10.7.1990

KORKEIMMAN OIKEUDEN LAUSUNTO 10.7.1990

Oikeusministeriö on 2.7.1990 päivätyssä kirjeessä pyytänyt Korkeimman oikeuden lausuntoa Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton kansalaisen A:n palauttamisesta Neuvostoliittoon epäiltynä siviili-ilmaaluksen kaappauksesta.

Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton Helsingissä oleva Suurlähetystö on 20.6.1990 päivätyssä nootissa kertonut, että Aeroflotin säännöllistä lentovuoroa sisäisellä reitillä Riika-Muurmansk suorittava lentokone oli 19.6.1990 uhkaamalla pakotettu muuttamaan suunta ja laskeutumaan Helsinki-Vantaan lentokentälle, missä lentokoneen kaappaaja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton kansalainen A oli antautunut Suomen viranomaisille. Ottaen huomioon Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton hallitusten välillä yhteistoiminnasta siviili-ilma-alusten kaappausten ehkäisemiseksi 23.8.1974 tehdyn sopimuksen (A 19.8.1975/728, SopS 41) 3 artiklan säännökset Suurlähetystö on pyytänyt, että A luovutettaisiin neuvostoliittolaiselle osapuolelle hänen saattamisekseen teostaan edesvastuuseen Neuvostoliitossa. Myöhemmin toimitetussa säilöönottoa koskevassa päätöksessä A:n on katsottu epäilyksenalaisella menettelyllään syyllistyneen Latvian Sosialistisen Neuvostotasavallan rikoslain 78 artiklan mukaiseen laittomaan maastapoistumiseen ja saman rikoslain 214 artiklan 2 osassa mainittuun kaappaustarkoituksessa suoritettuun ilma-aluksen haltuunottoon uhkauksia käyttämällä.

A, avustajanaan asianajaja X, on 2.7.1990 päivätyssä kirjelmässä ilmoittanut vastustavansa palauttamista. A katsoo syyllistyneensä vain ilmaaluksen haltuunottoon Suomen rikoslain 3 luvun 10 §:ssä tarkoitetuissa olosuhteissa. A kertoo joutuneensa Neuvostoliitossa vainotuksi ja pelastaakseen itsensä pakottavalta vaaralta poistuneensa ainoalla hänelle mahdollisella tavalla. Edelleen A toteaa, että Suomen ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen 4 artiklan mukaan palauttamispyyntöön oli liitettävä jäljennös vangitsemismääräyksestä. Annetussa asiakirjassa puhuttiin säilöönottamisesta, josta päätöksen oli tehnyt Latvian KGB ja sen oli vahvistanut paikallinen prokuraattori. Epäselvää oli, oliko kysymyksessä vangitsemispäätös vai muuta hallinnollista vapaudenriistoa osoittava asiakirja. Kun palauttamispyynnön perusteena oli syyllistyminen rikokseen, tuli ottaa huomioon syyntakeisuuteen ja oikeuttamisperusteisiin liittyvät seikat, joista ei riittämättömän aineiston perusteella ollut tässä vaiheessa mahdollista lausua tarkemmin. A oli hakenut turvapaikkaa sillä perusteella, että hänet oli Neuvostoliitossa luokiteltu sairaaksi diagnoosilla 7 b ja 8 b kolmen kuukauden mielisairaalahoidon jälkeen. Hän oli joutunut vainotuksi sen vuoksi, että hän ei ollut halunnut suorittaa asevelvollisuutta Neuvostoliitossa. Sairausluokituksen perusteella hänellä ei ollut ollut oikeutta opiskella, tehdä kunnon työtä eikä saada ajokorttia tai ulkomaanpassia. Sairaalassa hänelle oli rangaistuksenluonteisesti annettu rikkipistoksia. Neuvostoliitosta oli pyydetty selvitystä A:n sairaalavaiheista ja sairausluokituksesta, mutta vastausta ei vielä ollut tullut. Mitä tuli toiseen palauttamisperusteeseen eli luvattomaan maastapoistumiseen, ei A:ta käsityksensä mukaan voitu palauttaa, koska kyseinen teko ei ollut Suomen lain mukaan rikos eikä myöskään palauttamissopimus koskenut tällaista tekoa. Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva sopimus ja Euroopan ihmisoikeussopimus olivat syrjäyttäneet joitakin palauttamissopimuksen ja vastaavan lain määräyksiä. A nautti mainittujen kansainvälisten sopimusten suomia oikeuksia, joita Suomi ei voinut vaarantaa palauttamalla A:n, koska Neuvostoliiton lainsäädäntö ja oikeudenkäyntimenettely eivät täyttäneet sopimusten tiukkoja vaatimuksia. Muutoin Suomi rikkoisi sopimuksia esimerkiksi siten, että se ei takaisi A:lle oikeudenmukaista, ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan vaatimukset täyttävää oikeudenkäyntiä. Mainitun sopimuksen 4. lisäpöytäkirjan 2 artiklan 2 kappaleen mukaan kaikilla oli oikeus poistua omasta maastaan, joten mahdollisessa palauttamispäätöksessä tuli todeta, ettei A:ta saanut tuomita ja rangaista luvattomasta maasta poistumisesta. Edellä mainittujen lisäksi A:n tapaukseen soveltuivat myöskin ihmisoikeussopimuksen 5 ja 14 artiklat, joissa käsiteltiin vapaudenriistoa ja sitä koskevaa menettelyä sekä syrjintää, jota A oli kokenut, kun hän ei ollut periaatteellisista syistä halunnut suorittaa asevelvollisuutta.

Toisessa 3.7.1990 päivätyssä kirjelmässä todetaan, että A:n turvapaikkahakemus oli evätty sillä perusteella, että A:n katsottiin syyllistyneen törkeään ei -poliittiseen rikokseen ja että tämä ei ollut esittänyt todennäköisiä syitä pakolaisuudelleen. A kiisti molemmat mainitut perusteet ja katsoi, että Korkeimman oikeuden tuli tutkia kysymys pakolaissopimuksen tulkinnasta ja A:n pakolaisasemasta vastaavin tavoin kuin Korkein hallinto-oikeus teki eräiden muiden ulkomaalaislain nojalla tehtyjen päätösten suhteen. A:n mukaan hänellä ei ajan niukkuuden vuoksi ollut ollut edes mahdollisuutta esittää selvitystä pakolaisuudestaan. Lisäksi selvityksen hankkiminen oli hänen mukaansa viranomaisten velvollisuus. Tästä huolimatta A:n pyynnöstäkään asiaa ei ollut ratkaistu sellaisella aikataululla, että hän olisi kyennyt esittämään selvityksen pakolaisuudestaan. Kirjelmässä viitataan UNHCR:n kantaan, jonka mukaan ainakaan lievät kaappaukset eivät estäneet pakolaissopimuksen soveltamista. UNHCR katsoi myös, että kaappaus saattoi olla poliittinen rikos. Näin silloin, kun maasta poistuminen oli estetty ja se oli rangaistavaa. Pakolaissopimuksen 33 artiklan mukaan palauttaa ei voinut sellaiselle alueelle, jossa palautettava joutui hengen tai vapauden osalta uhatuksi, mistä olosuhteista viranomaisten tuli varmistua. A oli Geneven sopimuksen tarkoittama pakolainen eikä ollut menettänyt oikeuttaan vedota kyseiseen sopimukseen. Palauttamisen mahdollistamiseksi Suomen oli vähintäänkin saatava takeet siitä, että Neuvostoliitto tuli noudattamaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräyksiä.

Heinäkuun 6 päivänä 1990 päivätyssä kirjelmässä ilmoitetaan, että A:n puolesta on tehty uusi turvapaikkahakemus.

Mitä ensiksi tulee pyyntöön siltä osin kuin se koskee laitonta maastapoistumista, Korkein oikeus toteaa, että sitä Suomessa vastaavissa olosuhteissa tehtynä olisi lähinnä pidettävä passilain 21 §:ssä tarkoitettuna passirikkomuksena, josta saattaa seurata sakkorangaistus tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Näin ollen luovutuspyyntöön, huomioon ottaen rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (456/70) 4 §:n 1 momentin säännös, ei voida suostua.

Mitä taas tulee ilma-aluksen kaappaamista koskevaan palautuspyyntöön, niin Korkein oikeus toteaa, että A:n todennäköisestä syyllisyydestä tähän rikokseen on esitetty palauttamispyynnössä mainitun sopimuksen 3 artiklan 1 kappaleen ja siviili-ilma-aluksen kaappaukseen syyllistyneiden henkilöiden palauttamisesta eräissä tapauksissa 23.5.1975 annetun lain (336/75) 3 §:n edellyttämä riittävä selvitys.

Esitetyn selvityksen mukaan tekoon soveltuu lähinnä Suomen rikoslain 34 luvun 14 a §:n 1 momentin säännös ilmaaluksen kaappauksesta ja vastaavasti Latvian rikoslain 214 artiklan 2 osan säännös, jonka mukaan on rangaistavaa maassa tai lennossa olevan ilma-aluksen kaappaaminen tai tällaisen aluksen valtaaminen kaappaustarkoituksessa väkivaltaa tai uhkauksia käyttäen tai aiheuttaen tällöin ilma-aluksen onnettomuuden tai muita raskaita seuraamuksia. Tästä teosta rangaistaan vankeudella 5 vuodesta 15 vuoteen takavarikoimalla samalla omaisuus tai ilman sitä. Kun teko ei tässä tapauksessa ole aiheuttanut ihmishenkien menetyksiä eikä vaikeita ruumiinvammoja, ei siihen voida soveltaa Latvian rikoslain sitä ilma-aluksen kaappaamista koskevaa rangaistussäännöstä, jonka mukaan myös kuolemanrangaistus on mahdollinen.

A:n turvapaikkahakemus on käsitelty ja ratkaistu laillisessa järjestyksessä eikä asia siten voi tulla arvioitavaksi uudelleen A:n palauttamisen edellytyksiä harkittaessa. Uuden turvapaikkahakemuksen tekeminen A:n puolesta ei ole esteenä tämän lausuntoasian käsittelylle.

Asiassa ei ole tullut esille seikkoja, joiden perusteella olisi aihetta epäillä, että A ei olisi saanut Suomessa sellaista ihmisoikeussuojaa, jota tarkoitetaan kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa sekä Euroopan neuvoston puitteissa tehdyssä yleissopimuksessa ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi. - Näiden sopimusten määräykset eivät esitetyn selvityksen mukaan estä myöskään A:n palauttamista Neuvostoliittoon.

Näin ollen ilma-aluksen kaappaamiseen liittyvään A:n palautuspyyntöön voidaan laillisesti suostua. Palauttamisen mahdollisten ehtojen osalta Korkein oikeus viittaa Suomen ja Neuvostoliiton välillä yhteistoiminnasta siviili-ilma-alusten kaappausten ehkäisemiseksi tehdyn sopimuksen 7 artiklaan ja siviili-ilma-aluksen kaappaukseen syyllistyneiden henkilöiden palauttamisesta eräissä tapauksissa annetun lain 10 §:ään.