GP 88/2000

2.1.Kansallinen lainsäädäntö

Sopimuksen 9 artiklassa luetellaan teot, jotka jokaisen sopimusvaltion on kriminalisoitava kansallisesti. Nämä teot ovat: tahallisesti suoritettu murha, ihmisryöstö tai muu ruumiilliseen koskemattomuuteen tai henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuva hyökkäys, henkilöstön virkahuoneistoon, yksityisasuntoon tai kulkuneuvoon kohdistuva väkivaltainen hyökkäys, joka on omiaan vaarantamaan henkilöstön ruumiillisen koskemattomuuden tai henkilökohtaisen vapauden, sellaisella hyökkäyksellä uhkaaminen, jonka tarkoituksena on pakottaa henkilö suorittamaan tai olla suorittamatta tietty toimenpide, sellaisen hyökkäyksen yritys ja avunanto sellaiseen hyökkäykseen, sen yritykseen, hyökkäyksen järjestämiseen tai käskyn antamiseen hyökkäyksen tekemiseksi.

Artiklassa 9 luetellut teot tulisivat Suomessa arvioitavaksi rikoslain (RL) (578/1995) 21 luvun mukaisina henkeen ja terveyteen kohdistuvina rikoksina tai 25 luvun mukaisina vapauteen kohdistuvina rikoksina tai niiden yrityksinä taikka RL 24 luvun mukaisena kotirauhan rikkomisena. Mahdollisesti myös RL 17 luvun säännökset mellakasta soveltuisivat vastaamaan artiklan 9 mukaisia tekoja. Tekoja voitaisiin arvioida myös laitonta uhkausta tai pakottamista koskevien RL 25 luvun 7 §:n ja 8 §:n mukaisesti. Artiklasta 9 ei siten seuraa tarvetta muuttaa Suomen rikoslakia.

Sopimuksen 10 artiklassa määrätään sopimusvaltion tuomiovallan ulottamisesta artiklassa 9 mainittuihin rikoksiin tietyissä tapauksissa. Suomen rikoslain soveltamisala ulottuu pääsääntöisesti tämän artiklan mukaisiin tekoihin, silloin kun teon välillä on joku liittymäkohta Suomen valtioon, sen alueeseen tai Suomen kansalaiseen. Tällöin tuomiovalta voidaan ulottaa tekoihin pääasiassa RL 1 luvun 1§:n, 2 §:n,3 §:n 5 §:n tai 6 §:n perusteella. Suomen rikoslaki edellyttää, että teko on myös tekopaikan lain mukaan rangaistava (kaksoisrangaistavuuden vaatimus RL 1 luvun 11 §).

10 artiklan 4 kappaleen mukaan jokaisen sopimusvaltion tulee ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin tuomiovaltansa ulottamiseksi 9 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin, kun rikoksesta epäilty on sen alueella, eikä se luovuta häntä mihinkään sopimusvaltioon. Kysymykseen saattaa siis tulla tilanne, että rikoksella tai siitä epäilyllä ei ole mitään edellä mainittua RL 1 luvun mukaista liittymäkohtaa. Rikoslain 1 luvun 7 §:n mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, jonka rankaiseminen tekopaikan laista riippumatta perustuu Suomea velvoittavaan kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea kansainvälisesti velvoittavaan säädökseen tai määräykseen (kansainvälinen rikos), sovelletaan Suomen lakia.

Jotta Suomen rikoslaki ulottuisi kaikkiin 10 artiklan 4 kappaleen mukaisiin tekoihin, sopimuksessa tarkoitettuja rikoksia olisi pidettävä RL 1 luvun 7 §:n mielessä kansainvälisinä rikoksina, jolloin ne voitaisiin liittää rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta annetun asetuksen (627/1996) sisältämään luetteloon kansainvälisistä rikoksista. Tarkoituksena on lisätä asetuksessa olevaan luetteloon tässä yleissopimuksessa tarkoitetut rikokset siinä vaiheessa, kun yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan.

Rikoksesta epäiltyjen luovuttamista koskevat sopimuksen 15 artiklan määräykset eivät edellytä muutoksia voimassaolevaan lainsäädäntöön.

Suomen osallistumisesta Yhdistyneiden Kansakuntien ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön päätökseen perustuvaan rauhanturvaamistoimintaan annettu laki (514/1984) mahdollistaa osallistumisen vain rajoitetusti kriisinhallintaoperaatiohin ja on siten yhteneväinen yleissopimuksen soveltamisalan kanssa. Yleissopimus ei näin ollen aiheuta muutoksia suomalaisten rauhanturvaajien tai rauhanturvajoukkojen asemaan tai toimintaan tai toiminnan hallinnollisen järjestämiseen Suomessa.

2.2.Suomea sitovat kansainväliset sopimukset

Genevessä 1949 hyväksytyt neljä aseellisia selkkauksia koskevaa G:n yl.sopimusta (SopS 7―8/1955) määrittävät myös avustustoimintaan osallistuvan henkilöstön suojelun. Näistä yleissopimuksista ensimmäinen koskee maasotavoimiin kuuluvien haavoittuneiden ja sairaiden aseman parantamista, toinen merisotavoimiin kuuluvien haavoittuneiden, sairaiden ja haaksirikkoutuneiden aseman parantamista, kolmas sotavankien kohtelua ja neljäs siviilihenkilöiden suojelua sodan aikana. Näitä sopimuksia on täydennetty Genevessä vuonna 1977 hyväksytyillä kahdella lisäpöytäkirjalla, joista ensimmäinen koskee kansainvälisiä aseellisia selkkauksia ja jälkimmäinen kansainvälistä luonnetta vailla olevien aseellisten selkkausten uhrien suojelemista (SopS 81- 82/1980).

Ensimmäisessä sopimuksessa on määräykset Punaisen Ristin tunnuksesta ja merkistä. Sopimuksessa on määräykset tilanteista, joissa merkkiä saa käyttää, sekä järjestöistä ja henkilöistä, joilla on oikeus käyttää järjestön merkkiä. Vastaavat määräykset ovat kolmessa muussakin sopimuksessa. Ensimmäisessä lisäpöytäkirjassa on määräykset Punaisen Ristin kansainväliselle komitealle samoin kuin Punaisen Ristin kansallisille yhdistyksille myönnettävistä helpotuksista ja tarpeellisista toimintaedellytyksistä, jotka selkkausten osapuolten on myönnettävä uhrien suojelemiseksi ja auttamiseksi yleissopimusten ja sanotun pöytäkirjan sekä Punaisen Ristin perusperiaatteiden mukaisesti sellaisina kuin nämä Punaisen Ristin kansainvälisissä konferensseissa on hyväksytty. Lisäpöytäkirjan liitteessä on määräykset Punaisen Ristin tunnusmerkeistä ja niiden käytöstä.

Asetus Suomen Punaisesta Rististä annettiin vuonna 1997. Asetus sisältää SPR:n säännöt. Asetuksessa säädetään, että Suomen Punainen Risti on Suomen valtion tunnustama julkisoikeudellinen yhdistys. Sen toiminta perustuu mainittuihin Geneven yleissopimuksiin sekä näiden kahteen lisäpöytäkirjaan. Eräiden kansainvälisesti suojattujen tunnusten käytöstä annetun lain (947/1979) mukaan Punaisen Ristin tunnusmerkkiä, nimityksiä Punainen Risti sekä väestönsuojelun kansainvälistä tunnusta ei saa käyttää muissa kuin sanotussa laissa säädetyissä tapauksissa.

Rikoslain 1 luvun 7 §:ssä (626/1996) säädetään, että Suomen ulkopuolella tehtyyn kansainväliseen rikokseen, eli rikokseen, jonka rankaiseminen tekopaikan laista riippumatta perustuu Suomea velvoittavaan kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea kansainvälisesti velvoittavaan säädökseen tai määräykseen, sovelletaan Suomen lakia. Rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta annetun asetuksen mukaan kansainvälisinä rikoksina pidetään mm. Geneven sopimuksissa sekä I-lisäpöytäkirjassa tarkoitettuja törkeitä rikoksia.

Kansainvälistä suojelua nauttivien henkilöiden, ml diplomaattien, suojelusta määrätään kansainvälistä suojelua nauttivia henkilöitä vastaan, mukaan lukien diplomaattiset edustajat, kohdistuvien rikosten ehkäisemistä ja rankaisemista koskevassa yleissopimuksessa. Näitä henkilöitä ovat mm. valtion päämies ja valtion/kansainvälisen järjestön edustaja, joka nauttii kansainvälisen oikeuden mukaista erityissuojelua. Suomi on liittynyt tähän sopimukseen vuonna 1978 (SopS 62―64/1978).

Lisäksi kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa tehty yleissopimus sisältää 15 artiklassaan velvoitteen kunnioittaa henkilöitä, joiden tehtävänä on suojella kulttuuriomaisuutta. Suomi on liittynyt sopimukseen vuonna 1994 (SopS 92―93/1994).

Oikeusapua koskevien määräysten osalta Suomea sitoo keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskeva eurooppalainen yleissopimus, johon Suomi on liittynyt vuonna 1981 (SopS 29―30/1981).

Yleissopimuksen soveltamisala

Yleissopimuksen soveltamisala määritellään artikloissa 1 ja 2. Artikla 1 sisältää sopimuksen määritelmät ja sopimuksen soveltamisala määräytyy niiden kautta. Artikla 2 kohta 2 pitää sisällään sopimuksen yhden vaikeimmin neuvotellun kohdan. Siinä rajataan ne pakottamistoimenpiteet, jotka jätetään sopimuksen soveltamisen ulkopuolelle ja toisaalta se sisältää rajanvedon humanitaariseen oikeuteen.

Yleissopimuksen 1 artiklan a ja b kohdissa määritellään henkilöstö, jota yleissopimus koskee. Tällaista henkilöstöä ovat 1 artiklan a kohdan mukaan YK:n pääsihteerin palkkaamat tai muutoin operaatioon lähettämät sotilas-, poliisi- ja siviilikomponentit sekä muu YK:n tai sen erityisjärjestöjen henkilöstö, joka ei osallistu yleissopimuksessa tarkoitettuun YK:n operaatioon, mutta johon sovelletaan yleissopimusta sillä perusteella, että henkilöstö hoitaa tehtäväänsä alueella, jossa on käynnissä YK-operaatio ja jonka turvallisuusriski kasvaa tästä johtuen. YK:n yhteydessä toimivalla henkilöstöllä tarkoitetaan 1 artiklan b kohdassa hallituksen tai hallitusten välisen järjestön YK:n kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti tehtävään määrättyjä henkilöitä, YK:n pääsihteerin, erityisjärjestöjen ja kansainvälisen atomienergiajärjestön palkkaamia henkilöitä sekä humanitaarisen ei-hallitustenvälisen järjestön YK:n kanssa tehdyn sopimuksen nojalla lähettämää henkilöstöä. Määritelmässä mainitaan vain YK:n 'pääsihteerin' palkkaamat henkilöt, mutta tämän käsitteen on katsottu sisältävän myös YK:n rahastojen, ohjelmien ja toimistojen palkkaamat henkilöt. Ei-hallitustenvälisistä järjestöistä vain humanitaariset järjestöt kuuluvat sopimuksen piiriin. Neuvottelujen kuluessa esitetty funktionaalinen kriteeri, eli jos järjestö suorittaa humanitaarista toimintaa ei tullut hyväksytyksi, joten käsitettä on tulkittava suppeasti.

Lisäksi 1 artiklan c kohdassa määritellään käsite Yhdistyneiden Kansakuntien operaatio. Tällaisen operaation tulee ensinnäkin täyttää yleinen kriteeri, jolla tarkoitetaan operaatiota, josta YK:n toimivaltainen toimielin on päättänyt YK:n peruskirjan mukaisesti ja joka suoritetaan YK:n määräysvallassa ja valvonnassa. Määritelmä sulkee siten sopimuksen ulkopuolelle operaatiot, jotka eivät ole YK:n 'valvonnassa ja määräysvallassa'. Edellämainitun kriteerin täyttäviä operaatiota voi artiklan c-kohdan mukaan olla kahdenlaisia. Kaikki operaatiot, jossa operaation tarkoituksena on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen tai palauttaminen. Ensimmäinen kohta, operaatiot kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden säilyttämiseksi ja palauttamiseksi, kattaa rauhanturvaamisoperaatiot laajassa merkityksessä. Tämä määritelmä tarkentuu edelleen artiklan 2 kohdan 2 määräyksen kautta.

Muut operaatiot, esim. humanitaariset tai ihmisoikeusoperaatiot, voivat tulla sopimuksen soveltamisen piiriin ainoastaan yleiskokouksen tai turvallisuusneuvoston nimenomaisella toteamuksella, että operaation henkilöstöön kohdistuu poikkeuksellinen turvallisuusriski. Tämä ns. laukaisumekanismi voi käytännössä osoittautua hankalaksi toteuttaa. Toisaalta tämä on ainoa mahdollisuus laajentaa sopimuksen soveltamisalaa rauhanturvaamisoperaatioiden ulkopuolelle, mikä oli alunperin monen valtion, mukaanlukien Suomi, päämäärä sopimusneuvotteluissa.

1 artiklan d kohta sisältää isäntävaltion määritelmän ja e kohdassa määritellään kauttakulkuvaltio. Kauttakulkuvaltio sisältää myös ne valtiot, joiden alueen kautta kuljetetaan YK:n tai sen yhteydessä toimivan henkilöstön varusteita, ilman että henkilöt ovat samanaikaisesti paikalla. Kauttakulkuvaltion määritelmä on siten hyvin laaja ottaen huomioon, että valtion alueen määritelmä kattaa myös sen ilmatilan.

2 artiklan 1 kappaleen mukaan yleissopimusta sovelletaan YK:n ja sen yhteydessä toimivaan henkilöstöön ja YK:n operaatioihin, siten kuin ne määritellään 1 artiklassa.

2 kappaleessa tehdään rajanveto pakottamistoimenpiteisiin, jotka jätetään sopimuksen soveltamisen ulkopuolelle. Yleissopimusta ei sovelleta niihin turvallisuusneuvoston YK:n peruskirjan VII luvun nojalla perustamiin pakottamisoperaatiohin, joiden henkilöstö tai osa siitä toimii taistelijoina järjestäytyneitä asevoimia vastaan ja johon sovelletaan kansainvälisiä aseellisia selkkauksia koskevia määräyksiä. Sopimuksen soveltamisalueen määrittäminen tämän määritelmän kautta oli jo neuvotteluissa erittäin ongelmallista. Sopimuksen hyväksymisen jälkeen on määritelmää edelleenkin pidetty osittain epäselvänä. Määritelmän mukaan turvallisuusneuvoston tulee siis toimia peruskirjan VII luvun nojalla, mikä on yleensä helppo todentaa. Tämän lisäksi tulee voida määrittää, onko operaatio 'pakottamis' operaatio, toimiiko YK:n henkilöstö taistelijoina järjestäytynyttä armeijaa vastaan ja soveltuvatko kansainvälisiä aseellisia konflikteja koskeva säännöt tapaukseen. Mikäli kaikki kriteerit täyttyvät, tämä yleissopimus ei sovellu. Yleisesti on katsottu, että määritelmä pitää sisällään e contrario tulkinnan, eli määritelmän kautta sopimuksen soveltamisen ulkopuolelle jääviin operaatioihin soveltuisivat kansainvälisiä aseellisia konflikteja koskevat säännöt, eli humanitaarisen oikeuden normit. Tämän ei ole kuitenkaan katsottu rajoittavan humanitaarisen oikeuden soveltamista myös laajemmin, esim. peruskirjan VI luvun nojalle toteutettuihin YK-operaatioihin. Yleissopimusta voidaan näin ollen soveltaa joihinkin peruskirjan VII luvun perusteella toteuttaviin operaatioihin, esim. niissä tapauksissa, kun YK-henkilöstö ei osallistu konfliktiin taistelijoina. On myös katsottu, että YK-henkilöstön perinteinen ja sallittu itsepuolustus, jollei se johda jatkuviin taisteluihin, ei poista sopimuksen sovellettavuutta asianomaiseen henkilöstöön. Toisaalta on katsottu, että vaikka vain osa YK-operaation henkilöstöstä olisi 'taistelijoina järjestäytynyttä armeijaa vastaan' niin koko operaatio ja myös sen siviilikomponentti menettäisi sopimuksen suojan. Poikkeussäännöstä on vielä huomattava, että kyseeseen tulevat ainoastaan kansainväliset aseelliset konfliktit, eli valtionsisäiset konfliktit eivät voi tulla kyseeseen. Tämä käy ilmi myös sopimuksen neuvotteluhistoriasta. Useat kehitysmaat korostivat tämän sananmuodon käyttämistä, jotta ei syntyisi sellaista tulkintaa, että YK-joukot voisivat olla taistelijoita valtion sisäisissä konflikteissa.

Ennaltaehkäisevät määräykset

3 artiklan mukaan YK:n operaation sotilas- ja poliisikomponentit ja niiden ajoneuvot, alukset ja ilma-alukset on varustettava tunnusmerkillä ja kaikilla henkilöstöön kuuluvilla tulee olla asianmukaiset henkilöllisyystodistukset mukanaan. Lähtökohtana sopimuksessa, joka sisältää rikosoikeudellisia määräyksiä, on että suojeltavat henkilöt on voitava tunnistaa YK:n tai sen yhteydessä toimivaksi henkilöstöksi. Vaatimus ei kuitenkaan ole ehdoton, koska tietyissä tilanteissa se voisi aiheuttaa liian suuren turvallisuusriskin.

4 artiklan mukaan isäntävaltion ja YK:n tulee tehdä mahdollisimman nopeasti YK:n operaatiota ja kaikkien operaatioon osallistuvien henkilöiden asemaa koskeva sopimus, joka sisältää muun muassa operaation sotilas- ja poliisikomponentin erioikeuksia ja -vapauksia koskevat määräykset. Tällainen velvoite voi luonteeltaan ja asiasisällöltään olla sellainen, että sen on katsottava kuuluvan lainsäädännön alaan. Sopimuksen solmiminen tulisi ajankohtaiseksi vain, mikäli Suomi joutuisi isäntävaltioksi, eli valtioksi, jonka alueella YK-operaatio toimeenpantaisiin. Laki YK:n erioikeuksia ja vapauksia koskevan yleissopimuksen ja sen erityisjärjestöjen erioikeuksia ja vapauksia koskevan sopimuksen (SopS 23―24/58) hyväksymisestä valtuuttaa panemaan asetuksella voimaan asetuksessa mainittavilla kansainvälisillä järjestöillä tai laitoksilla sekä näiden elinten virkamiehillä tai niiden määräämiä tehtäviä suorittavilla henkilöillä samoin kuin jäsenvaltioiden edustajilla olevat erioikeudet ja vapaudet. On kuitenkin mahdollista, että sopimuksen 4 artiklassa mainitut erioikeudet ja vapaudet ja henkilöiden asemaa koskevat muut määräykset menevät pidemmälle kuin edellämainitun YK:n erioikeuslain soveltamiskäytännössä tavanomaisiksi erioikeuksiksi ja vapauksiksi katsotut määräykset. Tällaisessa tapauksessa sopimuksen 4 artiklan perusteella tehtävän sopimuksen olisi katsottava kuuluvan lainsäädännön alaan ja vaativan eduskunnan suostumuksen.

5 artiklassa määrätään, että kauttakulkuvaltion tulee helpottaa henkilöstön ja sen varusteiden esteetöntä kulkua isäntävaltioon ja sieltä pois.

6 artiklan mukaan YK:n ja sen yhteydessä toimivan henkilöstön tulee kunnioittaa isäntävaltion ja kauttakulkuvaltion lakeja ja määräyksiä ja pidättyä toiminnasta, joka on ristiriidassa heidän tehtäviensä puolueettoman ja kansainvälisen luonteen kanssa. Tämä ei kuitenkaan vaikuta henkilöstön nauttimiin erioikeuksiin tai vapauksiin.

7 artiklassa määrätään, että henkilöstöä, sen varusteita ja tiloja vastaan ei saa hyökätä tai ryhtyä tekoihin, jotka estävät henkilöstöä suorittamasta tehtäviään. Sopimusvaltioiden tulee ryhtyä toimenpiteisiin varmistaakseen henkilöstön turvallisuuden sekä ryhtyä asianmukaisiin toimenpiteisiin suojellakseen alueelleen lähetettyä henkilöstöä tietyiltä 9 artiklassa mainituilta rikoksilta. Sopimusvaltioiden tulee olla tarpeen mukaan yhteistyössä YK:n ja muiden sopimusvaltioiden kanssa yleissopimuksen täytäntöönpanossa.

8 artikla sisältää velvollisuuden vapauttaa tai palauttaa vangittu tai pidätetty henkilöstö. Jos henkilöstöä on vangittu tai pidätetty heidän suorittaessaan tehtäviään, heitä ei saa alistaa kuulusteltavaksi ja heidät tulee viipymättä vapauttaa ja palauttaa YK:lle tai muulle asiaankuuluvalle viranomaiselle, ellei toisin määrätä. Niin kauan kuin henkilöstöä ei ole vapautettu heitä tulee kohdella kansainvälisten ihmisoikeusnormien ja vuoden 1949 Geneven sopimusten periaatteiden ja hengen mukaisesti.

Rikosoikeudellista vastuuta ja yhteistyötä koskevat määräykset

9 artiklassa luetellaan ne teot, jotka jokaisen sopimusvaltion on kriminalisoitava kansallisessa lainsäädännössään. Nämä teot ovat: tahallisesti suoritettu murha, ihmisryöstö tai muu ruumiilliseen koskemattomuuteen tai henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuva hyökkäys, henkilöstön virkahuoneistoon, yksityisasuntoon tai kulkuneuvoon kohdistuva väkivaltainen hyökkäys, joka on omiaan vaarantamaan henkilöstön ruumiillisen koskemattomuuden tai henkilökohtaisen vapauden, sellaisella hyökkäyksellä uhkaaminen, jonka tarkoituksena on pakottaa henkilö suorittamaan tai olemaan suorittamatta tietty toimenpide, sellaisen hyökkäyksen yritys ja avunanto sellaiseen hyökkäykseen, sen yritykseen, hyökkäyksen järjestämiseen tai käskyn antamiseen hyökkäyksen tekemiseksi. Jokaisen sopimusvaltion tulee säätää näistä rikoksista asianmukaiset rangaistukset niiden vakavuus huomioon ottaen. Artikla pohjautuu vuoden 1973 kansainvälisesti suojattuja henkilöitä vastaan tehtyjä rikoksia koskevan yleissopimuksen (SopS 62―64/78, ns IPP-sopimus) 2 artiklaan. Uhkausta koskeva määritelmä on kuitenkin suppeampi kuin edellä mainitussa sopimuksessa, koska kohdassa 1 c edellytetään, että uhkaus tehdään tarkoituksella pakottaa henkilö tai järjestö tekemään tietty teko tai pidättymään tietystä teosta. Osallisuutta koskeva 1 e kohta on sitä vastoin laajempi, kuin edellä mainitussa sopimuksessa.

Artiklan 1 kappaleen a kohdassa luetellut teot tulisivat arvioitavaksi Suomen rikoslain 21 luvun mukaisina henkeen ja terveyteen kohdistuvina rikoksina tai 25 luvun mukaisina vapauteen kohdistuvina rikoksina. Kappaleen b kohdan mukaisia tekoja voidaan pitää joko mainittujen tekojen mukaisina rikoksina tai niiden yrityksinä taikka RL 24 luvun mukaisena kotirauhan rikkomisena. Mahdollisesti myös RL 17 luvun säännökset mellakasta soveltuisivat vastaamaan b kohdan mukaisia tekoja. Kappaleen c kohdan mukaisia tekoja voitaisiin arvioida laitonta uhkausta tai pakottamista koskevien RL 25 luvun 7 ja 8 §:n mukaisesti. Edellä mainittujen Suomen rikoslain mukaisten tekojen yritykset ovat rangaistavia tai sitten yrityksen luonteinen teko täyttää jonkin muun rikoksen tunnusmerkistön. Myös e kohdan mukaiset teot olisivat osallisuutta koskevien Suomen rikoslain säännösten mukaan rangaistavia.

Artiklan 2 kappaleen mukaan jokaisen sopimusvaltion tulee säätää sopimuksen 9 artiklassa luetelluista rikoksista asianmukaiset rangaistukset niiden vakavuus huomioon ottaen. Rangaistukset RL 21 luvun henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista vaihtelevat elinkautisesta sakkoon, RL 24 luvun mukaisesta kotirauhanrikkomisesta rangaistus voi olla sakkoa tai vankeutta korkeintaan kaksi vuotta, RL 25 luvun mukaisesta vapauteen kohdistuvasta rikoksesta tai laittomasta uhkauksesta tai pakottamisesta rangaistusasteikko vaihtelee sakosta neljän vuoden vankeuteen. Näiden rangaistussäännösten voidaan katsoa ottavan huomioon yleissopimuksessa tarkoitettujen rikosten vakavuuden.

10 artikla pohjautuu edellä mainittuun IPP-sopimukseen, mutta laajentaa tuomiovaltaa hieman. Artiklan mukaan sopimusvaltioiden tulee ryhtyä toimenpiteisiin tuomiovaltansa ulottamiseksi 9 artiklassa mainittuihin rikoksiin seuraavissa tapauksissa. Kappaleen 1 a kohdan mukaan , kun rikos on tehty valtion alueella tai valtiossa rekisteröidyssä aluksessa tai ilma-aluksessa ja b kohdan mukaan kun rikoksesta epäilty on valtion kansalainen.

Artiklan 2 kappaleen a kohdan mukaan sopimusvaltiot voivat myös ulottaa tuomiovaltansa rikokseen, kun sen on tehnyt kansalaisuudeton henkilö, jonka kotipaikka on kyseisessä valtiossa, tai b kohdan mukaan, kun se kohdistuu valtion kansalaiseen, tai c kohdan mukaan, kun se on tehty tarkoituksella pakottaa kyseinen valtio suorittamaan tai olemaan suorittamatta tietty toimenpide. Tällaisesta tuomiovallan ulottamisesta on ilmoitettava YK:n pääsihteerille. Sopimusvaltioiden tulee kappaleen 4 mukaan ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin tuomiovaltansa ulottamiseksi 9 artiklassa mainittuihin rikoksiin, kun rikoksesta epäilty on sen alueella, eikä se luovuta häntä mihinkään sopimusvaltioon artiklan 15 mukaisesti.

Artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaisiin tekoihin Suomen rikoslain soveltamisala ulottuu RL 1 luvun 1 tai 2 §:n perusteella. Saman kappaleen b kohdan ja 2 kappaleen a kohdan mukaisiin rikoksiin sovelletaan RL 1 luvun 6 §:n mukaan Suomen rikoslakia, kuitenkin edellyttäen, että teko on myös tekopaikan lain mukaan rangaistava (kaksoisrangaistavuuden vaatimus RL 1 luvun 11 §). Artiklan 2 kappaleen b kohdan mukaisiin tekoihin Suomen rikoslaki soveltuu 1 luvun 5 §:n perusteella. Tässäkin tapauksessa edellytetään kaksoisrangaistavuutta. Saman kappaleen c kohdan mukaisiin tekoihin Suomen rikoslakia voitaisiin yleensä soveltaa RL 1 luvun 3 §:n nojalla.

10 artiklan 4 kappaleen mukaan jokaisen sopimusvaltion tulee ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin tuomiovaltansa ulottamiseksi 9 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin, kun rikoksesta epäilty on sen alueella, eikä se luovuta häntä mihinkään sopimusvaltioon. Kysymyksessä saattaa siis olla tilanne, että rikoksella tai siitä epäilyllä ei ole mitään edellä mainittua RL 1 luvun mukaista liittymäkohtaa Suomen valtioon, sen alueeseen tai Suomen kansalaiseen. Rikoslain 1 luvun 7 §:n mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, jonka rankaiseminen on tekopaikan laista riippumatta perustuu Suomea velvoittavaan kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea kansainvälisesti velvoittavaan säädökseen tai määräykseen (kansainvälinen rikos), sovelletaan Suomen lakia.

Jotta Suomen rikoslaki ulottuisi kaikkiin 10 artiklan 4 kappaleen mukaisiin tekoihin, sopimuksessa tarkoitettuja rikoksia olisi pidettävä RL 1 luvun 7 §:n mielessä kansainvälisinä rikoksina, jolloin ne voitaisiin liittää rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta annetun asetuksen sisältämään luetteloon kansainvälisistä rikoksista. Tarkoituksena on lisätä asetuksessa olevaan luetteloon tässä yleissopimuksessa tarkoitetut rikokset siinä vaiheessa, kun yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan.

11 artiklan mukaan sopimusvaltioiden tulee toimia yhteistyössä henkilöstöön kohdistuvien rikosten ehkäisemiseksi ryhtymällä kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin ehkäistäkseen tällaisten alueellaan tai sen ulkopuolella suoritettavien rikosten valmistelun alueellaan sekä vaihtamalla tietoja ja koordinoimalla tällaisten rikosten ehkäisemiseksi tarpeellisia hallinnollisia ja muita toimenpiteitään.

12 artiklan mukaan sopimusvaltioiden tulee ilmoittaa YK:n pääsihteerille ja muille valtioille, joita asia koskee jos se epäilee, että sen alueella tehdystä 9 artiklan mukaisesta rikoksesta epäillyn paenneen alueeltaan. Tiedottaminen tapahtuu kansallisten säännösten mukaisesti, joita ovat erityisesti tietosuojamääräykset. Jokaisen sopimusvaltion, jolla on tietoja uhrista tai rikokseen liittyvistä olosuhteista tulee pyrkiä välittämään nopeasti tiedot YK:n pääsihteerille ja valtioille, joita asia koskee.

13 artiklassa määrätään, että sopimusvaltion, jonka alueella rikoksesta epäilty on, tulee ryhtyä toimenpiteisiin henkilön läsnäolon varmistamiseksi syytetoimia tai luovuttamista varten. Tällaisista toimenpiteistä tulee ilmoittaa YK:n pääsihteerille ja sille valtiolle, jossa rikos on tehty, joiden kansalainen rikoksesta epäilty on, joiden kansalainen uhri on sekä muille kiinnostuneille valtiolle.

Pakkokeinolain (450/1987) 1 luvun 3 §:ssä säädetään pidättämisen edellytyksistä ja 8 §:ssä vangitsemisen edellytyksistä Suomessa. Muina toimenpiteinä voidaan käyttää pakkokeinolain 2 luvun 1 §:ssä tarkoitettua matkustuskieltoa tai saman lain 6 luvun 1 §:ssä tarkoitettua poistumisen estämistä. Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (456/1970) 31 §:ssä säädetään henkilön ottamisesta säilöön, vaikka pyyntöä hänen luovuttamisesta ei ole vielä tullut.

14 artiklan mukaan sopimusvaltion, jonka alueella rikoksesta epäilty on, tulee, jos se ei luovuta tätä henkilöä, antaa asia asianomaiselle viranomaiselleen syytekysymyksen harkintaa ja ratkaisemista varten.

15 artiklassa määrätään rikoksesta epäiltyjen luovuttamisesta. Mikäli 9 artiklassa mainittuja rikoksia ei ole joissakin sopimusvaltioiden välisissä luovuttamissopimuksissa lueteltu sellaisiksi rikoksiksi, joista luovutetaan, niiden katsotaan kuitenkin kuuluvan sellaisen sopimuksen tarkoittamiin rikoksiin. Jos sopimusvaltio, joka asettaa sopimuksen luovuttamisen ehdoksi, saa luovuttamispyynnön toiselta valtiolta, jonka kanssa sillä ei ole luovuttamissopimusta, se voi valintansa mukaan pitää tätä sopimusta luovuttamisen laillisena perusteena mainittujen rikosten osalta. Luovuttamisessa noudatetaan sen valtion lainsäädännön mukaisia ehtoja, jolta luovuttamista pyydetään. Sopimusvaltiot, jotka eivät aseta luovuttamisen ehdoksi sopimusta, tunnustavat mainitut rikokset sellaisiksi rikoksiksi, joista näiden valtioiden kesken luovutetaan. Sopimusvaltioiden välisessä luovuttamisessa rikos katsotaan tehdyksi paitsi sen tekopaikassa myös niiden valtioiden alueella, jotka ovat ulottaneet siihen tuomiovaltansa 10 artiklan 1 tai 2 kappaleen mukaisesti. Rikoksentekijän luovuttamisesta Suomesta säädetään laissa rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta.

16 artiklan mukaan sopimusvaltioiden tulee antaa toisilleen mahdollisimman laajaa oikeusapua 9 artiklassa mainittuja rikoksia koskevissa rikosoikeudellisissa menettelyissä. Suomessa on voimassa laki kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa (4/1994) , jonka perusteella mainittua oikeusapua voidaan antaa ja jossa säädetään oikeusavun antamisessa ja pyytämisessä noudatettavasta menettelystä. Suomi on myös tehnyt keskinäistä avunantoa koskevia kahdenvälisiä sopimuksia mm. Australian, Latvian, Venäjän ja Viron kanssa. Lisäksi Suomessa on voimassa useita määräyksiä koskien sekä pohjoismaista että monenvälistä oikeusapua.

17 artiklassa määrätään, että jokaista, joka joutuu tutkimusten tai oikeudenkäynnin kohteeksi jonkin 9 artiklassa mainitun rikoksen johdosta, on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja hänelle on taattava oikeudenmukainen oikeudenkäynti. Jokaisella rikoksesta epäillyllä on oikeus ottaa välittömästi yhteys sen valtion lähimpänä olevaan edustajaan, jonka kansalainen hän on ja tavata tämän valtion edustajia. Myös Suomen tekemiin konsulisopimuksiin sisältyy tarkempia määräyksiä yhteydenpidon järjestämisestä.

18 artiklan mukaan sopimusvaltion, jossa rikoksesta epäilty on asetettu syytteeseen, tulee ilmoittaa oikeudenkäynnin lopputulos YK:n pääsihteerille, joka välittää tästä tiedon muille sopimusvaltioille. Suomessa tietojen luovuttamisesta poliisin henkilörekisteristä ulkomaille säädetään poliisin henkilörekisteristä annetun lain (509/1995) 20 §:ssä.

Erinäisiä määräyksiä

19 artiklan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat tekemään yleissopimusta tunnetuksi mahdollisimman laajasti ja sisällyttämään sen ja kansainvälisen humanitaarisen oikeuden määräykset tarpeellisin osin asevoimiensa koulutusohjelmaan. Tarkoituksena on, että puolustusvoimat sisällyttävät sopimuksen määräykset koulutusohjelmaansa.

20 artikla sisältää poikkeusmääräyksiä. A kappaleeseen on kirjattu suojamääräys, jonka mukaan minkään sopimuksessa ei voida katsoa vaikuttavan kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tai kansainvälisesti hyväksyttyjen ihmisoikeusnormien soveltumiseen henkilöstön suojelemisessa ja vastaavasti heidän velvollisuuteensa noudattaa näitä määräyksiä. B kappaleen mukaan minkään sopimuksessa ei voida katsoa vaikuttavan YK:n peruskirjan mukaisiin velvollisuuksiin, jotka koskevat valtioiden suostumusta päästää henkilöitä alueelleen. B- kappaleen muotoilun taustalla on eräiden valtioiden pyrkimys rajata sopimuksen soveltamisala ainoastaan isäntävaltion suostumuksella tapahtuviin operaatioihin. Kompromissi, joka on luettava yhdessä johdantokappaleen kanssa, oli viittaus YK:n peruskirjaan, ja näin vältyttiin nimenomaiselta suostumukselta. C kappale sisältää määräyksen, jossa todetaan, että sopimus ei vaikuta YK:n ja sen yhteydessä toimivan henkilöstön velvollisuuksiin noudattaa operaation mandaattia, d kappaleessa määrätään, ettei sopimuksella ole myöskään vaikutusta henkilöstöä luovuttavan maan oikeuteen vetää henkilöstönsä pois operaatiosta ja e kappale sisältää määräyksen, jonka mukaan sopimuksella ei ole myöskään vaikutusta oikeuteen saada asianmukaista korvausta rauhanturvaamispalveluksesta johtuvan kuolemantapauksen, loukkaantumisen, vammautumisen tai sairauden johdosta.

21 artiklassa määrätään, että minkään yleissopimuksessa ei voida katsoa rajoittavan oikeutta itsepuolustukseen. Artiklan muotoilu ei ole yksiselitteinen. Artiklan laatimishistorian valossa näyttää siltä, että artiklassa tarkoitetaan YK:n ja sen yhteydessä toimivan henkilöstön itsepuolustusoikeutta.

22 artikla koskee välimiesmenettelyä, johon sopimuspuolet sitoutuvat. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden välinen riita yleissopimuksen tulkinnasta tai soveltamisesta, jota ei voi ratkaista neuvotteluteitse, on alistettava välimiesmenettelyyn, jos jokin näistä sopimusvaltioista sitä pyytää. Mikäli osapuolet eivät kuuden kuukauden sisällä ole päässeet sopimukseen välimiesmenettelyn järjestämisestä, jokainen osapuoli voi alistaa riidan kansainvälisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. 2 kappaleen mukaan jokainen sopimuspuoli voi yleissopimuksen allekirjoittamisen, ratifioinnin, hyväksymisen tai siihen liittymisen yhteydessä ilmoittaa, että se ei katso 1 kappaleen kaikkien määräysten tai joidenkin määräysten sitovan itseään.

Suomi on tunnustanut Kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovallan jokaiseen saman velvoituksen hyväksyvään valtioon nähden (SopS 29/1958). Suomi on perinteisesti kannattanut pakollisten riitojenratkaisulausekkeiden sisällyttämistä sekä kahden- että monenvälisiin sopimuksiin. Tällaisten tavanomaisten riitojenratkaisumääräysten ei ole yleensä katsottu kuuluvan lainsäädännön alaan eikä edellyttävän muutoinkaan eduskunnan suostumusta.

23 artiklan mukaan YK:n pääsihteerin tulee kutsua koolle yleissopimuksen täytäntöönpanoa ja sen soveltamiseen liittyviä ongelmia käsittelevä kokous, jos yksi tai useampi sopimusvaltio sitä pyytää ja jos sopimusvaltioiden enemmistö sen hyväksyy. Artikla heijastaa suuntausta, jolla pyritään sopimusten seurantamekanismien tehostamiseen. Lisäksi artiklan taustalla on useiden valtioiden pettymys sopimuksen soveltamisalan kaventumiseen neuvottelujen kuluessa. Tällä artiklalla haluttiin varata tilaisuus ottaa asia uudelleen esille tulevaisuudessa.

24 artiklan mukaan yleissopimus on avoinna allekirjoittamista varten 31 päivään joulukuuta 1995 saakka YK:n päämajassa New Yorkissa.

25 artiklan mukaan yleissopimus on ratifioitava tai hyväksyttävä. Ratifioimis- tai hyväksymiskirjat talletetaan YK:n pääsihteerin huostaan.

26 artiklan mukaan sopimukseen voivat liittyä kaikki valtiot.

27 artikla sisältää tavanomaiset voimaantulomääräykset. Yleissopimus tulee voimaan kunkin valtion osalta 30 päivän kuluttua ratifioimis- hyväksymis- tai liittymiskirjan tallettamisesta. Yleissopimus on tullut kansainvälisesti voimaan 15 päivänä tammikuuta 1999.

28 artikla sisältää irtisanomista koskevat määräykset. Irtisanomisaika on 12 kuukautta.

29 artiklassa määrätään yleissopimuksen todistusvoimaiset tekstit, jotka ovat arabian-, englannin-, espanjan-, kiinan-, ranskan- ja venäjänkieliset tekstit. Nämä tekstit talletetaan YK:n pääsihteerin huostaan, joka lähettää siitä oikeaksi todistetut jäljennökset valtioille.