13.12.1993

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

A on valtiolle tiedoksi annetun haasteen nojalla kertonut, että hänet oli otettu kiinni 11.8.1989 kello 11.15, sittemmin pidätetty ja vangittu. Häntä oli syytetty Espoon kihlakunnanoikeudessa kahdesta 7.8.1989 tehdystä varkaudesta ja 6. - 7.8.1989 tehdystä jatketusta rikoksesta, joka käsitti törkeän varkauden, kaksi moottoriajoneuvon törkeää luvatonta käyttöönottoa ja niiden kanssa osittain yksin teoin tehdyn näpistyksen. A oli vapautettu oikeudenkäynnin kestäessä 25.10.1989. Saman oikeudenkäynnin aikana hänet oli otettu kiinni ja pidätetty 13.11.1989 kello 17.00 ja vapautettu 18.11.1989 kello 17.10. A:ta oli syytetty muun muassa kesällä 1989 tehdystä huumausainerikoksesta. Espoon kihlakunnanoikeus oli lainvoiman saaneella päätöksellään 4.4.1990 hylännyt kaikki A:han kohdistetut syytteet. Vapauden menetys oli ollut A:lle tuskallista ja ahdistavaa johtuen siitä, että hän oli ollut syytön rikoksiin, joista häntä syytettiin.

A on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänelle vapauden menetyksen johdosta

1) kärsimyksestä 80 päivältä kultakin 2 500 markkaa eli yhteensä 200 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 187 500 markalle 25.10.1989 lukien ja 12 500 markalle 18.11.1989 lukien,

2) saamatta jäänyt työttömyyskorvaus 58 arkipäivältä kultakin 95 markkaa eli yhteensä 5 510 markkaa 16 prosentin korkoineen 5 035 markalle 25.10.1989 lukien ja 475 markalle 18.11.1989 lukien,

3) matkakuluina kaksi junalipun hintaa Helsingistä Lappeenrantaan yhteensä 164 markkaa 16 prosentin korkoineen 82 markalle 25.10.1989 lukien ja 82 markalle 18.11.1989 lukien.

A:n vaatimus työttömyyskorvauksesta perustui siihen, että A ennen vapauden menettämistään oli tehnyt töitä ilman verokorttia "pimeästi" eikä ollut voinut esittää työnantajan todistusta ansionmenetyksistä. Vaikka matkakuluista ei ollut esittää näyttöä, yleisen elämänkäsityksen mukaan, kun kantaja oli pidätetty Lappeenrannassa, hän oli matkustanut vieraalta paikkakunnalta kotiinsa. Näin aiheutuneet matkakulut tuli korvata ilman näyttöäkin.

Vastaus

Valtio on kiistänyt kanteen sekä perusteiltaan että määriltään, vaatinut sitä hylättäväksi ja kantajan velvoittamista korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 2 §:n perusteella valtio on katsonut, ettei korvauksien maksamista A:lle ollut pidettävä kohtuullisena, koska A ei ollut esittänyt, mikä nyt kysymyksessä olevassa vapauden menetyksessä olisi ollut sellaista, joka oli aiheuttanut hänelle kärsimystä. A oli lisäksi itse omilla kertomuksillaan ja käyttäytymisellään vaikuttanut siihen, että hän oli ollut vapautensa menettäneenä. A:n hallusta oli löydetty kysymyksessä oleviin rikoksiin liittyviä rikoksentekovälineitä ja rikoksella saatua tavaraa. A oli myös ollut lähes puolet elämästään eri tekojen johdosta vapautensa menettäneenä.

A ei ollut osoittanut, että hän olisi työttömyysturvalain 4 §:n mukaan ollut oikeutettu työttömyyspäivärahaan. Hän ei ollut myöskään osoittanut hänelle syntyneen vaatimiaan matkakuluja.

Joka tapauksessa korvauksien määrää arvioitaessa tulisi ottaa huomioon vastineessa esitetyt seikat eikä korkoa korvausmäärälle tulisi maksaa aikaisemmin kuin päätöksen julistamispäivästä lukien korkolain 7 §:n perusteella.

Raastuvanoikeuden päätös 6.2.1991

Raastuvanoikeus on todennut, että syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 §:n mukaan A:lla olisi oikeus saada korvaus vapauden menetyksestään valtiolta, kun häneen kohdistetut syytteet oli Espoon kihlakunnanoikeuden 4.4.1990 julistamalla lainvoiman saaneella päätöksellä kokonaan hylätty.

Saman lain 2 §:ssä oli lueteltu perusteita ja olosuhteita, joiden vallitessa korvausta ei makseta. Esitutkinta- ja oikeudenkäyntiaineistosta käy selville, että A oli muuttanut kertomuksiaan liikkumisistaan rikoksien tekoaikoihin ja hänen hallustaan tavattujen anastetuiksi ilmoitettujen esineiden saannoista. Mitään anteeksi annettavaa syytä A:n sanotulle käyttäytymiselle ei ollut osoitettu. A:n oli katsottava tahallisesti antaneen aiheen vapautensa menettämiseen. Näissä olosuhteissa korvauksien maksamista ei ollut pidettävä kohtuullisena.

A:n korvausvaatimus saamatta jääneestä työttömyyskorvauksesta oli lakiin perustumaton työttömyysturvalain 4 § huomioon ottaen ja vaatimus matkakulujen korvaamisesta toteennäyttämätön.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt kanteen kokonaisuudessaan perusteettomana ja toteennäyttämättömänä.

Asian laatu huomioon ottaen valtio sai pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Helsingin hovioikeuden tuomio 1.7.1992

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on katsonut selvitetyksi seuraavaa.

Vapaudenmenetys 11.8. - 25.10.1989

A:n on epäilty syyllistyneen muun muassa 6. - 7.8.1989 tapahtuneeksi ilmoitettuun törkeään varkauteen ja kahteen moottoriajoneuvon törkeään luvattomaan käyttöönottamiseen. Hän on joutunut teoista ja eräistä muista rikoksista syytteeseen sekä ollut pidätettynä ja vangittuna yhtäjaksoisesti 11.8. ja 25.10.1989 välisen ajan. A:ta kiinniotettaessa hänen hallussaan on ollut mainittu luvattomasti käyttöönotettu moottoriajoneuvo, johon A oli vaihtanut oman autonsa rekisterikilvet. Autosta on tavattu muualta anastettua omaisuutta, jonka osalta A:ta on myös syytetty kihlakunnanoikeudessa. A on esitutkinnassa kertonut saaneensa auton käyttöönsä tuntemattomilta miehiltä Helsingin rautatieasemalla. Kihlakunnanoikeudessa asiaa käsiteltäessä A on kertonut, että hän oli saanut auton haltuunsa eräällä Espoossa sijaitsevalla huvilalla, jota oli omistajan luvatta käytetty, mistä teosta A:ta myös oli kihlakunnanoikeudessa syytetty.

Asiassa on ollut riittäviä perusteita epäillä A:n syyllistyneen rikoksiin ja hänen pidättämisensä on ollut tarpeen asian saattamiseksi tuomioistuimen tutkittavaksi. A on esitutkinnassa salannut asioita ja vielä oikeudenkäynnin aikanakin muuttanut kertomustaan. Syyksi menettelylleen A on ilmoittanut koston pelon, mitä syytä ei kuitenkaan ole pidettävä uskottavana. A on siten tahallaan antanut aiheen siihen, että häntä on 11.8. -25.10.1989 pidetty pidätettynä ja vangittuna. Korvausten maksamista tältä ajalta ei ole muutoinkaan pidettävä kohtuullisena. A:lla ei näin ollen ole oikeutta syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetussa laissa tarkoitettuun korvaukseen.

Ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen c kohdasta ilmenevien periaatteiden mukaan henkilön vapaus voidaan riistää, jos on syytä epäillä hänen syyllistyneen rikokseen. Hovioikeus on katsonut, että A:n pidättämisessä ja vangitsemisessa ei ole loukattu sopimuksen periaatteita siten, että valtiolle olisi asiassa syntynyt velvollisuus vahingonkorvaukseen.

Vapaudenmenetys 13. - 18.11.1989

A on esitutkinnassa kiistänyt syyllistyneensä tutkittavana olleeseen rikokseen. Syyte rikoksesta on hylätty. A:n ei ole näytetty itse myötävaikuttaneen vapautensa menettämiseen. A on edellä mainitun lain 1 ja 4 §:n mukaan oikeutettu saamaan korvausta vapaudenmenetyksen hänelle aiheuttamasta kärsimyksestä. Kohtuulliseksi korvaukseksi hovioikeus on arvioinut 1 200 markkaa. A:n korvausvaatimus saamatta jääneiden työttömyyskorvausten sekä matkakulujen osalta on hylätty näyttämättömänä.

Valtio on velvoitettu suorittamaan A:lle korvaukseksi vapaudenmenetyksen 13. - 18.11.1989 aiheuttamasta kärsimyksestä 1 200 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiannosta 3.10.1990 lukien. Muilta osin hovioikeus on jättänyt raastuvanoikeuden päätöksen pysyväksi.

Perustelut

Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 §:n mukaan rikoksesta epäiltynä pidätetyllä tai vangitulla on oikeus saada vapaudenmenetyksen johdosta korvausta, jos syyte jätetään sikseen tai hylätään. Laissa tarkoitettuna korvauksena maksetaan hyvitys kuluista, tulojen tai elatuksen vähentymisestä ja kärsimyksestä. Lain 2 §:n mukaan korvausta vapauden menetyksestä ei makseta milloin epäilty on yrittänyt paeta, muuten karttaa esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä, hävittää todisteita taikka muulla tavoin vaikeuttaa asian selvittämistä, ellei hänen käyttäytymistään laissa mainittujen syiden vuoksi voida katsoa anteeksiannettavaksi. Korvausta ei myöskään makseta, jos asianhaarat ovat sellaiset, että maksamista ei olisi pidettävä kohtuullisena. Kun lainkohdassa on lueteltu pakenemisen yrittäminen, muu esitutkinnan tai oikeudenkäynnin karttaminen sekä todisteiden hävittäminen, on näihin rinnastetulla asian selvittämisen vaikeuttamisella muulla tavoin ymmärrettävä tietoista ja aktiivista toimintaa, joka on omiaan estämään esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä.

Nykyaikaisten Suomen lainsäädännössä tunnustettujen rikosprosessuaalisten periaatteiden mukaan rikoksesta epäilty ei ole velvollinen myötävaikuttamaan syyllisyyskysymyksen selvittämiseen. Hänen velvollisuutensa on vain oikeiden henkilötietojen antaminen tutkintaviranomaiselle. Tämä periaate on ilmaistu myös Suomessa 23.6.1975 annetulla lailla (107/76) voimaan saatetun kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohdassa, jonka mukaan rikossyytettä tutkittaessa ketään ei saa pakottaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyyttään.

Syytteet rikoksista, joiden johdosta A on ollut vapautensa menettäneenä 11.8. - 25.10.1989 ja 13. -18.11.1989, on hylätty.

Menettelemällä esitutkinnassa ja oikeudenkäynnin aikana hovioikeuden tuomiossa kerrotuin tavoin A ei tahallisesti ole antanut aihetta pidätettynä ja vangittuna pitämiseensä 11.8. - 25.10.1989. Hän ei ole vaikeuttanut asian selvittämistä sillä tavoin kuin edellä selostetussa lainkohdassa tarkoitetaan. Asianhaarat eivät muutenkaan ole sellaiset, ettei korvauksen maksamista olisi pidettävä kohtuullisena.

A:lla on oikeus saada valtiolta lainmukainen korvaus myös 11.8. - 25.10.1989 välisen vapaudenmenetyksen johdosta. Vapaudenmenetys aiheuttaa pidätetylle ja vangitulle kärsimystä silloinkin kun hän on aikaisemmin suorittanut pitkään vapausrangaistusta. Hovioikeuden tuomitsemaa korvausta vapaudenmenetyksen 13. - 18.11.1989 aiheuttamasta kärsimyksestä on pidettävä riittävänä. Kohtuullisen korvauksen määräksi vapaudenmenetyksen 11.8. - 25.10.1989 aiheuttamasta kärsimyksestä Korkein oikeus arvioi 8 000 markkaa.

Vaatiessaan korvausta matkakustannuksista A on ilmoittanut, että hänet oli molemmilla kerroilla otettu kiinni asuinpaikkakunnallaan Lappeenrannassa, jonne hän myös oli vapauduttuaan palannut. A:n ilmoitusta on pidettävä uskottavana ja siten hän on oikeutettu korvaukseen matkakustannuksista.

A ei ole näyttänyt, että hän on pidätettynä ja vangittuna olemisen johdosta menettänyt työttömyyspäivärahaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Valtio velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi vapaudenmenetyksen 11.8. - 25.10.1989 aiheuttamasta kärsimyksestä 8 000 markkaa ja matkakuluista 164 markkaa, molemmat määrät 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiannosta 3.10.1990 lukien. Muutoin hovioikeuden tuomio jää pysyväksi.

Kun hovioikeuden ratkaisun lopputulosta on muutettu, valtio saa pitää sille vastauksen antamisesta Korkeimmassa oikeudessa aiheutuneet kulunsa vahinkonaan.