18.11.1992

A:n kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

A on Helsingin Säästöpankille ja B:lle 18.12.1986 tiedoksiannetun haasteen nojalla kertonut, että hänen isänsä C:n ja äitinsä D:n välillä tehdyssä lainvoiman saaneessa keskinäisessä testamentissa oli ollut määräys siitä, että heidän kolmen lapsensa aviopuolisoilla ei ollut avio-oikeutta C:n ja D:n testamentissa mainittuun omaisuuteen. C oli D:n kuoltua halunnut jo eläessään lahjoittaa omaisuuden lapsilleen siten, että näiden puolisoilla ei tulisi olemaan avio-oikeutta sanottuun omaisuuteen. B oli pankin notariaattitoimeksiantoja hoitaessaan saanut C:ltä tehtäväkseen lahjakirjojen laatimisen. Lahjoitus oli tapahtunut 1.6.1984 allekirjoitetuilla kahdella lahjakirjalla, joilla C oli luovuttanut lapsilleen osituksessa saamastaan omaisuudesta Espoon kaupungissa sijaitsevan K 5 T 6 -nimisen tilan RN:o 5:561 ja Asunto Oy Meilans Bostads Ab -nimisen yhtiön osakkeet numerot 89-90, jotka oikeuttivat asuinhuoneiston D 89 hallintaan talossa Töölönkatu 50 Helsingissä. Näistä lahjakirjoista oli puuttunut lasten puolisoiden avio-oikeuden poissulkeva ehto, vaikka C oli nimenomaan sitä tarkoittanut.

A oli tuomittu 23.1.1986 Helsingin raastuvanoikeuden lainvoiman saaneella päätöksellä avioeroon. Koska lahjakirjoista oli puuttunut avio-oikeuden poissulkeva ehto, A oli joutunut luovuttamaan tasinkona entiselle puolisolleen E:lle 70 000 markkaa, josta 40 000 markkaa oli kohdistunut lahjakirjoissa mainittuun omaisuuteen. Ellei tasingon suuruudesta olisi päästy sopimukseen, A olisi joutunut suorittamaan lähes 200 000 markkaa. A oli tasingon maksamiseksi joutunut ottamaan Helsingin Säästöpankilta lainaa, joka oli maksettu takaisin 5.11.1986. Tasinkoa koskevista sopimusneuvotteluista oli aiheutunut 3 600 markan kulut.

A on katsonut, että pankki työnantajana ja B pankin työntekijänä olivat vahingonkorvauslain nojalla vastuussa vahingosta, joka oli aiheutunut toimeksiantosuhteessa B:n väärään laintulkintaan perustuneesta virheestä.

Tämän vuoksi A on vaatinut, että pankki ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan hänelle toimeksiantosuhteessa tapahtuneesta virheestä aiheutunut 40 000 markan vahinko 16 prosentin korkoineen mainitun lainan takaisinmaksupäivästä 5.11.1986 lukien, lainalle maksetut korot 16 prosentin korkoineen 2 087,23 markalle 10.6.1986 lukien ja 1 574,15 markalle 5.11.1986 lukien sekä sopimusneuvotteluista aiheutuneet kulut 3 600 markkaa 16 prosentin korkoineen 23.1.1986 lukien ja oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen.

A on 24.4.1987 pankille ja B:lle tiedoksi annetun lisähaasteen nojalla esittänyt alkuperäisten vaatimusten ja perustelujen lisäksi, että pankki oli lakimiehensä B:n toimeksiantosuhteessa aiheuttaman virheen perusteella ensisijaisesti korvausvelvollinen sopimusperusteisen korvausvastuun nojalla, koska B oli jättänyt noudattamatta velvoitteet, joihin pankki oli sopimussuhteen toisena osapuolena velvoittautunut. Vahingonkorvausvelvollisuus oli sopimusperusteista korvausvastuuta eikä vahingonkorvauslakiin perustuvaa.

Pankin ja B:n vastaus

Pankki ja B ovat kiistäneet kanteen. Kun A ei ollut väittänytkään, että vahinko olisi aiheutunut rangaistavaksi säädetyllä teolla tai vahingon korvaamiseen muutoin olisi erittäin painavia syitä, pankki ja B eivät vahingonkorvauslain nojalla voineet olla korvausvastuussa taloudellisesta vahingosta.

Pankki ja B ovat vaatineet lisäkanteen tutkimatta jättämistä, koska A:lta puuttui asiavaltuus. A ei ollut edes väittänyt olleensa sopimussuhteessa pankkiin. C ja A eivät olisi myöskään voineet sopimusteitse tai yksipuolisin tahdonilmaisuin siirtää C:n sopijapuolen asemaan perustuvia vaatimuksia A:lle. Pankki ja B ovat vaatineet A:n velvoittamista korvaamaan näiden yhteiset oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen.

Raastuvanoikeuden päätös 25.11.1987

Asiavaltuuden puuttumista koskeneesta väitteestä raastuvanoikeus on lausunut, että A:lla oli oikeus omissa nimissään vaatia pankilta ja B:ltä korvausta väitetystä vahingosta, jonka hän katsoi aiheutuneen B:n menettelystä. Tämän vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt väitteen.

Raastuvanoikeus on katsonut todistajana kuullun A:n sisaren kertomuksen perusteella selvitetyksi, että C:n toimeksianto pankille oli käsittänyt sen, että C luopui omaisuudestaan ja että asia hoidettiin testamentin mukaan. Testamentti oli tarkoittanut C:n ja D:n keskinäistä testamenttia, jossa aviopuolisot olivat määränneet, että toisen heistä kuoltua jälkeenjääneellä oli oikeus hallita yhteistä omaisuutta, muun muassa sanottuja kiinteistöä ja asunto-osakkeita. Omistusoikeus niihin siirtyi toisen kuoleman jälkeen yhteisestä avioliitosta syntyneille lapsille yhteisomistuksena. Lasten puolisoilla ei ollut avio-oikeutta tuohon omaisuuteen.

Perunkirjoituksessa oli todettu mainitun omaisuuden olevan lesken C:n omaisuutta. Osituksessa ja perinnönjaossa 1.6.1984 C oli saanut kiinteistön ja asunto-osakkeet avio-oikeutensa nojalla. C oli tämän jälkeen luovuttanut osituksessa saamansa omaisuuden lahjakirjoilla ennakkoperintönä lapsilleen yhteisesti muun muassa ehdoin, että omistusoikeus siirtyi lahjansaajille välittömästi. Lahjakirjoissa ei ollut ollut mainintaa siitä, että lasten aviopuolisoilla ei ollut avio-oikeutta tähän omaisuuteen.

B, joka tuolloin oli ollut pankissa johtajana, oli C:n ja pankin välisen toimeksiantosopimuksen perusteella laatinut sanotut lahjakirjat. B oli aiemmin laatinut myös ositus- ja perinnönjakokirjan. Hän oli ollut tietoinen testamentin määräyksistä. B oli pesänjakoa koskevassa muistiossaan todennut, että C oli halunnut eläessään myös omalta osaltaan toteuttaa testamentin ehdot ja että tämän vuoksi oli muun muassa sovittu C:n luovuttavan osituksessa saamansa omaisuuden testamenttimääräysten mukaisesti lapsilleen. B:n käsityksen mukaan omaisuus oli ollut avio-oikeudesta vapaata omaisuutta, koska omaisuus oli annettu ennakkoperintönä testamentin määräysten täyttämiseksi, eikä testamentin saaja voinut pätevästi luovuttaa omaisuutta testamentista poikkeavalla tavalla.

Lahjakirjat, joissa ei ollut mainintaa avio-oikeuden poissulkemisesta, eivät olleet tältä osalta laaditut toimeksiannon mukaisesti.

Raastuvanoikeus on katsonut, että A, joka ei ollut toimeksiantosopimuksen osapuoli, ei ollut oikeutettu sopimuksen nojalla vaatimaan vahingonkorvausta sopimusrikkomuksesta aiheutuneesta vahingosta. A:n väittämä vahinko oli toteutunut hänen avioeronsa yhteydessä laaditulla ositussopimuksella, jossa A oli sitoutunut suorittamaan E:lle lisätasinkona sanotun omaisuuden osalta 40 000 markkaa.

Raastuvanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että B:n menettelystä olisi aiheutunut A:lle välitöntä vahinkoa, jonka pankki tai B olisivat vahingonkorvauslain nojalla tai muullakaan perusteella velvolliset korvaamaan A:lle. Sen vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt kanteen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 5.7.1989

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on lausunut, että A ja hänen entinen puolisonsa olivat heidän välillään toimitetussa osituksessa sopineet A:n suorittavan entiselle puolisolleen "lisätasinkona" 40 000 markkaa A:n kahdella lahjakirjalla isältään saamasta omaisuudesta. Sanotun lisätasingon suorittaminen oli siten perustunut A:n tekemään sopimukseen. Asiassa oli jäänyt selvittämättä peruste, jonka nojalla pankki tai B olisi velvollinen korvaamaan A:lle tuon määrän.

Tällä ja muutoin raastuvanoikeuden päätöksessä mainituilla perusteilla hovioikeus on jättänyt asian raastuvanoikeuden päätöksen varaan. A on velvoitettu suorittamaan pankille ja B:lle yhteisesti korvaukseksi vastauskuluista 800 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Perustelut

C on antanut pankille toimeksiannon laatia lahjakirjat, joilla hän lahjoittaa omaisuutta lapsilleen. Aviopuolison avio-oikeuden poissulkevan ehdon tarkoitus on ollut estää lahjoitetun omaisuuden ottaminen huomioon lahjansaajan ja tämän aviopuolison välillä mahdollisesti toimitettavassa omaisuuden osituksessa avio-oikeuden alaisena omaisuutena. Toimeksiannosta sovittaessa on tehtävän sisällöstä ja laadusta voitu havaita, että vahinko toimeksiannon huolimattomasta suorittamisesta aiheutuisi lahjansaajalle. Näissä olosuhteissa toimeksiannon suorittaminen toimeksiantajan edellyttämällä tavalla hänen tarkoituksensa saavuttamiseksi on merkinnyt pankille toimeksisaajana velvollisuutta valvoa tehtävää suorittaessaan myös A:n etua. Tämän velvollisuuden täyttämisestä pankki vastaa A:han nähden sopimussuhteita koskevien periaatteiden mukaan.

Lahjakirjat on laadittu pankissa ilman avio-oikeuden poissulkevaa ehtoa eikä tehtävää siten ole suoritettu toimeksiannon mukaisesti. Pankki ei ole näyttänyt, että se olisi toimeksiantoa suorittaessaan menetellyt huolellisesti. Ehdon puuttuessa E:llä on ollut avio-oikeus A:lle lahjoitettuun omaisuuteen. Kun E ei ole osituksessa luopunut avio-oikeuteen perustuvista vaatimuksistaan, mikä on ehdon puuttuessa ollut ennalta arvattavissa, A on joutunut maksamaan E:lle lahjoitetun omaisuuden osalta lisätasinkoa 40 000 markkaa. Pankin korvausvastuun kannalta ei ole merkitystä sillä, että lisätasinko, jonka määrää ei ole sovittu omaisuuden arvoon nähden perusteettoman suureksi, on perustunut A:n hyväksymään ositussopimukseen. A:lle on näin ollen toimeksiantosuhteessa tapahtuneesta sopimusrikkomuksesta aiheutunut lisätasingon suuruinen vahinko. Lisäksi hänelle on ositusta koskevista neuvotteluista aiheutunut kanteessa kerrotut 3 600 markan kulut.

Neuvotteluissa syntynyt edullinen sopimus lisätasingon määrästä, mikä samalla on merkinnyt pankin sopimusrikkomuksesta johtuneen vahingon rajoittamista, on edellyttänyt tasingon lähes välitöntä suorittamista. Tämän mahdollistamiseksi pankki on myöntänyt A:lle tämän tarvitsemaa lainaa, josta hän on joutunut maksamaan pankille lisätasingon osalta korkoja 3 661 markkaa 38 penniä. Näin syntyneet vahingot ovat olleet seurausta pankin sopimusrikkomuksesta. Pankki on siten velvollinen korvaamaan ne A:lle.

B ei ole ollut toimeksisaajana, vaan hän on laatinut lahjakirjat pankin työntekijänä. B ei ole sopimuksen perusteella vastuussa A:lle työnantajansa saaman toimeksiannon virheellisestä täyttämisestä aiheutuneesta vahingosta. Koska B:n virhe on tapahtunut vain pankin sopimusvelvoitteen täyttämisessä, hän ei ole korvausvastuussa A:lle myöskään vahingonkorvauslain nojalla. B ei siten ole velvollinen maksamaan vahingonkorvausta A:lle.

Korkolain 7 ja 9 §:n säännökset huomioon ottaen korvauksille on suoritettava korkoa haasteen tiedoksiantamisesta lukien.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan, sellaisena kuin mainittu lainkohta oli 13.3.1964 annetussa laissa, jos joku alioikeudessa jutun voitettuaan häviää sen hovioikeudessa, oikeudenkäyntikulut on kuitattava, jollei ole erityisiä seikkoja, joiden vuoksi asianosaisen on kuitenkin korvattava ne vastapuolelleen. A on voittanut täällä jutun. Pankki on taloudellisesti huomattavasti vahvemmassa asemassa kuin A eikä oikeudenkäyntikulujen korvaaminen ole sille kohtuuton rasitus. Näin ollen jutussa on sellaisia erityisiä seikkoja, jotka oikeuttavat poikkeamaan mainitusta, kulujen kuittausta koskevasta pääsäännöstä. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, että pankin on korvattava A:n oikeudenkäyntikulut kaikissa oikeusasteissa. Asian laadun vuoksi B:n on itse vastattava hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa olleista oikeudenkäyntikuluistaan.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A vapautetaan velvollisuudesta suorittaa Helsingin Säästöpankille ja B:lle korvausta oikeudenkäyntikuluista hovioikeuden osalta 800 markkaa korkoineen.

Pankki velvoitetaan suorittamaan A:lle vahingonkorvauksena lisätasingosta 40 000 markkaa, lainalle maksetuista koroista 3 661,38 markkaa ja sopimusneuvotteluista aiheutuneista kuluista 3 600 markkaa, kaikki erät 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiannosta 18.12.1986 lukien sekä korvauksena oikeudenkäyntikuluista jutussa 18 000 markkaa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä lukien.