21.12.1995

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

A kertoi Star-Offset Oy:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli 14.5.1990 alkaen ollut asemoijana yhtiön palveluksessa toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa. Hänen viimeinen tuntipalkkansa oli ollut 57,65 markkaa.

Yhtiö oli 3.6.1991 alkaen lomauttanut A:n taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä. Yhtiö oli lomautuksen aikana tammikuun alussa 1992 ja 3.2.1992 palkannut ainakin kaksi uutta työntekijää sellaisiin tehtäviin, joihin A olisi pystynyt ja joita hän oli tehnyt. Hänen lomautuksensa olisi tuolloin tullut keskeyttää ja hänelle olisi tullut tarjota uudelleen ilmaantunutta työtä. A oli työnantajan menettelyn johdosta kärsinyt vahinkoa joutumalla olemaan työtön. Yhtiöllä ei ollut aikomustakaan keskeyttää lomautusta. Hänen työsuhteensa oli siten katsottava rauenneen viimeistään 31.8.1992, johon saakka hänelle oli maksettu kesälomakorvaus. Hän oli lomautettaessa saanut hyväkseen kahden viikon ennakkoilmoitusajan, joten hänellä oli irtisanomisajan palkkaa saamatta 1,5 kuukaudelta.

Tämän vuoksi A vaati, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle 1) vahingonkorvausta lainvastaisesti toimeenpannun lomautuksen johdosta ajalta 1.1. -1.12.1992 eli 11 kuukaudelta yhteensä 104 000 markkaa korkoineen ja 2) irtisanomisajan palkkaa 1,5 kuukaudelta 14 181 markkaa, irtisanomisaikaan kohdistuvaa lomakorvausta viideltä päivältä 1 920 markkaa, lomapalkan korotusta 1 604 markkaa ja talvilomakorvausta yhdeltä päivältä 461 markkaa eli irtisanomisajan palkkaa yhteensä 18 166 markkaa korkoineen.

Vastaus

Yhtiö kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. A:n ammattitaito ei ollut riittävä tarjolle tulleisiin töihin. Yhtiö ei ollut tarkoittanut päättää A:n työsuhdetta. Mahdollisesta vahingonkorvauksesta ja irtisanomisajan palkasta oli joka tapauksessa vähennettävä A:n saama työttömyysavustus.

Raastuvanoikeuden päätös 6.7.1993

Raastuvanoikeus lausui selostamansa näytön nojalla sinänsä selvitetyksi, että olosuhteet olivat keväästä 1991 lähtien muuttuneet muun muassa niin, että yhtiön toimitusajat olivat koko ajan tiukentuneet. A:n ammattitaidosta ja yhtiöön hankitun uuden viisiväripainokoneen vaikutuksesta esitetyn näytön ristiriitaisuuden johdosta raastuvanoikeus katsoi kuitenkin jääneen näyttämättä, etteikö A:n ammattitaito olisi riittänyt töistä selviytymiseen myös vuoden 1992 alun tilanteessa. Yhtiön olisi siten tullut alkuvuodesta 1992 keskeyttää A:n lomautus ja tarjota hänelle asemointityötä.

Lomautus oli kestänyt yli kaksi vuotta. Yhtiöllä olisi vuoden 1992 alussa ollut tarjolla työtä A:lle. Yhtiön tarkoituksena alkuvuodesta 1992 ottaessaan uusia työntekijöitä oli tosiasiallisesti ollut päästä eroon A:n työsuhteesta. Yhtiön menettelystä oli aiheutunut A:lle saamatta jäänyttä irtisanomisajan palkkaa vastaava vahinko. Vahinkona voitiin korvata vain todellinen vahinko eli irtisanomisajan palkka lomakorvauksineen ja lomapalkan korotuksineen 1,5 kuukauden ajalta vähennettynä A:n työttömyyspäivärahalla.

Sen vuoksi raastuvanoikeus vaatimukset enemmälti hyläten velvoitti yhtiön suorittamaan A:lle 1 kohdan osalta kohtuulliseksi harkittua vahingonkorvausta 55 000 markkaa korkoineen ja 2 kohdan osalta vahingonkorvausta irtisanomisajan palkan menetyksestä 9 676 markkaa korkoineen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 17.8.1994

A ja yhtiö valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus lausui, että yhtiö oli 14 päivän ennakkoilmoitusajalla lomauttanut A:n 3.6.1991 alkaen vedoten taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin. Yhtiö oli vuoden 1992 alussa palkannut kaksi uutta työntekijää tekemään samoja töitä kuin A oli yhtiössä tehnyt. Hovioikeus katsoi raastuvanoikeuden päätöksestä ilmenevin perustein jääneen näyttämättä, että A ei olisi kyennyt tekemään niitä asemoijan töitä, joihin uudet työntekijät oli otettu. Näin ollen yhtiön olisi pitänyt vuoden 1992 alussa tarjota lomautettuna olleelle A:lle työtä. Kun A:n lomautus oli alkanut jo 3.6.1991 ja kun yhtiö oli A:n asemesta palkannut kaksi uutta työntekijää asemoijan työhön, hovioikeus katsoi, että yhtiöllä ei enää vuoden 1992 alussa ollut aikomusta ottaa A:ta takaisin työhön. A:n työsopimus oli näin ollen yhtiön lainvastaisen menettelyn seurauksena rauennut.

Yhtiö oli, jättäessään tarjoamatta A:lle työtä vuoden 1992 alussa ja A:n oltua sen jälkeen työttömänä 1.12.1992 saakka, aiheuttanut A:lle vahinkoa palkan menetyksenä. Yhtiön työsopimuslain 51 §:n 1 momentin nojalla A:lle maksettavaa vahingonkorvausta ei voitu kohtuullistaa. Korvauksesta ei ollut vähennettävä A:n työttömyysaikanaan työttömyyskassasta saamia työttömyyspäivärahoja, koska noita avustuksia oli pidettävä kassan jäsenyyteen liittyvinä, osaksi työntekijän omiin maksusuorituksiin perustuvina etuina. A, jonka ilmoittamia palkkatietoja yhtiö ei ollut kiistänyt, oli oikeutettu saamaan korvauksena palkan menetystään vastaavat 104 000 markkaa.

Työsopimuslain 42 §:n 2 momentin mukaan työnantajan oli korvattava työntekijälle irtisanomisajan palkan tai sen osan menettämisestä aiheutunut vahinko, jos lomauttaminen oli tullut voimaan työntekijän saamatta hyväkseen työsopimuksen lakkaamista koskevaa irtisanomisaikaa ja työnantaja ennen lomauttamisen päättymistä irtisanoi työsopimuksen. A:lta, jonka irtisanomisaika oli ollut kaksi kuukautta, oli jäänyt lomautuksen ja työsopimuksen päättymisen yhteydessä saamatta irtisanomisaikaa puolitoista kuukautta. Yhtiön oli sen vuoksi korvattava A:lle tämän ajan palkan menettämisestä aiheutunut vahinko. Korvauksesta ei ollut edellä mainitusta syystä vähennettävä A:n työttömyyskassasta saamia työttömyysavustuksia. Korvauksen määrä oli siten A:n vaatimat 18 166 markkaa.

Näillä perusteilla hovioikeus velvoitti yhtiön suorittamaan A:lle raastuvanoikeuden tuomitsemien määrien asemasta vahingonkorvauksena kanteen 1 kohdan osalta 104 000 markkaa ja 2 kohdan osalta 18 166 markkaa korkoineen. Muilta osilta raastuvanoikeuden päätöstä ei muutettu.

Perustelut

Työnantajan työntekijälle perusteettomasta lomautuksesta suoritettava vahingonkorvaus määräytyy työsopimuslain 51 §:n 1 momentin mukaisesti. Säännös tarkoittaa työntekijälle todellisuudessa aiheutuneen aineellisen vahingon korvaamista. Säännöstä sovellettaessa on siten otettava huomioon yleiset vahingonkorvausoikeudelliset periaatteet.

A:n työttömyys on tammikuun ja joulukuun 1992 välisenä aikana ollut seurausta yhtiön lainvastaisesta menettelystä. Hän on tuolta ajalta menettänyt palkkaetunsa. Toisaalta hän on Suomen Kirjatyöntekijäin Työttömyyskassan jäsenenä saanut samalta ajalta työttömyyskassasta työttömyyspäivärahaa. Tämä on tosiasiallisesti vähentänyt A:lle työttömyydestä ja palkan menetyksestä aiheutuneen vahingon määrää.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan työttömyyskassasta saatuja päivärahoja ei kuitenkaan ole vähennetty työttömäksi joutuneelle työntekijälle työsopimuslain 51 §:n 1 momentin nojalla suoritettavasta vahingonkorvauksesta (KKO 1974 II 63, 1982 II 57). Tätä menettelyä on perusteltu sillä, että näitä päivärahoja on pidettävä työttömyyskassan jäsenyyteen liittyvinä, osaksi työntekijän omiin maksusuorituksiin perustuvana etuna. Näin on myös hovioikeus ratkaissut nyt käsillä olevan asian.

Toisaalta on niin ikään vakiintuneesti katsottu, että työllisyyslain nojalla maksetut työttömyyskorvaukset on vähennettävä työntekijälle suoritettavan vahingonkorvauksen määrästä (KKO 1978 II 45). Tämän kannan on puolestaan ymmärretty perustuvan siihen, ettei työntekijä joudu itse kustantamaan tätä työttömyysturvaa vaan se rahoitetaan kokonaan valtion varoilla.

Myös voimassa olevan työttömyysturvalain mukaan työttömyyspäiväraha maksetaan joko peruspäivärahana kokonaan valtion varoista tai ansioon suhteutettuna päivärahana työttömyyskassojen jäsenille. Harkittaessa, voidaanko työttömyyskassasta saatujen ansiosidonnaisten työttömyyspäivärahojen ja peruspäivärahoina maksettujen työttömyyskorvausten erilaista vahingonkorvausoikeudellista kohtelua pitää perusteltuna, on Korkeimman oikeuden käsityksen mukaan kiinnitettävä huomiota myös siihen, kuinka suureksi osaksi työttömyyskassa-avustukset tosiasiallisesti perustuvat työntekijän omaan rahoitukseen.

Työttömyyskassojen rahoitus on työttömyyskassalain mukaan järjestetty siten, että valtaosa rahoituksesta tulee muualta kuin työttömyyskassan jäseniltä. Vuonna 1992 valtion osuus työttömyyskassan maksamista päivärahoista on ollut 47,5 prosenttia (1695/1991) ja työnantajien rahoittaman työttömyyskassojen keskuskassan osuus vastaavasti 47 prosenttia (1366/1990). Loput ja siis ainoastaan varsin vähäinen osa on rahoitettu työntekijöiden omilla suorituksilla. Valtion ja työnantajien osuudet ovat vuosien kuluessa vaihdelleet, mutta työntekijöiden osuus on pysynyt vähäisenä 1960-luvulta alkaen.

Työttömyyskassasta maksettavien ansiosidonnaisten työttömyyspäivärahojen kustannusvastuu on siten vain pieneltä osalta jätetty työntekijöille itselleen. Ei ole johdonmukaista eikä perusteltua kohdella näitä päivärahoja muilta osilta eri tavalla kuin peruspäivärahoina maksettavia työttömyyskorvauksia, kun kysymys on päivärahojen vahinkoa pienentävästä vaikutuksesta.

Yleisenä ohjeena voidaan pitää, ettei vakiintunutta oikeuskäytäntöä pitäisi muuttaa ilman painavia perusteita. Toisaalta on selvää, ettei vakiintunutkaan oikeuskäytäntö voi estää lainkäyttäjää arvioimasta uudelleen aikaisempien ratkaisujen perusteita.

Tähänastinen oikeuskäytäntö on merkinnyt sitä, että työttömyyskassan jäsenyys on tuonut työttömäksi joutuvalle työntekijälle sellaista vahingonkorvausoikeudellista etua, jota ei ole suotu peruspäivärahana maksettavan työttömyyskorvauksen varassa olevalle työntekijälle. Tämä on ristiriidassa vahingonkorvausoikeudessa noudatettavan periaatteen kanssa, jonka mukaan vahingonkärsinyt ei saa hyötyä vahinkotapahtuman johdosta, eikä se ole perusteltua myöskään ihmisten yhdenvertaisen kohtelun ja hallitusmuodossa turvatun yhdistymisvapauden näkökulmasta.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että tarkasteltavana olevassa tilanteessa on painavia perusteita vakiintuneen oikeuskäytännön tarkistamiseen. A:lle työsopimuslain 51 §:n 1 momentin nojalla suoritettavasta vahingonkorvauksesta on siten vähennettävä hänen samalta ajalta työttömyyskassasta saamansa työttömyyspäivärahat siltä osalta kuin niiden ei voida katsoa perustuvan hänen omiin maksusuorituksiinsa. Korkein oikeus arvioi vähennettäväksi osuudeksi 9/10 osaa.

Hovioikeuden määräämästä 104 000 markan vahingonkorvauksesta vähennetään 9/10 osaa A:n ilmoituksensa mukaan kuukausittain saamasta yhteensä 5 660 markan työttömyyspäivärahasta. Vähennystä ei kuitenkaan ole tehtävä ajanjaksoa 17. - 31.8.1992 vastaavalta kahdelta viikolta, jolta A hovioikeudessa esittämänsä Suomen Kirjatyöntekijäin Työttömyyskassan 5.8.1993 päivätyn todistuksen mukaan ei ole saanut työttömyyspäivärahaa. Vähennettävä määrä on yhteensä 53 487 markkaa, joten yhtiön A:lle suoritettavaksi vahingonkorvaukseksi muodostuu 50 513 markkaa.

Työttömyysturvalain 5 §:n 1 momentin 13 kohdan mukaan työttömällä henkilöllä ei ole oikeutta työttömyyspäivärahaan siltä ajalta, jolta hänellä on oikeus saada työnantajalta irtisanomisajan palkkaa tai sitä vastaavaa korvausta. Tämän vuoksi yhtiön A:lle suoritettavasta irtisanomisajan palkan osan korvauksesta ei ole osittainkaan vähennettävä A:n saamaa työttömyyspäivärahaa.

Näillä ja muutoin hovioikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että Star-Offset Oy:n A:lle kanteen 1 kohdan osalta suoritettava vahingonkorvaus alennetaan 50 513 markkaan korkoineen.

Muilta osilta hovioikeuden tuomio jää pysyväksi.