29.12.2020

Käräjäoikeus määräsi A:n vangittavaksi todennäköisin syin epäiltynä törkeästä huumausainerikoksesta. Rikoksesta säädetty ankarin rangaistus oli vähintään vuosi vankeutta ja oli syytä epäillä, että A vaikeuttaa asian selvittämistä. Käräjäoikeus oli katsonut, että vangitseminen ei asian laadun, epäillyn iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi ollut kohtuutonta, pakkokeinon käyttöä voitiin pitää puolustettavana eikä matkustuskieltoa ollut pidettävä riittävänä pakkokeinona vangitsemisen sijasta. Käräjäoikeuden mukaan sille ei ollut esitetty mitään sellaista tietoa, johon A ei olisi saanut tutustua ja jolla olisi ollut merkitystä hänen vangitsemisestaan päätettäessä.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Marjut Löfroth.

Kantelu

A on hovioikeuteen 13.11.2020 saapuneessa kantelussaan vaatinut, että hänet vapautetaan välittömästi. A on edelleen pyytänyt, että hovioikeus pyytää asiassa ennakkoratkaisun Euroopan unionin tuomioistuimelta.

Käräjäoikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se ei ollut edellyttänyt, että ennen kuin puolustaja otti kantaa hakijan vetoamien todennäköisten syiden olemassaoloon, hakijan tulisi esittää ne esitutkintakertomukset, joihin hakemuksessa oli vangitsemisen perusteena viitattu. Pelkkä kertomuksiin viittaaminen ei ilmentänyt todennäköisten syiden olemassaoloa, joten vangitsemisvaatimus olisi tullut hylätä.

EU:n tiedonsaantidirektiivin 2012/13/EU perusteella pidätetyllä henkilöllä tai hänen avustajallaan oli oikeus saada käyttöönsä toimivaltaisen viranomaisen hallussa olevat asiakirjat, jotka olivat välttämättömiä pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi kansallisen oikeuden mukaisesti.

Vangitsemisvaatimuksessa todennäköisten syiden olemassaolo oli kytketty siihen, että kanssaepäillyt olivat kertoneet A:n olleen osallinen huumausainerikokseen. Muut seikat eivät osoittaneet A:n osallisuudesta mitään. A:n puolustaja oli pyytänyt vangitsemisvaatimuksen saatuaan tutkinnanjohtajalta vaatimuksessa tarkoitetut kanssasyytettyjen kertomukset voidakseen arvioida, ilmentävätkö ne todennäköisiä syitä siten kuin hakija oli asiassa väittänyt. Puolustaja oli ilmoittanut, että tarvittaessa kuulusteltujen nimet voidaan tällöin peittää. Ennen vangitsemisistuntoa tutkinnanjohtaja oli ilmoittanut, ettei hän anna kyseisiä kertomuksia.

Kun hakija ei ollut suostunut paljastamaan A:n kannalta ratkaisevia kertomuksia eikä niitä siten ollut testattu kontradiktorisessa menettelyssä, käräjäoikeuden olisi tullut päätyä siihen, ettei asiassa ollut esitetty selvitystä, joka riittävällä tavalla olisi osoittanut todennäköisten syiden olleen olemassa. Vangitsemisvaatimus olisi tullut sen vuoksi hylätä.

Vastaus

Rikoskomisario B on vaatinut, että kantelu hylätään.

Vangitsemisasiassa oli annettu ratkaisu asian suullisessa käsittelyssä tutkinnanjohtajan ilmoituksella asiassa suoritettujen tiedustelujen, tarkkailun, telepakkokeinojen, takavarikoiden ja kanssaepäiltyjen kertomusten perusteella. Tutkinnanjohtaja oli antanut ilmoituksen virkavastuullaan ja perusteet oli tiivistetysti kirjattu vangitsemisvaatimukseen. Kanssaepäiltyjen kertomukset eivät olleet ainoa syy vangitsemiselle eikä vangitseminen perustunut vain yhden kanssaepäillyn kertomukseen. Asiassa esitetyt seikat osoittivat yhdessä, että todennäköiset syyt epäillä vangittavaksi vaadittua kyseisestä rikoksesta olivat olemassa. Mikään yksittäinen peruste ei ollut muodostanut ratkaisevaa syytä vangitsemiselle. Vangitsemispäätöksessä kuulustelukertomusten roolia ei ollut nostettu ratkaisevaksi. Näin ollen niiden ei voida katsoa olevan sellaisia välttämättömiä asiakirjoja, joita direktiivissä tarkoitetaan.

Vangittavaksi vaadittu voi istunnossa esittää tutkinnanjohtajalle tarkentavia kysymyksiä siellä esitetystä näytöstä, eikä se edellyttänyt kanssasyytettyjen kuulustelukertomusten saamista kokonaisuudessaan haltuun. Kontradiktorisuus toteutui sillä, että vangittavaksi vaadittu saa tutustua tuomioistuimelle jätettyyn aineistoon ja saa mahdollisuuden lausua vaatimusten perusteista sekä esittää niistä tarkentavia kysymyksiä. Vangitsemisvaatimus oli sisältänyt tiivistetysti tarvittavat, välttämättömät ja ratkaisevat tiedot vangitsemispäätöksen tekemiseen suullisessa käsittelyssä ilmoitetun lisäksi.

Vangitsemisasiassa oli kyse vakavan ja laajan rikoskokonaisuuden keskeneräisestä esitutkinnasta eikä rikosasian pääkäsittelystä. Vangitsemisasian ratkaisuun tarvittavaa näyttöä ei tarvinnut esittää tuomitsemiskynnyksen ylittävällä varmuudella, eikä edes syytekynnyksen ylittävällä todennäköisyydellä. Kyse oli pakkokeinojen käytön kynnyksen ylittymisen arvioinnista.

Vangitsemisen erityisenä edellytyksenä oli tutkinnan vaikeuttamisvaara. Kanssaepäiltyjen kuulustelukertomusten tuominen vangitsemisasian kirjalliseen aineistoon osallisten tiedoksi muodostaisi tilanteen, jossa esitutkinta olisi vaarassa vaikeutua ja muodostaisi itsessään sotkemisvaaran. Vangittavaksi vaaditulla olisi aineiston saatuaan mahdollisuus muodostaa ja muuttaa tietoonsa saamansa aineiston mukaisesti omaa esitutkintakertomustaan ja pyrkiä vaikuttamaan asian selvittämiseen muutoinkin. Tiedonsaantioikeuden laajuudessa tuli ottaa huomioon esitutkintalain 4 luvun 15 §:n säännös asianosaisjulkisuudesta, jossa huomioidaan tietojen antamisesta tutkinnalle aiheutuva haitta.

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

A on pyytänyt, että hovioikeus pyytäisi asiassa ennakkoratkaisun Euroopan unionin tuomioistuimelta seuraavista kysymyksistä:

1. Estääkö tiedonsaantioikeudesta rikosoikeudellisissa menettelyissä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/13/EU (jäljempänä direktiivi) 7 artiklan 1 kohta sellaisen kansallisen lain tulkinnan, jonka mukaan pidätetyllä on oikeus tiedonsaantiin vain sellaisista direktiivin kohdassa tarkoitetuista asiakirjoista, jotka esitutkintaviranomainen on vapaudenmenetyksestä päättävälle tuomioistuimelle antanut?
2. Turvaako kyseinen direktiivin kohta sen, että puolustuksella on oikeus saada käyttöönsä myös sellaista asiassa toimivaltaisella esitutkintaviranomaisella olevaa asiakirja-aineistoa, jota viranomainen ei halua tutkinnallisista syistä paljastaa oikeudelle ja sitä kautta pidätetylle, mutta joka on vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamisen kannalta välttämätöntä?

Hovioikeus toteaa ensinnäkin, että hovioikeus ei ole Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 267 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu tuomioistuin (ks. esim. asia C-99/00 Lyckeskog). Hovioikeudella ei siten ole velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua Euroopan unionin tuomioistuimelta, vaan hovioikeus voi harkita, edellyttävätkö tuomioistuimen ratkaistavana olevat kysymykset ja A:n kantelussaan esittämät näkökohdat ennakkoratkaisun pyytämistä.

Asiassa on kysymys ensi sijassa kansallisen oikeuden tulkinnasta, kuten pääasiaratkaisun perusteluista jäljempänä ilmenee, eikä direktiivin tulkintaan liity sellaista epäselvyyttä, jonka vuoksi asiassa olisi tarpeen pyytää ennakkoratkaisua Euroopan unionin tuomioistuimelta. Näin ollen pyyntö ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä hylätään.

Pääasia

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

A:n avustaja on pyytänyt poliisiviranomaiselta sen hallussa olevia asiakirjoja eli kanssaepäiltyjen kuulustelukertomuksia voidakseen arvioida, onko niiden perusteella todennäköisiä syitä epäillä A:n syyllistyneen vangitsemisvaatimuksen perusteena olevaan rikokseen. A on katsonut, että vapautensa menettäneellä on tiedonsaantioikeutta rikosoikeudellisissa menettelyissä koskevan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/13/EU 7 artiklan 1 kohdan nojalla oikeus saada tietoonsa kaikki poliisilla oleva aineisto, jotta hän voi riitauttaa vapaudenmenetyksen laillisuuden, eikä tiedonsaantioikeus siten rajoitu ainoastaan tuomioistuimelle toimitettuun aineistoon.

Hovioikeudessa on kantelun johdosta kysymys siitä, onko A:n vangittuna pitämiselle olemassa lailliset edellytykset. Tässä harkinnassa on osaltaan merkitystä sillä, seuraako direktiivin säännöksistä, että rikoksesta epäillyllä on vangitsemismenettelyn yhteydessä oikeus saada tieto myös esitutkintaviranomaisen hallussa olevasta aineistosta, vai rajoittuuko tämä oikeus ainoastaan tuomioistuimelle toimitetun aineiston tiedoksisaamiseen. Arvioitavaksi tulee, mikä merkitys epäillyn tiedonsaantioikeudella on vangitsemisen yleisiä edellytyksiä harkittaessa.

Direktiivin 7 artiklan säännökset ja niiden kansallinen täytäntöönpano

Direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan jos henkilö pidätetään ja hän menettää vapautensa, jäsenvaltioiden on varmistettava, että pidätetyn henkilön tai hänen avustajansa käyttöön annetaan toimivaltaisten viranomaisten hallussa olevat kyseiseen tapaukseen liittyvät asiakirjat, jotka ovat välttämättömiä pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi tehokkaasti kansallisen oikeuden mukaisesti. Lisäksi artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että epäillyn ja syytetyn tai hänen avustajansa annetaan tutustua ainakin kaikkeen toimivaltaisten viranomaisten hallussa olevaan todistusaineistoon epäillyn tai syytetyn puolesta tai häntä vastaan, jotta turvataan menettelyn oikeudenmukaisuus ja asianosainen voi valmistella puolustustaan. Artiklan 3 kohdassa on määritelty, milloin 2 kohdassa tarkoitettuun aineistoon tulee saada tutustua, ja 4 kohdassa, milloin 2 ja 3 kohdista saadaan poiketa. Viimeksi mainitun kohdan mukaan oikeus tutustua tiettyyn aineistoon voidaan evätä, jos tämä tutustumisoikeus saattaisi johtaa toisen henkilön hengen tai perusoikeuksien vakavaan vaarantamiseen tai jos se on ehdottoman tarpeellista tärkeän yleisen edun turvaamiseksi, kuten silloin, kun tutustumisoikeus voi haitata meneillään olevaa tutkintaa tai kun se voi vakavasti haitata kansallista turvallisuutta, ja lisäksi edellyttäen, ettei tutustumisoikeuden epääminen vaaranna oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

Direktiivi on saatettu kansallisesti voimaan 1.12.2014, jolloin muun ohella esitutkintalaissa olevia asianosaisen tiedonsaantioikeuksia koskevia säännöksiä on muutettu.

Hovioikeus toteaa, että direktiivien välitön oikeusvaikutus eli yksityisen oikeussubjektin oikeus vedota direktiiveihin jäsenvaltiota vastaan voi lähtökohtaisesti tulla kysymykseen vain sillä edellytyksellä, että jäsenvaltio ei ole saattanut direktiiviä lainkaan osaksi kansallista oikeusjärjestystä määräajassa tai että direktiivi on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä virheellisesti. Tämä huomioon ottaen A:n vaatimusta on arvioitava ensisijaisesti kansallisen lainsäädännön perusteella. Kansallisen oikeuden tulkinnassa on lisäksi otettava huomioon direktiivin tulkintavaikutus, jolla direktiivin tarkoituksen toteutuminen pyritään viime kädessä turvaamaan.

Esitutkintalain 4 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan asianosaisella on esitutkinnan aloittamisen jälkeen oikeus saada tieto esitutkintaan johtaneista ja esitutkinnassa ilmi tulleista seikoista sekä esitutkinta-aineistosta, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettua oikeutta ei ole ennen tutkinnan lopettamista, jos tietojen antamisesta on haittaa asian selvittämiselle. Edelleen pykälän 3 momentin mukaan asianosaisella ei ole 1 momentissa tarkoitettua oikeutta, jos tiedon antamatta jättäminen on välttämätöntä erittäin tärkeän yleisen tai yksityisen edun turvaamiseksi. Pykälän 4 momentin mukaan kun harkitaan asianosaisen oikeutta saada tietoja tai sen rajoittamista, arvioinnissa on otettava huomioon asianosaisen oikeus puolustautua asianmukaisesti tai muuten asianmukaisesti valvoa oikeuttaan oikeudenkäynnissä.

Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 71/2014 vp s. 16–17) on käsitelty sekä direktiivin tavoitteita että sen taustalla ollutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Hallituksen esityksessä (s. 17) on todettu, että jo aikaisemman säännöksen esitöiden (HE 222/2010 vp s. 255) perusteluissa on korostettu, että vangitsemisvaatimuksen tueksi on esitettävä riittävä selvitys myös vangitsemisen yleisistä edellytyksistä. Tämä tarkoittaa sen selvittämistä, että vangittavaksi vaadittu on todennäköisin syin syyllistynyt vangitsemisvaatimuksen perusteena olevaan rikokseen. Riittävää ei ole, että vangitsemisvaatimuksen esittäjä virkavastuulla käsityksenään esittää myös näiden yleisten edellytysten olevan olemassa. Edelleen esitöissä (HE 71/2014 vp s. 17) on todettu, että oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain nojalla rikoksesta epäilty saa vangitsemisasian käsittelyssä tiedon kaikesta vangitsemispäätöksen perusteena olevasta aineistosta, jota tuomioistuimelle esitetään. Tämän perusteella jo voimassa olleen lainsäädännön katsottiin täyttävän artiklan 1 kohdan vaatimukset. Hallituksen esityksessä HE 71/2014 vp on siten pidetty lähtökohtana, että vangitsemismenettelyssä tiedonsaantioikeus koskee tuomioistuimelle toimitettua aineistoa, joskin vangitsemisvaatimuksen esittäjän on tullut esittää tuomioistuimelle muutakin selvitystä vangitsemisen yleisten edellytysten täyttymisestä kuin oma käsityksensä.

Hovioikeus toteaa, että arvioinnissa on toisaalta otettava huomioon, että esitutkintalain 4 luvun 15 §:n 1 momentin tiedonsaantioikeutta koskevan yleissäännöksen mukaista tiedonsaantioikeutta rajoittavat ainoastaan pykälän 2–6 momentin säännökset. Vangittavaksi vaaditun kannalta yleensä merkittävin tiedonsaantioikeuden rajoitusperuste on 2 momentissa säädetty rajoite, jonka perusteella asianosaisella ei ole tiedonsaantioikeutta ennen tutkinnan lopettamista, jos tietojen antamisesta on haittaa asian selvittämiselle. Hallituksen esityksessä (HE 71/2014 vp s. 24) on tältä osin todettu, että tiedonsaantioikeus olisi myönnettävä niin pian kuin siitä ei aiheudu haittaa asian selvittämiselle.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä

Hovioikeus toteaa, että direktiivin säännöksillä on pyritty edistämään Euroopan unionin oikeudessa Euroopan ihmisoikeussopimuksessa määrättyjä prosessuaalisia oikeuksia ja oikeusturvatakeita (direktiivin johdanto-osan kohdat 5–8). Tiedonsaantioikeuden laajuutta on tästä syystä arvioitava myös siltä kannalta, että se täyttää Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 4 kohdan vaatimukset siitä, että vapautensa menettäneellä on oikeus vaatia tuomioistuimessa, että hänen vapaudenriistonsa laillisuus tutkitaan viipymättä ja että hänet vapautetaan, mikäli toimenpide ei ole laillinen.

Ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan menettelylliset takeet, joita vapaudenriistoa koskevissa asioissa lähtökohtaisesti sovelletaan, eivät ole yhteneväisiä oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin koskevan 6 artiklan menettelyllisten takeiden kanssa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että myös vangitsemisasian käsittelyssä tulee noudattaa mahdollisimman pitkälle ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksia ottaen huomioon käynnissä olevan rikostutkinnan olosuhteet. Vastapuolen kuulemista koskevista periaatteista seuraa, että vapaudenriistoasiassaan tuomioistuimeen vedonneella henkilöllä tulee lähtökohtaisesti myös olla oikeus perehtyä niihin asiakirjoihin, joihin viranomaiset ovat vapaudenriiston tueksi tuomioistuimessa tukeutuneet. Kansallisista eroista huolimatta tulisi varmistua siitä, että toinen osapuoli on tietoinen tuomioistuimelle toimitetusta aineistosta ja että sillä on todellinen mahdollisuus kommentoida sitä. Vaikka rikostutkinnan tarpeet saattavat joskus edellyttää esitutkinta-aineiston pitämistä epäillyltä salassa, tästä ei kuitenkaan saa aiheutua kohtuuttomia rajoituksia puolustuksen oikeuksille. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa onkin usein ollut kysymys tilanteista, joissa vangitsemisvaatimuksen esittäjä on toimittanut vangitsemisesta päättävälle tuomioistuimelle sellaista vaatimusta tukevaa selvitystä, jota ei ole annettu tiedoksi puolustukselle, mutta jolle tuomioistuin on antanut merkitystä vangitsemisesta päättäessään (ks. Matti Pellonpää ym., Euroopan ihmisoikeussopimus, 6. painos, 2018, s. 531 ja 532 sekä siinä mainitut ratkaisut, erityisesti Garcia Alva v. Saksa 13.2.2001, kohdat 39–42). Tietyissä tilanteissa, joissa epäillyn prosessuaaliset oikeusturvatakeet on hoidettu muulla tavoin, rikoksesta epäillyn oikeudesta saada tietoonsa tuomioistuimelle toimitettu aineisto on kuitenkin voitu poiketa (ks. Sher ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta 20.10.2015).

Ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston ratkaisusta Mooren vs. Saksa (9.7.2009) ilmenee, että ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 4 kohdan vastaista oli menettely, jossa vangittavaksi vaadittu sai käyttöönsä ainoastaan viranomaisten laatiman yhteenvedon (ratkaisun kohdat 124–125, jossa on tältä osin hyväksytty 13.12.2007 annettu jaostoratkaisu perusteluineen). Yhteenveto oli sisältänyt lähinnä viranomaisten johtopäätöksiä eikä niitä tapauksen tosiseikkatietoja, joihin johtopäätökset perustuivat. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että vangittavaksi vaadittu ei voinut riitauttaa näitä johtopäätöksiä saamatta tietoonsa sitä aineistoa, johon johtopäätökset perustuivat (Mooren v. Saksa jaostoratkaisu 13.12.2007, kohta 95).

Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmenee edelleen, että kansallisten tuomioistuinten on esitettävä vangitsemista koskevissa ratkaisuissaan merkitykselliset ja riittävät perusteet vangitsemiselle. Yleiset ja abstraktit perustelut eivät ole vangitsemisen edellytysten osalta riittäviä, vaan perusteluissa täytyy tukeutua konkreettisiin tosiasiaseikkoihin (ks. esim. Merabishvili v. Georgia 28.11.2017, kohta 222 ja siinä viitatut ratkaisut). Niissäkin tilanteissa, joissa kaikkea poliisilla olevaa tietoa ei voida luovuttaa epäillyn tai tuomioistuimen käyttöön, tuomioistuimelle on toimitettava tosiseikoista sellaista tietoa, jonka perusteella tuomioistuin voi vakuuttua siitä, että pidätetyn henkilön voidaan perustellusti epäillä tehneen kyseisen rikoksen (O’Hara v. Yhdistynyt kuningaskunta 16.10.2001, kohta 35).

Hovioikeus toteaa, että edellä selostetusta ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevin tavoin vangittavaksi vaaditun on saatava tietoonsa tuomioistuimelle toimitettu aineisto. Tästä aineistosta on ilmettävä ne konkreettiset seikat, joihin vangitseminen perustuu. Viranomaisen yleisluontoista yhteenvetoa ei voida pitää tässä suhteessa riittävänä, sillä muuten tuomioistuin ei voi tukeutua perusteluissaan konkreettisiin tosiasiaseikkoihin.

Vangittavaksi vaaditun tiedonsaantioikeus

Lähtökohtaisesti tiedonsaantioikeutta koskevan esitutkintaviranomaisen ratkaisun oikeellisuus käsitellään asianosaisen vaatimuksesta hallinto-oikeudessa. Myös vangitsemisasiaa käsittelevä tuomioistuin voi asianosaisen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n nojalla tekemän editiovaatimuksen nojalla velvoittaa esitutkintaviranomaisen tuomaan asiakirjan tuomioistuimeen. Koska tässä tapauksessa A on vaatinut vangitsemiseensa liittyen esitutkintaviranomaiselta kanssaepäiltyjen kuulustelukertomuksia, mihin vaatimukseen ei ole suostuttu, vangitsemisen edellytyksiä koskevassa harkinnassa on osaltaan otettava huomioon, mihin aineistoon vangittavaksi vaaditun tiedonsaantioikeus vangitsemismenettelyssä ulottuu.

Asian arviointiin vaikuttaa se seikka, että Suomessa vangitsemisvaatimuksen tekijänä on yleensä esitutkinta- eikä syyttäjäviranomainen. Vangitsemismenettely poikkeaa tässä suhteessa sellaisista järjestelmistä, joissa vangittavaksi vaadittu voi saada käyttöönsä kaiken vastapuolena olevan syyttäjän hallussa olevan, esitutkintaviranomaisen jo sille toimittaman materiaalin.

Huomioon on otettava myös, että Suomessa vangitsemisoikeudenkäynti ei ole luonteeltaan rikosasian esikäsittelyä, vaan vangitsemisoikeudenkäynti rajoittuu vangitsemisen edellytysten arviointiin. Pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 1 momentissa on säädetty vangitsemisen yhtenä yleisenä edellytyksenä, että on olemassa todennäköiset syyt epäillä vangittavaksi vaaditun syyllistyneen rikokseen. Pykälän 2 momentin nojalla henkilö saadaan määrätä vangittavaksi heikommallakin selvityksellä eli silloin, kun henkilöä on syytä epäillä rikoksesta, vaikka epäilyyn ei ole todennäköisiä syitä, jos vangitsemiseen muuten on laissa säädetyt edellytykset ja vangitseminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää.

Pakkokeinolain 3 luvun 8 §:n mukaan vangitsemisasian käsittelyssä on esitettävä vangitsemisen edellytyksistä selvitys, joka voi perustua pelkästään kirjalliseen aineistoon. Pykälässä on edelleen säädetty, että tutkittavana olevasta rikoksesta ei saa esittää tämän sekä vangittavaksi vaaditun vangitsemisvaatimuksen johdosta esittämän lisäksi muuta selvitystä, ellei tuomioistuin katso siihen olevan erityistä syytä. Mainitun säännöksen perusteella vangitsemisoikeudenkäynnissä rikosasia on varsin suppean käsittelyn kohteena, eikä siinä käsitellä kaikkea asian esitutkinnassa jo kertynyttä aineistoa, oteta vastaan suullista todistelua taikka arvioida ristiriitaisen näytön luotettavuutta samalla tarkkuudella kuin rikosasian pääkäsittelyssä.

Vangitsemismenettelyssä on arvioinnin kohteena se, onko esitutkintaviranomainen esittänyt sellaista selvitystä, jonka perusteella tuomioistuimella objektiivisesti arvioiden on syytä tai todennäköisiä syitä epäillä vangittavaksi vaaditun syyllistyneen vangitsemisen perusteena olevaan rikokseen. Tuomioistuimen on tapauskohtaisesti arvioitava, millaista selvitystä voidaan pitää riittävänä sen arvioimiseksi, onko vangittavaksi vaadittua syytä epäillä tai todennäköisiä syitä epäillä vangitsemisen perusteena olevasta rikoksesta. Vangittavaksi vaadittavan puolustautumismahdollisuuksien kannalta voi kuitenkin olla ongelmallista, mikäli vangitseminen perustuu yksin esitutkintaviranomaisen laatimassa vangitsemisvaatimuksessa esitettyihin seikkoihin ilman muuta selvitystä. Esitutkintaviranomaisen vapaamuotoisesti laatimassa vangitsemisvaatimuksen selostusosassa selvitetyt seikat ja niiden yksityiskohtaisuus voivat vaihdella tapauskohtaisesti huomattavankin paljon. Vangitsemisasian suullisessa käsittelyssä esitutkintaviranomaisen edustaja voi sinänsä täydentää ja tarkentaa näitä seikkoja tuomioistuimen taikka vangittavaksi vaaditun ja hänen avustajansa kysymysten perusteella.

Vaikka esitutkintaviranomaiset toimivat virkavastuulla ja esitutkinnassa on esitutkintalain 4 luvun 1 §:n mukaan selvitettävä ja otettava huomioon sekä rikoksesta epäiltyä vastaan että hänen puolestaan vaikuttavat seikat ja todisteet, voi käytännössä syntyä asetelma, joissa vangittavaksi vaaditulla ei ole tosiasiallisesti itsenäisiä mahdollisuuksia kyseenalaistaa muutoin kuin hänen itsensä kertomilla seikoilla niitä väitteitä, joita esitutkintaviranomainen esittää vangitsemisen perusteiksi. Ei voida pitää poissuljettuna, etteikö tällaisessa menettelyssä esiintyisi tilanteita, joissa vangittavaksi vaaditulle ei tarjoudu mahdollisuutta riittävän tehokkaasti riitauttaa sitä, onko esitutkintaviranomaisen hallussa oleva näyttö riittävän vahvaa osoittamaan hänen todennäköistä syyllistymistään rikokseen. Mikäli vangitsemiskäsittely perustuu pelkästään vangitsemisvaatimukseen ja esitutkintaviranomaisen edustajan suulliseen selvitykseen, myös tuomioistuin joutuu tekemään ratkaisunsa pelkästään asianosaisten väitteiden perusteella. Tällöin tuomioistuimen ratkaisu tosiasiallisesti perustuu usein viime kädessä siihen luottamukseen, että esitutkintaviranomaisen edustaja on virkamiehenä esittänyt totuudenmukaisesti ja tasapuolisesti ne seikat, joihin hän nojautuu, eikä hänen toimestaan vangitsemisperusteiden olemassaolosta ole muodostunut vääristynyttä tai toispuoleista kuvaa senkään jälkeen, kun vangittavaksi vaadittu on tullut itse kuulluksi. Tämä ei ole yhdenmukaista sen kanssa, että vangitsemisesta päättävän tuomioistuimen tehtävänä on itsenäisesti arvioida esitetyn aineiston perusteella vangitsemisen edellytysten täyttymistä.

Edellä selostetun direktiivin 7 artiklan 1 kohdan lähtökohtana on, että viranomaisten hallussa olevilla asiakirjoilla tarkoitetaan muuta, esitutkintaviranomaisen vangitsemisen perusteista laatimaa selvitystä autenttisempaa aineistoa rikosepäilyn perusteena olevista tosiseikoista. Tämä ilmenee direktiivin johdanto-osan kohdasta 30, jonka mukaan asiakirjat ja tarvittaessa valokuvat sekä ääni- ja kuvatallenteet, jotka kansallisen oikeuden mukaan ovat välttämättömiä epäillyn tai syytetyn pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuuden tehokkaan riitauttamisen kannalta, olisi annettava epäillyn tai syytetyn taikka hänen avustajansa käyttöön viimeistään ennen kuin toimivaltaista oikeusviranomaista pyydetään päättämään pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuudesta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 4 kohdan mukaisesti, ja riittävän ajoissa, jotta oikeutta riitauttaa pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan tehokkaasti käyttää.

Edellä mainituin tavoin kahdessa hallituksen esityksessä (HE 222/2010 vp s. 255 ja HE 71/2014 vp s. 17) on katsottu Suomen kansallisenkin lainsäädännön edellyttävän sitä, että vangitsemisvaatimuksen esittäjän tulee esittää muutakin selvitystä vangitsemisen yleisten edellytysten täyttymisestä kuin oma käsityksensä. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään (esimerkiksi KKO 2020:16, kohta 12 ja siinä viitatut ratkaisut) korostanut pakkokeinoasiaa käsittelevän tuomioistuimen velvollisuutta selvittää ne tosiasiatiedot, joihin rikosepäilyn väitetään perustuvan. Vastaavasti tuomioistuimen on selvitettävä myös muut pakkokeinon edellytykset. Merkityksellistä on, että vaatimuksen tueksi esitetään konkreettisia seikkoja, joiden perusteella arvio pakkokeinon käytön edellytyksistä on mahdollista tehdä. Pakkokeinosta päättävän tuomioistuimen on perusteltava päätöksensä riittävän yksityiskohtaisesti, jotta päätöksen lainmukaisuutta voidaan arvioida. Jo ennen nykyisen pakkokeinolain voimaantuloa on katsottu, että yksin vaatimuksen esittävän virkamiehen viittausta tutkinnassa saatuihin tietoihin tai hänen niiden perusteella tekemäänsä johtopäätöstä ei voida pitää riittävänä selvityksenä sanotun edellytyksen täyttymisestä (KKO 2007:7, kohta 5).

Hovioikeus katsoo, että direktiivin 7 artiklan 1 kohdan maininnasta "kansallisen oikeuden mukaisesti" ei sellaisenaan voida tehdä sitä johtopäätöstä, että direktiivin asettamia velvoitteita Suomen lain tulkinnassa voitaisiin lähtökohtaisesti tulkita suppeasti. On huomattava, että direktiivin johdanto-osan kohdassa 32 on päinvastoin todettu, että tutustumista koskevan oikeuden rajoituksia olisi tulkittava suppeasti. Hovioikeus katsoo, että pelkästään sen, että vangittavaksi vaadittu saa tiedon kaikesta tuomioistuimelle toimitetusta aineistosta, ei voida kaikissa tapauksissa katsoa sellaisenaan merkitsevän sitä, että hänellä olisi käytössään asiakirjat, jotka ovat välttämättömiä pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi tehokkaasti.

Koska Suomessa vangitsemisvaatimuksen tekijänä on usein kaikkea esitutkinta-aineistoa hallussaan pitävä esitutkintaviranomainen eikä vangitsemisvaatimuksen perusteeksi rajallista tutkinta-aineistoa haltuunsa saanut syyttäjä, direktiivissä tarkoitettua tiedonsaantioikeutta ei voida määritellä sen perusteella, mitä aineistoa vangitsemisvaatimuksen tekijän haltuun on toimitettu, vaan tiedonsaantioikeuden laajuus tulee määritellä tiedon luonteen perusteella.

Nyt käsiteltävään asiaan liittyen A on vaatinut, että esitutkintaviranomaisen olisi tullut esittää ne kanssaepäiltyjen esitutkintakertomukset, joihin vangitsemisen perusteena on viitattu. A on katsonut, että tarvittaessa kuulusteltujen nimet voidaan peittää, sillä A:ta on kiinnostanut vain se, mitä A:n kerrotaan tehneen.

Esitutkintaviranomainen on puolestaan katsonut, että kanssaepäiltyjen kuulustelukertomusten tuominen vangitsemisasian kirjalliseen aineistoon osapuolten tiedoksi muodostaisi tilanteen, jossa esitutkinta olisi vaarassa vaikeutua ja muodostaa itsessään asian sotkemisvaaran. Kanssaepäiltyjen kuulustelukertomuksista ilmenevät seikat kuten niiden määrä, kuulusteltujen määrä, heidän prosessuaalinen asemansa, niiden ajallinen ulottuvuus, käytetyt sanavalinnat ja kuulustelumekanismi sekä kuulustelupaikka sisältävät kuulustelukertomuksen varsinaisen kertomuksellisen sisällön lisäksi huomattavan määrän muutakin tietoa esitutkinnasta. Asiakirjojen anonymisointi ei poistaisi tätä ongelmaa. Rikoksesta epäillyllä ja vangittavaksi vaadittavalla olisi aineiston saatuaan mahdollisuus muodostaa ja muuttaa tietoonsa saamansa aineiston mukaisesti omaa esitutkintakertomustaan ja pyrkiä vaikuttamaan asiaan hävittämällä tai muuttamalla todisteita sekä vaikuttamalla muihin asiaan liittyviin henkilöihin. Myös vakavien rikosten esitutkinta voisi vakavasti vaarantua A:n esittämän tulkinnan myötä.

Hovioikeus toteaa, että keskeneräisessä rikosasiassa tutkinnalliset syyt, kuten kuulustelutaktiset näkökohdat, on yleisesti katsottu hyväksyttäväksi syyksi rajoittaa asianosaisen tiedoksisaantioikeutta. Tämä ilmenee muun ohella esitutkintalain 4 luvun 15 §:n 2 momentista, jonka perusteella asianosaisella ei ole 1 momentissa tarkoitettua tiedonsaantioikeutta ennen tutkinnan lopettamista, jos tietojen antamisesta on haittaa asian selvittämiselle. Myös direktiivin 7 artiklan 4 kohdassa on säädetty tietojensaantioikeutta koskevasta poikkeuksesta, jonka mukaan oikeus tutustua tiettyyn aineistoon voidaan evätä, jos tämä tutustumisoikeus saattaisi johtaa toisen henkilön hengen tai perusoikeuksien vakavaan vaarantamiseen tai jos se on ehdottoman tarpeellista tärkeän yleisen edun turvaamiseksi, kuten silloin, kun tämä tutustumisoikeus uhkaa haitata meneillään olevaa tutkintaa tai kun se voi vakavasti haitata sen jäsenvaltion kansallista turvallisuutta, jossa rikosoikeudellinen menettely on pantu vireille. Asiassa on arvioitava, voidaanko kanssaepäiltyjen esitutkintakertomusten rajaamista tutkinnallisista syistä tiedonsaantioikeuden ulkopuolelle pitää objektiivisesti arvioiden perusteltuna.

Sinänsä esitutkintaviranomaisen hallussa voi olla sellaisia kuulustelukertomuksia, jotka ovat antaneet henkilöt, joiden kuulemisesta tai heidän kertomustensa sisällöstä vangittavaksi vaadittu ei ole lainkaan tietoinen. Vangittavaksi vaadittu voi olla lisäksi tietoinen niistä henkilöistä, joita esitutkinnassa on kuultu, mutta hän ei ole tietoinen kertomusten sisällöstä. Tällaisen aineiston olemassaolo ja sen pitäminen vangittavaksi vaaditulta salassa ei vielä itsessään vangitsemismenettelyssä merkitse tasaveroisten puolustautumismahdollisuuksien loukkausta, jos tuomioistuin arvioi vangitsemisen edellytyksiä tietämättä aineiston olemassaolosta.

Esitutkintakertomuksia sisältävään aineistoon voi perustellusti liittyä muissakin tilanteissa sellaisia tutkinnallisia intressejä, joiden vuoksi tiedonsaantioikeutta voidaan rajoittaa. Tapauskohtaisesti on punnittava, turvataanko tutkinnalliset intressit rajoittamalla rikoksesta epäillyn tiedonsaantioikeutta vai esimerkiksi rikoksesta epäiltyyn kohdistuneilla yhteydenpitorajoituksilla. Tutkinnalliset syyt eivät kuitenkaan objektiivisesti arvioiden puolla esitutkinta-aineiston tiedonsaantioikeuden rajoittamista niiltä osin, kun aineistosta ilmenevät ne seikat, joihin vangitsemisen perusteena on vedottu ja joista vangittavaksi vaadittu tulee siten tietoiseksi vangitsemisasiaa käsiteltäessä. Tällaista tiedonsaantioikeuden piiriin kuuluvaa aineistoa voi olla esimerkiksi kuulustelupöytäkirjan tai takavarikkopöytäkirjan osa taikka muu asiakirja, josta ilmenee vangitsemisen perusteena olevat tosiasiatiedot. Tällaiset tosiasiatiedot, kuten kuulustelukertomuksen olennainen sisältö tai sen osa, voidaan esimerkiksi sellaisenaan jäljentää erilliselle asiakirjalle, kun tutkinnallisista syistä kokonaista asiakirjaa itsessään ei voida antaa vangittavaksi vaaditun käyttöön. Vaikka vangittavaksi vaadittu voi tehdä tällaisenkin asiakirjan perusteella omia johtopäätöksiään esitutkinnan tilanteesta, menettelyllä voidaan ehkäistä muun kuin varsinaisen kertomuksellisen aineiston, kuten esimerkiksi kanssaepäillyn nimen paljastumista ja siten vähentää niitä haittoja, joita tutkinnalle aineiston tiedoksiannosta väistämättä aiheutuu.

Asiassa on tämän jälkeen vielä arvioitava, mahdollistaako edellä selostettu tiedonsaantioikeuden rajaaminen vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamisen tehokkaasti direktiivin edellyttämällä tavalla sekä täyttääkö menettely tällöin myös ihmisoikeustuomioistuimen vangitsemismenettelylle asettamat vaatimukset.

Tässä arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota aikaisemmin selostettuihin Suomessa noudatettavan vangitsemismenettelyn piirteisiin, joille on ominaista näyttökysymysten suppea käsittely ja jossa tarkastelun kohteena on se, onko esitutkintaviranomainen esittänyt sellaista selvitystä, jonka perusteella objektiivisesti arvioiden on syytä tai todennäköisiä syitä epäillä vangittavaksi vaaditun syyllistyneen vangitsemisen perusteena olevaan rikokseen. Edellä selostetusta tiedonsaantioikeudesta seuraa, että vangittavaksi vaadittu saa tietoonsa selvityksen niistä konkreettisista seikoista, joiden perusteella vangitsemisen edellytyksiä voidaan arvioida ja joiden merkityksestä hän voi lausua käsityksensä vangitsemisasian käsittelyssä. Konkreettisten seikkojen tiedoksisaanti mahdollistaa sen, että myös jälkikäteen voidaan arvioida, onko esitutkintaviranomainen noudattanut esitutkintalain edellyttämää tasapuolisuusperiaatetta vai onko aineistoa toimitettu tarkoitushakuisella tavalla valikoidusti, kun yksityiskohtaisesti on tiedossa, mitä aineistoa tuomioistuimelle on vangitsemiskäsittelyjen eri vaiheissa toimitettu. Direktiivin tai ihmisoikeussopimuksen säännöksistä ei kuitenkaan seuraa sitä, että vangittavaksi vaadittu voisi itsenäisesti perehtyä kaikkeen esitutkinnassa kertyneeseen aineistoon ja valita itsenäisesti sen aineiston, johon hän vangitsemismenettelyssä puolustautuakseen vetoaa.

Hovioikeus katsoo, että edellä selostettu tiedonsaantioikeus, jossa vangittavaksi vaadittu saa tietoonsa esitutkinta-aineistoa siltä osin, kun siitä ilmenevät ne seikat, joihin vangitsemisen perusteena on vedottu, täyttää direktiivin vaatimuksen vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamisesta tehokkaalla tavalla kansallisen oikeuden mukaisesti sekä myös ihmisoikeustuomioistuimen vangitsemismenettelylle asettamat vaatimukset.

Tiedonsaantioikeuden täyttymisen arviointi nyt käsiteltävässä asiassa

Tässä asiassa tutkinnanjohtajan laatimassa vangitsemisvaatimuksessa on kerrottu, että poliisilla on tutkittavanaan laaja, törkeä huumausainerikos. Lisäksi vaatimuksessa on todettu yleisluontoisesti, että esitutkinnan, tiedustelun ja telepakkokeinojen perusteella on todennäköisiä syitä epäillä A:n olleen osallinen rikokseen. Vaatimuksessa on myös arvioitu hänen osallisuuttaan sekä kerrottu yleisellä tasolla poliisin tekemistä tutkintatoimenpiteistä ja takavarikosta. Vaatimuksessa on vielä todettu nimeämättömien kanssaepäiltyjen kertoneen yksityiskohtaisesti A:n toiminnasta ja hänen liittymisestään rikokseen. Hovioikeus toteaa, että vangitsemisvaatimuksesta tai käräjäoikeuden päätöksestä ei ilmene, että tutkinnanjohtaja olisi kertonut vangitsemiskäsittelyssä konkreettisia tiettyyn aikaan tai paikkaan sidottuja tapahtumia. Riittävän konkreettisena ei voida pitää tutkinnanjohtajan vangitsemiskäsittelyssä antamaa yksilöimätöntä ilmoitusta siitä, että A on tavannut kanssaepäillyn, joka on kertonut tapaamisen liittyneen huumausaineisiin.

Hovioikeus katsoo, että vangitsemiskäsittelyssä ei ole esitetty todennäköisten syiden tueksi sellaisia konkreettisia ja riittävällä tavalla yksilöityjä seikkoja, joiden olemassaolon A voisi tehokkaasti riitauttaa tai joiden osalta A:n voitaisiin edellyttää antavan jonkinlaisen selityksen. A:n kannalta vangitsemisen edellytysten arvioinnissa on ollut olennaista, osoittavatko tutkinnanjohtajan viittaamat kanssaepäiltyjen kertomukset, että asiassa on todennäköisiä syitä epäillä A:n syyllistyneen vangitsemisen perusteena mainittuun rikokseen. Kertomusten niitä osia, josta vangitsemisen perusteena olevat seikat olisivat ilmenneet, A:lla ei ole ollut käytettävissään.

Vangitsemisen edellytysten arviointi

Asiassa on edellä todetun vuoksi vielä arvioitava, mikä merkitys tietojen antamatta jättämisellä on A:n vangitsemisen edellytysten kannalta.

Hovioikeus katsoo, että vaadittujen tietojen antamatta jättäminen ei vielä sellaisenaan merkitse vangitsemisen edellytysten olemassaolon puuttumista, vaan edellytyksiä on arvioitava itsenäisesti niiden muiden tietojen perusteella, jotka tuomioistuimelle on vangitsemisoikeudenkäynnissä vaatimuksen perusteena esitetty.

Nyt käsiteltävässä asiassa A on kiistänyt osallisuutensa vangitsemisen perusteena olevaan rikokseen. Myöskään tuomioistuimelle ei ole esitetty niitä osia kanssaepäiltyjen kuulustelukertomuksista taikka muutakaan aineistoa, joista ilmenisi konkreettisia tosiseikkoja, joiden perusteella asiassa voitaisiin katsoa olevan todennäköisiä syitä epäillä A:n olleen osallinen rikokseen. Siten asiassa ei ole perusteita määrätä A:ta pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitettujen todennäköisten syiden vuoksi vangittavaksi.

Hovioikeus toteaa, että pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentin mukaan kun henkilöä on syytä epäillä rikoksesta, hänet saadaan vangita, vaikka epäilyyn ei ole todennäköisiä syitä, jos vangitsemiseen muuten on 5 §:n 1 momentissa säädetyt edellytykset ja vangitseminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää. Jos epäilty on vangittu 2 momentin nojalla, on häntä koskeva vangitsemisasia käsiteltävä uudelleen siten kuin pakkokeinolain 3 luvun 11 §:ssä säädetään.

Nyt käsiteltävässä asiassa A ei ole kiistänyt sitä, että poliisi on takavarikoinut hänen kiinniottonsa yhteydessä häneltä vähäisen määrän huumausainetta. Ottaen lisäksi huomioon, että vangitsemisvaatimuksesta ilmenee, että poliisilla on hallussaan esitutkinnan, tiedustelun ja telepakkokeinojen perusteella kertynyttä aineistoa, joka osoittaa A:n osallisuutta rikokseen, hovioikeus katsoo, että asiassa on syytä epäillä A:ta törkeästä huumausainerikoksesta ja että asiassa on odotettavissa tuomioistuimelle lain tarkoittamaa lisäselvitystä. Koska vangitsemisvaatimuksen mukaan rikosepäily koskee laajaa, törkeää huumausainerikosta, hovioikeus katsoo myös, että vangitsemista voidaan pitää laissa tarkoitetuin tavoin erittäin tärkeänä. Näin ollen A määrätään vangittavaksi pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentin perusteella.

Koska A on vangittu pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentin perusteella, on häntä koskeva vangitsemisasia käsiteltävä uudelleen siten kuin lain 3 luvun 11 §:ssä säädetään. Viimeksi mainitussa lainkohdassa määrätään, että vangitsemisvaatimuksen tekijän on ilmoitettava viipymättä lisäselvityksen valmistumisesta vangitsemisasian uudelleen käsittelevälle tuomioistuimelle. Tuomioistuimen on otettava vangitsemisasia uudelleen käsiteltäväksi viipymättä ja viimeistään viikon kuluttua vangitsemispäätöksestä. Jollei vangitsemiseen ole 2 luvun 11 §:n 1 momentissa säädettyjä edellytyksiä, vangittu on määrättävä päästettäväksi heti vapaaksi.

Tässä tapauksessa syyteasian käsittelevä tuomioistuin on Helsingin käräjäoikeus. Kysymys vangitsemisen jatkamisesta tapahtuu muutoinkin soveliaimmin käräjäoikeudessa. Näin ollen vangitsemisasian käsittely uudelleen tapahtuu Helsingin käräjäoikeudessa.

Yhteenveto

Asiassa on syytä epäillä A:n syyllistyneen vangitsemisvaatimuksessa mainittuun törkeään huumausainerikokseen ja on syytä epäillä, että epäilty vaikeuttaa asian selvittämistä. Vangitseminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää. Asiassa ei ole tullut ilmi seikkoja, joiden perusteella A:n vangittuna pitäminen olisi asian laadun taikka hänen ikänsä tai henkilökohtaisten olosuhteidensa vuoksi tässä vaiheessa kohtuutonta.

Päätöslauselma

A määrätään vangittavaksi pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentin perusteella. Vangitsemisvaatimuksen tekijän on ilmoitettava viipymättä lisäselvityksen valmistumisesta vangitsemisasian uudelleen käsittelevälle Helsingin käräjäoikeudelle. Käräjäoikeuden on otettava vangitsemisasia uudelleen käsiteltäväksi viipymättä ja viimeistään viikon kuluttua tämän vangitsemispäätöksen antamisesta ja meneteltävä muutoinkin niin kuin pakkokeinolain 3 luvun 11 §:ssä säädetään.

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Mirjami Paso
Hovioikeudenneuvos Kaarlo Hakamies
Hovioikeudenneuvos Juha Terho

Ratkaisu on yksimielinen.

KKO 2022:4 (14.2.2022 nro 219): Korkein oikeus katsoi, että hovioikeus ei olisi saanut ottaa omasta aloitteestaan tutkittavakseen, oliko A:n vangittuna pitämiselle pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentin mukaiset edellytykset.