6.11.1997

Perustelut

Lahden kaupungin palveluksessa teknisen viraston tuntipalkkaisena työsuhteisena siivoojana toimiva A ja saman viraston kuukausipalkkaisena siivoojana työskentelevä B olivat 6.2.1996 toimittaneet työnantajalle 5.2.1996 päivätyt kaupungin oman työterveysaseman lääkärin antamat lääkärintodistukset työkyvyttömyydestään. Sekä A:n että B:n työkyvyttömyysajaksi oli lääkärintodistuksiin merkitty 5.2. - 16.2.1996 ja diagnoosiksi exhaustio. Työkyvyttömyyteen johtaneena syynä oli ollut A:n ja B:n isän kuolema.

Lääkärintodistusten esittämisen jälkeen työnantaja oli ensin myöntänyt A:lle ja B:lle sairauslomaa lääkärintodistusten mukaiseksi ajaksi eli 5.2. - 16.2.1996. Työnantajan edustajan pyynnöstä A ja B olivat sittemmin käyneet kaupungin terveysaseman ylilääkärin vastaanotolla. Ylilääkäri ei ollut kiistänyt A:n ja B:n saaman lääkärintodistuksen hyväksyttävyyttä eikä muuttanut lääkärintodistuksiin merkittyä työkyvyttömyysaikaa. A:n ja B:n esimies oli kuitenkin tämän jälkeen muuttanut heille aikaisemmin myönnetyn palkallisen sairausloman ajaksi 5.2. - 11.2.1996.

B:n työsuhteeseen sovellettavan KVTES:n 1995 - 1996 95 §:ään sisältyivät määräykset, jotka koskivat työntekijän oikeutta sairauslomaan. A:n työsuhteeseen sovellettava tuntipalkkaisten työehtosopimuksen 27 § puolestaan sisälsi määräykset, joiden mukaan A:n oikeus sairausajan palkkaan määräytyi. Sovellettavien työehtosopimusmääräysten lähtökohta oli, että saadakseen sairausajan palkkaa työntekijän oli toimitettava työnantajalle hyväksyttävä lääkärintodistus. Vakiintuneesti oli katsottu, että nyt kysymykseen tulevissa sopimusmääräyksissä "hyväksyttävyys" -arvio voitiin kohdistaa sekä itse lääkärintodistukseen että siihen, mitkä olivat niitä hyväksyttäviä kriteereitä, joiden perusteella työnantaja voi olla hyväksymättäesitettyä lääkärintodistusta palkallisen sairausloman perusteeksi. Lyhytaikaista työkyvyttömyyttä varten tarkoitetun A-todistuksen keskeinen hyväksyttävyys- ja asianmukaisuusvaatimus oli, että todistus sisälsi diagnoosin. Sopimusmääräysten kannalta keskeistä oli myös se, että työkyvyttömyyden tuli johtua sairaudesta, vammasta tai tapaturmasta.

A:n ja B:n esittämiin lääkärintodistuksiin diagnoosiksi oli merkitty exhaustio, jota kiistattomasti voitiin pitää ja lääketieteen piirissä oli vakiintuneesti pidetty sairautena. KVTES:n 95 §:n soveltamisohjeen mukaan sairausloma pääsääntöisesti myönnettiin lääkärintodistuksen mukaan. Näin ollen A:lle ja B:lle olisi tullut myöntää heidän pyytämänsä sairausloma palkallisena ja lääkärintodistukseen merkityn työkyvyttömyyden mukaisesti eli ajaksi 5.2. - 16.2.1996. A ja B olivat toimineet työpaikan vakiintuneen käytännön mukaisesti eli he olivat käyttäneet työnantajan omaa työterveyslääkäriä, joka oli todennut työkyvyttömyysajaksi 5.2. - 16.2.1996 ja merkinnyt diagnoosiksi exhaustion. Lääkärintodistus täytti ne vaatimukset, joita asianmukaiselta lääkärintodistukselta edellytettiin.

KVTES:n soveltamisohjeissa oli todettu, että perustellusta syystä ao. viranomainen voi poiketa lääkärintodistuksesta. Tältä osin soveltamisohjeessa oli viitattu tilanteeseen, jossa työntekijä lääkärintodistuksesta huolimatta ei ollut työkyvytön. Tällaisesta esimerkkinä soveltamisohjeessa oli mainittu tilanne, jossa henkilö oli ollut samankaltaisessa työssä kysymyksessä olevana aikana. Tällöin ei hänellä soveltamisohjeen mukaan ollut oikeutta palkalliseen sairauslomaan. Soveltamisohjeessa esitetty esimerkki korosti sitä, että epärehellisyyttä ja väärinkäytöksiä ei voitu hyväksyä palkallista sairauslomaa myönnettäessä.

A:n ja B:n kohdalla ei ollut ollut mitään perusteita katsoa työntekijöiden toimineen vilpillisesti. Myöskään muita perusteita lääkärintodistuksesta poikkeamiseen ei ollut ollut. Lääkärintodistusten esittämisen jälkeen työterveysaseman ylilääkäri oli A:n ja B:n vastaanotolla käynnin yhteydessä todennut heidän olevan työkyvyttömiä, sillä ylilääkäri ei tuossa yhteydessä ollut katsonut aikaisemmin annettuja lääkärintodistuksia työkyvyttömyysaikojen osalta pätemättömiksi. Työnantaja oli kuitenkin ilmoittanut, että A:lle ja B:lle voitiin maksaa sairausajan palkkaa ajalta 5.2. - 11.2.1996, mutta ei tämän jälkeiseltä työkyvyttömyysajalta. Työnantaja oli paikallisneuvotteluissa perustellut kantaansa sillä, että työnantajalla oli oikeus harkita, hyväksyikö työnantaja lääkärintodistuksen asianmukaiseksi selvitykseksi työkyvyttömyydestä. Työnantaja oli siten lähtenyt siitä, että työnantajalla oli oikeus arvioida, oliko työntekijä kussakin tilanteessa sairausloman tarpeessa vai ei. Työnantaja oli myös katsonut, että työnantaja voi arvioida, kuinka pitkä sairausloma mahdollisesti oli tarpeen. Tällainen kanta ei perustunut työehtosopimusten määräyksiin eikä niiden pohjalta syntyneeseen vakiintuneeseen käytäntöön.

Työtuomioistuin oli tuomiossaan nro 1982-10 muun muassa lausunut, että työehtosopimuksen mukaiseen sairausajan palkkaa koskevaan järjestelmään kuului, että toisen työn ottamiseen verrattavia tapauksia lukuun ottamatta työntekijä sai pitää lääkärin määräämän sairauslomansa loppuun sen estämättä, että jälkeenpäin voitaisiin osoittaa hänen parantuneen työkykyiseksi jo aikaisemmin. Työtuomioistuin oli myös myöhemmässä tuomiossaan nro 1992-11 viitannut edellä mainittuun tuomioon ja todennut muun muassa, että työntekijä oli saanut pitää lääkärin hänelle alun perin määräämän sairausloman loppuun työkykynsä palautumisesta huolimatta. Kun työntekijä oli esittänyt työkyvyttömyydestään asianmukaisen lääkärintodistuksen, ei työnantajalla tuomiossa todetun mukaan ollut perusteita kieltäytyä sairausajan palkan maksamisesta.

Siinä vaiheessa kun A:n ja B:n sairausajan palkkaa koskevasta erimielisyydestä oli käyty keskusneuvotteluja, oli työnantaja muuttanut palkallisen sairausloman epäämisen perusteluja. Työnantajan puolelta oli vedottu siihen, että omaisen kuolemasta aiheutuvaa exhaustiota ei ollut kansainvälisessä tautiluokituksessa luokiteltu sairaudeksi. Sekä sairausvakuutuskäytännössä että työelämässä ja myös kysymyksessä olevien työehtosopimusten soveltamisalalla exhaustio oli kuitenkin vakiintuneesti hyväksytty palkallisen sairausloman perusteeksi. Sen sijaan vakiintunut käytäntö ja suhtautuminen exhaustioon suomalaisessa lääketieteessä ja sairauslomakäytännössä oli, että työkyvyttömyyseläkettä ei myönnetty exhaustion perusteella. Exhaustio oli hoidettavissa sairauslomaratkaisuin. Hoitavan lääkärin arvioitavaksi kuului, oliko henkilöllä tarvetta exhaustion ja henkisen uupumuksen perusteella sairauslomaan vai ei. Jos hoitava lääkäri piti sairauslomaa tarpeellisena, ei työnantajan asemassa olevan esimiehen tehtävänä ja oikeutena ollut arvioida enää sairausloman tarpeellisuutta.

Nyt sovellettavissa työehtosopimuksen määräyksissä oli lähdetty nimenomaan edellä mainituista seikoista, koska KVTES:n soveltamisohjeissakin oli todettu, että pääsään töisesti sairausloma myönettiin lääkärintodistuksen mukaan. Työehtosopimuksissa työnantajalle annettu harkintavalta liittyi väärinkäytöstilanteisiin ja tilanteisiin, joissa lääkärintodistus oli puutteellinen esimerkiksi siten, että siinä ei ollut mainittu lainkaan diagnoosia. Työehtosopimuksessa oli korostettu lääkärintodistuksen asiantuntijalausunnon luonnetta. Tämä merkitsi sitä, että työnantajan edustajan tehtävänä ei ollut arvioida ja päättää, oliko henkilö sairas ja sairausloman tarpeessa vai ei. Näin ollen A:lla ja B:lla oli oikeus sairausajan palkkaan koko lääkärintodistuksiin kirjoitetulta ajalta eli 5.2. - 16.2.1996.

Sairausajan palkan maksamisesta syntyneestä erimielisyydestä ei ollut päästy yksimielisyyteen 13.3.1996 käydyissä paikallisneuvotteluissa eikä myöskään 19.9.1996 ja 8.1.1997 käydyissä keskusneuvotteluissa.

Perustelut

A ja B olivat jättäneet työnantajalle kanteessa tarkoitetut lääkärintodistukset, joissa työkyvyttömyysajaksi oli merkitty 5.2. - 16.2.1996. Lääkärintodistuksiin merkittyjen työkyvyttömyysaikojen pituuden vuoksi A:n ja B:n esimiehenä toiminut siivoustyönjohtaja oli 6.2.1996 sopinut A:n ja B:n kanssa siitä, että he menisivät kaupungin työterveysaseman ylilääkärin vastaanotolle. A ja B olivat käyneet työterveysaseman ylilääkärinä toimivan työterveyshuollon erikoislääkärin vastaanotolla 8.2.1996, jolloin lääkäri oli todennut sekä A:n että B:n olleen työkunnottomia heidän ollessaan vastaanotolla. Lääkäri ei ollut kirjoittanut A:lle ja B:lle todistuksia työkyvyttö myydestä. Tämän seurantakäynnin jälkeen ja esimiehen keskusteltua A:n ja B:n kanssa asiasta esimies oli myöntänyt A:lle ja B:lle palkallista sairauslomaa ajaksi 5.2. - 11.2.1996. Lääkärintodistusten mukaisesta työkyvyttömyysajasta toisen viikon työnantaja oli myöntänyt palkattomana lomana.

Ylilääkäri, jonka vastaanotolla A ja B olivat 8.2.1996 käyneet, oli 24.6.1996 antamassaan lausunnossa todennut keskustelleensa A:n ja B:n kanssa vastaanottokäynnillä ja maininneensa heille tällöin, ettei iäkkään isän kuolemaan liittyvä normaali surureaktio aiheuttanut kahden viikon työkyvyttömyysaikaa ja ettei työnteko pahentanut surureaktiota. Ylilääkärin mukaan hankalissa tapauksissa työkyvyttömyysaika oli muutaman päivän pituinen. Ylilääkärin kirjoittaman lausunnon mukaan sekä A että B olivat vastaanotolla ymmärtäneet käydyn keskustelun merkityksen. Ylilääkäri oli ohjannut A:n ja B:n työnantajan luokse tilanneselvitykseen.

KVTES:n 95 §:n ja tuntipalkkaisten työehtosopimuksen 27 §:n mukaan sairausloman edellytyksenä oli sairauden, vamman, tapaturman tai taudin aiheuttama työkyvyttömyys.

A:n ja B:n kohdalla ei ollut kysymys vammasta eikä tapaturmasta, eivätkä he myöskään olleet olleet sairauden tai taudin vuoksi estyneitä tulemasta työhön.

Sairaus ja tauti olivat lääketieteellisiä käsitteitä. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (STAKES) vuonna 1995 julkaiseman tautiluokituksen ICD-10 perusteella A:n ja B:n saamiin lääkärintodistuksiin päädiagnoosiksi merkitty exhaustio ei ollut tauti tai sairaus. Exhaustio ei ollut työehtosopimusmääräysten edellyttämä asianmukainen diagnoosi. Tautiluokituksen XXI luku oli laadittu niitä tilanteita varten, jolloin terveyspalvelujen tuottajiin otettiin yhteyttä muista syistä kuin sairauden tai vamman takia. Edellä mainitussa luvussa oli muun muassa kohta Z63 ("Muut primaarisen tukiryhmän ongelmat, perheolot mukaan lukien") ja alakohta Z63.4 ("Perheenjäsenen katoaminen tai kuolema"). A:n ja B:n kohdalla ei ilmeisesti ollut kysymys perheenjäsenen kuolemasta vaan eri taloudessa asuvan lähiomaisen kuolemasta. A:n ja B:n työstä poissaolon syynä ei siten ollut ollut edes sellainen seikka, jota tarkoitettiin tautiluokituksen XXI luvussa. Vaikka A:n ja B:n työstä poissaolon syynä olisikin ollut mainitussa XXI luvussa tarkoitettu seikka, ei kysymys kuitenkaan ollut ollut sairaudesta tai taudista. Exhaustio-diagnoosin tautiluokituksen mukaisin täsmennyksin voi käytännössä asettaa vain psykiatrian erikoislääkäri. Sosiaali- ja terveysministeriö oli päätöksellään nro 13/332/95/4.5.1995 määrännyt suomalaisen ICD-10:n laitokseen perustuvan tautiluokituksen otettavaksi käyttöön 1.1.1996 alkaen.

Ylilääkäri oli 8.2.1996 vastaanotollaan selvittänyt A:lle ja B:lle, ettei iäkkään isän kuolemaan liittyvä normaali surureaktio aiheuttanut kahden viikon työkyvyttömyysaikaa ja ettei työnteko pahentanut surureaktiota. Ylilääkäri ei ollut antanut A:lle ja B:lle lääkärintodistuksia työkyvyttömyydestä vaan lääkärinlausunnot työkelpoisuudesta. Näiden lääkärinlausuntojen mukaan A ja B eivät olleet olleet vastaanottokäynnillä työkuntoisia. B:lle ylilääkäri oli suositellut työpaikalla juttelua lähiesimiehen kanssa. Ylilääkärin käsityksen mukaan A ja B eivät olleet olleet enää 8.2.1996 jälkeen sairausloman tarpeessa. Ylilääkäri oli vastaanoton yhteydessä selvittänyt A:lle ja B:lle, että mikäli asioiden hoitaminen vaati työstä poissaoloa, voisivat A ja B tarvittaessa pyytää työnantajalta palkatonta virkavapautta tai käyttää vuosilomaa. Ylilääkäri ei ollut siten pitänyt sairausloman myöntämistä tarpeellisena. Koska A:n ja B:n työstä poissaolo ei ollut johtunut työehtosopimusten määräyksissä tarkoitetusta sairaudesta tai taudista, heillä ei ollut työehtosopimusten määräysten perusteella oikeutta sairauslomaan ajalla 5.2. - 16.2.1996.

Lääkärintodistukset, joiden mukaan A:n ja B:n työkyvyttömyysajaksi oli merkitty 5.2. - 16.2.1996, oli kirjoittanut vakituisten lääkärien sijaisena toiminut lääkäri. Tästä syystä ja huomioon ottaen poikkeuksellisen diagnoosin ja epätavallisen pitkät työkyvyttömyysajat sekä kummankin työntekijän työkyvyttömyysajan täsmälleen yhtä pitkän keston työnantajalla oli ollut perusteltu syy harkita mainituista lausunnoista poikkeamista.

Ylilääkäri, jonka vastaanotolla A ja B olivat käyneet 8.2.1992, oli päätynyt aikaisemmin A:lle ja B:lle annetuista lääkärinlausunnoista poikkeavaan näkemykseen. Tämän hän myös oli ilmoittanut A:lle ja B:lle ja todennut heille myös, että työnantajalla oli oikeus joko hyväksyä tai hylätä lääkärin kirjoittama A-todistus. Sekä A että B olivat ylilääkärin mukaan ymmärtäneet käydyn keskustelun merkityksen. Ylilääkäri oli myös vastaanottokäynnillä antanut A:lle ja B:lle ohjeet, miten heidän tuli menetellä asiassa. A:lle ja B:lle oli ylilääkärin vastaanotolla käynnin perusteella täytynyt olla selvää, että ylilääkäri ei ollut pitänyt sairausloman myöntämistä ainakaan enää 9.2.1996 lukien aiheellisena. Näin ollen A:n ja B:n olisi tullut ylilääkärin vastaanotolla käynnin jälkeen oma-aloitteisesti ilmoittaa työnantajalle työkykynsä palautumisesta. Tämä kanta kävi ilmi muun muassa korkeimman oikeuden ratkaisusta 1987:56.

Työtuomioistuimen tuomiossa nro 1996-88 oli ollut kysymys kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen sairauslomaa koskevien määräysten tulkinnasta. Tuomiossa todetun mukaan työnantajan palkanmaksuvelvollisuutta poissaolotilanteissa koskeva määräys oli poikkeusmääräys, jota ei voitu tulkita laajentavasti työnantajan vahingoksi. Näin ollen myös työehtosopimuksessa mainittua sairauden käsitettä tuli tulkita suppeasti. Kanteessa viitatut työtuomioistuimen tuomiot olivat koskeneet yksityisen alan työehtosopimuksia. Yksityisen alan työehtosopimukset lähtivät siitä, että työnantajalla oli velvollisuus sairausajan palkan maksamiseen lääkärintodistuksen mukaiselta työkyvyttömyysajalta, ellei työnantaja pystynyt osoittamaan väärinkäytöstä. Todellisen työkyvyttömyyden olemassaoloa ei siten edellytetty, kuten oli asianlaita kunnallisen puolen työehtosopimusmääräyksiä sovellettaessa.

Työnantaja oli toiminut työehtosopimuksen mukaisesti hylätessään 5.2.1996 annetut lääkärintodistukset. Työnantajalla oli ollut perusteltu syy luottaa kokeneen ja työntekijät sijaisena toiminutta lääkäriä paremmin tunteneen työterveyshuollon erikoislääkärin arvioon A:n ja B:n työkyvystä. Ylilääkärin käsityksen mukaan A ja B olivat olleet työkykyisiä ainakin ajan 9.2. - 16.2.1996. Myöskään heidän aikaisempi työstä poissaolonsa ei ollut johtunut sairaudesta tai taudista kuten työehtosopimusten määräyksissä edellytettiin. Asiaa ratkaistaessa tuli lisäksi ottaa huomioon A:n ja B:n menettely työstä poissaolon yhteydessä. Ylilääkärin vastaanotolla käynnin jälkeisenä päivänä A ja B olivat aamulla 9.2.1996 menneet esimiehenä toimineen siivoustyönjohtajan puheille. Tuolloin he olivat siivoustyönjohtajalle ilmoittaneet olevansa loman tarpeessa asioiden hoitamisen vuoksi, joten heidän loman tarpeensa oli johtunut muusta syystä kuin työkyvyttömyydestä.

Perustelut

Tausta ja erimielisyyden kohde

Lahden kaupungin teknisen viraston palveluksessa kuukausipalkkaisena ja tuntipalkkaisena työsuhteisina siivoojina toimivat A ja B ovat esittäneet työnantajalle 5.2.1996 päivätyt A-lääkärintodistukset, joiden mukaan lääkäri on edellä mainittuna päivänä todennut molemmat työkyvyttömiksi ajalla 5.2. - 16.2.1996. Työkyvyttömyyden syyksi lääkärintodistuksiin on diagnoosiksi merkitty exhaustio. A:n ja B:n lääkärin vastaanotolla käynnin syynä on ollut isän kuoleman aiheuttama surureaktio.

Lääkärintodistusten toimittamisen jälkeen työnantajan edustaja on ollut yhteydessä kaupungin työterveysaseman ylilääkäriin lääkärintodistuksiin merkityn diagnoosin ja työkyvyttömyysajan keston johdosta. Tämän jälkeen A ja B ovat 8.2.1996 työnantajan edustajan kehotuksesta olleet ylilääkärin vastaanotolla. Ylilääkäri on A:lle ja B:lle kirjoittamassaan työkelpoisuutta koskevassa lääkärinlausunnossa todennut, että he eivät ole työkuntoisia. B:tä koskevaan lääkärinlausuntoon ylilääkäri on kirjoittanut suositelleensa juttelua lähiesimiehen kanssa. Saman ylilääkäri on todennut suullisesti A:lle.

Työnantaja on myöntänyt A:lle ja B:lle palkallista sairauslomaa ajaksi 5.2. - 11.2.1996. Työnantaja on kieltäytynyt sairausajan palkan maksamisesta viimeksi mainitun päivän jälkeiseltä ajalta sillä perusteella, että työnantajan näkemyksen mukaan isän kuolemasta johtunut surureaktio ei ole voinut aiheuttaa A:lle ja B:lle työkyvyttömyyttä enää 11.2.1996 jälkeen.

Kunnallinen työmarkkinalaitos on sittemmin kiistänyt velvollisuuden sairausajan palkan maksamiseen myös sillä perusteella, että exhaustiota ei voida pitää sellaisena kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen ja tuntipalkkaisten työehtosopimuksen sairausajan palkkaa koskevissa määräyksissä tarkoitettuna sairautena, josta johtuvan työkyvyttömyyden ajalta työnantajalla on velvollisuus maksaa sopimusmääräysten mukaisesti sairausajan palkkaa.

Sairausajan palkan maksamisen edellytykset

Sovellettavien työehtosopimusmääräysten mukaan työntekijällä on oikeus palkalliseen sairauslomaan, jos hän on sairauden tai taudin aiheuttaman työkyvyttömyyden johdosta kykenemätön hoitamaan työtään.

Kunnallinen työmarkkinalaitos on kiistänyt Lahden kaupungin sairausajan palkan maksuvelvollisuuden sillä perusteella, että A:lle ja B:lle kirjoitettuihin lääkärintodistuksiin diagnoosiksi merkitty exhaustio ei ole sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (STAKES) julkaiseman ja 1.1.1996 Suomessa virallisesti käyttöön otetun tautiluokituksen ICD-10 mukainen tauti tai sairaus. Kunnallisen työmarkkinalaitoksen mukaan exhaustio ei myöskään ole edellä mainittujen työehtosopimusten sairausajan palkkamääräyksissä tarkoitettu tauti tai sairaus.

Työtuomioistuimessa on kuultu todistajina STAKES:in palveluksessa olevaa lääketieteen ja kirurgian tohtoria, joka on valmistellut tautiluokituksen suomenkielisen version ja huolehtinut sen käyttöönottoon liittyvistä tehtävistä. Todistajan mukaan tautiluokitus muodostaa virallisen luokituksen kaikissa niissä tilanteissa, jotka edellyttävät sairauden luokittelua. Luokitusta tulee käyttää muun muassa kuolinsyytodistusten ja eläkepäätösten yhteydessä sekä lääkärintodistuksissa, jotka koskevat pidempiä sairauslomia.

Todistajan mukaan pelkästään siitä, että tautiluokituksessa ei ole jotain nimikettä mainittu, ei voida tehdä johtopäätöstä, että kysymys ei ole sairaudesta. Psykiatrisissa tilanteissa on lääketieteellisessä mielessä vaikea vetää rajaa siihen, koska kysymys on oireista ja koska varsinaisesta sairaudesta. Esimerkiksi surureaktio sinänsä ei todistajan mukaan ole sairaus, mutta sairaudesta voidaan puhua silloin, kun reaktion vaikutukset ovat niin voimakkaat, että ne johtavat potilaan patologiseen tilaan. Todistajan mukaan virheellisenä ei voida pitää kuitenkaan sellaistakaan menettelyä, että lääkäri kirjoittaa potilaalle lähiomaisen kuoleman johdosta lyhyen sairausloman exhaustio-diagnoosilla.

Työtuomioistuimessa on kuultu todistajana myös Lahden kaupungin työterveysaseman ylilääkäriä, jonka vastaanotolla A ja B ovat työnantajan kehotuksesta käyneet. Todistajan mukaan aikaisemman tautiluokituksen voimassa ollessa exhaustio-diagnoosia työkyvyttömyyden syynä on käytetty yleisesti. Mainittu diagnoosi ei taudin määrityksenä kuitenkaan ole enää sellainen, joka eri vakuutusjärjestelmissä hyväksyttäisiin korvattavan työkyvyttömyyden perusteeksi.

Ylilääkäri on kertomansa mukaan selvittänyt A:lle ja B:lle, että työterveysasemalla noudatetun käytännön mukaan ei lähiomaisen kuoleman johdosta ollut lääketieteellisesti perusteltua myöntää niin pitkää sairauslomaa kuin heille 5.2.1996 kirjoitettuihin lääkärintodistuksiin oli merkitty. Ylilääkäri ei kuitenkaan tuolloin ollut arvioinut, kuinka pitkä sairausloma voisi A:n ja B:n kohdalla olla mahdollista, vaan hän on kehottanut heitä keskustelemaan esimiehen kanssa. Todistajan mukaan A:lle ja B:lle 5.2.1996 lääkärintodistukset kirjoittaneelle työterveysasemalla tilapäisesti työskennelleelle lääkärille on sattunut taitovirhe, koska potilaille on ensimmäisellä vastaanottokäynnillä kirjoitettu näin pitkä sairausloma. Oikea menettely olisi ollut tarkastaa potilaan tila ja siinä mahdollisesti tapahtuneet muutokset muutaman päivän kuluttua ja tehdä potilaan työkyvyttömyydestä uusi arvio. A:n ja B:n vastaanotolla käynnin perusteella ei ylilääkäri kuitenkaan ole ottanut kantaa aikaisemmin kirjoitettujen lääkärintodistusten oikeellisuuteen. Hän on sen sijaan todennut heidät tuossa tilanteessa työkunnottomiksi.

Sovellettavissa työehtosopimusmääräyksissä ei ole määritelty, miten taudinmääritys on palkalliseen sairauslomaan oikeuttavana ilmaistava lääkärintodistuksessa. Selvitystä ei ole myöskään esitetty siitä, että määräyksistä sovittaessa tarkoituksena mahdollisesti olisi ollut, että oikeus palkalliseen sairauslomaan olisi vain niissä tilanteissa, joissa työkyvyttömyyden syyksi on merkitty virallisen tautiluokituksen tai muun vastaavan asiakirjan mukainen taudin määritys.

Edellä mainittujen todistajien kertomuksista on myös käynyt ilmi, että vaikka exhaustio ei ole tautiluokituksen mukainen diagnoosi, ei lyhyen työkyvyttömyysjakson määräämistä tällä perusteella voida pitää lääketieteellisesti arvioiden vääränä.

Todistajana kuullun A:n ja B:n esimiehenä toimivan teknisen viraston siivousyksikön päällikön mukaan hän on oman esimiehensä kanssa käymänsä keskustelun jälkeen tehnyt päätöksen, jonka mukaan A:lle ja B:lle myönnetään sairauslomaa palkallisena viikon ajaksi. Todistajan mukaan päätös on perustunut hänen omaan arvioonsa. A:n ja B:n kanssa käymänsä keskustelun perusteella todistaja oli saanut sen käsityksen, että heidän loman tarpeensa johtui isän kuolemaan ja hautajaisiin liittyvistä asioiden hoitamisesta.

Oikeudellinen arviointi

Kysymyksessä olevista sairausajan palkkamääräyksistä sovittaessa ei ole näytetty tarkoitetun, että työntekijällä on oikeus sairausajan palkkaan vain silloin, kun lääkärintodistuksen mukainen työkyvyttömyys johtuu virallisessa tautiluokituksessa nimenomaisesti mainitusta sairaudesta. Sopimusmääräyksiä tulkittaessa voidaankin työtuomioistuimen mielestä perustellusti lähteä siitä, että sairautta ja työkyvyttömyyttä arvioitaessa asia ratkaistaan kulloinkin esitetyn lääketieteellisen selvityksen pohjalta. Näin ollen kysymyksessä olevia määräyksiä tulkittaessa myös exhaustio-diagnoosi voidaan katsoa sairausajan palkkamääräyksissä tarkoitetuksi sairaudeksi, jos exhaustio-tila asiassa esitetyn lääketieteellisen arvion mukaan on aiheuttanut työntekijän työkyvyttömyyden.

Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen soveltamisohjeen mukaan pääsääntö on, että sairausloma myönnetään lääkärintodistuksen mukaan. Soveltamisohjeessa on todettu myös, että lääkärintodistus on kuitenkin vain asiantuntijalausunto, josta työnantaja voi poiketa perustellusta syystä. Palkalliseen sairauslomaan ei ole oikeutta esimerkiksi silloin, kun myöhemmin käy ilmi, ettei työntekijä ole lääkärintodistuksesta huolimatta ollut työkyvytön. Kun soveltamisohjeessa esimerkkinä on mainittu toisessa samankaltaisessa työssä oleminen, osoittaa tämä työtuomioistuimen mielestä, että työnantajalla on perustellut syyt kieltäytyä sairausajan palkan maksamisesta ainakin tilanteissa, joissa on kysymys sairauslomaoikeuden väärinkäyttämisestä tai muusta työntekijän vilpillisestä menettelystä.

Työtuomioistuin on työehtosopimusten sairausajan palkkamääräysten tulkintaa koskevissa aiemmissa tuomioissaan katsonut, että jotta työnantaja voisi lääkärintodistukseen merkityn diagnoosin perusteella olla hyväksymättä lääkärintodistusta selvitykseksi työntekijän työkyvyttömyydestä, työnantajan on voitava tuoda esiin perusteltuja epäilyksiä sen seikan tueksi, että kysymyksessä saattaisi olla väärinkäytös. Samoin on katsottu, että työnantaja voi kieltäytyä hyväksymästä lääkärintodistusta palkallisen sairausloman myöntämisen perusteeksi myös niissä tilanteissa, joissa työnantajalla on perustellut syyt sille epäilylle, että lääkärintodistukseen merkitty lääketieteellinen arvio on joltakin osin virheellinen. Tällöin työnantaja voi yleensä lähettää työntekijän osoittamansa lääkärin tarkastukseen.

A:n ja B:n ei ole väitetty lääkärintodistuksen hankkimisen tai heille kirjoitetun työkyvyttömyyden aikana menetelleen siten, että kysymys saattaisi olla väärinkäytöksestä. Esitetty selvitys myös osoittaa, että A:lle ja B:lle 5.2.1996 lääkärintodistukset kirjoittanut työterveysasemalla toiminut lääkäri ei lääketieteelliseltä kannalta katsoen ole ehkä toiminut täysin perustellusti kirjoittaessaan exhaustio-diagnoosilla ensimmäisellä vastaanottokäynnillä kahden viikon pituisen sairausloman. Työterveysaseman ylilääkäri ei kuitenkaan A:n ja B:n vastaanotollakäynnin yhteydessä 8.2.1996 ole todennut heitä työkykyisiksi. Kun riittävää lääketieteellistä näyttöä ei myöskään ole esitetty sen tueksi, että A ja B eivät olisi olleet työkyvyttömiä koko lääkärintodistuksiin merkityn työkyvyttömyysajan, on heillä oikeus työehtosopimusmääräysten mukaiseen sairausajan palkkaan lääkärintodistusten mukaiselta työkyvyttömyysajalta 5.2. - 16.2.1996.

Oikeudenkäyntikulut

Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen sekä tuntipalkkaisten työehtosopimuksen sairausajan palkallisuutta koskevien määräysten sisältöä voidaan tässä tapauksessa pitää tulkinnanvaraisena. Kun Kunnallisella työmarkkinalaitoksella ja Lahden kaupungilla on siten ollut asian epäselvyyden vuoksi perusteltua aihetta tähän oikeudenkäyntiin, saavat Kunta-alan unioni ja Kunta-alan ammattiliitto KTV jutun voittaessaankin työtuomioistuimesta annetun lain 33a §:n 1 momentin nojalla itse vastata oikeudenkäyntikuluistaan.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin vahvistaa, että A:lla ja B:llä on oikeus työehtosopimuksen mukaiseen sairausajan palkkaan koko lääkärintodistukseen kirjoitetun työkyvyttömyyden ajalta eli 5.2. - 16.2.1996.

Kunta-alan unioni ja Kunta-alan ammattiliitto KTV saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Orasmaa puheenjohtajana sekä Kallio, Vänttinen, Varis, Palanko-Laaka ja Ahokas-Kelotie jäseninä. Esittelijä on ollut Laurila.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Jäsen Variksen lausunto, johon jäsen Vänttinen yhtyi:

Asiassa sovellettavien KVTES:n ja tuntipalkkaisten työehtosopimuksen oikeutta sairauslomaan ja sairausajan palkkaa koskevien määräysten sanamuodon mukaan työnantajalla on sairausajan palkan maksuvelvollisuus silloin, kun työkyvyttömyys johtuu sairaudesta tai tapaturmasta. Työkyvyttömyys todetaan lääkärintodistuksella.

Olen enemmistön kanssa yhtä mieltä siitä, että sopimusmääräyksiä tulkittaessa ja sairautta ja työkyvyttömyyttä arvioitaessa asia ratkaistaan kulloinkin esitetyn lääketieteellisen selvityksen pohjalta. Myös sen arvioinnissa, onko kyseessä sairaus vai ei, joudutaan nojaamaan lääketieteelliseen arvioon. Ainoa mahdollinen lähde on virallinen tautiluokitus, jota sovelletaan muun muassa KELA:n korvauskäytännössä. Pidän perusteettomana tulkintaa, jonka mukaan työnantajan palkanmaksuvelvollisuuden perusteena oleva sairauskäsite olisi laajempi kuin sairausvakuutuksessa. Järjestelmät on kytketty toisiinsa monin tavoin.

Merkitystä mielestäni ei ole sillä, että sairaus-käsitettä ei ole työehtosopimusta solmittaessa nimenomaisesti kytketty viralliseen tautiluokitukseen. Sairaus-käsitteeseen ei liene tuolloin kuviteltu liittyvän tulkintaongelmia. Käsitteen sisällön on katsottava tarkoitetun elää yleisen lääketieteellisen näkemyksen kehityksen mukaan.

Nimenomaan psyykkisten oireiden ja sairauksien merkitys työkyvyttömyyksien aiheuttajana on vasta viime vuosina noussut merkittäväksi. On tavallista, että mielentilan vaihtelut vaikuttavat työkykyyn. Työnantajan sairausajan palkanmaksuvelvollisuus syntyy kuitenkin vasta kun työkyvyttömyys aiheutuu sairaudesta. Työtuomioistuimessa todistajana kuultu STAKESin palveluksessa oleva lääketieteen ja kirurgian tohtori on vahvistanut, ettei surureaktio sinänsä ole sairaus, mutta sairaudesta voidaan puhua silloin, kun oireet pitkittyvät tai ovat niin voimakkaat, että ne johtavat patologiseen tilaan.

Viittaan myös työtuomioistuimen aiempaan oikeuskäytäntöön, jonka mukaan sairausajan palkan maksuvelvollisuuden syntymiseksi pelkkä lääketieteellinen työkyvyttömyys ei riitä. Sairausajan palkan maksuvelvollisuus esimerkiksi lääketieteellisten hoitotoimenpiteiden aiheuttaman työkyvyttömyyden ajalta edellyttää, että hoitotoimenpide on tarpeen sairauden hoitamiseksi tai sen välttämiseksi.

A:n ja B:n työterveysasemalta saamien lääkärintodistusten mukaan työkyvyttömyyden syynä on ollut exhaustio, joka ei virallisen tautiluokituksen mukaan ole sairaus. A ja B eivät siten ole olleet sairauden tai tapaturman vuoksi työkyvyttömiä, eikä työnantajalla ollut sen vuoksi velvollisuutta työehtosopimuksen nojalla maksaa heille sairausajan palkkaa.

Edellä olevilla perusteilla hylkään kanteen. Asian laatuun nähden asiaan osalliset saavat pitää oikeudenkäyntikulut vahinkonaan.

Jäsen Ahokas-Kelotien lausunto:

Yhdyn tuomioon muilta osin, mutta katson, että jutun hävitessään Kunnallinen työmarkkinalaitos on velvollinen korvaamaan Kunta-alan unionin ja Kunta-alan ammattiliitto KTV:n oikeudenkäyntikulut. Näin ollen velvoitan Kunnallisen työmarkkinalaitoksen korvaamaan Kunta-alan unionin ja Kunta-alan ammattiliitto KTV yhteiset oikeudenkäyntikulut 6 000 markalla, jolle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 3 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut työtuomioistuimen tuomion antopäivästä.