28.11.1980

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Hellin C:n aviopuoliso ja puolisojen 4 lapsen isä Edvin B, joka oli 11/3 1976 kuollut, oli Rauno A:lle 23/6 1975 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla Kotkan RO:ssa kanteenaan lausunut, että hän oli ollut matkustajana 29/6 1973 Helsingistä Hankoon suuntautuneella purjehdusmatkalla A:n omistamalla purjealuksella, joka oli rekisteröity Kotkan kaupungissa. Purjehduksella oli ollut mukana aluksen päällikkönä toimineen A:n lisäksi 2 miehistöön kuuluvaa henkilöä ja B:n lisäksi 3 muuta matkustajaa. Purjehduksen aikana oli vallinnut jonkin verran sumuinen sää, mutta sumu oli tihentynyt erittäin voimakkaasti kello 21.00 jälkeen. Siitä huolimatta A oli jatkanut purjehtimista, vaikkei alusta ollut varustettu radiosuuntimalaitteilla ja vaikka näkyvyys oli alentunut 0,2 meripeninkulmaan. Tiheässä sumussa purjehtimisesta oli johtunut, että alus oli eksynyt suunnitellulta reitiltä eivätkä aluksen päällikkö ja miehistä olleet kyenneet paikallistamaan aluksen sijaintia. A ei ollut yrittänyt tässäkään vaiheessa ankkuroida alusta, vaan purjehtimista oli jatkettu käyttämättä edes aluksessa ollutta kaikuluotainta. Hangon itäpuolella noin 0,5 meripeninkulman päässä Hankoon johtavalta rannikkoreitiltä itään Täcktomin kylästä etelään Sandskär-nimisen saaren pohjoispuolella alus oli kello 21.30 saanut pohjakosketuksen ja heti tämän jälkeen juuttunut tiukasti kiinni kölistään meren pohjassa olleeseen hiekkasärkkään. Kun alusta ei omin keinoin ollut voitu irrottaa karilta, merivartiolaitoksen Hangon asemalta oli saatu paikalle pelastusalus, joka oli ryhtynyt irrottamaan purjealusta. Tätä ennen purjealuksen kaksi naispuolista matkustajaa oli poistunut aluksesta paikalle tulleella kalastajaveneellä. Kahdessa ensimmäisessä irrottamisyrityksessä hinausköysi oli katkennut miltei heti pelastusaluksen aloitettua hinauksen. Kolmanteen irrottamisyritykseen oli ryhdytty noin kello 24.00 aikaan pimeässä ja melko kovassa merenkäynnissä. Sitä varten purjealus oli kiinnitetty pelastusalukseen kahdella köydellä, joista toinen oli ollut vahva nylonköysi. Mainittu nylonköysi oli sidottu purjealuksen isoon mastoon ja siitä edelleen mesaanimaston kautta hinaavaan alukseen. Tässä vaiheessa B ja toinen purjealukseen jäänyt matkustaja olivat pyytäneet A:lta, että muut paitsi purjealuksen päällikkö olisivat saaneet poistua purjealuksesta enne irrottamisyritykseen ryhtymistä. A oli kuitenkin hylännyt tuon pyynnön ja määrännyt kaikki purjealuksessa vielä olleet henkilöt jatkamaan pelastustoimenpiteitä. A ei ollut myöskään poistanut aluksessaan olleita henkilöitä aluksen siltä puolelta, jolta vetoköydet olivat johtaneet pelastusalukseen, vaan oli päinvastoin määrännyt B:n jalallaan painamaan mainittua vahvaa nylonköyttä purjealuksen kantta vasten siten, ettei köysi oli päässyt liikkumaan. Kun hinaukseen oli ryhdytty, sanottu nylonköysi oli ensin venynyt ja sitten äkkiä katkennut räjähdysmäisesti, jolloin se oli paiskautunut takaisin irrotettavaa purjealusta kohti muun muassa seurauksin, että hinausköydessä ollut metallisakkeli tai itse köysi oli murskannut B:n vasemman jalan sääriluun ja eräitä muitakin saman jalan luita. B:n saama ruumiinvamma oli johtanut useihin leikkauksiin sekä aiheuttanut hänelle 24/9 p:ään 1974 jatkuneen työkyvyttömyyden ja sen jälkeen 50 prosentin pysyvän invaliditeetin vaatien jatkuvaa fysikaalista hoitoa, jota paitsi oli ollut tarjolla vaara, että invaliditeetti tulisi edelleen lisääntymään.

Koska A omistamansa purjealuksen päällikkönä oli menetellyt virheellisesti siinä, että hän oli jatkanut purjehtimista erittäin sakean sumun yllätettyä aluksen, vaikkei aluksessa ollut ollut käytettävissä radiosuuntimalaitteita, ettei hän aluksen eksyttyä suunnitellulta reitiltä ollut keskeyttänyt purjehtimista ja yrittänyt ankkuroida alusta tai edes käyttänyt aluksessa ollutta kaikuluotainta, ettei hän jo ensimmäisen irrottamisyrityksen päätyttyä köyden katkeamiseen ollut huolehtinut aluksessaan olleiden henkilöiden turvallisuudesta poistamalla siitä kaikki tarpeettomat henkilöt, ettei hän ollut B:n nimenomaisesta pyynnöstä huolimatta suostunut päästämään tätä pois purjealuksesta, ettei hän hinaukseen ryhdyttäessä ollut määrännyt purjealuksessa olleita henkilöitä siirtymään pois purjealuksen siltä puolelta, jolta hinausköydet olivat johtaneet pelastusalukseen, ja että hän vastoin kaikkia merimiestapoja oli määrännyt B:n jalallaan tukemaan hinausköyttä, ja siten selostetuilla virheillään ja laiminlyönneillään aluksen päällikkönä aiheuttanut B:lle mainitusta ruumiinvammasta johtuneen vahingon, B oli vaatinut, että A velvoitettaisiin suorittamaan hänelle korvaukseksi sairaanhoitokustannuksista 2 030 markkaa 37 penniä, vahingoittuneista vaatteista 231 markkaa, työansion menetyksestä 30/6 1973 ja 24/9 1974 väliseltä ajalta 60 000 markkaa, työansion vähentymisestä 25/9 ja 31/12 1974 väliseltä ajalta 9 000 markkaa, kivusta ja särystä 20 000 markkaa sekä pysyvästä viasta ja haitasta, joka oli olennaisesti vähentänyt hänen ansiokykyään ja rajoittanut hänen elämäänsä, aiheuttaen muun muassa hänen merkittävimmän harrastuksensa lähes täydellisen menettämisen, ja jonka pysyvän vian hoito oli jatkuvasti vaatinut suuria kuluja, 3000 000 markkaa. B:n kuoltua oikeudenkäynnin aikana 11/3 976 C ja hänen mainitut lapsensa olivat uudistaneet kerrotut vaatimukset, katsoen kuitenkin, että pysyvän vian ja haitan osalta vaadittua korvausta voitiin B:n kuoleman johdosta alentaa oikeuden harkinnan mukaan.

A:n kanteesta kuultuna lausuttua, että purjehtiminen sumussa oli tavallista ja täysin hyvän purjehtijatavan mukaista myös ilman radiosuuntimalaitteita tai kaikuluotainta, että hän oli po. tilaisuudessa reitiltä eksyttyään yrittänyt etsiä sopivaa ankkuripaikkaa, että merivartiolaitoksen edustajat olivat vakuuttaneet kolmannessa irrottamisyrityksessä käytetyn pelastusaluksen oman hinausköyden kestävän, jota vakuuttelua A:lla ei ollut ollut aihetta epäillä, ja irrottamisyritys oli muutoinkin tapahtunut merivartiolaitoksen edustajien antamien ohjeiden mukaisesti A:n ollessa tuolloin siis julkisoikeudellisen määräämisvallan alaisena, että koska purjehtiminen oli urheilua, B:n oli ilmoitetussa tilaisuudessa katsottava hyväksyneen mahdollisen vahingon vaaran urheilujoukkueen samanarvoisena jäsenenä eikä häneen siis voitu tältä osin soveltaa merilain säännöksiä matkustajain kuljetuksesta, ja ettei B:tä kohdannut vahinko näillä perusteilla missään tapauksessa ollut aiheutunut A:n huolimattomuudesta tai syystä, josta hän olisi ollut oikeudellisesti vastuussa, ja sen vuoksi vastustettua kannetta RO p. 6/9 1976 oli lausunut selvitetyksi, että B:n oltua kesällä 1972 purjehtimassa muutamia päiviä monivuotisen tuttavansa A:n mukana tämän purjeveneessä yhdessä vaimonsa C:n kanssa B:n puolisot ja A olivat sopineet, että B ja C tulisivat seuraavana kesänä purjehtimaan Helsingistä Hankoon A:n omistamalla, Kotkan Pursiseura r.y:n veneluettelon matkaveneiden ryhmään merkityllä, noin 45 000 markan arvoisella purjealuksella, jonka pituus oli ollut 15,53 metriä, leveys 2,80 metriä, syväys 1,88 metriä ja uppouma 11,8 tonnia sekä purjepinta-ala 86,55 neliömetriä ja jonka apumoottorina oli ollut epäsäännöllisesti käynyt noin 40 hevosvoiman dieselkone. A oli lähtenyt mainitulla aluksella Kotkasta 27/6 1973 tarkoituksenaan purjehtia ainakin Ruotsiin saakka. Mukana oli ollut aluksen päällikkönä toimineen A:n lisäksi kolme miestä, jotka kaikki yhdessä olivat osallistuneet merenkulkutoimien suorittamiseen erään heistä pitäessä itseään kuitenkin lähinnä A:n vieraana. B ja C sekä A:n alaikäinen tytär olivat tulleet alukseen seuranneena päivänä Helsingistä, minkä jälkeen purjehdusta oli välittömästi jatkettu. 29/6 1973 alus oli eksynyt reitiltään tuulen voimakkuuden ollessa noin 8 metriä sekunnissa. A oli määrännyt isopurjeen laskettavaksi ja yrittänyt käynnistää apumoottorin, mikä ei ollut kuitenkaan häneltä onnistunut. A ei ollut käyttänyt ankkuria, koska hän oli uskonut saavansa apumoottorin toimimaan. Hän ei ollut myöskään käyttänyt aluksessa ollutta kaikuluotainta, koska hän oli sanotuissa olosuhteissa pitänyt optista syvyystähystystä luotettavampana. Sen jälkeen alus oli A:n ohjaamana kanteessa kerrotuin tavoin ajautunut karille. Purjealukselta ammutun kahden hätäraketin johdosta paikalle oli saapunut yksityinen moottorivene, joka oli avustanut A:ta tämän yrittäessä irrottaa purjealusta karilta ankkurin avulla. Yrityksen epäonnistuttua moottorivene oli vienyt purjealuksen naispuoliset matkustajat maihin. Hangon merivartioaseman saatua ilmoituksen aluksen karille joutumisesta merivartioaluksen kelirikkovene RV-10 oli miltei välittömästi lähtenyt tapahtumapaikalle. Kelirikkoveneestä saatuun varppiankkuriköyteen oli kiinnitetty purjealuksen köysiä, minkä jälkeen kelirikkovene oli purjealuksen perästä hinaten yrittänyt irrottaa purjealusta karilta. Yritys oli kuitenkin epäonnistunut, koska purjealuksen köydet olivat katkenneet tai niiden solmut olivat irronneet. Toisella yrityksellä oli käynyt samoin. Karikoiden ja matalan veden vuoksi paikalle oli lähetetty myös merivartiolaitoksen huoltovene HV-157, josta oli viety purjealukselle huoltoveneen nylonvalmisteinen hinausköysi. Köyden tuoneet merivartijat olivat vakuuttaneet sen kestävän. A oli ensin pyytänyt merivartiolaitoksen edustajia irrottamaan purjealuksen keulasta hinaten, mutta nämä eivät olleet kuitenkaan suostuneet pyyntöön. Sen jälkeen A oli sitonut hinausköyden ensin purjealuksen mesaanimastoon ja edelleen isomastoon sekä siitä ankkuripeliin. Ennen kolmannen hinausyrityksen alkamista A oli käskenyt kaikkien paikalla olleiden siirtyä purjealuksen keulaan mutta määrännyt mastojen välissä olleen B:n painamaan jalallaan noin 15 - 30 senttimetrin korkeudella veneen kannesta olevaa vetoköyttä alas purjealuksen kantta vasten. B ja toinen itseään vain A:n vieraana pitänyt matkustaja olivat ehdottaneet A:lle, että kaikki purjealuksella olijat olisivat turvallisuussyistä siirtyneet hinauksen ajaksi pois hinattavalta alukselta, mutta A oli pitänyt poistumista tarpeettomana. Hän oli perustellut kantaansa muun muassa siten, ettei tilanteessa ollut hengenvaaraa, kun kaikki olivat pelastusliiveihin pukeutuneina ja olisivat pystyneet tarpeen vaatiessa uimaan alle 100 metrin päässä olevalle kallioluodolle ja koska vesi oli matalaa. Hinauksen aikana vetoköysi, jonka sivussa oli ollut kiinnitettynä lyhyt lisäköysi metallisakkeleineen, oli kanteessa kerrotuin tavoin katkennut jostakin kohdastaan mesaanimastosta perään päin, jolloin vetoköyden toinen pää tai mainittu lisäköysi sakkeleineen oli sinkoutunut päin B:n vasenta jalkaa seurauksin, että sääriluun alaosaan oli tullut avomurtuma sekä pohjeluun ja taluksen kauloihin murtumat, jota paitsi B:n suojahousut, housut, sukat ja jalkineet olivat vahingoittuneet.

Edelleen RO oli lausunut selvitetyksi, että B:lle, joka oli ollut vammojensa vuoksi sairaalahoidossa 30/6 p:stä 1/8 p:ään 1973 sekä 2/11 p:stä 10/12 p:ään 1973 ja täysin työkyvytön 24/9 1974 asti sekä sen jälkeen 50 prosentin invalidi, oli aiheutunut sairaanhoitokustannuksia ja kuluja vaatteiden vahingoittumisesta yhteensä ainakin 2 030,37 markan edestä ja että, kun B oli saanut työkyvyttömyyseläkettä 24/9 1974 saakka yhteensä 11 313,12 markkaa ja sen jälkeen sanotun vuoden loppuun saakka osatyökyvyttömyyseläkettä 676,13 markkaa kuukaudessa, hänelle oli aiheutunut oikeuden harkinnan mukaan ja enempien selvitysten puuttuessa noin 5 000 markan bruttokuukausiansiota perusteena pitäen vahinkoa työansion menetyksestä 30/6 1973 ja 24/9 1974 väliseltä ajalta 26 200 ja ansiotulojen vähentymisestä 25/9 ja 31/12 1974 väliseltä ajalta 2 800 markkaa. Esitettyjen lääkärinlausuntojen mukaan B:n vasenta jalkaa oli jouduttu leikkaamaan useita eri kertoja, jolloin se oli lyhentynyt kahdella senttimetrillä. B oli joutunut kävelemään sanotun jalan ulkosyrjällä, mikä virheasento oli aiheuttanut kipua ja särkyä molempiin polviin ja lannerankaan sekä raajojen eturasitusta. Sitä paitsi hän oli joutunut jatkuvasti käymään fysikaalisessa hoidossa ja käyttämään lääkkeitä. Tämän vuoksi hänen työkykynsä oli olennaisesti alentunut ja vain mainittu jatkuva fysikaalinen hoito pystyi takaamaan hänen osatyökykyisyytensä. Vasemman jalan tila oli jatkuvasti pahentunut, mistä syystä invaliditeetti oli lisääntynyt. Lisäksi B oli hoidon aikana saanut verenpainetaudin ja hänen henkinen työkykynsä oli muutoinkin alentunut. Mainituista vioista aiheutunut pysyvä haitta oli vähentänyt B:n mahdollisuutta harjoittaa ansiotoimintaansa entiseen tapaan, mistä syystä hän oli saanut osatyökyvyttömyyseläkettä 1/1 ja 30/6 1975 väliseltä ajalta 822,09 markkaa ja 1/7 1975 alkaen 905,66 markkaa kuukaudessa kuolemaansa saakka. Lisäksi tämä haitta oli lähes täydellisesti estänyt B:n vapaa-ajan harrastuksenaan viikottain tekemät retket ja ulkoilulenkit sekä säännöllisesti vuosittain tapahtuneet erämaavaellukset Lapissa. Selostetun pysyvän haitan sekä vammoista aiheutuneen kivun ja säryn korvattavaksi arvoksi RO oli arvioinut B:n kuolinpäivään saakka, pysyvän haitan osalta 30 000 markkaa ja kivun ja säryn kohdalta 10 000 markkaa.

Vielä RO oli lausunut selvitetyksi, ettei B huolimatta siitä, että tämä oli vuonna 1945 kuulunut Merenkävijät r.y. nimiseen yhdistykseen, ollut paljonkaan purjehtinut ja ettei hän ollut po. purjehdusmatkalla, merikortin ehkä vähäistä tutkimista lukuunottamatta, millään tavoin puuttunut purjealuksella suoritettuihin varsinaisiin merenkulkutoimiin. Sen vuoksi B ei ollut ollut tuolla purjehduksella merenkulkutaidollisesti samanarvoinen venekunnan jäsen vuosikausia purjehdusta harrastaneen A:n kanssa, vaan häntä oli pidettävä A:n vieraana ja huvimatkalaisena eli siis aluksen matkustajana, jonka ei kuitenkaan ollut edellytetty suorittavan mitään korvausta matkastaan. Mainitusta B:n osalta ei voitu katsoa, että kysymyksessä olisi A:n väittämin tavoin ollut asianosaisten yhteinen harrastus tai että B olisi po. purjehdusmatkalle lähtiessään antautunut vahingon vaaralle alttiiksi sellaisena urheilujoukkueen samanarvoisena jäsenenä, jonka olisi tullut itse vastata kaikista häntä kohdanneista vahingoista.

RO oli myös lausunut selvitetyksi, että A oli tehnyt erään vahinkovakuutusyhtiön kanssa 24/5 1973 voimaan tulleen po. purjealusta koskeneen vakuutussopimuksen muun muassa ehdoin, että vakuutusyhtiön tuli suorittaa se vahingonkorvaus kolmannelle henkilölle, johon vakuutuksenottaja henkilö- tai omaisuusvahingon johdosta voitiin muun kuin erityisen sopimuksen tai sitoumuksen perusteella vakuutetun veneen omistajana, käyttäjänä tai ohjaajana lain mukaan velvoittaa.

Soveltaen B:n ja A:n väliseen po. oikeussuhteeseen merilain säännöksiä ja erityisesti sen määräyksiä aluksen päälliköstä ja matkustajasta sekä laivanisännän vastuusta RO oli mainitun lain säännösten ja merenkulkua koskevien yleisten periaatteiden nojalla katsonut, että A oli omistamansa aluksen päällikkönä toimiessaan varomattomasti menetellen aiheuttanut aluksensa kariutumisen. Lisäksi RO oli katsonut, että pelastettavan purjealuksen päällikön pyynnöstä suoritetut pelastustoimet eli siis purjealuksen irrottamisyritykset olivat tapahtuneet pelastettavan aluksen päällikön vastuulla ja että tämän olisi tullut huolehtia aluksen matkustajien turvallisuudesta sanottujen pelastustoimien aikana. A:n vastuuta eivät poistaneet merivartiolaitoksen edustajien purjealuksen irrottamisyrityksissä käyttämä hinaustapa tai pelastusalukselta saadun hinausköyden katkeaminen. Kun A:n olisi pitänyt kolmanteen irrottamisyritykseen ryhdyttäessä ottaa huomioon nylonköyden katkeamismahdollisuus ja katkeavan köyden iskuvoima sekä sinkoutumisvaara, etenkin, kun kaksi edellistä irrottamisyritystä olivat jo epäonnistuneet, ja sen vuoksi suojata aluksessaan olleet henkilöt joko poistamalla heidät purjealukselta hinauksen ajaksi tai ainakin sijoittaa heidät kyllin etäälle hinausköyden kiinnityspisteen taakse, hänen oli tältä osin katsottava laiminlyöneen tarpeellisten turvallisuusmääräysten noudattamisen. Kun A oli lisäksi menetellyt varomattomasti siinä, että hän oli määrännyt B:n painamaan jalallaan hinausköyttä, jota A:n aluksen päällikkönä antamaa määräystä B oli ollut velvollinen noudattamaan, RO oli katsonut, että A laivanisäntänä ja aluksen päällikkönä oli merilain säännösten nojalla velvollinen korvaamaan B:lle aiheutuneen edellä selostetun vahingon mutta että hänen vastuunsa oli kuitenkin merilain 13 ja 14 §:ssä tarkoitetuin tavoin rajoitettu. Sanotun lain 67 §:n 3 momentin nojalla RO oli harkinnut kohtuulliseksi sovitella A:n suoritettavaa vahingonkorvausta hänen syyllisyytensä määrän, vahingon suuruuden ja muiden olosuhteiden perusteella, ottaen erityisesti huomioon B:n ja A:n välisen tuttavuussuhteen, josta RO oli katsonut johtuvan, ettei tällaisen tapauksen sattuessa kohtuudella voitu edellyttää täyden korvauksen maksamista. Sen vuoksi RO, hyläten kanteen enemmälti aiheettomana ja näyttämättömänä oli, samalla kun C myötäpuolineen oli yhteisvastuullisesti velvoitettu korvaamaan valtiolle sen varoista RO:ssa läsnä olleille meriasiantuntijoille maksetut palkkiot 780 markkaa, velvoittanut A:n suorittamaan C:lle ja hänen mainituille lapsilleen B:n oikeudenomistajina korvaukseksi tämän sairaalakustannuksista ja vahingoittuneista vaatteista täysimääräisesti yhteensä 2 030 markkaa 37 penniä sekä viimeksi mainitun lainkohdan nojalla sovitellen puolet kaikista muista selostetuista vahinkomääristä eli työansion menetyksestä 30/6 1973 ja 24/9 1974 väliseltä ajalta 13 100 markkaa, työansion vähentymisestä 25/9 ja 31/12 1974 väliseltä ajalta 1 400 markkaa, pysyvästä haitasta 15 000 markkaa sekä kivusta ja särystä 5 000 markkaa, jota paitsi A:n tuli korvata C:n ja hänen myötäpuoltensa oikeudenkäyntikulut 6 780 markalla, mihin määrään sisältyivät C:n myötäpuolineen maksettaviksi määrätyt meriasiantuntijoiden palkkiot.

Itä-Suomen HO, jonka tutkittavaksi asianosaiset olivat saattaneet jutun, t. 28/4 1977 oli katsonut selvitetyksi, että A omistamana purjealuksen päällikkönä oli ilmoitetussa tilaisuudessa RO: päätöksessä selostetuin tavoin ja siinä mainituin perustein aiheuttanut varomattomalla ja virheellisellä menettelyllään aluksessaan matkustajana olleelle B:lle kanteessa todetun ruumiinvamman. B:lle oli aiheutunut kuluja sairaanhoitokustannuksista vaaditut 2 030,37 markkaa ja vaatteiden vahingoittumisesta vaaditut 231 markkaa. Lisäksi hänen tulonsa olivat vähentyneet 30/6 1973 ja 24/9 1974 välisenä työkyvyttömyysaikana, kun hänen normaali nettokuukausiansionsa asianajajan työssä oli arvioitu noin 2 800 markaksi ja siitä oli vähennetty hänelle tuolta ajalta yrittäjien eläkelain nojalla suoritettu työkyvyttömyyseläke, 30 000 markalla. B:lle oli aiheutunut po. ruumiinvammasta kipua ja särkyä sekä RO:n päätöksessään kuvaama, B:n työkykyä olennaisesti alentanut ja hänen elämäänsä ja vapaa-ajan harrastuksiaan rajoittanut pysyvä haitta. Sen sijaan HO oli katsonut jääneen näyttämättä, että B:n tulot olisivat vähentyneet 25/9 ja 31/12 1974 välisenä aikana, jolloin hän oli saanut 50 prosentin haitta-asteen mukaan laskettua osatyökyvyttömyyseläkettä. Edelleen HO oli katsonut, ettei B ollut po. purjehdusmatkalle lähtiessään, vaikka hänen olikin täytynyt olla tietoinen purjehtimiseen yleisesti sisältyvistä vahingon mahdollisuuksista, tarkoittanut vapaaehtoisesti antautua sellaiseen vakavaan ja purjehdusharrastuksessa verrattain harvoin esiintyvään erityiseen vaaraan, jota karille tiukasti juuttuneen ko. kokoisen matkapurjealuksen hinaamalla, kohtalaisen merenkäynnin vallitessa tapahtuviin irrottamistoimiin osallistuminen merkitsi, eikä hän sen vuoksi, joutuessaan ottamaan vastoin omaa nimenomaista toivomustaan osaa A:n omistaman aluksen pelastustoimiin, joita yleisen kokemuksen mukaan oli ollut jo ennakolta arvostellen pidettävä vaarallisina, ollut voinut A:n väittämin tavoin toimia A:n kanssa vahingonvaaran kannalta samanarvoisena urheilujoukkueen jäsenenä. Sen vuoksi ja kun A:n, jonka omaisuuden pelastamisesta po. irrottamisyrityksessä oli ollut kysymys, oli katsottava vastaavan B:lle aiheuttamastaan po. vahingosta ensisijaisesti laivanisäntänä eli merilain 11 §:n 1 momentin nojalla, vastuun ollessa tosin sanotun lain 13 ja 14 §:ssä tarkoitetuin tavoin rajoitettu, eikä se seikka, että A oli vahingon tapahtuessa itse toiminut omistamansa aluksen päällikkönä, voinut vähentää hänelle laivanisäntänä kuuluvaa vastuuta eikä tuomittavaa vahingonkorvausta siis voitu merilain aluksen päällikön vastuuta lieventävän 67 §:n 3 momentin säännöksen nojalla sovitella, HO, hyläten korvausvaatimukset enemmälti, oli, muuttaen RO:n päätöstä, velvoittanut A:n suorittamaan C:lle ja hänen myötäpuolilleen B:n oikeudenomistajina korvaukseksi tämän sairaanhoitokustannuksista 2 030 markkaa 37 penniä, vaatteiden vahingoittumisesta 231 markkaa, tulojen vähentymisestä 30/6 1973 ja 24/ä 1974 väliseltä ajalta 30 000, kivusta ja särystä 5 000 sekä ruumiinvamman aiheuttamasta viasta ja pysyvästä haitasta samoin 5 000 markkaa eli yhteensä 42 261 markkaa 37 penniä. Oikeudenkäyntikuluja koskevassa osassa RO:n päätös jää voimaan. A velvoitettiin korvaamaan C:lle ja hänen myötäpuolilleen yhteisesti heillä HO:ssa olleet kulut 250 markalla.

A pyysi oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 kohdan nojalla lupaa hakea muutosta HO:n tuomioon ja lupahakemukseensa sisällytti muutoksenhakemuksen. C vastasi hakemukseen.