GP 8/1995

2.1.Suoja-aikoja koskevan lainsäädännönkehitys Euroopan unionissa ja senjäsenvaltioissa

Tekijänoikeuden alan kansainvälisissä yleissopimuksissa on määräyksiä tekijänoikeuden ja lähioikeuksien suoja-ajoista. Määräyksissä on asetettu velvoitteita oikeuksien vähimmäiskestosta. Sopimuksiin liittyneet valtiot voivat säätää pidemmistäkin suoja-ajoista.

Se, että yleissopimukset eivät täysin yhdenmukaista suoja-aikoja, on johtanut siihen, että Euroopan unionin (EU) jäsenvaltioiden lainsäädännöt eroavat melkoisesti toisistaan.

Bernin sopimuksen mukainen vähimmäissuoja-aika on 50 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä laskettuna. Kymmenen EU:n jäsenvaltiota oli syksyyn 1992 mennessä säätänyt tämän mukaisesti 50 vuoden suojasta. Saksassa annetaan kuitenkin kaikille teoksille 70 vuoden ja Espanjassa 60 vuoden suoja-aika. Espanjassa lyhennettiin vuonna 1987 tekijänoikeuden suoja-aika 80 vuodesta 60 vuoteen. Ranskassa on tekijänoikeuden yleinen suoja-aika 50 vuotta, mutta ''sävellysteoksille sanojen kanssa tai ilman niitä'' annetaan 70 vuoden suoja-aika.

Näiden eroavuuksien lisäksi on tekijänoikeuden suoja-aikoja pidennetty sota-aikojen vuoksi Belgiassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen 8 vuodella, Italiassa toisen maailmansodan jälkeen 12 vuodella ja Ranskassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen 6 vuodella ja toisen maailmansodan jälkeen 8 vuodella.

Lähioikeuksien suoja-ajat vaihtelivat myös EU:n eri jäsenvaltioissa. Esittävien taiteilijoiden, äänitteiden tuottajien ja yleisradioyhtiöiden suojaa koskevassa Rooman konventiossa asetetaan vähimmäissuoja-ajaksi 20 vuotta, joka eri oikeuksien kohdalla lasketaan eri tapahtumista. Vuonna 1992 suoja-ajat EU:n jäsenvaltioissa vaihtelivat 20 ja 50 vuoden välillä. Isossa-Britanniassa, Portugalissa, Ranskassa, Saksassa ja Tanskassa annettiin kaikille kolmelle oikeudenhaltijaryhmälle 50 vuoden suoja-aika. Muista maista esimerkiksi Luxemburgissa annettiin näille ryhmille 20 vuoden ja Espanjassa 40 vuoden suoja.

Kun Euroopan yhteisöjen komissio harkitsi suoja-aikojen yhdenmukaistamista koskevan direktiiviehdotuksen antamista, se totesi, että suoja-aika on immateriaalioikeuksien olennainen elementti. Suoja-aikojen erot jäsenvaltioiden välillä aiheuttavat kaupan esteitä ja kilpailun vääristymistä, minkä vuoksi eroavuudet on poistettava.

Euroopan yhteisön tuomioistuin on kiinnittänyt huomiota suoja-aikojen eroavuuksiin eräässä tapauksessa vuonna 1989 (tapaus 341/87 EMI Electrola GmbH vastaan Patricia Im- und Export and others (1989) ECR 79, niin kutsuttu Patricia-tapaus). Se koski äänitteiden tuontia Tanskasta Saksaan. Suoja-aika oli vielä voimassa Saksassa mutta lakannut Tanskassa. Äänitteitä voitiin vapaasti levittää Tanskassa oikeudenhaltijan luvatta mutta levitys ei ollut luvallista Saksassa.

Tuomioistuin pohti tämän tilanteen yhteensopivuutta Euroopan talousyhteisön perustamissopimuksen 36 artiklan kanssa. Se totesi, että suoja-aika liittyy itse oikeuden olemassaoloon ja voi näin olla tavaroiden vapaan liikkuvuuden oikeutettu rajoitus. Tuomioistuin piti tilannetta ongelmana eikä hyväksynyt sitä huomautuksitta. Se totesi ongelman johtuvan suoja-aikojen erosta tilanteessa, jossa yhteisön lainsäädäntöä ei ole yhdenmukaistettu. Tuomioistuin meni jopa niin pitkälle, että se totesi yhdenmukaistamisen olevan tarpeellista sekä oikeuksien suoja-aikojen kohdalla että erinäisten yksityiskohtien kuten suojan laskemisen alkuajankohdan määrittelyn kohdalla.

Komissio totesi direktiiviehdotuksessa, että tuomiosta voi päätellä suoja-aikojen erojen jäsenmaissa olevan senlaatuiset, että kirjallisten teosten ja kulttuurihyödykkeiden kohdalla yhteismarkkinat eivät toteudu, ellei suoja-aikoja yhdenmukaisteta. Komissio totesi edelleen, että suoja-aikojen yhdenmukaistamisen on oltava täydellinen, jotta yhteismarkkinat syntyisivät. Johtopäätöksenä oli myös, että direktiiviehdotuksen pohjaksi otettiin yhteisön perussopimuksen 100 a artikla.

Komissio antoi ehdotuksen direktiiviksi tekijänoikeuden ja tiettyjen lähioikeuksien suojan voimassaoloajan yhdenmukaistamisesta 23 päivänä maaliskuuta 1992 (COM(92) 33 final ― SYN 935). Neuvosto antoi direktiivin (93/98/ETY) 29 päivänä lokakuuta 1993. Direktiivi sisällytettiin Euroopan talousalueesta tehtyyn sopimukseen (ETA-sopimus) vuonna 1994. Direktiivin mukaiset lainmuutokset on saatettava kansallisesti voimaan 1 päivään heinäkuuta 1995 mennessä.

Tekijänoikeuden ja tiettyjen lähioikeuksien suojan voimassaoloajan yhdenmukaistamisesta 29 päivänä lokakuuta 1993 annetun neuvoston direktiivin 93/98/ETY, jäljempänä suoja-aikadirektiivi, johdanto-osassa todetaan, että sisämarkkinoiden toimivuuden kannalta välttämättömän suoja-aikojen yhdenmukaistamisen on kohdistuttava myös niitä koskeviin yksityiskohtaisiin sääntöihin, kuten päivämäärään, josta kunkin suojan voimassaoloaika lasketaan.

Suoja-aikadirektiivin johdanto-osassa todetaan myös, että Bernin sopimuksessa vähimmäissuoja-aika, tekijän elinaika lisättynä 50 vuodella tämän kuolemasta, on tarkoitettu suojaamaan tekijää sekä tämän jälkeläisten kahta ensimmäistä sukupolvea. Johdanto-osassa todetaan edelleen, että keskimääräinen elinikä yhteisössä on pidentynyt siinä määrin, ettei mainittu suojan voimassaoloaika enää riitä kahdelle sukupolvelle. Suomi vastusti direktiiviehdotuksen valmistelun aikana kansainvälisessä keskustelussa suoja-aikojen pidentämistä ja huomautti tässä yhteydessä, että edellä mainittu perustelu pohjautuu väärinkäsitykseen.

Suoja-aikojen yhdenmukaistamista pisimpien suoja-aikojen mukaiseksi neuvosto perusteli sillä, että saatujen oikeuksien kunnioittaminen kuuluu yhteisön oikeusjärjestyksen suojaamiin oikeudellisiin yleisperiaatteisiin. Tämän mukaisesti suoja-aikojen yhdenmukaistamisella ei voida vähentää oikeudenhaltijoilla nykyisin olevaa suojaa. Yhdenmukaistamalla suoja-ajat pitkille ajanjaksoille rajoitetaan samalla siirtymätoimenpiteet mahdollisimman vähäisiksi.

Suoja-aikadirektiivin johdanto-osassa todetaan, että tekijänoikeuksien ja lähioikeuksien yhdenmukaistamisen on perustuttava suojelun korkeaan tasoon. Nämä oikeudet ovat välttämättömiä luovalle työlle. Oikeuksien suojalla varmistetaan luovuuden ylläpitäminen ja kehittäminen tekijöiden, kulttuuritoiminnan, kuluttajien sekä koko yhteiskunnan eduksi.

Suoja-aikadirektiivin johdanto-osan mukaan ''suojelun korkean tason aikaansaamiseksi vastaamaan sekä sisämarkkinoiden vaatimuksia että tarvetta luoda yhteisössä kirjallisen ja taiteellisen luovuuden sopusointuiselle kehitykselle suotuisa oikeudellinen ympäristö'' tekijänoikeuden suojan voimassaoloaika olisi yhdenmukaistettava 70 vuodeksi tekijän kuolinvuodesta tai teoksen saattamisesta yleisön saataville ja lähioikeuksien suoja yhdenmukaistettava 50 vuodeksi suojan voimassaolon aiheuttaneesta tapahtumasta.

Koska suoja-aikadirektiiviä sovellettaessa eräät tekijänoikeudet ja lähioikeudet syntyvät uudestaan, direktiivin johdanto-osassa todetaan, että yhteisön oikeusjärjestys takaa saatujen oikeuksien sekä oikeutettujen odotusten kunnioittamisen. Uudelleen syntyvät oikeudet eivät voi aiheuttaa korvausvelvollisuutta henkilöille, jotka ovat vilpittömässä mielessä alkaneet käyttää teoksia ajankohtana, jolloin ne eivät olleet suojattuja.

Direktiivin johdanto-osassa todetaan vielä, että jäsenvaltioiden on voitava antaa säännöksiä suojattujen teosten ja muiden kohteiden käyttöä koskevien, ennen direktiivistä johtuvaa suojan voimassaoloajan pidentämistä tehtyjen sopimusten tulkinnasta, mukauttamisesta ja toteuttamisen seurannasta.

Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien suoja-ajoista käydään parhaillaan laajaa kansainvälistä keskustelua monenkeskisellä kansainvälisellä tasolla. Maailman henkisen omaisuuden järjestö WIPO on valmistellut Bernin sopimuksen ajanmukaistamista sekä esittäjien ja äänitetuottajien kansainvälisen suojan uudistamista. Kysymys suoja-aikojen monenkeskisestä yhdenmukaistamisesta on tässä yhteydessä ollut esillä. Asiasta ei kuitenkaan tällä hetkellä ole riittävää kansainvälistä yksimielisyyttä.

Suoja-aikojen kansainväliseen yhdenmukaistamiseen vaikuttaa tällä hetkellä eniten lainsäädäntökehitys EU:ssa. Myös Yhdysvalloissa on esillä ehdotus suoja-ajan muuttamiseksi 70 vuodeksi tekijän kuolinvuodesta. Ehdotuksen perusteena on kehitys EU:ssa. Pidentämällä suoja-ajan Euroopan yhteisöjen lainsäädäntöä vastaavaksi Yhdysvallat saa kannaltaan tärkeillä Euroopan markkinoilla muun muassa kirjoille ja musiikki- ja elokuvateoksille EU:ssa myönnettävän vastaavan pidemmän suojan.

2.2.Tekijänoikeuden voimassaoloaika

Suoja-aikadirektiivin 1 artiklan 1 kohdassa on perussäännös tekijänoikeuden voimassaoloajasta. Bernin sopimuksen 2 artiklassa tarkoitettujen kirjallisten tai taiteellisten teosten tekijänoikeus on voimassa tekijän elinajan ja 70 vuotta tämän kuolemasta riippumatta siitä päivästä, jona teos on laillisesti saatettu yleisön saataville. Tekijänoikeuslain 43 §:ssä oleva 50 vuoden suoja-aika ehdotetaan tämän mukaisesti muutettavaksi 70 vuodeksi.

Artiklan 2 kohdan mukaan 1 kohdassa tarkoitettu voimassaoloaika on laskettava viimeisenä elossa olleen tekijäkumppanin kuolemasta, jos tekijänoikeus kuuluu tekijäkumppaneille yhteisesti. Tekijänoikeuslain säännökset vastaavat direktiivin vaatimuksia. Lain 43 §:n mukaisesti oikeus on voimassa 6 §:ssä tarkoitetun teoksen osalta viimeksi kuolleen tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Tekijänoikeuslain 6 §:n mukaisesti tekijänoikeus kuuluu tekijöille yhteisesti, jos kaksi tai useampia tekijöitä on luonut teoksen yhdessä heidän osuuksiensa muodostamatta itsenäisiä teoksia.

Artiklan 3 kohdan ensimmäisessä virkkeessä on säännös, jonka mukaan nimettömien tai salanimellä varustettujen teosten suojan voimassaoloaika on 70 vuotta teoksen saattamisesta laillisesti yleisön saataville. Säännös vastaa asiasisällöltään tekijänoikeuslain 44 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen säännöstä, jonka mukaan tekijän nimeä, salanimeä tai nimimerkkiä ilmoittamatta julkistettujen teosten suoja-aika on 50 vuotta teoksen julkistamisvuodesta. Suojan kesto ehdotetaan direktiivin mukaisesti muutettavaksi 70 vuodeksi.

Direktiivin mukaan suoja lasketaan ''teoksen saattamisesta laillisesti yleisön saataville''. Tekijänoikeuslain mukaan suoja-aika lasketaan julkistamisesta. Tekijänoikeuslain 8 §:n 1 momentissa olevan säännöksen mukaan teos katsotaan julkistetuksi, kun se luvallisesti saatetaan yleisön saataville. Suomen lain mukainen julkistaminen vastaa riittävän täsmällisesti direktiivin säännöksissä esiintyvää laillista yleisön saataville saattamista.

Artiklan 3 kohdan toisen virkkeen mukaan noudatetaan 1 kohdan mukaista suojan voimassaoloaikaa, jos tekijän käyttämä salanimi ei jätä epäilystä tekijän henkilöllisyydestä tai jos tekijä ilmaisee henkilöllisyytensä ensimmäisessä virkkeessä tarkoitetun ajan kuluessa. Esityksessä ehdotetaan, että tätä säännöstä vastaava tekijänoikeuslain 44 §:n 2 momentin säännös muutetaan vastaamaan direktiivin säännöstä. Jos tekijän henkilöllisyys selviää 1 momentissa mainitun ajan kuluessa, noudatetaan, mitä 43 §:n 1 momentissa säädetään.

Artiklan 4 kohdassa on säännökset sen tilanteen varalta, että jäsenvaltio antaa erityissäännöksiä yhteisteosten tekijänoikeuksista tai oikeushenkilön nimeämisestä oikeudenhaltijaksi. Säännökset eivät anna aihetta muutosehdotuksiin Suomen lain osalta.

Artiklan 5 kohta koskee teoksia, jotka julkaistaan niteinä, osina, vihkoina, numeroina tai jaksoina ja joiden suoja-aika lasketaan alkavaksi siitä ajankohdasta, jolloin teos on laillisesti saatettu yleisön saataville. Tällaisia teoksia ovat vain nimettä tai salanimellä julkistetut teokset. Säännös vastaa tekijänoikeuslain 44 §:n 1 momentin toisessa virkkeessä olevaa säännöstä. Direktiivin mukaan tällaisten teosten suojan voimassaoloaika on laskettava erikseen kullekin teoksen osalle. Tekijänoikeuslain mukaan suoja-aika luetaan siitä vuodesta, jona viimeinen osa julkistettiin. Jotta laki vastaisi direktiivin vaatimusta, ehdotetaan mainittua tekijänoikeuslain säännöstä muutettavaksi niin, että voimassaoloaika lasketaan erikseen kullekin osalle.

Artiklan 6 kohdassa on säännös, jonka mukaan teosten suoja-aika lasketaan luomishetkestä, jos on kysymys teoksista, joiden suojan voimassaoloaikaa ei lasketa tekijän tai tekijöiden kuolinvuodesta ja joita ei ole laillisesti saatettu yleisön saataville. Suoja-aika on tässä tapauksessa 70 vuotta luomisesta. Tässä säännöksessä tarkoitettuja teoksia ovat vain sellaiset julkistamattomat teokset, joiden tekijää ei tunneta. Direktiivin säännöksen tarkoituksena on katkaista suoja-aika, joka tällaisten teosten kohdalla on voimassa ikuisesti. Tekijänoikeuslaissa ei ole vastaavaa säännöstä. Jotta laki vastaisi direktiivin vaatimuksia, ehdotetaan, että uuteen 44 §:n 3 momenttiin otetaan selostetun sisältöinen uusi säännös.

Suoja-aikadirektiivin 1 artiklan mukainen tekijänoikeuden normaali suoja-aika tulee 6 artiklan mukaisesti myöntää myös valokuvateoksille. Valokuvateoksia ovat sellaiset kuvat, jotka ovat tekijänsä luovan henkisen työn omaperäisiä tuloksia. Muiden valokuvien suojasta voidaan säätää kansallisella tasolla. Valokuvien suoja on Suomessa vastikään siirretty tekijänoikeuslakiin, ja valokuvaa koskeva erillinen laki on kumottu. Valokuvateokset saavat suojaa tekijänoikeuslain 1 §:n nojalla, ja muiden valokuvien suojasta säädetään lain 49 a §:ssä. Muiden valokuvien suoja-aika, 50 vuotta kuvan valmistusvuodesta, vastaa muiden tekijänoikeuslain 5 luvussa säädettyjen lähioikeuksien suojaa. Tämä suoja on puhtaasti kansallinen järjestely, kuten oli myös erillisessä valokuvan suojaa koskevassa laissa ollut suoja, joka ulottui muihin valokuviin kuin valokuvateoksiin. Direktiivi ei yhdenmukaista tämän lähioikeuksiin kuuluvan valokuvasuojan suoja-aikaa.

2.3.Elokuvateokset tai audiovisuaaliset teokset

Suoja-aikadirektiivin 2 artiklassa on säännöksiä elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten suojasta.

Artiklan 1 kohdassa olevan säännöksen mukaan elokuvateoksen tai audiovisuaalisen teoksen pääohjaajaa pidetään sen tekijänä tai yhtenä sen tekijöistä. Jäsenvaltiot voivat nimetä myös muita tekijäkumppaneita. Säännös ei aiheuta muutoksia Suomen lakiin. Pääohjaaja on Suomen tekijänoikeuslain mukaan poikkeuksetta yksi elokuvan tekijöistä.

Artiklan 2 kohdassa on erityissäännös elokuvateoksen tai audiovisuaalisen teoksen suoja-ajan laskemisesta. Tällainen säännös on katsottu direktiivissä tarpeelliseksi, koska elokuvilla ja audiovisuaalisilla teoksilla on useimmiten useita tekijöitä. Se, ketkä katsotaan elokuvateoksen tekijöiksi, voi vaihdella eri maissa. Vain määrittelemällä tarkoin, kenen kuolemasta suojan voimassaoloaika lasketaan, voidaan saavuttaa täysi yhdenmukaisuus. Direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa luetellaan ne henkilöt, joista viimeksi elossa olleen kuolemasta suoja-aika lasketaan. Nämä henkilöt ovat pääohjaaja, käsikirjoittaja, vuoropuhelun kirjoittaja ja nimenomaisesti kyseistä elokuvateosta tai audiovisuaalista teosta varten luodun musiikin säveltäjä. Nämä henkilöt ovat useimpien EU:n jäsenvaltioiden tekijänoikeutta koskevien säädösten mukaan elokuvateoksen tekijöitä.

Direktiivillä ja tällä lakiehdotuksella ei puututa siihen, että muutkin henkilöt kuin direktiivissä mainitut voivat olla elokuvateoksen tai audiovisuaalisen teoksen tekijöitä. Direktiivillä on pelkästään se vaikutus, että viimeisenä elossa olleen lueteltuihin ryhmiin kuuluvan henkilön kuolinhetki ratkaisee teoksen suoja-ajan laskemisen. Elokuvateoksen ja audiovisuaalisen teoksen suoja-aika noudattaa direktiivin mukaista tekijänoikeuden yleistä 70 vuoden suoja-aikaa.

Jotta tekijänoikeuslaki olisi direktiivin mukainen, ehdotetaan, että 43 §:ään lisätään säännös, jossa kytketään elokuvateoksen suoja-ajan laskeminen mainittuihin neljään tekijäryhmään kuuluvien henkilöiden kuolemaan.

2.4.Lähioikeuksien voimassaoloaika

Suoja-aikadirektiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan esittäjien oikeudet lakkaavat 50 vuoden kuluttua esityksestä. Jos esityksestä tehty tallenne julkaistaan tai saatetaan laillisesti yleisön saataville ennen kuin 50 vuotta on kulunut esityksestä, on suoja-aika 50 vuotta julkaisemisesta tai yleisön saataviin saattamisesta sen mukaan, kumpi näistä toimenpiteistä tapahtui ensin.

Tekijänoikeuslain 45 §:n mukainen esittävän taiteilijan suoja-aika on 50 vuotta siitä vuodesta, jona esitys tallennettiin. Tämä on käytännössä sama kuin esitysajankohta. Laissa ei ole säännöksiä julkaisemis- tai julkistamisajankohtiin perustuvista suoja-ajoista.

Direktiivin mukaisesti ehdotetaan, että tekijänoikeuslain 45 §:n 2 momenttia muutetaan siten, että esittävän taiteilijan suojan kesto lasketaan esityksestä. Lisäksi ehdotetaan, että momenttiin lisätään julkaistuja tai julkistettuja tallennettuja esityksiä koskeva säännös, jonka mukaan suoja on voimassa, kunnes 50 vuotta on kulunut siitä vuodesta, jona tallennettu esitys ensin julkaistiin tai julkistettiin. Ehdotuksessa käytetään laillisen yleisön saataviin saattamisen sijasta sanontaa ''julkistaminen''. Kuten edellä direktiivin 1 artiklan 3 kohdan osalta on todettu, Suomen lain mukainen julkistaminen vastaa riittävän täsmällisesti direktiivin sanontaa.

Artiklan 2 kohdan mukaan äänitteiden tuottajien oikeudet lakkaavat 50 vuoden kuluttua tallennuksesta. Jos äänite kuitenkin julkaistaan tai saatetaan laillisesti yleisön saataville ennen kuin 50 vuotta on kulunut tallennuksesta, on suoja-aika direktiivin mukaan 50 vuotta julkaisemis- tai yleisön saataviin saattamisajankohdasta sen mukaan, kumpi näistä toimenpiteistä tapahtui ensin.

Tekijänoikeuslain 46 §:n mukainen äänitteen tuottajan suoja-aika on 50 vuotta siitä vuodesta, jona tallentaminen tapahtui. Kuten ei ole esittävän taiteilijan kohdalla, ei myöskään äänitteen tuottajan kohdalla laissa ole säännöksiä julkaisemis- tai julkistamisajankohtiin perustuvista suoja-ajoista.

Laissa oleva säännös tallentamiseen perustuvasta suoja-ajasta vastaa direktiivin säännöstä. Direktiivin mukaisesti ehdotetaan, että tekijänoikeuslain 46 §:n 1 momenttiin lisätään säännös julkaisemis- tai julkistamisajankohtaan liittyvästä suoja-ajasta. Suoja-aika lasketaan siitä toimenpiteestä, joka tapahtui ensiksi.

Tekijänoikeuslakiin lisättiin vuonna 1995 vuokraus- ja lainausoikeuksista sekä tietyistä tekijänoikeuden lähioikeuksista henkisen omaisuuden alalla 19 päivänä marraskuuta 1992 annetun neuvoston direktiivin 92/100/ETY, jäljempänä vuokrausdirektiivi, mukaisesti uudet säännökset elokuvan ensimmäisen tallenteen tuottajan oikeuksista. Tekijänoikeuslain 46 a §:n mukaisesti filmiä tai muuta laitetta, jolle on tallennettu liikkuvaa kuvaa, ei tuottajan suostumuksetta saa kopioida tai levittää yleisön keskuuteen ennen kuin 50 vuotta on kulunut tallennusvuodesta.

Suoja-aikadirektiivin 3 artiklan 3 kohdassa olevan säännöksen mukaan elokuvan ensimmäisen tallenteen tuottajan oikeudet lakkaavat 50 vuoden kuluttua tallennuksesta. Tekijänoikeuslaki vastaa tätä. Esittäjien ja äänitteiden tuottajien suojan tavoin myös elokuvatuottajien suoja-aikaan liittyy lisäksi direktiivin säännös julkaisemis- tai julkistamisajankohtaan liittyvästä suoja-ajasta. Esityksessä ehdotetaan, että vastaava säännös lisätään tekijänoikeuslain 46 a §:n 1 momenttiin.

Artiklan 3 kohdassa on lisäksi säännös, jonka mukaan ''elokuvalla'' tarkoitetaan äänellä varustettua tai äänetöntä audiovisuaalista teosta tai liikkuvaa kuvaa. Säännös vastaa vuokrausdirektiivin 2 artiklan 1 kohdassa olevaa säännöstä. Tuottajan suoja ulottuu elokuvateoksien lisäksi muihin liikkuvaa kuvaa sisältäviin tuotantoihin riippumatta siitä, ovatko ne teoksia. Tekijänoikeuslain 46 §:n 1 momentin mukaan tuottajan suoja on kytketty tuotannon tallennusalustaan samalla tavalla kuin äänitteen tuottajan suoja. Laissa käytetään suojan kohteesta sanontaa ''filmiä tai muuta laitetta, jolle on tallennettu liikkuvaa kuvaa''. Laki vastaa tältä osin direktiivien vaatimuksia.

Artiklan 4 kohdassa on säännös yleisradio-organisaatioiden suoja-ajasta. Lähettäjäyrityksen oikeudet lakkaavat 50 vuoden kuluttua lähetyksen ensimmäisestä yleisradioinnista riippumatta siitä, tapahtuuko lähetys johtoja pitkin vai vapaasti etenevien radioaaltojen välityksellä, mihin luetaan myös lähetykset kaapelin tai satelliitin välityksellä. Tekijänoikeuslain 48 §:n mukainen suoja-aika on sama kuin direktiivin mukainen suoja-aika. Radio- ja televisiolähetysten lähettäjäyritysten suoja kattaa direktiivissä mainitut lähetysmuodot. Yleisradio-organisaatioita koskevat suoja-aikadirektiivin säännökset eivät anna aihetta lainmuutoksiin.

Suoja-aikadirektiivin 3 artiklan mukaisesti ehdotetut lisäykset esittävien taiteilijoiden, äänitteiden tuottajien ja elokuvan ensimmäisen tallenteen tuottajien suoja-aikaa koskeviin säännöksiin pidentävät suoja-aikoja jossain määrin. Niiden tallennettujen esitysten, äänitteiden ja kuvatuotteiden suoja-aika, jotka julkaistaan tai julkistetaan, pitenee esitys- tai tallennusajankohdan ja julkaisemis- tai julkistamisajankohdan välisellä ajalla, mikäli edellä mainitut eivät tapahdu saman kalenterivuoden aikana.

2.5.Aiemmin julkaisemattomien ja julkistamattomien teosten suoja

Suoja-aikadirektiivin 4 artiklan mukaan jokainen, joka tekijänoikeuden suojan sammuttua ensimmäistä kertaa laillisesti julkaisee tai laillisesti saattaa yleisön saataville teoksen, jota ei ole aikaisemmin julkaistu, saa teokseen tekijän taloudellisia oikeuksia vastaavan suojan. Näiden oikeuksien suojan voimassaoloaika on 25 vuotta. Se lasketaan siitä, kun teos on ensimmäistä kertaa laillisesti julkaistu tai saatettu yleisön saataville.

Tekijänoikeuslaissa ei ole vastaavaa säännöstä. Esityksessä ehdotetaan, että tekijänoikeuslain 44 a §:ään otetaan direktiivin 4 artiklaa vastaavat uudet säännökset. Niiden mukaan se, joka ensimmäistä kertaa julkaisee tai julkistaa aikaisemmin julkaisemattoman ja julkistamattoman teoksen, joka on ollut Suomen lain mukaan suojattu ja jonka suoja on lakannut, saa teokseen tekijänoikeuslain 2 §:n mukaiset oikeudet. Oikeudet ovat voimassa, kunnes 25 vuotta on kulunut siitä vuodesta, jona teos julkaistiin tai julkistettiin.

Pykälän sanamuodon mukaan teoksen, johon tämä erityinen oikeus voi kohdistua, on pitänyt olla tekijänoikeuden kohteena. Tämä on selvästi ilmaistu ehdotuksessa.

Teoksen, johon erityinen oikeus voi kohdistua, tulee olla aikaisemmin julkisuuteen saattamaton. Säännöksen englanninkielisessä versiossa käytetään sanontaa ''unpublished''. Pohjoismaiden ulkopuolella ei tekijänoikeutta koskevissa säädöksissä ole eroa ''julkaisemisen'' ja ''julkistamisen'' välillä. Molemmat ovat sanan ''published'' vastineita. Direktiivin suomenkielisessä versiossa on käytetty väljästi sanaa ''julkaisematon''. Niiden teosten piirin rajoittamiseksi, joihin oikeus voi kohdistua, on ehdotuksessa suojan saamisen ehdoksi otettu, että teoksen tulee olla aikaisemmin julkaisematon tai julkistamaton.

Direktiivissä ei määritetä sitä, missä maassa julkaistaviin tai julkistettaviin teoksiin oikeus voi kohdistua. Ehdotetun säännöksen piiriin kuuluvat missä tahansa julkaistut tai julkistetut teokset.

Säännöksiä ei ole annettu myöskään siitä, mikä henkilöpiiri voi saada tämän oikeuden hyväkseen. On oletettava, että suoja-aikadirektiivillä halutaan säännellä EU:n jäsenvaltioiden kansalaisten oikeuksia. Direktiivin vaikutus ulottuu ETA-sopimuksen kautta myös ETA-sopimuksen osapuolina olevien valtioiden kansalaisiin. Tekijänoikeuslain 65 §:n nojalla tasavallan presidentti voi vastavuoroisuuden ehdolla antaa määräyksiä lain soveltamisesta toiseen maahan nähden. Koska vastavuoroisuudesta ei ole täyttä varmuutta, on säännöksen soveltamisalasta syytä säätää laissa. Tämän vuoksi ehdotetaan, että lakiin otetaan uusi 63 a §, jonka mukaan 44 a §:ssä olevia säännöksiä sovelletaan Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion kansalaiseen ja henkilöön, jolla on vakinainen asuinpaikka tällaisessa valtiossa, sekä oikeushenkilöön, jolla on kotipaikka Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa.

Henkilö, joka säännöksen ehtojen täyttyessä julkaisee tai julkistaa teoksen, saa siihen tekijän taloudellisia oikeuksia vastaavat oikeudet. Näistä oikeuksista säädetään tekijänoikeuslain 2 §:ssä, johon lakiin lisättäväksi ehdotetussa 44 a §:ssä viitataan. Oikeuksiin kohdistuvat lain 2 luvussa säädetyt rajoitukset.

Ehdotetun 44 a §:n mukaiset oikeudet vastaavat tekijänoikeuslaissa säädettyjä tekijän taloudellisia oikeuksia. Kysymys ei kuitenkaan ole tekijänoikeudesta vaan omaa laatuaan olevasta erityisestä oikeudesta. Tähän oikeuteen ei sovelleta Bernin sopimusta. Oikeus voidaan myöntää kolmansista maista oleville henkilöille lain 65 §:n mukaan vain vastavuoroisuuden ehdolla.

2.6.Eräitä muita kysymyksiä

Edellä selostettujen säännösten lisäksi suoja-aikadirektiiviin sisältyy eräitä säännöksiä, jotka eivät aiheuta tarvetta lain muuttamiseen.

Suoja-aikadirektiivin 5 artiklassa on erityisiä säännöksiä suoja-ajasta sen varalta, että jäsenvaltiot antavat säännöksiä arvostelevien tai tieteellisten julkaisujen suojasta suoja-ajan päätyttyä. Tällaisia säännöksiä ei ole Suomen laissa, joten artikla ei aiheuta tarvetta lainmuutoksiin.

Direktiivin 7 artikla koskee suojaa suhteessa kolmansiin maihin. Suomi ja muut EU:n jäsenvaltiot kuuluvat tekijänoikeuksia koskevaan Bernin sopimukseen ja yleismaailmalliseen tekijänoikeussopimukseen. Lähioikeuksien osalta kansainvälistä suojaa säännellään esittäviä taiteilijoita, äänitteiden tuottajia ja yleisradio-organisaatioita koskevassa Rooman sopimuksessa ja äänitteiden tuottajien suojaa lisäksi Geneven äänitesopimuksessa. Näissä sopimuksissa valtiot ovat sitoutuneet antamaan suojaa toisista sopimusvaltioista peräisin oleville kohteille. Periaatteena on useimmiten kansallinen kohtelu, josta erityisesti tekijänoikeuden suoja-aikaan nähden on merkittävä poikkeus.

Artiklan 1 kohdan säännöksen mukaan jäsenvaltioissa myönnettävän suojan voimassaoloajan on päätyttävä teoksen alkuperämaassa annetun suojan päättyessä, jos teoksen Bernin sopimuksessa tarkoitettu alkuperämaa on kolmas maa eikä tekijä ole yhteisön kansalainen. Suoja-aika ei myöskään saa olla 1 artiklassa säädettyä suoja-aikaa pidempi. Säännös pohjautuu Bernin sopimuksen 7 artiklan 8 kappaleessa olevaan määräykseen niin sanotusta suoja-aikojen vertailusta. Sen mukaan suoja-aika määräytyy aina sen maan lainsäädännön mukaan, jossa suojaa vaaditaan. Suoja-aika ei kuitenkaan ole, ellei tuon maan lainsäädännöstä muuta johdu, teoksen alkuperämaassa määrättyä suoja-aikaa pidempi. Bernin sopimukseen kuuluvilla valtioilla, joissa suoja-aika on pidempi kuin tietyn teoksen alkuperämaassa, on siis mahdollisuus antaa tälle teokselle joko oman lainsäädäntönsä mukainen pidempi suoja kansallisen kohtelun mukaisesti tai katkaista suoja alkuperämaan suojan pituiseksi. Yleismaailmallisen tekijänoikeussopimuksen IV artiklassa on samaa tarkoittava määräys.

Suomi on Bernin sopimusta ja yleismaailmallista tekijänoikeussopimusta voimaan saattaessaan käyttänyt hyväkseen tätä vastavuoroisuusmahdollisuutta suoja-aikojen kohdalla. Pariisissa vuonna 1971 tarkistetun kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamista koskevan Bernin yleissopimuksen voimaansaattamisesta ja sen eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain voimaantulosta annetun asetuksen (771/86) 2 §:n mukaisesti Suomen lain mukaista suojaa ei myönnetä sellaiselle teokselle, jonka alkuperämaan lain mukainen suoja on päättynyt. Pariisissa vuonna 1971 tarkistetun yleismaailmallisen tekijänoikeussopimuksen voimaansaattamisesta ja sen eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain voimaantulosta annetun asetuksen (773/86) 2 §:ssä on vastaava säännös, jonka mukaan suoja-aikojen vertailu tehdään Suomen lain ja teoksen julkaisumaan lain ja julkaisemattoman teoksen kohdalla teoksen tekijän kansalaisuusmaan lain välillä. Suoja-aikadirektiivin mukaan EU:n jäsenvaltioilla ei ole enää mahdollisuutta säätää toisin. Suomen laki vastaa direktiivin vaatimusta.

Artiklan 2 kohdassa on 1 kohtaa vastaava säännös lähioikeuksien osalta. Sen mukaan suoja-aikadirektiivin 3 artiklan mukaisia suoja-aikoja on sovellettava myös, jos oikeudenhaltijat, joille jäsenvaltiot antavat suojan, eivät ole yhteisön kansalaisia. Suojan voimassaoloaika päättyy kuitenkin viimeistään samanaikaisesti kuin suoja päättyy siinä kolmannessa maassa, jonka kansalainen oikeudenhaltija on. Suoja-aika ei saa olla 3 artiklan mukaisia suoja-aikoja pidempi. Lopuksi säädetään vielä, että sanottu ei kuitenkaan rajoita jäsenvaltioiden kansainvälisiä velvoitteita.

Viimeksi mainittu säännös aiheutuu siitä, että erityisesti lähioikeuksien perussopimuksessa, Rooman sopimuksessa, ei ole suoja-aikojen vertailua koskevaa yleistä määräystä. Tähän kysymykseen palataan seuraavassa suoja-aikadirektiivin 7 artiklan 3 kohtaa koskevassa selvityksessä.

Artiklan 3 kohdassa on säännös, jonka mukaan jäsenvaltiot voivat pitää voimassa 7 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitettua pidemmän suoja-ajan, jos ne myöntävät tällaisen suoja-ajan direktiivin antamisen ajankohtana kansainvälisten velvoitteidensa täyttämiseksi. Pidempi suoja voidaan myöntää suojan voimassaoloaikoja koskevien kansainvälisten sopimusten päättymiseen saakka. Suomi myöntää eräin varaumin lakinsa mukaista suojaa muista Rooman sopimukseen kuuluvista maista oleville esittäville taiteilijoille, äänitteiden tuottajille ja yleisradio-organisaatioille. Niihin oikeuksiin nähden, joista on määräyksiä Rooman sopimuksessa, ei ole yleistä mahdollisuutta suoja-aikojen vertailuun. Suomi on esittävien taiteilijoiden, äänitteiden valmistajien sekä yleisradio-organisaatioiden suojaamisesta tehdyn kansainvälisen yleissopimuksen voimaansaattamisesta annetun asetuksen (795/83) 2 §:n 4 kohdassa rajoittanut Rooman sopimuksen 16 artiklan sallimalla tavalla ainoastaan sopimuksen 12 artiklan mukaisen korvausoikeuden laajuuden ja voimassaoloajan vastaamaan sen toisen sopimusvaltion säännöksiä, jossa ääni ensi kerran tallennettiin.

Suomi voi suoja-aikadirektiivin 7 artiklan 3 kohdan mukaan edelleen myöntää sopimuksen mukaisille muille oikeuksille kansallisen lakinsa mukaisen suoja-ajan, vaikka kohteen suoja alkuperämaassa on jo päättynyt. Tälle antaa perusteen myös artiklan 2 kohdan lopussa oleva viittaus jäsenvaltioiden kansainvälisiin velvoitteisiin.

Direktiivin 7 artikla koskee suojaa suhteessa kolmansiin maihin. Direktiivistä puuttuvat kuitenkin nimenomaiset säännökset suojan soveltamisesta EU:n jäsenvaltioihin. Kuten edellä 4 artiklan yhteydessä on todettu, on oletettava, että direktiivillä on tarkoitettu säännellä EU:n jäsenvaltioista peräisin olevien henkilöiden tai suojakohteiden oikeuksia. Tämä ulottuu ETA-sopimuksen kautta myös Euroopan talousalueeseen kuuluviin valtioihin. Tämän esityksen antamisen ajankohtana ei ole tiedossa, antavatko kaikki Euroopan talousalueeseen kuuluvat valtiot suomalaisille oikeuksien haltijoille tai Suomesta peräisin oleville oikeuksien kohteille direktiivin mukaiset suoja-ajat. Suomen lain mukainen pääperiaate on suoja-aikojen vertailu niissä kohdissa, joissa kansainväliset sopimukset sen sallivat. Poikkeaminen vastavuoroisuudesta edellyttäisi säätämistä laissa. Tällaista ehdotusta ei ole otettu esitykseen.

Tekijänoikeuslain mukainen tekijänoikeuden suoja-aika lasketaan tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Suoja-aikadirektiivin sanamuodon mukaan suojan voimassaoloaika on 70 vuotta tekijän kuolemasta. Vastaavasti lähioikeuksien suoja-ajat lasketaan esitys-, tallennus-, julkaisu- tai julkistamisvuoden päättymisestä. Direktiivissä viitataan vain mainittujen tapahtumien ajankohtaan. Direktiivin 8 artiklassa on kuitenkin säännös voimassaoloaikojen laskemisesta. Direktiivin mukaiset ajat lasketaan voimassaoloajan laskemisen perustana olevaa tapahtumaa seuraavan vuoden tammikuun 1 päivästä. Tämä koskee sekä tekijänoikeutta, jonka voimassaoloajan perussäännöksen ratkaiseva ajankohta on tekijän kuolema, että lähioikeuksia. Suomen tekijänoikeuslain suoja-ajat lasketaan tapahtumavuoden päättymisestä, joten ne vastaavat tässä suhteessa direktiivin vaatimuksia.

Suoja-aikadirektiivin 9 artiklan mukaan direktiivi ei rajoita jäsenvaltioiden moraalisia oikeuksia koskevien säännösten soveltamista. Mainittu säännös ei anna aihetta toimenpiteisiin.

Suoja-aikadirektiivin 11 artiklan mukaan kumotaan direktiivin 91/250/ETY 8 artikla ja direktiivin 92/100/ETY 11 ja 12 artikla. Ensin mainitun direktiivin 8 artikla koskee tietokoneohjelmien suojan kestoa. Jälkimmäinen direktiivi koskee vuokraus- ja lainausoikeuksia ja eräitä lähioikeuksia. Tämän niin sanotun vuokrausdirektiivin 11 artiklaan sisältyivät säännökset tekijänoikeuden ja 12 artiklaan lähioikeuksien suoja-ajoista. Tekijänoikeuden suoja-aika sidottiin Bernin sopimuksen suoja-aikoihin. Lähioikeuksien vähimmäissuoja-ajaksi vahvistettiin Rooman sopimuksen mukaisesti 20 vuotta kunkin oikeuden suoja-ajan laskemisen aloittavasta relevantista tapahtumasta. Mainittujen artiklojen kumoaminen ei aiheuta tarvetta muuttaa Suomen lakia.

2.7.Ajallinen sovellettavuus

Suoja-aikadirektiivin 10 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jos direktiivissä säädettyä vastaavaa suojan voimassaoloaikaa pidempi suoja-aika on alkanut jossakin jäsenvaltiossa jo direktiivin 13 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna päivämääränä, direktiivi ei lyhennä sitä kyseisessä jäsenvaltiossa. Direktiivin 13 artiklan 1 kohdan mukainen päivämäärä on 1 päivä heinäkuuta 1995.

Suomen lain mukainen tekijänoikeuden suoja-aika lyhenee ehdotettujen muutosten johdosta ilmeisesti kolmessa tapauksessa.

Elokuvateoksen tekijänoikeus lakkaa Suomen tekijänoikeuslain mukaan tällä hetkellä 50 vuoden kuluttua viimeksi kuolleen tekijän kuolinvuodesta. Direktiivin mukaisten muutosten jälkeen suoja lakkaisi 70 vuoden kuluttua direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa mainituista henkilöistä viimeksi kuolleen kuolinvuodesta. Periaatteessa on mahdollista, että joku muu elokuvan tekijä, esimerkiksi tietokonegrafiikan tai -animaation tekijä, elää niin pitkään, että hänen kuolinvuotensa mukaan laskettu suoja olisi pidempi kuin direktiivin mukainen.

Ilman tekijän nimeä tai salanimeä julkistetun osista muodostuvan teoksen suoja-aika lasketaan tekijänoikeuslain 44 §:n 1 momentin mukaan siitä vuodesta, jona viimeinen osa julkistettiin. Direktiivin 1 artiklan 5 kohdan mukaisesti ehdotetaan, että osina julkaistavan tai julkistettavan nimettömän teoksen suojan voimassaoloaika lasketaan erikseen kullekin osalle. Suoja-aikojen ero näiden säännösten mukaan voi pitkään jatkuvan sarjan eri osien välillä olla huomattavakin.

Julkistamattoman ja nimettömän teoksen suoja-aika on tällä hetkellä ikuinen. Direktiivin 1 artiklan 6 kohdan mukaan ehdotetaan 44 §:n 3 momentissa säädettäväksi, että tällaisten teosten suoja-aika päättyisi 70 vuoden kuluttua siitä vuodesta, jona teos luotiin. Direktiivin säännöksen ratio on ikuisen suoja-ajan katkaiseminen.

Esityksessä ei ehdoteta säännöstä, jonka mukaan suoja-ajat edellä mainituissa tapauksissa eivät lyhenisi. Kysymys on tapauksista, joilla on käytännössä erittäin pieni merkitys. Elokuvateoksen kohdalla suoja-ajan mahdollisen lyhenemisen merkitystä vähentää se, että suoja-aika lasketaan joka tapauksessa useista tekijöistä pisimpään eläneen mukaan. Sarjajulkaisun kohdalla suoja-ajan lyhenemisen merkitystä vähentää se, että entistä harvemmat sarjajulkaisut julkaistaan tekijöiden nimiä tai nimimerkkejä paljastamatta. Julkistamattoman ja nimettömän teoksen ikuisen suoja-ajan katkaisemiseen puolestaan on periaatteellisia syitä. Tekijänoikeuslainsäädännössä säädetyt suojamuodot ovat määräaikaisia. Lainsäädännössä esiintyneet muut ikuisesti jatkuvat suojat on jo aikaisemmin katkaistu, koska sellaisiin ei ole oikeuspoliittista perustetta.

Suoja-aikadirektiivin 10 artiklan 2 kohdassa olevan säännöksen mukaan direktiivin mukaisia suoja-aikoja on sovellettava kaikkiin teoksiin ja kohteisiin, jotka direktiivin kansallisen voimaansaattamisen aikaan ovat suojattuja ainakin yhdessä jäsenvaltiossa.

Direktiivin tämän säännöksen tarkoituksena oli sovittaa yhteen kohtuullisesti sellainen tilanne, jossa suoja-ajat jäsenvaltioissa ovat eripituiset ja suojakohde on yhdessä maassa vapaa ja toisessa suojattu. Useimmissa EU:n jäsenvaltioissa tekijänoikeuden suoja-aika on Bernin sopimuksen mukaisesti 50 vuotta tekijän kuolinvuodesta. Saksassa on kuitenkin 70 vuoden, Espanjassa 60 vuoden ja Ranskassa musiikkiteosten osalta 70 vuoden suoja-aika. Esimerkiksi Saksan ja jonkun muun 50 vuoden suoja-ajan myöntävän EU:n jäsenvaltion välillä on tällä hetkellä tilanne, jossa tietty teos on vielä Saksassa suojattu mutta toisessa EU:n jäsenvaltiossa vapaa. Tästä aiheutuu se, että teoksen käyttäminen, esimerkiksi kirjojen, äänilevyjen ja elokuvien kopioiden valmistaminen, on vapaata. Kustannus- ja valmistustoiminta on kannattavampaa maassa, jossa suoja ei ole voimassa. Tämä vähentää pitkän suoja-ajan myöntävän maan suojan pituuden merkitystä.

Direktiivin 10 artiklan 2 kohdan avulla piti oikeudet järjestellä siten, että pitkän suoja-ajan myöntävien maiden teokset nauttisivat koko EU:n alueella alkuperämaan myöntämän suoja-ajan mukaista pitkää suojaa. Pitkän suoja-ajan myöntävissä maissa noudatettaisiin muista maista peräisin olevien teosten suojaan nähden suoja-ajan vertailua. Jos suoja on alkuperämaassa lakannut, teos olisi myös pitkän suojan myöntävissä maissa vapaa. Tämä ratkaisu kunnioittaisi mainittujen kolmen maan pitkiä tekijänoikeuksia. Tarvetta siirtää esimerkiksi tietyn kirjan kustannustoimintaa Saksan ulkopuolelle ei olisi.

Euroopan yhteisön tuomioistuimen ratkaisu, joka annettiin englantilaisen muusikon Phil Collinsin oikeuksista 20 päivänä lokakuuta 1993, on kuitenkin muuttanut suoja-aikadirektiivin vaikutuksia olennaisesti. Suoja-aikadirektiivi annettiin 29 päivänä lokakuuta 1993 ja siinä ei voitu enää poliittisen päätöksenteon tasolla ottaa huomioon mainitun tuomioistuimen ratkaisun vaikutuksia.

Phil Collins -tapauksessa tuomioistuin tutki Saksan lain soveltamista tilanteessa, jossa Saksassa levitettiin Collinsin Yhdysvalloissa vuonna 1983 pitämässä konsertissa hänen luvattaan tehdystä tallennuksesta valmistettua äänitettä. Saksan laissa annetaan esittäjille, jotka ovat Saksan kansalaisia, suoja tällaista levittämistä vastaan. Laissa ei anneta muiden maiden kansalaisille tällaista suojaa, eikä siihen velvoita esimerkiksi esittäjien suojaa koskeva Rooman sopimus.

Phil Collins vei asian yhteisön tuomioistuimeen ja katsoi, että Saksan laki syrjii häntä kansalaisuuden perusteella. Hän vetosi Euroopan talousyhteisön perustamissopimuksen silloiseen 7 artiklaan. Artikla vastasi täsmälleen Euroopan unionista tehdyllä sopimuksella tehtyjen muutosten jälkeen nykyistä 6 artiklaa, joka kieltää kaiken kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän.

Tuomioistuin katsoi, että tekijänoikeus ja lähioikeudet kuuluvat perustamissopimuksen syrjintäkieltoa koskevan määräyksen soveltamisalaan. On huomattava, että tapaus koski suoraan ainostaan Phil Collinsin lähioikeutta esittäjänä.

Syrjintäkiellolla on tuomioistuimen mukaan suoraan sovellettava vaikutus. Tuomioistuin katsoi vielä edellä olevan mukaisesti, että syrjintäkieltoa koskeva määräys estää jäsenvaltioita kansallisessa lainsäädännössään olemaan antamatta oikeuksien haltijoille sitä suojaa, jonka ne antavat omille kansalaisilleen pelkästään sillä perusteella, että oikeudenhaltijat ovat toisen jäsenvaltion kansalaisia.

Tuomioistuimen ratkaisu koskee siis kaikkia suojamuotoja, joissa oikeuksien myöntäminen perustuu kansalaisuuteen.

Ratkaisusta aiheutuu suoja-aikoihin ja suoja-aikadirektiivin soveltamiseen nähden vaikutus, jota ei ollut ennakoitu. Direktiivin 10 artiklan 2 kohdan mukaan direktiivin mukaiset suoja-ajat on myönnettävä sellaisille teoksille ja muille kohteille, jotka ovat suojattuja ainakin yhdessä jäsenvaltiossa. Koska tekijänoikeuden myöntäminen perustuu kansallisten lakien mukaan pääosin kansallisuuteen, on Saksan lain mukainen 70 vuoden suoja Phil Collins -tapauksen mukaan Saksassa myönnettävä käytännöllisesti katsoen kaikille muista EU:n jäsenvaltioista peräisin oleville teoksille. Tämän kautta nämä teokset ovat suojattuja ainakin yhdessä EU:n jäsenvaltiossa. Muissa jäsenvaltioissa on näille teoksille annettava suoja-aikadirektiivin mukaiset suoja-ajat direktiivin 10 artiklan 2 kohdan mukaisesti. Tuloksena on se, että kaiken kansallisuuteen perustuvan suojan kohdalla on kaikissa EU:n jäsenvaltioissa myönnettävä se pisin suoja, joka jossakin EU:n jäsenvaltiossa myönnetään.

Esimerkiksi 1980-luvulla Suomen lain mukaan vapaaksi tulleet teokset ovat suojattuja Saksassa. Näin ollen niille tulee antaa suoja myös Suomessa ja kaikissa muissa EU:n jäsenvaltioissa. Periaate ulottuu ETA-sopimuksen velvoitteiden ja sopimuksen 4 artiklassa olevan Euroopan unionista tehdyn sopimuksen määräystä vastaavan syrjintäkieltoa koskevan määräyksen mukaan myös Euroopan talousalueeseen kuuluviin valtioihin.

Myös vapaaksi tulleille teoksille on annettava 70 vuoden suoja. Suojavaikutukset koskevat yhtenäisesti kunkin tekijän kaikkia teoksia. Viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana vapaiksi tulleet teokset tulisivat ehdotetun lain voimaan tullessa ja suoja-ajan pidentyessä uudelleen suojatuiksi. Teos, joka on tullut 19 vuotta sitten vapaaksi, saisi yhden vuoden suojan. Teos, joka on vapautunut vuosi sitten, saisi puolestaan 19 vuoden suojan. Teokset, jotka vapautuisivat ensi vuodenvaihteessa, saisivat täyden 20 vuoden suoja-ajan pidennyksen. Seuraavien 20 vuoden aikana yksikään teos, joka tänään on suojattu, ei tulisi vapaaksi.

Johtopäätös suoja-aikadirektiivin 10 artiklan 2 kohdan säännöksistä ja Phil Collins -tapauksen vaikutuksista on se, että on syytä ehdottaa suoja-ajan pidentämistä yleisesti täyteen direktiivin mukaisten suoja-aikojen pituuteen asti. Näin ollen esityksessä ei ehdoteta suojan pidentämistä takautuvin vaikutuksin ainoastaan pitkän suoja-ajan myöntävistä maista olevien teoksien ja muiden kohteiden osalta vaan myös Suomesta ja muista Euroopan talousalueeseen kuuluvista valtioista peräisin olevien kohteiden osalta. Tämä on myös kohtuullisuuteen perustuva ratkaisu. Olisi verrattain erikoista, jos Suomessa annettaisiin ajan kulumisesta aiheutuvan suoja-aikojen tasoittumisen ajaksi (tekijänoikeuden osalta 20 vuotta) omille teoksille lyhyempi suoja kuin esimerkiksi Saksasta peräisin oleville teoksille.

On selvää, että nyt ehdotettua direktiivin mukaista täyttä suojaa ei ole syytä myöntää kolmansista maista peräisin oleville kohteille ilman vastavuoroisuutta. On oletettava, että vastavuoroisuus toteutuu Euroopan talousalueeseen kuuluvien valtioiden ja Suomen välillä ja että muut Euroopan talousalueeseen kuuluvat valtiot myöntävät Suomesta peräisin oleville kohteille nyt Suomessa ehdotettua vastaavan suoja-ajan.

Phil Collins -tapauksen vaikutukset koskevat niitä suojamuotoja, joiden kansainvälisenä liittymäkriteerinä on oikeudenhaltijan kansalaisuus. Niiden tekijänoikeuslain muutosten jälkeen, jotka annettiin 24 päivänä maaliskuuta 1995, kansalaisuus tai siihen verrattava kriteeri on perusteena lähioikeuksien osalta ainoastaan yleisradio-organisaatioiden oikeuksien suhteen. Tämä kriteeri vahvistetaan Rooman sopimuksessa. Kansallisuuskriteeri, joka omaksuttiin esittävien taiteilijoiden ja äänitteiden tuottajien suojan kohdalla vuoden 1991 lainmuutosten yhteydessä, kumottiin.

Muissa Euroopan talousalueeseen kuuluvissa valtioissa lähioikeuksien suoja myönnetään yleensä kansallisuuskriteerin perusteella. Suomi ei voine olla myöntämättä lähioikeuksien haltijoille laissaan säädettyä suojaa myös suoja-aikaa koskevan ulottuvuuden osalta vastaavana Suomessa tallennettujen esitysten ja äänitteiden lisäksi myös muissa Euroopan talousalueeseen kuuluvissa valtioissa tallennetuille tuotteille. Näin ollen esityksessä ei ehdoteta lain tai asetuksen muutoksia, joilla suojaa Euroopan talousalueeseen kuuluvien valtioiden osalta rajoitettaisiin. Lähioikeuksien soveltamisesta eräisiin Euroopan talousalueeseen kuuluvista valtioista peräisin oleviin suojan kohteisiin on 21 päivänä huhtikuuta 1995 annettu erityinen asetus (574/95) .

Esittäjillä ja äänitteiden tuottajilla on tekijänoikeuslain 47 §:n mukaan oikeus korvaukseen, kun äänitettä käytetään radio- tai televisiolähetyksessä tai julkisessa esityksessä. Kun korvausoikeudesta säädettiin tekijänoikeuslaissa vuonna 1961, lain 72 §:n 1 momentin toiseen virkkeeseen otettiin siirtymäsäännös, jonka mukaan radio- tai televisioyrityksellä on oikeus käyttää korvauksetta lähetyksessään ennen lain voimaantuloa hankkimaansa äänitettä. Korvausoikeudesta on sittemmin otettu määräyksiä vuokrausdirektiivin 8 artiklaan. Vuokrausdirektiivin 12 artiklassa oli direktiivin mukaisten oikeuksien voimassaoloajasta omat säännöksensä. Nämä säännökset on kumottu suoja-aikadirektiivillä, kuten edellä on todettu. Esittäjien ja äänitteiden tuottajien oikeuksien keston, tämä korvausoikeus mukaan luettuna, on oltava 50 vuotta. Tekijänoikeuslain 72 §:n 1 momentin toisessa virkkeessä oleva siirtymäsäännös on tältä osin direktiivin vastainen, ja se ehdotetaan kumottavaksi.

Euroopan yhteisöjen komissio antoi tammikuussa 1995 neuvostolle komission sisäisen selvityksen Phil Collins -tapauksen vaikutuksista tekijänoikeuteen ja lähioikeuksiin. Selvitys tukee edellä kuvattuja johtopäätöksiä.

Suoja-aikadirektiivin 10 artiklan 3 kohdan mukaan direktiivin soveltaminen ei vaikuta ennen 13 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua päivämäärää tapahtuneeseen hyväksi käyttämiseen. Jäsenvaltioiden on annettava erityisesti kolmansien saamien oikeuksien suojaamiseksi tarvittavat säännökset. Näiden säännösten vaikutuksia käsitellään jäljempänä siirtymäsäännöksien kohdalla.

Artiklan 4 ja 5 kohdassa on säännökset direktiivin 2 artiklan 1 kohdan säännöksien ajallisesta soveltamisesta. Viimeksi mainitun artiklan mukaan elokuvateoksen tai audiovisuaalisen teoksen pääohjaajaa pidetään teoksen tekijänä tai yhtenä sen tekijöistä. Jäsenvaltiot voivat olla soveltamatta mainittua säännöstä ennen 1 päivää heinäkuuta 1994 luotuihin elokuvateoksiin tai audiovisuaalisiin teoksiin. Jäsenvaltiot voivat lisäksi määrätä tämän säännöksen täytäntöönpanon päivämäärän, joka ei saa olla myöhempi kuin 1 päivä heinäkuuta 1997. Kuten 2 artiklan 1 kohtaa käsiteltäessä on todettu, elokuvateoksen tai audiovisuaalisen teoksen pääohjaajaa pidetään Suomessa poikkeuksetta teoksen tekijänä. Näin ollen 10 artiklan 4 ja 5 kohdasta ei aiheudu tarvetta lainmuutoksiin.

2.8.Aikaisemmat sopimukset tekijänoikeuden tai lähioikeuden luovuttamisesta

Suoja-aikadirektiivin johdanto-osan 26 kappaleen mukaan jäsenvaltioiden on voitava antaa säännöksiä suojattujen teosten ja muiden kohteiden käyttöä koskevien, ennen direktiivistä johtuvaa suojan voimassaoloajan pidentämistä tehtyjen sopimusten tulkinnasta, mukauttamisesta ja toteuttamisen seurannasta. Esityksessä ei ehdoteta säännöksiä sopimusten tulkinnasta tai muustakaan puuttumisesta oikeuksien haltijoiden ja teosten ja muiden kohteiden käyttäjien välisten sopimusten sisältöön. Direktiivin mukaisesta suojan syntymisestä uudelleen ja suoja-aikojen muutoksista aiheutuu kuitenkin eräitä käytännössä ratkaistavia kysymyksiä.

Ensimmäinen merkittävä kysymys on se, kenen hyväksi tulee uudelleen syntyvä tekijänoikeus tai lähioikeus tilanteessa, jossa oikeudenhaltija tai hänen perillisensä on suojan voimassaoloaikana luovuttanut kaikki oikeudet tai jonkin merkittävän oikeuden kustannussopimuksella tai muulla sopimuksella kustantajalle tai muulle käyttäjälle. Sopimus on tällöin rauennut suoja-ajan päättyessä sopimuksen kohteen, laissa säädetyn oikeuden, lakatessa.

Toinen merkittävä kysymys on se, kenen hyväksi tulee suoja-ajan pidennys edellä kuvattua vastaavassa sopimustilanteessa, jossa suoja kuitenkaan ei ole lakannut. Erityisen merkittäväksi kysymys tulee silloin, kun suoja-aika on kulunut loppupuolelle ja suojakohteen käyttö jatkuu edelleen. Tällöin suojan pitenemisellä 20 vuodella voi olla erittäin suuri taloudellinen merkitys sekä alkuperäisen oikeuksien haltijan perillisille tai muille saajille ja suojatun kohteen käyttäjälle.

Tekijänoikeuslain esitöistä löytyy johtoa jossain määrin vastaavien tilanteiden arvioinnille. Silloinen tekijänoikeuskomitea lausui nykyistä lakia valmistellessaan vuonna 1953, että ''selvänä lienee pidettävä, että milloin tekijä on luovuttanut oikeuden määrätä teoksestaan, olkoonpa luovutus täydellinen tai osittainen, niin luovutus, ellei muuta ole nimenomaan sovittu, tarkoittaa tuota oikeutta sellaisena kuin se oli luovutuksen tapahtuessa ja että oikeuden suhteen myöhemmin, esim. lain muutoksen kautta, tapahtunut laajennus ei ole tuleva saajan, vaan tekijän hyväksi. Mutta tietenkin voidaan luovutussopimukselle antaa myös sellainen sisällys, että se käsittää kaikki vastaiset oikeudet teokseen, syntyköötpä ne lain muutoksen kautta tai sen johdosta, että lain soveltaminen ulotetaan toiseen maahan, niin myös oikeuden käyttää teosta aikaisemmin tuntemattomin menetelmin. Koska mainitunlainen sopimus olisi melkoisesti sattumanvarainen ja voisi johtaa tekijän kannalta varsin kohtuuttomaan tulokseen, on lainsäädäntö eräissä maissa selittänyt sellaiset sopimukset pätemättömiksi...'' (Ks. komiteanmietintö 1953:5, s. 34 ja 63―65).

Komitea selvitti tämän jälkeen, että pätemättömyyttä koskevan säännöksen jättäminen pois silloisesta ehdotuksesta ei johtunut erilaisesta käsityskannasta, vaan siitä, että arvaamattoman merkityksellisistä olosuhteiden muutoksista aiheutuva kohtuuttomuus on oikaistavissa ehdotuksessa olleen sopimusten kohtuullistamista koskevan säännöksen mukaan. Tämä lakiin sittemmin otettu erityinen kohtuullistamissäännös on myöhemmin kumottu, ja myös tekijänoikeuslainsäädännön mukaisia oikeuksia koskevien sopimusten kohtuullisuusarviointi pohjautuu oikeustoimilain yleisiin säännöksiin.

Myös nykyisessä tilanteessa sopimusten merkityksen arviointi noudattaa edellä selostettuja linjoja. Tekijänoikeuslainsäädännön oikeuksia koskevat säännökset on säädetty kunkin oikeuden alkuperäisen haltijan hyväksi. Oikeuden syntyminen uudelleen tai oikeuksien suoja-ajan piteneminen tulee siis lähtökohtaisesti laissa säädettyjen oikeuksien haltijoiden hyväksi.

Oikeudenhaltija voi sopimuksella luovuttaa oikeutensa kokonaan tai osittain. Tällöin on oletettava, että sopimukset on tehty suoja-ajaksi, voimassa olevan lain mukaisten oikeuksien pohjalta. Jos osapuolet ovat ottaneet sopimukseen ehdon sen varalta, että suoja-aika pitenee tai suojan lakattua syntyy uudelleen, on sopimusta tulkiten pääteltävä, onko sopimus pätevä.

Osapuolten tarkoitus sopimusta tehtäessä on ratkaiseva. Sopimusten yksityiskohtaisen tarkoituksen osoittamista luonnollisesti vaikeuttaa se, että vapaaksi tulleita teoksia koskeneet sopimukset ovat, jollei kyse ole perikuntien myöhemmin tekemistä sopimuksista, yli 50 vuotta vanhoja. Sellaisissa tapauksissa, joissa suoja-aika on loppupuolella, on vastaavasti tarkasteltava sopimuksen ehtoja ja osapuolten tarkoitusta sen ratkaisemiseksi, pidentääkö suoja-ajan piteneminen sopimusta luovutuksensaajan hyväksi vai tuleeko suoja-ajan pidennys tekijän hyväksi.

Niissä tapauksissa, joissa oikeuksien laajennus tulee oikeuksien haltijoiden hyväksi, aiheutuu käytännössä monenlaisia käyttäjien kannalta valitettavia vaikeuksia. Näin on erityisesti niissä tapauksissa, joissa ei ole osoitettavissa osapuolten tahdon olleen, että oikeuksien mahdolliset laajennukset tulevat luovutuksensaa- jan hyväksi. Suojan kohteiden käyttö voi tulla jopa mahdottomaksi, jos oikeudenhaltijan perillisten selvittäminen on monimutkaista tai jos tavoitettujen perillisten kanssa ei saada aikaan uusia sopimuksia. Suoja-aikadirektiivin tarkoitus on kuitenkin selvä. EU:n jäsenvaltiot ovat velvolliset antamaan direktiivin mukaisen suojan.

Tekijänoikeuden luovutusten sopimuskäytäntö vaihtelee ja on vaihdellut eri aloilla. Joillakin aloilla sopimukset ovat olleet perinteisesti huomattavan kattavia. Tällöin voidaan joissakin tapauksissa jopa olettaa, että sopimusten ehdot ja maksetut korvaukset eivät olisi olleet toisenlaiset, vaikka suoja-aika olisi ollut 70 vuotta. Tällaisilla aloilla on järkevää omaksua käytännössä sellainen olettamus, että nyt esillä oleva oikeuksien laajennus tulee aikanaan luovutettujen oikeuksien osalta sopimuksen saajaosapuolen hyväksi.

Ratkaistavia kysymyksiä syntyy myös tilanteissa, joissa joidenkin oikeuksien hallinnointi on järjestetty yhteisvalvontajärjestön kautta. Tällaiset järjestöt valvovat suuren tekijäjoukon oikeuksia, jotka liittyvät suureen teosmäärään. Niiden toimintapiirissä voi olla runsaastikin tapauksia, joissa teos tulee uudelleen suojatuksi tai syntyy kysymys siitä, jatkuuko jokin sopimus suoja-ajan pidentyessä. Oikeuksien yhteisvalvonnan kannalta voi joissakin tapauksissa olla järkevää, että oikeudenhaltijat päättävät järjestön piirissä tietystä sopimusten tulkinnan linjasta. Tällaisten linjaratkaisujen on syytä perustua huolelliseen selvitykseen alalla vallinneesta sopimuskäytännöstä. Näissä tapauksissa on järjestön piirissä esimerkiksi korvaustilityksiä varten tarpeen selvittää teos teokselta vain sellaiset tilanteet, joissa oikeudenhaltija tai sopimuksen käyttäjäosapuoli perustellusti kiistää linjaratkaisun pätevyyden tietyn sopimuksen osalta.

Kun sopimusten tulkinnasta johtuvia riitoja ratkaistaan tuomioistuimissa, tuomioistuin soveltaa normaaleja todistustaakkaa koskevia sääntöjä. Niinpä tekijä tai taho, joka esittää alalla vakiintuneesta käytännöstä poikkeavan tulkinnan, lienee velvollinen todistamaan väitteensä.

Suomi on kansainvälisessä toiminnassaan viime vuosina vastustanut sekä periaatteellisista ja poliittisista että myös muun muassa edellä mainituista käytännöllisistä syistä suoja-ajan pidentämistä. Erityisen kriittisesti Suomi on suhtautunut siihen, että suuri määrä teoksia ja muita kohteita tulisi uudelleen suojatuiksi.

Edellä 1 momentissa mainitulle laitteelle tallennettua esitystä ei taiteilijan suostumuksetta saa kopioida eikä levittää yleisön keskuuteen ennen kuin 50 vuotta on kulunut esitysvuodesta. Jos esityksen tallenne julkaistaan tai julkistetaan mainitun ajan kuluessa, on suoja voimassa, kunnes 50 vuotta on kulunut siitä vuodesta, jona tallennettu esitys ensimmäisen kerran julkaistiin tai julkistettiin.

Äänilevyä tai muuta laitetta, jolle on tallennettu ääntä, ei tuottajan suostumuksetta saa kopioida tai levittää yleisön keskuuteen ennen kuin 50 vuotta on kulunut tallentamisvuodesta. Jos tallenne julkaistaan tai julkistetaan mainitun ajan kuluessa, on suoja voimassa, kunnes 50 vuotta on kulunut siitä vuodesta, jona tallenne ensimmäisen kerran julkaistiin tai julkistettiin.

Filmiä tai muuta laitetta, jolle on tallennettu liikkuvaa kuvaa, ei tuottajan suostumuksetta saa kopioida tai levittää yleisön keskuuteen ennen kuin 50 vuotta on kulunut tallentamisvuodesta. Jos tallenne julkaistaan tai julkistetaan mainitun ajan kuluessa, on suoja voimassa, kunnes 50 vuotta on kulunut siitä vuodesta, jona tallenne ensimmäisen kerran julkaistiin tai julkistettiin.

Mitä 44 a §:ssä säädetään, sovelletaan Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion kansalaiseen ja henkilöön, jolla on vakinainen asuinpaikka tällaisessa valtiossa, sekä oikeushenkilöön, jolla on kotipaikka Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa.

Mitä 66―68 §:ssä säädetään, sovelletaan vastaavasti oikeuteen, jota suojataan 5 luvussa olevan säännöksen mukaan.