10.3.2010

IKAALISTEN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 28.5.2009

Virallisen syyttäjän syytteestä käräjäoikeus tuomitsi A:n ja B:n rangaistukseen törkeästä kirjanpitorikoksesta ja kahdesta törkeästä veropetoksesta.

TURUN HOVIOIKEUS TUOMIO 10.3.2010

RATKAISU, JOHON ON HAETTU MUUTOSTA

Ikaalisten käräjäoikeus 28.5.2009 nro 311

ASIA

Törkeä kirjanpitorikos ym.

VALITTAJAT

A
B

VASTAPUOLET

Kihlakunnansyyttäjä Heikki Mäkelä
Verohallinto

VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA

Valitukset

A on kohdassa 1 katsonut syyllistyneensä tuottamukselliseen kirjanpitorikokseen tai toissijaisesti kirjanpitorikokseen ja vaatinut, että syyte enemmälti hylätään. Kohdissa 2 ja 4 A on ensisijaisesti vaatinut, että syytteet jätetään tutkimatta ja toissijaisesti, että syytteet hylätään. Viimesijaisesti A on viimeksi mainituissa kohdissa katsonut syyllistyneensä enintään veropetokseen ja vaatinut, että syytteet enemmälti hylätään. Lisäksi A on vaatinut, että verohallinnon korvausvaatimukset kohdissa 2 ja 4 hylätään siltä osin, kuin ne ylittävät hänen käräjäoikeudessa myöntämänsä määrät. Vielä A on vaatinut, että vankeusrangaistus joka tapauksessa määrätään ehdolliseksi tai hänet tuomitaan ehdottoman vankeuden sijasta yhdyskuntapalveluun ja että häntä ei määrätä liiketoimintakieltoon.

A on perustellut vaatimustaan kohdassa 1 sillä, että hän ei ollut tiennyt olevansa kirjanpitovelvollinen. Hän oli laiminlyönyt siihen liittyvän selonottovelvollisuutensa ja siten myös kirjanpidon pitämisen törkeästä huolimattomuudesta.

Kohdissa 2 ja 4 A on perustellut syytteiden tutkimatta jättämistä koskevaa vaatimustaan sillä, että hänet on jo Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti tuomittu rangaistukseen, sillä hänelle on määrätty veronkorotusta. Tämän vuoksi rikossyytteiden käsitteleminen ei Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklassa ilmaistun ne bis in idem -kiellon vuoksi enää ole mahdollista.

Kohdassa 2 A on perustellut toissijaista vaatimustaan sillä, että hän ei ollut tahallaan pyrkinyt välttämään veroa. Hän ei ollut tiennyt arvonlisäverovelvollisuudestaan ja oli siten menetellyt ainoastaan törkeän huolimattomasti.

Kohdassa 4 A on perustellut toissijaista vaatimustaan sillä, että hän ei ollut tahallaan jättänyt ilmoittamatta tulojaan. Hän oli menetellyt ainoastaan törkeän huolimattomasti.

Ehdoton vankeusrangaistus on kohtuuton seuraamus erityisesti sen vuoksi, että A:n menettely on joka tapauksessa pitkälti johtunut ymmärtämättömyydestä. Hänelle aiheutuvat taloudelliset seuraamukset on niin ikään otettava lieventävinä seikkoina huomioon rangaistusta määrättäessä. Liiketoimintakielto on kohtuuton.

B on kohdassa 1 katsonut syyllistyneensä tuottamukselliseen kirjanpitorikokseen tai toissijaisesti kirjanpitorikokseen ja vaatinut, että syyte enemmälti hylätään. Kohdissa 2 ja 3 B on ensisijaisesti vaatinut, että syytteet jätetään tutkimatta ja toissijaisesti, että syytteet kohdissa 2 ja 3 hylätään. Viimesijaisesti B on viimeksi mainituissa kohdissa katsonut syyllistyneensä enintään veropetokseen ja vaatinut, että syytteet enemmälti hylätään. Lisäksi B on vaatinut, että verohallinnon korvausvaatimukset kohdissa 2 ja 3 hylätään siltä osin, kuin ne ylittävät hänen käräjäoikeudessa myöntämänsä määrät tai toissijaisesti, että korvausten määrää sovitellaan. Vielä B on vaatinut, että hänet vapautetaan korvaamasta verohallinnolle sen oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa ja valtiolle käräjäoikeudessa aiheutuneita todistelukustannuksia ja ettei häntä määrätä liiketoimintakieltoon.

B on perustellut vaatimustaan kohdassa 1 sillä, että hän ei ollut tiennyt olevansa kirjanpitovelvollinen. Hän ei ollut tahallaan laiminlyönyt siihen liittyvää selonottovelvollisuuttaan.

Kohdissa 2 ja 3 B on perustellut syytteiden tutkimatta jättämistä koskevaa vaatimustaan sillä, että hänet on jo Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti tuomittu rangaistukseen, sillä hänelle on määrätty veronkorotusta. Tämän vuoksi rikossyytteiden käsitteleminen ei Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklassa ilmaistun ne bis in idem -kiellon vuoksi enää ole mahdollista.

Kohdassa 2 B on perustellut toissijaista vaatimustaan sillä, että hän ei ollut pyrkinyt välttämään veroa. Hän ei ollut tiennyt arvonlisäverovelvollisuudestaan.

Kohdassa 3 B on perustellut toissijaista vaatimustaan sillä, että hän ei ollut tahallaan antanut vääriä tietoja veron määräämiseen vaikuttavista seikoista. Hän oli täyttänyt veroilmoitukset parhaan tietonsa mukaan oikein eikä ollut tahallaan jättänyt ilmoittamatta tulojaan.

Verohallinto on myöntänyt oikeaksi B:n arvonlisä- ja tuloveron osalta käyttämät ja käräjäoikeudessa esittämät laskentakaavat vuosilta 2003 - 2006. Rakennuskustannukset olivat olleet 80 prosenttia kauppahinnasta, eikä verohallinto ole osoittanut, että B:llä olisi ollut tuloja hänen myöntämäänsä suurempaa määrää. Korvausten määrääminen johtaa kohtuuttomaan lopputulokseen, minkä vuoksi niitä tulee sovitella.

Liiketoimintakielto on kohtuuton B:n nuoren iän vuoksi sekä siksi, että hän on juuri suorittanut talonrakennusalan ammattitutkinnon.

Vastaukset

Syyttäjä on vaatinut, että valitukset hylätään perusteettomina.

Verohallinto on vaatinut, että valitukset hylätään perusteettomina.

VÄLITOIMI

Hovioikeus on pyytänyt, että rikosseuraamuslaitoksen Tampereen yhdyskuntaseuraamustoimisto laatii A:n yhdyskuntapalveluun soveltuvuutta koskevan selvityksen. Selvitys on saapunut hovioikeudelle 28.1.2010.

HOVIOIKEUDESSA ESITETYT TODISTEET

Hovioikeudessa on esitetty käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevä kirjallinen todistelu, kuultu A:ta ja B:tä todistelutarkoituksessa ja todistajana C:tä.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Kirjanpitorikos, kohta 1

Esitetty näyttö

A ja B ja todistaja C ovat hovioikeudessa kertoneet olennaisilta osin samoin, kuin heidän kertomakseen on käräjäoikeuden tuomioon kirjattu.

Näytön arviointi ja johtopäätökset

Rikoslain 30 luvun 9 §:n mukaan kirjanpitorikoksesta tuomitaan kirjanpitovelvollinen, joka laiminlyö liiketapahtumien kirjaamista tai tilinpäätöksen laatimista vastoin kirjanpitolainsäädännön mukaisia velvollisuuksia ja siten vaikeuttaa oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksesta tai taloudellisesta asemasta. Saman luvun 9 a §:n mukaan jos kirjanpitorikoksessa liiketapahtumien kirjaaminen tai tilinpäätöksen laatiminen laiminlyödään kokonaan tai olennaisilta osiltaan ja kirjanpitorikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä tuomitaan törkeästä kirjanpitorikoksesta.

Törkeää kirjanpitorikosta koskevan rangaistussäännöksen säätämiseen johtaneissa esitöissä (HE 53/2002 vp. s. 33) on todettu, että syynä kirjanpidon laiminlyömiseen kokonaankin voi olla tietämättömyys tai taitamattomuus, joka kyllä täyttää rikosoikeudellisen tahallisuuden vaatimukset, mutta ei kuitenkaan vaadi rankaisemista törkeänä kirjanpitorikoksena. Näissä tapauksissa tekijää voitaisiin kokonaisharkintalausekkeen nojalla rangaista ainoastaan perusmuotoisesta kirjanpitorikoksesta.

Liiketoimintaa harjoittava on velvollinen ottamaan selkoa siihen liittyvistä pakottavista säännöksistä. A:n ja B:n talonrakennustoiminta oli jatkunut useita vuosia, se oli tapahtunut A:n ja B:n itsensäkin kertomin tavoin ansiotarkoituksessa ja toiminnan liikevaihto oli ollut huomattavan suuri. Tästä huolimatta kirjanpito oli jätetty kokonaan hoitamatta.

Hovioikeus katsoo, että toiminnan alkuvaiheessa vastuu liiketoimintaan liittyvien säännösten ja siinä noudatettavien oikeiden toimintatapojen selvittämisestä oli ollut erityisesti A:lla, sillä hän oli ainakin tuossa vaiheessa kokeneena ammatinharjoittajana ja perhesuhteessa vanhempana ollut vastaajista johtavassa asemassa. B oli kuitenkin hoitanut talonrakennustoiminnan käytännön rahaliikenteen ja siten tullut varsin tietoiseksi toiminnasta ja sen laajuudesta. Viimeistään sen jälkeen, kun toiminta oli jatkunut useita vuosia ja se oli muodostunut jatkuvaksi, myös hänen olisi tullut osaltaan selvittää siihen liittyvä kirjanpitovelvollisuus.

Näiden seikkojen vuoksi hovioikeus katsoo, ettei A:n ja B:n taitamattomuutta tai kokemattomuutta liiketoiminnassa voida pitää sellaisena perusteena, jonka vuoksi tekoa olisi pidettävä lievemmin arvosteltavana.

Hovioikeus hyväksyy näillä lisäyksillä käräjäoikeuden syyksilukemista koskevan ratkaisun kohdassa 1 perusteluineen ja katsoo käräjäoikeuden tavoin, että kirjanpitorikosta on kummankin vastaajan osalta pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

Veropetokset, kohdat 2-4

Veropetosta koskevien syytteiden tutkimisen edellytykset

Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen (EIS) 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti.

Edellä esitetyssä artiklassa on ilmaistu kaksinkertaisen oikeudenkäynnin kieltävä niin sanottu ne bis in idem -sääntö. Vastaajat ovat veropetosta koskevien syytekohtien 2-4 osalta viitanneet erityisesti Rovaniemen hovioikeuden 29.1.2010 antamaan ratkaisuun 2010:1 ja katsoneet, että siinä selostetun Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) uusimman ratkaisukäytännön valossa mainittu sääntö estää veropetosta koskevien syytteiden käsittelemisen tässä rikosprosessissa, sillä heille on syytteiden perustana olevan menettelyn ja saman verotarkastuksen johdosta jo aikaisemmin määrätty veroviranomaisen toimesta hallinnollisessa menettelyssä veronkorotusta, jota on pidettävä rangaistuksena.

Kirjallisina todisteina esitetyistä verotuspäätöksistä ilmenee, että elinkeinoyhtymä A ja B:lle on syytekohtaan 2 liittyen määrätty arvonlisäveron veronkorotusta yhteensä 1.975 euroa tilikausilta 1.1. - 31.12.2005 ja 1.1. - 31.12.2006. Tätä aikaisemmalta ajalta veronkorotusta ei ole määrätty ilmeisesti sen vuoksi, että arvonlisäverolain (AVL) 179 §:n mukaan jälkiverotus voidaan toimittaa kolmen vuoden kuluessa sen tilikauden päättymisestä, jolta vero olisi tullut maksaa. Verotuspäätös on tehty 29.10.2008, ja A:ta ja B:tä koskeva verotarkastuskertomuskin oli valmistunut vasta 29.8.2008.

Syytekohtaan 4 liittyen A:lle on määrätty tuloveron korotusta verovuosilta 2003 - 2006 yhteensä 6.900 euroa ja B:lle syytekohdassa 3 samoilta verovuosilta yhteensä 4.800 euroa.

EIT:n ratkaisukäytäntö ja sen vaikutus

EIT on aikaisemmassa käytännössään (Ponsetti ja Chesnel vs. Ranska 1999, Rosenquist vs. Ruotsi 2004, Synnelius ja Edsbergs Taxi Ab vs. Ruotsi 2008) katsonut, ettei aikaisemmin hallinnollisessa menettelyssä määrätty veronkorotus nyt puheena olevan artiklan valossa estänyt myöhemmin nostetun rikossyytteen tutkimista, vaikka syyte olikin perustunut siihen samaan menettelyyn, jonka perusteella veronkorotuskin oli määrätty.

Edellä mainitussa Rovaniemen hovioikeuden ratkaisussa selostetuin perustein on kuitenkin oletettavissa, että EIT on vuonna 2009 ratkaisuillaan Ruotsalainen vs. Suomi ja Zolotukhin vs. Venäjä tarkoittanut muuttaa tai ainakin täsmentää kantaansa tältä osin.

Ruotsalainen-tapauksessa EIT lausui, viitaten myös aikaisempiin Jussila ja Zolotukhin -ratkaisuihinsa, että veronkorotusta oli pidettävä nyt puheena olevan artiklan tarkoittamana rangaistuksena, eikä ratkaisevana ollut pidettävä sitä, että rikoksesta tuomitseminen edellytti tahallisuutta veronkorotussanktiosta poiketen. Kyse oli samasta rikoksesta, kun veronkorotus oli määrätty asiallisesti saman menettelyn ja olennaisesti samojen oikeustosiseikkojen perusteella kuin mihin aikaisempi veropetoksesta annettu rangaistus oli perustunut. Näin on asian laita myös nyt ratkaistavana olevassa tapauksessa, joskin nyt kysymys on rikossyytteen tutkimisesta tilanteessa, jossa vastaajille on ensin määrätty veronkorotusta. Asetelman päinvastaisuudella ei kuitenkaan ole katsottava olevan merkitystä asian arvioimiselle.

Ruotsissa, jossa oikeusjärjestys tarkastelun kohteena olevilta osin vastaa suomalaista järjestelmää, Götan hovioikeus on 30.10.2009 antanut ratkaisun, joka asiallisesti vastaa aikaisemmin mainittua Rovaniemen hovioikeuden ratkaisua. Ruotsin korkein oikeus on joulukuussa 2009 myöntänyt valitusluvan tuossa sekä toisessa asiassa, jossa vastaaja oli Skånen ja Blekingen hovioikeudessa tullut vastaavan kaltaisessa tapauksessa tuomituksi veropetoksesta. Jälkimmäisessä ratkaisussa hovioikeus ei ollut ottanut kantaa EIT:n uusimman ratkaisukäytännön vaikutukseen syytteiden käsittelemiselle. Ottaen huomioon, että EIT oli aikaisemmassa, nimenomaan Ruotsia koskeneessa oikeuskäytännössään katsonut, ettei ne bis in idem -kielto estänyt myöhemmän rikossyytteen käsittelemistä, puhuvat myös nämä ratkaisut sen puolesta, että artiklan tulkintakäytännön on katsottava muuttuneen.

Koska EIS:n säännösten asiallinen sisältö määräytyy erityisesti EIT:n ratkaisukäytännön välityksellä, on se otettava huomioon sopimusmääräystä tulkittaessa siltä osin kuin se konkretisoi kysymyksessä olevan sopimusmääräyksen sisältöä. Edellä mainitut ja aikaisemmin viitatussa Rovaniemen hovioikeuden ratkaisussa mainitut perusteet puhuvat sitä vastaan, että EIT arvioidessaan sitä, olisiko nyt tarkoitetun kaltaisessa tilanteessa kysymys erillisistä rikoksista, vastaisuudessa tulisi hyväksymään sitä Suomessa aikaisemmin vallinnutta kantaa, jonka mukaan erillinen rikosprosessi olisi edelleen mahdollinen sen vuoksi, että rikoksesta tuomitseminen edellyttää tahallisuutta ja että veronkorotuksessa on kyse hallinnollisessa menettelyssä määrätystä sanktiosta. Näin ollen samasta teosta määrätty aikaisempi veronkorotus on EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan nojalla katsottava myöhemmän rikosoikeudenkäynnin esteeksi silloin, kun syyte perustuu ajallisesti ja asiallisesti samaan menettelyyn, jonka perusteella veronkorotusta on määrätty.

Aikaisemman rangaistuksen lopullisuus

Jotta myöhempi rikosprosessi estyisi ne bis in idem -kiellon johdosta, EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artikla edellyttää lisäksi, että rikoksesta langetettu aikaisempi rangaistus tai muu päätös on lopullinen. Rangaistus on lopullinen muun muassa Zolotukhin-ratkaisusta ilmenevin tavoin silloin, kun siihen ei enää voida hakea muutosta säännöllisin muutoksenhakukeinoin. Kun veroille määrättyjä korotuksia on edellä esitetyin tavoin tämän tapauksen yhteydessä käsiteltävä rangaistuksena, on asiassa tutkittava, ovatko ne jääneet lopullisiksi.

A ja B ja verohallinnon edustaja D ovat pääkäsittelyssä ilmoittaneet, ettei vastaajien verotukseen kohdistuvaa muutoksenhakua ole vireillä. Lisäksi he ovat ilmoittaneet, että A ja B ovat suurelta osin suorittaneet nyt kysymyksessä olevia veroja ja niille määrättyjä korotuksia. Verotusmenettelystä annetun lain (VML) 76 §:n ja AVL 192 §:stä ilmenevin tavoin verot ja niille määrätyt korotukset on niihin kohdistuvasta muutoksenhausta huolimatta joka tapauksessa maksettava ajallaan. Sen vuoksi verojen tai niille määrättyjen korotusten maksaminen ei vaikuta niiden lopullisuuden arvioimiseen.

Syytekohdassa 2 kyseessä on arvonlisävero. Arvonlisäverotusta voidaan AVL 192 §:n mukaan hakemuksesta oikaista, ja sitä tarkoittava vaatimus on tehtävä kolmen vuoden kuluessa sen tilikauden päättymisestä, jota oikaistava päätös koskee. Näin ollen tilikautta 1.1. - 31.12.2005 koskevaan verotukseen oikaisua olisi tullut hakea viimeistään 31.12.2008 ja tilikautta 1.1. - 31.12.2006 koskevaan verotukseen viimeistään 31.12.2009. Kun verotukseen ei ole edellä mainituissa määräajoissa haettu muutosta, on se näiltä osin jäänyt lopulliseksi.

Syytekohdissa 3 ja 4 kysymys on tuloverotuksesta. VML 64 §:n mukaan muutosta tuloverotukseen haetaan tekemällä oikaisuvaatimus viiden vuoden kuluessa sitä seuraavan vuoden alusta, jona verovelvollisen verotus on päättynyt. Verotus on VML 49 §:n ja verohallinnon sitä koskevien päätösten mukaisesti päättynyt kunkin tarkasteltavana olevan verovuoden osalta sitä seuranneen vuoden lokakuun viimeisenä päivänä. Siten verovuoden 2003 tuloverotukseen olisi tullut hakea muutosta viimeistään 31.12.2009. Kun A ja B eivät ole näin menetelleet, on vero ja sille määrätty korotus tuolta vuodelta jäänyt lopulliseksi. Verovuosilta 2004 - 2006 määrättyjen verojen osalta muutoksenhakumahdollisuus on sen sijaan edelleen avoinna.

Edellä esitetyn perusteella on todettavissa, että syytekohdassa 2 tarkoitettu arvonlisäverotus ja sille määrätty veronkorotus on jäänyt lopulliseksi. Toisaalta ajalta ennen 1.1.2005 alkanutta tilikautta korotusta ei ollut lainkaan määrätty. Kohdissa 3 ja 4 tuloverotus ja sille määrätyt korotukset ovat jääneet lopullisiksi ainoastaan verovuoden 2003 osalta.

Yksi vai useampi rikos

A:lle ja B:lle määrätyt veronkorotukset ovat kohdistuneet ja toisaalta jääneet lopullisiksi ajallisesti rajoitettuna jaksona syytteessä tarkoitettuun veropetosrikosten tekoaikaan nähden. Tämän vuoksi asiassa on arvioitava, onko A:n ja B:n menettelyä käsiteltävä kunkin syytekohdan osalta yhtenä rikoksena vai onko se muodostunut sellaisista osateoista, että kyse voisi olla erillisinä rangaistavista rikoksista.

Rajanvetoa sen välillä, onko kysymys yhdestä vai useasta rikoksesta, on käytävä tekosarjan ajallisen ulottuvuuden ja toiminnan yhtenäisyyden tai toisaalta tekojen erillisyyden perusteella. Oikeuskäytännössä on yleisesti katsottu, että veron välttämistarkoituksessa tapahtuva ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönti, jatkuessaan ajallisesti ainakin lähes keskeytyksettömänä ja tapahtuessaan saman verovelvollisen toiminnan yhteydessä, on katsottava muodostavan ainoastaan yhden rikoksen. Merkitystä ei siten ole annettu esimerkiksi verovuoden vaihtumiselle (KKO 1994:67 ja KKO 1995:137). Tällaisesta tilanteesta on nyt käsiteltävänä olevassa asiassa kysymys kohdassa 2. Kun tämänkään tapauksen yhteydessä asiaa ei ole syytä arvioida toisin, hovioikeus katsoo, että A:n ja B:n yhtäjaksoista menettelyä on tuossa syytekohdassa pidettävä yhtenä rikoksena.

Kohdissa 3 ja 4 syyte sen sijaan perustuu siihen, että ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyömisen asemesta A ja B olivat antaneet verottajalle toistuvasti väärän tiedon ilmoittamalla tulonsa liian alhaisina. Kyse on aktiivisesta tekemisestä. Teko on kuitenkin jatkunut ajallisesti keskeytyksettömänä eivätkä A ja B ole syytteessä tekoajaksi merkittynä ajankohtana ilmoittaneet tulojaan kertaakaan oikein, mikä puhuu sen puolesta, että kysymys on ollut saman menettelyn jatkamisesta. Tekojen motivaatiotausta on niin ikään yhteinen, eikä asiassa ole ilmennyt mitään sellaista, jonka perusteella voitaisiin päätellä A:n ja B:n kunakin vuonna erikseen päättäneen ilmoittaa tulonsa liian alhaisina. Oikeuskäytännössä asiaa on vastaavanlaisessa tilanteessa aikaisemmin arvioitu samoin ratkaisussa KKO 2007:102. Näiden seikkojen vuoksi hovioikeus katsoo, että heidän tekoaan on myös näiden syytekohtien osalta pidettävä yhtenä rikoksena.

Johtopäätökset

Syytekohdissa 2-4 tarkoitetuista veropetoksista ne bis in idem -kiellon nojalla tutkimatta jätettävä osuus on ajallisesti merkittävä. Tuon osuuden laajuus määräytyy lisäksi ainakin osittain sattumanvaraisten seikkojen perusteella, sillä kohdassa 2 arvonlisäverolle ei ollut enää sitä koskevan verotuspäätöksen tekoajankohdasta johtuen voitu määrätä veronkorotusta 1.1.2005 edeltävältä ajalta ja tuloverojen osalta niille määrättyjen veronkorotusten lopullisuuteen vaikuttaa se, milloin syyteasia tulee tuomioistuimessa käsiteltäväksi. Menettelyn lukeminen osittain A:n ja B:n syyksi olisi tämän sattumanvaraisuuden vuoksi ongelmallista oikeuskäytännön ennustettavuuden kannalta.

Kun A:n ja B:n menettelyä on lisäksi edellä mainituin perustein kussakin syytekohdassa 2-4 pidettävä ainoastaan yhtenä rikoksena, hovioikeus katsoo, että syyte on näiden kohtien osalta jätettävä tutkimatta kokonaan.

Rangaistusseuraamukset

A:n ja B:n syyksi luetaan törkeä kirjanpitorikos, jonka rangaistusasteikko rikoslain 30 luvun 9 a §:stä ilmenevien tavoin on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Sanottu rangaistussäännös on lisätty rikoslakiin 1.4.2003 lailla 61/2003, mitä edeltävältä ajalta A ja B olisi tuolloin voimassa olleen rikoslain mukaan tuomittava kirjanpitorikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi.

Ottaen huomioon A:n johtava asema A:n ja B:n liiketoiminnassa, hänen syyllisyytensä edellyttää ankarampaa rangaistusta B:hen nähden. Hovioikeus katsoo, että rikoksen vahingollisuus ja vaarallisuus sekä siitä ilmenevä tekijän syyllisyys huomioon ottaen oikeudenmukaisena rangaistuksena on pidettävä A:lle kuuden kuukauden ja B:lle viiden kuukauden vankeusrangaistusta.

B:n rangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, sillä rikoksen vakavuus ei edellytä sen tuomitsemista ehdottomana. Ehdollisen vankeusrangaistuksen ohella ei ole tarpeen tuomita oheissakkoa.

A on häntä koskevasta rikosrekisterin osaotteesta ilmenevin tavoin 11.9.2008 tuomittu Ikaalisten käräjäoikeudessa (Turun hovioikeus 31.12.2009) yhden vuoden ja kahden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen 1. - 15.4.2005 tehdystä rikoksesta. Hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että A:lle nyt tuomittava vankeusrangaistus on tämän hänen aikaisemman rikollisuutensa vuoksi tuomittava ehdottomana.

Rikoslain 6 luvun 11 §:n mukaan rikoksentekijä, joka tuomitaan pituudeltaan määrättyyn, enintään kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, tuomitaan sen sijasta yhdyskuntapalveluun, jollei ehdottomien vankeusrangaistusten, aiempien yhdyskuntapalvelurangaistusten tai muiden painavien syiden ole katsottava olevan esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle. Edellytyksenä on lisäksi, että rikoksentekijä antaa suostumuksensa yhdyskuntapalveluun tuomitsemiseen ja että hänen voidaan olettaa siitä suoriutuvan.

A:n yhdyskuntapalveluun soveltuvuutta koskevasta Rikosseuraamuslaitoksen selvityksestä ilmenee, että hänellä on edellytykset suoriutua yhdyskuntapalvelusta ja että hän on antanut siihen suostumuksensa. Kun muutakaan estettä siihen ei ole, A:n rangaistus määrätään suoritettavaksi ehdottoman vankeuden sijasta yhdyskuntapalveluna.

Korvausvelvollisuus

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perusteluineen A:n ja B:n verohallinnolle suoritettavan vahingonkorvauksen määrän osalta.

A ja B ovat käräjäoikeuden tuomiossa mainituin perustein aiheuttaneet verohallinnolle vahingon rangaistavaksi säädetyllä teolla. Sen vuoksi käräjäoikeuden vahingonkorvausvelvollisuutta koskevan ratkaisun muuttamiseen ei ole aihetta huolimatta siitä, että veropetosta koskevat syytteet jätetään tutkimatta (KKO 2004:33). Hovioikeus katsoo, ettei korvausvelvollisuuden sovittelulle B:nkään osalta ole perusteita.

Liiketoimintakielto

Liiketoimintakiellosta annetun lain 2 §:n ja 3 §:n mukaan liiketoimintakieltoon voidaan määrätä kirjanpitovelvollinen elinkeinonharjoittaja, jos hän on liiketoiminnassa olennaisesti laiminlyönyt siihen liittyviä lakisääteisiä velvollisuuksia tai syyllistynyt siinä rikolliseen menettelyyn jota ei voida pitää vähäisenä ja hänen toimintaansa on kokonaisuutena arvioiden pidettävä velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollisena. Laiminlyöntien olennaisuutta arvioitaessa on edellä mainitun lain 3 §:n 2 momentin mukaan otettava huomioon erityisesti laiminlyöntien suunnitelmallisuus, niiden kesto ja toistuvuus sekä laiminlyönneistä aiheutuneiden vahinkojen määrä. Laiminlyöntiä on aina pidettävä olennaisena, jos elinkeinonharjoittaja on laiminlyönyt kirjanpitovelvollisuuden niin, ettei kirjanpitovelvollisen taloudellista tulosta ja asemaa tai kirjanpitovelvollisen liiketoiminnan kannalta olennaisia liiketapahtumia kyetä selvittämään ilman kohtuutonta vaivaa.

A ja B ovat kokonaan laiminlyöneet elinkeinotoimintansa kirjanpidon koko syytteessä tarkoitetun toiminta-aikansa, minkä vuoksi laiminlyöntiä on edellä esitetty huomioon ottaen pidettävä olennaisena. Liiketoimintakieltoa ei myöskään ole kummankaan osalta pidettävä kohtuuttomana. Liiketoimintakiellosta annetun lain 5 §:n mukaan liiketoimintakieltoon voidaan määrätä vähintään kolmeksi ja enintään seitsemäksi vuodeksi, minkä vuoksi sen kestoa ei voida lyhentää.

Verohallinnon käräjäoikeuskulut ja todistelukustannukset käräjäoikeudessa

Verohallinnon käräjäoikeuskulut ovat aiheutuneet sen puhevallan valvomisesta käräjäoikeudessa. B on hävinnyt vahingonkorvausta koskevalta osin asiansa verohallintoa vastaan käräjä- ja hovioikeudessa, minkä vuoksi ei ole aihetta vapauttaa häntä korvaamasta verohallinnon oikeudenkäyntikuluja, joita hovioikeus pitää määrältään kohtuullisina.

Todistaja C:n kuuleminen on ollut käräjäoikeudessa tarpeen paitsi veropetoksia, myös kirjanpitorikosta koskevan syytekohdan selvittämiseksi. Kun B tuomitaan tuosta rikoksesta rangaistukseen eikä C:n kuulemisesta aiheutuneiden todistelukustannusten korvaaminen valtiolle kustannusten määrä huomioon ottaen ole kohtuutonta, käräjäoikeuden ratkaisua ei tältäkään osin ole syytä muuttaa.

Puolustajan ja avustajan palkkiot hovioikeudessa

Hovioikeus hyväksyy A:n puolustajan palkkio- ja kulukorvausvaatimukset sekä B:n avustajan esittämän kulukorvausvaatimuksen sellaisenaan ja määrää ne maksettavaksi valtion varoista. Oikeusavun palkkioperusteista annetun asetuksen 2 §:n 2 momentin nojalla asianajaja E:lle maksettavaa kokonaispalkkiota määrättäessä hänen toimenpiteistään korvattava aika on pyöristettävä lähimpään puoleen tuntiin eli 19 tuntiin, kun asianajaja E on vaatinut palkkiota 19,10 tunnilta.

A:lla olisi hänestä laaditun oikeusavun taloudellisia edellytyksiä koskevan selvityksen mukaan oikeus oikeusapuun omavastuuosuudetta, minkä vuoksi hänen puolustajalleen maksettu määrä jää oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 11 §:n nojalla valtion vahingoksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ratkaisun lopputulos ilmenee tuomiolauselmista.

VASTAAJA

A

TUOMIOLAUSELMA

Muutokset käräjäoikeuden tuomiolauselmaan

Syytekohdat 2 ja 4 jätetään tutkimatta.

RANGAISTUSSEURAAMUKSET

VANKEUS
Syyksi luettu rikos 1
6 kuukautta vankeutta
Vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalvelua 160 tuntia.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiolauselmaa ei muuteta.

Valtion varoista maksetaan asianajaja F:lle palkkioksi A:n puolusta­misesta hovioikeudessa 1.850 euroa, matkakulujen korvauksena 136 euroa sekä arvonlisäveron osuus 436,92 euroa eli yhteensä 2.422,92 euroa, mikä määrä jää valtion vahingoksi.

VASTAAJA

B

TUOMIOLAUSELMA

Muutokset käräjäoikeuden tuomiolauselmaan

Syytekohdat 2 ja 3 jätetään tutkimatta.

RANGAISTUSSEURAAMUKSET

VANKEUS
Syyksi luettu rikos 1
5 kuukautta vankeutta
Vankeusrangaistus on ehdollinen.
Koeaika päättyy 27.5.2011.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiolauselmaa ei muuteta.

Valtion varoista maksetaan asianajaja E:lle palkkioksi B:n avustamisesta hovioikeudessa 1.900 euroa, matkakulujen korvauksena 135 euroa sekä arvonlisäveron osuus 447,70 euroa eli yhteensä 2.482,70 euroa, mikä määrä jää valtion vahingoksi.

MUUT LAUSUNNOT

Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä täytäntöön­pantavaksi, jos tuomittu tekee koeaikana rikoksen, josta hänet tuomitaan ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Lauri Vihervaara
hovioikeudenneuvos Arto Suomi
hovioikeudenneuvos Matti Jalava

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Valituslupa myönnetty 7.12.2010

Korkeimman oikeuden ratkaisu 30.12.2011 KKO:2011:111