30.5.1995

Kanne Isonkyrön kihlakunnanoikeudessa

A ja B kertoivat C:tä vastaan ajamassaan kanteessa ja sitä kehittäessään, että he olivat olleet kirvesmiehinä C:n palveluksessa työsopimuslain 1 §:n mukaisissa toistaiseksi voimassa olleissa työsuhteissa, A 23.11.1979 lukien ja B huhtikuusta 1980 lukien.

C oli 14.10.1991 lomauttanut heidät välittömästi työn vähyyden perusteella.

C ei ollut koko lomautusaikana voinut tarjota heille töitä. Koska heidän lomautuksensa oli kestänyt jo yli vuoden, työn vähyys ei ollut ollut enää tilapäistä. Sen vuoksi A ja B:n työsuhteiden oli katsottava päättyneen C:n menettelyn johdosta. Joka tapauksessa heidän työsuhteidensa päättymispäiväksi oli katsottava viimeistään haasteen tiedoksiantopäivä 12.2.1993.

Koska C oli laiminlyönyt työsopimuslain 38 §:n mukaisen irtisanomisajan, A ja B:lla oli työsopimuslain 38 a §:n nojalla oikeus irtisanomisajan palkkaan. A:n irtisanomisaika oli viisi kuukautta ja B:n neljä kuukautta.

A ja B:n työsuhteisiin työsopimuslain 17 §:n nojalla sovellettava yleissitova työehtosopimus oli rakennusalan työehtosopimus, jonka perusteella heillä oli oikeus vuosilomakorvauksiin irtisanomisajoilta.

Tämän vuoksi A ja B vaativat, että heidän työsuhteidensa päättymispäiväksi vahvistetaan viimeistään haasteen tiedoksiantopäivä ja että C velvoitetaan suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkaa 43 774 markkaa ja vuosilomakorvausta irtisanomisajalta 8 098,19 markkaa sekä B:lle irtisanomisajan palkkaa 35 019,20 markkaa ja vuosilomakorvausta irtisanomisajalta 6 478,56 markkaa, kaikki korkoineen.

Vastaus

C kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Lomautus ei ollut ollut määräaikainen vaan toistaiseksi voimassa oleva. Työn vähentymiseen johtanut syy oli poikkeuksellisen voimakas rakennusalan taloudellinen lama. Jo alusta lähtien oli ollut selvää, että työn vähentyminen kesti toistaiseksi ja selvästi yli 90 päivää. Irtisanomisajan palkan maksamista koskeva velvoite lomautuksen yhteydessä syntyi vain siinä tapauksessa, että työnantaja oli työsuhteen irtisanojana. Koska hän ei ollut irtisanonut A ja B:n työsuhteita, hänellä ei ollut velvollisuutta maksaa irtisanomisajan palkkoja työsopimuslain 42 §:n nojalla. Tämän vuoksi myös vaatimukset vuosilomakorvauksista olivat perusteettomia.

Kihlakunnanoikeuden päätös 16.3.1993

Kihlakunnanoikeus lausui selvitetyksi, että C oli lomauttanut A ja B kanteessa selostetulla tavalla. C ei ollut koko lomautusaikana voinut tarjota A ja B:lle työtä. C:n yrityksessä ei ollut ollut 15.8.1992 jälkeen lainkaan työntekijöitä. Yrityksen toimintaa ei ollut kuitenkaan kokonaan lopetettu, vaan C oli jatkanut yrityksen toimintaa yksin.

Työsopimuslain 42 §:n 2 momentin mukaan milloin lomauttaminen oli tullut voimaan työntekijän saamatta hyväkseen työsopimuksen lakkaamista koskevaa irtisanomisaikaa ja työnantaja ennen lomauttamisen päättymistä irtisanoi työsopimuksen, hänen oli korvattava työntekijälle irtisanomisajan palkan tai sen osan menettämisestä näin aiheutunut vahinko, ellei toisin ollut sovittu. C ei ollut irtisanonut A ja B:n työsopimuksia. Työsopimuslain 30 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä ei ollut säädetty lomauttamiselle enimmäiskestoaikaa. Vaikka A ja B:n lomautukset olivat kestäneet jo lähes puolitoista vuotta ja vaikka lomautusten päättymistä ei ollut näköpiirissä, eivät työsuhteet olleet päättyneet työnantajan toimenpiteiden johdosta. A ja B olivat itse irtisanoneet työsopimuksensa, mutta oman irtisanomisensa johdosta heillä ei työsopimuslain 42 §:n 1 momentin tai muun säännöksen perusteella ollut oikeutta irtisanomisajan palkkaan.

C:n menettely asiassa oli vienyt A ja B:lta ne edut, jotka työsopimuslakiin työntekijöiden turvaksi säädetyt irtisanomisaikaa ja irtisanomisajan palkan korvaamista koskevat säännökset työntekijälle antoivat. Se oli kuitenkin ollut työsopimuslain 30 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaista, eikä A ja B:lla ollut työsopimuslain 42 §:n 1 tai 2 momentin nojalla oikeutta irtisanomisajan palkkaan. Mainittujen säännösten sanamuoto oli niin selkeä, ettei niiden muu kuin sanamuodon mukainen tulkinta ollut mahdollinen.

Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 11.11.1993

A ja B valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus lausui perusteluinaan, että A ja B olivat olleet lomautettuina toistaiseksi. Kun työntekijä voi lomautusajaksi ottaa muuta työtä ja kun hänellä oli oikeus työsopimuslain 42 §:ssä säädettyyn poikkeukselliseen irtisanomiseen lomautusaikana, lomautukselle ei ollut katsottu tarpeen laissa säätää enimmäispituutta (Komiteamietintö 1969:A 25).

Työntekijällä oli katsottava olevan työsopimuslain 43 §:n 3 momentin nojalla oikeus purkaa sopimus, milloin lomautus oli jatkunut kohtuuttoman kauan eikä työtä ollut lähiaikoina tiedossa. Tällöin hänen oikeutensa mahdolliseen korvaukseen irtisanomisajalta, mikäli työehtosopimuksen määräyksistä ei muuta johtunut, määräytyi työsopimuslain 51 §:n 2 momentin mukaan, jos purkaminen oli johtunut työnantajan tahallisesta tai huolimattomasta menettelystä. Tällaista A ja B eivät olleet jutussa näyttäneet. A ja B eivät olleet myöskään näyttäneet, että lomautuksella olisi kierretty heidän irtisanomissuojaansa.

Näillä perusteilla hovioikeus ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä.

Perustelut

C on 14.10.1991 ilman työsopimuslain 30 §:n 1 momentissa tarkoitettua ilmoitusaikaa työn vähyyden perusteella lomauttanut A ja B toistaiseksi. C:n rakennusliikkeen palveluksessa ei ole enää 15.8.1992 jälkeen ollut ulkopuolisia työntekijöitä.

Lomauttaminen on tarkoitettu väliaikaiseksi toimenpiteeksi. Työnantajalla ei ole oikeutta käyttää sitä pysyvänä ratkaisuna irtisanomisen asemesta. A ja B:n lomautus oli haasteen tiedoksiantopäivään mennessä jatkunut yhtäjaksoisesti 487 päivää. Heille ei ole lomauttamisen alkamisen jälkeen tarjottu työtä. C ei ole näyttänyt, että rakennusliikkeellä olisi elokuun 1992 jälkeen ollut rakennustoimintaa tai että hän olisi kohtuullisen ajan kuluessa kyennyt vielä tarjoamaan A ja B:lle työtä. Näistä seikoista voidaan päätellä, että A ja B:n työsuhteet C:hen ovat tosiasiallisesti päättyneet.

C on velvollinen suorittamaan A ja B:lle korvausta irtisanomisajan palkan menetyksestä vuosilomakorvauksineen. C ei ole kiistänyt A ja B:n korvausvaatimusten laskentaperusteita eikä määriä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. C velvoitetaan suorittamaan A:lle korvausta irtisanomisajan palkan menetyksestä 43 774 markkaa ja vuosilomakorvausta irtisanomisajalta 8 098,19 markkaa sekä B:lle korvausta irtisanomisajan palkan menetyksestä 35 019,20 markkaa ja vuosilomakorvausta irtisanomisajalta 6 478,56 markkaa, kaikki määrät 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 12.2.1993 lukien.

Valtioon nähden vahvistetaan, että A ja B:llä on C:ltä mainitut työsuhteista johtuvat saatavat.