521/1969

Suomen ortodoksinen kirkkokunta, joka perustuu Raamatun, perimätiedon, ortodoksisen itämaisen katolisen ja apostolisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen varaan ja joka säilyttää kanonisen yhteyden apostoliseen ja patriarkaaliseen ekumeeniseen istuimeen sillä tavalla kuin on sanottu ekumeenisen patriarkan 6 päivänä heinäkuuta 1923 tekemässä päätöksessä, muodostaa Suomen valtakunnan alueella toimivan arkkipiispakunnan.

Kirkkokunnan jäseniä ovat ne, jotka sakramenttien kautta on kirkkokunnan yhteyteen otettu tai ortodoksista uskoa tunnustavina ovat siihen liittyneet.

Kirkkokunnasta erottaessa noudatettakoon, mitä siitä on erikseen säädetty.

Kaikki kirkkokunnalle tai seurakunnille kuuluvat tai niiden käyttöön annetut kirkot, kiinteistöt ja muu omaisuus sekä ortodoksiset luostarit ja mitä niihin kuuluu, käytettäköön edelleen tarkoituksiinsa.

Kirkkokunnalla, seurakunnilla ja luostareilla on oikeus omistaa ja hankkia kiinteää omaisuutta sekä ottaa vastaan testamentteja ja lahjoituksia.

Kirkkokunnan, seurakunnan tai luostarin omistamaa kiinteää omaisuutta älköön myytäkö paitsi milloin niiden etu sitä selvästi vaatii. Kirkkokunnan ja sen hallinnassa olevien luostarien kiinteän omaisuuden myyntiin on saatava kirkolliskokouksen lupa.

Kirkkokunta jakautuu seurakuntiin.

Seurakunnan asioita hoitavat papisto, johon luetaan papit, diakonit, katekeetat ja kanttorit seurakunnankokous, seurakunnanvaltuusto, seurakunnanneuvosto, kirkonisännöitsijät ja muut elimet, niin kuin siitä jäljempänä tässä laissa tai erikseen säädetään.

Kirkkokuntaan kuuluu myös luostareita.

Seurakunnat ovat velvolliset hankkimaan ja kunnossapitämään kirkkonsa, hautausmaansa sekä papistonsa virkatalot ja virkaasunnot, niin myös palkkaamaan papistonsa ja, tarvittaessa, muut viran ja toimen haltija ansa.

Kirkkokunnan yleistä hallintoa hoitavat piispat ja kirkollishallitus.

Milloin välttämättömät syyt sitä vaativat, voidaan kirkkokuntaan valtioneuvoston luvalla asettaa apulaispiispa.

Piispojen sekä kirkollishallituksen viran ja toimen haltijain palkkaukset ja virkamatkoista aiheutuneitten matkakustannusten korvaus päivärahoineen suoritetaan valtion varoista.

Kirkkokunta on jaettu kahteen tai useampaan hiippakuntaan, joilla on kullakin piispansa. Yksi piispoista on arkkipiispa.

Hiippakunnat on jaettu kirkollisiin valvontapiireihin.

Kirkkokunnan hengellisistä asioista päättävät 1 §:ssä osoitetuissa rajoissa piispainkokous ja kirkolliskokous.

Kirkolliskokous hoitaa myös ylintä kirkollista hallintoa niissä muissa kirkon asioissa, jotka eivät vaadi maan hallituksen ratkaisua, ja sillä on oikeus ehdottaa lakeja ja asetuksia.

Kirkkokunnan ylin hallitus on maan hallituksella.

Kirkkokunnan piispojen, kirkollishallituksen jäsenten ja muiden kirkollisen viran tai toimen haltijain tulee olla Suomen kansalaisia.

Kirkkokunnalla ja siihen kuuluvalla seurakunnalla on sellainen verotusoikeus kuin tässä laissa tai muussa laissa säädetään.

Kirkkokunta saa tarpeisiinsa avustusta valtion varoista sikäli kuin määrärahoja on tarkoitusta varten osoitettu.

Kirkkokuntaan kuuluvien luostarien veljestöstä ja sisaristosta luostarien sisäisestä järjestyksestä ja hallinnosta määrätään erityisessä kirkolliskokouksen hyväksymassä ohjesäännössä.

Jokaisen seurakunnan esimiehenä on kirkkoherra. Seurakunnassa voi olla myös muita pappeja.

Kussakin seurakunnassa tulee olla ainakin yksi kanttori sekä, jos seurakunta niin päättää, yksi tai useampi diakoni tai katekeetta.

Tästä poiketen voi kirkollishallitus kuitenkin, milloin seurakunnan taloudellinen tila sitä vaatii, myöntää sille oikeuden olla täyttämättä toistaiseksi seurakunnan kanttorin virkaa sen avoimeksi jouduttua edellyttäen, että seurakunnalla on mahdollisuus muulla tavalla järjestää kanttorille kuuluvien tehtävien hoito.

Papin tulee pyrkiä olemaan ennen kaikkea sielunpaimen sekä seurakuntalaistensa myötäeläjä ja kanssakärsijä.

Papin virkaan kuuluvista tehtävistä säädetään ortodoksisen kirkon kanoneissa ja tässä laissa, ja niistä on noudatettava piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen sekä kirkollishallituksen tarkempia ohjeita.

Papin tulee myös täyttää, mitä muussa laissa tai asetuksessa on hänen velvollisuudekseen määrätty.

Diakoni, katekeetta ja kanttori ovat papin apuna kirkollisessa ja seurakunnallisessa toiminnassa.

Jos se, joka on valittu vakinaisen papin, diakonin, katekeetan tai kanttorin virkaan, ei ole vielä ollut vastaavassa vakinaisessa virassa, hänet nimittämisen sijasta määrätään virkaan kahden vuoden koeajaksi.

Koevuosien päätyttyä hiippakunnan piispa, kirkollishallitusta ja seurakunnanvaltuustoa kuultuaan vahvistaa vaalin, jos hän katsoo valitun virkaan sopivaksi.

Jos koeajaksi määrätty on ennen sen päättymistä osoittautunut virkaan sopimattomaksi, peruutettakoon hänelle annettu määräys.

Seurakunnan papisto saa rahapalkkaa ja lisäksi luontoisetuna virka-asemaansa vastaavan asunnon siihen liittyvine pienehköine maa-alueineen tai sitä ilman sekä asunnon a lämmittämiseen ja talouskäyttöön tarvittavan polttoaineen ja sähkövoiman. Palkkauksesta määrättäessä on soveltuvissa kohdin otettava huomioon, mitä valtion viran tai toimen haltijain palkkauksen perusteista on säädetty.

Seurakunnat, jotka eivät kykene itse kokonaan kustantamaan papistonsa palkkausta voivat saada avustusta kirkkokunnan yleisistä varoista.

Vakinaiseen virkaan nimitetty pappi, diakoni, katekeetta ja kanttori on täyttäessään kuusikymmentäseitsemän vuotta velvollinen eroamaan virastaan. Kirkollishallitus saa, harkitessaan siihen olevan syytä ja milloin tämä voi tapahtua viranhoidon siitä kärsimättä, seurakunnan anomuksesta ja asianomaisen suostumuksella pysyttää hänet kuitenkin edelleen virassa, ei kuitenkaan yli seitsemänkymmenen vuoden iän. Tällainen lupa annetaan vuodeksi kerrallaan. Hänen on kuitenkin iästään riippumatta erottava virasta, jos hän ruumiinvian tai ruumiin- tahi sielunvoimien vähentymisen vuoksi on pysyvästi menettänyt työkykynsä. Muissa tapauksissa voidaan papiston jäsen vapauttaa virastaan vain omasta pyynnöstään tai laillisen tutkinnan ja tuomion perusteella.

Vakinaiseen virkaan nimitetyllä ja päätoimisessa virkasuhteessa olevalla ylimääräisellä tai koeajaksi määrätyllä papilla, diakonilla, katekeetalla ja kanttorilla on oikeus vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkkeeseen soveltuvin osin samojen säännösten mukaan kuin virkasuhteessa valtioon olevalla henkilöllä kuitenkin niin, että eläkeikä on kuusikymmentäkolme vuotta.

Papin ja diakonin, jolla on muu virka tai toimi seurakunnan alueella, tulee tarvittaessa osallistua kirkollisiin tehtäviin seurakunnassa kirkollishallituksen antaman määräyksen mukaisesti.

Sellaisia seutuja varten, joissa kirkko on pitkähkön matkan päässä tai seurakunta on laaja ja hajanainen voidaan asettaa matkaPapisto, joka saa palkkaa ja matkakustannusten korvausta päivärahoineen valtion varoista.

Seurakunnankokouksen tehtävänä on seurakunnanvaltuuston jäsenten lukumäärän vahvistaminen ja näiden sekä papin, diakonin, katekeetan ja kanttorin valitseminen.

Äänioikeus seurakunnankokouksessa on jokaisella äänivaltaisten luetteloon merkityllä seurakunnan jäsenellä, joka on Suomen kansalainen ja on edellisenä vuonna täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Jokaisella äänioikeutetulla on yksi ääni.

Äänioikeutta vailla on kuitenkin:

Äänioikeuttaan saa seurakunnan jäsen käyttää vain henkilökohtaisesti.

Seurakunnan yleinen hallinto kuuluu seurakunnanvaltuustolle.

Seurakunnanvaltuuston jäsenen tulee olla nuhteettomasta elämästä ja ortodoksisesta kristillisestä harrastuksesta tunnettu seurakunnan jäsen, joka on äänioikeutettu seurakunnankokouksessa.

Seurakunnanvaltuuston jäsenen toimesta ei ole lupa kieltäytyä, jollei asianomainen ole toiminut valtuuston jäsenenä vähintään kolme vuotta. Jos kieltäytyminen tapahtuu sairauden vuoksi tai muusta painavasta syystä, tutkii valtuusto esteen pätevyyden.

Seurakunnanneuvoston asiana on pitää huolta kristillisestä siveyden hoidosta ja uskonnonmukaisesta elämästä seurakunnassa, huolehtia seurakunnan taloudenhoidosta, edustaa seurakuntaa ja käyttää sen puhevaltaa tuomioistuimessa ja muun viranomaisen luona, jollei seurakunnanvaltuusto tässä kohden ole toisin päättänyt, sekä suorittaa ne muut tehtävät jotka sille tässä laissa tai sen nojalla annetussa asetuksessa on uskottu.

Seurakunnanneuvoston päätös on lopullinen.

Seurakunnanneuvoston jäseninä ovat seurakunnan vakinaiset papit ja pääkirkon isännöitsijä sekä seurakunnanvaltuuston valitsemat seurakunnan jäsenet, joiden lukumäärän tulee olla suurempi kuin itseoikeutettujen jäsenten.

Seurakunnanneuvoston jäsenten kelpoisuudesta ja jäsenyydestä kieltäytymisestä on voimassa, mitä 27 §:ssä on säädetty seurakunnanvaltuuston jäsenistä.

Yhteisten menojensa suorittamiseen seurakunta käyttää niitä varoja, jotka sitä tarkoitusta varten ovat sen hallittavina.

Paitsi niitä rahastoja, jotka seurakunnalla erityisten säännösten tai määräysten mukaan muutoin on, tulee kussakin seurakunnassa olla seurakuntarahasto, jonka vuositulon muodostavat:

Edellä 4 kohdassa mainittua veroa kannetaan sikäli kuin muut seurakuntarahaston vuositulot eivät riitä seurakunnallisten menojen suorittamiseen.

Varat, jotka päätetään koottaviksi 30 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaisesti verotuksella, on jaettava verovelvollisten kesken suoritettaviksi heille kunnallisverotuksessa määrättyjen veroäyrien mukaan. Tätä tarkoitusta varten seurakunnanneuvosto laatii valtion verotoimistoille luettelot seurakunnalle verovelvollisista ja seurakunnanneuvosto, saatuaan verotoimistoilta veroäyrimäärät, vahvistaa veroäyrin hinnan.

Kiinteistöjen ja virka-asuntojen hankkimisesta ja kunnossapitämisestä johtuvien menojen suorittamiseksi voi seurakunnanvaltuusto perustaa erityisen virkatalorahaston, johon tarvittaessa saa valtuuston päätöksellä siirtää varoja seurakuntarahastosta.

Papiston virkataloissa ja virka-asunnoissa voidaan niiden kunnon selville saamiseksi sekä parannusten ja korvausten määräämiseksi toimittaa tarpeellisia katselmuksia.

Seurakunnan omistamat hautausmaat niillä olevine hautoineen on pidettävä niiden arvoa vastaavassa kunnossa.

Jos hautaa ei pidetä tyydyttävässä kunnossa, voi seurakunnanneuvosto velvoittaa hautapaikan haltijan kuuden kuukauden kuluessa siitä kun seurakunnanneuvoston päätös on annettu hänelle tiedoksi, panettamaan haudan kuntoon uhalla, että haudan suhteen voidaan ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin kuin hautausmaalla noudatettavan järjestyksen katsotaan vaativan.

Milloin haudan hoito on olennaisesti laiminlyöty, voi seurakunnanneuvosto velvoittaa hautapaikan haltijan vuoden määräajassa siitä, kun seurakunnanneuvoston päätös on annettu hänelle tiedoksi, panettamaan haudan kuntoon, uhalla, että oikeus hautapaikkaan muutoin julistetaan menetetyksi.

Kun hautapaikkaoikeus menetetään tai muutoin lakkaa, tulevat haudalla olevat irtonaiset esineet seurakunnan omiksi, jollei niitä omistajan toimesta viedä pois kuuden kuukauden kuluessa hautapaikkaoikeuden päättymisestä.

Arkkipiispa on kirkkokunnan päämies ja esipaimen, joka johtaa arkkipiispakuntaa Raamatun, perimätiedon, dogmien, kanonien ja muiden ortodoksisen kirkon kirkollisten sääntöjen sekä kirkkokunnasta voimassa olevien säännösten mukaisesti yhdessä arkkipiispakunnan muiden piispojen ja kirkolliskokouksen kanssa.

Piispan virka on elinikäinen. Jos piispa tulee sairauden tai vanhuuden vuoksi kykenemättömäksi hoitamaan virkatehtäviään tahi itse pyytää eroa virastaan, antaa maan hallitus hänelle erokirjan.

Jos piispanvirka hiippakuntien uuden järjestelyn vuoksi tai muusta syystä lakkautetaan, säilyttää piispa piispallisen arvonsa sekä nauttii niitä oikeuksia ja on niiden velvollisuuksien alainen, jotka lain mukaan tulevat niille virkamiehille joiden virat lakkautetaan.

Piispan oikeudesta eläkkeeseen on voimassa, mitä valtion viran tai toimen haltijain eläkeoikeudesta on säädetty.

Kirkollishallituksen jäseniä ovat kirkkokunnan virassa olevat hiippakuntien piispat, kaksi kirkolliskokouksen viideksi vuodeksi kerrallaan valitsemaa jäsentä, joista toisen tulee olla pappi ja toisen maallikko, sekä lainoppinut asessori.

Lainoppineen asessorin ja kirkollishallituksen muiden viran ja toimen haltijain velvollisuudesta erota virasta ja eläkeoikeudesta on voimassa, mitä on säädetty valtion viran tai toimen haltijain eroamisvelvollisuudesta ja eläkeoikeudesta.

Piispainkokouksen muodostavat kirkkokunnan kaikki piispat sekä niissä tapauksissa, joissa se on tarpeen täysilukuisuuden saavuttamiseksi se tai ne toisen ortodoksisen kirkkokunnan piispat, jotka ekumeeninen patriarkka on siihen määrännyt.

Kirkolliskokouksen jäseninä ovat kirkkokunnan virassa olevat piispat itseoikeutettuina pappisjäseninä ja kirkollishallituksen lainoppinut asessori itseoikeutettuna maallikkojäsenenä sekä papiston ja munkkiluostarien valitsemat papiston edustajat pappisjäseninä ja maallikkojen valitsemat edustajat maallikkojäseninä. Kirkolliskokouksessa tulee olla yhtä monta pappis- ja maallikkojäsentä.

Jos joku piispoista on estynyt osallistumasta kirkolliskokoukseen, on hänen sijastaan itseoikeutettuna jäsenenä kirkollishallituksen pappisjäsen. Jos lainoppinut asessori on estynyt, toimii hänen sijastaan se, joka on määrätty hoitamaan hänen virkaansa.

Maan hallitus määrää kirkolliskokoukseen edustajansa.

Kirkkokunnan keskusrahasto on kirkkokunnan yhteinen rahasto, jota hoitaa kirkollishallitus.

Kirkkokunnan keskusrahaston varoja käytetään kirkolliskokouksen vahvistaman talousarvion rajoissa kirkkokunnan yleisiin tarpeisiin, taloudellisesti heikossa asemassa olevien seurakuntien ja luostarien avustamiseen papiston eläkkeisiin sekä heidän leskiensä ja lastensa perhe-eläkkeisiin ja tilapäisiin avustuksiin sekä muiden lakiin ja sitoumuksiin perustuvien kirkkokunnan menojen suorittamiseen.

Yksityisten lahjoitusten j a valtiolta ehkä saatavien avustusten lisäksi kartutetaan keskusrahastoa seuraavalla tavalla:

Kirkollista oikeudenkäyttöä hoitaa alioikeutena pappisvarajäsenellä täydennetty kirkollishallitus kuitenkin niin, että piispat eivät osallistu asioiden käsittely.

Ylimpänä oikeusasteena hoitaa kirkollista oikeudenkäyttöä kirkollinen ylioikeus jonka muodostavat hiippakuntien piispat sekä kirkolliskokouksen valitsemat kaksi pappia ja kaksi kirkkokuntaan kuuluvaa maallikkoa.

Jos pappi kutsutaan todistajaksi, älköön hän ilmaisko sitä, mitä synnintunnustuksessa tai muutoin sielunhoidossa on hänelle uskottu.

Jos joku synnintunnustuksessa tai muutoin sielunhoidossa ilmaisee valtiopetoksen tai maanpetoksen tahi yksityisen hengelle vaarallisen taikka muun sellaisen rikoksen olevan hankkeilla, mikä yleisen lain mukaan on annettava ilmi, pitää papin, jos tämä on mahdollista, tiedustella kaikki asianhaarat ja kehottaa häntä ilmoittamaan teko viranomaiselle tai uhanalaiselle. Jos hän ei siihen taivu, ilmoittakoon pappi asian hyvissä ajoin ja varovasti ja antakoon viranomaiselle tietoa asianhaaroista sen verran kuin harkitsee mahdolliseksi, asianomaisen suorastaan tai välillisesti siitä tulematta ilmi.

Jos pappi muutoin kuin 43 §:ssä sanotulla tavalla ja siinä mainitusta syystä ilmaisee, mitä hänelle synnintunnustuksessa tai muutoin sielunhoidossa on uskottu, taikka henkilön, joka hänelle siinä on uskoutunut, tuomittakoon virantoimituseroon vähintään kahdeksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksi vuodeksi tai, jos asianhaarat ovat erittäin raskauttavat, menettämään pappeutensa.

Pappi, joka opettaa tai levittää mielipiteitä jotka ovat vastoin kirkon uskontunnustusta tai kanonista rakennetta, on kutsuttava hiippakuntansa piispan eteen tai kirkollishallitukseen antamaan selitys sekä neuvottavaksi ja varoitettavaksi ja, jos mahdollista, oikeaan saatettavaksi. Jos hän pysy mielipiteissään taikka, kerran niistä luovuttuaan,uudestaan niitä opettaa, menettäköön pappeutensa.

Jos pappi edistääkseen vääryyttä virassa ottaa, itselleen edustaa tai vaatii lahjoman, tuomittakoon yleisessä oikeudessa niin kuin siitä erikseen säädetään. Jos hän muutoin virkatoimestansa edustaa itselleen oikeudettoman hyvikkeen tai sivutuloa, johon hänellä ei ole oikeutta, taikka oman voiton pyynnöstä itse tai toisen kautta kehottaa tahi viettelee jonkun varojen kokoamiseen, maksuihin, kuluihin tai työhön, tuomittakoon hänet kirkollisessa oikeudessa vähintään yhden kuukauden ja enintään kahden vuoden virantoimituseroon, jollei erittäin lieventävien asianhaarain vuoksi varoitusta ole katsottava riittäväksi.

Jos pappi tavoittelee virkaa ääniä ostamalla tai muulla tavalla keräilemällä, laittomilla palkkasopimuksilla, omaan puoleensa puhumalla tahi viran muita hakijoita halventamalla taikka muilla luvattomilla keinoilla tuomittakoon virantoimituseroon vähintään yhdeksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksi vuodeksi tai menettämään pappeutensa, jollei hän ole tehnyt sitä varomattomuudesta tai ymmärtämättömyydestä tahi muutoin niin lieventävien asianhaarain vallitessa, että varoitus on katsottava riittäväksi.

Jos pappi tavataan virantoimituksessa juopuneena, tuomittakoon hänet virantoimituseroon vähintään kuudeksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksi vuodeksi. Jos asianhaarat ovat raskauttavat, menettäköön pappeutensa.

Pappi, joka virantoimituksen ulkopuolella julkisella paikalla tavataan juopuneena, tuomittakoon virantoimituseroon vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi, jollei varoitusta ole katsottava riittäväksi. Jos asianhaarat ovat raskauttavat, tuomittakoon virantoimituseroon vähintään kuudeksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksi vuodeksi taikka menettämään pappeutensa.

Jos pappi ilman laillista estettä tai syytä laiminlyö jumalanpalveluksen, sakramenttien, yksityisen sielunhoidon tai muun hänen tehtäviinsä kuuluvan kirkollisen toimituksen hoitamisen tai kieltäytyy tekemästä papillista palvelusta silloin, kun hän tämän lain mukaan on siihen velvollinen tahi vihkii sellaiset, jotka eivät saa keskenään mennä avioliittoon, taikka muutoin toimittaa papillista tehtävää, vaikka siihen lain mukaan ei ole lupa ryhtyä, tai jos pappi suorittaessaan kirkollista toimitusta olennaisesti poikkeaa määrätystä toimitusjärjestyksestä tai muulla tavoin rikkoo papillisen virkansa velvollisuuksia, tuomittakoon jos hän sen tekee tahallaan, virantoimituseroon vähintään yhdeksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksi vuodeksi tai, jos asianhaarat ovat erittäin raskauttavat, menettämään pappeutensa. Jos hän on sen tehnyt huolimattomuudesta, varomattomuudesta, ymmärtämättömyydestä tai taitamattomuudesta tahi, jos asianhaarat ovat lieventävät, tuomittakoon saamaan varoitus tai virantoimituseroon vähintään yhdeksi kuukaudeksi ja enintään yhdeksi vuodeksi.

Jos pappi papinviran hoitajana rikkoo tämän virkansa velvollisuuksia kuten laiminlyö tai huolimattomasti hoitaa kirkonkirjojen pitämistä tai järjestämistä; ilman laillista syytä kieltäytyy antamasta todistusta siitä, mitä kirkonkirjoihin on merkitty, tai antaa siitä virheellisen todistuksen; antaa kuulutustodistuksen tai todistuksen esteettömyydestä avioliittoa varten, vaikka esteitä on olemassa taikka jos hän muulla tavalla laiminlyö papinvirkaansa tai käyttää sitä väärin, tuomittakoon asian laadun mukaan virantoimituseroon tai erotettavaksi papillisten tehtävien toimittamisesta vähintään yhdeksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksi vuodeksi tahi menettämään pappeutensa, mikäli virhe ei ole niin vähäinen, että varoitus on katsottava riittäväksi.

Jos pappi jättää noudattamatta, mitä viran arvollisesta hoitamisesta on määrätty noudatettavaksi, sekoittaa saarnaansa tai muuhun opetukseensa sopimattomia, on osittamatta esimiehilleen kuuliaisuutta, suorittaa papille, kuuluvia tehtäviä sinä aikana, jolloin hänet on erotettu tai pidätetty papillisten tehtävien toimittamisesta, on omasta syystänsä riidassa ja eripuraisuudessa virkaveljiensä tai seurakunnan jäsenten kanssa, puuttuu papille sopimattomiin toimiin, tehtäviin ja elinkeinoihin taikka antautuu asiamiehenä tai avustajana oikeudenkäynteihin, jotka eivät koske hänen perhekuntaansa, viettää epäsiveellistä tai paheellista elämää taikka virassa tai sen ulkopuolella käyttäytyy papille sopimattomasti tahi muuten saa aikaan pahennusta, tuomittakoon, jollei muistutusta katsota riittäväksi, kunkin asian laadun mukaan saamaan varoitus tai erotettavaksi papillisten tehtävien hoitamisesta vähintään yhdeksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksi vuodeksi taikka, jos asianhaarat ovat erittäin raskauttavat, menettämään pappeutensa.

Pappi, joka tuomitaan rangaistukseen virkavirheestä, voidaan yleisessä tuomioistuimessa velvoittaa korvaamaan aiheuttamansa vahinko.

Jos virantoimituseroon tuomittu pappi, joka osaksi tai kokonaan on kärsinyt rangaistuksensa, jälleen rikkoo, on se seikka, että häntä on aikaisemmin rangaistu, katsottava raskauttavaksi asianhaaraksi.

Jos pappi on kahdesti tuomittu virantoimituseroon ja hän rangaistuksensa kokonaan tai osaksi kärsittään jälleen rikkoo, menettäköön pappeutensa, jollei uusi rikos ole katsottava tehdyksi lieventävissä olosuhteissa.

Mitä 1 ja 2 momentissa on sanottu älköön sovellettako, jos ennen uuden rikoksen tekemistä on kulunut viisi vuotta siitä päivästä, jolloin rikoksentekijä oli täydelleen kärsinyt aikaisemmasta rikoksesta tuomitun rangaistuksensa.

Papin, joka on tuomittu virantoimituseroon, on sinä aikana oltava erillään kaikesta papillisen viran toimittamisesta. Rangaistusajalta hän ei saa lukea virkavuosia eikä hän sinä aikana voi saada nimitystä tai määräystä papin virkaan. Jos hänellä on vakinainen virka, menettäköön hän rangaistusajaksi palkkaedut siitä, mutta virka-asunnon saa virantoimituseroon tuomittu pappi pitää hallussaan, ei kuitenkaan siltä osalta, minkä kirkollishallitus katsoo tarvittavan sille, joka hoitaa virkaa sinä aikana. Se osa palkasta, jota ei tarvita viransijaisen palkkaukseen, jää asianomaisen seurakunnan seurakuntarahastoon.

Pappi, joka 50 §:n nojalla on tuomittu virantoimituseroon, saa rangaistusaikana toimittaa papillisia tehtäviä, mutta muutoin on hänen kohdaltaan noudatettava, mitä 1 momentissa säädetään.

Jos se, joka 50 §:n nojalla olisi tuomittava virantoimituseroon, jo on saanut virkaeron taikka ei ole virassa vakinainen, tuomittakoon hänet erottamisen sijasta sakkorangaistukseen, niin kuinyleisissä laissa säädetään.

Varoituksen antaa kirkollishallitus kutsuttaan asianomaisen eteensä tai lähettämällä varoituksen kirjeitse.

Piispa saa antaa nuhteita niille, jotka virassa ovat hänen valvontansa alaisia, ja sitä varten kutsua asiaomaisen luoksensa. Pyynnöstä annettakoon tälle muistutuksesta kirjallinen todistus. Jos hän ei tule, kun hänet on kutsuttu, annettakoon siitä ja kutsun syystä tieto kirkollishallitukselle, joka tutkikoon koko asian ja ryhtyköön niihin toimenpiteisiin, joihin se antaa aihetta.

Jos pappia yleisessä oikeudessa syytetään rikoksesta, jonka tähden hänet on katsottava sopimattomaksi papillisiin tehtäviin, pidättäköön kirkollishallitus hänet toistaiseksi niiden toimittamisesta, kun siihen on syytä.

Jos pappia syytetään kirkollisessa oikeudessa, oikeus voi toistaiseksi pidättää hänet asianhaarain mukaan joko papinviran tai papillisten tehtävien toimittamisesta.

Virantoimituksesta pidätettynä ollessaan saa vakinaisessa virassa oleva pappi palkkaetunsa lukuun ottamatta kirkollishallituksen viransijaiselle määräämää palkkausta. Viransijaisuutta hoitava pappi voi näissä tapauksissa saada kirkollishallituksen määräämän lisäpalkan, joka suoritetaan kirkkokunnan keskusrahastosta.

Jos pappi on yleisen oikeuden lopullisella päätöksellä tuomittu rangaistukseen 57 §:n 1 momentissa tarkoitetusta rikoksesta tuomitkoon kirkollinen oikeus hänet menettämään pappeutensa. Jos hänet on tuomittu muunlaisesta rikoksesta, erotettakoon hänet, jos siihen katsotaan olevan syytä, papillisten tehtävien toimittamisesta vähintään yhdeksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksi vuodeksi, jolloin tämä seuraamus, milloin vapausrangaistukseen on tuomittu on kohta alkava ja vapausrangaistusajan jälkeen edelleen kestävä, niin kauan kuin päätöksessä on mainittu.

Erottamiseen papillisten tehtävien toimittamisesta tai pappeuden menettämiseen on tuomittava, ennen kuin pappi saatetaan vapausrangaistustaan kärsimään.

Kirkollisen oikeuden tutkittavia ja ratkaistavia ovat sellaisia papin virka- ja käytösvirheitä koskevat asiat, joista rangaistus on säädetty tässä laissa, mutta muut rikokset, joista pappia syytetään, ovat yleisen oikeuden tutkittavia ja tuomittavia niin kuin siitä erikseen säädetään. Kirkollisen oikeuden asiana kuitenkin aina on päättää asianomaisen tuomitsemisesta virantoimituseroon ja pappeuden menettämiseen.

Jos pappi on ilmiannettuna tai syytteessä yhdellä teolla tehdystä kirkon tuomiovaltaan kuuluvasta virka- tai käytösvirheestä ja rikoksesta joka ei ole kirkon tuomiovallan alainen, on asia tutkittava yleisessä oikeudessa, ja sitten kun yleinen oikeus on antanut yleisen lain rikkomisesta lopullisen päätöksen, tulee kirkollisen oikeuden ratkaista, miten hänet siitä pappina on män lain mukaan tuomittava.

Jos yleinen oikeus on 2 momentissa tarkoitetusta tai muusta rikoksesta tuominnut papin virantoimituseroon tai pantavaksi viralta tahi vapausrangaistukseen, on kirollisen oikeuden päätöksen saatua lainvoiman, niin ikään ratkaistava, mikä vaikutus rikoksella on oleva tuomitun papin virkaan.

Edellä tässä pykälässä mainituissa tapauksissa yleisen oikeuden pöytäkirja ja päätös on lähetettävä kirkollishallitukselle kolmenkymmenen päivän kuluessa päätöksen julistamisesta tai antamisesta lukien.

Mitä edellä tässä luvussa on säädetty papista koskee vastaavasti myös diakonia 44, 49, 50 ja 51 §:n osalta kuitenkin vain soveltuvilta osin. Sama olkoon voimassa katekeetasta ja kanttorista, lukuun ottamatta 43 ja 44 §:n säännöksiä, kuitenkin niin, että katekeetta ja kanttori voidaan tuomita pappeuden menettämisen sijasta viraltapantavaksi.

Joka tuomitaan menettämään pappeutensa, menettää myös sen papin- tai diakonin viran, joka hänellä on.

Pappeutensa menettäneellä ei ole oikeutta suoritta papillisia tehtäviä eikä käyttää papillista asua.

Piispainkokous voi, jos siihen on erittäin painavia syitä palauttaa pappeuden sen menettäneelle.

Kirkollinen alioikeus käsittelee ja ratkaisee noudattaen laillista oikeudenkäyntijärjestystä sen tuomiovaltaan kuuluvat rikosasiat joko asiakirjojen perusteella, jolloin syytetylle on varattava tilaisuus kirjallisen selvityksen antamiseen, tai kuultuaan häntä henkilökohtaisesti, milloin se tarpeelliseksi havaitaan. Hänen poissaolonsa ilman laillista syytä älköön kuitenkaan estäkö asian ratkaisua.

Milloin asian selvittämistä varten vaaditaan todistajankuulustelua, toimitettakoon tämä kirkollisessa alioikeudessa tai siinä yleisessä tuomioistuimessa, missä se soveliaimmin voi tapahtua. Todistajankuulusteluun on syytetty kutsuttava.

Jos kirkollinen alioikeus katsoo jossakin asiassa erityisen syyttäjän tarpeelliseksi, määrätköön siihen sopivan pappismiehen.

Kirkollisen alioikeuden istunnot ovat julkisia, jollei oikeus asian laadun vuoksi toisin määrää.

Asian käsittelystä kirkollisessa ylioikeudessa on soveltuvin osin voimassa mitä 63 §:ssä on kirkollisesta alioikeudesta säädetty.

Piispan kohdalta on voimassa, mitä 43 §:ssä säädetään.

Jos piispa syyllistyy sellaiseen rikkomukseen, joka mainitaan 44, 45, 46, 48, 49 ja 51 §:ssä, tutkikoon ja tuomitkoon hänet piispainkokous, joka määrätköön erityisen syyttäjän milloin katsoo sen tarpeelliseksi.

Piispa, joka on tuomittu menettämään virkansa tai virantoimituseroon, älköön toimittako virkaansa min kauan kuin asia on lopullisesti ratkaisematta.

Jos piispa on syyllistynyt rikokseen, josta on syytettävä yleisessä tuomioistuimessa ja jos rikos on sen laatuinen, että siitä voi olla seuraamuksena virantoimitusero tai viraltapano, pidättyköön piispa virantoimituksesta, kunnes asia on yleisessa tuomioistuimessa lopullisesti ratkaistu.

Piispainkokous päättää yleisen tuomioistuimen antaman päätöksen jälkeen kirkollisten sääntöjen mukaisista seuraamuksista.

Ennen kuin seurakunnanvaltuuston päätös saadaan panna täytäntöön, se on alistettava kirkollishallituksen tutkittavaksi ja vahvistettavaksi, jos on päätetty:

Alistaminen on myös tapahtuva, kun tämän lain nojalla annetussa asetuksessa on niin määrätty.

Hautausmaan perustamista tai kirkon rakentamista ja sellaista korjaamista, joka merkitsee olennaista muutosta kirkon ulkotai sisäasuun, koskeva seurakunnanvaltuuston päätös on toimitettava kirkollishallituksen tutkittavaksi. Jos kirkollishallitus hyväksyy päätöksen, on asia alistettava opetusministeriön vahvistettavaksi.

Seurakunnanvaltuuston päätöstä sellaisen irtaimen tavaran myymisestä tai muusta luovuttamisesta joka on aiottu kirkolliseen tarkoitukseen tai muutoin läheisesti liittyy seurakunnalliseen toimintaan älköön pantako täytäntöön, ellei kirkollishallitus ole antanut siihen lupaa. Muinaisesineiden kohdalta on lisäksi noudatettava, mitä siitä on erikseen säädetty.

Haettaessa muutosta kirkollishallituksen päätökseen, jonka se on antanut sille alistetussa asiassa, älköön valitusta enää perustettako väitteeseen, että päätös ei ole tarkoituksenmukainen.

Seurakunnankokouksen ja seurakunnanvaltuuston päätöksestä voi valittaa asianosainen, joka katsoo päätöksen loukkaavan oikeuttansa, ja seurakunnan jäsen myös sillä perusteella, että päätös on tehty laista poikkeavassa järjestyksessä tai ylittää seurakunnankokouksen tai seurakunnanvaltuuston toimivallan tahi muutoin on lain vastainen.

Valitus seurakunnankokouksen ja seurakunnanvaltuuston päätöksestä on tehtävä kirkollishallitukselle kolmenkymmenen päivän kuluessa siitä päivästä jona päätös on asetettu nähtäväksi.

Valitus seurakunnanvaltuuston päätöksestä, joka on alistettava kirkollishallituksen tutkittavaksi, voidaan perustaa myös siihen, ettei päätös ole tarkoituksenmukainen.

Mitä 1 ja 2 momentissa on säädetty, olkoon noudatettavana myös 33 §:ssä mainitussa katselmuksessa julistetun päätöksen kohdalta, kuitenkin niin, että valitusaika luetaan päätöksen julistamispäivästä. Milloin on kysymyksessä vuokra-alueella toimitettu lähtö ja tulokatselmus, on valitus tehtävä yleiseen alioikeuteen.

Seurakunnassa vaaliehdokkaana olevalla papilla, pappiskandidaatilla, diakonilla katekeetalla, kanttorilla tai kanttorikokelaalla ja äänivaltaisella seurakunnan jäsenellä, joka on tyytymätön vaalitoimitukseen, on oikeus valittaa kirkollishallitukseen viimeistään kolmantenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, jona vaalitoimitus on saatettu loppuun.

Niissä asioissa, joissa kirkollinen alioikeus on tuominnut pappeuden menettämiseen, alistetaan päätös kirkollisen ylioikeuden tarkastettavaksi.

Kirkollishallituksen päätökseen on oikeus hakea muutosta valituksella kirkollisessa ylioikeudessa jos asia koskee kirkollista oikeudenkäyttöä ja muussa tapauksessa korkeimmassa hallinto-oikeudessa viimeistään kolmantenakymmenentenä päivänä päätöksen tiedoksisaamisesta.

Valitusta ei saa tehdä kirkollishallituksen laissa päätöksestä, joka koskee sen vahvistettavaksi alistettua ohjesääntöä, avoimien virkojen ehdollepanoa ja lisäehdokkaan asettamista, virkojen ja tointen väliaikaista hoitamista, sivutoimien pitämistä, virkalomaa ja virkavapautta, papin, diakonin, katekeetan ja kanttorin oikeutta pysyä virassa yli eroamisiän kanttorinviran täyttämättä jättämistä, eikä kirkolliskokouksen edustajien vaaleja koskevasta päätöksestä.

Jos piispainkokous on tuominnut piispan rangaistukseen, on hänellä oikeus kuudenkymmenen päivän kuluessa saatuaan päätöksestä tiedon valittaa ekumeeniseen patriarkanistuimeen.

Valitus on tehtävä kirjallisesti. Valituskirjaan tulee sisältyä valittajan muutoksenhakuvaatimus tarpeellisesti yksilöitynä ja valittajan tai valituskirjan muun laatijan omakätinen allekirjoitus sekä, milloin valittaja ei ole allekirjoittajana, ilmoitus valituskirjan laatijan ammatista ja asuinpaikasta.

Valituskirja on valittajan tai hänen valtuuttamansa asiamiehen annettava valitusajan kuluessa valitusviranomaiselle.

Valituskirja saadaan valitusajan kuluessa toimittaa valitusviranomaiselle myöskin postitse tai lähetin välityksellä, sillä tavoin kuin siitä on yleisessä laissa säädetty.

Valituskirjaan on liitettävä se päätös, josta valitetaan alkuperäisenä tai viran puolesta oikeaksi todistettuna jäljennöksenä sekä, milloin valitusaika luetaan nähtäväksipanosta tai tiedoksisaannista, todistus siitä.

Milloin viranomaisen laiminlyönnistä on johtunut ettei 1 momentissa mainittua todistusta ole voitu liittää valituskirjaan, on selvitys ajankohdasta, josta valitusaika on luettava, hankittava virkateitse.

Päätökseen, johon saa hakea muutosta valittamalla, on liitettävä valitusosoitus. Valitusosoituksessa on mainittava valitusviranomainen ja valitusaika, ottaen huomioon mitä määräaikain laskemisesta on yleisessä laissa säädetty sekä mitä valituskirjaan 76 §:n mukaisesti on liitettävä.

Jos päätökseen liitetty valitusosoitus on olennaiselta osalta vaillinainen, on viranomaisen, säädetyn valitusajan kuluessa tehdystä pyynnöstä annettava uusi, täydellinen valitusosoitus.

Jos viranomainen on laiminlyönyt valitusosoituksen liittämisen päätökseen, on valitusosoitus asianosaisen pyynnöstä annettava 70, 71, 73 ja 74 §:ssä mainitun valitusajan päätyttyäkin.

Valitusaika on 2 ja 3 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa luettava siitä päivästä, jolloin valitusosoitus on tullut valittajan tietoon.

Jos valitusaika valitusosoituksessa on ilmoitettu säädettyä valitusaikaa lyhyemmäksi on valitus, kun se on tehty säädetyn ajan kuluessa, katsottava tehdyksi oikeassa ajassa. Milloin valitusosoituksessa valitusaika on ilmoitettu säädettyä valitusaikaa pitemmäksi, on ilmoitetussa ajassa tehtyä valitusta pidettävä oikeassa ajassa tehtynä.

Jos osoitus siitä viranomaisesta jolle valitus voidaan toimittaa, on väärä, on valitus katsottava oikein tehdyksi silloin, kun on toimitettu joko oikealle tai osoituksessa mainitulle viranomaiselle; ja on viimeksi mainitun virkateitse siirrettävä valitus asianomaiselle viranomaiselle.

Jos annettu valitusosoitus muulta kuin 1 ja 2 momentissa mainitulta osalta on virheellinen ja valittaja valittaessaan on noudattanut joko osoitusta tai mitä asiasta on säädetty, on valitus katsottava oikein tehdyksi.

Jollei valitusosoitusta ole liitetty päätökseen tai jos annettu osoitus olennaiselta osalta on vaillinainen ja valittaja, valitusosoitusta tai sen täydentämistä pyytämättä, valittaessaan on noudattanut laillisia määräyksiä, on valitus myös katsottava oikein tehdyksi.

Valitusajan kuluessa tehdyllä valituksella on siirtävä vaikutus päätöksen täytäntöön panokelpoisuuteen.

Valituksesta huolimatta voidaan päätös panna täytäntöön, jos siten on laissa tai asetuksessa säädetty tahi niiden nojalla määrätty tai jos se on luonteeltaan sellainen, että se on heti täytäntöönpantava, taikka jos päätöksen voimaan tulemista seurakunnan edun vuoksi ei voida siirtää tuonnemmaksi.

Kun valitus on tehty, voi valitusviranomainen kieltää päätöksen täytäntöönpanon.

Päätöksellä, josta tämän lain nojalla voidaan tehdä valitus, tarkoitetaan toimenpidettä jolla asia on ratkaistu tai jätetty tutkittavaksi ottamatta. Päätöksestä, joka on luonteeltaan yksinomaan valmistelua tai täytäntöön panemista tahi koskee selityksen antamista, älköön valitusta tehtäkö. Muutoksenhakua, jossa pyydetään ainoastaan valituksenalaisen päätöksen perustelujen muuttamista, älköön myöskään otettako tutkittavaksi.

Mitä yleisessä laissa on säädetty oikeudesta lähettää valtion hallintoviranomaiselle asiakirjoja muissakin kuin edellä 75 §:n 3 momentissa tarkoitetussa tapauksessa ja siltä saada asiakirjoja, sovellettakoon myös seurakunnan viranomaiseen ja kirkollishallitukseen.

Tarkemmat määräykset tämän lain täytäntöönpanosta ja soveltamisesta annetaan asetuksella.