23.1.1990

Helsingin raastuvanoikeuden päätös 11.5.1987

Raastuvanoikeus on todennut jutussa esitetyn seuraavaa:

Suomen Merivakuutus Osakeyhtiö oli Oy O. Nyström & Co Ab:lle 24.6.1985 tiedoksiannetussa haastehakemuksessa lausunut, että vastaajayhtiö oli 30.9.1983 ottanut kuormaautolla kuljetettavakseen esivalmistetuista laivahyteistä koostuvan tavaralähetyksen Turusta Iso-Britanniaan Glasgowiin. Tavara oli lastattu sanottuna päivänä vastaajayhtiön käyttämään perävaunuun ja kuljetuksesta oli annettu kansainvälinen rahtikirja. Kun tavaraerää oli purettu 11.10.1983 määräpaikkakunnalla, oli hyttien todettu saaneen kuljetuksen aikana painumia ja vääntymiä, joista vahingoittumisista rahdinkuljettaja oli tiekuljetussopimuslain mukaisesti vastuussa. Tavaraerä oli ollut mainitun vahingoittumisen varalta vakuutettuna kantajayhtiössä, joka oli maksanut vakuutuksensaajalle korvauksia. Korvauksista kuului rahdinkuljettajan vastattavaksi yhteensä 28.666,75 markkaa. Oikeus periä korvauksia vahingosta vastuussa olevilta oli siirtynyt kantajayhtiölle. Tämän vuoksi kantajayhtiö oli vaatinut, että vastaajayhtiö velvoitettaisiin heti maksamaan kantajayhtiölle sanotut 28.666,75 markkaa tiekuljetussopimuslain mukaisine 5 prosentin korkoineen korvausvaatimuksen esittämisestä eli 18.6.1984 lähtien. Lisäksi kantajayhtiö oli vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan 16 prosentin korkoineen päätöksen julistamispäivästä lukien.

Kantajayhtiö oli esittänyt haastehakemuksessa mainitun kansainvälisen rahtikirjan, jonka mukaan kuljetuksessa noudatettiin kansainvälistä maantiekuljetusten rahtisopimusta (CMR) ottamatta huomioon mitään muita säännöksiä. Rahtikirjalle tehdyn merkinnän mukaan tavara oli vastaanotettu vahingoittuneena.

Vastaajayhtiö oli ennen vastaamistaan pääasiaan huomauttanut, että kantajayhtiön kanne oli vanhentunut. Tiekuljetussopimuslain 41 §:n mukaan kanne olisi tullut panna vireille vuoden kuluessa tavaran luovutuspäivästä 10.10.1983 lukien. Näin ollen kantajayhtiö oli menettänyt kanneoikeutensa.

Kantajayhtiö oli tosin 18.6.1984 päivätyllä vastaajayhtiölle osoittamallaan kirjelmällä ilmoittanut maksaneensa vakuutuksensaajalleen täyden korvauksen ja vaatinut vastaajayhtiöltä korvausta vahingosta 28.666,75 markkaa. Vastaajayhtiön vastuuvakuutusyhtiö Yrittäjäin-Fennia oli kuitenkin vastaajayhtiön nimenomaisesta pyynnöstä ja vastaajayhtiön sen kanssa solmiman vakuutuksen ehtojen mukaisesti vastannut kantajayhtiölle 5.12.1984 päivätyllä kirjeellä, jolla kantajayhtiön esittämä korvausvaatimus oli kokonaisuudessaan torjuttu ja korvausvaatimukseen liitetyt asiakirjat palautettu kantajayhtiölle. Vastaajayhtiö ei ollut missään vaiheessa sopinut kantajayhtiön kanssa siitä, että tiekuljetussopimuslain 41 §:n mukaista vanhentumisaikaa pidennettäisiin, eikä myöskään myöntänyt kantajayhtiölle lisäaikaa korvausvaatimuksen tarkentamiseksi ja/tai esittämiseksi. Vastaajayhtiö ei ollut myöskään sopinut kenenkään kanssa ajanpidennyksen myöntämisestä eikä valtuuttanut ketään puolestaan tällaista ajanpidennystä antamaan. Tiekuljetussopimuslain 41 §:n mukainen vanhentumisaika oli pakottavaa oikeutta, josta ei sopimuksin voitu poiketa, joten ajanpidennyssopimus oli kaikissa tapauksissa mitätön. Kun vanhentumisaika oli ollut keskeytyksissä vain 21.6.1984-5.12.1984, olisi kanne tullut panna vireille 24.3.1985 mennessä. Näillä perusteilla vastaajayhtiö on vaatinut kanteen jättämistä tutkittavaksi ottamatta ja korvausta oikeudenkäyntikuluistaan 16 prosentin korkoineen. Lisäksi vastaajayhtiö on kiistänyt kanteen materiaalisin perustein kokonaisuudessaan.

Kantajayhtiö oli tämän johdosta lausunut, että vastaajayhtiö oli toimittanut kantajayhtiölle 5.11.1984 päivätyn lähetteen ja siihen liittyen jäljennöksen vastaajayhtiön vakuutusyhtiölleen tekemästä 21.6.1984 päivätystä kuljetusvahinkoilmoituksesta. Lähetteessä vastaajayhtiö oli ilmoittanut: "Vakuutusyhtiö Fennia suorittaa Teille korvauksen (KTS. oh. kuljetusvahinkoilmoituskopio.)" Vastaajayhtiön asiamiehen Yrittäjäin-Fennian kiistettyä 5.12.1984 päivätyllä kirjeellä vastaajayhtiön puolesta sen vastuun oli kantajayhtiö 13.2.1985 päivätyllä kirjeellä pyytänyt Yrittäjäin-Fennialta regressioikeuden vanhentumisen takia 24.4.1985, oikeastaan 24.3.1985, kolmen kuukauden ajanpidennystä 24.6.1985 saakka. YrittäjäinFennia oli 21.3.1985 päivätyllä kirjeellä kantajayhtiölle vahvistanut ajanpidennyksen 24.6.1985 saakka. Kysymys tiekuljetussopimuslain mukaisesta vanhentumisajasta oli materiaalinen ja käytännössä jokainen kuljetusalalla toimiva yritys oli joutunut myöntämään pidennyksiä vanhentumisajasta. Niissä tapauksissa, joissa yrityksellä oli vastuuvakuutus, oli yleinen käytäntö, että vastuuvakuutusyhtiö myönsi vakuutuksenottajan puolesta vanhentumisajan pidennyksen. Velallinen ei myöskään voinut vedota vanhentumiseen, jos hän asian selvittelyn yhteydessä oli luonut kuvan, ettei vanhentumiseen korvausselvittelyn aikana vedota. Tiekuljetuksen yleisten vakuutusehtojen kohtien 1.3.2. ja 1.3.3. perusteella Yrittäjäin-Fennialla oli ollut yleisvaltuutus toimia tässä asiassa vastaajayhtiön puolesta.

Raastuvanoikeus on ottanut jutun tutkittavakseen ja katsonut näytetyksi, että vastaajayhtiö oli 30.9.1983 ottanut kuorma-autolla kuljetettavakseen esivalmistetuista laivahyteistä koostuvan tavaralähetyksen Turusta Glasgowiin. Tavaraerän lähettäjä oli ollut Oy Wärtsilä Ab, jolle vastaajayhtiö oli antanut kansainvälisen rahtikirjan. Turussa tavarat oli lastattu m.v. Bore Sun nimiseen alukseen, josta ne kummankin osapuolen mukaan oli 4.10.1983 purettu Harwichin satamassa vahingoittumattomina. Vastaanottaja oli merkinnyt tavaran saapuneen vahingoittuneena määräpaikkaan. Kantajayhtiö oli 12.6.1984 maksanut Oy Wärtsilä Ab:lle vakuutuksen perusteella korvausta kaikkiaan 108.928,75 markkaa, jonka johdosta Oy Wärtsilä Ab oli luovuttanut kantajayhtiölle oikeutensa vahingonkorvaukseen vahingoittuneesta tavarasta mahdolliselta kolmannelta henkilöltä.

Vastaajayhtiö oli 21.6.1984 päivätyllä kuljetusvahinkoilmoituksella ilmoittanut kuljetettavanaan olleen tavaran vahingoittumisesta vakuutusyhtiölleen Yrittäjäin-Fennialle ja pyytänyt, että vakuutusyhtiö suorittaisi kantajayhtiölle vastaajayhtiön CMR-vastuuvakuutuksen perusteella täysimääräisen korvauksen eli 28.666,75 markkaa. Vastaajayhtiö oli myös ilmoittanut kantajayhtiölle 5.11.1984 päivätyllä lähetteellä, että vakuutusyhtiö tuli maksamaan korvauksen. Vakuutusyhtiö oli sittemmin 5.12.1984 päivätyllä kirjeellä lausunut käsityksenään, ettei vastaajayhtiö ollut vastuussa vahingosta ja ilmoittanut sekä kantajayhtiölle että vastaajayhtiölle, ettei vakuutusyhtiö tullut maksamaan korvausta. Kantajayhtiö oli tämän jälkeen YrittäjäinFennialle lähettämällään kirjeellä viitaten vastaajayhtiön kuljetusvahinkoon pyytänyt regressioikeudelleen ajanpidennystä. Yrittäjäin-Fennia oli kirjallisesti 21.3.1985 vahvistanut ajanpidennyksen 24.6.1985 saakka.

Raastuvanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että vastaajayhtiö olisi antanut käyttämälleen vakuutusyhtiölle nimenomaisen valtuutuksen toimia vastaajayhtiön nimissä asiassa. Myöskään ei ollut näytetty, että kantajayhtiö ja vastaajayhtiö olisivat muutoinkaan sopineet tiekuljetussopimuslain 41 §:n mukaisesta vanhentumiskysymyksestä, mistä niillä oli ollut oikeus sopia ainakin vahinkotapahtuman jälkeen.

Sen sijaan jutussa oli näytetty, että kantajayhtiö oli tiekuljetussopimuslain 41 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla kirjallisesti 18.6.1984 päivätyllä vaatimuksellaan vaatinut korvausta vastaajayhtiöltä. Vastaajayhtiön oli katsottava myöntäneen korvausvaatimuksen oikeaksi ilmoittaessaan kerrotulla tavalla, että vastaajayhtiön vakuutusyhtiö tuli maksamaan korvauksen kantajayhtiölle. Vastaajayhtiö ei ollut näyttänyt rahdinkuljettajana mainitun lain 41 §:n 2 momentin mukaisesti torjuneensa kantajayhtiön vaatimusta ja palauttaneensa kantajayhtiön vaatimukseen liitettyjä asiakirjoja kantajayhtiölle. Sanotussa lainkohdassa tarkoitettuna vaatimuksen torjumisena ei voitu pitää sitä, että vastaajayhtiön käyttämä vakuutusyhtiö oli ilmoittanut kantajayhtiölle, ettei se maksanut korvausta kantajayhtiölle, koska tuo ilmoitus oli samanaikaisesti tehty sekä kantajayhtiölle että vastaajayhtiölle eikä sitä ollut tehty rahdinkuljettajan nimissä. Vastaajayhtiö ei ollut myöskään ilmoittanut kantajayhtiölle, että vastaajayhtiön käyttämällä vakuutusyhtiöllä ei olisi ollut oikeutta vastaajayhtiön puolesta neuvotella ja sopia asiasta myös kanneajan osalta. Näissä oloissa ei voitu katsoa, että kantajayhtiön vaatimus olisi vanhentunut tiekuljetussopimuslain 41 §:n mukaisesti.

Vastaajayhtiö oli väittänyt, että kuljetuksenantaja ei olisi antanut tarpeellisia ohjeita rahdinkuljettajalle ja että muutoinkin kuljetettavan tavaran vauriot olisivat johtuneet kuljetuksenantajan menettelystä. Vastaajayhtiö ei ollut kuitenkaan näyttänyt toteen perusteita, joiden nojalla se olisi rahdinkuljettajana ollut vastuusta vapaa. Erityisesti siihen nähden, että tavaran oli ilmoitettu saapuneen vahingoittumattomana Harwichin satamaan, ei voitu pitää edes todennäköisenä, että tavaran vahingoittuminen olisi voinut johtua kuljetuksenantajan menettelystä.

Näillä perusteilla raastuvanoikeus on, hyläten kanteen enemmälti, velvoittanut Oy O. Nyström & Co Ab:n heti kuitin saadessaan maksamaan korvauksena Suomen Merivakuutus Osakeyhtiölle 28.666,75 markkaa ja sille korkoa 5 prosenttia vaatimuksen esittämispäivästä 19.6.1984 lukien.

Oy O. Nyström & Co Ab on velvoitettu korvaamaan Suomen Merivakuutus Osakeyhtiön oikeudenkäyntikulut 91.350,30 markkaa ja sille korkoa 16 prosenttia 11.5.1987 lukien.

Helsingin hovioikeuden tuomio 18.1.1989

Oy O. Nyström & Co Ab oli valittanut raastuvanoikeuden päätöksestä hovioikeuteen.

Perustelut Ilmoittaessaan 18.6.1984 päivätyllä Oy O. Nyström & Co Ab:lle osoitetulla kirjeellä korvausvaatimuksensa Suomen Merivakuutus Osakeyhtiö ei ollut samalla ilmoittanut korvauksen maksun laiminlyöntiin liittyvästä koronmaksuvelvollisuudesta. Oy O. Nyström & Co Ab oli sen vuoksi, huomioon ottaen korkolain 6 ja 9 §:n säännökset, velvollinen suorittamaan sen maksettavaksi tuomitulle määrälle korkoa vasta haasteen tiedoksiantopäivästä lukien.

Tuomiolauselma Oy O. Nyström & Co Ab:n Suomen Merivakuutus Osakeyhtiölle maksettavaksi tuomitulle korvaukselle oli suoritettava raastuvanoikeuden maksettavaksi määräämä korko haasteen tiedoksiantopäivästä 24.6.1985 lukien.

Muilta osin raastuvanoikeuden päätöstä ei muutettu.

Oy O. Nyström & Co Ab velvoitettiin korvaamaan Suomen Merivakuutus Osakeyhtiön vastauskulut 1.500 markalla 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Perustelut

Suomen Merivakuutus Osakeyhtiö on 18.6.1984 päivätyllä, Oy O. Nyström & Co Ab:lle 21.6.1984 saapuneella kirjeellä esittänyt puheena olevan 28.666,75 markan suuruisen korvausvaatimuksen. Oy O. Nyström & Co Ab on 21.6.1984 tehnyt vastuuvakuutusyhtiölleen Yrittäjäin-Fennialle vahinkoilmoituksen sekä ilmoittanut 5.11.1984 Suomen Merivakuutus Osakeyhtiölle, että Yrittäjäin-Fennia suorittaa korvauksen. Yrittäjäin-Fennia on kuitenkin 5.12.1984 päivätyllä kirjeellä ilmoittanut Suomen Merivakuutus Osakeyhtiölle, ettei Oy O. Nyström & Co Ab ollut sen mielestä korvausvelvollinen, mistä syystä Yrittäjäin-Fennia kieltäytyi suorittamasta korvausta. Suomen Merivakuutus Osakeyhtiö on tämän jälkeen pyytänyt Yrittäjäin-Fenniaa harkitsemaan asiaa uudestaan. Sittemmin Suomen Merivakuutus Osakeyhtiö on 13.2.1985 pyytänyt Yrittäjäin-Fennialta kolmen kuukauden pidennystä tiekuljetussopimuslain 41 §:n 1 momentissa tarkoitetulle vuoden määräajalle, jonka kuluessa korvausta vaativan on pantava vireille vahingonkorvauskanne rahdinkuljettajaa vastaan. Kyseinen määräaika olisi päättynyt 24.3.1985. Yrittäjäin-Fennia on kirjeellään 21.3.1985 ilmoittanut vahvistavansa ajanpidennyksen 24.6.1985 saakka. Suomen Merivakuutus Osakeyhtiön haaste on annettu Oy O. Nyström & Co Ab:lle tiedoksi 24.6.1985.

Oy O. Nyström & Co Ab on katsonut, että Yrittäjäin-Fennialla oli ollut oikeus Oy O. Nyström & Co Ab:n puolesta torjua Suomen Merivakuutus Osakeyhtiön korvausvaatimus. Sen sijaan Oy O. Nyström & Co Ab on katsonut, ettei Yrittäjäin-Fennialla ollut ollut oikeutta myöntää Suomen Merivakuutus Osakeyhtiölle pidennystä kanteen nostamiselle säädettyyn määräaikaan ja ettei kyseistä määräaikaa ylipäänsäkään voitu sopimuksin pidentää.

Rahtikirjan mukaan kuljetuksessa noudatetaan ainoastaan tavaran kansainvälisessä tiekuljetuksessa käytettävästä rahtisopimuksesta Genévessä 19.5.1956 tehtyä yleissopimusta (CMR), joka on saatettu Suomessa voimaan lailla 1.6.1973/667. Juttuun sovelletaan lisäksi CMR:n kanssa sopusoinnussa olevaa tiekuljetussopimuslakia (23.3.1979/345) ottaen huomioon lain 5 §:n 1 momentin säännös.

Tiekuljetussopimuslain 41 §:n 1 momentin mukaan laissa tarkoitettua kuljetusta koskeva kanne on, kun tavara on vahingoittunut, pantava vireille vuoden kuluessa tavaran luovutuspäivästä. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan kansainvälisessä kuljetuksessa kirjallinen vaatimus keskeyttää vanhentumisen siihen päivään asti, jolloin rahdinkuljettaja kirjallisesti torjuu vaatimuksen ja palauttaa siihen liitetyt asiakirjat. Kysymyksessä on siis kanteen nostamiselle säädetty määräaika, jonka kuluminen voidaan keskeyttää laissa mainitulla vaatimuksella ja jonka kulumisen uudelleen alkaminen riippuu rahdinkuljettajan toimenpiteistä. Samassa 41 §:n 2 momentissa on säädetty, että asiaa koskevan vaatimuksen uudelleen esittäminen ei keskeytä vanhentumista. Tulkinnanvaraiseksi jää, voiko tällaisen vaatimuksen saaja keskeyttää vanhentumisen ottamalla vaatimuksen uudelleen harkittavaksi ja/tai sopimalla keskeyttämisestä vaatimuksen esittäjän kanssa. Oy O. Nyström & Co Ab ei ole kiistänyt Suomen Merivakuutusosakeyhtiön väitettä, jonka mukaan määräajan pidentämisestä sopiminen on käytännössä yleistä. Vahinkoselvittely saattaa usein aiheuttaa tarvetta lyhyehkön kanneajan jatkamiselle. Käytännön syyt puhuvat siten kanneajan jatkamismahdollisuuden hyväksyvän tulkinnan puolesta. Kun lisäksi kanneaika on säädetty lähinnä rahdinkuljettajan etua silmälläpitäen, Korkein oikeus katsoo, ettei laki estä asianosaisia kanneajan alettua sopimasta sen keskeyttämisestä tai pidentämisestä.

Suomen Merivakuutus Osakeyhtiön esitettyä Oy O. Nyström & Co Ab:lle korvausvaatimuksen on Oy O. Nyström & Co Ab 5.11.1984 päivätyllä kirjeellä ilmoittanut Suomen Merivakuutus Osakeyhtiölle, että korvauksen suorittaa Yrittäjäin-Fennia ja lähettänyt samalla Suomen Merivakuutus Osakeyhtiölle tiedoksi Yrittäjäin-Fennialle tekemänsä kuljetusvahinkoilmoituksen. Oy O. Nyström & Co Ab:n menettelyä ei voida tulkita korvausvastuun myöntämiseksi, vaan ainoastaan ilmoitukseksi mahdollisuudesta esittää vaatimukset suoraan vastuuvakuutuksen tehneelle vakuutusyhtiölle.

Yrittäjäin-Fennia on 5.12.1984-14.3.1985 käynyt Suomen Merivakuutus Osakeyhtiön kanssa kirjeenvaihtoa Oy O. Nyström & Co Ab:n korvausvastuusta. Yrittäjäin-Fennia on toimittanut Suomen Merivakuutus Osakeyhtiölle lähettämänsä kirjeet tiedoksi Oy O. Nyström & Co Ab:lle, joka ei ole kyseisen kirjeenvaihdon aikana millään tavoin osoittanut, ettei Yrittäjäin-Fennialla olisi oikeutta toimia asiassa sen puolesta. Lisäksi Oy O. Nyström & Co Ab:n ja Yrittäjäin-Fennian välisten vastuuvakuutusehtojen mukaan vakuutusyhtiö selvittää vahinkoilmoituksen saatuaan, onko vakuutetulla vahingonkorvausvelvollisuutta ja neuvottelee vakuutetun puolesta korvauksen vaatijan kanssa. Kaikki asianosaiset ovat olleet tai ainakin heidän olisi pitänyt olla tietoisia kyseisistä ehdoista. Näissä olosuhteissa Suomen Merivakuutus Osakeyhtiöllä on ollut oikeus luottaa siihen, että Yrittäjäin-Fennialla on ollut valtuudet Oy O. Nyström & Co Ab:n puolesta sopia tiekuljetussopimuslain 41 §:n 1 momentissa tarkoitetun kanteen nostamiselle säädetyn määräajan pidentämisestä.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Suomen Merivakuutusosakeyhtiölle myönnetty määräajan pidennys kanteen nostamiselle on ollut pätevä. Kun kanne on nostettu sovitun määräajan kuluessa, Korkein oikeus on tutkinut kanteen.

Korvausvaatimuksen osalta Korkein oikeus katsoo, ettei Oy O. Nyström & Co Ab ole näyttänyt, että kuljetettavien tavaroiden vahingoittuminen olisi johtunut lähettäjän vastuulla olevista seikoista.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Oy O. Nyström & Co Ab velvoitetaan korvaamaan Suomen Merivakuutus Osakeyhtiön oikeudenkäyntikulut 1.300 markalla 16 prosentin korkoineen tämän tuomion antamisesta lukien.