22.12.1980

21. Raahessa:

Meren rannasta Pattijoen etelähaaraa myöten Pattijoen vanhantien ja Siikajoentien risteykseen, edelleen Siikajoen tietä 8-tien risteykseen, siitä suoraviivaisesti Pattijärven kautta Kaakkuriin, jatkuen suoraan 8-tien ja Rautaruukin tien ristetykseen. Siitä suoraan Rautaruukin pohjoispuolen portille jatkuen raja-aitaa myöten mereen, jonka jälkeen rantaviivaa seuraten Pattijoen etelähaaraan.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

17 § Matka-aikakorvaus

1. Mikäli matka-aika aamuin ja illoin paikkakunnan 0-pisteestä työpaikalle, aamuin ja illoin säännöllisiä kulkuvuoroja tai työnantajan järjestämää kuljetusta käyttäen, odotusajan huomioon ottaen yhteensä ylittää yhden tunnin, maksetaan siitä henkilökohtainen tuntipalkka ja jokaiselta seuraavalta täydeltä tunnilta samaa maksuperiaatetta käyttäen.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

18 § Matkatyöt ja päivärahat

1. Milloin työ suoritetaan vieraalla paikkakunnalla, josta työntekijä ei voi saapua yöksi kotiinsa, korvataan hänelle tästä aiheutuvat kustannukset viikon kaikilta päiviltä seuraavasti:

a) Kaikki tarpeelliset matkakustannukset, joiksi luetaan rautatie- ja laiva- ja matkalippujen hinnat, II luokassa, matkatavarakustannukset sekä milloin matka tapahtuu yön aikana, matkalippujen hinnat vastaavissa luokissa, kustantaa työnantaja.

b) Matkustamiseen käytetyltä ajalta maksetaan työntekijälle hänen säännöllisenä työaikana nauttimaansa tuntipalkkaa vastaava korvaus matkatunneilta. Milloin työntekijälle on järjestetty makuupaikka, ei kello 22-7 väliseltä ajalta tuntipalkan korvausta suoriteta.

c) Kultakin vuorokaudelta, jonka työntekijä on matkalla tai paikkakunnalla, jolla työ suoritetaan, maksetaan päivärahaa, joka määräytyy määräpaikan paikkakuntaluokan mukaan. Päivärahan suuruus on kaikissa paikkakuntaluokissa 47 mk.

Matkaan liittyvistä vajaavuorokausista, jotka käsittävät enintään kuusi tuntia, maksetaan puoli päivärahaa.

d) Milloin työntekijä ennen pääsiäis-, juhannus- tai joulupäivää on vieraalla paikkakunnalla yhtäjaksoisesti työssä, on hän mikäli työn laatu tai muut pakottavat syyt eivät sitä estä, oikeutettu mainituiksi juhlapäiviksi matkustamaan kotiinsa, jolloin työnantaja hänelle edellisen mukaisesti korvaa maksun matkakustannuksista kotipaikkakunnalle ja sieltä takaisin työpaikalle sekä ruokarahan ja normaalituntipalkan menetetyltä työajalta, kuitenkin enintään 8 tunnilta matkaajan vuorokaudelta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Pöytäkirjamerkintä 2:

Milloin työntekijä matkustaa muina kuin kohdassa d) mainittuina vapaapäivinä kotiinsa, maksetaan näiltä päiviltä päiväraha.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vastaavanlaiset määräykset on 26.5.1977 solmitussa putkijohto- ja putkieristysalan työehtosopimuksessa.

Rakennustyöläisten Liitto on työtuomioistuimessa lausunut, että vastaajaliiton jäsenyritys Hana Oy oli suorittanut vuosina 1976-1977 putkijohtoalan urakointia Raahessa Rautaruukki Oy:n tuotantolaitoksella. Hana Oy:n työntekijät olivat siten työskennelleet vieraalla paikkakunnalla, josta he eivät olleet voineet saapua yöksi kotiinsa. Heille oli maksettu työehtosopimuksen 18 §:n 1 c kohdassa määrättyä päivärahaa. Työntekijät olivat asuneet työnantajan osoittamassa asunnossa, jonka Rautaruukki Oy oli järjestänyt. Rautaruukki Oy oli perinyt asunnosta vuokraa 40 markkaa henkilöltä viikossa. Asunto oli sijainnut 4,5 km:n etäisyydellä työkohteesta. Tämän välin kulkeminen halvimmalla kulkuvälineellä eli linjaautolla oli maksanut 1,60 mk ja 10.7.1976 lähtien 1,80 mk yhteen suuntaan. Työnantaja oli kieltäytynyt suorittamasta päivittäisistä työmatkoista minkäänlaista korvausta katsoen, että päivärahan maksaminen oli riittänyt.

Työnantaja oli myös katsonut, että koska asentajilla oli ollut mahdollisuus vapaasti valiten itse järjestää asuminen haluamallaan tavalla, ei korvausta tarvinnut maksaa. Työntekijät puolestaan olivat katsoneet, että työehtosopimuksen 18 §:n 1 kohdan mukaan työtä vieraalla paikkakunnalla suorittavalle työntekijälle oli korvattava kaikki siitä aiheutuneet kustannukset. Tällaisina kustannuksina oli mainittu muun muassa kaikki tarpeelliset matkakustannukset, joiksi oli luettu muun muassa matkalippujen hinnat. Toisaalta työntekijät olivat katsoneet, että heidän työmaansa oli sijainnut työehtosopimuksen 16 §:ssä Raahen osalta sovittujen rajojen ulkopuolella, johon työnantajan olisi viimeksi mainitun pykälän mukaan maksettava edestakainen matkalippu kutakin työpäivää kohti. Työnantaja oli kuitenkin kieltäytynyt minkäänlaisista suorituksista.

Asiasta oli neuvoteltu yritystasolla 10.8.1976 ja liittotasolla viimeksi 8.11.1977, mutta yhteisymmärrykseen asiasta ei ollut päästy. Työntekijäpuoli katsoi, että työnantajan menettely oli ollut tahallista työehtosopimuksen rikkomista ja työnantajaliiton menettely valvontavelvollisuuden laiminlyömistä. Tämä tapaus oli ensimmäinen kantajaliiton tietoon tullut tapaus, missä työnantajapuoli oli kiistänyt työntekijöiden oikeuden nyt puheena olevan kaltaiseen matkakustannusten korvaukseen.

Työnantajapuolen kanta oli periaatteellisilta lähtökohdiltaan mahdoton. Tämä tuli erityisen kärjistyneenä esille sellaisessa tapauksessa, jossa työmaa sijaitsi sellaisella syrjäisellä seudulla, jossa ei ylimalkaan ollut majoittumismahdollisuuksia työmaan lähietäisyydellä, vaan jouduttiin majoittumaan lähimpään kaupunkiin tai kirkonkylään, mistä työmaalle saattoi olla kymmenien kilometrien matka. Työnantajan perusteettoman kannanoton mukaan nämä erittäin suuret päivittäiset matkakustannukset jäisivät työntekijän itsensä maksettaviksi.

Edellä mainituilla perusteilla kantajaliitto on vaatinut, että työtuomioistuin vahvistaisi, että Hana Oy olisi ollut velvollinen maksamaan matkakustannusten korvausta tässä tapauksessa työehtosopimuksen 18 §:n 1 a kohdan nojalla tai vaihtoehtoisesti työehtosopimuksen 16 §:n nojalla, ja että työtuomioistuin tuomitsisi Hana Oy:n hyvityssakkoon työehtosopimuksen tietensä rikkomisesta ja vastaajaliiton hyvityssakkoon valvontavelvollisuutensa laiminlyömisestä. Sen ohessa kantajaliitto on pyytänyt vastaajien velvoittamista yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajaliiton oikeudenkäyntikulut.

Kanteeseen vastatessaan Putkijohtotyönantajainliitto ja Hana Oy ovat työtuomioistuimessa lausuneet, että työehtosopimuksen määräykset työmatkoista johtuvien kustannusten korvauksista olivat peräkkäin sopimuksen 15-18 §:nä. Vakiintuneen käytännön mukaan 15 § (pieni päiväraha), 16 § (matkalippukorvaus) ja 17 § (matka-aikakorvaus) kuuluivat käsitteellisesti yhteen vaihtoehtonaan 18 §:n (matkatyöt ja päiväraha) soveltaminen. Tällöin sovellettiin 18 §:ää sanamuotonsakin mukaisesti vain silloin, kun työntekijä ei voinut saapua työn suorittamispaikkakunnalta yöksi kotiinsa. Tällöin työnantaja korvasi hänelle tästä aiheutuneet kustannukset siten kuin sopimusmääräyksestä ilmeni. Sopimuksen 18 § kattoi siis kaikki tällaisesta työstä johtuneet lisäkustannukset. Sen tarkoittamissa tapauksissa ei ollut mahdollista samalla soveltaa 15-17 §:ää, joita sovellettiin vain silloin, kun työntekijä voi saapa kotiinsa yöksi. Tästä huolimatta 15-17 §:n soveltamisella oli keskenään eri edellytykset. Työntekijä, joka voi saapua yöksi kotiinsa, voi saada kenties vain pientä päivärahaa (15 §). 16 §:n mukaisen matkalippukorvauksen saamisen perusteena oli ns. paikkakunnan 0-pisteen ja työmaan välisen matkan pituus. Paikkakunnan 0-pisteenä käytettiin liikkeen sijaintipaikkakunnan 0-pistettä eikä työntekijän asuinkunnan 0-pistettä. Tämä oli ollut yksiselitteinen käytäntö. Koska Hana Oy sijaitsi Jyväskylässä, olisi ollut täysin mahdoton ajatus soveltaa liikkeen asentajiin Raahessa sijaitsevaan työmaahan 16 §:n määräyksiä. Päivittäiset matkakustannukset olisi pitänyt maksaa Jyväskylän 0-pisteestä työmaalle. Jo tämä osoitti 15-17 §:n ja 18 §:n soveltamisen eron. Työehtosopimuksen 16 ja 18 §:n yhtäaikainen soveltaminen olisi niiden alkuperäisten tarkoitusten vastaista.

Työehtosopimuksen 18 §:n 1 a kohta samoin kuin 1 b kohtakin tarkoittivat liikkeen sijaintikunnan ja komennuspaikkakunnan välisiä matkakustannuksia. Mikäli näihin kohtiin olisi tarkoitettu sisällyttää myös päivittäiset työmatkakustannukset, olisi se pitänyt kohtien teksti huomioon ottaen erikseen mainita. Paikkakunnan sisäiset työmatkakustannukset olivat asuntokustannusten ohella tyypillisiä kuluja, joita silmällä pitäen päivärahasäännöstö oli syntynyt.

Rautaruukki Oy:n järjestämät asunnot olivat vain työnantajan osoittamia. Niitä ei ollut määrätty käytettäväksi. Asentajilla oli ollut vapaus itse järjestää asumisensa haluamallaan tavalla. Lähemmäksi työmaata majoittuva asentaja saattoi säästyä matkakustannuksilta, mutta toisaalta hän saattoi joutua maksamaan asumisesta enemmän. Tällaisten kulujen korvaukseksi oli työnantaja työehtosopimuksessa velvoitettu maksamaan päivärahaa. Tässä valossa kantajaliiton väite siitä, että matkakustannukset jäisivät joissain tapauksissa työntekijäin itsensä maksettaviksi, tuntui suoranaiselta vääristelyltä. Valinnan vapaus johtui luonnollisesti siitä, ettei työnantajaa erikseen ollut velvoitettu korvaamaan majoituskustannuksia, vaan ne sisältyivät päivärahaan. Samasta valinnanvapaudesta johtui, että työntekijä saattoi todellisuudessa yöpyä kotonaan ja silti saada 18 §:n mukaiset etuudet. Työntekijän asunnon todellinen sijainti ei kuulunut työnantajalle. Tämäkin kuvasti 15-17 §:n ja 18 §:n vaihtoehtoisuutta.

Edellä esitetyillä perusteilla vastaajat ovat katsoneet tulkintansa työehtosopimuksen 16 §:stä ja 18 §:n 1 kohdasta olleen oikea ja pyytäneet kanteen hylkäämistä kokonaisuudessaan. Samalla vastaajat ovat pyytäneet kantajan velvoittamista korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut.

Työtuomioistuin on tutkinut jutun ja katsoo siinä selvitetyksi, että Hana Oy on vuosina 1976 ja 1977 suorittanut putkijohtoalan urakointia Raahessa olevalla Rautaruukki Oy:n työmaalla, jossa on tuolloin työskennellyt 15 Hana Oy:n palveluksessa Jyväskylässä olevaa työntekijää. Kun nämä ovat työskennelleet vieraalla paikkakunnalla, josta he eivät ole voineet saapua yöksi kotiinsa, heille on maksettu työehtosopimuksen 18 §:n 1 c kohdan mukaan päivärahaa. Työntekijät ovat asuneet 4,5 kilometrin päässä työkohteesta työnantajan osoittamassa, mutta ei määräämässä asunnossa, josta he ovat päivittäin kulkeneet työkohteeseen. Edestakainen matka halvimmalla tavalla eli linja-autolla on maksanut 3,20 mk ja 10.7.1976 lähtien 3,60 mk.

Työehtosopimuksen 18 §:n 1 a kohdan mukaan kustantaa työnantaja kaikki tarpeelliset matkakustannukset sopimuskohdan lähempien määräysten mukaisesti. Sopimuskohdassa ei nimenomaan sanota, koskeeko se vain koti- ja komennuspaikan (tai kahden komennuspaikan) välisiä vai myös työkohteen ja komennuspaikalla olevan asunnon välisiä matkoja. Vastaajat ovat jutun esivalmistelussa tuoneet esiin lukuisia tapauksia, joissa työkohteen ja asunnon välisiä matkoja ei ole korvattu. Näiden tapausten on kuitenkin osoitettu kaikkien kuuluvan kahteen ryhmään. Toisaalta on työntekijä käynyt matkan pituudesta huolimatta yöpymässä kotonaan. Rakennustyöläisten Liitto on ilmoittanut vakiintuneeksi käytännöksi, ettei 18 §:n mukaista päivärahaa saavalle työntekijälle korvata tällaisia matkoja. Toisaalta taas työntekijällä on ollut asunto kohtuullisen kävelyetäisyyden päässä työkohteesta.

Puolin ja toisin on lisäksi tuotu esiin joitakin tapauksia, joissa työkohteen ja asunnon välisiä matkoja on korvattu. Eräässä tapauksessa on lisäksi sovittu maksettavan matka-aikakorvausta, kun päivittäinen matka-aika on ylittänyt tunnin, mikä Rakennustyöläisten Liiton mukaan on edellytyksenä matka-aikakorvauksen maksamiselle. Työnantajapuolen mukaan on korvauksia näissä tapauksissa maksettu muilla perusteilla kuin työehtosopimuksen nojalla; jutun pääkäsittelyistunnossa on työnantajapuolelta eräiden tapausten osalta viitattu siihen, että ellei matkoja olisi korvattu, olisi työnantajalla ollut velvollisuus järjestää työntekijöille asumukset työturvallisuuslain 10 §:n 4 momentin nojalla. Jutun pääkäsittelyistunnossa vastaajat ovat myös esittäneet selvitystä eräistä tapauksista, joissa verraten pitkiäkään matkoja työkohteesta asunnolle ei olisi korvattu; mutta kun näitä tapauksia ei ole mainittu ennen pääkäsittelyä, ei työtuomioistuin pidä niitä osoituksena vastaajien kannan mukaisesta käytännöstä.

Työehtosopimuksessa ei sanota nimenomaan, mitä kustannuksia työehtosopimuksen 18 §:n 1 c kohdan mukainen päiväraha on tarkoitettu korvaamaan. Yleensä on päivärahan tarkoituksena komennuspaikkakunnalla ja matkan aikana syntyvien ylimääräisten elantokustannusten korvaaminen. Työtuomioistuin on tässä yhteydessä kiinnittänyt huomiota työehtosopimuksen 16 §:n määräyksiin, joiden mukaan kotipaikkakunnalla korvataan matkat tiettyä rajaa kauempana oleviin työkohteisiin. 16 §:n mukaista matkalippukorvausta saava työntekijä saa tosin vain pientä päivärahaa, joka on vain noin viidennes 18 §:n mukaisesta päivärahasta. Tästä huolimatta saadaan työehtosopimuksen 16 §:n määräyksistä työtuomioistuimen mielestä, kun myös korvauskäytännöstä esitetty selvitys otetaan huomioon, johtoa harkittaessa, missä määrin komennuspaikkakunnalla asunnon ja työkohteen välisistä matkoista aiheutuvat kulut voidaan lukea päivärahalla korvattaviin elantokustannuksiin.

Korvauksen edellytyksenä on tietysti myös, että matkat ovat olleet tarpeellisia, toisin sanoen että asuntoa ei ole ollut tarkoituksenmukaisesti saatavissa niin läheltä työkohdetta, ettei korvattavia matkakustannuksia olisi syntynyt. Kun asunnot esillä olevassa tapauksessa olivat työnantajan työntekijöille osoittamia, olisi työtuomioistuimen mielestä tässä jutussa ollut vastaajien asiana osoittaa, että matkat eivät olisi olleet tarpeellisia. Tällaista selvitystä ei ole esitetty.

Työtuomioistuin katsoo näin ollen, että Hana Oy on ollut velvollinen maksamaan kanteessa tarkoitetut matkalipun hinnan mukaan lasketut matkakustannusten korvaukset. Toisaalta on velvollisuus tällaisten matkojen korvaamiseen ollut työtuomioistuimen mielestä siksi tulkinnanvarainen, ettei Hana Oy ole korvaukset maksamatta jättäessään rikkonut tietensä työehtosopimusta ei Putkijohtotyönantajainliittokaan yhtiön menettelyn hyväksyessään laiminlyönyt valvontavelvollisuuttaan.

Edellä olevilla perusteilla työtuomioistuin harkitsee oikeaksi jutussa tehdyt hyvityssakkovaatimukset hyläten vahvistaa, että Hana Oy on ollut velvollinen maksamaan työkohteen ja asunnon välisten matkojen korvauksena kanteessa tarkoitetuille työntekijöilleen 3 markkaa 20 penniä kultakin työpäivältä ennen 10.7.1976 ja 3 markkaa 60 penniä kultakin työpäivältä sen jälkeen. Jutun näin päättyessä ja sen laatuun katsoen saavat asianosaiset puolin ja toisin kärsiä omat oikeudenkäyntikulunsa.

Työtuomioistuimessa läsnä juttua ratkaistaessa: Suviranta, puheenjohtaja, V. Hämäläinen, Sarkko, Tiitola, Airaksinen, Kuivanen ja Leivo.

Tuomio oli yksimielinen.