11.10.1990

Kanne Lahden raastuvanoikeudessa

A on Lahden Tuotepaino Oy:lle 4.1.1988 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla raastuvanoikeudessa lausunut, että hän oli ollut 12.6.1972 ja 25.2.1987 välisen ajan työsopimuslain 1 §:n mukaisessa toistaiseksi voimassa olleessa työsopimussuhteessa kirjaltajana yhtiön palveluksessa Lahdessa. Hänen tuntipalkkansa oli viimeksi ollut 31 markkaa 28 penniä.

Yhtiö oli 25.2.1987 purkanut hänen työsopimuksensa sillä perusteella, että hän olisi tehnyt työtovereilleen väkivaltaa. A on katsonut, että yhtiöllä ei olisi ollut oikeutta purkaa eikä edes irtisanoa hänen työsopimustaan.

Tapahtumat olivat saaneet alkunsa vuoden 1986 alkupuolella, kun erään työntekijän työsuhde oli päättynyt ja häneltä oli jäänyt työpaikalle vanha putkiradio. Tilalle tullut uusi nuori työntekijä oli siirtänyt radion uuteen paikkaan noin kahden metrin korkeudelle lähelle A:n työkohdetta sekä ruvennut soittamaan radiota jatkuvasti melkoisella äänenvoimakkuudella.

Aamusta iltaan taukoamatta tulvinut melu oli vähitellen alkanut käydä A:lle sietämättömäksi. Hän oli lukuisia kertoja kehoittanut pienentämään radion äänenvoimakkuutta tai siirtämään radion toiseen paikkaan, mihin ei kuitenkaan ollut suostuttu. Hän oli myös käynyt työnjohdon kanssa keskusteluja ongelmasta, mutta ilman tulosta.

A oli 27.11.1986 lopulta menettänyt hermonsa ja suutuspäissään rikkonut radion paiskaamalla sen lattiaan. Hän oli maksanut korvauksen radion omistajalle. Työnantaja oli antanut hänelle välikohtauksen vuoksi kirjallisen varoituksen väittäen hänen jo tässä yhteydessä syyllistyneen työsopimuslain 43 §:n rikkomiseen. Väite oli A:n mielestä kestämätön ottaen huomioon tapahtuman laatu ja siihen johtaneet olosuhteet.

Työnantaja ei ollut tämän jälkeenkään tehnyt elettäkään ratkaistakseen konfliktin. Työpaikalle oli hankittu uusi radio ja A:n ärsyttäminen oli jatkunut. Hänen "pinnansa oli palanut" uudelleen 24.2.1987, jolloin hän oli paiskannut lähellään olleen tuolin maahan niin, että yksi tuolin pyöristä oli rikkoutunut. Hän ei tässäkään tapauksessa ollut kohdistanut väkivaltaa kehenkään työtoveriinsa, mutta työnantaja oli kuitenkin tällä perusteella purkanut hänen työsopimuksensa.

Työnantaja oli omalta osaltaan vastuussa työrauhan säilymisestä työpaikalla ja tarvittaessa velvollinen ryhtymään asian johdosta aktiivisiinkin toimenpiteisiin. Työnantajan edustajat olivat kuitenkin menetelleet täysin välinpitämättömästi.

Sen vuoksi A on vaatinut, että yhtiö velvoitettaisiin suorittamaan hänelle työsopimuslain 38 a §:n nojalla neljän kuukauden irtisanomisajan palkkana lomakorvauksineen yhteensä 25.596 markkaa 16 prosentin korkoineen 25.6.1987 lukien ja työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 19 ja 20 §:n nojalla korvauksena työsopimuksen perusteettomasta purkamisesta 12 kuukauden palkkaa vastaavat 63.811 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen samoin haasteen tiedoksiannosta lukien.

Vastine

Yhtiö on kanteen johdosta lausunut, että A:n työsopimus oli ollut pakko purkaa hänen jatkuvan väkivaltaisen käyttäytymisensä vuoksi. A oli ainakin kaksi kertaa käynyt kiinni työtovereihinsa, jotka olivat tunteneet oman terveytensä olevan vaarassa. Hän oli 27.11.1986 paiskannut putkiradion lattialle ja käynyt B:n kimppuun puristaen tätä kaulasta. Työnantaja oli antanut hänelle kirjallisen varoituksen ja korostanut suullisesti työpaikan rauhallista ilmapiiriä. A oli 24.2.1987 yllättäen jälleen hermostunut radioon, käynyt työtoverinsa C:n kimppuun ja paiskannut tuolin rikki. Työntekijät olivat tämän jälkeen vaatineet työrauhan turvaamista todeten työpaikan olevan vaarallinen. Yhtiön toimitusjohtaja oli purkanut A:n työsopimuksen, koska tämä oli ollut ainoa keino tuoda työrauha työpaikalle.

Näillä perusteilla yhtiö on katsonut A:n työsopimuksen purkamiseen olleen työsopimuslain 43 §:n 2 momentin 3 kohdan mukainen tärkeä syy, minkä vuoksi yhtiö on kiistänyt kanteen ja vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan 16 prosentin korkoineen päätöksen julistamisesta.

Raastuvanoikeuden päätös 23.8.1988

Raastuvanoikeus on lausunut todistajina kuultujen D:n, B:n ja C:n kertomuksista ilmenneen, että A oli 27.11.1986 työpaikallaan yhtiön painosalissa, hermostuttuaan mielestään liian kovaäänisesti soineesta radiosta, muovinuijalla ensin lyönyt radiota ja tämän jälkeen tarttunut B:tä kiinni leuasta puristaen tätä ja samalla uhaten suullisesti enemmällä väkivallalla. Käsiksi käymisen yhteydessä A:lla oli edelleen ollut muovinuija kädessään. Irroitettuaan otteensa B:stä A oli siepannut käteensä radion ja paiskannut sen B:n eteen maahan, jolloin radio oli täysin hajonnut. A oli saanut käyttäytymisestään työnantajalta kirjallisen varoituksen.

A oli 24.2.1987 jälleen hermostunut radion kovaäänisestä soittamisesta ja saamastaan kirjallisesta varoituksesta huolimatta siepannut käteensä metalliputkirakenteisen tuolin ja heittänyt sen C:n eteen lattialle, jolloin tuolin jalat olivat vääntyneet. Menettelyllään A:n oli katsottava uhanneen työtoveriaan väkivallalla.

Raastuvanoikeus on katsonut edellä selostetusta ilmenevän, että yhtiöllä oli ollut työsopimuslain 43 §:n 1 momentin ja 2 momentin 3 kohdan mukainen tärkeä syy purkaa A:n työsuhde A:n käyttäydyttyä toistuvasti ja varoituksesta huolimatta työtovereitaan kohtaan väkivaltaisesti siten, että näillä oli ollut perusteltu aihe pelätä hänen taholtaan enemmänkin väkivaltaa. Näyttämättä oli jäänyt, että A olisi ollut oikeutettu irtisanomisajan palkkaan tai että hänen työsopimuksensa olisi purettu lainvastaisesti.

Edellä olevan johdosta raastuvanoikeus on hylännyt kanteen toteennäyttämättömänä ja velvoittanut A:n korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut 9.400 markalla 16 prosentin vuotuisine korkoineen 23.8.1988 lukien.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 8.11.1989

Hovioikeus, jossa A oli toistanut kanteensa ja vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan hovioikeudessa laillisine korkoineen, on lausunut jutussa näytetyksi, ettei yhtiöltä työnantajana A:n väkivaltaisen käyttäytymisen vuoksi ollut voitu kohtuuden mukaan vaatia sopimussuhteen jatkamista. Sen vuoksi hovioikeus on jättänyt raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen pysyväksi. A on velvoitettu korvaamaan yhtiön vastauskulut hovioikeudessa 800 markalla 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Perustelut

Radion soittaminen yhtiön painohallissa on perustunut vanhaan käytäntöön. Koneiden aiheuttaman melun vuoksi B ja C ovat soittaneet radiota erittäin kovalla äänenvoimakkuudella. Radiota ei ole hiljennetty ruokatuntien ajaksi tahi painokoneiden käydessä muutoin pienemmällä teholla. Radion soittaminen on häirinnyt A:ta, minkä vuoksi hän on pyytänyt työnjohtoa hiljentämään äänenvoimakkuutta. Tuotantopäällikkö E on kehottanut muita työntekijöitä pitämään radion äänenvoimakkuuden kohtuuden rajoissa ja välillä itsekin hiljentänyt radiota. E ei kuitenkaan ole radion äänekkään soittamisen johdosta ryhtynyt enempiin toimenpiteisiin. A:n ja B:n välisen välikohtauksen jälkeenkään E tai asiasta myös tietoiseksi tullut toimitusjohtaja F eivät ole ryhtyneet tarvittaviin toimenpiteisiin työntekijöiden välisen ristiriitatilanteen ratkaisemiseksi. Radiovastaanottimen ja sen kaiuttimien sopivalla sijoittamisella ja äänenvoimakkuuden kohtuullistamisella olisi ollut luotavissa selkeät toimintaohjeet radion soittamiseen. Asia olisi siten ollut mahdollista järjestää työnantajan toimenpitein niin A:ta kuin muitakin työntekijöitä tyydyttävällä tavalla.

A on raastuvanoikeuden lausumin tavoin 27.11.1986 hermostuttuaan kovaääniseen radion soittamiseen työpaikalla käynyt käsiksi B:hen ja uhannut tätä enemmällä väkivallalla. Tapahtuman johdosta A on saanut työnantajaltaan kirjallisen varoituksen. Työsopimuslain 44 §:n säännöksen mukaisesti työnantajan oikeus purkaa työsopimus tällä perusteella on rauennut.

Sen jälkeen A on 24.2.1987 jälleen hermostuttuaan radion soittamiseen heittänyt tuolin lattialle C:n suuntaan. A:n ei ole kuitenkaan osoitettu yrittäneen osua tuolilla C:hen tahi uhanneen häntä enemmällä väkivallalla. Tämän vuoksi yhtiöllä ei ole ollut oikeutta purkaa A:n työsopimusta myöskään tällä perusteella.

Yhtiö on työsopimuslain 45 §:n nojalla velvollinen suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkan lomakorvauksineen. Koska yhtiöllä ei myöskään olisi ollut työsopimuslain 37 §:n mukaista erityisen painavaa syytä irtisanoa A:n työsopimusta, yhtiön on suoritettava A:lle korvausta työsopimuksen perusteettomasta irtisanomisesta. Työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 19 ja 20 §:n nojalla suoritettavan korvauksen määrässä on otettava huomioon toisaalta A:n työsuhteen pitkä kestoaika ja toisaalta A:n itsensä antama aihe työsopimuksensa purkamiseen, minkä vuoksi yhtiö on velvollinen suorittamaan A:lle kahdeksan kuukauden palkkaa vastaavan korvauksen.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 1 momentin ensimmäisestä virkkeestä, sellaisena kuin se on 13.3.1964 annetussa laissa, ilmenevän periaatteen mukaan A ei saa korvausta oikeudenkäyntikuluistaan alemmissa oikeuksissa. Koska yhtiö on hävinnyt jutun Korkeimmassa oikeudessa, tulee sen korvata A:n kulut täällä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio ja raastuvanoikeuden päätös kumotaan ja A vapautetaan korvaamasta yhtiön oikeudenkäyntikuluja alemmissa oikeuksissa. Lahden Tuotepaino Oy velvoitetaan suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkaa lomakorvauksineen vaaditut 25.596 markkaa 16 prosentin korkoineen 25.6.1987 lukien sekä korvausta työsopimuksen perusteettomasta purkamisesta 42.540,80 markkaa 16 prosentin korkoineen 4.1.1988 lukien.

Yhtiö velvoitetaan korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa 1.600 markalla 16 prosentin korkoineen tuomion antamisesta.