5.10.2012

Valitus

A on vaatinut, että hänen B:lle henkisestä kärsimyksestä maksettavaksi tuomittu korvaus alennetaan 1.200 euroon.

Kysymys on hovioikeudessa siitä, tarvitseeko A jatkokäsittelyluvan.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 6 §:n 1 momentin mukaan vastaaja tarvitsee rikosasiassa jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin neljä kuukautta vankeutta. A on tuomittu kolmen kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, joten tuomitun vankeusrangaistuksen perusteella hän tarvitsisi jatkokäsittelyluvan.

Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 6 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan rikosasian vastaaja ei kuitenkaan tarvitse jatkokäsittelylupaa, jos syyttäjä ei saman luvun 7 §:n 1 momentin mukaan tarvitse asiassa jatkokäsittelylupaa. Tämän säännöksen tarkoitus on lain esitöiden mukaan se, ettei vastaajan oikeus saada asia hovioikeuden täystutkintaan olisi koskaan heikompi kuin syyttäjän vastaava oikeus (HE 105/2009 vp yksityiskohtaiset perustelut).

Mainitun 7 §:n 1 momentin mukaan syyttäjä tarvitsee jatkokäsittelyluvan, jos valitus koskee rikosta, josta syytteessä mainittujen seikkojen vallitessa tehtynä ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. Tässä tapauksessa syyttäjä on syyttänyt A:ta ryöstön yrityksestä nuorena henkilönä, mistä rikoksesta käräjäoikeus on A:n tuominnutkin. Syyttäjän syytteessä tarkoitetusta sekä käräjäoikeuden syyksi lukemasta rikoksesta on rikoslaissa säädetty ankarampi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta. Syyttäjä ei siis olisi tarvinnut jatkokäsittelylupaa, jos syyttäjä olisi hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon esimerkiksi tuomitun rangaistuksen osalta.

Syyttäjän jatkokäsittelyluvan tarvetta koskevassa 7 §:n 1 momentissa käytetty sanamuoto "jos valitus koskee rikosta ..." näyttäisi viittaavan siihen, että vastaajan luvan tarpeen poistavaa 6 §:n 2 momentin 4 kohdan säännöstä sovellettaisiin vain, jos syyttäjä on valittanut hovioikeuteen. Tämä tulkinta toteuttaa sen säännöksen perustarkoituksen, että hovioikeudessa sekä syyttäjän että vastaajan valitus käsitellään tasapuolisesti samassa järjestyksessä, kun syyttäjä on valittanut.

Tällaista tulkintaa ei lakia säädettäessä kuitenkaan ole tarkoitettu. Lakivaliokunnan mietinnössä on nimenomaan todettu, että "vastaajan hakiessa muutosta tuomioon rikoksesta, jonka rangaistusasteikko ylittää kaksi vuotta vankeutta, ei sillä, hakeeko syyttäjä tosiasiassa muutosta vai ei, ole vaikutusta vastaajan jatkokäsittelyluvan tarpeellisuuteen" (Lakivaliokunnan mietintö 4/2010 vp). Hallituksen esityksessä tähän kysymykseen ei ollut otettu kantaa.

Lakivaliokunnan omaksuma kanta vastaa parhaiten vastaajan oikeusturvatarpeita. Lähtökohta on, että vastaajan tulee tietää jo muutoksenhakua harkitessaan ja valitusta laatiessaan, tarvitseeko hän jatkokäsittelyluvan vai ei. Asianmukaista ei ole, että vastaajan luvan tarve määräytyy sen mukaan, valittaako vastapuolena oleva syyttäjä, tai mitä syyttäjä valituksessaan hovioikeudessa vaatii. Tällainen järjestelmä voisi mahdollistaa senkin, että syyttäjä voi käyttämällä tai olemalla käyttämättä muutoksenhakuoikeuttaan vaikuttaa siihen, missä järjestyksessä vastaajan valitus hovioikeudessa tutkitaan.

Tämä tulkinta toteuttaa myös parhaiten tasapuolisuusvaatimuksen asianomistajaan nähden. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 8 §:n mukaan asianomistaja tarvitsee jatkokäsittelyluvan, jos valitus koskee 7 §:n 1 momentissa tarkoitettua rikosta eli sellaista rikosta, josta syyttäjäkin aiemmin selostetulla tavalla tarvitsee luvan. Käytännössä voi käydä niin, että syyttäjä tyytyy käräjäoikeuden ratkaisuun, mutta asianomistaja valittaa hovioikeuteen esimerkiksi vaatien edellä mainitusta rikoksesta tuomitun rangaistuksen korottamista. Jos vastaajan jatkokäsittelyluvan tarvetta koskevaa oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 6 §:n 2 momentin 4 kohdan säännöstä sovellettaisiin vain silloin, kun syyttäjä on valittanut käräjäoikeuden ratkaisusta, oltaisiin tilanteessa, jossa asianomistaja ei tarvitse lupaa, mutta vastaaja tarvitsisi luvan. Tällöin vastaajan oikeus saada asiansa täystutkintaan hovioikeudessa olisi heikompi kuin hänen vastapuolensa. Tämäkin seikka puoltaa edellä kerrottua lakivaliokunnan omaksumaan tulkintaa.

Hovioikeus katsoo edellä lausutun perusteella, että rikosasiassa vastaaja ei tarvitse jatkokäsittelylupaa, jos syyttäjä ei tarvitsisi jatkokäsittelylupaa hakiessaan muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun sen rikoksen perusteella, josta hän on vaatinut käräjäoikeudessa rangaistusta.

A:n valitus koskee kuitenkin vain yksityisoikeudellista vaatimusta eli kärsimyksestä tuomitun vahingonkorvauksen alentamista. Kysymys on siten siitä, onko A:n valitukseen sovellettava jatkokäsittelyluvan tarvetta arvioitaessa oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun riita -asioita koskevia säännöksiä.

Riita-asioissa jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisala määräytyy laissa säädetyn rahamääräisen arvorajan perusteella. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 5 §:n mukaan tämä arvoraja on 10.000 euroa ja se määräytyy käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen ja hovioikeudessa esitetyn vaatimuksen välisen erotuksen (häviöarvo) perusteella. Kun A on vaatinut valituksessaan, että käräjäoikeuden kärsimyksestä tuomitsema 2.500 euron korvaus alennetaan 1.200 euroon, häviöarvo on 1.300 euroa. Riita-asioita koskevien säännösten soveltaminen tarkoittaisi siten sitä, että A tarvitsisi jatkokäsittelyluvan, koska häviöarvo ei ylitä laissa vaadittua määrää.

A:n valituksen perusteella hovioikeudessa on siis enää kysymys vain hänen yksityisoikeudellisesta maksuvelvollisuudestaan asianomistaja B:lle. Jatkokäsittelylupajärjestelmän tavoitteiden mukaisena voitaisiin pitää sitä, että tällaisessa tapauksessa asia katsottaisiin käsiteltävän vaatimuksen laadun perusteella hovioikeudessa riita-asiaksi, vaikka asia on käräjäoikeudessa käsitelty rikosasiana.

Toisaalta tietyt selkeys- ja johdonmukaisuussyyt puoltavat sitä kantaa, että luvan tarvetta arvioitaessa rikosasian laatu ei muutu toiseksi valitettaessa käräjäoikeudesta hovioikeuteen. Tähän viittaa hallituksen esityksessä oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 9 §:n 6 kohdan yhteydessä riitaisiksi osoittautuneiden hakemusasioiden osalta esitetty kannanotto siitä, että käsittelyjärjestyksen muuttuminen ei vaikuttaisi jatkokäsittelylupajärjestelmää koskevien säännösten soveltamiseen. Ratkaisevaa olisi asian käsittelyn alkaminen hakemusasian käsittelystä säädetyssä järjestyksessä (HE 105/2009 s. 59).

Jos vastaaja tosiasiassa tavoittelee muutosta vain rikoksen perusteella tuomittuun vahingonkorvaukseen, mutta valituskirjelmässään esittää vaikkapa hyvin yleisluonteisen rikosoikeudellisen muutosvaatimuksen, esimerkiksi vaatii rangaistuksen alentamista, luvan tarve arvioidaan rikosasioita koskevien oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 6 §:n säännösten perusteella. Tulkinta, joka johtaisi esittämään tällaisia muutosvaatimuksia vain luvan tarpeelta välttymiseksi, ei ole käytännön vaatimusten mukainen. Se voi johtaa siihen, että hovioikeuden tutkittavaksi tulee vaatimuksia, joita ei muuten olisi esitetty.

Rikosasiaa koskevan säännöksen soveltaminen voi olla perusteltu myös tilanteessa, jossa asianomistaja tai kanssavastaajat ovat vaatineet muutosta käräjäoikeuden tuomioon sekä rikosoikeudellisesta kysymyksestä että vahingonkorvauksen osalta. Tällöin kunkin asianosaisen vaatimuksesta riippumatta luvan tarvetta voitaisiin arvioida kaikkien osalta yhdenmukaisesti rikosasioita koskevien säännösten perusteella.

Hovioikeus on edellä lausutun perusteella päätynyt katsomaan, että A:n osalta luvan tarvetta arvioidaan hovioikeudessa rikosasioita koskevan oikeuskäymiskaaren 25 a luvun 6 §:n säännösten perusteella, vaikka hänen muutosvaatimuksensa koskee vain rikokseen perustuvaa vahingonkorvausta. Kun syyttäjä ei olisi tarvinnut asiassa jatkokäsittelylupaa, jos syyttäjä olisi hakenut hovioikeudessa muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun käräjäoikeudessa esittämänsä syytteen perusteella, ei myöskään A tarvitse lupaa valitettuaan käräjäoikeuden tuomiosta.

Päätöslauselma

A ei tarvitse jatkokäsittelylupaa. Asian käsittelyä jatketaan oikeudenkäymiskaaren 26 luvussa säädetyllä tavalla.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä
hovioikeudenlaamanni Pirkko Kauppinen
hovioikeudenlaamanni Monika Kuhlefelt
hovioikeudenneuvos Marjatta Möller
hovioikeudenneuvos Erkki Koivula
hovioikeudenneuvos Harri Katara
hovioikeudenneuvos Seppo Ovaskainen

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen

Ks. korkeimman oikeuden ennakkopäätös 2012:83 kohta 6