8.2.1982

RATKAISU

Sovelletut työehtosopimuskohdat:

Asianosaisliittojen kesken 6.3.1980 allekirjoitetussa kenkä- ja nahkateollisuuden työehtosopimuksessa on muun muassa seuraavat määräykset:

---------------------------------------------------

16 § Sairausajan palkka 1. Työnantaja maksaa työntekijälle, jonka työsuhde on jatkunut vähintään 1 kuukauden ja joka työnantajan hyväksymän selvityksen mukaan on sairauden tai tapaturman vuoksi estynyt työtä tekemästä, sairausajan palkkana täyden palkan 21 päivän pituisen ajanjakson työpäiviltä toisen sellaisen sairauspäivän alusta, joka työssä oltaessa olisi ollut työntekijän työpäivä. Jos työsuhde on ennen työkyvyttömyyden alkua yhdenjaksoisesti jatkunut 3 vuotta, on vastaava ajanjakso 28 päivää. Jos työsuhde on ennen työkyvyttömyyden alkua jatkunut yhdenjaksoisesti vähintään 5 vuotta, on vastaava ajanjakso 35 päivää. Jos sairauden aiheuttama työkyvyttömyys on jatkunut sen pituisen ajan, jonka kuluttua lainsäätämässä sairausvakuutuksessa alkaa oikeus sairauspäivärahaan tai jos työntekijä työnantajan hyväksymän selvityksen mukaan on estynyt työtä tekemästä työpaikalla tapahtuneen työtapaturman johdosta, maksaa työnantaja palkan myös odotuspäivältä. Mikäli sairausvakuutuslain mukaan työntekijällä ei ole oikeutta päivärahaan, maksetaan sairausajan palkka kuitenkin vastaavalta ajalta. Mikäli työntekijän työkyvyttömyys alkaa kesken työpäivän tai -vuoron, maksetaan hänelle palkkaa työpäivän tai -vuoron loppuun.

2. Sairausajan palkkaa ei kuitenkaan makseta, jos työntekijä on aikaansaanut sairauden tai tapaturman tahallisesti, rikollisella toiminnallaan, kevytmielisellä elämällään tai muulla törkeällä tuottamuksella

---------------------------------------------------

Sopimuksen soveltamisohje Työehtosopimusten mukaan työntekijän on työnantajan hyväksymällä tavalla esitettävä selvitys poissaolostaan. Osapuolet ovat päättäneet antaa seuraavat soveltamisohjeet niiden tapausten varalta, joissa sairauspoissaolo aikaisemmin on todistettu yksinomaan lääkärintodistuksella:

1. Työkyvyttömyys todetaan ensisijaisesti lääkärin tätä tarkoitusta varten antamalla todistuksella, ellei tästä ohjeesta muuta johdu.

2. Työntekijöiden sairastumiset voivat epidemioiden aikana olla siinä määrin lukuisia, että lääkäriin pääsy vaikeutuu. Sama tilanne voi syntyä tilapäisesti myös silloin, kun lääkäripalveluksia ei ole saatavilla siinä määrin, että asia voitaisiin muuten hoitaa.

3. Edellä kohdassa 2 tarkoitetuissa tilanteissa sairaus voidaan katsoa todistetuksi myös silloin, kun työterveyshoitaja tai terveydenhoitaja tutkimuksensa perusteella ilmoittaa havaitsemansa oireet ja mahdollisen sairasloman tarpeen enintään kolmeen vuorokauteen saakka kerrallaan edellyttäen, että kertautuvan todistuksen antaja on sama terveydenhoitaja. Tällöin on kiinnitettävä erityistä huomiota mahdollisen lääkärinhoidon tarpeeseen.

Osapuolet edellyttävät kuitenkin, että työterveyshoitaja tai terveydenhoitaja ennen sairaslomatodistuksen antamista on yhdessä lääkärin kanssa todennut edellä kohdassa 2 tarkoitetun tilanteen olemassaolon.

4. Sairaslomatodistus on edellä mainituin edellytyksin hyväksyttävä todistus, jollei työnantaja perustelluin syin pysty osoittamaan väärinkäytöstä. Mahdolliset epäselvyydet on tällöin ensi sijassa selvitettävä paikallisesti asianomaisten kesken. Mikäli tämä ei onnistu, saatetaan asia työmarkkinoilla vallitsevan normaalin neuvottelujärjestelmän välityksellä sairaslomatodistuksia käsitteleviin viranomais- ja asiantuntijaelimiin.

---------------------------------------------------

Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto on työtuomioistuimessa lausunut, että työnantajaliiton jäsenyrityksen Tampereelta olevan Kenkätehdas El-la Oy:n työntekijä Marja-Leena Mäenpää oli ollut lääkärin määräämällä sairaslomalla 15.2.-10.3.1980 pohjukaissuolen haavan johdosta. Sairasloman lopussa 6.3.-9.3.1980 Mäenpää oli tuntenut itsensä niin hyväkuntoiseksi, että oli katsonut voivansa lähteä turistimatkalle Leningradiin. Leningradissa Mäenpää ei ollut harrastanut rikollista toimintaa, viettänyt kevytmielistä elämää tai muutenkaan tahallisesti tai törkeällä tuottamuksella pahentanut sairauttaan. Kuten lääkärintodistuksista kävi ilmi, oli sairasloma määrätty kahdessa erässä 15.2.-27.2.1980 ja 28.2.-10.3.1980. Jo ennen ensimmäistä jaksoa Mäenpää oli ilmoittautunut matkalle alustavasti. Vaikka yhtiön palveluksessa ollut insinööri oli tuolloin evännyt vapaapäivät matkaa varten, oli eräs työnjohtaja ilmoittanut kuitenkin, että asiaan palattaisiin sen ollessa ajankohtaisempi. Tämän jälkeen Mäenpäälle 15.2.1980 oli määrätty sairaslomaa 27.2.1980 asti. Tuolloin ei ollut annettu tarkempia hoito-ohjeita, koska asia jo oli ollut Mäenpäälle tuttu. Vuotta aikaisemmin vastaavassa tilanteessa Mäenpää oli kysynyt eräältä terveyskeskuslääkäriltä matkustamisen vaikutuksesta pohjukaissuolen haavan hoitoon, jolloin lääkäri oli ilmoittanut, ettei suosittaisi matkustamista, mutta Mäenpää voisi sen omalla vastuullaan tehdä.

Yleensä aikaisemmin vaivasta oli määrätty 2 viikon sairasloma, joten Mäenpää ei ollut osannut olettaa olevansa sairaslomalla matkan ajankohtana. Luottaen siihen, että lupa myönnettäisiin, Mäenpää oli maksanut matkan ensimmäisen sairaslomajakson aikana. Mikäli lupaa ei olisi myönnetty, Mäenpää olisi yksinkertaisesti jäänyt matkalta pois. Ensimmäistä sairaslomaa määrättäessä oli sovittu, että Mäenpää sairasloman aikana kävisi röntgenkuvassa, minkä jälkeen hän tulisi uudestaan vastaanotolle. Jälkimmäisellä kerralla Mäenpäälle oli määrätty lääkärin aloitteesta röntgenkuvien ja tutkimuksen perusteella toinen sairaslomajakso. Mäenpää oli tuntenut itsensä terveemmäksi eikä nyt sen paremmin kuin ensimmäiselläkään kerralla itse ollut ehdottanut sairasloman määräämistä. Lisäsairasloma, jota aikaisemmin vastaavissa tapauksissa ei ollut määrätty, ei siis ollut edes perustunut Mäenpään kuvaukseen subjektiivisista oireistaan, vaan oli tullut hänelle itselleen yllätyksenä.

Sairasloma ei siten ollut mitenkään liittynyt tehtyyn matkaan, eikä kumpaankaan sairaslomatodistukseen ollut liittynyt työehtosopimuksen 16 §:n soveltamisohjeen 4 kohdan tarkoittamaa väärinkäytöstä. Työnantaja oli ollut ennakolta tietoinen mahdollisesta Leningradin matkasta ja oli lähettänyt yhtiön autonkuljettajan 7.3.1980 tarkistamaan asian. Autonkuljettaja oli saanut Mäenpään tyttäreltä kuulla, että äiti oli Leningradissa. Palattuaan 11.3.1980 sairaslomalta työhön Mäenpää oli saanut kuulla, ettei hänelle maksettaisi lainkaan sairausajan palkkaa. Liittojen välisessä neuvottelussa 13.6.1980 työnantajaliitto oli suostunut siihen, että sairausajan palkka maksettaisiin ulkomaanmatkaan asti, joten puuttumaan oli jäänyt 2 päivän eli 7.3.ja 10.3.1980 palkka.

Ei ollut työnantajan asia valvoa sitä, kuinka työntekijä vietti sairaslomansa, kunhan tämä ei työehtosopimuksen 16 §:n 2 kohdan tarkoittamalla tavalla tahallisesti tai törkeällä tuottamuksella aiheuttanut lisäsairasloman tarvetta. Esillä olevassa tapauksessa matkalla ei ollut ollut mitään vaikutusta 3 viikkoa aikaisemmin alkaneeseen sairaslomaan eikä siitä ollut myöskään aiheutunut lisäloman tarvetta. Mäenpää oli ollut työehtosopimuksen 16 §:n tarkoittamalla tavalla sairauden vuoksi estynyt tekemästä työtä. Työtuomioistuimen tuomiosta n:o 52 vuodelta 1975 ja lausunnosta n:o 140 vuodelta 1979 ilmeni, että sairausajan palkkaa koskevien säännösten ja sopimusmääräysten tarkoituksena oli turvata työntekijä siltä ansion menetykseltä, jonka sairaus hänelle aiheuttaisi, mutta että tällaiset säännökset ja määräykset olivat usein enemmän tai vähemmän kaavamaisia pyrkimättä todellisen ansionmenetyksen aivan tarkkaan selvittämiseen ja huomioon ottamiseen. Siten ei työntekijällä vakiintuneen käytännön mukaan ollut yleistä velvollisuutta keskeyttää lääkärin määräämää sairaslomaa, vaikka hän tuntisikin itsensä kyllin terveeksi työntekoon. Pohjukaissuolen haava oli tyypiltään psykosomaattinen sairaus, joten mieltä virkistävä matka oli varmasti ollut terapeuttisestikin paikallan.

Klassisen esimerkin mukaan työnantaja ei voinut evätä sairausajan palkkaa käsi kipsissä olevalta työntekijältä, vaikka tapaisikin tämän pitämästä hauskaa Linnanmäellä tai päivätansseissa. Työnantajaliiton esittämä tulkinta tulisi käytännössä johtamaan työntekijöiden yksityisyyttä loukkaavaan urkintaan näiden sairauslomien aikana. Vakiintunut työmarkkinakäytäntö olikin, että sairaslomia käsiteltiin kaavamaisesti. Ennen vuoden 1976 soveltamisohjetta oli sairausajan palkan maksamisen edellytyksenä ollut työnantajan hyväksymä selvitys. Soveltamisohjeella oli rajoitettu työnantajan mielivallan mahdollisuutta, koska sairaslomatodistus oli siitä lähtien pääsääntöisesti hyväksyttävä sellaisenaan. Sairausajan palkan maksamisvelvollisuudesta työnantajan vapautti vain väärinkäytöksen osoittaminen, jolloin väärinkäytöksellä tarkoitettiin sairaslomatodistukseen liittyvää väärinkäytöstä, lähinnä lääkärin harhaan johtamista tai tietoisesti virheellisesti kirjoitettua lääkärintodistusta. Esillä olevassa tapauksessa ei ollut väitettykään, että sairaslomatodistus olisi kirjoitettu virheellisin perustein, toisin sanoen etteikö Marja-Leena Mäenpäällä olisi ollut pohjukaissuolen haava, joka edellytti sairaslomaa. Mäenpää oli siten ollut sairauden vuoksi estynyt tekemästä työtä, joka kenkätehtaassa yleensä oli varsin kireävauhtista, mutta ei tekemästä rentouttavaa matkaa. Hoito-ohjeiden noudattamisella tai noudattamatta jättämisellä oli merkitystä, jos törkeän huolimaton hoito-ohjeiden noudattamatta jättäminen aiheutti sairauden, tässä tapauksessa siis lisäsairasloman tarpeen.

Näillä perusteilla Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto on vaatinut työtuomioistuinta vahvistamaan, että Kenkätehdas El-la Oy on velvollinen maksamaan Marja-Leena Mäenpäälle sairausajan palkan myös maaliskuun 7 ja 10 päivältä 1980, sekä velvoittamaan yhtiön suorittamaan Mäenpäälle sairausajan palkkana kyseisiltä päiviltä 278 markkaa 72 penniä 6 %:n korkoineen maaliskuun 14 päivästä 1980 lukien. Edelleen Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto on vaatinut Kenkäteollisuuden Työnantajaliiton tuomitsemista työehtosopimuslain 8 §:n mukaisten velvollisuuksien laiminlyönnistä hyvityssakkoon.

Kenkäteollisuuden Työnantajaliitto on vastineessaan lausunut, että sairausajan palkkaa koskevien säännösten ja sopimusmääräysten tarkoituksena oli turvata työntekijä siltä ansion menetykseltä, jonka sairaus hänelle aiheuttaisi. Työehtosopimuksen 16 §:n mukaan työnantaja oli velvollinen maksamaan sairausajan palkkaa "työntekijälle, jonka työsuhde on jatkunut vähintään 1 kuukauden ja joka työnantajan hyväksymän selvityksen mukaan on sairauden tai tapaturman vuoksi estynyt työtä tekemästä". Jos työntekijä oli voinut lähteä huvimatkalle ulkomaille, ei hän ollut sairauden vuoksi estynyt työtä tekemästä, mikä oli sairausajan palkan maksamisen edellytys.

Sairaslomatodistukset eivät olleet sellaisenaan ehdottomia, vaan työmarkkinasopimuksissa oli varauduttu siihen, että niissä saattoi olla virheellisyyksiä. Lääkärin antama sairaslomatodistus oli hyväksyttävä todistus, jollei työnantaja pystynyt perustelluin syin osoittamaan väärinkäytöstä. Tästä periaatteesta olivat keskusjärjestöt sopineet 12.2.1976 allekirjoitetun tulopolittisen ratkaisun yhteydessä käsitellessään eräitä sairaslomatodistuksiin liittyviä kysymyksiä. Nämä sairaslomatodistuksia koskeneet sovellutusohjemääräykset oli otettu sellaisinaan nyt kysymyksessä olevan työehtosopimuksen 16 §:n sovellutusohjeen 4 kohtaan. Sovellutusohjeet oli laadittu sairausajan palkkaa koskevan työehtosopimusmääräyksen tulkintaa selventämään. Sovellutusohjeessa tarkoitettiin sairaslomatodistuksella sekä lääkärintodistusta että ohjeissa tarkoitettua terveydenhoitajan antamaa todistusta. Sovellutusohjeen mukaan työnantaja ei ollut velvollinen maksamaan sairausajan palkkaa työntekijälle, jos työnantaja pystyi perustelluin syin osoittamaan väärinkäytöksen sairasloman osalta. Tällaista aikaa, jonka osalta oli osoitettavissa väärinkäytös, ei ollut pidettävä työkyvyttömyysaikana. Sairausajan palkan maksamisen edellytykset raukesivat nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa sen vuoksi, ettei ollut olemassa työehtosopimuksen edellyttämää työnantajan hyväksymää selvitystä sairaudesta.

Työntekijäpuolen neuvotteluedustajien työehtosopimusneuvotteluissa esittämistä sovellutusohjeiden 4 kohtaa vastaavista määräyksistä, jotka työnantajapuolelta oli torjuttu, kävi selvästi ilmi, että työntekijäpuolen tarkoituksena oli ollut saada aikaan määräys, jonka mukaan laillistetun lääkärin antama todistus olisi aina pätevä eli merkitsisi automaattisesti sairausajan palkan maksamisen edellytysten täyttymistä. Tämän vaatimuksen hyväksyminen olisi merkinnyt työehtosopimusten käsitteen "työnantajan hyväksymä selvitys" muuttumista siten, että lääkärintodistus olisi ollut aina tällainen selvitys. Hyväksytyssä muodossaan kyseessäoleva sovellutusohjeen määräys merkitsi sitä, että työnantajan osoittaessa työntekijän väärinkäytöksen sairasloman osalta ei työnantajalla ollut velvollisuutta maksaa sairausajan palkkaa, koska maksamisen edellytyksenä ollut työnantajan hyväksymä selvitys puuttui.

Työntekijäpuolen neuvotteluedustajat sovellutusohjeneuvotteluissa olivat vaatineet lisäksi, että todistus olisi hyväksyttävä, ellei työnantajan tiedossa olisi huomattavaa näyttöä väärinkäytöksestä. Tämä "huomattavan näytön" vaatimus oli työnantajapuolelta torjuttu ja korvattu lopullisesti hyväksytyssä tekstissä ilmaisulla "perustelluin syin pysty osoittamaan väärinkäytöstä". Työnantajalta vaaditun näytön tasoa oli näin ollen madallettu. Mäenpään tapauksessa työnantaja oli välittömästi saatuaan tiedon Mäenpään ulkomaanmatkasta tiedustellut hoitavalta lääkäriltä, oliko matkustaminen ollut annettujen hoito-ohjeiden mukainen. Tiedusteluun hoito-ohjeet antanut lääkäri oli vastannut, että oli aivan selvää, ettei Mäenpää ollut noudattanut hänelle annettuja hoito-ohjeita. Mäenpää oli ollut tietoinen hoito-ohjeista, koska hän oli sairastanut samaa tautia aikaisemminkin varsin usein.

Näillä perusteilla Kenkäteollisuuden Työnantajaliitto on pyytänyt kanteen hylkäämistä perusteettomana myöntäen kuitenkin kanteeseen sisältyvän suoritusvaatimuksen markkamäärän oikeaksi.

Asianosaiset ovat vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista.

El-la Oy on ollut jutussa kuultavana.

________

Työtuomioistuin on, todeten ettei kumpikaan asianosaisliitto ole liittotason neuvotteluissa vaatinut erimielisyyden saattamista työehtosopimuksen sairausajan palkkaa koskevan 16 §:n soveltamisohjeiden 4 kohdassa mainittuun sairaslomatodistuksia käsittelevään viranomais- tai asiantuntijaelimeen, tutkinut jutun ja havaitsee, että työnantajalle esittämänsä 15.2.1980 päivätyn lääkärintodistuksen mukaan Marja-Leena Mäenpäällä on ollut epäilty pohjukaissuolen haava, jonka johdosta hänen työkyvyttömyysajakseen on merkitty 15.2.-27.2.1980. Toisen, 27.2.1980 päivätyn lääkärintodistuksen mukaan hän on sairastanut pohjukaissuolen haavaa ja ollut sen johdosta työkyvytön 28.2.-10.3.1980. Sairaslomansa lopussa Mäenpää on osallistunut linja-autolla tehtyyn Leningradin matkaan, joka on kestänyt 6.-10.3.1980. Vaikka työnantaja oli kausikiireisiin vedoten evännyt Mäenpään matkaa varten pyytämän poissaololuvan, hän oli tilannut matkan alustavasti jo ennen ensimmäistä sairaslomaansa ja maksanut matkan sanotun sairasloman aikana. Todettuaan Mäenpään lähteneen matkalle työnantaja oli ilmoittanut siitä sairaslomatodistukset kirjoittaneelle työterveysaseman lääkärille, jonka viimeisenä sairasloma- ja matkapäivänä 10.3.1980 päiväämässä ja työnantajalle antamassa todistuksessa sanotaan: "Mikäli tietonne siitä, että k.o. henkilö olisi sairaslomansa aikana suorittanut ulkomaanmatkan, pitää paikkansa, on aivan selvää, ettei hän ole noudattanut hänelle annettuja hoito-ohjeita." Näyttämättä on kuitenkin jäänyt, mitä nimenomaisia hoito-ohjeita kyseiset sairaslomat määrännyt lääkäri on Mäenpäälle sairautta varten antanut ja miten Mäenpää on muutoin noudattanut saamiaan tai muuten tuntemiaan hoito-ohjeita. 18.9.1981 sama lääkäri on kirjallisesti ilmoittanut, ettei hän enää puolentoista vuoden kuluttua muista Mäenpäälle sairasloman ajaksi antamiaan hoito-ohjeita, mutta että työterveysaseman yleiset hoitoperiaatteet kysymyksessä olevassa sairaudessa ovat lääkehoito, usein sairasloma, jonka tarkoituksena on kiireen ja ahdistuksen sekä psyykkisen ja fyysisen rasituksen vähentäminen, sekä kevyt ruokavalio ja pienet, normaalia tiheämmin toistuvat ateriat. Työnantaja on kieltäytynyt maksamasta Mäenpäälle sairasloman palkkaa matkaan käytetyiltä työpäiviltä 7. ja 10.3.1980.

Edellä mainitun soveltamisohjeen mukaan lääkärintodistus hyväksytään sairaslomatodistukseksi, jollei työnantaja pysty perustelluin syin osoittamaan väärinkäytöstä. Soveltamisohjeita laadittaessa on tällaisen väärinkäytöksen ajateltu liittyvän lääkärintodistuksen antamiseen, joko niin että lääkäri antaa tietoisesti virheellisen todistuksen tai niin että hänet erehdytetään virheellisen todistuksen antamiseen. Työnantajapuolelta onkin epäilty, että Mäenpää olisi hankkinut jälkimmäisen lääkärintodistuksensa matkaansa silmällä pitäen. Selvitystä tämän epäilyn tueksi ei työtuomioistuimelle ole kuitenkaan esitetty. Varsinaisesti työnantajapuolen kanta rakentuukin sille käsitykselle, että pätevästä lääkärintodistuksesta huolimatta oikeutta sairasloman palkkaan ei ole, kun työntekijä ei ole käyttänyt sairaslomaansa asianmukaisella tavalla. Tätä voidaan perustella joko siten, että työntekijä ei ole asianomaisina päivinä ollutkaan sairas, niin että sairaus olisi työehtosopimuksen 16 §:n 1 kohdan edellyttämällä tavalla estänyt häntä tekemästä työtä, taikka niin että hoito-ohjeiden laiminlyöminen, joka saattaa vaarantaa asianmukaisen parantumisen, on edellä mainitussa soveltamisohjeessa tarkoitettu väärinkäytös. Tällaisten tapausten ei ole edes väitetty olleen esillä edellä mainittuihin sopimusmääräyksiin johtaneissa neuvotteluissa. Työtuomioistuin pitää kuitenkin selvänä, että ainakin silloin, jos työstään sairaslomalla oleva työntekijä menee vastaavanlaiseen työhön toiselle työnantajalle, hänellä ei ole tältä ajalta oikeutta sairasloman palkkaan. Myös hoito-ohjeiden laiminlyöminen tai muu paranemisen vaarantaminen saattaa työtuomioistuimen mielestä muodostaa työsopimuslain 13 §:n jälkimmäisessä virkkeessä tarkoitetun menettelyn, jota työntekijän on vältettävä. Tällaisen laiminlyönnin seuraukseksi ei työehtosopimuksessa kuitenkaan ole ainakaan nimenomaisesti määrätty sairasloman palkan menettämistä asianomaiselta ajalta.

Sairasloman palkan tarkoituksena on estää tai vähentää ansioiden menettämistä työkyvyttömyyden aiheuttaman poissaolon ajalta ja samalla turvata terveyden ja työkyvyn palaamista, ei sen sijaan vain järjestää ylimääräisiä palkallisia vapaapäiviä. Työtuomioistuin katsoo työehtosopimuksen mukaiseen sairasloman palkkaa koskevaan järjestelmään kuitenkin kuuluvan, että edellä mainittuun toisen työn ottamiseen verrattavia tapauksia lukuun ottamatta työntekijä saa pitää lääkärin määräämän sairaslomansa loppuun sen estämättä, että jälkeen päin voitaisiin osoittaa hänen parantuneen työkykyiseksi jo aikaisemmin. Mäenpää on sairaslomansa päätyttyä palannut työhön. Hänen työkykynsä ei ole edes väitetty olleen tuolloin matkan johdosta alempi kuin se olisi ollut hoito-ohjeita paremmin noudattaen, eikä hänen liioin ole väitetty sittemminkään menettäneen työkykyään tästä syystä. Jutussa esitetyn selvityksen valossa on työtuomioistuimen mielestä jäänyt näyttämättä, että Mäenpään olisi edes pitänyt havaita matkaan osallistumisen olennaisesti vaarantavan hänen työkykynsä palautumista sairasloman aikana. Näistä syistä työtuomioistuin katsoo - ottamatta tässä jutussa kantaa siihen, voidaanko asianmukaisen hoidon laiminlyöntiä joissakin tapauksissa pitää edellä useasti mainitussa soveltamisohjeessa tarkoitettuna väärinkäytöksenä - näyttämättä myös jääneen, että Mäenpää olisi matkaan osallistumalla laiminlyönyt hänelle työsuhteessa kuuluvat velvollisuudet ainakaan niin törkeällä tavalla, että se muodostaisi soveltamisohjeessa tarkoitetun väärinkäytöksen. Edellä sanottu osoittaa työtuomioistuimen mielestä toisaalta sairasloman palkkaa koskevien työehtosopimusmääräysten soveltamisen sairasloman aikana ja mahdollisesti hoito-ohjeita rikkoen tehtyyn ulkomaanmatkaan siksi tulkinnanvaraiseksi, ettei Kenkäteollisuuden Työnantajaliitto ole työnantajan asiassa omaksuman kannan hyväksyessään laiminlyönyt valvontavelvollisuuttaan. Vastaajaliitto on myöntänyt kanteeseen sisältyvän suoritusvaatimuksen määrältään oikeaksi.

Edellä olevilla perusteilla työtuomioistuin harkitsee oikeaksi kanteessa tehdyn hyvityssakkovaatimuksen hyläten velvoittaa Kenkätehdas El-la Oy:n maksamaan Marja-Leena Mäenpäälle sairausajan palkkana maaliskuun 7 ja 10 päivältä 1980 heti kuitin saadessaan kaksisataaseitsemänkymmentäkahdeksan (278) markkaa 72 penniä kuuden prosentin korkoineen maaliskuun 14 päivästä 1980 lukien. Jutun näin päättyessä ja sen laatuun katsoen saavat asianosaiset puolin ja toisin itse kärsiä oikeudenkäyntikulunsa.

Työtuomioistuimessa läsnä juttua ratkaistaessa: Suviranta, puheenjohtaja, V. Hämäläinen, Sarkko, Pyrhönen, P. Hämäläinen, Sariola, Kuivanen, Leivo ja Kenraali.

Tuomio oli yksimielinen.