28.1.2020

Esitiedot

A oli joutunut pahoinpitelyn ja laittoman uhkauksen kohteeksi. Käräjäoikeus oli 28.10.2015 antamallaan tuomiolla tuominnut tekijän rangaistukseen ja velvoittanut tämän maksamaan A:lle korvauksia. Hovioikeus ei ollut 4.3.2016 antamallaan päätöksellä myöntänyt jatkokäsittelylupaa. A oli hakenut rikosvahinkolain mukaisia korvauksia Valtiokonttoriin 1.3.2019 saapuneella hakemuksella. Valtiokonttori hylkäsi 14.3.2019 antamallaan päätöksellä A:n hakemuksen rikosvahinkolain mukaisista korvauksista. Valtiokonttori katsoi, että korvausta ei ollut haettu kirjallisesti kolmen vuoden kuluessa lainvoimaiseksi tulleen tuomion antamispäivästä lukien, eikä asiassa ollut esitetty sellaista erityistä syytä, jonka vuoksi korvausta voisi hakea edellä mainitun määräajan jälkeen.

Muutoksenhaku vakuutusoikeudessa

A haki muutosta Valtiokonttorin päätökseen ja vaati ensisijaisesti, että hakemusta ei pidetä liian myöhään tehtynä. A perusteli vaatimustaan sillä, että tuomioistuimen lainvoiman saanut tuomio ei ollut valituksenalaisessa päätöksessä viitattu käräjäoikeuden tuomio vaan hovioikeuden tuomio. Näin hakemus oli tehty määräajassa. Toissijaisesti A pyysi tulkitsemaan, että korvausta oli hänen henkilöönsä ja terveydentilaansa liittyvistä syistä voitu hakea laissa säädettyä määräaikaa myöhemmin.

Vakuutusoikeuden ratkaisu

Valtiokonttorin päätöstä ei muutettu. Valitus hylättiin.

(Äänestysratkaisu 2 - 1).

Vakuutusoikeuden perustelut

Rikosvahinkolain 25 §:n 1 momentin mukaan korvausta on haettava kirjallisesti kolmen vuoden kuluessa siitä, kun korvausasiassa annettiin lainvoimaiseksi tullut tuomio, tai, jos asiaa ei ole käsitelty tuomioistuimessa, kymmenen vuoden kuluessa rikoksen tekemisestä. Erityisestä syystä korvausta voidaan hakea myöhemminkin.

Rikosvahinkolain 25 §:ää koskevien yksityiskohtaisten perustelujen mukaan (HE 192/2005 vp s. 39) korvauksen hakemisen määräaika riippuisi siitä, onko korvausasia käsitelty tuomioistuimessa vai ei. Jos asiaa on käsitelty tuomioistuimessa, korvausta rikosvahinkolain nojalla olisi haettava kolmen vuoden kuluessa siitä, kun korvausasiassa annettiin lainvoimaiseksi tullut tuomio. Esimerkiksi tilanteessa, jossa korkein oikeus ei ole myöntänyt valituslupaa hovioikeuden tuomiosta, määräaika laskettaisiin hovioikeuden tuomion antopäivästä.

Asiassa esitetyn selvityksen mukaan A on joutunut pahoinpitelyn ja laittoman uhkauksen kohteeksi. Käräjäoikeus on 28.10.2015 antamallaan tuomiolla tuominnut tekijän rangaistukseen ja velvoittanut tämän maksamaan A:lle korvauksia. Tekijä on hakenut hovioikeudelta muutosta käräjäoikeuden tuomioon vaatien tuomitun oheissakon poistamista tai sen alentamista. A on vaatinut hovioikeudessa vastavalituksessaan hänelle tuomitun kärsimyskorvauksen korottamista. Hovioikeus ei ole 4.3.2016 antamallaan päätöksellä myöntänyt valittajalle jatkokäsittelylupaa. Samalla se on todennut A:n vastavalituksen rauenneeksi. A on hakenut rikosvahinkolain mukaisia korvauksia Valtiokonttoriin 1.3.2019 saapuneella hakemuksella.

Vakuutusoikeus toteaa, että jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksistä säädetään oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:ssä. Jos jatkokäsittelylupaa ei myönnetä, päätöksestä on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 17 §:n 1 momentin mukaan käytävä ilmi, että 1) kaikki 11 §:ssä säädetyt perusteet jatkokäsittelyluvan myöntämiselle on tutkittu; 2) jatkokäsittelylupaa ei ole myönnetty; ja 3) käräjäoikeuden ratkaisu jää pysyväksi. Saman pykälän 2 momentin mukaan päätökseen on sisällytettävä selostus asianosaisten vaatimuksista ja vastauksista.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa 2013:14 on todettu, että hovioikeus arvioi jatkokäsittelylupaa koskevassa kirjallisessa menettelyssä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden, mutta ei ota asiaa uudelleen tutkittavaksi ja ratkaistavaksi, ellei laissa säädettyä perustetta jatkokäsittelyluvan myöntämiselle havaita olevan olemassa. Korkeimman oikeuden mukaan jatkokäsittelyluvan hylkäävä päätös ei ole valitusasiaa koskeva asiaratkaisu, vaan oikeudenkäyntiä koskeva ratkaisu, jonka lopputuloksesta riippuen asian käsittelyä hovioikeudessa jatketaan tai käräjäoikeuden ratkaisu jää pysyväksi.

Vakuutusoikeus katsoo, ettei hovioikeuden jatkokäsittelylupahakemuksen hylkäävää päätöstä voida arvioida rikosvahinkolain 25 §:ää sovellettaessa toisin kuin korkeimman oikeuden valituslupahakemuksen hylkäävää päätöstä. Hovioikeus on päätöksessään arvioinut vain jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksiä eikä se ole ottanut korvauskysymystä asiallisesti tutkittavakseen. A:n korvausasiassa annettu viimeinen lainvoimaiseksi tullut tuomio on siten ollut käräjäoikeuden 28.10.2015 antama tuomio ja A:n Valtiokonttoriin 1.3.2019 toimittama korvaushakemus on saapunut rikosvahinkolain 25 §:ssä säädetyn kolmen vuoden määräajan jälkeen.

Vakuutusoikeus katsoo, ettei asiassa ole esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella A:n voitaisiin todeta olleen vetoamiensa henkilöön ja terveydentilaan liittyvien syiden johdosta estynyt hakemasta rikosvahinkolain mukaista korvausta sille asetetussa määräajassa. Asiassa ei ole muutoinkaan ilmennyt sellaista rikosvahinkolain 25 §:n 1 momentissa tarkoitettua erityistä syytä, jonka perusteella korvausta voitaisiin hakea määräajan jälkeen.

Eri mieltä olleen jäsenen äänestyslausunto

Kumoan Valtiokonttorin päätöksen ja palautan asian uudelleen käsiteltäväksi.

Hyväksyn enemmistön ratkaisun siltä osin kuin siinä on todettu hallituksen esitykseen HE 192/2005 vp ja korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuun 2013:14 viitaten, että rikosvahinkolain 25 §:n 1 momentin sanamuotoa tulkitsemalla korvausasiassa annettu ainoa lainvoimainen tuomio on käräjäoikeuden 28.10.2015 annettu tuomio.

Siltä osin kuin on kysymys rikosvahinkolain 25 §:n mukaisesta korvauksen hakumenettelystä totean, että kyseinen lainkohta sisältyy rikosvahinkolakiin 1204/2005, joka on tullut voimaan 1.1.2006. Muutoksenhakua käräjäoikeudesta hovioikeuteen koskevia oikeudenkäymiskaaren säännöksiä on rikosvahinkolain säätämisen jälkeen muutettu siten, että hovioikeuksissa on otettu käyttöön jatkokäsittelylupajärjestelmä vuoden 2011 alusta. Jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisalaa on edelleen laajennettu vuonna 2015. Rikosvahinkolakiin ei ole tehty muutoksia jatkokäsittelylupajärjestelmän myötä, eikä sen vaikutusta rikosvahinkolain 25 §:n 1 momentin mukaiseen korvauksen hakumenettelyyn ole pohdittu myöskään jatkokäsittelylupajärjestelmää koskevan uudistuksen esitöissä (HE 105/2009 vp tai HE 246/2014 vp).

Katson, että tulkinta, jonka mukaan rikosvahinkolain 25 §:n 1 momentissa säädetty kolmen vuoden määräaika alkaa käräjäoikeuden tuomion antopäivästä siinäkin tapauksessa, että hovioikeus ei ole antamallaan päätöksellä myöntänyt jatkokäsittelylupaa, merkitsee rikoksen uhrin oikeussuojan tosiasiallista heikentämistä siihen nähden, mihin lain sanamuoto on johtanut rikosvahinkolain 25 §:ää säädettäessä. Tällä perusteella katson, että hovioikeuden jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevan päätöksen tulee katsoa rinnastuvan rikosvahinkolain 25 §:n 1 momentissa säädettyä korvauksen hakuaikaa tulkittaessa hovioikeuden antamaan tuomioon. Koska rikosvahinkolain 25 §:n 1 momentin mukaan korvausta voidaan erityisestä syystä hakea myös laissa säädettyä määräaikaa myöhemmin, pidän edellä mainittua perustetta jo itsessään tällaisena erityisenä syynä poiketa laissa säädetystä kolmen vuoden määräajasta. Tarvetta pohtia A:n valituskirjelmässään vetoamien muiden seikkojen vaikutusta määräajasta poikkeamiseen ei näin ollen ole.

Lainkohdat

Rikosvahinkolaki 25 § 1 mom. ja 26 § 1 mom.