7.2.1995

Sulkavan kihlakunnanoikeuden päätös 22.4.1993

Virallisen syyttäjän syytteestä kihlakunnanoikeus tuomitsi A:n rikoslain 23 luvun 2 §:n, 28 luvun 1 §:n 1 momentin ja 7 luvun 1 §:n nojalla varkaudesta ja törkeästä rattijuopumuksesta 75 päiväksi ja B:n rikoslain 28 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla varkaudesta 40 päiväksi vankeuteen.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 7.10.1993

A ja B valittivat hovioikeuteen vaatien rangaistusten lieventämistä. Lisäksi A, jolle kihlakunnanoikeus oli myöntänyt maksuttoman oikeudenkäynnin siten, että hän voi joutua korvaamaan 75 prosenttia asian käsittelyn vaatimista menoista, kuitenkin enintään 4 800 markkaa, pyysi, että hänen oikeudenkäyntiavustajakseen määrättäisiin asianajaja X. B pyysi, että hänelle myönnettäisiin maksuton oikeudenkäynti ja että hänen oikeudenkäyntiavustajakseen määrättäisiin asianajaja X.

Hovioikeus, joka ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä, myönsi B:lle maksuttoman oikeudenkäynnin taannehtivasti 22.4.1993 lukien ilman korvausvelvollisuutta valtiolle. Koska kysymyksessä oli yksinkertainen rikosasia, jossa odotettavissa olevaan rangaistukseen ja asian selvitettyyn tilaan nähden A:n ja B:n oikeusturva ei edellyttänyt avustajan määräämistä, hovioikeus hylkäsi avustajan määräämistä koskevat pyynnöt.

Perustelut

Virallinen syyttäjä on kihlakunnanoikeudessa vaatinut rangaistusta A:lle varkaudesta ja törkeästä rattijuopumuksesta ja B:lle varkaudesta. Vahingonkorvausvaatimuksia ei ole esitetty. Kihlakunnanoikeus on tuominnut heidät syytteen mukaisista rikoksista, A:n 75 päiväksi ja B:n 40 päiväksi vankeuteen. Lisäksi A:lle on määrätty lyhyt ajokielto ja hänet on velvoitettu yhteisvastuullisesti erään toisen jutussa rangaistukseen tuomitun kanssa korvaamaan valtiolle humalatilatutkimuskulut. A ja B ovat valittaneet hovioikeuteen vaatien pääasian osalta ainoastaan tuomittujen rangaistusten lieventämistä. Kysymys on nyt siitä, onko heillä oikeus tuota muutoksenhakua varten saada maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain nojalla määrättävä oikeudenkäyntiavustaja.

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen d kohdan ja ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen eli Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen c kohdan mukaan jokaisella rikoksesta syytetyllä tulee olla oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä ja, jos hän ei pysty maksamaan saamastaan oikeusavusta, hänen on saatava se korvauksetta oikeudenmukaisuuden niin vaatiessa.

Maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 10 §:n 2 momentin 2 kohdan (1668/92) mukaan avustajaa ei saa määrätä syytetylle yksinkertaisissa rikosasioissa, joissa odotettavissa olevaan rangaistukseen ja asian selvitettyyn tilaan nähden syytetyn oikeusturva ei edellytä avustajan määräämistä.

Tässä muutetussa muodossaan lainkohta on eduskunnan lakivaliokunnan ehdotuksen mukainen (mietintö nro 12/1992 vp.). Yksinkertaisina valiokunta on pitänyt rikosasioita, joissa rikos on selvitetty, joissa odotettavissa oleva rangaistus, vaikka se on sakkoa ankarampi, on yhtenäisen oikeuskäytännön perusteella suurella todennäköisyydellä arvioitavissa ja joissa ei ole suuria liitännäisvaatimuksia. Tyyppiesimerkkeinä sellaisista asioista mietinnössä on mainittu törkeät rattijuopumukset ja varkaudet. Ehdotukseensa lakivaliokunta on päätynyt todettuaan, että Suomea velvoittavat kansainväliset ihmisoikeussopimukset sisältävät nimenomaiset säännökset oikeudenkäynnin järjestämisestä niin, että jokainen saa oikeudenmukaisuuden vaatiman oikeudellisen avun. Periaatteellisena näkökohtana maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 10 §:n 2 momenttia säädettäessä on siten ollut, että säännös eduskunnan hyväksymässä muodossa ei ole Suomea velvoittavien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vastainen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on harkitessaan valtion velvollisuutta järjestää maksutonta oikeusapua eri tilanteissa kiinnittänyt huomiota muun muassa jutun monimutkaisuuteen, oikeuskysymysten vaikeuteen, rikoksen vakavuuteen, rangaistusmaksimiin, tuomitun rangaistuksen pituuteen, syytetyn kykyyn itse edustaa itseään, muutoksenhakumenettelyyn kokonaisuutena ja muutoksenhakutuomioistuimen osuuteen siinä sekä siihen, onko oikeudenkäynti ensimmäisessä oikeusasteessa ollut oikeudenmukainen (ks. esim. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut 25.4.1983 A 64 Pakelli-tapauksessa, 2.3.1987 A 115 Monnell ja Morris -tapauksessa, 28.3.1990 A 174 Granger-tapauksessa ja 24.5.1991 A 205 Quaranta-tapauksessa). Nämä tekijät huomioon ottaen ei ole katsottu oikeudenmukaisuuden vaatimuksen merkitsevän kaikissa tilanteissa sitä, että syytetyllä tai alioikeudessa ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitullakaan olisi aina oikeus saada muutoksenhakuasteessa maksutonta oikeusapua (ks. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu 2.3.1987 A 115 Monnell ja Morris -tapauksessa).

A:n ja B:n kohdalla kysymys on ollut yksinkertaisista rikosasioista. He ovat kihlakunnanoikeudessa itse puolustaneet itseään ja myöntäneet syytteet oikeiksi. Asia on siten jo kihlakunnanoikeudessa ollut selvitetty. Syytetyt eivät ole edes väittäneet, että he eivät olisi kihlakunnanoikeudessa saaneet osakseen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Heidän syykseen luettuja rikoksia koskevien rangaistussäännösten perusteella on ollut yleisen rangaistuskäytännön mukaista tuomita seuraamukseksi vankeusrangaistus. Tuomitut rangaistukset ovat lyhyet. Esitetyistä rikosrekisterinotteista on ilmennyt, että kumpikin syytetty oli ennen kysymyksessä olevia tekoja tuomittu samantapaisista rikoksista ehdollisiin vankeusrangaistuksiin, A lainvoimaisilla ratkaisuilla neljä eri kertaa ja B kahdesti, viimeksi tosin jo yli neljä vuotta ennen sitä tekoa, josta häntä on syytetty. Syytetyt eivät ole nyt kysymyksessä olevat rikokset tehdessään olleet alle 18-vuotiaita. Myöskään vankeusrangaistusten tuomitseminen ehdottomina, mainitut aikaisemmat rangaistukset huomioon ottaen, ei ole merkinnyt poikkeamista rangaistuskäytännöstä. A:lle tuomitut liitännäisseuraamukset ovat olleet vähäiset.

Edellä esitetyn perusteella voidaan todeta, että jutun käsittelyyn hovioikeudessa, jossa on vaadittukin vain rangaistusten lieventämistä, ei ole liittynyt sellaisia oikeudellisia tai muitakaan kysymyksiä, joiden selvittämisessä A ja B olisivat tarvinneet avustajaa. Asiassa ei ole ilmennyt myöskään sellaisia erityisiä henkilöön liittyviä seikkoja, jotka antaisivat aiheen arvioida avustajan tarvetta jommankumman kohdalla toisin.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n ja B:n oikeusturva tässä yksinkertaisessa rikosasiassa ei odotettavissa oleviin rangaistuksiin ja asian selvitettyyn tilaan nähden ole edellyttänyt avustajan määräämistä muutoksenhakua varten. Heille ei siten ole saanut määrätä avustajaa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Haarmann, Möller (eri mieltä), Tulokas (eri mieltä), Hidén ja Kivinen. Esittelijä Eva-Maria Anderzén.