29.4.1994 | Government proposals

Hallituksen esitys Eduskunnalle biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen hyväksymisestä

Administrative sector: Ulkoministeriö
Date of Issue: 29.4.1994
Text of the proposal: Suomi
State of processing: Käsitelty
Handling information: Eduskunta.fi 55/1994

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan, että Eduskunta hyväksyisi Rio de Janeirossa 5 päivänä kesäkuuta 1992 tehdyn biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen.

Yleissopimuksen tavoitteena on biologisen monimuotoisuuden eli maapallon eläin- ja kasvilajien sekä niiden sisältämien perintötekijöiden suojelu sekä perintöaineksen käytöstä saatavien hyötyjen oikeudenmukainen ja tasapuolinen jako. Yleissopimuksen sopimuspuolten tulee kehittää biologisen monimuotoisuuden suojelua koskevia suunnitelmia ja ohjelmia sekä pyrkiä ottamaan biologinen monimuotoisuus huomioon yhteiskunnan eri aloilla.

Yleissopimus on tullut kansainvälisesti voimaan 29 päivänä joulukuuta 1993. Suomen osalta yleissopimus tulee voimaan yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun Suomen hyväksymiskirja on talletettu sopimuksen edellyttämällä tavalla.

Sopimuksen hyväksyminen ei edellytä Suomessa lainsäädäntötoimia, mutta sille haetaan eduskunnan hyväksymistä sopimuksen merkityksen ja laajakantoisuuden vuoksi.

YLEISPERUSTELUT

1.Nykytila

1.1.Biologinen monimuotoisuus ja sen uhkatekijät

Biologinen monimuotoisuus tarkoittaa maapallon elomuotojen rikkautta eli erilaisia kasveja, eläimiä ja mikro-organismeja, niiden sisältämiä perintötekijöitä eli geenejä ja ekosysteemejä, joihin kasvit ja eläimet kuuluvat. Lajien määrä on yksi biologisen monimuotoisuuden mitta. Jokainen laji sisältää lisäksi oman monimuotoisuutensa. Lajit muodostavat yhteisöjä ja nämä puolestaan elottoman luonnon kanssa erilaisia ekosysteemejä. Laajana käsitteenä biologinen monimuotoisuus tarkoittaa eliölajien perintötekijäin, eliölajien tai ekosysteemien monimuotoisuutta.

Eliöiden perinnöllinen eli geneettinen monimuotoisuus tarkoittaa eliölajin populaatioiden sisäistä ja niiden välillä periytyvää erilaisuutta. Lajien synty ja sukupuuttoon kuoleminen ovat koko maapallon biologista monimuotoisuutta heijastavia tekijöitä. Ekosysteemien sekä eläin- ja kasvilajien elinympäristöjen monimuotoisuuden arviointi on maailmanlaajuisesti vaikeaa, koska yhtenäinen luokittelujärjestelmä puuttuu. Monimuotoisuuden tarkastelu on kuitenkin mahdollista alueellisella tai paikallisella tasolla ja tällöin tavallisimmin kasvillisuustyyppien avulla. Ekosysteemit ja elinympäristöt sisältävät myös elottoman osan eli niihin vaikuttavat sekä maaperä että ilmasto.

Maapallon biologinen monimuotoisuuden määrä esitetään tavallisesti eri eliöryhmiin kuuluvien lajien yhteismääränä. Tällä hetkellä tieteellisesti kuvattuja eliölajeja on noin 1,7 miljoonaa. Arviot lajiston todellisesta määrästä vaihtelevat viidestä miljoonasta lähes 100 miljoonaan.

Uusien lajien syntyminen ja toisten häviäminen on maapallolla luonnollinen ilmiö. Fossiiliaineistot osoittavat, että sukupuuttoon kuoleminen ja lajien muodostuminen ovat pitkällä aikajaksolla olleet yhtä yleisiä tai lajiutuminen on ollut hieman yleisempää.

Parhaiten tunnetuissa selkärankaisten ryhmissä, nisäkkäissä ja linnuissa, on sukupuuttoon kuolemisen määrän arvioitu nykyään olevan 100 ― 1 000 kertaa luonnollista suurempi. Sukupuuttoon kuolemista voidaan ennustaa niin sanotun ekologisen saariteorian avulla. Sen mukaisesti noin puolet lajeista häviää, jos elinympäristön ala vähenee 90 prosenttia. Mikäli trooppisten metsien häviämisnopeus säilyy nykyisenä, tulee noin 5 ― 10 prosenttia maailman lajistosta häviämään seuraavan 30 vuoden aikana.

Yleensä biologinen monimuotoisuus luonnontilaisissa elinympäristöissä on korkea maapallon lämpimillä alueilla ja vähenee napoja kohti. Samoin monimuotoisuus vähenee korkeuden myötä. Maalla monimuotoisuus on suurin runsassateisilla alueilla. Monimuotoisuuden kannalta rikkaimmat alueet ovat tropiikin kosteat metsät. Nykyisten arvioiden mukaan näillä alueilla, jotka peittävät maapallon pinnasta noin 7 prosenttia, esiintyy yli 90 prosenttia kaikista maapallon eliölajeista.

Biologisen monimuotoisuuden uhkatekijät

Nykyinen laajamittainen eliöiden sukupuuttoon kuoleminen on pääasiassa seurausta ihmisen toiminnasta. Tärkein uhkatekijä on elinympäristöjen muuttaminen. Elinympäristöjä muutetaan tavallisimmin monimuotoisista, luonnontilaisista ekosysteemeistä nykyaikaisiksi tehokkaaseen tuotantoon tähtääviksi maa- ja metsätalousekosysteemeiksi.

Myös luonnontilaisen elinympäristön väheneminen ja pirstoutuminen aiheuttavat väistämättä eliölajien populaatioiden pienenemistä, jolloin niiden geneettinen monimuotoisuus vähenee. Ne altistuvat taudeille, ylihyödyntämiselle ja satunnaisille populaatiomuutoksille. Ylihyödyntämisen seurauksena luonnon tuottamia yksilöitä hyödynnetään enemmän kuin eliölajin populaation luontainen lisääntymiskyky mahdollistaa.

Kemiallisesta saastumisesta johtuvat esimerkiksi Keski-Euroopan kuolevat metsät ja monien ravintoketjujen yläpäässä olevien eläinten, kuten petolintujen ja hylkeiden ongelmat tuottaa poikasia. Ilmaston muuttumisen vaikutukset taas heijastuvat maapallon kasvillisuusvyöhykkeiden muutoksiin. Tämä ongelma johtuu ensisijassa ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuksien kasvusta.

Uhkatekijä on myös vieraat lajit, jotka esimerkiksi monilla valtameren saarilla ovat käytännössä syrjäyttäneet koko alkuperäisen kasvilajiston ja hävittäneet monet lentokyvyttömät lintulajit.

Maapallon väestön jatkuva kasvu on välillisine ja välittömine vaikutuksineen tärkein biologisen monimuotoisuuden suojelua vaikeuttava tekijä. Tällä hetkellä ihmispopulaation koko on jo yli viisi miljardia. Maapallon väestömäärän ennustetaan tasaantuvan kahdeksan ― kymmenen miljardin suuruusluokkaan ensi vuosisadan loppupuolella. Voimakas väestön kasvu aiheuttaa uhan maapallon luonnonvaraperustalle ja biologisen monimuotoisuuden säilymiselle.

Luonnossa monimuotoisuuden vähenemisen perussyy on usein se, että luonnon hyödyntämisen ja suojelun kustannukset ja hyödyt jakautuvat epätasaisesti. Biologisen monimuotoisuuden maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisussa, jossa yleissopimuksella on tärkeä osa, pyritään siihen, että luonnon monimuotoisuuden hyväksikäyttäjät maksavat mahdollisimman täydet kustannukset ja että suojelijat saavat suuremman osan hyödyistä.

Biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen

Teknologinen kehitys on lisännyt ihmisen mahdollisuuksia hallita ja muuttaa luontoa. Ihmisen riippuvuus biologisesta monimuotoisuudesta ravinnon, terveyden ja hyvinvoinnin suhteen ei ole kuitenkaan vähentynyt. Korkean elintason maissa tavoitteeksi asetetaan usein nykyisen biologisen monimuotoisuuden siirtäminen ihmiskunnan yhteisenä luonnon perintönä mahdollisimman täydellisenä tuleville sukupolville. Monien kehitysmaiden ihmisten kannalta päivästä päivään selviytyminen biologista monimuotoisuutta hyödyntämällä on välitön syy sen säilyttämiseen.

Biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen tavoitteita voidaan ryhmitellä seuraavasti:

― maapallon elonkehän eli biosfäärin ekologisten perustoimintojen turvaaminen,

― nykyinen ja tuleva biologisen monimuotoisuuden osien hyödyntäminen elollisena luonnonvarana, sekä

― biologisen monimuotoisuuden suojelu sen itseisarvon vuoksi, erityisesti kaikkien nykyisten lajien säilyttäminen.

Biosfääri eli elonkehä on maapallon pinnan osa, jossa elämä on mahdollista. Pinnanmuodot, lämpötila, kosteussuhteet ja muut fyysisen ympäristön tekijät luovat pohjan biosfäärin ekologisille järjestelmille, joissa luonnon elävät ja elottomat osat ovat toistensa kanssa vuorovaikutuksessa. Kun ekologiset järjestelmät toimivat häiriöittä, ne tuottavat monenlaisia elintärkeitä hyötyjä, niin sanottuja ekosysteemipalveluja, joita ei kuluteta ja joiden arvoa on vaikea mitata rahassa. Tällaisia hyötyjä ovat:

― aurinkoenergian yhteyttäminen ja tämän energian siirtäminen kasvien kautta ravintoketjuihin,

― ekosysteemitoiminnat kuten eliölajien lisääntymiskykyisten kantojen ylläpito, joka yleensä edellyttää eliöyksilöiden perintöaineksen vaihtoa sekä evoluutiota aikaansaavien tekijöiden säilyttämistä,

― veden kierron ylläpito, johon liittyy pohjaveden syntyminen, valuma-alueiden suojelu ja veden virtaaman säätely,

― ilmaston säätely sekä suur- että pienilmaston tasoilla,

― maaperän uudistuminen ja suojaaminen eroosiolta,

― elintärkeiden ravinteiden, hiilen, typen ja hapen varastointi ja kierrättäminen sekä happi-hiilidioksidi tasapainon ylläpito,

― saasteiden kuten eloperäisten jätteiden, torjunta-aineiden, ilman ja veden saasteiden, vastaanotto ja hajoittaminen,

sekä

― virkistykseen, kauneustajuun, kulttuuriin, tieteisiin, kasvatukseen, hengelliseen ja historiallisiin arvoihin liittyvien luonnon arvojen tuottaminen.

Biologisen monimuotoisuuden määrän merkitys biosfäärin ekologisten perustoimintojen jatkuvuudelle on osittain tieteellisesti selvittämättä. Monimuotoisuus saattaa kuitenkin olla olennaisen tärkeää luonnon perustoimintojen, kuten yhteyttämisen ja hajotuksen kannalta. Biologisen monimuotoisuuden säilyttämisessä tulisi noudattaa niin sanottua varovaisuusperiaatetta eli monimuotoisuutta ei tulisi päästää häviämään vain siksi, että sen tarpeellisuutta tai häviämisen seurauksia ei tällä hetkellä pystytä tieteellisesti arvioimaan.

Biologisen monimuotoisuuden luonnonvaramerkityksen tärkeä osa on ravintokäyttö. Kaikki biologisen monimuotoisuuden tasot, perintötekijäin, lajien ja ekosysteemien monimuotoisuus, liittyvät maatalouteen ja muuhun ravinnonhankintaan.

Suhteellisen suurta määrää kasvilajeja, noin kahta tuhatta, käytetään ravinnon lähteenä. Kaiken kaikkiaan noin 75 000 lajin oletetaan olevan ravinnoksi kelpaavia. Kuitenkin vain pieni osa näistä on maailmanlaajuisesti merkittäviä ravitsemuksen kannalta ja näistäkin vain muutama on tehokkaassa kaupallisessa viljelyksessä. Arvioiden mukaan vain seitsemän kasvilajia, vehnä, riisi, maissi, peruna, ohra, bataatti ja kassava, tuottavat 75 prosenttia ihmisravinnosta. Toisaalta on arvioitu, että seuraavan 40 vuoden aikana ihmiskunnan täytyy maapallon väestön lisääntymisen vuoksi tuottaa kolme kertaa enemmän ruokaa kuin nyt. Maapallon ilmastonmuutoksen seurauksena voi lisäksi tapahtua merkittävää kasvillisuusvyöhykkeiden ja maataloustuotannon alueellista siirtymistä. Kasvigeneettisten luonnonvarojen suojelu on tärkeää, jotta viljelykasvien tuottavuus voidaan säilyttää muuttuvissa ilmasto-olosuhteissa.

Vain hyvin pientä osaa maapallon eläinlajeista käytetään ihmisravinnoksi. Varsinaisia kotieläimiä on parisenkymmentä lajia ja näistä muutama on maapallon laajuisesti merkittäviä. Myös kotieläinten luonnonvaraisten sukulaisten säilyttäminen jalostuksen tarpeisiin on tärkeää.

Lääkekasvit, jotka ovat peräisin luonnosta, ovat tärkeitä terveydenhoidolle. Köyhimmissä kehitysmaissa arviolta 80 prosenttia ihmisistä turvaa ensisijaisesti terveydenhoitonsa perinteisiin lääkkeisiin. Tilanne ei ole muutu, vaikka länsimaisten lääkkeiden saatavuus paranee. Noin 120 kemiallista ainetta, jotka ovat peräisin noin 90 kasvilajista, on sellaisenaan lääketieteellisessä käytössä kaikkialla maailmassa. Monia näistä aineista ei voida valmistaa keinotekoisesti. Farmaseuttisen teollisuuden teknologisesta edistymisestä huolimatta varsinkin trooppista kasvi-, hyönteis- ja mikrobilajistoa tutkitaan uusien lääkeaineiden löytämiseksi.

Ravintoon ja terveydenhuoltoon liittyvän biologisen monimuotoisuuden lisäksi on suuri joukko muita biologisia luonnonvaroja, joista saatava hyöty kansantalouksille voi olla varsin merkittävä. Osa näistä otetaan ilman markkinoita suoraan kulutukseen, kuten polttopuu ja kotieläinten rehut. Toisia, kuten puutavaraa, rottinkeja, luonnonkuituja, kumia, liimoja ja pihkoja, värejä ja turkiksia, hyödynnetään myös kaupallisesti.

Puu on maailmanlaajuisesti käytetty perushyödyke, josta edelleenkin suurin osa tulee luonnosta. Puutavaran kansainvälisen kaupan arvo on useita kymmeniä miljardeja markkoja vuodessa ja sen osuus ulkomaankaupan arvosta on sangen huomattava monille teollisuus- ja kehitysmaille. Monet biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen ongelmat liittyvät puun tuotantoon ja yleisemmin metsien käyttöön. Tropiikissa monimuotoisuuden uhkana on metsäalan pieneneminen, metsänhoidon puuttuminen ja usein muista syistä kuin puuntuotannosta johtuva metsäekosysteemien tuhoutuminen. Lauhkealla vyöhykkeellä nämä ongelmat tulevat erityisen näkyvästi esille niin sanottujen vanhojen metsien suojelussa.

Biologinen monimuotoisuus on osa elollisen luonnon vaihtelevaa kokonaisuutta ja jo sellaisenaan suojelun arvoinen. Ympäristön rikkaus on osa ihmiselämän laatua. Luonnon monimuotoisuuden säilyttämisellä on myös esteettisiä perusteita, jotka ovat tärkeitä luontoon liittyvien harrastusten, virkistyksen ja turismin kannalta. Esteettisiä perusteita voidaan käyttää myös taloudelliseksi hyödyksi esimerkiksi matkailussa.

Teollisuusmaat ovat eri yhteyksissä selkeästi ilmaisseet tavoitteekseen nykyisen biologisen monimuotoisuuden mahdollisimman täydellisen siirtämisen ihmiskunnan yhteisenä luonnon perintönä tuleville sukupolville. Kaikki YK:n jäsenmaat ovat hyväksymällä vuonna 1992 Maailman Luonnon Peruskirjan tunnustaneet, että kaikki eliölajit ovat ainutlaatuisia ja kunnioitusta ansaitsevia riippumatta niiden hyödyllisyydestä ihmiselle.

Suojelutavat

Biologisen monimuotoisuuden säilyttämistä voidaan edistää lisäämällä suojelualueita, parantamalla suojelualueiden ja kasvi- ja eläinlajien hoitoa ja käyttöä. Kansainvälisillä sopimuksilla voidaan vahvistaa näitä toimia. Biologisen monimuotoisuuden säilyttämiselle on usein ratkaisevan tärkeää, miten sen tavoitteet otetaan huomioon perinteisen luonnonsuojelun ulkopuolella, kuten maa- ja metsätaloudessa, kaivostoiminnassa, maanomistuksen ja asutuksen järjestämisessä, sekä yleensäkin yhteiskunnan taloudellis-sosiaalisissa toiminnoissa.

Biologisen monimuotoisuuden säilyttämisessä on pohjimmiltaan kysymys lajien tai sen erillisten populaatioiden pitämisestä lisääntymiskykyisinä. Tämä voidaan taata joko lajien tai populaation elinympäristössä ( in situ ) tai sen ulkopuolella ( ex situ ). Monille erityisesti uhanalaisille kasvi- ja eläinlajeille on olemassa suojelusuunnitelmia, jotka yhdistävät nämä erilaiset lähestymistavat toisiinsa.

Valtaosa maapallon biologisesta monimuotoisuudesta on mahdollista säilyttää vain luonnonvaraisessa tilassa sen olemassa olevalla levinneisyysalueella. Tämä on suositeltava vaihtoehto myös siksi, että se mahdollistaa sekä luonnonvaraisten populaatioiden jatkuvan sopeutumisen luonnonvalinnan kautta että lajien nykyisen hyötykäytön jatkamisen.

Monien eliöiden lisääntymiskykyisiä populaatioita voidaan ylläpitää viljelyssä tai vankeudessa. Kasveja voi myös säilyttää siemenpankeissa, solukkoviljelminä ja muilla tavoin osina säilytettyinä. Samanlaista tekniikkaa kehitellään eläimille. Ex situ -suojelu on tällä hetkellä kuitenkin mahdollista vain pienelle osalle eliöistä. Se on myös erittäin kallista ainakin eläinten kohdalla. Sekä kasvien että eläinten kohdalla ex situ -menetelmiin liittyy monia lajien elinvoimaa ja populaatioiden sopeutumiskykyä vähentäviä ongelmia.

1.2.Biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen Suomessa

Suomessa ei ole laadittu kokonaisselvitystä maan tämän hetken biologisesta monimuotoisuudesta sen kaikilla tasoilla. Tällainen perusselvitys, niin sanottu Suomen maatutkimus, on parhaillaan ympäristöministeriön toimeksiannosta valmisteilla. Selvityksen tarkoituksena on tuottaa tietoa, joka palvelee biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen velvoitteiden toimeenpanoa Suomessa.

Monimuotoisuuden uhkatekijät Suomessa

Biologinen monimuotoisuus vähenee Suomessa monista syistä. Jotkut syyt vaikuttavat vain johonkin monimuotoisuuden osaan, esimerkiksi tiettyyn lajiin, toiset taas koko ekosysteemiin. Syyt ovat usein toisiinsa kytkettyjä ja niiden merkitys monimuotoisuudelle on erilainen.

Elinympäristöjen muuttuminen

Elinympäristöjen jatkuva ja yhä nopeutuva muuttuminen on tärkein Suomen luonnonvaraiseen biologiseen monimuotoisuuteen kohdistuva uhkatekijä. Ympäristönmuutokset ovat pääosin haitallisia sekä kasvi- ja eläinlajiston että ekosysteemien monimuotoisuuden säilymiselle. Eräissä tapauksissa muutokset voivat olla myös myönteisiä, mikäli tehokas ympäristöpolitiikka esimerkiksi maankäytön suunnittelun avulla johtaa elinympäristön tilan paranemiseen.

Kulttuuriympäristöt

Monet kulttuurivaikutteisten ympäristöjen eläin- ja kasvilajit ovat muuttuneet uhanalaisiksi, kun näiden alueiden perinteinen käyttötapa on kokonaan lakannut tai voimakkaasti muuttunut. Erityisen huolestuttava tilanne on maatalouden aikaisempien vaiheiden muovaamien luonnonympäristöjen kohdalla. Näitä niin sanottuja perinnebiotooppeja ei nykyinen maatilatalous voi ylläpitää.

Perinteisessä maanviljelyksessä laidun- ja heinämaana käytettiin ranta- ja suoniittyjä, hakamaita, lehtoniittyjä sekä kuivia ketoja ja ahoja; luonnonheinää korjattiin ja karja sai osaksi hakea ravintonsa metsästä. Nyt perinnebiotooppien laidunnus ja niitto on vähentynyt tai monin paikoin jo lakannut. Perinnebiotooppien kasvi- ja eläinlajisto muuttuu kasvillisuuden umpeenkasvun myötä, kun pensaikko ja metsä vähitellen valtaa entiset niityt. Ketojen ja ahojen lajistoa on säilynyt jonkin verran teiden varsilla ja peltojen pientareilla, mutta näilläkin paikoilla lajisto on useimmiten joutunut väistymään salaojitusten, teiden päällystyksen ja torjunta-aineiden sekä keinolannoitteiden käytön vuoksi. Perinnekasvillisuuden vähentyessä myös monet kukissa käyvät hyönteiset, kuten päiväperhoset ovat huomattavasti niukentuneet.

Lounais-Suomessa aikaisemmin yleisen lehtoniittytalouden loputtua alkoivat lehtoniityt kasvaa umpeen, ja varsinkin kuusi on lisääntynyt niissä runsaasti. Lehtoniittyjen metsittyminen on monien uhanalaisten putkilokasvien ja useiden päiväperhosten tärkein uhkatekijä. Viime vuosina lehtoniittyjä on, lähinnä valtion omistuksessa olevilla luonnonsuojelualueilla, alettu kunnostaa ja hoitaa vanhaan tapaan.

Nykyisin viljelymaat on yleisesti salaojitettu, työt suoritetaan koneellisesti, karjanlannan sijasta käytetään kemiallisia lannoitteita, kylvösiemen on rikkasiemenetöntä ja rikkaruohot torjutaan rikkakasvihävitteillä. Peltojen nurmi- ja kesantovaiheet ovat suuressa määrin jääneet pois maan eteläosassa.

Maanviljelytapojen muutoksen seurauksena ovat monet peltomaiden linnut vähentyneet selvästi. Samoin on käynyt pelto-ojien kasveille sekä lukuisille peltojen rikkakasveille. Tuotannon tehostumisesta on seurannut myös maisemakuvan yksipuolistuminen.

Maataloudessa kiinnostus luonnonmukaiseen viljelyyn on viime aikoina lisääntynyt. Luonnonmukaisessa viljelyssä ei käytetä keinolannoitteita eikä kemiallisia torjunta-aineita, mikä parantaa monien eläin- ja kasvilajien elinmahdollisuuksia. Samojen periaatteiden mukaan harjoitettavassa karjataloudessa käytetään laitumina sekä metsiä että luonnonniittyjä. Luonnonmukaisesti viljellyt pinta-alat ovat kuitenkin toistaiseksi niin pieniä, että niillä ei ole biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta mainittavaa merkitystä. Toisaalta on yleinen kiinnostus maaseudun monipuolisuuden säilyttämiseen ja kehittämiseen viime aikoina lisääntynyt. Tavoitteet tälle on asetettu maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön vahvistamassa maaseudun ympäristöohjelmassa ja ympäristöministeriön maisema-aluetyöryhmän mietinnössä. Käytännön tasolla näitä tavoitteita edistetään muun muassa valmisteltavana oleva maaseudun ympäristötuen toimenpitein.

Metsät

Suomen pinta-alasta on noin 70 prosenttia metsää. Metsät ovat Suomen luonnonvaraisen biologisen monimuotoisuuden kannalta merkittävin elinympäristötyyppi.

Kaskeamisen, tervanpolton, karjan metsälaidunnuksen ja muiden metsän perinteisten käyttömuotojen vaikutuksesta Suomen metsät olivat viime vuosisadalle saakka kovin erilaisia kuin nykyään. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen metsänhoito- ja metsänuudistamis- ja käsittelymenetelmät muuttuivat nopeasti. Vallitseviksi tulivat avohakkuut, keinollinen uudistaminen, maaperän koneellinen muokkaus, ojitukset, lannoitukset ja kemiallinen vesakontorjunta. Voimaperäinen, keinolliseen uudistamiseen perustuva metsätalous on köyhdyttänyt ja yksipuolistanut metsäluontoamme. Nykyisistä talousmetsistä puuttuvat normaaliin sukkessioon kuuluvat alun lehtipuuvaihe ja lopun kliimaks-vaihe. Kiertoajan lyhennyttyä metsien keski-ikä on alentunut. Puulajisto on yksipuolistunut havupuiden, erityisesti kuusen eduksi lehtipuiden kustannuksella.

Ikärakenteeltaan ja puulajisuhteiltaan yksipuolinen talousmetsärakenne syntyy tasaikäisestä taimikosta, josta vanhempien puusukupolvien puut puuttuvat. Tasaikäisen ja yksipuoleisen metsän kehittymistä tehostavat edelleen taimikon alkukehitystä turvaavat menetelmä, ruohon- ja heinäntorjunta sekä taimikon perkaus. Talousmetsästä korjataan käyttökelpoinen puuaines lähes kokonaan pois. Metsää kasvatettaessa harvennushakkuut korvaavat luonnonmetsien itseharvenemisen eikä luonnonpoistumaa käytännöllisesti katsoen ole lainkaan. Metsiin jäävät oksat, ns. hukkapuu ja kannot eivät riitä korvaamaan luonnontilaisessa metsässä syntyvää ja vähitellen kuolevaa puuainesta.

Nykyään metsien taloudellisessa hyödyntämisessä pyritään sekä tuotoskyvyn pitkäjänteiseen säilyttämiseen, metsien terveyden ylläpitämiseen, tuotoksen kohottamiseen että biologisen monimuotoisuuden säilyttämiseen. Lähtökohtana on metsien kestävä käyttö ja suojelu. Käytännössä nämä metsien hoidon tavoitteet ja periaatteet eivät kuitenkaan ole toistaiseksi voineet turvata metsien monimuotoisuutta ja luonnonsuojeluarvojen säilyttämistä. Metsätalouden menetelmät ovat suurin yksittäinen uhkatekijä luonnon monimuotoisuudelle Suomessa.

Eläin- ja kasvilajiston biologisen monimuotoisuuden kannalta kielteisimpiä muutoksia on ollut vanhojen metsien väheneminen. Metsien ikärakenteessa tällä vuosisadalla tapahtunut kehitys on ollut Etelä ja Pohjois-Suomessa erilainen. Etelä-Suomen olosuhteissa vanhojen eli yli 80 vuotiaiden metsien osuus on 1920-lukuun verrattuna kasvanut hitaasti. Pohjois-Suomessa vanhojen eli yli 120 vuotiaiden metsien osuus on samanaikaisesti vähentynyt lähes puoleen. Monet uhanalaisista kasvi- ja eläinlajeista ovat riippuvaisia vanhoista metsistä, jotka ovat vielä huomattavasti näitä vanhempia ja joissa on muun muassa runsaasti kuollutta puuainesta. Tällaisten vanhojen luonnonmetsien määrää ei tällä hetkellä tiedetä tarkasti. Alustavien arvioiden mukaan niitä on luonnonsuojelualueet mukaan luettuina Oulun läänin eteläpuolisessa Suomessa vajaat 20 000 hehtaaria, mikä on noin 0,2 prosenttia tämän alueen koko metsäalasta.

Hakkuut ja kuusettuminen uhkaavat myös lehtoja, jotka ovat vanhojen metsien tavoin erittäin tärkeitä kasvi- ja eläinlajien monimuotoisuuden kannalta. Lehtoja on ollut maassamme alkujaankin vähän ja suuri osa niistä on jo varhain raivattu viljelyksiksi. Nykyisistä metsistä lehtoja on maan eteläosissa vain prosentin verran, pohjoisessa selvästi vähemmän.

Vanhojen metsien ja lehtojen kokonaispinta-alan vähenemisen lisäksi monien eliölajien uhkana on tällaisten alueiden pirstoutuminen. Jäljellä olevat lehdot ja vanhat metsät ovat enimmäkseen pieninä pirstaleina. Etäisyyttä jonkin vain näissä viihtyvän lajin populaatiosta toiseen voi olla jopa satoja kilometrejä. Tällöin lajin katoaminen tietystä lehto- tai metsälaikusta voi jäädä huonon leviämiskyvyn vuoksi pysyväksi.

Metsien käsittelyssä on viime aikoina pyritty pehmeämpään, biologista monimuotoisuutta säilyttäviin tai lisääviin menetelmiin. Sekä Metsäkeskus Tapio että metsähallitus ovat antaneet uudet metsienkäsittelyohjeet, joissa korostetaan monipuolisempaa metsänhoitoa ja luonnonsuojelunäkökohtien, myös uhanalaisten lajien, huomioon ottamista. Myös metsäteollisuus on entistä selvemmin ottamassa omassa toiminnassaan biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen huomioon.

Maa- ja metsätalousministeriön asettama työryhmä on tehnyt esityksen metsätalouden ympäristöohjelmaksi. Se keskittyy metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen elimellisenä osana metsätaloussuunnittelua sekä metsien hoitoa ja käyttöä.

Suot

Maassamme on ollut alunperin soita yli 100 000 km2 eli hieman vajaa kolmannes pinta-alasta. Soita on otettu viljelykseen tai raivattu luonnonniityiksi jo varsin varhain, mutta vielä 1950 -luvulla suot olivat maan eteläosassakin enimmäkseen luonnontilaisia. Noin 30 vuotta sitten alkoi soiden laaja koneellinen ojitus metsänkasvun edistämiseksi. Ojitusten seurauksena metsämaan ala on 1960-luvun puolivälin jälkeen lisääntynyt yli miljoonalla hehtaarilla. Maan eteläosissa on laajoja alueita, joissa ei ole enää yhtään ojittamatonta laajaa suota. Ojituksen rinnalle soiden biologisen monimuotoisuuden uhkaajaksi on noussut turveteollisuus. Polttoturpeen tuotantoon on varattu soita noin 1 000 km2.

Ojitus on kohdistunut valikoivasti toisaalta metsäisiin soihin, rämeisiin ja korpiin, toisaalta reheviin soihin, etenkin lettoihin. Biologisen monimuotoisuuden kannalta lettojen ja rehevien korpien ojitukset ovat olleet haitallisimpia. Lettoja on Suomessa ollut jo alunperin vähän ja suuri osa niistä on otettu jo aiemmin viljelysmaiksi. Nykyisin letoista on jäljellä enää murto-osa, ja Etelä- ja Keski-Suomesta ne ovat hävinneet lähes täysin.

Laaja soidensuojeluohjelma on varsinkin Pohjois-Suomessa turvannut varsin suuren suoalan säilymisen luonnontilaisena, eikä Pohjois-Suomen karuimpia soita enää ojiteta. Etelä-Suomessa uudisojitus edelleen uhkaa jossakin määrin soita ja niiden biologista monimuotoisuutta. Soidensuojeluohjelman täydentäminen keskittyykin jäljellä olevien rehevien soiden suojeluun.

Vesiluonto

Suomen pinta-alasta on noin 10 prosenttia järviä, lampia ja jokia. Vesistöissämme on tapahtunut 1900-luvulla ja etenkin viime vuosikymmeninä runsaasti biologisen monimuotoisuuden kannalta haitallisia muutoksia. Näistä merkittävimpiä ovat olleet vesien säännöstely- ja järjestelyhankkeet, patoamiset, perkaukset ja ruoppaukset. Suomessa on enää harvoja laajahkoja luonnontilaisia vesistöjä, eniten pohjoisimmassa Lapissa. Vesirakentamisen lisäksi veden laadun muutokset, rehevöityminen, likaantuminen ja happamoituminen ovat vaikuttaneet moniin kasvi- ja eläinlajeihin haitallisesti.

Suomen luonnolle tyypillisten pienvesien, kuten purojen, lähteiden ja lampien, kohtalona on ollut monin paikoin varsinkin Etelä-Suomessa tuhoutua metsätalouden ja rakentamisen vuoksi. Vesi- ja ympäristöhallituksen toimesta tehtävässä selvityksessä tulokset osoittavat usean vesi- ja ympäristöpiirin alueella vain alle 10 prosentin pienvesistä olevan vielä luonnontilaisia.

Pahimmin vesistöjä rehevöittävät, teollisuuden ja yhdyskuntien jätevesien ohella, pääasiassa maa- ja metsätaloudesta sekä kalankasvatuksesta aiheutuva hajakuormitus. Vaikka vesien suojelussa on tapahtunut myönteistä kehitystä, jätevesipäästöt ovat monin paikoin vielä liian suuria. Lisäksi maatalouden, kalankasvatuksen sekä turpeenoton vesistökuormitus on paikoin jopa lisääntynyt. Vesien likaantumisen ja rehevöitymisen vaikutukset biologiseen monimuotoisuuteen tunnetaan edelleenkin puutteellisesti.

Koskiensuojelulain (35/87) tultua voimaan voimalaitosrakentamista ei voida pitää enää merkittävänä uhkatekijänä. Vesirakentamisen yhteydessä on vesi- ja ympäristöhallituksen toimesta kehitetty ympäristövaikutusten arviointimenettelyä, jonka yhteydessä biologisen monimuotoisuudenkin suojelutarpeet voidaan ottaa huomioon.

Pyynti ja keräily

Erätalouden ajoista lähtien metsästys on vaikuttanut suuresti pyydettäviin eläinkantoihin. Ensin joutuivat arvokkaat turkiseläimet runsaan pyynnin kohteiksi. Tuliaseiden käyttöönotto 1800-luvun lopulla tehosti metsästystä tuntuvasti. Sen seurauksena sittemmin lajistoomme palanneet majava ja metsäpeura, hävisivät kokonaan. Tapporaha- järjestelmän käyttöönotto vähensi tuntuvasti suurpetoja ja hylkeitä. Liiallisen pyynnin seurauksena suurpetomme vähenivät nopeasti ja 1900-luvun puolivälissä niiden kannat olivat paljolti Venäjältä saatavan muuttovoiton varassa. Muutamat nykyisin runsaat lajit ovat olleet metsästyksen vuoksi välillä häviämisen partaalla, esimerkiksi hirvi 1910- ja 1920-luvuilla.

Tällä vuosisadalla metsästyksen luonne on muuttunut suuresti ja entisestä elinkeinosta on tullut lähes yksinomaan vapaa-ajan harrastus ja samalla metsästäjien määrä on kasvanut voimakkaasti. Rauhoitustoimien ja metsästysrajoitusten myötä metsästys on niin hyvin säädeltyä, ettei se nykyään samalla tavalla uhkaa eläinlajiemme asemaa kuin ennen.

Tiettävästi kalastuksella on Suomesta hävitetty vain yksi kalalaji, monni, joka katosi vesistämme vuosisadan alkuun mennessä. Sen lisäksi monien kalalajien paikallisia kantoja on kalastettu loppuun eri vesistöissä. Kalastuksella voi olla kuitenkin paikallisesti merkitystä uhkatekijänä, jos kalakannat ovat muista syistä, esimerkiksi kutualueiden tuhoutumisen vuoksi heikkoja. Liiallinen kalastus on nykyään yhtenä merilohen ja meritaimenten viimeisten luonnonkantojen uhkana. Kaloja pyydetään tehokkaasti sekä avomerellä että joissa ja niiden suulla, jolloin emokaloja ei pääse nousemaan jokiin kudulle riittävästi. Kalastuksesta voi aiheutua vaaraa myös muille eläimille. Verkkokalastus on edelleen eräin paikoin hyljekantoja, myös saimaanhylkeen osalta, merkittävästi rajoittava tekijä. Varsinkin poikasia hukkuu helposti verkkoihin. Saimaanhylkeen tärkeimmillä lisääntymisalueilla on sovittu kalastuksen rajoituksista varsin myönteisin tuloksin.

Eläin- ja kasvinäytteiden keräily on edelleen melko suosittu harrastus. Keräily ei yleensä uhkaa eläin- ja kasvipopulaatioita, koska sitä voidaan säädellä rajoituksin ja rauhoituksin. Lisäksi tieteelliset seurat ja harrastusyhdistykset jakavat tietoa oikeista keräilytavoista.

Kemialliset haittavaikutukset

Ympäristömyrkyt, kuten klooratut hiilivedyt (esimerkiksi DDT), polyklooratut bifenyylit eli PCB-aineet sekä eräät elohopeayhdisteet, ovat hitaasti hajoavia kemiallisia yhdisteitä, jotka kerääntyvät eliöihin vaikeuttaen niiden elintoimintoja. Ympäristömyrkkyjen on todettu kertyvän erityisesti ravintoketjujen päissä oleviin petoeläimiin, kuten hylkeisiin ja petolintuihin. Petolinnuista Suomessa, kuten muualla, ovat kärsineet pahiten muuttohaukka ja merikotka, joiden kannoissa tai poikastuotannossa tapahtui huomattava väheneminen 1960- ja 1970- luvuilla. Myös harmaahylkeistä ja itämerennorpista löytyi samana ajanjaksona korkeita DDT- ja PCB -pitoisuuksia ja ne kärsivät tämän vuoksi vakavista lisääntymishäiriöistä. Viime aikoina näiden ympäristömyrkkyjen aiheuttamien haitat ovat jossakin määrin vähentyneet. Toisaalta luontoon pääsee jatkuvasti uusia kemiallisia aineita, esimerkiksi erilaisia raskasmetalleja, joiden haittavaikutuksista eliöstölle ei ole riittävästi tietoa.

Torjunta-aineet eli pestisidit kuten rikkakasvihävitteet, hyönteismyrkyt ja sienimyrkyt ovat yleensä nopeasti hajoavia yhdisteitä, minkä vuoksi niitä ei pidetä varsinaisina ympäristömyrkkyinä. Biologisen monimuotoisuuden kannalta torjunta-aineiden aiheuttama ongelma johtuu siitä, että niiden käytöstä kärsivät yleensä muutkin kuin torjunnan kohteena olevat lajit. Suomessa torjunta-aineiden käyttö on aiheuttanut suuria muutoksia etenkin peltomaiden ja teiden varsien kasvistossa ja pieneliöstössä.

Öljyvahingot uhkaavat erityisesti Itämeren eliöstöä, vaikka Itämeri onkin toistaiseksi säästynyt suurkatastrofilta. Öljyvahinkojen haitat tuntuvat ensisijaisesti ranta-alueiden saastumisena sekä vaikuttavat vesilinnustoon, kalastoon, pohjaeliöstöön sekä kasvi- ja eläinplanktoniin. Öljytuhojen vaikutukset näkyvät meriluonnossa 2―20 vuotta. Itämeren avomeriekosysteemiin öljytuhot eivät ilmeisesti ole aiheuttaneet pysyviä vahinkoja. Sisävesillä öljyn aiheuttama uhka on suurin Saimaalla, jossa öljyonnettomuudet voisivat vaikeuttaa suuresti esimerkiksi saimaanhylkeen asemaa.

Ilman epäpuhtaudet koostuvat useista eri osatekijöistä, joista merkittävimpiä ovat rikkidioksidi, typen oksidit, hiilivedyt ja hiilimonoksidi. Ne ovat pääasiassa lähtöisin teollisuudesta, energiantuotannosta ja liikenteestä. Etenkin rikki- ja typpiyhdisteet aiheuttavat niin sanotun happaman laskeuman. Erityisesti havupuut ovat herkkiä ilman saasteille ja happamalle laskeumalle. Suomessa puuvauriot ovat toistaiseksi rajoittuneet taajamien ja tehtaiden ympäristöön.

Rakentaminen

Rakentamisen merkitys biologisen monimuotoisuuden uhkatekijänä on koko ajan kasvanut ja erityisesti 1980-luvun lopulla muita syitä enemmän. Vuosikymmenen lopun taloudellisen noususuhdanteen seurauksena etenkin vapaa-ajan viettoon liittyvien rakennushankkeiden, kuten loma-asuntojen, laskettelurinteiden ja golfratojen rakentamiseen on käytetty yhä suurempia maa-aloja. Rakentamisen vaikutus biologiseen monimuotoisuuteen tuntuu yleisenä luonnontilaisen elinympäristön vähenemisenä ja pirstoutumisena. Monesti rakentamistarve kohdistuu biologisen monimuotoisuuden tai uhanalaisten lajien kannalta erityisen tärkeään alueeseen.

Asuntoalueiden, teollisuuden ja energiatuotannon tarpeisiin rakennetaan eniten suurten kaupunkien läheisyydessä. Pääkaupunkiseudulla, mutta myös maakuntakeskuksissa yhdyskuntarakenne on hajautunut parantuneiden liikkumismahdollisuuksien myötä. Uudisrakentaminen leviää entisille haja-asutusalueille, joissa on aikaisemmin säilynyt laajahkoja luonnontilaisia alueita. Yhdyskuntien huollolle välttämättömiä, mutta asutuksen läheisyyteen sopimattomia toimintoja, kuten jätehuoltoa, energiantuotantoa ja liikennettä varten joudutaan ottamaan käyttöön laajoja alueita. Parantuneet tiet nostavat liikennemääriä ja ajoneuvojen nopeuksia. Samalla liikenteen haittavaikutukset korostuvat: päästöt lisääntyvät, liikennemelu ja muut häiriöt kasvavat.

Rantojen rakentaminen ja siihen liittyvä maankäyttö ovat kasvaneet elintason ja vapaa-ajan lisääntymisen myötä. Kaupunkimaisen asutuksen ja teollisuuden tarpeisiin rakennettujen rantojen osuus on suhteellisen pieni. Sen sijaan loma-asutuksen hajanainen ja suunnittelematon kasvu on ehkä eniten muuttanut rantojen luontoa. Suomessa on loma-asuntoja tällä hetkellä noin 350 000 ja niiden määrä kasvaa 8 000―10 000:lla vuosittain. Rannoista on rakennettu kaikkiaan noin 80 000 kilometriä, joka on yli 40 prosenttia rantaviivasta. Loma-asutuksen vaikutukset ovat kahdenlaisia: se aiheuttaa pesimäaikaan arkojen eläinten häiriintymistä lisätessään vesillä liikkumista, toisaalta loma-asunnot ovat suuren osan vuotta tyhjillään luoden näin rantaympäristöön vaihtelua ja uusia pienbiotooppeja kulttuuriympäristöä vaativille lajeille.

Vapaa-ajan lisääntyminen näkyy myös muun vapaa-ajan toimintaa palvelevan rakentamisen lisääntymisenä. Esimerkiksi laskettelurinteiden ja golfkenttien määrä on kasvanut viime vuosina suuresti. Maassamme on noin 150 laskettelupaikkaa ja uusia on suunnitteilla. Laskettelurinteitä rakennetaan yhtäältä suuriin matkailukeskuksiin ja toisaalta paikalliseen käyttöön usein pienehköille mäille. Kuitenkin kallioiden, vaarojen ja eteläisten tunturien suojelutarve ja biologinen monimuotoisuus on huonosti selvitetty.

Seutukaavaliittojen tekemien selvitysten mukaan Suomen kokonaiskiviaineskulutus oli 1980-luvun lopulla vuodessa keskimäärin 44,7 miljoonaa m3, ja sen on ennustettu jatkuvan lähivuosina jokseenkin samansuuruisena. Valtakunnallisesti arvokkaat harjualueet on suojeltu maa-aineslain (555/81) nojalla. Kaikki uhanalaisten lajien esiintymät eivät kuitenkaan ole automaattisesti suojeltuja. Tästä syystä soranotto on yhä merkittävä uhkatekijä biologiselle monimuotoisuudelle.

1.3.Uhanalaiset lajit ja suojelutoimet

Ensimmäinen kattava luettelo Suomen uhanalaisista lajeista sisältyi uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietintöön (KM 1985:43). Uhanalaisten eläinten ja kasvien seurantatoimikunnan mietinnössä (KM 1991:30) esitetään tarkistettu käsitys uhanalaisuudesta. Tehdyissä selvityksissä uhanalaisuus on määritelty siten, että se tarkoittaa lajin olevan häviämässä maastamme ihmisen toiminnan seurauksena.

Suomen tunnetuista noin 42 000 eliölajista voitiin mahdollinen uhanalaisuus arvioida seurantatoimikunnan toimesta 17 500 lajin osalta eli 42 prosentista koko lajistoa. Arvioiduista lajeista 9,6 prosenttia katsottiin uhanalaiseksi. Kaikkiaan arvioitiin Suomessa olevan 1692 uhanalaista lajia. Näistä hävinneitä oli 138, erittäin uhanalaisia 217, vaarantuneita 308 ja silmälläpidettäviä 1029. Ensimmäiseen uhanalaisuuden arviointiin verrattuna uhanalaisia lajeja oli 600 enemmän. Tämä johtuu pääosaksi siitä, että tarkastelun piiriin otettiin uusia eliöryhmiä. Ensimmäisellä kerralla uhanalaisiksi arvioiduista lajeista 107 voitiin poistaa, koska niiden ei katsottu enää olevan uhanalaisia.

Uhanalaisista lajeista selkärankaisia lajeja on 61, selkärangattomia eläimiä 733, putkilokasveja 227 sekä itiökasveja ja sieniä 671 lajia. Uhanalaisten lajien määrä on kasvanut kaikissa eliöryhmissä selkärankaisia eläimiä lukuunottamatta. Merkittävintä kasvu on ollut eräissä hyönteisryhmissä, sammalissa, suursienissä ja jäkälissä.

Vaikka uhanalaisten lajien määrä on kasvanut kahdella kolmasosalla, on uhanalaisuuden syiden jakautuma säilynyt likipitäen ennallaan. Noin 43 prosenttia kaikista uhanalaisista lajeista elää metsissä. Tästä syystä metsätalous on tärkein lajistomme säilymistä vaarantava tekijä. Erityisesti lajiston kannalta merkittävää on lehti- ja lahopuiden väheneminen.

Uhanalaisten lajien seuraavaksi tärkeimmät elinympäristötyypit ovat: erilaiset kulttuuriympäristöt (21 %), kalliot (9 %), vedet (9 %), rannat (8 %) sekä suot (5 %). Uhkatekijöistä merkittävimpiä metsätalouteen liittyvien toimenpiteiden jälkeen ovat niittyjen sulkeutuminen karjanhoidon ynnä muiden muutosten seurauksena, rakentaminen sekä kemialliset haitat, kuten ympäristömyrkyt, ilman saasteet, öljy ja vesien pilaantuminen.

Uhkatekijöistä ovat ensimmäiseen arviointiin verrattuna suhteelliselta osuudeltaan eniten kasvaneet häirintä ja maaston kuluminen sekä rakentaminen. Merkittävimpien muiden tekijöiden (metsätalouteen liittyvät toimenpiteet, niittyjen sulkeutuminen ja kemialliset haitat) osuudet ovat säilyneet likipitäen ennallaan. Pyynnin ja keräilyn suhteellinen merkitys on sen sijaan pienentynyt.

Maamme luonnonvarat ovat olleet jo vuosikymmeniä tehokkaassa käytössä, jonka seuraukset näkyvät suurina muutoksina alkuperäisessä luonnossa ja eliölajistossa, erityisesti uhanalaisten lajien määränä. Tärkeimmäksi biologisen monimuotoisuuden säilyttämiskeinoksi ovat muodostuneet lakiin perustuva lajiensuojelu ja hyödyntämisen säätely sekä luonnonsuojelualueiden perustaminen.

Suomessa luonnonvaraisten eläin- ja kasvilajien suojelun ja hyödyntämisen kannalta keskeisin lainsäädäntö sisältyy luonnonsuojelulakiin (71/23) , metsästyslakiin (615/93) ja kalastuslakiin 286/82).

Luonnonsuojelulailla ja sen nojalla annetuilla säännöksillä on koko maassa tai osassa maata rauhoitettu kattavasti ne luonnonvaraiset nisäkkäät ja linnut, jotka eivät ole riistaeläimiä tai metsästyslain mukaisia haittaeläimiä, kyytä lukuunottamatta Suomen matelijat, kaikki sammakkoeläimet, joukko selkärangattomia, muun muassa perhosia sekä yli 150 putkilokasvia, saniaista ja sammalta. Luonnonsuojelulain mukaiset lajirauhoitukset eivät kuitenkaan takaa lajien elinympäristöjen säilymistä.

Vuonna 1923 säädettyä luonnonsuojelulakia on viimeksi uudistettu vuosina 1987 (153/87) ja 1991 (672/91) . Luonnonsuojelulain kokonaisuudistus on parhaillaan valmisteilla. Viimeaikainen luonnonsuojelulain kehittäminen on keskittynyt muun muassa uhanalaisten lajien aseman parantamiseen. Vuoden 1991 osittaisuudistuksessa säädettiin muun muassa uhanalaisten lajien seurannasta ja suojelusta ja valtioneuvoston päätöksellä erityisesti suojeltavien lajien suojelusuunnitelmista ja tähän liittyvästä näiden lajien esiintymispaikkoja koskevasta ilmoitusvelvollisuusjärjestelmästä. Monissa maissa käytössä olevaa uhanalaisten lajien automaattista esiintymispaikkojen suojelua laki ei edelleenkään sisällä.

Vuonna 1993 säädettiin kokonaan uusi metsästyslaki (615/93) . Tällöin muun muassa luettelot riistaeläimistä ja rauhoittamattomista eläimistä sekä näiden lajien metsästystä koskevat säännökset muuttuivat siten, että useita uhanalaisia lajeja siirrettiin luonnonsuojelulain piiriin. Myös eräiden suurpetojen metsästyksen ehtoja sekä vieraiden riistaeläinten istuttamista koskevia määräyksiä tiukennettiin.

Vuoden 1982 kalastuslaki sisältää useita määräyksiä kalakantojen hyödyntämisestä, hoidosta ja lisäämisestä. Kalastuslain tavoitteena on kalastusta harjoitettaessa vesialueiden mahdollisimman suuri pysyvä tuotanto. Kalastusta voidaan säädellä muun muassa asettamalla pyydettävien kalojen alamittoja, rauhoitusaikoja ja pyyntivälineiden käyttörajoituksia. Kalastuslain mukaan voidaan perustaa myös erityisiä rauhoituspiirejä sellaisille vesialueille, joilla arvokkaat kalalajit kutevat ja oleskelevat tai joita ne käyttävät kulkutienään.

Laki metsähallituksesta (1169/93) edellyttää, että metsähallitus ottaa biologisen monimuotoisuuden suojelun ja tarkoituksenmukaisen lisäämisen huomioon luonnonvarojen kestävän hoidon ja käytön olennaisena osana. Metsälainsäädäntöön on lisäksi tekeillä muita huomattavia muutoksia metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Metsätalouden ympäristöohjelmatyöryhmän työn pohjalta on valmisteilla yleismetsälaki, joka kokoaa metsien käytön ja metsäluonnon hoidon keskeiset tavoitteet. Myös metsänparannuslainsäädäntöä tullaan kehittämään samaan suuntaan.

Ahvenanmaalla on oma itsehallintolakiin perustuva lainsäädäntönsä. Ahvenanmaan metsästyslakia on tarkistettu viimeksi vuonna 1991, ja vuoden 1977 luonnonsuojelulakia, jolla määrätään muiden kuin riistalajien lajirauhoituksista, on muutettu viime vuosina useita kertoja.

Luonnonvaraisten kasvi- ja eläinlajien suojelua on edistetty rinnan ja monissa tapauksissa jo huomattavasti ennen asiaa koskevan lainsäädännön kehittämistä. Tässä työssä luonnonsuojelujärjestöjen ja vapaaehtoisten harrastajien panos on ollut varsin huomattava. Tällä hetkellä uhanalaisia lajeja koskevat esiintymispaikka- ja muut tiedot on koottu uhanalaisten lajien tietojärjestelmään (UHEX), joka on osa vesi- ja ympäristöhallituksen ympäristötietokeskuksen ylläpitämää tietojärjestelmää. Samoin on perustettu uhanalaisten lajien seurantajärjestelmä, johon osallistuvat luonnonsuojelu- ja metsästysviranomaiset, yliopistot ja museot sekä alan vapaaehtoiset järjestöt. Lajikohtaisia suojelusuunnitelmia on uhanalaisille lajeille valmistumassa ympäristöministeriön johdolla noin 100 kappaletta. Uhanalaisten lajien elinympäristöjen hoidosta huolehtivat sekä luonnonsuojelujärjestöt että viranomaiset. Hoitotoimet saattavat kohdistua yleisesti elinympäristöihin kuten lehtoniittyihin ja ketoihin tai tiettyihin lajien ympäristöjen hoitoon.

Luonnonvaraisten eläinten ja kasvien in situ -suojelu on ensisijainen suojelumuoto. Suomalaisten kotieläinten ja viljelykasvien perinnöllisen monimuotoisuuden suojelussa yhdistyvät kuitenkin in situ - ja ex situ -suojelumuodot. Kotieläinten suomalaisten rotujen, esimerkiksi nautakarjan, Suomen lampaan ja hevosen, maatiaiskanan yksilöitä säilytetään sekä elävinä populaatioina että alkiopankeissa, jossa haluttua geeniainesta säilytetään pakastealkioina. Viljelykasvien osalta maatalouden tutkimuskeskuksella on tallennettuna näyte-erät kotimaisista perinnelajikkeista.

Luonnonsuojelulakiin perustuvaa Suomen luonnonsuojelualueverkkoa on 1970-luvulta lähtien kehitetty valtakunnallisin suojelusuunnitelmin ja -ohjelmin. Ohjelmiin on valittu tiettyjen luontotyyppien arvokkaimmat ja edustavimmat kohteet mahdollisimman kattavasti. Valtioneuvosto on sitoutunut näiden ohjelmien toteuttamiseen tekemillään periaatepäätöksillä (taulukko 1), jotka ohjaavat kuitenkin lähinnä vain viranomaisten toimintaa.

Taulukko 1. Valtakunnalliset luonnonsuojeluohjelmat

nimi	pinta-ala/alueiden	vuosi
	ha kpl
Kansallis- ja luonnonpuisto-
verkon kehittämisohjelma	291 000/ 34	1978
Soidensuojelun perusohjelma	490 000/600	1979, 1981
Lintuvesien suojeluohjelma	84 300/289	1982
Harjujensuojeluohjelma	96 000/159	1984
Lehtojensuojeluohjelma	5 300/436	1989
Rantojensuojeluohjelma	70 000/127	1990
Etelä-Suomen vanhojen metsien
suojeluohjelma	23 000/150	1993

Ohjelmapäätösten lisäksi valtioneuvosto on päättänyt monien yksittäisten alueiden suojelusta, kuten Urho Kekkosen kansallispuiston perustamisesta vuonna 1980.

Koskien ja virtaavien vesien suojelua on toteutettu koskiensuojelulailla sekä laeilla Ounasjoen (703/83) ja Kyrönjoen (1139/91) erityissuojelusta.

Laajempia luonnonsuojelualueita on voitu perustaa enemmälti vain valtion omistamille alueille. Valtio hankkii suojeluohjelmiin kuuluvia yksityisten alueita luonnonsuojelutarkoituksiin tai alueista muodostetaan maanomistajan hakemuksesta yksityinen suojelualue lääninhallituksen päätöksellä.

Valtiolle on hankittu suojelutarkoituksiin vuosina 1971―1993 yhteensä 120 000 hehtaaria, josta pääosa on eri suojeluohjelmiin kuuluvia alueita. Yksityisiä suojelualueita on perustettu 21 000 hehtaaria (maa-alueita), joista noin 8 300 hehtaaria on rauhoitettu valtion maksamaa korvausta vastaan. Viime vuosina suojeluohjelmia on toteutettu 7 000―15 000 hehtaaria vuodessa. Erilaiset luonnonsuojelualueet ja suojelualueiden toteuttamistilanne on esitetty taulukossa 2.

Taulukko 2. Erilaiset luonnonsuojelualueet ja suojeluohjelmien toteuttamistilanne 1.1.1993 (pinta-aloihin sisältyvät ainoastaan maa-alueet paitsi lintuvesissä)


Luonnonsuojelualueet	Perustetut alueet		Ohjelmia toteuttamatta		Yhteensä
	ha	kpl	Valtion maat	Yks. maat

Kansallispuistot	637 400	27	25 000	3 040	678 940
Luonnonpuistot	149 000	19	-	-	149 000
Soidensuojelualueet	397 000	173	88 000	96 000	581 000
Lintuvedet	-		3 700	78 300	82 000
Lehdot	1 250	53	650	3 400	5 300
Rannat (arvio)	-		22 000	50 000	72 000
Erityiset suojelualueet	37 400	30	51 000	2 000	90 400
Yksityiset suojelualueet	20 500	900	-	-	20 500
Erämaat	1 378 000	12	-	-	1 378 000

Yhteensä	2 656 550		167 850	232 740	3 057 140

Kansallis- ja luonnonpuistot muodostavat Suomen luonnonsuojelualueverkoston perustan, jota muut ohjelmat täydentävät. Valtioneuvoston hyväksymistä suojeluohjelmista kansallis- ja luonnonpuistoverkon kehittämisohjelman toteutus on pisimmällä. Lähes 90 prosenttia alueista on jo lakisääteisesti suojeltu.

Ensimmäiset laajat soidensuojeluohjelmat laadittiin jo 1960-luvulla. Niiden perusteella metsähallitus rauhoitti suuren joukon omistamiaan soita. Soidensuojelun tehostamiseksi laaditussa soidensuojelun perusohjelmassa määritellyistä alueista oli alunperin kaksi kolmasosaa valtion omistuksessa. Pääosa näistä alueista on rauhoitettu lakisääteisenä soidensuojelualueina.

Lintuvesien suojeluohjelmaan kuuluvat rehevät järvet ja merenlahdet ovat rikkaan kosteikkolinnuston ja -kasvillisuuden omaavia alueita. Suojelualueohjelmaan kuuluvista alueista suurin osa on edelleen yksityisten omistamia. Ohjelmasta on toteutettu vasta noin viisi prosenttia. Lisäksi on perustettu eräitä yksityisiä suojelualueita. Lintuvedet ovat usein yhteisomistuksessa, mikä vaikeuttaa niiden suojelun järjestämistä. Toisaalta vesilain 7 luvun 3 § suojelee luonnonsuojelullisesti merkittävät alueet kuivatukselta ja veden laskulta. Monet lintuvedet vaatisivat pikaista kunnostusta luonnonarvojen säilyttämiseksi. Useimmissa tapauksissa se merkitsisi vedenpinnan nostoa kuivatusta edeltäneelle tasolle. Myös niiton tai laidunnuksen järjestäminen lisäisi lintuvesien biologista monimuotoisuutta.

Lehtojensuojeluohjelmaan kuuluvien lehtometsien suojelulla on tarkoitus turvata maan eri osille tyypillinen lehtokasvillisuuden säilyminen. Metsäluontomme monimuotoisuuden kannalta lehtoalueiden suojelu on ensiarvoisen tärkeää. Lehtokasvillisuuden monimuotoisuuden säilyttäminen edellyttää etenkin Etelä-Suomessa aktiivisia hoitotoimia. Ohjelmasta on toteutunut jo noin viidennes.

Harjujensuojeluohjelma poikkeaa muista suojeluohjelmista siten, että ohjelmaan kuuluvien harjujen säilyttäminen koskemattomana toteutetaan pääasiassa maa-aineslain nojalla perustamatta alueista varsinaisia luonnonsuojelualueita.

Rantojensuojeluohjelman tarkoituksena on suojella luonnon- ja maisemansuojelun sekä yleisen virkistyskäytön kannalta arvokkaat ranta- ja saaristoalueet. Ohjelmalla pyritään ennaltaehkäisemään myös eliölajien uhanalaistumista esimerkiksi turvaamalla saimaanhylkeen pesimäalueiden luonnontila. Ohjelman noin 8 000 rantakilometristä arviolta 60 prosenttia on yksityisten omistamia. Vajaan kahden vuoden kuluessa ohjelman vahvistamisesta on noin 25―30 prosenttia yksityisomistuksessa olevista alueista haettu toteutettaviksi maanomistajien aloitteesta. Toteuttamispaineita ovat lisänneet rannoille kohdistuneet suuret taloudelliset odotukset. Ohjelmasta on pystytty toteuttamaan kahden vuoden aikana vain 5―10 prosenttia määrärahojen vähäisyyden vuoksi.

Valtioneuvosto päätti vuonna 1989 erityisesti suojeltavista lajeista, joita on yhteensä 71 lajia. Tärkeänä suojelukeinona on lajien elinympäristöjen säilyttäminen, mikä tapahtuu joko luonnonsuojelualueita perustamalla tai sopimalla maanomistajien kanssa lajin elinoloja tukevista hoitotoimista.

Vuonna 1991 säädetyllä erämaalailla (62/91) perustettiin 12 erämaa-aluetta pohjoisimpaan Lappiin. Erämaiden yhteispinta-ala on suurin piirtein yhtä suuri kuin kaikkien varsinaisten luonnonsuojelualueiden yhteensä. Monet erämaat ovat luonnoltaan erittäin monipuolisia ja luonnontilaisia. Sellaisina ne on tarkoitus säilyttää luontaiselinkeinojen ja monikäytön tarpeisiin.

Metsähallituksen ja metsäntutkimuslaitoksen omalla päätöksellään perustamat erikoismetsät eli luonnonhoitometsät, aarnialueet ja ojitusrauhoitusalueet ovat arvokkaita metsiä ja soita käsittäviä alueita. Ne ovat olleet tärkeinä ytiminä monille viime vuosina perustetuille luonnonsuojelualueille. Kaikkiaan näitä erikoismetsiä lienee tällä hetkellä muiden suojelualueiden lisäksi noin 300 000 hehtaaria.

Valtion alueilla, lakisääteiset erämaat mukaan lukien, on tähän mennessä suojeltu metsää noin 457 000 hehtaaria, mikä on 2,3 prosenttia koko maan metsäalasta. Suurin osa eli yli 300 000 hehtaaria luonnonsuojelualueiden pinta-alasta on Pohjois-Suomessa eli linjan Pelkosenniemi-Kolari pohjoispuolella. Etelä-Suomessa eli Oulun läänin eteläpuolella suojelualueilla on metsämaata vain 47 500 hehtaaria, mikä on runsaat 0,5 prosenttia Etelä-Suomen metsämaan pinta-alasta.

Jotta tilannetta nimenomaan vanhojen metsien suojelun osalta voitaisiin parantaa, on käynnistetty aarniometsien kartoitus. Kartoitukseen ja muihin selvityksiin perustuen ympäristöministeriön vanhojen metsien suojelutyöryhmän esityksestä valtioneuvosto teki 3 päivänä kesäkuuta 1993 periaatepäätöksen noin 150 suojelualueesta Etelä- ja Keski-Suomen alueella. Suojelualueiden yhteispinta-ala on noin 23 000 hehtaaria.

Yksityismaille suojelualueet muodostetaan lääninhallituksen päätöksellä. Yksityismaiden suojelualueita on tällä hetkellä noin 1 100 kappaletta. Nämä suojelualueet ovat luonteeltaan varsin erilaisia ja usein pinta-alaltaan pieniä. Vain osa niistä on täydellisesti suojeltuja, monien alueiden tähdätessä maisemallisen kauneuden tai kasvillisuuden yleispiirteiden säilyttämiseen. Uhanalaisten lajien suojelun kannalta nämä alueet voivat olla erittäin merkittäviä, ja ne on usein perustettu tietyn lajin suojelemiseksi.

Ahvenanmaan maakunnassa on luonnonsuojelulailla perustettuja luonnonsuojelualueita 23 kappaletta, joiden maapinta-ala on yhteensä hieman yli 1000 hehtaaria. Samoin Ahvenanmaalle on metsästyslailla perustettu viisi linnustonsuojelualueita.

Ympäristöministeriön maisema-aluetyöryhmä sai vuonna 1993 valmiiksi selvityksensä maaseudun kulttuurimaisemia edustavista maisema-alueista. Valtakunnallisesti arvokkaita maisema-alueita on 127, joiden pinta-ala on yhteensä 676 500 hehtaaria; maakunnallisesti arvokkaita alueita löytyi 171. Lisäksi selvityksissä oli esimerkinomaisesti mukana perinnemaisemia. Maisema-alueiden hoidon kehittämisen perustaksi on tarkoitus laatia valtioneuvoston periaatepäätös.

Ympäristöministeriön vesistöjen erityissuojelutyöryhmä on 1992 tekemässään ehdotuksessa esittänyt 68 vesistön tai vesistön osan erityissuojelua. Esityksen kohteilla on kaikilla kansainvälistä tai valtakunnallista suojeluarvoa. Valintaperusteina kohteille on käytetty useita biologisen monimuotoisuuden suojeluun liittyviä tekijöitä, kuten vesistöjen merkitystä uhanalaisille lajeille. Tehdyn ehdotuksen tarkoituksena on esimerkiksi, että vesilain mukainen vesistöä pilaava tai muuttava toiminta erityissuojelualueilla otettaisiin huomioon.

2.Yleissopimuksen pääasiallinen sisältö ja sen merkitys

2.1.Yleissopimuksen pääasiallinen sisältö

Biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus on luonteeltaan puitesopimus, joka jättää sopimuksen osapuolille kansallisesti päätettäväksi miten valtaosaa sopimusmääräyksiä sovelletaan. Sopimus sisältää enimmäkseen yleisiä päämääriä ja periaatteita eikä se aseta sopimuspuolille yksityiskohtaisia velvoitteita.

Biologisen monimuotoisuuden suojeluun ja kestävään käyttöön liittyvä sopimuksen kansallinen soveltaminen saa tärkeimmät ohjeet 1 artiklasta, jossa esitetään sopimuksen tavoitteet, sekä 6 artiklasta, jossa edellytetään kunkin sopimuspuolen laativan, olosuhteidensa ja kykyjensä mukaisesti, kansallisen biologisen monimuotoisuuden suojelua ja käyttöä koskevan strategian, suunnitelman tai ohjelman.

Sopimus sisältää yleiset periaatteet, joita osapuolten tulee noudattaa biologisen monimuotoisuuden suojelussa ja kestävässä käytössä. Sopimuksessa esitetään joukko tärkeitä toimia biologisen monimuotoisuuden in situ -suojelun edistämiseksi. Näitä ovat muun muassa suojelun ja kestävän käytön sisällyttäminen yhteiskunnan muuhun päätöksentekoon, suojelun ja kestävän käytön kannalta tärkeän monimuotoisuuden selvittäminen ja seuranta, monimuotoisuuteen haitallisesti vaikuttavan tuotannon ja toiminnan säätely, suojelualuejärjestelmän kehittäminen sekä uhanalaisten lajien suojelu.

Sopimus sisältää myös määräyksiä siitä, miten sopimuspuolten tulee säädellä ja varautua riskeihin, jotka liittyvät elävien muunneltujen eliöiden käyttöön ja vapauttamiseen ja joilla on todennäköisesti haitallinen vaikutus biologiseen monimuotoisuuteen.

In situ -suojelun lisäksi sopimuksessa painotetaan yhtäläisesti ex situ -suojelua. Erityisesti sopimuspuolten tulisi huolehtia siitä, että ex situ -suojelua varten tarvittavien laitosten perustamista kehitysmaihin tuetaan ja edistetään asiaan liittyvää biologisen monimuotoisuuden tutkimusta monimuotoisuuden alkuperämaissa.

Sopimuksessa määritellään kestävä käyttö sellaiseksi, että biologinen monimuotoisuus ei hyödyntämisen seurauksena pitkällä aikavälillä vähene. Tähän pyritään muun muassa sovittamalla yhteen monimuotoisuuden nykyisiä käyttömuotoja sekä suojelua ja kestävää käyttöä, sekä luomalla monimuotoisuuden suojelua edistäviä kannustimia. Edelleen sopimus edellyttää ympäristövaikutusten arvioinnin (YVA) suorittamista niiden hankkeiden yhteydessä, joilla on todennäköisesti huomattava haitallinen vaikutus biologiseen monimuotoisuuteen.

Sopimus edellyttää luotavaksi menettelytapoja, joilla vaihdetaan tietoja ja neuvotellaan sopimuspuolten kansallisen lainkäytön tai valvonnan piiriin kuuluvista toimista, joilla on todennäköisesti huomattava haitallinen vaikutus toisen valtion tai kansallisen lainkäytön ulkopuolisille alueille. Samoin sopimuspuolilta edellytetään kansallista valmiutta hätätoimiin tilanteessa, joka aiheuttaa vakavan ja välittömän vaaran biologiselle monimuotoisuudelle. Sopimuspuolten tulisi myös tarpeen mukaan sopia yhteisistä hätäsuunnitelmista tällaisten tilanteiden varalle.

Yleissopimuksella pyritään helpottamaan perintöaineksen saantia ja saatavuutta. Perintöaineksen saanti edellyttää ainesta toimittavan sopimuspuolen etukäteen antamaa suostumusta, ja se tapahtuu toimittavan ja saavan sopimuspuolen keskinäisen sopimuksen perusteella. Sopimuspuolten tulee ryhtyä tarvittaviin toimiin edistääkseen luovutetun perintöaineksen kaupallisesta tai muusta käytöstä koituvien hyötyjen jakamista perintöainesta luovuttaneen sopimuspuolen kanssa. Hyötyjen jakamisen tulee perustua keskinäisesti sovittuihin ehtoihin.

Sopimus edellyttää, että sopimuspuolet pyrkivät helpottamaan sellaisen teknologian siirtoa ja saatavuutta kehitysmaille, joka koskee biologisen monimuotoisuuden suojelua ja saantia tai jossa käytetään hyödyksi perintöainesta. Sopimuksen mukaan biotekniikka on olennainen osa teknologiaa, jonka avulla biologista monimuotoisuutta voidaan hyödyntää. Sopimuksen määräykset koskevat myös immateriaalioikeuksin suojattua teknologiaa. Tällaisen teknologian siirto tulee järjestää asianmukaisten immateriaalioikeutta koskevien oikeuksien mukaisesti.

Sopimuspuolten tulee edistää biologisen monimuotoisuuden suojeluun ja kestävään käyttöön liittyvän tiedon vaihtoa sekä edistää asiaa koskevaan tieteellis-teknistä yhteistyötä. Yhteistyössä on kiinnitettävä huomiota erityisesti kehitysmaiden kansallisten valmiuksien kehittämiseen ja vahvistamiseen.

Sopimuksessa on perustettu rahoitusjärjestelmä, jonka avulla kehitysmaat saavat teollisuusmailta varoja sopimuksen täytäntöönpanemiseksi. Väliaikaisena rahoitusjärjestelmänä toimii Maailmanlaajuinen ympäristörahasto (GEF). Sopimuspuolten ensimmäinen konferenssi päättää pysyvästä rahoitusjärjestelmästä, joka toimii sopimuspuolten konferenssin alaisuudessa.

2.2.Yleissopimuksen merkitys

Yleissopimus on ensimmäinen maailmanlaajuinen luonnonsuojelusopimus, joka koskee luonnon elollista kokonaisuutta eli kaikkien kasvien, eläinten, pieneliöiden ja niiden elinympäristöjen monimuotoisuutta, jonka suojelu on tärkeä tavoite sinänsä.

Yleissopimus on myös ensimmäinen kansainvälinen sopimus, joka koskee geneettistä monimuotoisuutta. Sopimus toteaa biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen ihmiskunnan yhteiseksi huoleksi. Sopimus määrittelee biologisen monimuotoisuuden mahdollisimman laajasti sekä edellyttää kokonaisvaltaista monimuotoisuuden suojelua ja kestävää käyttöä kansallisen strategian puitteissa. Sopimus korostaa in situ -suojelua ensisijaisena monimuotoisuuden suojelutapana, jota ex situ -suojelu täydentää. Esitetyt in situ -suojelun keinot ovat sellaisia, jotka ovat yleisesti käytössä sekä teollisuus- että kehitysmaissa ja sisältyvät muihinkin luonnonsuojelua koskeviin sopimuksiin. Sopimuksen esittämässä laajuudessa ei in situ -suojeluperiaatteita sisälly muihin kansainvälisiin sopimuksiin. Uutta on muun muassa ympäristövaikutuksen arvioinnin liittäminen monimuotoisuuden suojeluun.

Sopimus ottaa huomioon sen tosiasian, että biologinen monimuotoisuus ei ole jakautunut tasaisesti maapallolla. Eteläinen pallonpuolisko, jossa useimmat maat ovat kehitysmaita, on selvästi rikkaampi monimuotoisuuden suhteen kuin pohjoinen. Monimuotoisuuden säilyttämisestä tulee siten suurempi taakka kehitysmaille, jotka kipeästi tarvitsisivat kaikki resurssinsa yhteiskunnallis-taloudellisen kehityksen turvaamiseen. Sopimus edellyttää teollisuusmaiden jakavan kehitysmaiden taakkaa biologisen monimuotoisuuden suojelussa, muun muassa antamalla niille siihen tarvittavaa lisärahoitusta sekä edistämällä teknologiayhteistyötä.

Yleissopimus tunnustaa valtioiden täysivaltaisen oikeuden omiin luonnonvaroihinsa, jolloin myös perintöaineksen luovutusta koskeva päätäntävalta on kansallisilla hallituksilla. Näin selkeästi ilmaistuna periaate on uusi kansainvälisessä perintöaineksen vaihdossa, joka on viime vuosiin saakka ollut lähes täysin vapaata.

Sopimuksen määräyksillä pyritään lähinnä siihen, että suuria perintöainesvaroja omistavat sopimuspuolet saisivat mahdollisuuden hyötyä luovuttamastaan perintöaineksesta. Sopimuspuolia kehotetaan jakamaan perintöaineksen tutkimuksesta saatavia hyötyjä perintöainesta luovuttavan sopimuspuolen kanssa ja mahdollisuuksien mukaan tekemään bioteknistä ja muuta tutkimustyötä yhdessä luovuttavan sopimuspuolen kanssa. Tällä tavoin pyritään parantamaan erityisesti kehitysmaiden tutkimusvalmiuksia sekä lisäämään niiden mahdollisuuksia hyötyä teollisuusmaissa tehtävästä tutkimuksesta.

Sopimus pyrkii myös edistämään biologisen monimuotoisuuden suojeluun ja kestävään käyttöön liittyvän sekä perintöainesta hyödyntävän teknologian siirtoa erityisesti kehitysmaihin. Varsinkin perintöainesta hyödyntävän teknologian siirrolla olisi laajempaa merkitystä myös kehitysmaiden taloudellisen kehityksen kannalta.

Ensimmäisenä maailmanlaajuisena sopimuksena biologista monimuotoisuutta koskeva sopimus käsittelee myös biotekniikalla muunnettuja organismeja ja niiden käytöstä mahdollisesti aiheutuvia haittavaikutuksia. Sopimus ei sellaisenaan vielä luo kansainvälisiä menettelytapoja tällaisten organismien tai niitä koskevan teknologian siirrolle, vaan sopimuspuolten on erikseen harkittava asiaa koskevan erillisen pöytäkirjan laatimista.

2.3.Yleissopimuksen edellyttämät toimenpiteet

Sopimuksen toimeenpanemiseksi myös Suomen tulee laatia biologisen monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategioita, suunnitelmia ja ohjelmia. Suomessa luonnonsuojelu-, metsästys- ja kalastuslainsäädäntöön perustuva biologisen monimuotoisuuden suojelu ja käytön säätely toteuttaa monia sopimukseen sisältyviä tavoitteita. Kansallisen biologisen monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategia edellyttää kuitenkin näitä kattavampia toimenpiteitä.

Sopimus on luonteeltaan puitesopimus, ja sen määräykset sisältävät pääosin periaatteita, joita tulee noudattaa biologisen monimuotoisuuden suojelun kansallisissa suojelutoimissa. Sopimuksen määräykset eivät aseta yksityiskohtaisia velvoitteita kansalliselle lainsäädännölle, eikä sopimus sisällä Suomen voimassaolevan lainsäädännön kanssa ristiriidassa olevia määräyksiä. Sopimuksen hyväksyminen edellyttää kuitenkin, että sen sisältämiä periaatteita otetaan soveltuvin osin huomioon valmisteilla olevissa ja tulevissa lainsäädännön uudistushankkeissa.

Kokonaisvaltaisen kansallisen strategian luomista varten tulee arvioida sopimuksessa määritellyn biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen tarve Suomessa. Nykyisten suojelutoimien tehokkuus ja kattavuus on arvioitava ja selvitettävä, mikä osa biologisesta monimuotoisuudesta voidaan turvata suojelu-, hoito-, ennallistamis-, palauttamis- ja muin toimin suojelualueilla tai niiden ulkopuolella, ja millä edellytyksillä tämä on mahdollista.

Valtioneuvoston hyväksymien suojelualueohjelmien toteuttamisesta ja uhanalaisten lajien elinympäristöjen suojelusta on arvioitu koituvan yhteensä noin kahden miljardin markan kokonaiskustannukset. Näiden hankkeiden vuosikustannukset riippuvat toteuttamisaikataulusta. Taulukko 3 sisältää ympäristöministeriön arvion eräiden Suomen biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta tärkeiden suojelutoimien arvioiduista vuosikustannuksista. Taulukossa ei ole esitetty hallinnon, tutkimuksen eikä seurannan kustannuksia.

Tällä hetkellä taulukossa 3 esitettyihin toimiin on valtion talousarviossa varattu määrärahoja noin 167 miljoonaa markkaa, joiden puitteissa esimerkiksi suojelualueohjelmien toteuttaminen kestäisi noin 16 vuotta. Ympäristöministeriön arvion mukaan suojelutoimien täysimääräinen toteuttaminen, mukaan luettuna valtioneuvoston päättämien suojelualueohjelmien toteuttaminen seitsemässä vuodessa, edellyttäisi siten vuosittain lisämäärärahoja noin 255 miljoonaa markkaa.

Taulukko 3. Eräiden suojelutoimien vuosikustannukset

	milj. mk
Suojelualueohjelmien toteuttaminen 7 vuodessa	270
Luonnonsuojelualueiden hoito	65*
Uhanalaisten lajien suojelu	23
Perinnemaisemien hoito	64
Yhteensä	422

* Nykyinen tarve valtion vuoden 1994 talousarvioesityksen mukaisesti

Yleissopimus painottaa biologisen monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön sisällyttämistä yhteiskunnan eri toimintoihin. Biologisen monimuotoisuuden kestävän käytön takaamiseen sopimuksen tarkoittamassa laajuudessa esimerkiksi metsätaloudessa, maataloudessa ja muilla tärkeillä elinkeinoelämän sektoreilla tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Kansallisessa strategiassa tulisi myös ratkaista, miten säädellään biologisen monimuotoisuuden kannalta haitallista tuotantoa ja toimintoja.

Yleissopimuksen tavoitteiden toteuttaminen edellyttää sellaista tutkimustietoa, esimerkiksi monimuotoisuuden hyödyntämisen vaikutuksista, jota ei tällä hetkellä ole käytettävissä. Biologisen monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön tutkimuksessa, esimerkiksi vesi- ja ympäristöhallituksen koordinoimassa LUMO-tutkimusohjelmassa, tulisi ottaa huomioon myös sopimuksen tavoitteita.

Sopimus sisältää määräyksiä myös eräistä järjestelyistä, jotka tällä hetkellä Suomessa puuttuvat tai ovat puutteellisesti hoidettuja. Tällaisia ovat ilmoitusmenettely toisen valtion biologiselle monimuotoisuudelle aiheutetusta uhkasta, kansallinen hätäjärjestelmä ja yhteissuunnitelma muiden valtioiden kanssa huomattavan vaaran uhatessa monimuotoisuutta sekä elävien muunneltujen eliöiden (LMO) toiseen maahan tapahtuvien siirtojen yhteydessä koskeva ilmoitusvelvollisuus käyttö- ja turvallisuusmääräyksistä sekä mahdollisista haittavaikutuksista.

Osa biologista monimuotoisuutta koskevan sopimuksen suojeluperiaatteista voidaan ottaa huomioon valmisteilla olevassa luonnonsuojelulain uudistuksessa. Nykyisestä luonnonsuojelulaista puuttuvat esimerkiksi biologisen monimuotoisuuden käsite, tärkeiden ekosysteemien ennallistaminen, kulttuurivaikutteisen luonnon hoitokysymykset, vieraiden lajien luontoon päästämisen säätelymahdollisuus sekä ympäristövaikutusten arviointimenettely.

Luonnonsuojelulailla ei ole mahdollista säädellä biologisen monimuotoisuuden hyödyntämistä ja monimuotoisuuden kannalta tärkeän maan käyttöä suojelualueiden ulkopuolella. Näiltä osin monimuotoisuuden suojelutarve tulisi ottaa huomioon elinympäristöjä huomattavasti muuttavissa ja muissa toimissa. Olisi tarpeen selvittää, miten esimerkiksi kaavoitusta voitaisiin käyttää paremmin monimuotoisuuden suojelussa. Biologisen monimuotoisuuden suojelun sisällyttäminen kaikkeen luonnonvarojen hoitoa ja käyttöä sekä rakentamista koskevaan lainsäädäntöön olisi yleissopimuksen tavoitteiden toteuttamisen kannalta tärkeää. Tämä koskee etenkin yksityismetsälakia ja rakennuslakia.

Metsien käyttöön ja hoitoon liittyen on valmisteilla useita hankkeita, joissa biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen on otettu huomioon, kuten maa- ja metsätalousministeriössä valmisteilla oleva yleismetsälaki ja metsätalouden ympäristöohjelma. Sektorikohtaisten ohjelmien valmistaminen ei kuitenkaan poista tarvetta valmistella kokonaisvaltainen kansallinen strategia. Metsäluonnon biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen yleissopimuksen tarkoittamassa laajuudessa edellyttää tarpeiden ja tavoitteiden tarkastelua kokonaisuutena, jonka muodostavat monimuotoisuuden huomioiva metsätalous sekä monimuotoisuuden säilyttäminen ja lisääminen suojelualueilla ja asiaan liittyvä tutkimuksen ja tietohallinnon kehittäminen.

Sopimus edellyttää teknologian siirtämisen mahdollistamista kehitysmaille oikeudenmukaisin ja edullisin ehdoin. Sopimuksessa todetaan, että teknologian siirron ja bioteknisestä tutkimuksesta saatavien hyötyjen jakamisen tulee tapahtua yhteisesti sovituin ehdoin. Patentein tai muun henkisen omaisuuden oikeuksin suojatun teknologian siirrossa tulee lisäksi ottaa huomioon asianmukaiset ja tehokkaat henkistä omaisuutta koskevat oikeudet. Suomen voimassaoleva patenttilaki (550/67) ei estä sopimasta teknologian siirrosta biotekniikan kehittäjän ja muiden sopimuspuolten kanssa eikä se täten ole ristiriidassa sopimuksen velvoitteiden kanssa.

Sopimus edellyttää, että biotekniikan avulla tuotettujen organismien käyttöä ja turvallisuutta koskevat, sopimuspuolen kansallisissa säännöksissä edellytetyt tiedot luovutetaan niille sopimuspuolille, joihin näitä organismeja siirretään. Sopimuksen mukaan sopimuspuolten tulee mahdollisuuksiensa mukaan pyrkiä säätelemään ja valvomaan biotekniikkaan liittyviä riskejä uusien tai olemassaolevien järjestelmien avulla.

Suomessa ei toistaiseksi ole geenitekniikkaa koskevaa lainsäädäntöä. Valmisteilla oleva geenitekniikkalaki käsittelee geeniteknisesti muunnettujen organismien tai niiden avulla valmistettujen tuotteiden siirtoa ETA-alueella. Suomesta ei toistaiseksi ole siirretty geeniteknisesti muunnettuja organismeja muihin maihin, mutta tällaisia tilanteita saattaa syntyä jo lähitulevaisuudessa.

Edellä mainittu yleissopimuksen sisältämä tietojenantovelvoite tulisi ottaa huomioon Suomen geenitekniikkaa koskevassa lainsäädännössä. Tämä voitaisiin tehdä sisällyttämällä valmisteilla olevaan geenitekniikkalakiin asiaa koskevat määräykset tai valtuutuspykälä, jonka nojalla asiasta voidaan säätää alemman asteisilla säädöksillä.

2.4.Kansainvälinen kehitys sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen

Sopimuspuolten ensimmäinen konferenssi kokoontuu viimeistään vuoden kuluttua sopimuksen kansainvälisestä voimaantulosta. Sitä suunnitellaan pidettäväksi marraskuussa 1994. Konferenssia valmistellaan hallitustenvälisessä komiteassa (ICCBD), joka kokoontui ensimmäisen kerran lokakuussa 1993.

Konferenssi päättää muun muassa pysyvästä rahoitusjärjestelmästä, rahavaroihin liittyvästä toimintalinjasta, strategiasta, ohjelmien tärkeysjärjestyksestä ja valintaperusteista sekä komitean perustamisesta tieteellistä teknologista ja teknistä neuvontaa varten, mahdollisesta biotekniikan turvallista siirtoa koskevasta pöytäkirjasta ja teknistä ja tieteellistä yhteistyötä edistävän tietojenvaihtokeskuksen (clearing-house) perustamisesta.

ICCBD:n työtä on valmisteltu YK:n ympäristöohjelman (UNEP) pääjohtajan marraskuussa 1992 koollekutsumissa neljässä paneelissa, jotka käsittelivät tieteellistä yhteistyötä, taloudellisia vaikutuksia, teknologian siirtoa ja rahoituskysymyksiä sekä bioteknologiaa. Kansallisella tasolla sopimuksen allekirjoittajavaltiot ovat käynnistäneet toimet sopimuksen hyväksymiseksi kansallisesti sekä aloittaneet kansallisten toimintaohjelmien laatimisen luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi.

Sopimuksen pysyvän rahoitusjärjestelmän toiminnan valmistelu on läheisesti sidoksissa Maailmanlaajuisen ympäristörahaston (GEF) lisärahoitusneuvotteluihin ja hallintorakenteen uudistamistyöhön, joista on tarkoitus tehdä periaatepäätökset lähiaikoina. Sopimuksen mukaan GEF toimii väliaikaisena rahoitusjärjestelmänä. Sopimuspuolten on tarkoitus tehdä ensimmäisessä konferenssissa päätös pysyvästä rahoitusjärjestelmästä.

3.Esityksen valtiontaloudelliset ja organisatoriset vaikutukset

Yleissopimuksen hyväksymisellä ei ole välittömiä valtiontaloudellisia vaikutuksia eikä organisatorisia vaikutuksia.

Sopimus sisältää kuitenkin sopimuspuolina oleviin teollisuusmaihin kohdistuvan velvoitteen järjestää uutta lisärahoitusta kehitysmaille sopimuksesta aiheutuvien lisäkustannusten kattamiseen. Näistä lisäkustannuksista tullaan sopimaan kunkin kehitysmaan ja pysyvän rahoitusjärjestelmän välillä sopimuspuolten konferenssin määräämien ohjeiden mukaisesti. Sopimuspuolten kokous tulee ensimmäisessä konferenssissa laatimaan luettelon sopimuspuolina olevista teollisuusmaista.

Suomen osuus yleissopimuksen rahoituksesta on tarkoitus maksaa pääosin rahoitusosuuksina yleissopimuksen väliaikaisena ja mahdollisesti myöhemmin pysyvänä rahoitusjärjestelmänä toimivalle GEF:lle. Vuoden 1993 talousarvioon on Suomen maksuosuutta varten GEF:lle myönnetty valtuuksia vuosille 1994―1996 yhteensä 105 miljoonaa markkaa. Vuosittainen maksuosuus, 35 miljoonaa markkaa, sisältyy vuoden 1994 talousarviossa ulkoasiainministeriön määrärahoihin momentille 24.99.66. Maksuosuuden arviointi on perustunut GEF:n ensimmäiseen vaiheen vapaaehtoiseen sitoumukseen, jonka Suomi on antanut. On todennäköistä, että Suomen maksuosuus kasvaa kauden 1994―1996 loppupuolella, kun rahaston lisärahoitusneuvottelut saadaan päätökseen ja rahoittajien yleisestä taakanjakoperiaatteesta on päästy sopimukseen. Biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen rahoitus on yksi GEF:n neljästä päärahoitusalasta, ja sitä koskevien hankkeiden rahoitus on GEF:n ensimmäisen vaiheen aikana ollut ilmastosopimuksen ohella pääasiallinen rahoituskohde.

4.Yleissopimuksen ja sen hyväksymisen valmistelu

Yleissopimuksen valmistelu alkoi vuonna 1988 UNEPin alaisessa asiantuntijaryhmässä. Asiantuntijaryhmä muutettiin vuonna 1991 hallituksenväliseksi neuvottelukomiteaksi. Sopimuksen neuvotellut komitea piti seitsemän istuntoa. Sopimusneuvottelut liittyivät sisällöllisesti ja ajallisesti YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin (UNCED) valmisteluihin, vaikka ne muodollisesti tapahtuivat UNCEDin ulkopuolella.

Sopimuksen allekirjoitti vuoden 1992 UNCED-konferenssin yhteydessä 156 valtiota, Suomi mukaan luettuna, ja Euroopan Yhteisö. Sopimuksen oli 30 syyskuuta 1993 ratifioinut 30 valtiota ja se tuli kansainvälisesti voimaan 29 päivänä joulukuuta 1993.

Neuvottelujen vaikeimpia kysymyksiä oli, miten kehitysmaille taataan tarvittava rahoitus niiden biologisen monimuotoisuuden suojelemiseksi. Kehitysmaat vaativat itsenäistä rahastoa suojelun rahoittamiseksi. Teollisuusmaat katsoivat, että rahoitusjärjestelmän tulisi toimia GEF:in puitteissa. GEF päätettiinkin valita sopimuksen väliaikaiseksi rahoitusjärjestelmäksi, mutta pysyvän rahoitusjärjestelmän hallintorakenne jäi sopimuksessa avoimeksi ja sopimuspuolten konferenssissa päätettäväksi. Kehitysmaat katsoivat myös, että rahoituksen tulisi olla teollisuusmaille pakollista, kun taas erityisesti Yhdysvallat korosti rahoituksen vapaaehtoisuutta. Sopimus sisältää teollisuusmaille velvoitteen järjestää uutta lisärahoitusta, mutta tarvittavan rahoituksen määrää ja yksittäisten maiden osuuksia ei ole sopimuksessa määritelty.

Teollisoikeuksien suojaaminen oli toinen vaikea kysymys neuvotteluissa. Erityisesti Yhdysvallat ja EY katsoivat, että sopimuksen määräykset eivät saa heikentää patenttien ja muiden teollisoikeuksien suojaa erityisesti bioteknologiaa koskevissa kysymyksissä. Kehitysmaat puolestaan katsoivat, ettei teollisoikeuksien suojaaminen saa johtaa sopimuksen tavoitteiden vastaisiin tuloksiin. Sopimukseen sisällytettiin määräys, että patentoitavan tai muun teollisoikeuksin suojatun tekniikan siirto ja saanti tulee järjestää kansainvälisen oikeuden määräysten mukaisesti ottaen huomioon näiden oikeuksien tehokkaan suojan.

Suomi osallistui aktiivisesti sopimuksen valmisteluihin ja hallitusten välisen neuvottelukomitean työhön alusta alkaen. Suomen sopimusneuvotteluja valmisteli ulkoasiainministeriön joulukuussa 1991 asettama työryhmä, jossa olivat ulkoasiainministeriön, maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön lisäksi edustettuna vesi- ja ympäristöhallitus ja Kemian Keskusliitto.

Ennen sopimuksen allekirjoittamista suoritettiin toukokuussa 1992 lausuntokierros, johon osallistuivat keskeisten ministeriöiden lisäksi patentti- ja rekisterihallitus, metsäntutkimuslaitos, Teollisuuden Keskusliitto, Suomen Metsäteollisuuden Keskusliitto, Kemian Keskusliitto, Teknologian kehittämiskeskus sekä keskeiset luonnonsuojelujärjestöt. Kaikki lausunnonantajat pitivät sopimuksen syntymistä merkittävänä. Lausunnonantajat katsoivat myös, että Suomella on edellytyksiä toteuttaa sopimuksen velvoitteet ja että sopimus voidaan allekirjoittaa. Suomi allekirjoitti sopimuksen Rio de Janeiron konferenssissa 5 päivänä kesäkuuta 1992.

Sopimuksen mahdollisesti edellyttämistä lainsäädäntömuutoksista suoritettiin lausuntokierros keväällä 1993. Lausunnonantajina olleet ministeriöt eli oikeusministeriö, liikenneministeriö, valtiovarainministeriö, maa- ja metsätalousministeriö, kauppa- ja teollisuusministeriö sekä ympäristöministeriö totesivat, ettei sopimus sisällä voimassaolevan lainsäädännön kanssa ristiriitaisia määräyksiä. Useissa lausunnoissa esitettiin kuitenkin, että yleissopimus tulee saattaa eduskunnan hyväksyttäväksi sen suuren poliittisen ja periaatteellisen tärkeyden vuoksi.

Hallituksen esitys on valmisteltu virkatyönä ulkoasiainministeriössä ja ympäristöministeriössä. Sen valmistelussa on kuultu myös oikeusministeriötä, valtiovarainministeriötä, maa- ja metsätalousministeriötä, liikenneministeriötä sekä kauppa- ja teollisuusministeriötä.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1.Yleissopimuksen sisältö

1 artikla määrittelee sopimuksen tavoitteeksi biologisen monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön sekä perintöaineksen käytön hyötyjen oikeudenmukaisen ja tasapuolisen jaon. Nämä tavoitteet pyritään saavuttamaan tarkoituksenmukaisella perintöaineksen saatavuudella ja teknologioiden siirrolla, ottaen huomioon kaikki näihin liittyvät oikeudet, sekä asianmukaisella rahoituksella.

2 artiklassa määritellään tärkeimmät sopimuksessa käytetyt käsitteet.

3 artikla vahvistaa sopimuksen periaatteiksi valtioiden suvereenin oikeuden käyttää omia luonnonvarojaan ympäristöpolitiikkansa mukaisesti ja valtioiden vastuun varmistaa, että valtion lainkäyttövallan ja valvonnan alaiset toimet eivät vahingoita ympäristöä toisessa valtiossa tai kansallisen lainkäyttövallan ulkopuolisilla alueilla.

4 artikla rajaa sopimusvelvoitteet biologisen monimuotoisuuden osalta kunkin sopimuspuolen kansallisen lainkäyttövallan alueelle ja sopimuspuolen valvonnassa olevien tuotannon ja toimintojen osalta sen omalle alueelle tai kansallisen lainkäyttövallan ulkopuolisille alueille.

5 artikla sisältää yleisen velvoitteen sopimuspuolten yhteistyöstä erityisesti niiden kansallisen lainkäyttövallan ulkopuolisilla alueilla.

6 artiklan mukaan sopimuspuolten tulee mahdollisuuksiensa ja kykyjensä mukaisesti kehittää kansallisia biologisen monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategioita, suunnitelmia ja ohjelmia sopimuksessa määriteltyjen toimien toteuttamiseksi. Sopimuspuolten tulee lisäksi pyrkiä sisällyttämään biologisen monimuotoisuuden suojelu ja kestävä käyttö yhteiskunnan eri lohkojen sekä lohkojen välisiin suunnitelmiin, ohjelmiin ja politiikkaan.

7 artiklan mukaan sopimuspuolten tulee mahdollisuuksiensa mukaan ja soveltuvin osin, erityisesti sopimuksen 8―10 artiklojen tarkoituksia varten selvittää suojelun ja kestävän käytön kannalta tärkeät biologisen monimuotoisuuden osat. Näihin kuuluvat muiden muassa suuren monimuotoisuuden alueet, paljon endeemisiä tai uhanalaisia lajeja sisältävät alueet, viljelykasvien luonnonvaraiset sukulaiset. Edellä mainituista esitetään viitteellinen luettelo sopimuksen 1 liitteessä. Lisäksi sopimuspuolten tulee järjestää näiden seuranta, selvittää tuotanto ja toiminnot, joilla on merkittävä haitallinen vaikutus biologiseen monimuotoisuuteen, ja järjestää vaikutusten seuranta, sekä ylläpitää ja jäsentää syntynyttä seurantatietoa.

8 artikla sisältää sopimuspuolten in situ -suojeluvelvoitteiden periaatteet, joita sopimuspuolten tulee toteuttaa mahdollisuuksiensa mukaan ja soveltuvin osin. Näihin kuuluvat esimerkiksi suojelualueiden tai muiden erityistoimia vaativien alueiden järjestelmän perustaminen sekä alueiden valintaa, perustamista ja hoitoa varten tarvittavien ohjeiden valmistaminen. Sopimuspuolten tulee lisäksi säädellä ja hoitaa biologisia luonnonvaroja niiden suojelemiseksi ja kestävää käyttöä varten myös suojelualueiden ulkopuolella sekä edistää ekosysteemien, luonnontilaisen elinympäristön ja lajien elinkykyisten populaatioiden suojelua. Sopimuspuolten tulee myös edistää suojelualueiden ympäristössä suojelun huomioon ottavaa ja kestävää kehitystä sekä ennallistaa rappeutuneita ekosysteemejä ja suojella uhanalaisia lajeja.

Sopimuspuolten tulee luoda tai ylläpitää keinoja säädellä ja varautua riskeihin, jotka liittyvät elävien muunneltujen eliöiden käyttöön ja vapauttamiseen sekä estää sellaisten vieraiden lajien luontoon päästäminen, valvoa tätä tai hävittää vieraat lajit, jotka uhkaavat ekosysteemejä, elinympäristöjä tai lajeja. Sopimuspuolten tulee yhteensovittaa biologisen monimuotoisuuden nykyisiä käyttömuotoja sekä suojelua ja kestävää käyttöä sekä tukea ja säilyttää alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen biologisen monimuotoisuuden suojeluun ja kestävään käyttöön liittyviä toimia ja tietämystä.

Kun artiklan 7 mukaista huomattavaa haittaa biologiselle monimuotoisuudelle on havaittu, sopimuspuolten tulee säädellä kyseistä tuotantoa ja toimintoja, ja yhteisesti antaa taloudellista ja muuta tukea edellä esitetyille toimille kehitysmaissa.

9 artiklan mukaan sopimuspuolten tulee pääasiassa in situ -menetelmien täydentämiseksi tukea ex situ -suojelua, perustaa tarvittavia laitoksia ja edistää tutkimusta ensisijaisesti biologisen monimuotoisuuden alkuperämaissa, erityisesti kehitysmaissa. Sopimuspuolten tulee myös mahdollisuuksiensa mukaan auttaa uhanalaisten lajien elvyttämisessä ja palauttamisessa sekä säädellä biologisen monimuotoisuuden keruuta luonnosta ex situ -tarkoituksiin siten, että pysyvää uhkaa ekosysteemeille ja lajien populaatioille ei aiheudu, sekä antaa yhteisesti taloudellista ja muuta tukea esitetyille ex situ -toimille, erityisesti kehitysmaissa.

10 artiklan mukaan sopimuspuolten tulee mahdollisuuksiensa mukaan ja soveltuvin osin sisällyttää biologisten luonnonvarojen suojelu ja kestävä käyttö kansalliseen päätöksentekoon sekä säädellä näiden luonnonvarojen käyttöä biologiselle monimuotoisuudelle aiheutuvien vahinkojen välttämiseksi tai vähentämiseksi. Sopimuspuolten tulee myös edistää biologisten luonnonvarojen tavanomaista käyttöä perinnekulttuurin mukaisesti silloin kun tämä täyttää suojelun ja kestävän käytön vaatimukset sekä tukea paikallista väestöä kehitettäessä ja suoritettaessa korjaavia toimia alueilla, joiden biologinen monimuotoisuus on vähentynyt sekä tukea julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä biologisten luonnonvarojen kestävän käytön menetelmien kehittämiseksi.

11 artiklan mukaan sopimuspuolten tulee mahdollisuuksiensa mukaan hyväksyä biologisen monimuotoisuuden suojelemisen ja kestävän käytön edistämiseksi taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti perusteltavia kannustimia.

12 artiklan mukaan sopimuspuolten tulee erityisesti kehitysmaiden tarpeet huomioiden kehittää tieteellisiä ja teknisiä kasvatus- ja koulutusohjelmia biologisen monimuotoisuuden tutkimista, suojelua ja kestävää käyttöä varten sekä edistää biologisen monimuotoisuuden suojeluun ja kestävään käyttöön liittyvää tutkimusta sopimuspuolten konferenssin ja sen tieteellis-teknis-teknologisen komitean suositukset huomioiden.

Sopimuspuolten tulee myös teknologian siirtoon, tieteellis-tekniseen yhteistyöhön ja rahoitukseen liittyvien artikloiden mukaisesti edistää ja yhdessä toimien soveltaa uusimpia tutkimustuloksia biologisten luonnonvarojen suojeluun ja kestävään käyttöön.

13 artiklan mukaan sopimuspuolten tulee edistää ja kannustaa biologisen monimuotoisuuden suojelun ja tämän vaatimien toimien tärkeyden ymmärtämistä ja välittämistä tiedotusvälineiden avulla, sekä näiden aiheiden sisällyttämistä kasvatusohjelmiin, ja toimia tarpeen mukaan muiden valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen kanssa kasvatus- ja kansalaistieto-ohjelmien kehittämiseksi biologisen monimuotoisuuden suojelusta ja kestävästä käytöstä.

14 artikla käsittelee ympäristövaikutusten arviointia ja tässä tarkoituksessa sopimuspuolten tulee mahdollisuuksien mukaan sisällyttää ympäristövaikutusten arviointi projekteihinsa, joilla on todennäköisesti huomattava haitallinen vaikutus biologiseen monimuotoisuuteen. YVA-menettelyn tulisi olla avoin kansalaisten osallistumiselle sekä taata, että ohjelmien ja politiikan ympäristövaikutukset, jos näillä on huomattava haitallinen vaikutus biologiseen monimuotoisuuteen, tulevat asiaankuuluvasti otettua huomioon,

Sopimuspuolten tulee myös vastavuoroisuuden periaatteella edistää tietojenvaihtoa, ilmoittamista ja neuvotteluja sellaisista kansallisen lainkäytön tai valvonnan piiriin kuuluvista toimista, joilla on todennäköisesti huomattava haitallinen vaikutus toisen valtion tai kansallisen lainkäytön ulkopuolisille alueille, rohkaisemalla kahdenvälisten, alueellisten ja monenvälisten järjestelyjen tekemistä.

Samoin sopimuspuolten tulee lainkäyttönsä tai valvontansa piiristä aiheutuvan välittömän tai vakavan vaaran tai vahinkojen uhatessa toisten valtioiden tai kansallisen lainkäytön ulkopuolisia alueita, ilmoittaa välittömästi näille valtioille vaarasta tai vahingosta ja aloittaa toimet näiden ehkäisemiseksi tai vähentämiseksi, ja edistää kansallista valmiutta hätätoimiin tilanteessa, joka aiheuttaa vakavan ja välittömän vaaran biologiselle monimuotoisuudelle ja edistää kansainvälistä yhteistyötä tällaisten tilanteiden varalta ja sopia tarpeen mukaan yhteisistä hätäsuunnitelmista ja rohkaista kansainvälistä yhteistyötä, jonka avulla täydennetään kansallisia ponnisteluja.

Sopimuspuolten konferenssi tulee käsittelemään tehtyjen selvitysten pohjalta biologiseen monimuotoisuuteen liittyviä kansainvälisiä korvaus- ja vastuukysymyksiä.

15 artikla käsittelee perintöaineksen saantia ja saatavuutta. Artiklassa todetaan valtioiden täysivaltainen oikeus luonnonvaroihinsa ja tunnustetaan samalla, että perintöaineksen saantia ja saatavuutta koskeva päätäntävalta on kansallisilla hallituksilla ja kansallisen lainsäädännön alainen. Sopimuspuolten tulee kuitenkin pyrkiä helpottamaan perintöaineksen saantia ja saatavuutta muille sopimuspuolille ja luopua yleissopimuksen tavoitteiden vastaisista rajoituksista.

Perintöaineksen saanti ja saatavuus edellyttävät aineksen toimittavan sopimuspuolen etukäteen antamaa suostumusta. Jos suostumus myönnetään, luovutuksen tulee perustua perintöainesta luovuttavan ja sitä saavan sopimuspuolen keskinäisesti sopimiin ehtoihin.

Sopimuspuolet pyrkivät tekemään sellaista tieteellistä tutkimusta, joka perustuu muiden sopimuspuolten toimittamaan perintöainekseen, yhteistyössä toimittavan sopimuspuolen kanssa. Samoin sopimuspuolten tulee ryhtyä tarvittaviin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin ja poliittisiin toimiin voidakseen jakaa perintöaineksen kaupallisesta ja muusta hyödyntämisestä koituvaa hyötyä perintöainesta luovuttaneen sopimuspuolen kanssa. Tällaisen hyötyjen jakamisen tulee perustua luovuttajan ja saajan keskinäisesti sopimiin ehtoihin.

16 artikla koskee teknologian siirtoa ja saatavuutta. Määräykset koskevat teknologiaa, joka liittyy biologisen monimuotoisuuden suojeluun ja kestävään käyttöön tai joka käyttää hyväkseen biologista monimuotoisuutta ympäristöä vahingoittamatta. Biotekniikka määritellään osaksi tällaista teknologiaa.

Sopimuspuolten tulee mahdollistaa tai helpottaa teknologian saantia ja siirtoa muille, perintöainesta luovuttaville sopimuspuolille ja erityisesti kehitysmaille. Teknologian siirtoa ja saatavuutta tulee helpottaa saajalle oikeudenmukaisin ja edullisin ehdoin tai ilman täyttä vastiketta ja etuoikeutetusti, jos asiasta sovitaan teknologiaa siirtävän ja sitä saavan sopimuspuolen kesken. Sopimuspuolten tulee pyrkiä siihen, että myös yksityinen sektori helpottaa teknologian siirtoa kehitysmaille ja edistää teknologian yhteistä kehittämistä niiden kanssa.

Teknologian siirto koskee myös patentein ja muin henkistä omaisuutta koskevin oikeuksin suojattua teknologiaa. Tällaisissa tapauksissa teknologian siirron tulee kuitenkin tapahtua kansainvälisen oikeuden sekä asianmukaisten henkistä oikeutta koskevien säännösten mukaisesti. Teknologian siirtoon voidaan tarvittaessa soveltaa sopimuksen rahoituspohjaa ja rahoitusjärjestelyjä koskevia 20 ja 21 artiklan määräyksiä.

17 artikla käsittelee tietojen vaihtoa. Sopimuspuolten tulee helpottaa sellaisen julkisista lähteistä saatavilla olevan tiedon vaihtoa, joka liittyy biologisen monimuotoisuuden suojeluun ja kestävään käyttöön. Tietojen vaihdossa otetaan huomioon kehitysmaiden erityistarpeet.

18 artikla käsittelee teknis-tieteellistä yhteistyötä. Sopimuspuolten tulee edistää kansainvälistä teknis-tieteellistä yhteistyötä biologisen monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön alueella. Yhteistyössä kiinnitetään erityistä huomiota kehitysmaiden tarpeisiin ja niiden kansallisten valmiuksien kehittämiseen.

Teknis-tieteellinen yhteistyö sisältää muun muassa yhteisiä tutkimusohjelmia ja yhteishankkeita sopimuksen tavoitteiden edistävän teknologian kehittämiseksi sekä yhteistyötä henkilöstön koulutuksessa ja asiantuntijavaihdossa. Sopimuspuolet selvittävät lisäksi, miten teknis-tieteellisen yhteistyön kehittämiseksi perustetaan tietojenvaihtokeskus.

19 artikla käsittelee biotekniikkaa ja sen hyötyjen jakamista sekä biotekniikan siirrosta ja käytöstä mahdollisesti aiheutuvien haitallisten vaikutusten torjumista.

Sopimuspuolten tulee ryhtyä tarvittaviin toimiin edistääkseen perintöainesta luovuttavien sopimuspuolten, erityisesti kehitysmaiden, mahdollisuuksia osallistua biotekniseen tutkimustoimintaan. Lisäksi sopimuspuolten tulee edistää biotekniikan tulosten ja siitä saatavan hyödyn oikeudenmukaista jakamista sellaisille sopimuspuolille ja erityisesti kehitysmaille, jotka luovuttavat perintöainesta bioteknisen tutkimuksen käyttöön. Hyötyjen jakaminen perustuu sopimuspuolten keskinäiseen sopimukseen.

Sopimuspuolten tulee lisäksi harkita tarvetta laatia sopimukseen erillinen pöytäkirja kansainvälisistä menettelytavoista, joita tulee noudattaa biotekniikalla muunnettujen eliöiden siirrossa ja käsittelyssä.

Sopimuspuolten tulee luovuttaessaan biotekniikalla muunnettuja eliöitä toiselle sopimuspuolelle joko itse toimittaa tai velvoittamalla lainkäyttövaltansa alaisuuteen kuuluva luonnollinen tai oikeushenkilö toimittamaan tälle kaikki saatavana olevat tiedot eliöiden mahdollisista haittavaikutuksista ja niiden käytöstä sekä turvatoimenpiteistä, joita edellytetään noudatettavan eliöitä luovuttavassa maassa. Tämä yleinen velvoite voidaan ottaa huomioon Suomen asiaa koskevassa lainsäädännössä eli valmisteilla olevassa geenitekniikkalaissa. Kansainvälisesti siirtojen osalta vaikuttava tekijä on mahdollinen 3 kappaleen mukainen pöytäkirja biotekniikalla muunnettujen eliöiden kansainvälisistä siirroista.

20 artikla sisältää yleissopimuksen rahoitusta koskevat määräykset. Sopimuspuolet sitoutuvat taloudellisesti tukemaan ja kannustamaan sopimuksen tavoitteiden toteuttamiseen tähtääviä kansallisia toimia. Sopimuspuolina oleville teollisuusmaille asetetaan velvoite järjestää uutta lisärahoitusta kehitysmaille sopimuksen tavoitteiden täyttämiseksi tarvittavia lisäkustannuksia varten. Näistä lisäkustannuksista sovitaan kehitysmaan ja sopimuksen rahoitusjärjestelmän välillä sopimuspuolten konferenssin määräämien ohjeiden mukaisesti. Siirtymätalousmaat voivat vapaaehtoisesti omaksua teollisuusmaiden sopimusvelvoitteet. Sopimuspuolena olevat teollisuusmaat voivat myös järjestää sopimuksen täytäntöönpanemiseen liittyviä rahavaroja kahdenvälisiä, alueellisia tai muita monenvälisiä kanavia käyttämällä. Sopimuspuolten konferenssi laatii ensimmäisessä istunnossaan listan teollisuusmaista, joita velvoite järjestää rahoitusta kehitysmaille koskee. On ilmeistä, että Suomi kuuluu näihin teollisuusmaihin.

21 artiklassa perustetaan rahoitusjärjestelmä, jonka avulla kehitysmaat saavat varoja sopimuksen täytäntöönpanemiseksi. Järjestelmä toimii sopimuspuolten konferenssin alaisuudessa ja on sille vastuuvelvollinen. Sopimuspuolten ensimmäinen konferenssi päättää järjestelmän hallintorakenteesta. Lisäksi konferenssi päättää varojen suhteen toimintalinjoista, strategiasta, ohjelmien tärkeysjärjestyksestä ja valintaperusteista. Taakanjako sopimuspuolina olevien teollisuusmaiden kesken tulee ottaa huomioon. Rahoitusjärjestelmän hallinto toimii demokraattisella ja avoimella tavalla. Sopimuspuolten konferenssi arvioi rahoitusjärjestelyn tehokkuutta säännöllisin väliajoin.

22 artiklan mukaan yleissopimuksen määräykset eivät vaikuta sopimuspuolten muista kansainvälisistä sopimuksista johtuviin sopimuspuolten oikeuksiin ja velvoitteisiin. Poikkeuksena on tilanne, jossa näiden oikeuksien tai velvoitteiden toteuttaminen aiheuttaisi vakavaa vahinkoa tai olisi vakavana uhkana biologisen monimuotoisuuden suojelulle tai kestävälle käytölle. Määräys merkitsee poikkeusta sopimusten sitovuutta koskevaan yleiseen pacta sunt servanda -periaatteeseen. Koska määräystä ei sopimuksessa kuitenkaan yksilöidä tai täsmennetä, on sitä pidettävä pääosin poliittisena sitoumuksena biologisen monimuotoisuuden suojelulle asetetusta painoarvosta, eikä se ole ristiriidassa Suomen muiden sopimusvelvoitteiden kanssa. Artiklan mukaan sopimuspuolten tulee täytäntöönpannessaan sopimusta ottaa huomioon myös kansainvälisen merioikeuden asettamat velvoitteet.

23 artikla sisältää määräykset sopimuspuolten konferenssista. Ensimmäinen konferenssi on kutsuttava koolle vuoden kuluessa sopimuksen voimaantulosta. Nykyarvioiden mukaan ensimmäinen konferenssi järjestetään marraskuussa 1994. Konferenssi hyväksyy itselleen menettelytapasäännöt yksimielisesti. Se valvoo sopimuksen täytäntöönpanoa ja ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin.

24 artiklassa perustetaan sopimuksen sihteeristö ja määritellään sen tehtävät ja toimenkuva.

25 artikla sisältää määräykset avustavasta toimielimestä tieteellistä, teknistä ja teknologista neuvontaa varten.

26 artiklan mukaan kunkin sopimuspuolen esittää sopimuspuolten konferenssille tämän määräämin määräajoin selonteko toimenpiteistä, joihin se on ryhtynyt yleissopimuksen määräysten täytäntöönpanemiseksi ja sekä siitä, miten tehokkaasti se on toteuttanut tämän yleissopimuksen tavoitteita.

27 artikla sisältää määräykset sopimuspuolten välisten riitojen ratkaisemisesta. Näitä koskevat tarkemmat määräykset sisältyvät sopimuksen liitteeseen. Sopimuspuoli voi tunnustaa erillisellä ilmoituksella, että sen sopimukseen liittyvät riidat voidaan ratkaista saattamalla riita kansainväliseen tuomioistuimeen tai sopimuksen II liitteen mukaiseen välimiesmenettelyyn. Jos riidan sopimuspuolet eivät ole hyväksyneet samaa menettelyä riidan ratkaisemiseksi, riita pyritään ratkaisemaan II liitteen 2 osassa määritellyllä sovittelumenettelyllä, jonka tulos on suositusluonteinen.

28 artikla sisältää määräykset yleissopimukseen liittyvien pöytäkirjojen hyväksymisestä. Sopimukseen voidaan hyväksyä pöytäkirjoja sopimuspuolten konferenssissa.

29 artiklan mukaan sopimuspuolet voivat esittää muutoksia yleissopimukseen. Yleissopimusta tai sen pöytäkirjoja voidaan muuttaa sopimuspuolten konferenssissa. Sopimuspuolet pyrkivät yksimieliseen päätökseen muutoksista, mutta ne voidaan hyväksyä kahden kolmasosan enemmistöllä läsnäolevien ja äänestävien sopimuspuolten äänistä, jolloin otetaan huomioon ainoastaan muutosta kannattavat tai sitä vastustavat äänet. Sopimuspuolten on hyväksyttävä muutokset. Ne tulevat voimaan muutokset hyväksyneiden sopimuspuolten osalta yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun kaksi kolmasosaa sopimuspuolista on ilmoittanut hyväksyvänsä muutokset.

30 artiklan mukaan yleissopimuksen liitteet ovat sen erottamaton osa. Yleissopimukseen voidaan hyväksyä liitteitä sopimuspuolten konferenssin päätöksellä. Liitteet voivat sisältää ainoastaan luetteloita, kaavioita ja muuta kuvaavaa aineistoa, joka on luonteeltaan tieteellistä, teknistä tai hallinnollista. Liitteiden hyväksymisessä noudatetaan samaa menettelyä kuin itse yleissopimuksen muuttamisessa. Liitteet ja niiden muutokset tulevat voimaan kaikkien sopimuspuolten osalta yhden vuoden kuluttua hyväksymisedellytysten täyttymisestä, ellei sopimuspuoli ilmoita saman ajan kuluessa vastustavansa liitettä tai sen muutosta.

31 artikla sisältää määräykset äänioikeudesta. Jokaisella sopimuspuolella on yksi ääni. Taloudelliset yhdentymisjärjestöt voivat erikseen määritellyn toimivallan puitteissa käyttää niin monta ääntä kuin niiden jäsenvaltioista on yleissopimuksen sopimuspuolena. Järjestöt eivät saa käyttää äänioikeuttaan, jos niiden jäsenvaltiot käyttävät omaa äänioikeuttaan.

32 artiklan mukaan valtio ei voi liittyä pöytäkirjan sopimuspuoleksi, ellei se ole myös yleissopimuksen sopimuspuoli. Päätöksiä yleissopimukseen liittyvän pöytäkirjan nojalla voivat tehdä ainoastaan asianomaisen pöytäkirjan sopimuspuolet.

33 artikla sisältää määräykset sopimuksen allekirjoittamisesta.

34 artiklan mukaan yleissopimuksen allekirjoittajavaltion on ratifioitava tai hyväksyttävä yleissopimus.

35 artiklan mukaan yleissopimus on myös avoinna liittymistä varten.

36 artiklan mukaan yleissopimus tulee voimaan yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä siitä, kun kolmaskymmenes 34 artiklan mukainen asiakirja on talletettu. Myöhemmin liittyvien sopimuspuolten osalta yleissopimus tulee voimaan yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä liittymiskirjan tallettamisesta.

37 artiklan mukaan yleissopimukseen ei voi tehdä varaumia.

38 artiklan mukaan sopimuspuoli voi milloin tahansa irtisanoa yleissopimuksen, kun on kulunut kaksi vuotta sen voimaantulosta asianomaisen sopimusvaltion osalta. Irtisanominen tulee voimaan vuoden kuluttua siitä, kun tallettaja on vastaanottanut irtisanomista koskevan ilmoituksen.

39 artikla sisältää määräykset väliaikaisjärjestelyistä rahoitusjärjestelmän osalta. Väliaikaisen rahoitusjärjestelmän toiminnasta vastaa Maailmanlaajuinen ympäristörahasto GEF. Väliaikaisjärjestelyjä sovelletaan sopimuspuolten konferenssin ensimmäiseen istunnon päättymiseen asti. Konferenssin on tarkoitus sopia pysyvistä järjestelyistä tältä osin ensimmäisessä istunnossaan.

40 artiklassa todetaan yleissopimuksen väliaikaisen sihteeristö toimivan Yhdistyneiden Kansakuntien ympäristöohjelman UNEPin puitteissa.

41 artiklan mukaan yleissopimuksen tallettajana toimii Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri.

Sopimuksen 1 liite sisältää viitteellisen luettelon monimuotoisuuden eri osa-alueiden tunnistamisesta.

Sopimuksen 2 liite sisältää määräykset sitovasta välimiesmenettelystä, jonka sopimuspuoli voi hyväksyä 27 artiklan mukaisesti sopimuksen tulkintaan tai soveltamiseen liittyvien riitojen ratkaisemiseksi sekä määräykset sovittelumenettelystä, jonka tulos ei ole riidan osapuolia sitova.

2.Voimaantulo

Yleissopimus tuli kansainvälisesti voimaan 29 päivänä joulukuuta 1993. Sopimuksen on maaliskuun 1994 alkuun mennessä ratifioinut 51 valtiota, muassa Norja, Ruotsi, Tanska, Saksa, Kanada, Japani ja Kiina sekä Euroopan talousyhteisö. Suomen osalta sopimus tulee voimaan 90 päivän kuluttua siitä, kun Suomi on tallettanut hyväksymiskirjansa Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin huostaan.

3.Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus

Yleissopimus ei sisällä lainsäädännön alaan kuuluvia tai valtiosäännön mukaan muuten eduskunnan suostumusta vaativia määräyksiä. Hallitus pyytää kuitenkin sopimukselle eduskunnan suostumuksen, koska sopimus on periaatteellisesti tärkeä ja muodostaa puitteet tulevalle biologista monimuotoisuutta koskevalle kansainväliselle yhteistyölle, jolla tulee olemaan laajakantoisia ja useille yhteiskunnan aloille ulottuvia seurauksia.

Edellä olevan perusteella ja valtiopäiväjärjestyksen 69 §:n 2 momentin mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi Rio de Janeirossa 5 päivänä kesäkuuta 1992 tehdyn biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen.

Helsingissä 29 päivänä huhtikuuta 1994

Tasavallan Presidentti MARTTI AHTISAARIUlkoasiainministeri Heikki Haavisto

Welcome to the reformed Finlex! For more information, please click here.

GP 55/1994

Government proposals