24.8.1993

Espoon kihlakunnanoikeuden päätös 11.9.1991

Kihlakunnanoikeus on virallisen syyttäjän syytteestä, jolla virallinen syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta yksin teoin tehdyistä tapon yrityksestä ja ampumaaserikoksesta, todennut, että asianomistaja B ja A olivat molemmat kertoneet ampumisen sattuessa Espoossa 28.7.1991 olleensa muutaman metrin päässä toisistaan. B oli kertonut, että hänen tarkoituksenaan oli ollut tapella A:n kanssa, minkä tämä oli vahvistanut. Poliisikuulustelussa B oli muistanut A:n ampuneen useita laukauksia, mutta ei sitä, mihin laukaukset oli suunnattu tai mihin ne olivat osuneet tai mikä laukauksista oli osunut häneen. B:tä oli kuultu useaan otteeseen, mutta hän ei ollut voinut tarkentaa kertomaansa. Oikeudessa kuultuna B oli kertonut A:n ampuneen ensin kaksi laukausta maahan hänen jalkojensa juureen, minkä vuoksi hän oli vaistomaisesti hypännyt tasajalkaa eteenpäin, jolloin kolmas laukaus oli osunut häntä vatsaan. Koska B ei ollut osannut selittää, miksi hän ei ollut poliisikuulustelussa kertonut edellä mainituista seikoista, ja kun A toisaalta ei ollut nähnyt B:n hyppäävän vaan kävelleen koko ajan hiljalleen eteenpäin, kihlakunnanoikeus on pitänyt B:n oikeudessa antamaa kertomusta epäluotettavana.

A oli poliisikuulustelussa kertonut ampuneensa ensin kaksi kertaa maahan hänen ja B:n välille. Kun B ei ollut pysähtynyt vaan jatkanut kävelemistään hiljalleen eteenpäin, A oli päättänyt ampua kolmannen laukauksen B:n jalkojen eteen. A oli kiistänyt pyrkineensä vahingoittamaan B:tä, mutta hän ei ollut osannut kuitenkaan selvittää, miksi kolmas luoti oli osunut vatsaan. Oikeudessa kuultuna A oli kertonut perääntyneensä kahden laukauksen jälkeen, jolloin B oli ollut jo melko likellä. A:n käsi oli ollut eteenpäin ojennettuna piipun osoittaessa maata. Perääntyessään hän oli horjahtanut, käsi oli noussut ja ase lauennut. Myöhemmin hän oli olettanut, että hän olisi törmännyt takana olleeseen C:hen, koska hän ei ollut löytänyt muuta syytä kätensä nousemiselle. A:n veren alkoholipitoisuus oli ollut muutama tunti tapahtuman jälkeen 1,12 promillea.

Kihlakunnanoikeus on todennut, että tapahtuman nähneet ulkopuoliset olivat lakiin perustuvaan oikeuteensa vedoten kieltäytyneet todistamasta asiassa. B ei ollut muistanut ampumistapahtumaa tarkasti tapahtuman jälkeen kuultuna ja hän oli kertonut asiasta osin ristiriitaisesti. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen asiassa ei ollut voitu esittää saatavissa ollutta ja tarpeen vaatimaa selvitystä. Tähän nähden sekä huomioon ottaen A:n lausumat, kihlakunnanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi surmaamistarkoituksessa ampunut B:tä vatsaan tai että hän olisi ampunut B:tä kohti suhtautuen hyväksyvästi tai välinpitämättömästi siihen mahdollisuuteen, että laukaus saattoi osua sellaiselle kehon alueelle, että B olisi laukauksen johdosta voinut saada surmansa. Sen sijaan kihlakunnanoikeus on katsonut A:n kerrotussa tilanteessa huolimattomuudellaan tai varomattomuudellaan aiheuttaneen B:lle vaikean vamman ja siten syyllistyneen ruumiinvamman tuottamukseen. A oli pitänyt luvatta hallussaan 7,65 kaliiperin Bayardmerkkistä pistoolia.

Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus on, hyläten syytteen ja vaatimukset enemmälti, rikoslain 21 luvun 10 §:n, 14 §:n 2 momentin ja 7 luvun 1 §:n sekä ampuma-aseista ja ampumatarpeista annetun lain 5 §:n nojalla tuominnut A:n yksin teoin tehdyistä ruumiinvamman tuottamuksesta ja ampuma-aserikoksesta 5 kuukaudeksi vankeuteen, josta oli rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennettävä vapaudenmenetysaikaa 28.7.-10.9. 1991 vastaavat 1 kuukausi 14 päivää. Samalla A on määrätty menettämään se ehdonalainen vapaus, johon hänet oli 20.5.1991 päästetty. Tämän ohessa A on velvoitettu korvaamaan valtiolle lääkärinlausuntojen hankkimisesta aiheutuneet kulut 893 markkaa ja menettämään valtiolle takavarikoitu pistooli.

Helsingin hovioikeuden päätös 27.10.1992

Hovioikeus, jossa virallinen syyttäjä ja A olivat hakeneet muutosta, ja jossa oli 27.8.1992 virallisen syyttäjän ja A:n läsnä ollessa pidetty suullinen käsittely, on todennut, että B oli häntä ensimmäisen kerran esitutkinnassa kuultaessa kertonut, että hän oli 27.7.1991 ollut eräiden muiden henkilöiden kanssa Lohjalla tansseissa. Tanssipaikalla oli ollut myös A. Erään tämän seurueeseen ja erään B:n seurueeseen kuuluneen henkilön välille oli tullut riitaa. Kun B oli hillinnyt riitelijöitä, oli A:n seurueeseen kuulunut B:tä nuorempi henkilö lyönyt B:tä kasvoihin. Teko oli loukannut B:tä ja romaaniheimon perinteiden mukaisesti se olisi pitänyt hyvittää loukkaajan vanhemman sukulaisen kanssa, joka tässä tapauksessa oli A. B oli yrittänyt selvittää asian paikalla, mutta A ei ollut tähän suostunut. B:n tultua poistetuksi tanssipaikalta tämä oli kuitenkin halunnut selvittää asian heti. Sen vuoksi B oli aamuyönä 28.7.1991 lähtenyt tansseista seurueineen Espooseen A:n asunnolle. Täällä B oli kihlakunnanoikeuden päätöksessä kerrotuin tavoin tullut vaimonsa ja erään kolmannen henkilön kanssa A:n asuman omakotitalon pihamaalle. B ja A olivat keskustelleet, mutta keskustelu oli mennyt riidaksi ja olisi ehkä johtanut tappeluun, jos he olisivat olleet kahdestaan. Paikalla oli kuitenkin ollut B:n seurueen lisäksi muita henkilöitä. B:n huomattua aseen pullottavan A:n taskussa hän oli irroittanut turvakseen autosta antennin. Riitelyn jatkuessa A oli useita kertoja komentanut B:tä poistumaan pihamaalta. Tämän jälkeen A oli osoittanut aseella B:tä, joka oli repäissyt paitansa auki ja käskenyt ampua. A oli ampunut kaksi tai kolme kertaa ja yksi luodeista oli osunut B:tä vatsaan navan alapuolelle.

Kihlakunnanoikeudessa kuultuna B oli kertonut, että hän oli seissyt muutaman metrin päässä A:sta kädet selän takana. Tuolloin A oli ampunut B:n jalkojen juureen maahan kaksi laukausta. Laukausten jälkeen B oli vaistomaisesti hypännyt tasajalkaa eteenpäin, jolloin kolmas luoti oli osunut häntä vatsaan noin kolmen metrin etäisyydeltä.

Suullisessa käsittelyssä hovioikeudessa A on kertonut, että B oli tullut hänen talonsa pihamaalle hyvin riidanhaluisena ja sanonut, että heidän piti tapella samanlaisilla aseilla. A oli ilmoittanut, ettei hän halunnut tapella, ja pyytänyt monta kertaa B:tä poistumaan. Tämä oli antanut ymmärtää, ettei hän lähde. A:n otettua aseen esille B oli sanonut, että piti ampua ennenkuin hän lähtisi. B oli repäissyt paitansa auki ja lähestynyt A:ta käsi selän takana. A oli ampunut kaksi luotia maahan. Ampuessaan hän oli samalla horjahtanut, jolloin luoti oli osunut B:hen. A oli ymmärtänyt luodin osuneen B:tä jalkaan. Tämän jälkeen B:n vaimo oli lähtenyt viemään miestään sairaalaan.

Hovioikeus on todennut, että B:n esitutkinnassa antama kertomus tapahtumista oli selvä ja johdonmukainen. Se vastasi pääosin myös esitutkinnassa kuullun mutta sittemmin todistamasta kieltäytyneen B:n vaimon kertomusta. Hovioikeus on siten pitänyt B:n esitutkinnassa antamaa kertomusta luotettavana.

Edellä selostetuin perustein hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli ampunut pistoolilla lähietäisyydeltä B:tä kohti, jolloin vatsaan osunut luoti oli aiheuttanut B:lle ruumiinvamman. Lääkärinlausunnon mukaan vamma oli ollut vakava, mutta ei sen hetkisissä olosuhteissa päivystysleikkauksella pikaisesti hoidettuna ollut aiheuttanut välitöntä hengenvaaraa. Kun A:n oli täytynyt käsittää, että ammuttaessa lähietäisyydeltä toista kohti hengen menettämisen vaara oli yleisen elämänkokemuksen mukaan varsin todennäköinen, ja hän siitä huolimatta oli laukaissut aseen B:tä kohti edellä selostetuin seurauksin, teko oli luettava A:n syyksi tapon yrityksenä.

Tämän vuoksi hovioikeus on tuominnut A:n kihlakunnanoikeuden hänen syykseen lukeman teon asemesta rikoslain 21 luvun 1 §:n ja 7 luvun 1 §:n sekä ampuma-aseista ja ampumatarpeista annetun lain 5 §:n nojalla yksin teoin tehdyistä tapon yrityksestä ja ampuma-aserikoksesta 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen. Rangaistuksesta oli rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennettävä kihlakunnanoikeuden mainitsemat vapaudenmenetysaikaa 28.7.10.9.1991 vastaavat 1 kuukausi 14 päivää. Muilta osin kihlakunnanoikeuden päätös jäi pysyväksi.

Perustelut

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 8 §:n mukaan hovioikeus ei saa näytön uudelleen arvioimisen perusteella muuttaa alioikeuden rangaistusvaatimuksesta tekemää ratkaisua toimittamatta 7 §:ssä tarkoitettua suullista käsittelyä, ellei kysymys ole vain sakosta tai ellei suullinen käsittely, ottaen erityisesti huomioon rikosasian vastaajan oikeusturva, ole ilmeisesti tarpeeton. Tämän säännöksen tarkoituksena on ennen kaikkea sen turvaaminen, ettei rikosasiassa annettua päätöstä rangaistusvaatimuksen osalta muuteta syytetyn vahingoksi muualla annettujen suullisten lausumien perusteella ilman, että lausumien antajia kuullaan hovioikeudessa.

Hovioikeus on näytön uudelleen arvioimisen perusteella muuttanut syyksilukemista ja korottanut A:lle tuomittua rangaistusta. Näyttöä arvioidessaan hovioikeus on verrannut asianomistajan esitutkinnassa ja kihlakunnanoikeudessa henkilökohtaisesti kuultuna antamia kertomuksia, vaikka kertomuksen antajaa ei ole kuulusteltu hovioikeudessa. Hovioikeus on edelleen kertomusten luotettavuutta vertaillessaan nojautunut asianomistajan vaimon esitutkinnassa antamaan kertomukseen, vaikka tämä on sittemmin kieltäytynyt todistamasta oikeudessa. Näyttöä tällä tavalla arvioidessaan hovioikeus ei ole toteuttanut oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 8 §:stä ilmenevää oikeusohjetta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja juttu palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee ilmoituksetta ottaa se uudelleen käsiteltäväkseen ja siinä laillisesti menetellä.