KKO:1984-II-95

Keywords: Isyyslaki - Isyyden kumoaminen
Avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi
Year of case: 1984
Date of Issue: 28.5.1984
Register number: S83/264
Archival record: 4029/83
Date of presentation: 18.10.1983

Mies oli AuLapsiL:ssa säädetyssä järjestyksessä tunnustanut lapsen omakseen tietoisena siitä, ettei hän voinut olla lapsen isä. Koskei mies kuitenkaan sanotulla perusteella ollut ennen isyyslain voimaantuloa menettänyt oikeuttaan vaatia tunnustamisen julistamista mitättömäksi, ei hänen isyyslain voimaantulon jälkeen nostamaansa isyyden tunnustamisen kumoamista koskevaan kanteeseensa ollut sovellettava isyyslain 35 §:n 4 mom:n säännöstä.

Ään.

Ks. myös KKO:1978-II-148

Vrt. KKO:1968-I-1

Kun miehen kanne ei ennen isyyslain voimaantuloa ollut määräaikaan sidottu, kanteen nostamiseen isyyslain 42 §:n 1 mom:n nojalla sovellettavaa viiden vuoden määräaikaa ei, huomioon ottaen hallitusmuodon 5 §:ssä säädetty yhdenvertaisuusperiaate, luettu alkavaksi tunnustamisesta vaan isyyslain voimaantulosta 1.10.1976. Koska kannetta ei ollut sanotussa määräajassa nostettu eikä mies ollut esittänyt isyyslain 35 §:n 3 mom:ssa tarkoitettua erittäin painavaa syytä, kanne hylättiin myöhään nostettuna.

I-jaosto

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

A oli B:lle ja Sievin kunnan lastenvalvojalle C:n edustajana 9.10.1981 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla Ylivieskan KO:ssa kertonut, että hän oli joulukuun puolivälissä 1968 alkanut seurustella B:n kanssa ja solminut tämän kanssa avioliiton 15.6.1969. Avioliiton johdosta A oli 23.8.1969 tunnustanut omakseen vaimonsa 16.5.1969 avioliiton ulkopuolella synnyttämän lapsen C:n, vaikka hän oli tiennyt, ettei lapsi ollut hänen siittämänsä. Tuomitessaan A:n ja B:n 29.8.1973 avioeroon KO oli velvoittanut A:n suorittamaan C:lle elatusavuksi 100 markkaa kuukaudessa, kuten A ja B olivat 30.7.1973 avioeron varalta sopineet. Sopimus oli kuitenkin tältä osin ollut valeasiakirja, sillä sopijapuolet olivat nimenomaisesti keskenään suullisesti sopineet, ettei A:n tarvinnut elatusapua koskaan maksaa, koska lapsi ei ollut hänen. B oli kuitenkin joulukuussa 1973 anonut Sievin kunnalta elatusavun ennakkoa ja sitten elatustuen maksamista seurauksin, että kunnan toimesta oli A:lta peritty KO:n avioeropäätöksen perusteella yhteensä 11.448 markkaa 18 penniä ja 1.10.1981 mennessä erääntyneistä elatusmaksuista, yhteensä 15.704 markkaa 13 penniä, oli pakkoperinnässä edelleen 3.211 markkaa 44 penniä.

Tämän vuoksi ja kun isän ja lapsen välistä sukulaisuussuhdetta ei ollut voitu sitovalla tavalla perustaa väärän tunnustamislausuman antamisella, A oli vaatinut, 1) että lapseksi tunnustaminen julistetaan mitättömäksi ja C julistetaan B:n avioliiton ulkopuolella syntyneeksi lapseksi, 2) että B velvoitetaan suorittamaan hänelle 11.448 markkaa 18 penniä korvaukseksi niistä elatusavuista, jotka häneltä oli B:n menettely johdosta ulosottoteitse perusteettomasti peritty, ja 3) että hänet vapautetaan suorittamasta elatusapua C:lle haastepäivästä lukien sekä erääntyneitä, mutta vielä maksamattomia elatusapuja.

Ylivieskan KO:n päätös 29.10.1981

B:n ja lastenvalvojan vastustettua kannetta KO oli päätöksessään katsonut, että isyyden tunnustamisen julistamista pätemättömäksi koskeva kanne ei ollut määräaikaan sidottu ja että, koska C:n tunnustaminen oli tapahtunut avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista annetun lain 20 §:n mukaisesti ja kun A:lla mainitun lain voimassa ollessa oli katsottava olleen oikeus lain 21 §:ssä säädetystä kanneajasta riippumatta ajaa kannetta isyyden tunnustamisen julistamiseksi mitättömäksi, hän ei ollut voinut oikeuttaan 1.10.1976 voimaantulleella isyyslailla tai sen voimaanpanosta annetulla lailla menettää asiaa koskevien nimenomaisten säännösten puuttuessa. Sen vuoksi ja kun ei ollut näytetty, että A:n 23.8.1969 suorittamaa isyyden tunnustamista olisi oikeustoimilain mukaan tai muutoinkaan pidettävä pätemättömänä ja kun B:n lapsen siittämisaikaan maannutta henkilö, joka oli ollut asianosaisten tiedossa, ei ollut oikeudenkäynnissä haluttu nimetä eikä KO tämän vuoksi katsonut aiheelliseksi omasta aloitteestakaan velvoittaa asianosaisia lisäselvityksen hankkimiseen eikä yksin sitä, että B ja A olivat kumpikin myöntäneet, ettei A ollut C:n isä, voitu pitää perusteena isyyden tunnustamisen mitättömäksi julistamiselle tai isyyslain 5 luvussa säädetylle tunnustetun isyyden kumoamiselle. KO oli hylännyt kanteen näyttämättömänä ja velvoittanut A:n korvaamaan B:lle oikeudenkäyntikuluina 300 markkaa.

Vaasan HO:n tuomio 30.12.1982

HO, jonka tutkittavaksi A toiselta ja B ja lastenvalvoja C:n edustajana toiselta puolen olivat saattaneet jutun, oli tuomiossaan todennut, että A oli kanteessaan vaatinut lapsen tunnustamisen julistamista mitättömäksi ensinnäkin sillä perusteella, että hän ei ollut tosiasiallisesti C:n isä. Hän oli kuitenkin C:n syntymän jälkeen 23.8.1969 kirjallisesti selittänyt tämän omakseen tietoisena siitä, että toinen oli maannut äidin lapsen siittämisaikana. A:lla ei ollut niin ollen isyyslain 42 §:n 2 momentin ja 35 §:n 4 momentin sekä sanotun lain voimaanpanosta annetun lain 4 §:n nojalla oikeutta mainitulla perusteella vaatia isyyttä kumottavaksi.

A oli vaatinut lapsen tunnustamisen julistamista mitättömäksi myös sillä perusteella, että tunnustaminen oli ollut valeoikeustoimi. Tämä oli kuitenkin jäänyt, kuten KO:kin oli todennut, näyttämättä.

A oli myös väittänyt, että KO:n päätöksessä mainittu, hänen ja B:n avioeron varalta 30.7.1973 allekirjoittama sopimus, jossa he muun ohella olivat sopineet C:lle maksettavasta elatusavusta, olisi valeoikeustoimi. Näyttöä tästä ei ollut jutussa esitetty.

Sanotuilla perusteilla HO oli jättänyt KO:n itse asian osalta antaman päätöksen voimaan.

KORKEIN OIKEUS

A pyysi lupaa hakea muutosta HO:n tuomioon ja vaati lupahakemukseensa sisällyttämässään valituksessa, että alempien oikeuksien ratkaisut kumotaan ja hänen kanteensa hyväksytään ja että B velvoitetaan lisäksi suorittamaan hänelle korvaukseksi kanteen vireillepanon jälkeen häneltä perittyjä elatusapumaksuja vastaavina määrinä 3.987 markka 97 penniä.

Hakijalle myönnettiin valituslupa. B ja lastenvalvoja C:n edustajana antoivat heiltä vaaditun vastauksen.

KKO t. tutki jutun.

Ratkaisun perustelut

Isyyslain voimaanpanosta annetulla lailla kumotun, avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista annetun lain 21 §:ssä säädettiin, että jos lapsi, sen perillinen, joka on tunnustanut lapsen, tai muu henkilö, jonka etua tunnustaminen koskee, pitää tunnustamista vääränä, hänellä on valta ajaa kannetta tunnustamisen julistamisesta mitättömäksi, ja että kanne on pantava vireille kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun kantaja on saanut tiedon sellaisesta seikasta, jonka perusteella tunnustaminen on katsottava vääräksi. KKO:n täysistuntoratkaisusta 1968 I 1 ilmenevän oikeusohjeen mukaan lapsen tunnustajalla oli kuitenkin oikeus sanotusta määräajasta riippumatta ajaa kannetta tunnustamisen julistamisesta mitättömäksi. A ei siten ennen isyyslain voimaantuloa 1.10.1976 ollut menettänyt oikeuttaan saada kanneteitse vaatia C:n tunnustamisen julistamista mitättömäksi.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 4 §:n sanamuodon mukaan isyyslain säännöksiä on sovellettava myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa, mikäli voimaanpanolaissa ei toisin säädetä. Kun laissa ei ole erityistä säännöstä sellaisen ennen isyyslain voimaantuloa tapahtuneen lapsen tunnustamisen mitättömäksi julistamista koskevan kanteen osalta, joka on pantu vireille isyyslain voimaantulon jälkeen, olisi siten siihenkin sovellettava isyyslain säännöksiä.

Isyyslain 42 §:n 1 momentin mukaan tunnustetun isyyden kumoamista koskeva kanne on pantava vireille viiden vuoden kuluessa siitä, kun isyys on tunnustamisella vahvistettu. Pykälän 2 momentin mukaan on soveltuvilta kohdin voimassa mitä muun ohella 35 §:n 3 ja 4 momentissa on säädetty. Sanotun 4 momentin mukaan aviomiehellä ei ole oikeutta nostaa kannetta, jos hän, saatuaan tietää toisen maanneen äidin lapsen siittämisaikaan, on lapsen syntymän jälkeen kirjallisesti selittänyt lapsen omakseen. KKO katsoo kuitenkin, toisin kuin HO, ettei tämä säännös ole taannehtivasti sovellettavissa, kun on kysymys kanteesta, joka koskee ennen lain voimaantuloa tapahtunutta lapsen tunnustamisen mitättömäksi julistamista. A ei siten isyyslain 35 §:n 4 momentista ilmenevällä perusteella ole menettänyt oikeuttaan kysymyksessä olevan kanteen nostamiseen.

Mitä tulee isyyslain 42 §:n 1 momentissa säädetyn viiden vuoden määräajan soveltamiseen ennen lain voimaantuloa tapahtuneeseen lapsen tunnustamiseen, KKO toteaa, että säännöksen sanamuodon mukainen soveltaminen johtaisi siihen, että mies, joka on tunnustanut lapsen, kuten A C:n, aikaisemmin kuin viisi vuotta ennen isyyslain voimaantuloa 1.10.1976, olisi heti lain voimaan tullessa menettänyt kanneoikeutensa, vaikka hänellä ennen lain voimaantuloa oli määräajasta riippumaton kanneoikeus. KKO katsoo sen vuoksi hallitusmuodon 5 §:ssä säädetyn yhdenvertaisuusperiaatteen edellyttävän säännöksen tulkitsemista siten, että puheena oleva määräaika lasketaan alkavaksi isyyslain voimaantulosta 1.10.1976. A olisi siten voinut panna kanteensa vireille viimeistään 30.9.1981. Sitä koskeva haaste on kuitenkin annettu vastaajille tiedoksi vasta 9.10.1981. A ei ole väittänytkään, että kanteen aikaisempaan vireille panemiseen olisi ollut laillinen este tai näyttänyt, huomioon ottaen erityisesti sen, että hän tunnustaessaan lapsen tiesi ettei hän ole tämän isä, isyyslain 35 §:n 3 momentissa tarkoitettua erittäin painavaa syytä, minkä vuoksi kannetta ei ole aikaisemmin nostettu. Kanne on siten pantu vireille myöhään.

B ei ole KO:ssa vaatinut A:n velvoittamista suorittamaan hänelle korvausta oikeudenkäyntikuluista.

Mainituilla ja muuten HO:n esittämillä perusteilla KKO on ratkaissut jutun tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

HO:n tuomion lopputulosta ei muuteta muutoin kuin että lausunto A:n velvoittamisesta suorittamaan B:lle oikeuskäyntikulujen korvaukseksi 300 markkaa poistetaan.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Roos: Isyyslain 42 §:n 1 momentissa säädetyn viiden vuoden määräajan soveltaminen A:n jo vuonna 1969 suorittamaan C:n tunnustamiseen johtaa siihen, että A on isyyslain voimaan tullessa 1.10.1976 heti menettänyt sitä ennen aikarajoituksetta voimassa olleen kanneoikeutensa. Katson sen vuoksi viitaten isyyslain 35 §:n 3 momenttiin, että A:lla on ollut erittäin painava syy, minkä vuoksi kannetta ei ole pantu vireille isyyslain 42 §:n 1 momentissa säädetyssä määräajassa. Sen sijaan A ei ole näyttänyt tällaista syytä, minkä vuoksi hän, vaikka hän jo lapsen tunnustaessaan tiesi ettei hän ole lapsen isä, ei ole pannut kannettaan vireille myöskään viiden vuoden kuluessa kysymyksessä olevan määräajan voimaantulosta 1.10.1976, vaan vasta 9.10.1981 tiedoksi annetulla haasteella. Näin ollen katson, että kanne on pantu vireille myöhään. Muilta osin yhdyn KKKO:n perusteluihin ja päädyn KKO:n tuomiolauselmasta ilmenevään lopputulokseen.

Ratkaisuun osallistuneet: presidentti Olsson, oikeusneuvokset Hiltunen sekä ylimääräiset oikeusneuvokset Paasikoski ja Virolainen