6.3.1992

Kanne Lahden raastuvanoikeudessa

B ja C ovat vaatineet, että 16.11.1988 kuolleen A:n 9.12.1985 ja 1.7.1986 allekirjoittamat testamentit, jotka D oli jäljennöksinä valvonut, julistetaan pätemättömiksi ja että D velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen päätöspäivästä lukien.

Kanteensa tueksi kantajat ovat ensinnäkin todenneet, ettei moitteenalaisia testamentteja ole valvonnan yhteydessä eikä muutoinkaan esitetty alkuperäisinä, vaan ainoastaan jäljennöksinä. Oli varsin todennäköistä, että testamenttaaja on itse hävittänyt testamentit.

Kantajat ovat edelleen katsoneet, että A oli allekirjoittaessaan testamentit joka tapauksessa ollut sieluntoiminnaltaan häiriintynyt.

Vastine

D on kiistänyt kanteen kokonaisuudessaan ja vaatinut sitä hylättäväksi sekä kantajien velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa korkoineen.

Raastuvanoikeuden päätös 10.4.1990

Näyttö:

A:n allekirjoittaman kummankin testamentin todistajina ovat olleet asianajaja X sekä lehdenjakaja Y, jotka ovat kummassakin testamentissa vakuuttaneet, että A oli täysin oikeustoimikelpoisena ja omasta tahdostaan vapaaehtoisesti ilmoittanut testamentin sisältävän viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa.

Todistajana kuultuna X on kertonut laatineensa molemmat testamentit käytännöllisesti katsoen A:n sanelun mukaan. Todistaja oli ennen testamentin laatimista neuvotellut A:n kanssa, jolloin tämä oli ilmoittanut mielipiteensä siitä, minkä takia hän halusi tehdä ensimmäisen testamentin ja oli perustellutkin asiaa X:lle. Sama oli tilanne toista testamenttia laadittaessa 1.7.1986.

Toinen testamenttien todistajista eli Y on oikeudessa kuultuna kertonut joutuneensa testamenttien kanssa tekemisiin lähinnä siten, että häneltä oli pyydetty todistajana allekirjoitusta. Y ei ollut tullut tietämään testamenttien sisällöstä. Y on kertonut, että A:lla oli varmasti ollut tarkoitus muuttaa vielä testamenttia.

Oikeudessa todistajana kuultu Z on kertonut A:n näyttäneen hänelle kanteessa tarkoitettuja testamentteja, ensimmäistä tammi-helmikuun vaihteessa 1986 ja jälkimmäistä heinäkuussa 1986. Todistajan käsityksen mukaan A oli ymmärtänyt testamenttien merkityksen eikä ollut ollut syytä epäillä hänen henkistä kuntoaan. Z on kertonut neuvoneensa A:ta panemaan testamentin talteen. Tämä oli tapahtunut sen jälkeen, kun todistaja oli nähnyt A:n holvin avoinna ja tyhjänä.

A:sta rikosasian yhteydessä tehdyssä mielentilatutkimuslausunnossa hänen oli todettu olleen 25.8.1986 mielisairauden kaltaisessa tilassa. Hän ei kyennyt huolehtimaan itsestään eikä ymmärtänyt omaa tilaansa, joten hän oli pysyvän laitoshoidon tarpeessa.

Todistajana myös kuultu kantajan B:n aviomies, psykologi V on kertonut pitäneensä A:n tilaa jo vuonna 1985 sellaisena, että hän olisi tarvinnut oikeustoimiinsa uskottua miestä.

Todistajana on vielä kuultu asianajaja W:tä, joka oli 2.6.1987 määrätty A:n holhoojaksi. W on kertonut tavanneensa A:n ensimmäisen kerran 1.7.1987. Tällöin todistaja oli pyrkinyt selvittämään A:lta testamenttien kohtaloa, jolloin A oli kertonut, että hän oli tehnyt testamentin ja että vanha testamentti oli heitetty roskiin ja uusi oli hänellä asunnon holvissa talletettuna. Todistaja ei ollut kuitenkaan testamenttia holvista löytänyt.

Perustelu:

Kantajat eivät ole näyttäneet, että A vastoin testamentin todistajien kanteessa tarkoitettuihin testamentteihin merkitsemää lausuntoa olisi ollut vailla oikeustoimikelpoisuutta eli että hänen tahdonmuodostuskykyynsä olisi vaikuttanut perintökaaren 13 luvun 1 §:n 3 kohdassa mainittu peruste.

Todistajat X ja Z ovat kertoneet A:n selkeästi ymmärtäneen, että kyseessä oli testamenttien teko ja testamenttien sisältö on ollut A:n silloisessa elämäntilanteessa ja vallinneissa olosuhteissa ymmärrettävä ja johdonmukainen, eikä testamenttien tekemiseen niin ollen ole vaikuttanut A:n jo todennäköisesti aikaisemmin alkanut dementoitumisprosessi, joka ilmenee sekä todistajien kertomuksista että lääkärinlausunnoista.

Todistajana kuullun V:n kertomukselle ei voida antaa tässä asiassa täyttä arvoa, koska hän on kantajan aviopuoliso ja alunperin hänen poliisitutkintapöytäkirjaan merkitty lausuntonsa on laadittu rikosasiaa varten.

A:sta rikosasian yhteydessä tehtyä mielentilatutkimusta ei voida pitää tässä asiassa vaikutuksellisena.

D ei ole näyttänyt tai edes saattanut todennäköiseksi, että 9.12.1985 ja 1.7.1986 allekirjoitetut testamentit olisivat hävinneet A:n tahtomatta.

Lopputulos:

Raastuvanoikeus on hylännyt kantajien kanteet siltä osin kun kantajat olivat vaatineet, että A:n 9.12.1985 ja 1.7.1986 allekirjoittamat testamentit julistettaisiin pätemättömiksi sen johdosta, että A olisi allekirjoittanut testamentit sellaisessa sieluntoiminnan häiriötilassa, jota tarkoitetaan perintökaaren 13 luvun 1 §:n 3 kohdassa. Sitä vastoin raastuvanoikeus on hyväksynyt kantajien kanteen siltä osin, että 9.12.1985 ja 1.7.1986 tehtyjä testamentteja ei ole ollut olemassa A:n kuollessa. Tämän vuoksi A:n 9.12.1985 ja 1.7.1986 allekirjoittamat testamentit on julistettu mitättömiksi, sikäli kun ne loukkasivat kantajien oikeutta jäämistöön.

D on velvoitettu korvaamaan kantajien oikeudenkäyntikulut 13.927 markalla.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 27.3.1991

Hovioikeus, jossa D oli vaatinut kanteen hylkäämistä kokonaisuudessaan sekä B:n ja C:n velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa korkoineen, ei ole muuttanut raastuvanoikeuden päätöstä.

D on velvoitettu korvaamaan B:n ja A:n yhteiset vastauskulut 1.000 markalla 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Perustelut

A on sekä 9.12.1985 että 1.7.1986 tekemällään testamentilla määrännyt, että hänen avioliiton ulkopuolella syntynyt tyttärensä eli D oli saava erikseen päältäpäin pesän varoista tietyn omaisuuden. Testamentit poikkesivat toisistaan huomattavimmin siinä, miten muun omaisuuden suhteen oli meneteltävä. Jälkimmäisen testamentin mukaan se oli jaettava tasan mainitun tyttären ja A:n ottolasten eli jutun kantajien kesken. A on testamenttien motiiviksi kertonut, että hän näin halusi hyvittää tytärtään, jota hän aikaisemmin ei ollut tukenut eikä vaimovainajansa eläessä edes maininnut tämän olemassaolosta.

Vajaan kahden kuukauden kuluttua jälkimmäisen testamentin tekemisestä A oli joutunut pidätetyksi rikoksen johdosta sekä, koska hänen oli todettu olleen rikoksen tehdessään ymmärrystä vailla, sijoitetuksi suljettuun laitoshoitoon, jossa hän oli lopun elämäänsä. Vielä vuoden kuluttua testamentin tekemisestä A oli kertonut testamentin sisällöstä ja sijainnista sekä aikaisemman testamentin peruuttamisesta holhoojakseen määrätylle henkilölle.

Jutussa ei ole näytetty, että A olisi hävittänyt viimeksi tekemänsä testamentin tai että hän olisi kenellekään kertonut haluavansa peruuttaa sen. Hänen mahdollisuutensa kenenkään havaitsematta hävittää testamentti, ovat olleet rajoitetut sen jälkeen, kun hänet pidätettiin.

Tässä tilanteessa kantajien asiana olisi ollut esittää näyttöä siitä, että A olisi tarkoittanut peruuttaa 1.7.1986 tekemänsä testamentin. Tällaisen näytön puuttuessa Korkein oikeus katsoo D:n saattaneen todennäköiseksi, että testamentti on hävinnyt A:n tahtomatta. D:n jäljennöksenä valvoma testamentti on siten ollut voimassa A:n kuollessa.

Siltä osin kuin testamentteja on vaadittu kumottaviksi A:n sieluntoiminnan häiriön perusteella, Korkein oikeus hyväksyy alempien oikeuksien perustelut.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio ja raastuvanoikeuden päätös kumotaan. Kanne hylätään ja D vapautetaan tuomituista oikeudenkäyntikulujen korvauksista.

B ja C velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan D:n oikeudenkäyntikulut jutussa 18.000 markalla 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä lukien.