykyisin markkinakorkoja ja täyttää sille asetettavat ennakkoehkäisevät ja korvaavat tavoitteet.

Vaikka nykyisen kiinteän korvauksen voidaan olettaa ehkäisevän viivästyksiä tehokkaasti, se menettää tehonsa viivästyksen tapahduttua, koska viivästyksen kesto ei vaikuta korvauksen suuruuteen. Jos elinkeinonharjoittaja myöhästyy päivänkin rahojen palauttamisessa, pikaiseen suoritukseen ei hänen kannaltaan ole tarvetta, koska viivästysseuraamus ei enää muutu.

Näistä syistä ehdotetaan, että kiinteästä viivästyskorvauksesta luovutaan ja siirrytään käyttämään korkolain mukaista viivästyskorkoa. Muutos koskisi sekä kotimyyntiä että etämyyntiä.

Esityksessä ehdotetaan vielä, että kuluttajansuojalain 2 lukuun lisättäisiin nimenomainen säännös tilaamattomien hyödykkeiden toimittamisesta markkinoinnissa. Tällainen markkinointi olisi kielletty, jos kuluttajalta edellytetään maksua, hyödykkeen palauttamista tai säilyttämistä taikka muuta toimenpidettä. Ehdotus ei asiallisesti muuta oikeustilaa. Ehdotetussa säännöksessä tarkoitettua niin sanottua negatiivista myyntimenetelmää on vakiintuneesti pidetty hyvän tavan vastaisena ja sopimattomana markkinointina. Direktiivin 9 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on kuitenkin nimenomaisesti kiellettävä tällainen menettely.

Direktiivin 9 artiklassa on lisäksi säännös siitä, ettei kuluttajan passiivisuus näissä tapauksissa merkitse tarjouksen hyväksymistä. Tältä osin erityisiä täytäntöönpanosäännöksiä ei tarvita, sillä varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929, jäljempänä oikeustoimilaki) säännökset, erityisesti lain 8 §, vastaavat direktiivin vaatimusta.

4.1.1.Direktiivin vähimmäistason ylittävien säännösten vaikutus kansainväliseen sähköiseen kaupankäyntiin

Direktiivi 97/7/EY on, kuten aiemmatkin sopimusoikeudelliset kuluttajansuojadirektiivit, niin sanottu vähimmäisdirektiivi: jäsenvaltiot voivat antaa tai pitää voimassa kuluttajia tehokkaammin suojaavia säännöksiä. Kuluttajansuojaa koskevien direktiivien valmistelussa Suomen kansallisena tavoitteena on vakiintuneesti ollut vähimmäistasoinen sääntely. Vähimmäisdirektiivejä täytäntöönpantaessa on vastaavasti lähdetty siitä, ettei olemassa olevaa kuluttajansuojan tasoa perusteettomasti heikennetä.

Myös eduskunnan talousvaliokunta on ottanut sääntelyn tasoon kantaa suurelle valiokunnalle 18 päivänä kesäkuuta 1996 antamassaan lausunnossa (TaVL 10/1996 vp), joka koski valtioneuvoston selvitystä elintarvikkeita, kuluttajansuojaa, ympäristönsuojelua ja työlainsäädännön alaa koskevasta suojatasosta (E 11/1996 vp). Valiokunta totesi, että suuri osa yhteisön kuluttajansuojalainsäädäntöä ei ole sillä tavoin sisämarkkinoiden toteutumisen ydinalueella, että jäsenvaltioiden lainsäädännön kokonaisharmonisointi olisi tarpeen tämän tavoitteen kannalta. Yhteisötason kuluttajansuojaa kehitettäessä tulee niiden jäsenvaltioiden, joilla on kehittynyt kuluttajansuojalainsäädäntö, voida säilyttää kansallinen lainsäädäntönsä olemassa olevassa laajuudessaan, ylläpitää korkeaa suojatasoa ja kehittää sitä edelleen. Kuluttajansuojasäädöksiä yhteisötasolla laadittaessa on pyrittävä ennen muuta asettamaan jäsenvaltioille velvollisuus toteuttaa tietyt kuluttajansuojan perusvaatimukset. Yhteisötason säädösten ei tule esimerkiksi markkinoinnin, sopimusehtojen ja kulutusluottojen osalta estää jäsenvaltioita pitämästä yllä ja säätämästä kuluttajan aseman paremmin turvaavaa lainsäädäntöä. Talousvaliokunta toisti edellä olevan kannanottonsa suurelle valiokunnalle 10 päivänä joulukuuta 1997 antamassaan lausunnossa (TaVL 24/1997 vp), joka koski valtioneuvoston selvitystä rahoituspalvelujen etämyyntiä koskevista direktiiviluonnoksista (E 69/1997 vp). Suuri valiokunta on yhtynyt talousvaliokunnan lausunnoissa esitettyyn.

Esitystä valmisteltaessa on harkittu, ovatko nämä aiemmat periaatteet enää tarkoituksenmukaisia ottaen erityisesti huomioon rajat ylittävän sähköisen kaupankäynnin lisääntyminen ja Suomen kansalliset pyrkimykset edistää ja tukea tätä kehitystä. Hyödykkeiden tarjoaminen tietoverkoissa ei ole samalla tavoin maantieteellisesti rajattua kuin esimerkiksi perinteinen postimyynti, vaan tavoitteena nimenomaan on maailmanlaajuinen markkinapaikka. Yritysten on vaikea ottaa toiminnassaan huomioon kaikkien niiden valtioiden erilaista lainsäädäntöä, joissa tarjonta on vastaanotettavissa. Tämä synnyttää painetta myös yhteisön lainsäädännön täysharmonisointiin. On myös epäilty, että yleistä eurooppalaista tasoa tiukempi kansallinen kuluttajansuoja saattaa heikentää suomalaisten kuluttajien mahdollisuuksia käyttää sähköistä kaupankäyntiä hyödykseen. On jopa esitetty, että kansainväliset sähköisen kaupankäynnin yritykset saattavat rajata Suomen tarjontansa ulkopuolelle sen sijaan, että järjestäisivät toimintansa Suomen markkinoita varten Suomen lain erityisvaatimukset täyttäväksi.

Toisaalta on syytä korostaa, että sähköinen kuluttajankauppa voi kehittyä vain, jos se saavuttaa kuluttajien luottamuksen. Luottamusta tuskin lisäisi se, että sähköisessä kaupankäynnissä luovuttaisiin sellaisesta kuluttajansuojasta, jota perinteisessä kaupankäynnissä on vakiintuneesti noudatettu. Kuluttajansuojalainsäädännön yhtenäistämisen tavoitteena ei voine olla taantuminen kehittyneeltä suojatasolta vähimmäistasolle vaan pyrkiminen asteittain yhteiseen korkeaan kuluttajansuojatasoon.

Direktiivissä säännellään van osaa etämyyntiin ja etäsopimuksiin liittyvistä oikeudellisista seikoista. Muun muassa sitovan sopimuksen syntyminen, sopimusrikkomukset ja niiden seuraamukset samoin kuin direktiivin mukaisen peruuttamisoikeuden tarkemmat oikeusvaikutukset on jätetty kansallisten lakien varaan. Vaikka direktiivi kaikissa jäsenvaltioissa pantaisiin täytäntöön vähimmäistasonsa mukaisena, lainsäädäntöjen erot eivät sillä poistuisi. Kansainvälistä etämyyntiä harjoittavat yritykset joutuisivat joka tapauksessa ottamaan toiminnassaan lukuun perusperiaatteiltaankin toisistaan eroavat sopimusoikeudelliset normistot.

Esityksen valmistelun lähtökohtana on ollut, ettei kuluttajansuojalakiin tehdä direktiivin täytäntöönpanon takia sellaisia muutoksia, jotka selvästi heikentäisivät kuluttajan oikeudellista tai taloudellista asemaa nykyisestä. Eräin kohdin on kuitenkin päädytty direktiivin vähimmäistasoa vastaavaan sääntelyyn, vaikka se on kuluttajien kannalta nykytilaa epäedullisempi. Näille muutoksille on katsottu olevan asiallisia perusteita, eivätkä ne merkittävästi vaikuta kuluttajien asemaan käytännössä. Ehdotetut muutokset ja niiden syyt käyvät tarkemmin ilmi yleisperustelujen 3.1. jaksosta.

Niistä esityksen säännöksistä, jotka poikkeavat direktiivin vähimmäistasosta, merkittävin on elinkeinonharjoittajan velvollisuus korvata yleensä tavaroiden ja muiden suoritusten palautuskulut kuluttajan peruuttaessa sopimuksen. Velvoitteen taloudellisten vaikutusten lisäksi on otettava huomioon sen poikkeuksellisuus: yhtä laaja velvoite korvata palautuskulut on tiettävästi vain Saksan uudessa etämyyntilaissa, joka on hyväksytty liittopäivillä mutta ei vielä liittoneuvostossa. Ei voida kokonaan sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tällainen säännös saattaa vaikuttaa epäedullisesti sähköiseen tarjontaan Suomessa. Tämän vuoksi on tarkoitus ryhtyä seuraamaan kyseisen säännöksen ja muidenkin direktiivistä poikkeavien säännösten käytännön vaikutuksia rajat ylittävässä sähköisessä kaupankäynnissä. Seurannassa kiinnitetään huomiota muun muassa siihen, pyrkivätkö esimerkiksi internetissä toimivat yritykset rajaamaan Suomen tarjoustensa ulkopuolelle tai asettavatko ne ehkä erityishintoja tai muita erityisehtoja Suomesta tehtäville tilauksille.

Suomen muita jäsenvaltioita laajempi kuluttajansuoja ei vaikuttane kotimaisten yritysten toimintaan niiden markkinoidessa hyödykkeitään muissa jäsenvaltioissa. Vallitsevaksi katsottavan tulkinnan mukaan sovellettavaksi tulee tällöin kuluttajan asuinpaikkavaltion laki. Kotimaiset yritykset voivat halutessaan varmistaa vieraan valtion lain tai jonkin sen yksittäisen säännöksen soveltamisen lisäämällä sitä koskevan ehdon verkkosivuilleen.

Sähköisestä kaupankäynnistä lähiaikoina annettavassa direktiivissä säädetään muun muassa vähimmäisdirektiivien tason ylittävien kansallisten säännösten suhteesta sähköistä kaupankäyntiä koskevaan sääntelyyn. Direktiivin 1 artiklan 3 kohdan mukaan direktiivillä ei heikennetä yhteisön säädöksillä ja niiden täytäntöönpanemiseksi annetulla kansallisella lainsäädännöllä vahvistettua suojelun tasoa erityisesti kansanterveyden ja kuluttajien suojelun osalta, sikäli kuin tämä ei rajoita tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta.

4.1.2Muut vaikutukset

Etämyyntiä koskevilla ehdotuksilla ei ole vaikutuksia julkistalouteen.

Ehdotettu tiedonantovelvollisuus aiheuttaisi joitakin uusia velvoitteita etämyyntiä harjoittaville elinkeinonharjoittajille. Puhelinmyynnissä nykyisin käytetyt kotimyyntiasiakirjat olisi uusittava etämyynnissä käytettävän vahvistuksen vaatimukset täyttäviksi, mistä aiheutuu vähäisiä lisäkustannuksia. Muussa etämyynnissä vastaava velvoite on uusi, mutta esimerkiksi perinteisessä postimyynnissä nykyisin käytetty markkinointiaineisto sisältää normaalisti vahvistuksessa edellytetyt tiedot, eikä erillisille vahvistuksille näissä tapauksissa olisi tarvetta. Sähköisessä kaupankäynnissä vahvistus voitaisiin toimittaa myös sähköisesti, mikä helpottaisi menettelyä ja vähentäisi siitä aiheutuvia kuluja.

Peruuttamisajan pidentyminen ja peruuttamisoikeuden ulottuminen eräisiin sopimuksiin, joissa oikeutta nykyisin ei ole, lisännee jossain määrin peruutusten lukumäärää ja niistä elinkeinonharjoittajille koituvia taloudellisia menetyksiä. Merkittäviä muutoksia tässä suhteessa ei kuitenkaan ole odotettavissa.

Ehdotetut uudet elinkeinonharjoittajien velvollisuudet ja kuluttajien oikeudet perustuvat pääosin direktiiviin 97/7/EY, eikä niistä koituvia kustannuksia voida kansallisesti välttää.

2luku. Markkinoinnin sääntely

2 a §. Pykälällä pannaan täytäntöön etäsopimuksia koskevan direktiivin 97/7/EY 9 artiklan säännökset. Pykälä koskee markkinointia, jossa kuluttajille toimitetaan kulutushyödykkeitä ilman nimenomaista tilausta. Tällainen markkinointi on pykälän mukaan kielletty, jos siinä edellytetään kuluttajalta maksua, hyödykkeen palauttamista tai säilyttämistä taikka muuta toimenpidettä, esimerkiksi nimenomaista vastausta. Pykälän tarkoituksena on estää niin sanotun negatiivisen myyntimenetelmän käyttäminen.

Negatiivisessa myyntimenetelmässä tarjous tehdään toimittamalla suoritus vastaanottajalle ja edellyttämällä esimerkiksi suorituksen palauttamista tai nimenomaista kieltävää vastausta, jotta sopimus ei syntyisi. Voimassa olevan oikeuden mukaan tällaisen suorituksen vastaanottajalle ei synny sopimussidonnaisuutta, vaikka hän pysyisi passiivisena. Negatiivinen myyntimenetelmä on vakiintuneesti katsottu myös sopimattomaksi markkinoinniksi.

Pykälässä ei kielletä tilaamattomien hyödykkeiden toimittamista sinänsä. Markkinoinnissa saatetaan lähettää esimerkiksi aikakauslehden näytenumero tutustumista varten tai muita tuotenäytteitä kuluttajien kokeiltaviksi. Hyväntekeväisyysjärjestöt tarjoavat usein ostettaviksi joulukortteja, kirjeensulkijamerkkejä tai arpoja toimittamalla niitä tilaamatta kuluttajille. Tämäntyyppiseen markkinointiin ei kuitenkaan saa liittyä minkäänlaisia velvoitteita kuluttajille.

Pykälän vastainen menettely voidaan luvun 7 §:n nojalla sakon uhalla kieltää. Säännöksen rikkominen tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta on lisäksi rangaistava teko 11 luvun 1 §:n nojalla.

4 §. Pykälä koskee lisäetumarkkinoinnissa ja muussa erikoistarjousmarkkinoinnissa annettavia tietoja. Tällaista markkinointia arvioidaan lisäksi, kuten nykyisinkin, 1 §:n yleislausekkeen nojalla. Tärkeimpiä markkinatuomioistuimen ratkaisuja, joissa yleislauseketta on sovellettu lisäetumarkkinointiin, on selvitetty yleisperustelujen 1.1.2. jaksossa.

Pykälän 2 kohdan säännöksillä pannaan samalla täytäntöön osa vertailevaa mainontaa koskevan direktiivin 97/55/EY säännöksistä. Muilta osin pykälän säännökset eivät liity direktiivien täytäntöönpanoon.

Pykälän säännöksiä sovelletaan silloin, kun markkinoinnissa tarjotaan kahta tai useampaa kulutushyödykettä yhteisellä hinnalla tai kun hyödykkeen ostajalle tarjotaan muu hyödyke alennetulla hinnalla tai jokin muu erityinen etu.

Pykälä koskee sekä samanveroisista tuotteista koottuja yhdistettyjä tarjouksia että kylkiäistarjouksia, joissa päätuotteen yhteydessä tarjotaan muodollisesti vastikkeeton, yleensä vähäarvoinen lisätuote. Pykälä koskee myös erikoistarjousmarkkinointia, jossa etuna on tavanomaista alempi kampanjahinta, sekä paljousalennuksia, joissa määrätyn erän hyödykkeitä hankkiva saa ne tai osan niistä alennetulla hinnalla. Pykälässä tarkoitettu muu erityinen etu voi lisäksi olla rahana tai ostokortteina palautettava osuus tietyn ajanjakson kuluessa tehtyjen ostosten hinnoista. Kysymykseen voivat tulla myös muuntyyppiset erilaisiin kanta-asiakasohjelmiin liittyvät etuudet.

Pykälässä tarkoitetuille tarjouksille on yhteistä se, että kuluttajan on edun saadakseen hankittava jokin kulutushyödyke. Säännökset eivät koske markkinointiarpajaisia eivätkä muita markkinoinnissa tarjottuja etuja, joiden saaminen ei edellytä minkään hyödykkeen hankkimista.

Pykälän säännökset eivät koske myöskään sellaisia tuoteyhdistelmiä, jotka on suunniteltu ja pakattu kokonaisuudeksi ja tarkoitettu myytäviksi itsenäisinä tuotteina. Tällaisia voivat esimerkiksi olla työkalu- tai kosmetiikkasarjat ja useammista tuotteista kootut lahjapakkaukset.

Markkinoinnissa on pykälän 1 kohdan mukaan ilmoitettava tarjouksen sisältö. Esimerkiksi yhdistetystä tarjouksesta on selvitettävä, minkälaisia hyödykkeitä siihen sisältyy. Maininta tavaran tai palveluksen lajista riittää. Yksityiskohtaisempia selvityksiä hyödykkeiden ominaisuuksista ei edellytetä. Muista eduista on vastaavasti selvitettävä, mitä ne ovat. Esimerkiksi kanta-asiakasohjelmia markkinoitaessa on ilmoitettava, saako asiakasedun rahana, ostokortteina, alennuksina vai vastikkeettomina hyödykkeinä.

Kohdan mukaan on lisäksi ilmoitettava tarjouksen arvo. Jos tuotteita tarjotaan yhdistettyyn hintaan, tarjouksen arvo kuluttajalle on tuotepaketin kokonaishinnan ja siihen sisältyvien tuotteiden erillishintojen erotus. Arvon todentamiseksi on siis ilmoitettava paitsi paketin kokonaishinta myös sen kunkin osan hinta erikseen ostettaessa. Jos paketin osa ei ole erillisenä ostettavissa, on ilmoitettava laskennallinen vähittäismyyntihinta. Elinkeinonharjoittajan on tarvittaessa voitava esittää selvitys siitä, miten arvo on määritetty.

Jos hyödykkeen hinta erikseen hankittuna alittaa kymmenen euroa (noin 60 markkaa), sitä ei tarvitse kohdan mukaan erikseen ilmoittaa. Poikkeuksella on merkitystä lähinnä kylkiäistarjouksissa, sillä kylkiäisten arvot ovat käytännössä usein olleet vähäisiä.

Kohdan säännökset täydentävät kulutushyödykkeen hinnan ilmoittamisesta markkinoinnissa annetun asetuksen (1359/1999) mukaista hinnanilmoitusvelvollisuutta. Asetuksessa ei edellytetä yhdessä tarjottavien hyödykkeiden erillishintojen ilmoittamista.

Jos lisäetuna tarjotaan vastikkeetta luovutettavia hyödykkeitä, tarjouksen arvo ilmoitetaan periaatteessa samalla tavoin kuin yhdessä tarjotuista hyödykkeistä. Markkinoinnista on käytävä ilmi, kuinka paljon ja minkä hintaisia hyödykkeitä kuluttaja joutuu edun saadakseen kaikkiaan hankkimaan. Lisäksi on ilmoitettava vastikkeetta tarjotun hyödykkeen hinta erikseen hankittuna, paitsi jos se on alle kymmenen euroa.

Jos etuna tarjotaan alennusta muun hyödykkeen hinnasta, on ilmoitettava alennuksen määrä ja alentamaton hinta. Alennusta ilmoitettaessa on huomattava, ettei kulutushyödykkeen hintaa saa 3 §:n mukaan ilmoittaa alennetuksi enempää kuin se tosiasiallisesti alittaa elinkeinonharjoittajan aikaisemmin perimän hinnan.

Pykälän 2 kohdan mukaan markkinoinnissa on ilmoitettava tarjouksen hyväksi käyttämistä koskevat ehdot, erityisesti tarjouksen kesto ja mahdolliset määrälliset tai muut rajoitukset. Tarkoituksena on, että kuluttaja saa markkinoinnista selkeät tiedot siitä, miten toimien, minä aikana ja millä muilla edellytyksillä hän voi saada tarjotun edun hyväkseen.

Tarjouksen hyväksi käyttämistä koskevia ehtoja ovat esimerkiksi ne, joiden mukaan kuluttajan on edun saadakseen ostettava hyödykkeitä tietty vähimmäismäärä ja mahdollisesti kerättävä ja palautettava tarjouskuponkeja, ostoskuitteja tai merkkejä. Jos tarjouksen kesto on rajoitettu, markkinoinnista on käytävä ilmi, milloin tarjous alkaa ja milloin se päättyy. Jos hyödykkeitä myydään vain rajoitettu määrä asiakasta kohden, määrä on kerrottava markkinoinnissa. Kohdassa tarkoitettu muu rajoitus on esimerkiksi se, että tarjous on voimassa niin kauan kuin varastoa riittää. Jos tarjoustuotteita on odotettavissa olevaan kysyntään nähden vain vähän, tulisi ilmoittaa niiden lukumäärä, jotta kuluttajille ei annettaisi epärealistista tai harhaanjohtavaa kuvaa tarjouksen saatavuudesta.

Direktiivin 97/55/EY mukaan erikoistarjouksia koskevassa vertailussa on mainittava tarjouksen kesto tai tarvittaessa se, että erikoistarjous riippuu tavaroiden tai palvelusten saatavuudesta. Pykälän 2 kohdan säännöksillä pannaan täytäntöön myös nämä direktiivin vaatimukset. Pykälän säännösten soveltamisala on kuitenkin laajempi kuin direktiivissä: pykälä koskee kaikentyyppistä tarjousmarkkinointia eikä vain vertailun sisältäviä erikoistarjouksia.

4 a §. Pykälällä pannaan täytäntöön pääosa vertailevaa mainontaa koskevan direktiivin 97/55/EY vaatimuksista. Vertailevalla mainonnalla tarkoitetaan pykälän 1 momentin mukaan mainontaa, josta voidaan suoraan tai epäsuorasti tunnistaa kilpailija tai kilpailijan markkinoima hyödyke. Määritelmä on asiallisesti sama kuin direktiivissä.

Vertailevan mainonnan käsite on tarkoitettu laajaksi. Säännökset koskevat ensinnäkin sellaista mainontaa, jossa kilpaileva elinkeinonharjoittaja tai hänen markkinoimansa hyödyke mainitaan nimenomaisesti. Säännöksiä sovelletaan myös silloin, kun kilpailijaan viitataan vain epäsuorasti. Mainoksessa esitetty vertailutuote saattaa esimerkiksi muotoilunsa perusteella olla tunnistettavissa kilpailijan tuotteeksi, vaikka kilpailijan tai tuotteen nimeä ei olisikaan kerrottu. Kysymykseen voi tulla myös yleisluontoisempi vertailu, jossa mainostetun tuotteen materiaalia, ominaisuuksia tai käyttökelpoisuutta verrataan muihin markkinoilla oleviin vastaaviin tuotteisiin yleensä, vertailukohteita yksilöimättä.

Pykälässä vertailuille asetettavat vaatimukset koskevat, kuten direktiivikin, vain mainontaa. Tältä osin sääntely eroaa luvun muista markkinointisäännöksistä, joita sovelletaan mainonnan ohella muuhunkin markkinointiin. Mainonnalla tarkoitetaan yleisölle tai muuten suurehkolle vastaanottajajoukolle suunnattua julkaistua viestintää. Tavanomaisten lehti-, radio-, televisio- ja ulkomainosten ohella mainontana pidetään hyödykepakkauksissa esitettyjä tietoja sekä liiketiloissa esillä olevia kylttejä ja julisteita. Mainontana ei sen sijaan pidetä esimerkiksi yksittäisten tarjousten tai myyntikeskustelujen yhteydessä esitettyjä tietoja.

Vertaileva mainonta on pykälän 2 momentin mukaan sallittu vertailun osalta, jos se täyttää kaikki momentin 1―7 kohdassa asetetut vaatimukset. Direktiivin täysharmonisointiluonteen takia vertailuille ei voida kansallisesti asettaa muita vaatimuksia.

Momentin 1 kohdan mukaan vertaileva mainonta ei saa olla totuudenvastaista tai harhaanjohtavaa. Kohta vastaa direktiivin 3 a artiklan 1 kohdan a alakohtaa. Säännös ei tuo mitään uutta voimassa olevaan oikeuteen, sillä 2 §:ssä säädetty totuudenvastaisten tai harhaanjohtavien tietojen antamiskielto koskee myös vertailevaa mainontaa. Säännöksen toistaminen momentissa on kuitenkin katsottu aiheelliseksi, koska totuudellisuusvaatimus on erityisesti vertailevassa mainonnassa korostunut.

Momentin 2 kohdan mukaan vertailevan mainonnan tulee koskea samaan tarkoitukseen tai samoihin tarpeisiin käytettäviä hyödykkeitä. Kohta vastaa direktiivin 3 a artiklan 1 kohdan b alakohtaa. Asiallinen ja hyväksyttävä vertailu edellyttää, että kyseiset hyödykkeet ovat keskenään vertailukelpoisia. Täysin toisiaan vastaaviin tuotteisiin vertailuja ei kuitenkaan ole rajoitettu. Sallittua on esimerkiksi vertailla junamatkaa lentomatkaan, säästöhenkivakuutusta pitkäaikaiseen pankkitalletukseen tai omistusasunnon hankkimista vuokra-asumiseen.

Momentin 3 kohdan mukaan vertailevan mainonnan on oltava puolueetonta. Lisäksi edellytetään, että vertailu koskee hyödykkeiden olennaista, merkityksellistä, toteen näytettävissä olevaa ja edustavaa ominaisuutta. Myös hintavertailut ovat kohdan mukaan sallittuja. Säännös on direktiivin 3 a artiklan 1 kohdan c alakohdan mukainen.

Kohdassa asetetut edellytykset vastaavat pitkälti Suomen ja muiden pohjoismaiden oikeuskäytäntöä. Markkinatuomioistuin on muun muassa ratkaisuissaan 1988:8 ja 1993:2 katsonut vertailevan mainonnan hyvän liiketavan vastaiseksi, kun vertaillut seikat oli valittu yksipuolisesti siten, että vertailu ei antanut oikeaa kokonaiskuvaa vertailluista tuotteista. Markkinatuomioistuin on myös edellyttänyt, että kaikki vertailuissa esitettävät väitteet, myös yleisluonteiset paremmuusväitteet, on voitava näyttää toteen (1990:21).

Myös hintavertailujen on oltava kohdassa tarkoitetulla tavalla tasapuolisia. Asianmukaista ei esimerkiksi ole omien kampanjahintojen vertaaminen kilpailijan normaalihintoihin.

Momentin 4 kohdan mukaan vertaileva mainonta ei saa aiheuttaa sekaannuksen vaaraa mainostajan ja kilpailijan tai heidän tavaramerkkiensä, toiminimiensä, muiden erottuvien tunnustensa taikka hyödykkeittensä kesken. Muu erottuva tunnus voi esimerkiksi olla tuotteen erikoinen pakkaus tai muotoilu. Kohta vastaa direktiivin 3 a artiklan 1 kohdan d alakohtaa.

Vertailevassa mainonnassa voi olla tarpeen yksilöidä kilpailija tai kilpailijan markkinoima hyödyke käyttämällä kilpailijan rekisteröityä toiminimeä, tavaramerkkiä tai muuta tunnusta. Tällaisen menettelyn ei ole katsottu loukkaavan tunnuksen haltijan yksinoikeutta. Kilpailijan tunnuksia sisältävää mainontaa suunniteltaessa on kuitenkin kiinnitettävä erityistä huomiota selkeyteen niin, ettei mainonnan todellinen tarkoitus ja sisältö hämärry.

Vertaileva mainonta ei momentin 5 kohdan mukaan saa olla kilpailijaa väheksyvää tai halventavaa. Vaatimus liittyy kilpailijan tunnusten käyttämiseen, hänen hyödykkeittensä esittämiseen sekä myös kilpailijan toiminnan tai olojen arviointiin. Kohta vastaa direktiivin 3 a artiklan 1 kohdan e alakohtaa. Vertailevan mainonnan on siis oltava kilpailijaa kohtaan asiallista ja tahdikasta. On esimerkiksi varottava käyttämästä ilmaisuja, jotka voivat saattaa kilpailijan epäilyttävään valoon sopijakumppanina tai joissa kilpailijan tuotteet esitetään yleisesti heikkolaatuisina.

Momentin 6 kohdan mukaan vertailevassa mainonnassa ei saa käyttää sopimattomasti hyväksi kilpailijan tavaramerkin, toiminimen tai muun erottuvan tunnuksen mainetta taikka kilpailijan markkinoiman hyödykkeen alkuperänimitystä. Säännös vastaa direktiivin 3 a artiklan 1 kohdan g alakohtaa. Esimerkkinä toisen maineen sopimattomasta hyväksikäyttämisestä on pohjoismaissa usein mainittu Ruotsissa esillä ollut tapaus, jossa japanilaista automerkkiä mainostettiin ilmaisulla "perheen uusi Rolls".

Momentin 7 kohdan mukaan vertailevassa mainonnassa ei saa esittää hyödykettä sellaisen hyödykkeen jäljitelmänä tai toisintona, jolla on suojattu tavaramerkki. Kohta vastaa direktiivin 3 a artiklan 1 kohdan h alakohtaa. Säännöksessä ei ole kysymys kielletyistä tuoteväärennöksistä vaan menettelystä, jossa mainostajan oma tuote avoimesti esitetään kilpailijan tuotteen toisintona. Kohta liittyy osittain 6 kohtaan, sillä tällaisen menettelyn tavoitteena yleensä on oman tuotteen menekin edistäminen käyttämällä hyväksi yleisesti tunnetun ja arvostetun merkkituotteen saavuttamaa mainetta.

Siltä osin kuin vertaileva mainonta sisältää muuta kuin vertailuja, siihen sovelletaan pykälän 3 momentin mukaan, mitä muualla laissa säädetään mainonnasta ja muusta markkinoinnista. Keskeiset sovellettavat muut säännökset ovat 1 §:n yleislauseke sekä 2―5 §:n nimenomaiset kiellot. Vaikka mainos vertailun osalta olisikin moitteeton, se voidaan yleislausekkeen nojalla kieltää, jos se on muusta syystä hyvän tavan vastainen tai sopimaton. Samoin voidaan kieltää mainonta, joka hyväksyttävän vertailun ohella esimerkiksi sisältää vastikkeellisen sattumanvaraisen edun lupaamisen 5 §:n vastaisesti.

4luku. Sopimuksen sovittelu ja tulkinta

1 §. Pykälässä on säännökset kulutushyödykkeen kohtuuttoman hinnan ja kuluttajasopimuksen muun kohtuuttoman ehdon sovittelusta yksittäistapauksissa. Hinnan sovittelu on pykälän 1 momentissa kytketty nykyisin kahteen perusteeseen: kulutushyödykkeen laatuun ja yleiseen hintatasoon. Ehdotetussa 1 momentissa näistä erityisistä arviointiperusteista luovutaan. Vastikkeen määrää koskeva sitoumus rinnastetaan sopimuksen muihin ehtoihin, jolloin kohtuuttomuutta arvioitaessa otetaan huomioon samat momentissa luetellut yleiset arviointiperusteet kuin muita sopimusehtoja kohtuullistettaessa. Hinnan tai muun vastikkeen sovittelu perustuisi siis vastaavasti kokonaisharkintaan, jossa otetaan huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat. Periaate on sama kuin oikeustoimilain 36 §:n yleisessä kohtuullistamissäännöksessä.

Sovittelu voi tulla kysymykseen esimerkiksi sellaisissa toimeksiannoissa, joissa palkkio määräytyy kaavamaisena osuutena toimeksiannon kohteena olevan omaisuuden arvosta. Vaikka palkkion määräytymisperuste sinänsä olisi yleisen käytännön mukainen, se voi kaavamaisuutensa takia johtaa kohtuuttomuuteen, jos toimeksiannon hoitaminen yksittäisessä tapauksessa esimerkiksi osoittautuu poikkeuksellisen helpoksi ja vähätöiseksi.

6luku. Kotimyynti ja etämyynti

Luvun säännöksillä pannaan täytäntöön pääosa etäsopimuksia koskevan direktiivin 97/7/EY säännöksistä.

Luvun otsikko. Otsikko on muutettu vastaamaan luvun laajentunutta soveltamisalaa.

1 §. Soveltamisala. Ehdotettu luku koskee kotimyyntiä ja etämyyntiä. Kotimyynti määritellään 3 §:ssä ja etämyynti 4 §:ssä. Luvun soveltamisala laajenee, sillä nykyisin luku koskee etämyyntitavoista vain puhelinmyyntiä ja postimyyntiä. Nykyiset postimyyntisäännökset koskevat vain tavaran kauppaa. Luvun etämyyntisäännökset sen sijaan koskevat lähtökohtaisesti kaikkia kulutushyödykkeitä.

Pykälässä on informaatiosyistä lueteltu, mitkä luvun säännöksistä koskevat kotimyyntä ja mitkä etämyyntiä. Molempiin myyntitapoihin sovelletaan säännösten pakottavuutta koskevaa 2 §:ää ja lisäksi 20 §:ää (tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti), 21 §:ää (peruuttamisajan laskeminen), 22 §:ää (eräiden ilmoitusten antaminen tai lähettäminen), 23 §:ää (vastuu vastaanotetusta suorituksesta sekä korvaus saadusta hyödystä), 24 §:ää (luottosopimuksen peruuntuminen) sekä 25 §:ää (viivästyskorko).

Yksinomaan kotimyyntiä koskevat 5 § (soveltamisalan rajoitukset kotimyynnissä), 8 § (kotimyyntiasiakirja), 9 § (peruuttamisoikeus kotimyynnissä), 10 § (hinnan palauttaminen kotimyynnissä), 11 § (suorituksen säilyttäminen ja palauttaminen kotimyynnissä) sekä 12 § (kotimyyntiasiakirjalomakkeet).

Yksinomaan etämyyntiä koskevat 6 § (soveltamisalan rajoitukset etämyynnissä), 7 § (eräiden etämyyntisäännösten soveltamista koskevat poikkeukset), 13 § (ennakkotiedot etämyynnissä), 14 § (tietojen vahvistaminen etämyynnissä), 15 § (peruuttamisoikeus etämyynnissä), 16 § (peruuttamisoikeuden rajoitukset etämyynnissä), 17 § (suoritusten palauttaminen etämyynnissä), 18 § (sopimuksen täyttäminen etämyynnissä) sekä 19 § (lakiviittauksia koskeva rajoitus etämyynnissä).

2 §. Pakottavuus. Pykälän mukaan luvun säännökset ovat kuluttajan hyväksi pakottavia, jollei nimenomaisesti säädetä toisin. Periaate on sama kuin lain 5 ja 8―10 luvussa. Direktiivin 12 artiklan 1 kohdassa edellytetään vastaavasti, ettei sen säännöksistä voida sopimuksin poiketa kuluttajan vahingoksi.

3 §. Kotimyynnin määritelmä. Pykälän mukainen kotimyynnin määritelmä vastaa nykyisen 1 a §:n määritelmää lukuun ottamatta sitä, että kulutushyödykkeen tarjoaminen kuluttajalle puhelimitse ei enää ole kotimyyntiä. Koska puhelin on direktiivissä tarkoitettu etäviestin, sovelletaan puhelinmyyntiin etämyyntiä koskevia säännöksiä.

4 §. Etämyynnin määritelmä. Pykälän 1 momentin mukaan etämyynnillä tarkoitetaan kulutushyödykkeen tarjoamista kuluttajalle elinkeinonharjoittajan järjestämän etätarjontamenetelmän avulla niin, että sopimuksen tekemiseen ja sitä edeltävään markkinointiin käytetään yksinomaan yhtä tai useampaa etäviestintä. Määritelmä perustuu direktiivin 2 artiklan 1 kohtaan. Kuluttajan, elinkeinonharjoittajan ja kulutushyödykkeen käsitteet määritellään 1 luvussa.

Etätarjontamenetelmä määritellään pykälän 2 momentissa. Sillä tarkoitetaan markkinointi- tai myyntitapaa, joka on järjestetty niin, että sen pääasiallisena tavoitteena voidaan katsoa olevan sopimusten tekeminen etäviestimen avulla.

Etäviestimellä tarkoitetaan pykälän 3 momentin mukaan postia, puhelinta, televisiota, tietoverkkoa tai muuta välinettä, jonka avulla osapuolet voivat tehdä sopimuksen olematta yhtä aikaa läsnä. Määritelmä pohjautuu direktiivin 2 artiklan 4 kohtaan ja direktiivin liitteen esimerkkiluetteloon. Momentissa tarkoitettuja muita välineitä ovat muun muassa postimyyntiluettelo, osoitteellinen tai osoitteeton suoramarkkinointikirje, sanoma- tai aikakauslehti, telefaksi, sähköposti ja radio.

Pykälässä tarkoitetulle etämyynnille on ominaista ensinnäkin se, että elinkeinonharjoittaja on järjestänyt toimintansa tai osan siitä etäsopimusten tekemistä silmällä pitäen. Tällaisesta järjestelystä on kysymys, jos elinkeinonharjoittaja on varautunut vastaanottamaan etäviestimellä markkinoitujen tuotteidensa tilauksia niin ikään etäviestimellä ja toimittamaan tilatut tuotteet kuluttajille. Tyypillisiä etämyyntitapoja ovat postimyynti, puhelinmyynti, television ostoskanavat ja sähköinen verkkokauppa.

Pykälässä tarkoitettua etämyyntiä ei sen sijaan ole esimerkiksi se, että kuluttaja ottaa puhelimitse tai sähköpostitse yhteyttä lähikauppaan, pyytää toimittamaan tuotteita kotiinsa ja myyjä asiakaspalvelusyistä suostuu niin tekemään. Tässä tapauksessa ei ole kysymys myyjän erityisesti organisoimasta etätarjontamenetelmästä. Etämyyntinä ei pidetä myöskään tavanomaista lehti-ilmoittelua, vaikka se sisältäisi riittävät tiedot sopimuksen tekemiseksi, ellei elinkeinonharjoittaja ole muuten järjestänyt toimintaansa etäsopimusten tekemistä varten.

Etämyynnille on pykälän määritelmän mukaan ominaista myös se, että sopimuksen tekemiseen käytetään yhtä tai useampaa etäviestintä. Osapuolten on saavutettava yksimielisyys sekä sopimukseen sitoutumisesta että sopimuksen sisällöstä tapaamatta toisiaan henkilökohtaisesti. Esimerkiksi pelkkä puhelimitse tehty ajanvaraus hammaslääkärille tai kampaajalle ei merkitse sopimuksen syntymistä etäviestimellä.

Lisäksi edellytetään, että myös sopimuksen tekemistä edeltävät toimenpiteet, kuten hyödykkeiden tarjonta ja muu markkinointi tehdään etäviestimillä. Käytetyt viestimet voivat markkinoinnin ja sopimuksentekoprosessin eri vaiheissa vaihdella. Markkinointiin saatetaan käyttää esimerkiksi postimyyntiluetteloa tai etätarjontaan tarkoitettua internetin kotisivua ja sopimuksen tekemiseen puhelinta tai sähköpostia.

Etämyynnissä merkitystä ei ole sillä, kumpi osapuolista tekee aloitteen yksittäisen sopimuksen tekemiseksi. Tässä suhteessa etämyynnin määritelmä eroaa kotimyynnin määritelmästä.

5 §. Soveltamisalan rajoitukset kotimyynnissä. Pykälän 1 momentin luettelo sopimuksista, joihin kotimyyntisäännöksiä ei sovelleta, on sama kuin nykyisen 1 §:n 2 momentissa.

Pykälän 2 momentin mukaan kotimyyntisäännöksiä ei sovelleta, jos kulutushyödykkeen hinta alittaa 15 euroa (noin 90 markkaa). Rahamäärää voidaan muuttaa asetuksella talouskehityksen ja rahaolojen kehityksen mukaisesti. Jos samalla kertaa myydään useampia hyödykkeitä, joiden yhteishinta on vähintään 15 euroa, säännöksiä kuitenkin sovelletaan. Merkitystä ei ole sillä, myydäänkö samalla kertaa useampia kappaleita samaa hyödykettä vai erilaisia hyödykkeitä.

Nykyisin vähimmäishinta on vahvistettu koti- ja postimyyntiasetuksessa 30 markaksi. Sama hintaraja koskee sekä kotimyyntiä että postimyyntiä. Koska asetus on tarkoitus kumota, hintaan perustuva soveltamisalarajoitus on otettu suoraan lakiin. Samalla säännökset on rajattu koskemaan vain kotimyyntiä. Etäsopimuksia koskevassa direktiivissä ei nimittäin ole vastaavaa hyödykkeen hintaan perustuvaa soveltamisalarajoitusta kuin muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta annetussa neuvoston direktiivissä 85/577/ETY, jäljempänä kotimyyntidirektiivi.

Nykyinen hintaraja on ollut saman suuruisena voimassa vuodesta 1978. Rahan arvon muuttumisen takia vähimmäishinta on momentissa korotettu 15 euroon. Hintaraja on edelleen olennaisesti alempi kuin kotimyyntidirektiivissä sallittu 60 euroa (noin 360 markkaa).

6 §. Soveltamisalan rajoitukset etämyynnissä. Pykälän 1 kohdan mukaan etämyyntisäännöksiä ei sovelleta kiinteän omaisuuden kauppaa tai muuta oikeutta kiinteän omaisuuteen koskevaan sopimukseen. Poikkeus perustuu direktiivin 3 artiklan 1 kohdan 4 luetelmakohtaan.

Kiinteän omaisuuden kauppaa ei Suomessa voi tehdä pätevästi etäsopimuksena. Maakaaren (540/1995) 2 luvun 1 §:n mukaan julkisen kaupanvahvistajan on vahvistettava kauppa osapuolten tai näiden edustajien ollessa yhtä aikaa läsnä. Kohdassa tarkoitettuja muita kiinteää omaisuutta koskevia oikeuksia ovat esimerkiksi sellaiset käyttö- ja hallintaoikeudet, jotka eivät ole vuokraoikeuksia.

Etämyyntisäännöksiä sovelletaan kuitenkin kiinteää omaisuutta koskevaan vuokrasopimukseen samoin kuin huoneenvuokrasopimukseen. Säännöksiä sovelletaan myös kiinteän omaisuuden rakentamista koskeviin sopimuksiin. Rakentamista koskevalta osin soveltamisala on laajempi kuin direktiivissä ja vastaa kotimyyntisäännösten soveltamisalaa.

Pykälän 2 kohdan mukaan etämyyntisäännöksiä ei sovelleta arvopaperimarkkinalaissa tarkoitettua arvopaperia koskevaan sopimukseen. Säännös perustuu direktiivin 3 artiklan 1 kohdan 1 luetelmakohtaan. Samanlainen rajaus koskee kotimyyntisäännösten soveltamista, ja sen sisältö ilmenee arvopaperimarkkinalain 1 luvun 2 §:stä. Luvun säännöksiä sovellettaisiin siten esimerkiksi asunto-osakkeisiin ja yksityisen osakeyhtiön arvopapereihin.

Pykälän 3 kohdan mukaan etämyyntisäännöksiä ei sovelleta talletusta, luottoa, vakuutusta tai muuta rahoituspalvelua koskevaan sopimukseen. Rajoitus vastaa direktiivin 3 artiklan 1 kohdan 1 luetelmakohtaa. Rahoituspalvelujen etämyynnistä on tarkoitus säätää erikseen. Komissio on antanut asiaa koskevan direktiiviehdotuksen 14 päivänä lokakuuta 1998. Rahoituspalvelun käsitteen selventämiseksi kohdassa on lueteltu tärkeimpiä tarkoitettuja palveluja. Direktiivin liitteessä II on esimerkkeinä rahoituspalveluista mainittu sijoituspalvelut, vakuutus- ja jälleenvakuutustoimet, pankkipalvelut, eläkerahastoihin liittyvät toimet sekä termiini- ja optiotoimiin liittyvät palvelut.

Pykälän 4 kohdan mukaan säännöksiä etämyynnistä ei sovelleta 10 luvussa tarkoitettua aikaosuusasuntoa koskevaan sopimukseen. Aikaosuusasuntojen markkinointia ja kauppaa koskevan 10 luvun säännökset perustuvat Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 94/47/EY ostajien suojaamisesta sopimuksissa, jotka koskevat aikaosuuksiin perustuvien kiinteän omaisuuden käyttöoikeuksien hankkimista. Luku sisältää yksityiskohtaiset säännökset muun muassa myyjän tiedonantovelvollisuudesta ja ostajan oikeudesta peruuttaa sopimus.

Pykälän 5 ja 6 kohdan rajoitukset koskevat automaattia käyttäen tehtäviä sopimuksia. Rajoitukset ovat samat kuin direktiivin 3 artiklan 1 kohdan 2 ja 3 luetelmakohdassa. Direktiivin säännöksiä ei ole tarpeen eikä aina mahdollistakaan noudattaa asioitaessa esimerkiksi virvoitusjuoma- tai lippuautomaatilla taikka automatisoidussa itsepalvelupesulassa. Sama koskee teletoiminnan harjoittajien ylläpitämiä maksullisia yleisöpuhelimia.

Pykälän 7 kohdan rajoitus koskee huutokaupassa tehtäviä sopimuksia, jotka on direktiivin 3 artiklan 1 kohdan 5 luetelmakohdassa rajattu myös direktiivin ulkopuolelle. Kohdan mukainen rajoitus koskee vain sellaisia perinteisiä huutokauppatilaisuuksia, joihin voidaan osallistua muutenkin kuin etäviestimellä, siis myös henkilökohtaisesti paikan päällä. Tällaisessa huutokaupassa ostotarjouksia tehdään välittömästi ja jatkuvasti, ja kauppa syntyy lopullisesti jo huutokauppatilaisuudessa yleensä sen kanssa, joka on tehnyt korkeimman tarjouksen. Jos korkeampaa tarjousta ei heti hylätä, alempi tarjous ei enää sido antajaansa. Etämyyntiin liittyvät ennakkotietojen vahvistusmenettely ja kuluttajan peruuttamisoikeus eivät sovi huutokaupan luonteeseen.

Rajoitus ei sen sijaan koske esimerkiksi sellaisia huutokaupoiksi nimitettyjä kauppapaikkoja internetissä, joihin osallistutaan yksinomaan sähköisesti. Näissä kauppapaikoissa tarjolla on usein uusia tavanomaisia kulutushyödykkeitä ja ostotarjouksia voi tehdä pitkähkön ajan kuluessa. Tällaiselta kaupantekotavalta puuttuu varsinaisen huutokaupan välitön ja lopullinen luonne samoin kuin mahdollisuus seurata tarjousten tekemistä ja varmistua niiden aitoudesta henkilökohtaisesti ja samanaikaisesti myös paikan päällä. Ei ole katsottu olevan syytä rajata tällaisia myyntimenetelmiä etämyyntisäännösten soveltamisen ulkopuolelle.

7 §. Eräiden etämyyntisäännösten soveltamista koskevat poikkeukset. Pykälässä tarkoitettuihin sopimuksiin ei pääsääntöisesti sovelleta ennakkotietojen antamista koskevaa 13 §:ää, tietojen vahvistamista koskevaa 14 §:ää, peruuttamisoikeutta koskevaa 15 §:ää eikä sopimuksen täyttämisaikaa koskevaa 18 §:n 1 momenttia. Poikkeukset perustuvat direktiivin 3 artiklan 2 kohtaan.

Mainittuja säännöksiä ei pykälän 1 kohdan mukaan sovelleta sopimukseen, joka koskee elintarvikkeiden tai muiden päivittäistavaroiden yksittäistä toimitusta kuluttajan asuntoon tai työpaikalle säännöllisesti toimivan jakelujärjestelmän avulla. Päivittäistavaroita ovat muun muassa pesuaineet, hygieniatarvikkeet ja talouspaperit. Kotiin rinnastetaan kuluttajan vapaa-ajan asunto.

Kohta koskee vain yksittäisiä toimituksia. Jos kysymyksessä on jatkuvia tai toistuvia toimituksia sisältävä toistaiseksi voimassa oleva tai määräaikainen sopimus, tulevat 13―15 §:n säännökset sovellettaviksi. Tästä on selvyyden vuoksi otettu säännös 2 momenttiin. Soveltamisala on tältä osin laajempi kuin direktiivissä.

Pykälän 2 kohdan mukaan 13―15 §:ää ja 18 §:n 1 momenttia ei sovelleta sopimukseen, joka koskee majoitusta, kuljetusta, ravintolatoimintaa tai vapaa-ajan viettoon liittyvää palvelua. Edellytyksenä kuitenkin on, että elinkeinonharjoittaja sopimusta tehtäessä sitoutuu suorittamaan palveluksen määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa. Poikkeus perustuu direktiivin 3 artiklan 2 kohdan 2 luetelmakohtaan.

Ravintolatoiminnalla tarkoitetaan kohdassa myös ateria- tai pitopalvelua, esimerkiksi syntymäpäivä- tai häävastaanoton järjestämistä kuluttajan kotona. Vapaa-ajan palveluja ovat muun muassa huvi-, kulttuuri- ja urheilutapahtumat, harrastuskurssit, erilaisten välineiden vuokraus harrastustoimintaa varten sekä loma-asuntojen vuokraus. Tyypillistä kohdassa tarkoitetuille palveluille on, että ne suoritetaan tiettynä aikana ja että suoritusta varten on varattu jokin tila, paikka tai väline. Peruuttamisoikeus voi johtaa elinkeinonharjoittajan kannalta kohtuuttomaan tilanteeseen, jos hän on pitänyt sopimuksen kohdetta pitkään varattuna tiettyä asiakasta varten eikä peruutuksen jälkeen saa enää hankittua toista asiakasta.

Kohdassa tarkoitetut palvelukset saattavat yhdistettynä muodostaa valmismatkalaissa (1079/1994) tarkoitetun valmismatkan. Tällöin tulevat sovellettaviksi matkanjärjestäjän tiedonantovelvollisuutta ja matkustajan peruuttamisoikeutta koskevat valmismatkalain erityissäännökset.

Pykälän 2 momentin mukaan tiedonantovelvollisuutta ja peruuttamisoikeutta koskevia 13―15 §:n säännöksiä kuitenkin sovelletaan, jos elinkeinonharjoittaja oma-aloitteisesti puhelimitse tarjoaa kuluttajalle 1 momentissa tarkoitettuja tavaroita tai palveluja. Perinteisessä puhelinmyynnissä elinkeinonharjoittajalla on siis poikkeuksitta tiedonantovelvollisuus ja kuluttajalla peruuttamisoikeus. Momentin säännökset eivät perustu direktiiviin. Yleisperustelujen 3.1.5. jaksossa selvitetään syitä direktiivistä poikkeamiselle. Luvun 13―15 §:n säännöksiä sovelletaan myös 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuihin päivittäistavarasopimuksiin, jos kysymyksessä on jatkuvia tai toistuvia toimituksia käsittävä sopimus.

Sikäli kuin 15 §:n yleinen peruuttamisoikeussäännös tulee sovellettavaksi pykälässä tarkoitettuihin sopimuksiin, tulevat myös 16 §:n mukaiset rajoitukset sovellettaviksi. Niistä käytännön merkitystä on lähinnä 16 §:n 1 kohdan säännöksellä, joka koskee palvelussuorituksen aloittamisen vaikutusta peruuttamisoikeuteen sekä 4 kohdan säännöksellä, joka koskee nopeasti pilaantuvia tavaroita.

8 §. Kotimyyntiasiakirja. Pykälän 1 momentti on muuten samansisältöinen kuin nykyinen 2 §:n 1 momentti, mutta kotimyyntiasiakirjan kaava jäisi yksinomaan kauppa- ja teollisuusministeriön vahvistettavaksi. Kuluttajaviraston oikeudesta hyväksyä hakemuksesta muita kaavoja on luovuttu. Tarkoituksena on, että ministeriö vahvistaisi uuden, nykyistä joustavamman mallikaavan tai tarvittaessa useampia kaavoja, jotka soveltuisivat erityyppisiin sopimuksiin niin, että tarvetta hyväksyttää elinkeinonharjoittajien omia kaavoja ei enää olisi. Nykyisiä kaavoja saisi luvun voimaantulosäännöksen 4 momentin mukaan käyttää vielä vuoden ajan lain voimaantulosta.

Pykälän 2 momentista on nykyiseen 2 §:n 2 momenttiin verrattuna poistettu puhelinmyyntiä koskeva erityissäännös, koska puhelinmyynti ei enää ole kotimyyntiä vaan etämyyntiä.

Kotimyyntiasiakirjan antamisen laiminlyönnin seuraamuksista säädetään 20 §:ssä.

9 §. Peruuttamisoikeus kotimyynnissä. Pykälän säännökset poikkeavat nykyisistä, jotta ne olisivat yhdenmukaiset etämyyntiä koskevan 15 §:n 1 momentin kanssa. Pykälän mukainen peruuttamisaika on nykyisen 7 päivän sijasta 14 päivää. Peruuttamisilmoitusta ei enää tarvitse tehdä kirjallisesti, vaan suullinenkin peruutus on pätevä. Tavaran kaupassa kuluttaja voi peruuttaa sopimuksen myös palauttamalla vastaanotetun tavaran elinkeinonharjoittajalle ilman, että hän erikseen ilmoittaa peruuttamisesta. Vastaava säännös nykyisen 6 §:n 1 momentissa koskee vain postimyyntiä. Koska myös kotimyynnissä toimitetaan ja palautetaan tavaroita postitse, on katsottu aiheelliseksi ulottaa sama säännös koskemaan myös kotimyyntiä.

Luvun 21―23 §:ssä on kotimyyntiä ja etämyyntiä yhteisesti koskevia säännöksiä muun muassa peruuttamisajan laskemisesta, kuluttajan oikeudesta vedota peruuttamisilmoitukseen sekä vastaanotetun tavaran tai muun suorituksen katoamisen tai vahingoittumisen vaikutuksesta peruuttamisoikeuteen.

10 §. Hinnan palauttaminen kotimyynnissä. Pykälä on asiallisesti samansisältöinen kuin nykyinen 5 §:n 1 momentti.

11 §. Suorituksen säilyttäminen ja palauttaminen kotimyynnissä. Pykälä vastaa nykyistä 4 §:n 1 momenttia ja 5 §:n 2 ja 3 momenttia. Pykälän 1 momenttiin on kuitenkin lisätty tavaran kauppaa koskeva säännös, jonka mukaan elinkeinonharjoittaja voi vakioehdoissaan määrätä, että kuluttajan on palautettava postitse vastaanottamansa tavara kohtuullisen ajan kuluessa postitse. Nykyisin Kuluttajavirasto on voinut koti- ja postimyyntiasetuksen 3 §:n nojalla myöntää elinkeinonharjoittajalle luvan käyttää tällaista sopimusehtoa. Esityksessä kuitenkin ehdotetaan asetuksen kumoamista ja poikkeusluvista luopumista. Koska kotimyynnin pääsääntö, tavaran noutaminen kuluttajan luota, on postitse toimitettujen ja postitse helposti palautettavien tavaroiden osalta elinkeinonharjoittajalle kohtuuttoman raskas menettely, on katsottu aiheelliseksi ottaa palauttamisesta yleinen säännös lakiin.

12 §. Kotimyyntiasiakirjalomakkeet. Pykälä vastaa nykyistä 10 §:ää.

13 §. Ennakkotiedot etämyynnissä. Pykälän 1 momentissa luetellaan tiedot, jotka elinkeinonharjoittajan on annettava kuluttajalle ennen sopimuksen tekemistä. Momentti perustuu direktiivin 4 artiklan 1 kohtaan. Säännösten tarkoituksena on varmistaa, että sopimuksen tekemistä harkitseva kuluttaja saa ajoissa tarpeelliset tiedot päätöksensä tekemistä varten.

Momentin 1 kohdan mukaan kuluttajalle on ilmoitettava elinkeinonharjoittajan nimi ja osoite sekä sijaintipaikka, jos se ei käy ilmi osoitteesta. Osoite voi olla käyntiosoite, postilokero-osoite tai sähköpostiosoite. Direktiivin 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan osoite on ilmoitettava vain, jos sopimuksessa edellytetään ennakkomaksun suorittamista. Direktiivistä on poikettu, koska on pidetty tärkeänä, että kuluttaja jo tässä vaiheessa saa tiedon siitä, missä elinkeinonharjoittajan toimipaikka sijaitsee.

Momentin 2 kohdan mukaan on ilmoitettava kulutushyödykkeen pääominaisuudet. Säännös perustuu direktiivin 4 artiklan 1 kohdan b alakohtaan. Ennakkotiedoissa on selvitettävä hyödykkeen laji ja laatu sekä keskeiset tiedot sen käyttökelpoisuuden ja sopivuuden arvioimiseksi. Yksinkertaisista standardituotteista riittää usein pelkän nimikkeen ja mahdollisten koko- tai värivaihtoehtojen kertominen, kun taas monimutkaisista teknisistä laitteista saatetaan tarvita hyvinkin kattava kuvaus.

Momentin 3 kohdan mukaan on ilmoitettava kulutushyödykkeen hinta, toimituskulut ja maksuehdot. Hinnalla tarkoitetaan kokonaishintaa veroineen. Maksuehdot koskevat yleensä maksuaikaa, maksutapaa ja mahdollisesti perittävää viivästyskorkoa. Kohdan säännös perustuu direktiivin 4 artiklan 1 kohdan c―e alakohtaan.

Momentin 4 kohdan mukaan on ilmoitettava kulutushyödykkeen toimitusta tai sopimuksen täyttämistä koskevat muut ehdot. Säännös perustuu direktiivin 4 artiklan 1 kohdan e alakohtaan. Toimitusaika saa 18 §:n 1 momentin mukaan olla enintään 30 päivää, jos osapuolet eivät toisin sovi.

Momentin 5 kohdan mukaan on ilmoitettava sopimuksen vähimmäiskesto, jos sopimus koskee hyödykkeiden jatkuvaa tai toistuvaa toimittamista. Säännös perustuu direktiivin 4 artiklan 1 kohdan i alakohtaan.

Momentin 6 kohta vastaa direktiivin 4 artiklan 1 kohdan g alakohtaa. Kohdan mukaan etäviestimen käyttämisestä syntyvät kulut on ilmoitettava, jos siitä veloitetaan perushintaa enemmän. Säännöksessä tarkoitetaan lähinnä lisämaksullisia puhelinpalveluja. Perushinta on tällöin kyseisen teletoiminnan harjoittajan normaalisti perimä paikallis- tai kaukopuhelumaksu.

Momentin 7 kohta vastaa direktiivin 4 artiklan 1 kohdan h alakohtaa. Kohdan mukaan on ilmoitettava tarjouksen voimassaoloaika.

Momentin 8 kohdan mukaan kuluttajalle on annettava tieto 15 §:n mukaisesta peruuttamisoikeudesta tai tieto siitä, että peruuttamisoikeutta ei 16 §:n 2―7 kohdan mukaan ole. Direktiivissä ei edellytetä ilmoittamista peruuttamisoikeuden puuttumisesta. Koska etämyynnissä on yleensä peruuttamisoikeus, on pidetty tärkeänä, että kuluttaja saa tiedon myös siitä, ettei tätä oikeutta poikkeuksellisesti olekaan. Ennakkotiedoissa ei tarvitse mainita 16 §:n 1 kohdan mukaisesta peruuttamisoikeuden menettämisestä, sillä se tulee kysymykseen vain kuluttajan omasta tahdosta, jota elinkeinonharjoittaja ei voi ennakolta tietää.

Tiedot on 2 momentin mukaan annettava käytettyyn etäviestimeen soveltuvalla tavalla, selkeästi ja ymmärrettävästi. Tietojen kaupallisesta tarkoituksesta ei saa syntyä epätietoisuutta. Säännös perustuu direktiivin 4 artiklan 2 kohtaan. Vaatimus kaupallisen tarkoituksen ilmaisemisesta vastaa vakiintunutta käytäntöä. Nykyisinkin on edellytetty, että kaupallinen viestintä on voitava aina tunnistaa kaupalliseksi.

Tietoja annettaessa otetaan momentin mukaan huomioon käytetty etäviestin ja sen soveltuvuus tiedonantotarkoituksiin. Esimerkiksi tietoverkoissa tietojen saaminen voidaan varmistaa niin, ettei kuluttaja voi tehdä tilausta ennen kuin hän on avannut tietosivun tai tietoisesti ohittanut sen. Jos etämyyntiin käytetään matkapuhelimen tekstiviestejä, tietojen antaminen samalla välineellä voi olla mahdotonta näytön rajallisuuden takia. Elinkeinonharjoittajan olisi näissä tapauksissa ilmoitettava ainakin, mistä ja miten tiedot ovat saatavilla. Elinkeinonharjoittajan on lisäksi otettava huomioon, että kuluttajilla on oltava tosiasialliset mahdollisuudet saada tiedot vaivattomasti käyttöönsä.

Puhelinkeskustelussa kuluttaja saattaa olla haluton kuuntelemaan ennakkotietoselostusta ja pyrkiä tekemään tilauksensa viivytyksettä. Elinkeinonharjoittajan olisi tällöin varmistettava, että kuluttaja saa kaikki tarpeelliset tiedot viimeistään 14 §:ssä tarkoitetussa vahvistuksessa.

Jos elinkeinonharjoittaja ottaa yhteyttä kuluttajaan puhelimitse, hänen on momentin mukaan ilmoitettava heti puhelinkeskustelun alussa selvästi nimensä ja yhteydenoton kaupallinen tarkoitus. Säännös perustuu direktiivin 4 artiklan 3 kohtaan.

14 §. Tietojen vahvistaminen etämyynnissä. Pykälän 1 momentin mukaan elinkeinonharjoittajan on vahvistettava määrätyt 13 §:ssä tarkoitetut tiedot ja annettava vahvistuksessa lisäksi ennakkotietoja täydentäviä tietoja. Pykälä perustuu direktiivin 5 artiklaan. Tarkoituksena on turvata se, että kuluttaja saa keskeiset tiedot sopimuksesta ja sen ehdoista siten, että tiedot voidaan säilyttää ja kuluttaja voi tarvittaessa niihin vedota.

Vahvistus voidaan toimittaa paitsi paperille kirjoitettuna myös sähköisesti edellyttäen, että tietoja ei voida yksipuolisesti muuntaa ja että ne säilyvät kuluttajan saatavilla.

Momentin mukaan vahvistuksessa on oltava 13 §:n 1 momentin 1―5 kohdassa tarkoitetut tiedot elinkeinonharjoittajasta, kulutushyödykkeestä ja sopimusehdoista. Jos sopimukseen liittyy muitakin kuin 13 §:n 1 momentissa mainittuja ehtoja, myös ne on vahvistuksessa mainittava. Lisäksi vahvistuksessa on momentin 1 kohdan mukaan oltava tiedot peruuttamisoikeudesta ja ohjeet oikeuden käyttämistä varten. Tältä osin on selvitettävä kenelle, miten ja missä ajassa peruuttamisesta on ilmoitettava. Jos kysymyksessä on palvelus, vahvistuksessa on mainittava myös siitä, että kuluttaja menettää peruuttamisoikeutensa, jos palveluksen suorittaminen hänen suostumuksellaan aloitetaan ennen peruuttamisajan päättymistä.

Momentin 2 kohdan mukaan vahvistuksessa on mainittava elinkeinonharjoittajan sen toimipaikan käyntiosoite, jonne kuluttaja voi toimittaa valituksensa. Vahvistusvaiheessa ei siis riitä postilokero- tai sähköpostiosoitteen ilmoittaminen.

Momentin 3 kohdan mukaan vahvistuksessa on lisäksi mainittava tiedot takuusta, kuten takuun voimassaoloaika ja kattavuus, sekä tiedot saatavilla olevista huolto- ja korjauspalveluista.

Momentin 4 kohdan mukaan vahvistuksessa on kerrottava myös sopimuksen irtisanomisehdot, jos sopimus on voimassa toistaiseksi tai jos sen kesto ylittää yhden vuoden. Vahvistuksessa on siten mainittava irtisanomisaika ja myös irtisanomisperusteet, jos sopimus ei ole vapaasti irtisanottavissa. Jos kysymyksessä on sellainen määräaikainen sopimus, jota ei voida irtisanoa, sopimuksen kesto on ilmoitettava jo 13 §:ssä tarkoitetuissa ennakkotiedoissa.

Vahvistus on pykälän 2 momentin mukaan toimitettava mahdollisimman pian sopimuksen tekemisen jälkeen ja, jos kysymyksessä on tavaran kauppa, viimeistään tavaran luovutusajankohtana. Jos tavara on sopimuksen mukaan luovutettava kolmannelle, vahvistuksen toimittaminen ei kuitenkaan ole sidoksissa luovutusajankohtaan. Muulle kuin tilaajalle toimitetaan etämyynnissä usein esimerkiksi kukkalähetyksiä.

Pykälän 3 momentin mukaan vahvistusta ei tarvitse toimittaa, jos tiedot on jo ennen sopimuksen tekemistä annettu kuluttajalle kirjallisesti tai 1 momentissa asetetuin edellytyksin sähköisesti. Vahvistusta ei myöskään tarvita, jos kysymyksessä on etäviestimellä yhdellä kertaa suoritettava palvelus ja jos siitä laskuttaa se elinkeinonharjoittaja, jonka viestimellä palvelu suoritetaan. Tällaisia palveluja ovat esimerkiksi puhelimitse toimitettavat uutis-, sää- ja ajanvietepalvelut, jotka veloitetaan puhelinlaskussa. Näissä tapauksissa kuluttajalle on kuitenkin aina ilmoitettava palveluksen suorittaneen elinkeinonharjoittajan sen toimipaikan käyntiosoite, jonne kuluttaja voi tehdä valituksensa.

Vahvistuksen vaikutuksesta peruuttamisajan laskemiseen säädetään 15 §:ssä ja vahvistuksen antamisen laiminlyönnin seuraamuksista 20 §:ssä.

15 §. Peruuttamisoikeus etämyynnissä. Pykälän 1 momentin mukaan kuluttajalla on oikeus peruuttaa etäsopimus ilmoittamalla siitä elinkeinonharjoittajalle 14 päivän määräajassa. Peruuttamisaika eroaa direktiivin 6 artiklan 1 kohdasta, jonka mukaan aika on vähintään seitsemän työpäivää. Direktiivistä poikkeamisen syitä on selvitetty yleisperustelujen 3.1.4. jaksossa.

Peruuttaminen on kuluttajalle kuuluva oikeus, eikä sen käyttämiselle tarvitse ilmoittaa mitään syytä. Elinkeinonharjoittaja ei liioin saa vaatia peruuttamisesta kuluttajalta minkäänlaista hyvitystä tai korvausta. Luvun 23 §:n 3 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa kuluttaja voi kuitenkin joutua korvaamaan palautuskelvottomasta suorituksesta saamansa hyödyn.

Peruuttamisaika alkaa normaalisti siitä, kun kuluttaja on saanut 14 §:ssä tarkoitetun vahvistuksen. Tavaran kaupassa aika alkaa kuitenkin vasta tavaran tai ensimmäisen tavaraerän vastaanottamisesta, jos se tapahtuu myöhemmin kuin vahvistaminen tai jos vahvistusta ei tarvita. Jos kysymyksessä on palvelus eikä vahvistusta 14 §:n mukaan tarvita, peruuttamisaika alkaa sopimuksen tekemisestä. Säännökset perustuvat direktiivin 6 artiklan 1 kohdan toiseen alakohtaan. Tarkoituksena on, että kuluttajan harkinta-aika alkaa vasta, kun hänellä on riittävät tiedot sopimuksen sisällöstä, oikeuksistaan ja elinkeinonharjoittajan suorituksesta.

Peruuttamisilmoituksen muodolle ei ole asetettu vaatimuksia. Ilmoituksen voi tehdä suullisesti tai kirjallisesti. Tavaran kaupassa peruuttamisilmoitukseksi katsotaan myös vastaanotetun tavaran palauttaminen, kuten nykyisinkin postimyynnissä.

Peruuttamisajan laskemiseen ja peruuttamisoikeuden käyttämiseen vaikuttavia muita säännöksiä on 21―23 §:ssä.

Pykälän 2 momentissa säädetään tapauksista, joissa vahvistus on annettu, mutta se ei muodoltaan tai sisällöltään täytä 14 §:ssä asetettuja vaatimuksia. Tällöin peruuttamisaika on 14 päivän sijasta kolme kuukautta. Jos elinkeinonharjoittaja toimittaa kuluttajalle tänä aikana oikaistun vahvistuksen, kuluttajalla on oikeus peruuttaa sopimus 14 päivän kuluessa oikaistun vahvistuksen saamisesta. Momentin säännökset perustuvat direktiivin 6 artiklan 1 kohdan 3 ja 4 alakohtaan.

Jos elinkeinonharjoittaja ei toimita ollenkaan vahvistusta, sovelletaan 20 §:n säännöksiä.

16 §. Peruuttamisoikeuden rajoitukset etämyynnissä. Pykälässä mainituissa tapauksissa kuluttajalla ei ole peruuttamisoikeutta, ellei siitä ole erikseen sovittu. Rajoitukset perustuvat direktiivin 6 artiklan 3 kohtaan.

Pykälän 1 kohdan mukaan peruuttamisoikeutta ei ole, jos palveluksen suorittaminen on aloitettu ennen peruuttamisajan päättymistä ja kuluttajalle on ilmoitettu peruuttamisoikeuden menettämisestä 14 §:ssä säädetyllä tavalla. Kuluttaja menettää peruuttamisoikeutensa vain, jos suoritukseen on saatu kuluttajan suostumus. Rajoitus on tässä tapauksessa katsottu aiheelliseksi, koska palvelusta ei useimmiten voida palauttaa. Jos peruuttamisoikeus olisi ehdoton, elinkeinonharjoittajan ei kannattaisi ryhtyä täyttämään sopimusta ennen kuin peruuttamisaika on päättynyt. Suorituksen lykkääminen ei taas aina ole kuluttajan toiveiden ja edun mukaista.

Jotta elinkeinonharjoittaja voisi vedota kohdan rajoitukseen, siitä on mainittava nimenomaisesti 14 §:ssä tarkoitetussa vahvistuksessa. Jos tieto puuttuu, kuluttajalla on näissäkin tapauksissa 15 §:n mukainen peruuttamisoikeus.

Sähköisesti toimitettavat tuotteet rinnastetaan kohtaa sovellettaessa palveluksiin. Tällaisia voivat olla esimerkiksi tietokoneohjelmat, kirjat, lehdet ja musiikkituotteet.

Pykälän 2 kohdan mukaan peruuttamisoikeutta ei ole, jos kulutushyödykkeen hinta riippuu rahoitusmarkkinoilla vaihtuvista noteerauksista, joihin elinkeinonharjoittaja ei voi vaikuttaa. Rajoitus koskee lähinnä arvometallien myyntiä, koska luvun soveltamisalasta on kokonaan suljettu pois julkisesti noteerattavia arvopapereita ja muita rahoituspalveluja koskevat sopimukset.

Kohdassa ei tarkoiteta niitä tapauksia, joissa kulutushyödykkeen hinta ilmoitetaan ulkomaan valuutassa. Hyödykkeen hinta sinänsä ei tällöin ole riippuvainen rahoitusmarkkinanoteerauksista, vaikka maksettava rahamäärä euroiksi muunnettuna voikin valuuttakurssien muutosten takia vaihdella.

Pykälän 3 kohdan rajoitus koskee kuluttajan toivomusten mukaisesti tilauksesta valmistettuja tai muunneltuja tavaroita. Erikoisvalmisteisten tavaroiden edelleenmyyntiarvo voi olla vähäinen, ja joskus niille ei ole lainkaan yleistä kysyntää. Peruutuksista koituisi siten elinkeinonharjoittajalle huomattavia tappioita. Peruuttamisoikeutta on tällaisissa tapauksissa voitu nykyisinkin rajoittaa sopimusehdoissa Kuluttajaviraston myöntämän luvan perusteella.

Kyseessä voi olla esimerkiksi mittatilaustavara tai muu tuote, joka on erityisesti valmistettu tiettyä kuluttajaa tai kuluttajaryhmää varten. Rajoitus koskee myös standarditavaroita, joita on kuluttajan toivomuksesta muunneltu esimerkiksi lisäämällä niihin jokin erikoistunnus tai ominaisuus, kuten nimikointi tai kaiverrus.

Pykälän 4 kohdan rajoitus koskee tavaraa, jota lajinsa tai laatunsa vuoksi ei voida palauttaa edelleen myytäväksi taikka joka voi nopeasti pilaantua tai vanhentua. Kohdassa tarkoitettuja tuotteita ovat esimerkiksi kuluttajan säiliöön toimitettu lämmitysöljy, puutarhaan levitetty multa sekä nopeasti pilaantuvat elintarvikkeet.

Pykälän 5 kohdan mukaan kuluttaja menettää peruuttamisoikeutensa, jos hän on avannut sinetöitynä toimitetun ääni- tai kuvatallenteen taikka tietokoneohjelman. Sinetin avaamista ei siis pidetä 23 §:n 2 momentissa tarkoitettuna pakkauksen purkamisena, joka ei johda peruuttamisoikeuden menettämiseen.

Kohdassa tarkoitetut tuotteet voidaan kopioida helposti ja nopeasti. Sinetöinnillä pyritään estämään peruuttamisoikeuden käyttäminen väärin niin, että tuote ensin kopioidaan ja sen jälkeen kauppa peruutetaan. Näistä syistä rajoitus on katsottu alan elinkeinonharjoittajien kannalta kohtuulliseksi.

Pykälän 6 kohdan mukaan kuluttajalla ei ole oikeutta peruuttaa sopimusta, joka koskee sanoma- tai aikakauslehtien toimitusta. Rajoitusta on pidetty perusteltuna, koska palautetuilla lehdillä ei ole uudelleenmyyntiarvoa. Kuluttajalla on kuitenkin peruuttamisoikeus myös näissä tapauksissa, jos elinkeinonharjoittaja omasta aloitteestaan tarjoaa lehtiä kuluttajalle puhelimitse. Säännös poikkeaa direktiivistä, mutta vastaa voimassa olevaa lakia. Säännöksen perusteita on selvitetty lähemmin yleisperustelujen 3.1.5. jaksossa.

Pykälän 7 kohta koskee vedonlyönti- tai arvontapalveluksia. Tämäntyyppisten palvelusten luonteeseen ei sovi peruuttamisoikeus.

17 §. Suoritusten palauttaminen etämyynnissä. Pykälän 1 momentin mukaan kuluttajan on, jos hän peruuttaa etäsopimuksen, palautettava vastaanotettu tavara tai muu palautettavissa oleva suoritus kohtuullisen ajan kuluessa elinkeinonharjoittajalle. Palautuksen ei siis tarvitse tapahtua peruuttamisajan kuluessa. Vastaava postimyyntiä koskeva säännös on nykyisin 6 §:n 1 momentissa. Palautettavissa olevia muita suorituksia ovat esimerkiksi korjauspalvelukseen tai rakentamiseen liittyvät kustannuslaskelmat, piirustukset, materiaalit ja tarvikkeet.

Toisin kuin kotimyynnissä tavaran tai muun suorituksen palauttamistavasta ei ole erityisiä säännöksiä, vaan palauttamisesta vastuussa oleva kuluttaja saa valita itselleen soveliaimman palautustavan.

Direktiivissä ei ole säännöksiä suoritusten palauttamismenettelystä, vaan tarpeellinen sääntely on jätetty kansallisen lain varaan.

Kun elinkeinonharjoittaja on saanut tavaran tai suorituksen takaisin, hänen on 2 momentin mukaan viivytyksettä ja viimeistään 30 päivän kuluttua palautettava maksettu hinta ja korvattava kuluttajalle palauttamisesta aiheutuneet kulut. Nykyisestä sääntelystä poiketen elinkeinonharjoittajan korvausvastuu koskisi kuitenkin vain sellaista tavaraa tai suoritusta, joka voidaan palauttaa tavanomaisella tavalla postitse. Tällä tarkoitetaan sitä, ettei palautettava hyödyke kokonsa tai painonsa takia edellytä postin erilliskäsittelyä eikä muutakaan erityiskuljetusta, vaan paketti voidaan jättää suoraan ja sellaisenaan postitoimipaikkaan vastaanottajalle toimitettavaksi. Jos kysymyksessä on 18 §:n 3 momentissa tarkoitettu korvaava hyödyke, elinkeinonharjoittajan on kuitenkin aina korvattava palautuskulut. Tämä säännös perustuu direktiivin 7 artiklan 3 kohtaan.

Hinnan palauttamista koskeva säännös vastaa direktiivin 6 artiklan 2 kohtaa. Palauttamiskustannukset voitaisiin sen sijaan direktiivin mukaan jättää myös kuluttajan kannettaviksi, paitsi jos kyseessä on korvaava hyödyke. Yleisperustelujen 3.1.4. jaksossa esitetyistä syistä on kuitenkin katsottu aiheelliseksi säilyttää nykyinen sääntely pääosin ennallaan.

Jos kuluttajalla ei ole mitään palautettavaa, hinnan palautusaika lasketaan peruuttamisilmoituksen saamisesta. Näin menetellään, jos tavara on vielä myyjän hallussa tai jos sopimus koskee palvelusta, joka ei ole palautettavissa.

18 §. Sopimuksen täyttäminen etämyynnissä. Jos suorituksen ajankohdasta ei ole muuta sovittu, elinkeinonharjoittajan on pykälän 1 momentin mukaan luovutettava kulutushyödyke kohtuullisessa ajassa, kuitenkin viimeistään 30 päivän kuluttua siitä päivästä, jona kuluttaja antoi tai lähetti tarjouksensa tai hyväksyvän vastauksensa. Säännökset perustuvat direktiivin 7 artiklan 1 kohtaan.

Momentissa viitataan 5, 8 ja 9 luvun säännöksiin siitä, milloin tavara tai palvelus katsotaan luovutetuksi, sekä säännöksiin viivästyksen seuraamuksista. Kuluttajankaupan osalta säännökset sisältyvät 5 luvun 3 ja 7―11 §:ään, eräiden kuluttajapalvelusten osalta 8 luvun 3 ja 7―11 §:ään ja taloelementtien kaupan ja rakennusurakan osalta 9 luvun 3 ja 7―12 §:ään.

Pykälän 2 momentti sisältää säännöksiä sen varalta, että tilattua kulutushyödykettä ei enää ole saatavilla. Säännökset perustuvat direktiivin 7 artiklan 2 kohtaan. Elinkeinonharjoittajan on momentin mukaan ilmoitettava asiasta kuluttajalle ja palautettava maksettu hinta viipymättä ja viimeistään 30 päivän kuluttua siitä, kun kuluttajan tarjous tai vastaus on annettu tai lähetetty.

Momentin mukaista 30 päivän määräaikaa ei sovelleta, jos osapuolet ovat sopineet pidemmästä suoritusajasta. Tällöin elinkeinonharjoittajan on palautettava maksettu hinta kuluttajalle viimeistään sovittuna suoritusajankohtana.

Elinkeinonharjoittaja saa pykälän 3 momentissa säädetyin edellytyksin käyttää vakioehtoa, jonka mukaan hän voi toimittaa kuluttajalle korvaavan hyödykkeen, jos tilattua hyödykettä ei ole. Momentti perustuu direktiivin 7 artiklan 3 kohtaan.

Momentin mukaan korvaavan hyödykkeen tulee vastata käyttötarkoitukseltaan tilattua, sen tulee olla laadultaan vähintään yhtä hyvä eikä sen hinta saa ylittää tilatun hyödykkeen hintaa. Korvaavaa toimitusta koskevasta ehdosta on selkeästi ilmoitettava kuluttajalle jo 13 §:ssä tarkoitetuissa ennakkotiedoissa. Jos momentissa säädetyt vaatimukset täyttyvät, toimitusta ei pidetä 2 lukuun lisättäväksi ehdotetussa 2 a §:ssä kiellettynä tilaamattoman hyödykkeen toimittamisena markkinoinnissa.

Jos elinkeinonharjoittaja toimittaa korvaavan kulutushyödykkeen, kuluttaja voi, kuten muulloinkin, peruuttaa sopimuksen. Palautuskuluista vastaa tällöin aina elinkeinonharjoittaja.

19 §. Lakiviittauksia koskeva rajoitus etämyynnissä. Pykälässä rajoitetaan osapuolten oikeutta sopia etäsopimukseen sovellettavasta laista eli tehdä lakiviittaus. Pykälä tulee sovellettavaksi silloin, kun sopimukseen lakiviittauksen puuttuessa sovellettaisiin Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa, jäljempänä ETA-valtio, voimassa olevia säännöksiä etämyynnistä. Pykälä perustuu direktiivin 12 artiklan 2 kohtaan. Säännöksen tarkoituksena on estää direktiivin mukaisen kuluttajansuojan kiertäminen valitsemalla sovellettavaksi laiksi muun kuin ETA-valtion laki.

Sopimukseen sovellettavasta laista määrätään Euroopan unionin jäsenvaltioiden välisessä yleissopimuksessa (Rooman yleissopimus), joka tuli Suomen osalta voimaan 1 päivänä huhtikuuta 1999. Lisäksi etäsopimuksiin sovelletaan kohtuuttomia sopimusehtoja koskevaa 4 luvun 5 §:n lainvalintasäännöstä.

Pääperiaatteena Rooman yleissopimuksessa on sopimusvapaus: sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, josta osapuolet ovat sopineet. Kuluttajasopimuksissa lakiviittauksella on kuitenkin rajoitettu vaikutus. Kuluttaja säilyttää asuinpaikkavaltionsa pakottavan lainsäädännön antaman suojan, jos sopimuksella on määrättyjä liittymiä tähän valtioon. Tällaisia liittymiä ovat muun muassa asuinpaikkavaltiossa kuluttajalle osoitettu tarjous tai mainonta ja kuluttajan omat tässä valtiossa toteuttamat toimenpiteet sopimuksen tekemiseksi. Jos lakiviittausta ei ole tehty ja jos sopimuksella on edellä mainittuja liittymiä kuluttajan asuinpaikkavaltioon, sovelletaan tämän valtion lakia. Muissa tapauksissa sovelletaan sen valtion lakia, johon sopimus läheisimmin liittyy.

Jos etäsopimukseen tulisi sovellettavaksi jonkun ETA-valtion laki, lakiviittauksella ei pykälän mukaan voi syrjäyttää etämyyntiä koskevia ETA-valtion säännöksiä, jos niissä suojataan kuluttajaa tehokkaammin kuin sen valtion laissa, johon lakiviittaus on tehty. Etäsopimukseen voivat siten tulla sovellettaviksi kahden eri oikeusjärjestyksen säännökset: sen valtion laki, johon lakiviittaus on tehty, ja lakiviittauksella syrjäytetyt ETA-valtion säännökset siltä osin kuin ne johtavat kuluttajan kannalta parempaan tulokseen.

20 §. Tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti. Pykälässä säädetään kotimyyntiasiakirjan tai vahvistuksen antamisen laiminlyönnin seuraamuksista. Pykälä ei perustu direktiiviin, ja se poikkeaa myös kotimyyntiä nykyisin koskevasta 2 §:n 3 momentista. Sääntelyn perusteita on selvitetty yleisperustelujen 3.1.3. jaksossa.

Jos kotimyyntiasiakirjaa tai vahvistusta ei ole asianmukaisesti annettu kuluttajalle, sopimus ei pykälän 1 momentin mukaan sido kuluttajaa. Elinkeinonharjoittajaa sopimus puolestaan sitoo, ja kuluttaja voi vaatia sen täyttämistä.

Sitomattomuutta on kuitenkin ajallisesti rajoitettu. Jos kuluttaja haluaa vedota sopimuksen sitomattomuuteen, hänen on ilmoitettava siitä elinkeinonharjoittajalle viimeistään vuoden kuluttua sopimuksen tekemisestä. Nykyisin kotimyynnissä ei ole asetettu aikarajaa sopimuksen sitomattomuudelle.

Pykälän 2 momentti koskee tapausta, jossa elinkeinonharjoittaja toimittaa kotimyyntiasiakirjan tai vahvistuksen myöhemmin, mutta ennen kuin kuluttaja on vedonnut sopimuksen sitomattomuuteen. Kuluttajalla on näissä tapauksissa normaali 14 päivän peruuttamisoikeus kotimyyntiasiakirjan tai vahvistuksen vastaanottamisesta.

Jos sopimus raukeaa kuluttajan vedottua sen sitomattomuuteen, elinkeinonharjoittajan on pykälän 3 momentin mukaan palautettava saamansa maksusuoritukset kuluttajalle viivytyksettä ja viimeistään 30 päivän kuluttua siitä, kun kuluttaja on ilmoittanut vetoavansa sopimuksen sitomattomuuteen. Kuluttajalle on korvattava myös tavaran tai muun suorituksen palauttamisesta aiheutuneet kulut. Luvun 23 §:n 3 momentin nojalla kuluttaja voi puolestaan joutua korvaamaan palautuskelvottomasta suorituksesta saamansa hyödyn.

21 §. Peruuttamisajan laskeminen. Pykälä on samansisältöinen kuin nykyinen 3 §:n 2 momentti.

22 §. Eräiden ilmoitusten antaminen tai lähettäminen. Pykälän 1 momentin mukaan riski kuluttajan antaman tai lähettämän peruuttamisilmoituksen perilletulosta on vastaanottajalla. Sama koskee elinkeinonharjoittajan antamaa tai lähettämää kotimyyntiasiakirjaa ja vahvistusta. Periaate on sama kuin 10 luvun 11 §:n 2 momentissa ja 12 luvun 11 c §:ssä.

Pykälän 2 momentti vastaa nykyistä 8 §:n 2 momenttia siltä osin kuin kysymys on postitse lähetetystä ilmoituksesta. Sähköisesti esimerkiksi telekopiona tai sähköpostina lähetetyn ilmoituksen saapumisaikaa koskeva oletussääntö on sen sijaan uusi. Tällaisen ilmoituksen katsotaan saapuneen elinkeinonharjoittajalle sinä päivänä, jona se on lähetetty. Samankaltainen säännös on sähköisestä asioinnista hallinnossa annetun lain (1318/1999) 23 §:n 2 momentissa.

23 §. Vastuu vastaanotetusta suorituksesta sekä korvaus saadusta hyödystä. Pykälää vastaavia säännöksiä ei ole direktiivissä. Peruuttamisen oikeusvaikutusten tarkempi sääntely on jätetty jäsenvaltioiden lainsäädännön varaan.

Pykälän 1 ja 2 momentti vastaavat asiallisesti voimassa olevaa lakia. Pykälän 1 momenttia vastaava säännös on nykyisin kotimyyntiä koskevassa 4 §:n 1 momentissa. Ehdotetussa momentissa säännös on ulotettu myös etämyyntiin. Muutoksella ei ole mainittavaa merkitystä, sillä vastaava huolenpitovelvoite seuraa myös postimyyntiä koskevasta nykyisestä 4 §:n 2 momentista. Sitä vastaava säännös on otettu pykälän 2 momenttiin. Näistä säännöksistä seuraa, että kuluttaja voi peruuttamisoikeuttaan menettämättä tarkastaa tavaran ja kokeilla sen käyttöä samalla tavalla kuin liiketiloissa tehtävissä vastaavissa kaupoissa on tavanmukaista. Jos sen sijaan tavara otetaan normaaliin käyttöön, peruuttamisoikeus on menetetty.

Pykälän 3 momentin mukaan kuluttajan on maksettava elinkeinonharjoittajalle kohtuullinen korvaus hyödystä, jos hän sopimuksen peruuntuessa tai rauetessa saa hyväkseen suorituksen, joka ei ole palautettavissa. Samankaltaisia säännöksiä hyödyn korvaamisesta silloin, kun sopimus puretaan, on 8 luvun 19 §:n 3 momentissa, 9 luvun 12 §:n 1 momentissa ja kauppalain 65 §:n 1 momentissa.

Sellaisia suorituksia, joita ei voida palauttaa, ovat esimerkiksi palvelussopimuksiin sisältyvät työsuoritukset sekä vuokrasopimuksiin sisältyvät oikeudet hallita ja käyttää vuokrakohdetta. Jos elinkeinonharjoittaja on laiminlyönyt tiedonantovelvollisuutensa, kuluttaja voi saada tällaisia suorituksia hyväkseen jopa vuoden ajan. Vaikka kysymys onkin elinkeinoharjoittajan laiminlyönnistä, on hänen kannaltaan kohtuutonta, jos kuluttaja sopimuksesta irtautuessaan saisi taloudelliselta arvoltaan mahdollisesti huomattavankin suorituksen korvauksetta hyväkseen.

Korvaus määritetään kohtuuden mukaan ottaen huomioon muun muassa sovittu hinta tai muu vastike, suorituksen laatu ja kesto sekä sen arvo kuluttajalle.

24 §. Luottosopimuksen peruuntuminen. Pykälän säännökset luottosopimuksen peruuntumisesta perustuvat direktiivin 6 artiklan 4 kohtaan. Sääntelyn yhtenäistämiseksi pykälä on ulotettu koskemaan myös kotimyyntisopimuksiin liittyviä luottosopimuksia. Aikaosuussopimuksiin liittyvien luottosopimusten peruuntumisesta on vastaavat säännökset 10 luvun 12 §:ssä.

Pykälä koskee vain niin sanottuja hyödykesidonnaisia luottoja, joissa koti- tai etämyyntisopimus ja myönnettävä luotto ovat suoraan yhteydessä toisiinsa. Nämä luotot on pykälässä määritelty samalla tavalla kuin 7 luvun 2 §:n 3 kohdassa olevassa hyödykesidonnaisten luottojen määritelmässä.

Pykälässä tarkoitettu luottosopimus peruuntuu ilman eri toimenpiteitä kuluttajan peruuttaessa kotimyynti- tai etämyyntisopimuksen. Luottosopimus peruuntuu myös, jos pääsopimus raukeaa sen johdosta, että kuluttaja vetoaa sen sitomattomuuteen.

Hyödykesidonnaisille luotoille on ominaista, että myyjä tai palveluksen suorittaja on osallisena luototusjärjestelyissä. Tämän takia ei ole pidetty tarpeellisena asettaa kuluttajalle velvollisuutta ilmoittaa luotonantajalle pääsopimuksen peruuntumisesta tai raukeamisesta. Pääsopimuksen tehneen elinkeinonharjoittajan asiana olisi huolehtia siitä, että luotonantaja saa tarvitsemansa tiedot.

Luotonantajan on pykälän mukaan palautettava kuluttajalta mahdollisesti perityt suoritukset, kuten luoton perustamiskustannukset, lyhennykset ja korkoerät kuluttajalle viivytyksettä ja viimeistään 30 päivän kuluttua saatuaan peruuntumisesta tiedon.

25 §. Viivästyskorko. Kuluttajalla on pykälän mukaan oikeus korkolain mukaiseen viivästyskorkoon, jos hänelle ei ole säädetyssä ajassa palautettu maksettua hintaa tai luottoon liittyneitä maksusuorituksia taikka korvattu tavaran tai muun suorituksen palauttamisesta aiheutuneita kuluja. Viivästyskorko on korkolain 4 §:n 3 momentin mukaisesti asianomaisen ministeriön vuosittain vahvistama viitekorko lisättynä seitsemällä prosenttiyksiköllä.

Pykälä poikkeaa nykyisestä 8 §:stä, jonka mukaan elinkeinonharjoittajan on viivästyskoron sijasta maksettava kuluttajalle sopimussakon luonteinen korvaus, kymmenesosa kauppahinnasta. Syitä muutokseen on selvitetty yleisperustelujen 3.1.7. jaksossa. Direktiivissä ei säädetä viivästyskorosta.

11luku. Rangaistussäännökset

1 §. Pykälässä oleva viittaus kotimyyntiasiakirjan luovuttamista koskevaan 6 luvun 2 §:ään on luvun rakenteen muuttamisen takia tarkistettu viittaukseksi kuluttajansuojalain muuttamisesta ehdotetun lain vastaavaan säännökseen eli 6 luvun 8 §:ään.