26.2.1997

Kanne Pietarsaaren käräjäoikeudessa

Kunta-alan ammattiliitto KTV ry kertoi Uudenkaarlepyyn kaupunkia vastaan ajamassaan kanteessa, että kaupunki oli 15.10.1992 päivätyn ilmoituksen perusteella lomauttanut 26 palveluksessaan ollutta perhepäivähoitajaa ja päiväkodin työntekijää 21. - 31.12.1992 väliseksi ajaksi. Lomautuksen perusteeksi oli ilmoitettu, että perhepäivähoidon kustannukset tulivat ylittämään melkein 100 000 markalla budjetoidut määrärahat, minkä vuoksi perhepäivähoito jouduttiin keskeyttämään lomautusajaksi.

Kaupungilla ei kuitenkaan ollut ollut työsopimuslain 30 §:n 1 momentin edellyttämiä perusteita lomauttamiselle, sillä sen talous ei ollut ollut niin heikossa kunnossa, että se välttämättä olisi edellyttänyt perhepäivähoidon palkkakustannusten säästämistä. Kaupungin talousarviota ei voitu tahallisesti tai tuottamuksellisesti laatia alijäämäiseksi eikä pelkän budjettivajauksen perusteella voitu päätellä, että lomautukseen olisi ollut taloudellisia syitä. Lasten päivähoidon tarpeen vähenemistä lomautusajaksi ei ollut selvitetty.

Sen vuoksi yhdistys, jolle lomautetut työntekijät olivat siirtäneet saatavansa, vaati vahvistettavaksi, että kaupunki oli toiminut työsopimuslain 30 §:n vastaisesti lomauttaessaan perhepäivähoitajat ja päiväkodin työntekijät, ja että kaupunki velvoitetaan suorittamaan korvaukseksi lainvastaisen lomautuksen aiheuttamasta ansionmenetyksestä yhteensä 37 586,35 markkaa korkoineen.

Vastaus

Kaupunki kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Kaupungin taloudellinen tila vuonna 1992 oli edellyttänyt säästötoimenpiteiden toteuttamista kaikissa kaupungin hallintokunnissa. Perhepäivähoidossa oli viimeisenä keinona jouduttu lomauttamaan henkilöstöä. Lomautukset oli toteutettu siten, että ne mahdollisimman vähän häiritsivät päivähoitolain edellyttämien päivähoitopalvelujen järjestämistä.

Käräjäoikeuden tuomio 9.3.1995

Käräjäoikeus totesi, että yhdistyksen näkemyksen mukaan kaupungilla olisi ollut oikeus työsopimuslain 30 §:n mukaan lomauttaa työntekijänsä vain samoilla perusteilla kuin työsopimus voitaisiin irtisanoa tai purkaa. Taloudellis-tuotannolliset irtisanomisperusteet oli säännelty työsopimuslain 37 a §:ssä. Sen mukaan edellytettiin sellaisen taloudellisen syyn olemassaoloa, että työ väheni vähäistä suuremmassa määrin ja muutoin kuin tilapäisesti. Lomautusoikeutta ei kuitenkaan ollut, jos työntekijä voitiin sijoittaa tai kouluttaa muihin tehtäviin. Sijoitus- ja koulutusmahdollisuudet oli siksi aina työnantajan toimesta selvitettävä ennen lomautuksia. Jos säästöperusteeseen vedottiin lomautustilanteessa, niinkuin kaupunki oli tehnyt, oli lisäksi otettava huomioon työsopimuslain 37 a §:n 2 momentin 4 kohta, jonka mukaan vähäinen säästö ei muodostanut lomautusperustetta. Tässä tapauksessa säästö oli muodostunut hyvin pieneksi, bruttosäästö ainoastaan 2,1 prosentiksi ja nettosäästö vain 1,07 prosentiksi palkkausmäärärahasta. Lisäksi määräaikainen lomauttaminen olisi ollut mahdollista vain jos työ oli tilapäisesti vähentynyt. Ottaen huomioon työnantajan työntarjoamis- ja palkanmaksuvelvoitteet, vähenemisen olisi pitänyt tapahtua työnantajasta riippumattomasta syystä eli lomautuksen olisi pitänyt tässäkin tapauksessa perustua hyväksyttävään taloudellis-tuotannolliseen syyhyn.

Kaupungin käsityksen mukaan lomautus oli toteutettavissa työsopimuslain 30 § 1 momentissa tarkoitetun tilapäisen työn vähyyden vuoksi. Työn vähyyden ei tarvinnut johtua työnantajasta riippumattomasta syystä vaan mistä tahansa perusteesta, joskin se yleensä käytännössä aiheutui taloudellisesta tai tuotannollisesta syystä. Työsopimuslain 30 §:n mukaiselle tilapäiselle työn vähenemiselle ei voitu asettaa täsmälleen samoja edellytyksiä kuin työsopimuslain 37 a §:n mukaiselle pysyvälle työn vähyydelle, joka oli työsuhteen irtisanomisperuste.

Käräjäoikeus lausui, että työsopimuslain 30 §:n 1 momentin säännöstä oli tulkittava siten, että työnantajalla oli oikeus lomauttaa työntekijänsä, jos työ oli tilapäisesti vähentynyt eikä työnantaja voinut kohtuudella järjestää muuta työtä tai työnantajan tarpeisiin sopivaa koulutusta. Lomautuksen edellytyksiin ei kuulunut työsopimuslain 37 a §:ssä edellytetty pysyvä työn vähentyminen taloudellis-tuotannollisista syistä. Lomautuksen oikeutukseen ei myöskään vaikuttanut se, oliko työn tilapäinen vähyys johtunut työnantajasta vai hänestä riippumattomista syistä. Kaupunki oli ilmoittanut lomautuksen syyksi, että työ oli vähentynyt tilapäisesti kaupungin säästötoimenpiteiden vuoksi. Tämä oli myös katsottava riittäväksi perusteeksi työsopimuslain 30 §:n 1 momentin mukaiselle lomautukselle.

Asiassa esitetyt tilastotiedot osoittivat, että kaupungin maksuvalmiuskerroin vuonna 1992 oli Vaasan läänin keskilukuja jonkin verran parempi. Vuosikate vuorostaan oli jonkin verran heikompi kuin keskiluvut. Kaupungin vakavaraisuus oli samana aikana ollut selvästi heikompi ja pitkäaikaiset velat olivat olleet keskivertoa suuremmat. Kaupungin vuodelle 1992 tekemä talousarvio oli ollut palkkakustannuksiin nähden alijäämäinen. Asiakirjoista oli havaittavissa, että kaupunginhallitus oli jo 17.2.1992 tiedottanut hallintokunnilleen, että oli ryhdyttävä säästötoimenpiteisiin, jotka vastasivat 1,5 prosenttia käyttökustannuksista. Vuoden 1992 talousvertailusta ilmeni, että hallintokunnat olivat pystyneet toteuttamaan kaupunginhallituksen edellyttämät säästötoimenpiteet lukuunottamatta sosiaalisektoria. Tämän oli vahvistanut myös asianosaisen edustajana kuultu kaupunginjohtaja.

Kaupunginjohtaja oli kertonut, että kaupungin tulot vuonna 1992 muodostuivat valtaosaltaan valtion osuuksista, 32,1 prosenttia, ja kunnallisveroista, 31,5 prosenttia. Kaupungin budjetin menoista sosiaalimenot käsittivät hyvin suuren osan. Sosiaalisektorin palkkamenot olivat 60 prosenttia kokonaismenoista. Vuoden 1992 talousarviota ei ollut tahallaan tehty alijäämäiseksi, vaan muun muassa palkkamenot oli arvioitu pankinjohtaja Kalevi Sorsan 21.10.1991 tekemän sovintoehdotuksen mukaisesti. Koska ne sitten vasta vuoden 1992 puolella, kun talousarvio jo oli vahvistettu, olivat osoittautuneet suuremmiksi, budjetti oli jäänyt alijäämäiseksi. Kaupungin taloudellinen tilanne oli, verrattuna 1980-luvun talouteen, vielä vuosina 1991 ja 1992 ollut heikkenemään päin. Silloin oli eletty syvää turkistarhauksen lamakautta. Vasta vuonna 1993 kaupungin taloustilanne oli kääntynyt oikeaan suuntaan niin, että esimerkiksi lainanotto oli pienentynyt. Uudenkaarlepyyn kohdalla 1 p/veroäyri oli tehnyt kolmemiljoonaa markkaa. Siten vuoden 1992 vuosikate oli ollut noin kolmemiljoonaa markkaa keskivertoa huonompi. Budjetin loppusummat olivat olleet vuonna 1991 170,3 miljoonaa ja vuonna 1992 vain 167,26 miljoonaa markkaa eli tulot olivat vähentyneet vuoteen 1991 verrattuna. Vuonna 1992 kaupungin velat olivat lisääntyneet. Kaupungin säästötoimenpiteet vuonna 1992 olivat toteutuneet muun muassa siten, ettei ollut täytetty avoimeksi tulleita virkoja. Viransijaisia ei ollut otettu. Kotihoidossa oleville vanhuksille ei ollut kannettu sunnuntaisin ruokaa vaan heille oli jätetty lauantaisin kaksinkertaiset annokset. Vajaamielisiä oli kotiutettu Huutoniemen sairaalasta halvempaan hoitoon. Lomautuksia ei ollut vuonna 1992 toteutettu perhepäivähoitajia lukuunottamatta muiden kuin koulujen siivoojien kohdalla. Tämä oli johtunut siitä, että sosiaalisektoria lukuunottamatta kaikki muut hallintokunnat olivat kyenneet toteuttamaan kaupungin säästömääräyksiä.

Kaupungin sosiaalijohtaja oli todistajana kuultuna kertonut, että jo elokuussa 1992 oli selvinnyt, että perhepäivähoitajien palkkakustannuksien määräraha ei tulisi riittämään, mikäli ei ryhdyttäisi lomautustoimenpiteisiin. Budjetin sitovuus oli edellyttänyt, ettei palkkakustannuksia saanut ylittää ilman valtuuston lupaa. Koska jo lasten kotihoitotukea koskeva määräraha oli ylitetty 100 000 markalla, mihin oli saatu kaupunginvaltuuston hyväksyntä, sosiaalisektorissa oli päädytty siihen, ettei ollut pyydetty kaupunginvaltuustolta lupaa ylittää perhepäivähoitajien palkkakustannuksia. Tästä oli tehty päätös 5.10.1992 ja siitä oli ilmoitettu perhepäivähoitajille 13.10.1992. Lasten päivähoidon tarve oli vuonna 1992 lomautuksen aikana 15-20 prosenttia kokonaistarpeesta, joten lomautuksen toteuttaminen oli siinä mielessä tuona aikana ollut soveliainta. Vuosi 1992 oli ollut ainoa vuosi, jolloin sosiaalisektori oli ylittänyt määrärahansa. Syy siihen oli ollut alimitoitettu talousarvio ja kaupungissa vuonna 1989 alkanut yhä syvenevä lamakausi.

Edellä mainitut seikat osoittivat, että perhepäivähoitajien ja päiväkodissa työskentelevien työntekijöiden työ oli tilapäisesti vähentynyt kaupungin säästötarpeiden vuoksi. Lomautuksen aikana kaupunki ei ollut kohtuudella voinut järjestää muuta työtä tai sopivaa koulutusta. Osaksi se johtui lomautuksen lyhyestä ajasta, osaksi siitä, että kaupungin säästötoimenpiteet oli toteutettu muun muassa siten, ettei avoimina olleita työpaikkoja millään sektorilla ollut täytetty. Sen vuoksi ei ollut mahdollista sijoittaa perhepäivähoitajia muihinkaan tehtäviin.

Perhepäivähoitajien ja päiväkodissa työskentelevien työntekijöiden lomauttaminen oli kaikin puolin toteutettu työsopimuslain 30 §:n 1 momentin mukaisesti.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 4.10.1995

Yhdistys valitti hovioikeuteen. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomiossa lausutut perustelut. Valituksessa esitetyt seikat eivät muuttaneet käräjäoikeuden ratkaisuun johtanutta jutun oikeudellista arviointia. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Perustelut

Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden hyväksymät käräjäoikeuden tuomion mukaiset perustelut kaupungin taloudellisesta tilasta, jonka johdosta säästötoimenpiteet ovat olleet tarpeellisia.

Työsopimuslain 30 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan työntekijä voidaan lomauttaa, jos työnantaja voisi irtisanoa tai purkaa työsopimuksen. Momentin toisen virkkeen mukaan työntekijä voidaan lomauttaa enintään 90 päivän ajaksi, jos työ on tilapäisesti vähentynyt eikä työnantaja voi kohtuudella järjestää muuta työtä tai työnantajan tarpeisiin sopivaa koulutusta.

Perhepäivähoitajat ja päiväkodin työntekijät on lomautettu kaupungin säästötoimenpiteistä aiheutuneen työn tilapäisen vähentymisen vuoksi. Asiassa on siten kysymys kaupungin oikeudesta lomauttaa työntekijät työsopimuslain 30 §:n 1 momentin toisen virkkeen perusteella.

Työsopimuslain 30 §:n 1 momentin rakenne ja sanamuoto huomioon ottaen säännöstä voidaan perustellusti tulkita siten, että sen toisessa virkkeessä lievennetään edellisessä virkkeessä säädettyjä, työsopimuksen päättämisperusteisiin sidottuja lomauttamisen edellytyksiä. Toisen virkkeen mukaan on sallittua lomauttaa tietyin edellytyksin jo työn vähentyessä tilapäisesti, vaikkei sen perusteella ole oikeutta irtisanoa työsopimusta.

Kaupungilla olisi 21. - 31.12.1992 välisenä aikana ollut edelleen tarjolla perhepäivähoitajille ja päiväkodin työntekijöille työtä, ellei se olisi huonosta taloudellisesta tilastaan aiheutuneiden säästötarpeiden johdosta keskeyttänyt tilapäisesti päivähoidon tarjoamista lomauttaen työntekijät. Lomauttaminen on tässä tapauksessa aiheutunut taloudellisista syistä johtuvasta työn tarjoamisen edellytysten tilapäisestä vähentymisestä. Asiassa on ratkaistava, voidaanko työsopimuslain 30 §:n 1 momentin ilmaisua työn tilapäisestä vähentymisestä tulkita siten, että se koskee myös työn tarjoamisen edellytysten tilapäistä vähentymistä.

Voimassa olevien työntekijän lomauttamista ja työsopimuksen irtisanomista koskevien säännösten säätämiseen johtaneiden lainvalmistelutöiden mukaan työn vähentyminen saattaa johtua myös työnantajan omista toimenpiteistä (HE nro 19/88 s. 12). Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1996:89 katsonut yleisesti tiedossa olleiden taloudellisten tosiseikkojen puoltavan työsopimuksen irtisanomista koskevan työsopimuslain 37 a §:n 1 momentin mukaisen sanonnan "jos työ on vähentynyt" tulkitsemista laajasti siten, ettei se tarkoita ainoastaan itse työn vähentymistä, vaan myös työn tarjoamisen edellytysten vähentymistä. Korkein hallinto-oikeus puolestaan on ratkaisussaan KHO 1994:A9 tulkinnut samalla tavalla valtion virkamieslain väliaikaisesta muuttamisesta annetun lain 45 a §:n (1237/92) mukaista sanontaa työn tilapäisestä olennaisesta vähentymisestä. Korkein hallinto-oikeus on siten katsonut virkamiehen olleen lomautettavissa, kun mahdollisuudet tarjota hänelle työtä olivat viranomaisen määrärahojen vähentymisen vuoksi sanotulla tavalla alentuneet. Voimassa olevan valtion virkamieslain (750/94) 36 §:n 2 momentin mukaan virkamies voidaan lomauttaa enintään 90 päivän ajaksi, jos virkamiehen tehtävät tai viraston mahdollisuudet tarjota virkamiehelle tehtäviä suoritettavaksi ovat tilapäisesti vähentyneet.

Työsopimuslain 30 §:n 1 momentin sanontaa "työ on tilapäisesti vähentynyt" voidaan edellä mainituilla perusteilla tulkita siten, että se koskee myös työn tarjoamisen edellytysten tilapäistä vähentymistä. Kaupunki on siten säästötarpeista johtuneen työn tarjoamisen edellytysten tilapäisen vähentymisen perusteella voinut kerrotuin tavoin lomauttaa perhepäivähoitajat ja päiväkodin työntekijät.

Kaupunki ei kaikkiin hallintokuntiin kohdistunut säästötarve ja lomautusajan lyhyys huomioon ottaen ole voinut kohtuudella järjestää lomautetuille työntekijöille muuta työtä eikä työnantajan tarpeisiin sopivaa koulutusta.

Näin ollen kaupunki ei ole perusteettomasti lomauttanut perhepäivähoitajia ja päiväkodin työntekijöitä eikä ole velvollinen suorittamaan yhdistykselle vaadittua vahingonkorvausta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.