23.3.2005

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

HOVIOIKEUSKÄSITTELY

TURUN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 16.6.2004

Kantajat

1) A

2) B

3) C Oy

Vastaaja

Suomen valtio/museovirasto

Asia

Meripelastukseen liittyvä riita-asia

Vireille

22.12.1999

KÄRÄJÄOIKEUDEN VÄLITUOMIO

Käräjäoikeus on 19.9.2002 antamassaan välituomiossa katsonut, että merilain meripelastusta koskeva säännöstö on sovellettavissa nyt kysymyksessä olevan hylyn ja sen esineistön pelastamista koskevaan toimintaan.

KANTAJAN VAATIMUKSET

Kantajat ovat vaatineet, että merioikeus vahvistaa,

1. että kantajat ovat suorittaneet merilain 16 luvussa tarkoitettua meripelastusta nostaessaan 9.7.1999 S/S Vrouw Marian hylystä 3 liitupiippua, 1 savipullon, 1 sinetin ja 1 sinkkiharkon sekä että kantajilla on merilain mukainen oikeus pelastuspalkkioon kyseisten esineiden nostamisesta,

2. että kantajilla on joko sopimukseen tai ensimmäisen pelastajan oikeuteen perustuva oikeus meripelastukseen kaikkien muiden Vrouw Marian hylyssä tai sen läheisyydessä olevien esineiden osalta sekä merilain mukainen oikeus pelastuspalkkioon kaikista hylystä tai sen läheisyydestä nostettavista esineistä,

3. että kantajilla A:lla ja B:llä on omistusoikeus Vrouw Marian hylkyyn ja sillä perusteella myös oikeus itse pelastaa hylky ja sekä hylystä että sen läheisyydestä löydettävät esineet sekä päättää kuka suorittaa nämä pelastustoimenpiteet.

Sen varalta, että oikeus katsoo hylyn omistusoikeuden kuuluvan Suomen valtiolle ovat kaikki kantajat vaatineet vahvistettavaksi,

4. että kantajilla on joko sopimukseen tai ensimmäisen pelastajan oikeuteen perustuva Vrouw Marian hylkyä koskeva oikeus meripelastukseen sekä oikeus merilain mukaiseen pelastuspalkkioon suoritetuista toimenpiteistä.

5. Kantajat ovat vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista laillisine korkoineen. Siltä varalta että kantajien kanne hylätään kantajat pyytävät oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a ja b §:ien mukaan ettei heitä velvoitettaisi korvaaman Suomen valtion oikeudenkäyntikuluja asiassa ottaen huomioon asian luonne ja kantajien asema yksityishenkilönä.

Vaatimusten perusteet

Tapahtumista

Hollantilaisen Reinourd Lourzenin päällikkyydessä Amsterdamista Pietariin matkalla ollut Vrouw Maria-niminen alus upposi 1771 Jurmon edustalla. Sen lastina uskotaan olleen mm. arvokkaita taide-esineitä ja muuta ylellisyystavaraa. Aluksen hylky ei välittömästi sen uppoamisen jälkeen tehdyistä etsinnöistä huolimatta ollut löytynyt.

Suomen museovirasto on itse yrittänyt tuloksetta etsiä hylkyä 1970-luvun alkupuolella.

Monet muut retkikunnat ovat yrittäneet etsiä hylkyä tämänkin jälkeen. Hylky on paikannettu lopulta A:n, B:n ja C Oy:n varustamalla vapaaehtoisella etsintäretkellä kesäkuussa 1999 Turunmaan saaristosta Jurmon ja Borstön väliltä jolloin etsintöjä ja sukelluksia on johtanut ammattisukeltaja A. A:lla on ryhmässään ollut kaikkiaan n. 16 sukeltajaa. Kaikki arkistotutkimukset, etsinnät ja sukellukset on suoritettu A:n, B:n ja C Oy:n varustamalla aluksella heidän kokoamalla sukeltajaryhmällä, heidän järjestämällä rahoituksella sekä heidän kalustolla. Museovirastolla (Suomen merimuseolla) ei ole ollut missään vaiheessa minkäänlaista roolia tämän retken varustamisessa tai johtamisessa.

Vrouw Marian hylky on löydetty 28.6.1999 C Oy:n kalustoa ja erityisesti sen hallinnoimaa viistokaikulaitetta apuna käyttäen n. 40 metrin syvyydestä. A on välittömästi ilmoittanut löydöstä Suomen merimuseoon D:lle. Muutama päivä myöhemmin, heinäkuun alussa D oli saapunut paikalle mukanaan museoviraston vieraana ollut australialainen meriarkeologi. A oli neuvotellut D:n kanssa esineiden nostamisesta hylystä. Neuvottelut ovat johtaneet siihen, että D on pyytänyt A:ta ryhtymään toimenpiteisiin sellaisten esineiden nostamiseksi hylystä, joissa on ollut leimoja ja jotka ovat olleet kohtuullisin keinoin sukeltajien saatavilla.

A:n johdolla hänen sukeltajaryhmänsä on nostanut hylystä 3 liitupiippua, 1 sinkkiharkon, 1 sinetin ja 1 keraamisen pullon. Liitupiiput, sinkkiharkko ja sinetti on nostettu lastiruumasta ja keraaminen pullo hylyn kannelta. Nostetut esineet on pakattu D:n valvonnassa asianmukaisiin pakkauksiin ja toimitettu Suomen merimuseon huostaan.

Merilain 16 luku 1 §

Tässä lainkohdassa on säädetty meripelastuksesta ja niistä edellytyksistä joiden vallitessa meripelastus on mahdollinen.

Lain sanamuotoon "se joka pelastaa haaksirikkoutuneen tai vaarassa olevan aluksen tai..." on lisätty termi "haaksirikkoutunut" Suomen kansallisessa lainsäädännössä. Haaksirikkoutuneesta aluksesta ei ole mainintaa Brysselin yleissopimuksessa vuodelta 1910, johon merilain 16 luvun säännökset perustuvat. Siten se, joka pelastaa uponneen aluksen, voi Suomen merilain perusteella esittää vaatimuksen pelastuspalkkiosta vaikka alus ei ole enää vaarassa mikä koskee myös uponneessa aluksessa olevaa lastia ja muuta omaisuutta.

Alus on haaksirikkoutunut, kun se on juuttunut kiinni törmättyään pohjaan tai vajonnut törmättyään toiseen alukseen, muuhun esineeseen tai kiveen, tms.

Vrouw Mariaa ja sen lastia on siten pidettävä haaksirikkoutuneena merilain 16 luvun 1 §:n tarkoittamassa mielessä ja lainkohdasta ilmeneviä periaatteita on sovellettava hylkyä ja sen lastia koskevaan pelastustoimintaan.

Alus on vaarassa, jos sitä tai sen lastia uhkaa fyysinen vahingoittuminen tai luvaton poisvieminen. Selvänä pelastustilanteena on pidettävä tilannetta, jossa alusta uhkaa totaalinen tuhoutuminen tai lastin menetys esimerkiksi uppoamisen tai rosvouksen ynnä muun sellaisen syyn seurauksena. Hylyn lastin uskotaan yleisesti olevan arvokasta ja sen lisäksi sukeltajien saatavissa avoimen lastiluukun kautta.

Näin ollen Vrouw Marian hylyn arvokkaana pidetty lasti on merilain 16 luvun 1 §:n tarkoittamassa vaarassa. Lastin arvokkaan luonteen osoittaa myös se, että Suomen merimuseon tutkija on pyytänyt merivoimien esikunnasta sekä rajavartiolaitoksen esikunnasta virka-apua 5.7.1999 hylyn valvomiseksi. Merilain kyseistä lainkohtaa koskevia periaatteita on siten tälläkin perusteella sovellettava Vrouw Marian hylkyyn ja sen lastiin.

Pelastussopimuksen syntyminen

Meripelastusoikeus perustuu pelastettavan omaisuuden omistajan toimeksiantoon ja toissijaisesti ensimmäiselle pelastajalle aikaprioriteetin nojalla syntyvään oikeuteen.

Pelastettavan omaisuuden omistajan oikeus päättää meripelastuksesta sisältää sekä positiivisen että negatiivisen vaikutuksen. Päätösvallan positiivinen puoli sisältää sen, että omistaja päättää kuka saa meripelastuksen suorittaa. Päätösvallan negatiivinen puoli pitää sisällään sen seikan, että jos omistaja on pelastajan tarjoaman avun jo hyväksynyt, päätös sitoo häntä yleisenä sopimusoikeudellisena sääntönä "pacta sunt servanda".

Pelastusoikeus syntyy solmimalla pelastussopimus, jolloin mitään erillistä muotovaatimusta ei pelastussopimuksen tekemiselle ole. Ko. sopimus syntyy pelkän käyttäytymisen perusteella, mikäli tarjottu apu hyväksytään omistajan taholta.

Meripelastussäännöt ovat pääosin tahdonvaltaista oikeutta, joista on tehtävä nimenomainen sopimus mikäli halutaan poiketa lain säännöksistä. Todistustaakka siitä, että on poikettu lainsäätäjän edellyttämästä tahdonvaltaisesta oikeudesta merilain 16 luvun säännösten mukaisesti on pelastettavan omaisuuden omistajalla, ei pelastajalla.

Museoviraston/Suomen merimuseon sekä A:n johtaman ryhmän välisen pelastussopimuksen syntymiseen johtanut tapahtumakulku on ollut se, että muutaman päivän kuluttua hylyn löytymisestä, on Suomen museoviraston edustaja D saapunut paikalle, jolloin A on tarjoutunut nostamaan hylystä omaisuutta. Näytteiden nostosta on neuvoteltu heidän kesken ja neuvotteluiden tuloksena hylystä on nostettu edellä luetellut esineet.

D on kertonut keskustelleensa Vrouw Mariasta ennen lähtöään Jurmoon esimiehensä kanssa ja vahvistanut todistajan lausumassaan tienneensä Jurmoon lähtiessään, että hänen esimiehensä on laatinut 15,5 miljoonan markan määrärahaesityksen opetusministeriölle Vrouw Marian ja sen lastin nostamiseksi. Eräässä oikeudelle annetussa määrärahaesityksessä on Suomen merimuseon johtaja kirjannut jo hylyn löytymiskesälle 50.000 markan määräraha-arvion sukellustöiden aloittamiseksi hylyllä. D:n mukaan Suomen museovirastolla on ollut intressiä varmistua tämän vuoksi ainakin hylyn identiteetistä sekä lisäksi todennut, että tehdyt esinenostot ovat olleet hyödyllisiä.

D on se henkilö, joka käytännössä on antanut sukellus- ja nostoluvat sukeltajille. D:llä on ollut kelpoisuus ja toimivalta asemansa perusteella antaa museoviraston ulkopuolisille sukeltajille sitovia nostomääräyksiä. Sukeltajat ovat aloittaneet pelastustoimet sen perusteella, mitä D:n kanssa on sovittu ja D:n läsnäollessa. Kantajille on annettu museoviraston taholta toimeksianto nostaa hylystä esineitä. Hylyn pelastusoperaatio on aloitettu museoviraston taholta ja käytännössä museovirasto on hyväksynyt kantajien tarjoaman avun siten kuin tarjotun avun hyväksyminen pelastussopimuksen syntymisen edellytyksenä on oikeuskirjallisuudessa kuvattu.

Tavanomaisista merilakiin sisältyvistä meripelastusehdoista poikkeavasti ei ole tässä tapauksessa myöskään sovittu.

Tapahtumat osoittavat, että kantajien ja vastaajan välillä on heinäkuussa 1999 syntynyt pätevä meripelastussopimus, jonka nojalla kantajat ovat suorittaneet merilain 16 luvun 1 §:ssä tarkoitettua meripelastusta. Museoviraston tarkoitus on alusta alkaen ollut nostaa hylky ja koko sen lasti. Kantajien ja vastaajan välillä syntynyt pelastussopimus on kiinteästi liittynyt tähän pelastushankkeeseen.

Solmitun pelastussopimuksen on katsottava koskevan sekä Vrouw Marian koko esineistöä, että myös itse hylkyä, mikäli oikeus päätyy siihen lopputulokseen, että Suomen valtio omistaa myös hylyn.

Ensimmäisen pelastajan oikeus

Pelastajalle syntyy oikeus meripelastukseen ilman sopimustakin, jos hän on ensimmäisenä valmiina aloittamaan pelastuksen.

Tällöin on edellytetty pelastajan vilpitöntä mieltä, toisin sanoen sitä, ettei pelastaja tiennyt eikä hänen pitänytkään tietää että pelastustehtävä olisi annettu kenellekään muulle. Pelastajalla ei pelastusoikeuden syntymishetkellä saa olla positiivista tietoa muusta toimeksiannosta.

Vrouw Marian tapauksessa A:n ryhmä on hylyn löydyttyä ainoa, joka on tiennyt hylyn paikan eikä pelastustehtävää ollut annettu eikä ollut voitukaan antaa kenellekään muulle. Meripelastussäännöissä omaksutun aikaprioriteettiperiaatteen perimmäinen tarkoitus ja kantava ajatus on saada omaisuus tehokkaasti turvaan ja ehkäistä samalla aikaa vievä kiistely kohteen omistusoikeudesta sekä rohkaista pelastustoimiin ryhtymistä.

Ensimmäisen pelastajan oikeus meripelastukseen aikaprioriteetin perusteella tunnustetaan sekä skandinaavisessa että muussa ulkomaisessa oikeudessa. Suomen voimassa olevan oikeuden mukaan ensimmäisenä paikalle ehtivälle kykenevälle pelastajalle syntyy ns. ensimmäisen pelastajan oikeus kyseisen aikaprioriteetin perusteella. Kantajille on siis syntynyt hylyn löydyttyä, ensimmäisen pelastajan oikeus.

Pelastusoikeus syntyy kun pelastajan alus lipuu hylyn yläpuolelle tai välittömään läheisyyteen ja pelastaja on valmiina aloittamaan pelastustoimet. A, B ja C Oy miehistöineen ovat löytäneet hylyn A:n päällikkyydessä purjehtineen etsintöjä varten erikoisvarustellun aluksen avulla, joka on erityisesti sukellustoimintaa varten varusteltu ja näin ollen myös sukellusvalmiudessa 28.6.1999. Sukeltajat ovat varmistuneet löydöstä samana päivänä ja seuraavina päivänä käymällä katsomassa, mittaamassa ja kuvaamassa hylkyä.

Näin ollen kantajilla on myös aikaprioriteetin perusteella merilain 16 luvun mukainen pelastusoikeus. Pelastajalle on syntynyt oikeus meripelastukseen ja ainakin pelastuspalkkioon ilman sopimusta, jos hän on ensimmäisenä hylyn yläpuolella valmiina aloittamaan pelastuksen.

Ensimmäisen pelastajan pelastusoikeus koskee sekä Vrouw Marian hylyssä että sen läheisyydessä mahdollisesti olevaa esineistöä, että myös itse hylkyä mikäli oikeus päätyy sille kannalle, että vastaaja omistaa hylyn.

Pelastustoimen kieltämisestä

Vastaaja on kiistänyt kantajien meripelastusoikeuden sekä heidän oikeutensa pelastuspalkkioon ja on kieltänyt kantajia jatkamasta pelastustoimia.

Meripelastusoikeuden kieltäminen edellyttää oikeutettua kieltoa pelastettavan omaisuuden omistajan taholta. Aluksen päällikköön on rinnastettu aluksen omistaja.

Merilaissa tarkoitetun oikeutetun kiellon voi esittää vain aluksen päällikkö tai aluksen omistaja. Oikeutettu kielto voi olla olemassa, jos kohteella on edelleen mahdollisuus selviytyä itse tilanteesta. Toisin sanoen, ei ole tarvetta meripelastukseen koska meripelastustilannetta ei objektiivisesti ottaen ole käsillä.

Pelastustoimenpiteiden kohde ei luonnollisesti tässä tapauksessa ole pystynyt selviytymään itse. Pelastustoimien käynnistämisen tarpeellisuudesta on huomioitava, ettei museovirasto ole voinut selviytyä tilanteesta ilman ulkopuolista apua. Vrouw Maria on kadonnut yli 200 vuotta sitten siten, ettei sen sijaintia vieläkään paikannusyrityksistä huolimatta ollut tunnettu ennen A:n ryhmän onnistunutta etsintää. Lisäksi hylyn uskotaan olevan lastatun huomattavan arvokkaalla omaisuudella. Hylyssä oleva esineistö on sukeltajien saatavissa avoimen lastiluukun kautta joten epärehellisten löytäjien toimesta lastia olisi saatettu varastaa.

Kauan kadoksissa olleen hylyn paikantaminen voidaan tässä tapauksessa pitää välttämättömänä edellytyksenä ja osana hylyn pelastamista. Hylyn uskotaan uponneen erityisen arvokkaan lastin kera, joten pelastustoimille on ollut selkeä tarve.

Oikeutettua kieltoa ei ole olemassa, jos pelastajalla on kohtuullinen mahdollisuus selviytyä pelastustehtävästä.

Ensimmäisen pelastajan syrjäyttäminen on harkittava siten, että tutkitaan onko syrjäyttämiselle pelastettavalta kohteelta objektiivinen, hyvän merenkulkutavan näkökulmasta johtuva tarve ("nautiskt nödvändigt").

Olennaista oikeutetun kiellon olemassaololle on, että haveristille aiheutuisi erittäin todennäköisesti merkittäviä vahinkoja jos ensimmäinen pelastaja saa jatkaa ja toinen pelastaja voi suoriutua tästä samasta tehtävästä aiheuttamatta tällaisia vahinkoja.

Johdonmukaista on näin ollen katsoa, että jos pelastajalla on edes kohtuulliset mahdollisuudet selviytyä tehtävästään siihen asti kunnes omaisuus luovutetaan omistajilleen, niin pelastajalla on vaadittavat edellytykset pelastustoimenpiteen suorittamiseen.

Tutkittaessa pelastajan kykyä suoriutua tehtävästä on todettava, että Vrouw Marian hylky on noin 26 metriä pitkä, makaa oikeinpäin merenpohjalla, sijaitsee lähes ihanteellisella tasaisella merenpohjalla ja on esteettömästi sukeltajien työstettävissä. Hylky on ilmeisesti säilynyt lähes täysin ehjänä uppoamisesta, omaisuus on olosuhteisiin nähden hyvässä järjestyksessä hylyssä ja lastin pintakerrosta voidaan jo nyt dokumentoida esimerkiksi lastiluukun kautta vedenalaisin kameroin. Hylyn lastia ei liene levinnyt hylyn ulkopuolelle.

A:n johtaman sukellusryhmän jäsenillä on vuosien kokemus meriarkeologisesta sukeltamisesta. D on todennut, että kyseessä on kokenut sukeltajaryhmä.

Kantajat ovat neuvotelleet meriarkeologian ja nostotekniikan sekä konservointialan asiantuntijoiden kanssa mahdollisen pelastusoperaation varalle. Kantajilla on käytössä meriarkeologian asiantuntija valvomassa työskentelymenetelmiä ja merikapteeni avustamassa käytännön nostotoimenpiteiden suunnittelussa ja käytännön valvonnassa.

Kantajilla on valmiudet tarjota Vrouw Marian hylyn pelastamiseksi muun muassa

• ammattisukeltajista koostuvaa sukellusosaamista
• kokemusta sukeltamisesta vastaavilla meriarkeologisilla kohteilla
• sukelluskalustoa
• sukellusoperaatiossa tarvittavia aluksia ja kumiveneitä
• asiantuntijoita
• vuodesta 1999 lähtien kantajilla on ollut insinööritoimiston laatima historiallista hylkyä ja sen lastin nostamista koskeva yleissuunnitelma eli pelastussuunnitelma
• hylyn ja sen lastin noston dokumentointia varten alustava kuvaus- ja dokumentointisuunnitelma
• vedenalaisessa kuvauksessa tarvittavaa kuvauskalustoa koko operaation dokumentoimiseksi
• lastin ja hylyn nosto-operaatiolle on neuvoteltu alustavasti satojen tuhansien eurojen rahoitus.

Sitovien sopimusten tekemistä on estänyt, että vastaaja on kiistänyt kantajan oikeuden suorittaa operaatio.

Kantajilla on riittävä sukellusosaaminen. A:lla on vuosien kokemus sukellusoperaatioiden johtamisesta, käytännön järjestelyistä ja sukellusretkikunnan varustamisesta sekä siviili- että sotilaspuolelta. A ryhmineen on sen vuoksi saanut aikaisemminkin toimeksiantoja Suomen merimuseolta. Suomen merimuseo on katsonut tosiasiallisella käyttäytymisellään kantajien sukeltajaryhmän sukeltajat päteviksi kyseisiin tehtäviin.

Esineistön tarpeellinen dokumentointi on helposti varmistettavissa yksityiskohtaisella systemaattisella nostosuunnitelmalla sekä manuaalisesti mittaamalla ja vedenalaisella kuvaamisella. Hylyn löytymiskesänä A:n ryhmä on kuvannut vedenalaisella kuvauskalustolla ja mitannut koko hylyn joka alkuperäinen materiaali on luovutettu Suomen merimuseolle, joka on sen vastaanottanut. Mikäli hylky nostetaan lastin mukana voidaan esinekohtainen dokumentointi suorittaa pinnalla.

Viranomaiset ovat suorittaneet omia kenttätutkimuksiaan kesällä 2000, 2001 ja 2002. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, ettei viranomaistoimenpiteiden suorittaminen sellaisenaan katkaise ensimmäisen pelastajan oikeutta.

Vastaajalla ei edellä esitetyn mukaisesti ole päteviä perusteita kieltää kantajia jatkamasta Vrouw Marian esineistöön kohdistuvia pelastustoimia. Perusteeton pelastustoimien kieltäminen ei vapauta vastaajaa suorittamasta kantajille pelastuspalkkiota.

Pelastuspalkkiosta

Merilain 16 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisen pelastuspalkkiota koskevan perussäännön mukaan, jokainen, joka on pelastanut haaksirikkoutuneen tai vaarassa olevan aluksen tai aluksessa olevaa tavaraa tai jotakin, joka on kuulunut sellaiseen alukseen tai tavaraan on oikeutettu pelastuspalkkioon. Tämä koskee myös sitä, joka avustaa pelastustyössä.

Kaikki kantajat ovat osallistuneet kesällä 1999 Vrouw Marian hylystä nostettujen esineiden pelastukseen, joten kantajilla näin ollen on edellä mainitun lainkohdan mukainen oikeus saada pelastuspalkkio suorittamastaan pelastustyöstä.

Mikäli oikeus vahvistaa, että kantajilla on oikeus ryhtyä pelastustoimiin myös muun Vrouw Marian esineistön osalta on samalla vahvistettava, että kantajilla on myös oikeus palkkioon suoritetusta pelastustyöstä.

Mikäli oikeus toteaa Vrouw Maria -hylyn kuuluvan kantajille, ei oikeutta pelastuspalkkioon ole hylyn osalta, sillä tuolloin on kysymys kantajien oman omaisuuden pelastamisesta. Mikäli oikeus taas katsoo, että hylky kuuluu valtiolle on kantajan oikeussuojatarpeen mukaista vahvistaa kantajilla olevan oikeus sekä hylkyä koskevaan meripelastukseen että pelastuspalkkioon.

Omistusoikeus hylkyyn

Hylyn (aluksen) omistussuhde on ratkaiseva oikeustosiseikka arvioitaessa sitä, kenellä on oikeus päättää siitä, kuka hylyn pelastustehtävää saa suorittaa. Tätä on pohjoismaisessa oikeuskirjallisuudessa korostettu.

Omistusoikeus niihin esineisiin, jotka tavataan Vrouw Marian hylystä kuuluu muinaismuistolain 20 §:n mukaan valtiolle. Omistusoikeus itse hylkyyn ei sen sijaan kuulu valtiolle.

Vuonna 1999 voimassa olleessa muinaismuistolaissa ei säädetty yli 100-vuotiaan aluksen omistusoikeudesta vaan sen ratkaiseminen on jätetty yleisten sääntöjen varaan.

Muinaismuistolain 9 §:ssä oleva lunastukseen oikeuttavan pykälän olemassaolo aikaisemmin voimassa olleessa laissa osoittaa, ettei lainsäätäjä ole tarkoittanut hylyn omistusoikeuden kuuluvan automaattisesti valtiolle. Näin ollen kantajat, jotka ovat löytäneet hylyn kesällä 1999 ovat Vrouw Maria aluksen hylyn omistajia.

1.12.2002 voimaan tulleen muinaismuistolain 20 §:n muutosta on sovellettava mahdollisesti takautuvasti vain, jos hylyllä ei ole omistajaa. Vrouw Marian tapauksessa hylky ei lainmuutoksen tullessa voimaan kuitenkaan ollut vailla omistajaa.

Vrouw Maria on uponnut vuonna 1771 ja on sen jälkeen ollut kadoksissa kesäkuuhun 1999 saakka, joten on ilmeistä, että alus on hylätty ja ollut vailla omistajaa kantajien löytäessä sen kesäkuussa 1999. Tällainen esine on vallattavissa löytäjän omaksi, mikä valtaus edellyttää esineen hallinnan saamista ja valtaustahtoa eli halua tulla isännättömän esineen omistajaksi. Riittävä valtauksen edellyttämän hallinnan saamiseksi ja todentamiseksi periaatteessa on, että omistaja tietää mistä esine on noudettavissa.

Oikeuskirjallisuudessa on esitetty näkemys, jonka mukaan pitkään kadoksissa olleen esineen löytäjä voi tulla välittömästi löytöhetkellä esineen omistajaksi jos on ilmeistä, ettei kukaan enää kykene todistamaan omistusoikeuttaan esineeseen. Vrouw Marian alkuperäinen omistaja tai omistajan mahdollisia seuraajia ei ole jäljitettävissä.

Kantajat ovat saaneet hylyn oikeudellisessa mielessä löytöhetkellä hallintaansa ja kantajilla on ollut myös lain edellyttämä valtaustahto. Kantajat ovat pyrkineet saamaan hylyn omistukseensa valtausoletuksen lisäksi tekemällä varmuuden vuoksi löytötavaralain mukaisen ilmoituksen ja vaatineet hylyn omistusoikeutta löytötavaralaissa säädetyn määräajan kuluttua itselleen. Löytötavaralain mukainen ilmoitus ja vaatimus omistusoikeudesta on kirjattu Paraisten poliisipiirin pöytäkirjoihin.

Kantajat ovat näin ollen hylyn omistajia. Muinaismuistolakia on vailla omistajaa olevien hylkyjen osalta muutettu vasta vuonna 2002, eikä sillä ole vaikutusta kantajien omistusoikeuteen.

Kantajien omistusoikeus hylkyyn on syntynyt 28.6.1999 ja viimeistään löytötavaralain mukaisen omistusoikeuden vaatimisen hetkellä keväällä 2002, jolloin kantajien omistusoikeusvaatimus on kirjattu Paraisten poliisipiirin pöytäkirjoihin.

Näillä perusteilla kantajilla on hylyn omistajina merioikeudellisessa mielessä määräysvalta hylyn pelastamiseen. Vrouw Marian lastin pelastamista koskevat säännöt seuraavat hylyn määräysvaltaa eli niin kauan kun lasti on aluksessa, on aluksen hylyn omistajalla oikeus päättää yksin pelastajasta.

VASTAAJAN VASTAUS

Valtio on kiistänyt kaikki kantajien esittämät vaatimukset sekä pyytänyt niiden hylkäämistä sekä kantajien velvoittamista korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikulut laillisine viivästyskorkoineen.

Meripelastusoikeus kesällä 1999 nostettuihin esineisiin

Kantajat eivät ole suorittaneet merilain mukaista meripelastusta kesällä 1999, vaan nostotoiminnassa on ollut kyse yksinomaan muinaismuistolain 10 §:n tarkoittamasta, museoviraston suostumukseen perustuvasta tutkimistoiminnasta. Osapuolten välillä ei ole syntynyt merilain tarkoittamaa pelastussopimusta.

Museoviraston palveluksessa olleella tutkija D:llä ei ole ollut toimikelpoisuutta sopia erillistä meripelastussopimusta, mistä seikasta kantajat ovat olleet tietoisia. D:n toimikelpoisuuden puutteen vuoksi väitetty meripelastussopimus ei sido Suomen valtiota/museovirastoa.

Kantajille ei hylyn löytymisen johdosta ole syntynyt ns. ensimmäisen pelastajan oikeutta, koska kyseessä ei ole ollut sellainen vaaratilanne, joka olisi edellyttänyt välittömiä pelastustoimenpiteitä.

Koska kantajien toiminnassa ei ole ollut kyse merilain tarkoittamasta meripelastuksesta heillä ei ole oikeutta meripelastuspalkkioon.

Meripelastusoikeus muuhun esineistöön

Vrouw Marian hylky on muinaismuistolain tarkoittama muinaisjäänne. Kantajien toiminnassa on ollut kyse Vrouw Marian hylyn löytämisestä tietoisena siitä, että siihen sovelletaan muinaismuistolakia siinä olevine rajoituksineen. Suomen valtiolla/museovirastolla on lakiin perustuva yksinoikeus määrätä Vrouw Marian hylystä ja siellä olevista esineistä, niiden tutkimisesta sekä niiden mahdollisista siirroista eli nostamisesta tai nostamatta jättämisestä.

Mikäli Vrouw Marian hylky tai siellä olevia esineitä nostetaan museoviraston päätöksellä, kyse ei ole merilain tarkoittamasta meripelastuksesta, vaan muinaismuistolain tarkoittamasta tutkimistoiminnasta. Mikäli tutkimistoiminnassa käytetään apuna ulkopuolisia tahoja, näiden tahojen kanssa sovellettavat ehdot määräytyvät ensisijassa osapuolten tekemän sopimuksen tai toissijaisesti kauppakaaren 18 luvun säännösten mukaisesti.

Kaikissa tilanteissa kantajien väittämän pelastussopimuksen on katsottava koskeneen vain kesällä 1999 yksilöityjä ja nostettuja esineitä. Museovirasto ei ole tehnyt kantajien kanssa merilain tarkoittamaa meripelastussopimusta tai muutakaan sopimusta muiden esineiden tai itse hylyn nostamisesta. Mikäli osapuolten välinen suhde tulkittaisiin merilain tarkoittamaksi meripelastukseksi, museovirastolla on ollut merilain tarkoittama oikeus kieltää kantajien mahdolliset jatkotoimenpiteet ja valita itse haluamansa pelastaja.

Kantajille ei liioin ole syntynyt merilain tarkoittamaa ns. ensimmäisen pelastajan oikeutta, koska kyseessä ei ole sellainen merilain tarkoittama välitön vaaratilanne, joka edellyttäisi välittömiä toimenpiteitä. Tässä tilanteessa museovirastolla olisi vaihtoehtoisesti ollut merilain tarkoittama oikeus kieltää mahdolliset jatkopelastustoimenpiteet.

Meripelastusoikeus Vrouw Marian hylkyyn

Muinaismuistolain nojalla ulkopuolisella taholla ei ole oikeutta kajota, koskea tai muutoin ottaa lain tarkoittamaa kiinteää muinaisjäännöstä haltuunsa. Tämän suoraan laista tulevan rajoituksen johdosta kantajat eivät voi valtauksen perusteella saada Vrouw Marian hylkyä haltuunsa siten, että sen omistusoikeus olisi siirtynyt heille.

Vrouw Maria -aluksen alkuperäiset omistajat ovat kiistattomasti hylänneet aluksen. Hylky on välittömästi sen löytymisen yhteydessä tullut rauhoitetuksi ilman erillistä päätöstä tai toimenpidettä. Muinaismuistolain mukaisesti yli 100-vuotiaiden hylkyjen ja niissä tavattujen esineiden omistusoikeus on tosiasiallisesti siirtynyt valtiolle. Varsinaista hylkyä koskevan selventävän lainmuutoksen (941/2002) voimaantulosäännöksen mukaisesti sitä sovelletaan kaikkiin rauhoitettuihin aluksiin, myös Vrouw Marian hylkyyn. Vrouw Maria -hylyn omistusoikeus ei ole siirtynyt kantajille, minkä johdosta heille ei ole siirtynyt omistukseen liittyviä oikeuksia päättää hylyn kohtalosta.

Kantajilla ei ole mitään oikeuksia hylyn nostamiseen, koska museovirasto ei ole tehnyt heidän kanssaan pelastussopimusta vaan nimenomaan kieltänyt jatkotoimenpiteet eikä ns. ensimmäisen pelastajan oikeus tule esillä olevassa tapauksessa sovellettavaksi.

Muinaismuistolain säännöksistä

Alkuperäisen muinaismuistolain 20 §:n sanamuoto on muutettu 1.12.2002 lukien (941/2002). Lainmuutoksen voimaantulosäännöksessä on nimenomaisesti todettu, että sitä sovelletaan myös ennen tämän lain voimaantuloa muinaismuistona rauhoitettuun laivan tai muun aluksen hylkyyn ja sellaisen osaan, jos ulkoisten olosuhteiden perusteella on ilmeistä, että omistaja on sen hylännyt. Vrouw Maria -hylky on lainmukaisesti rauhoitettu välittömästi sen löytymisen yhteydessä ilman erillistä viranomaispäätöstä. Tämän johdosta lakimuutosta sovelletaan myös nyt kyseessä olevaan tapaukseen.

Suomen valtio on todennut, että

• Vrouw Marian hylky on tullut muinaismuistolain tarkoittamalla tavalla rauhoitetuksi välittömästi sen löytymisen yhteydessä
• muinaismuistolaki rajoittaa olennaisesti kohteen sekä kohteen omistajien että löytäjien oikeuksia jopa siten että siihen kajoaminen edellyttää museoviraston suostumusta ja
• Vrouw Marian hylky ja sieltä tavattavat irtaimet esineet kuuluvat suoraan lain nojalla valtiolle.

Merilain tarkoittamasta meripelastuksesta

Merilain 16 luvun 1 §:n mukainen meripelastus edellyttää objektiivisesti arvosteltuna konkreettista meripelastustilannetta eli merellä tapahtuvaa, yleensä äkillistä vaaratilannetta, joka on omiaan aiheuttamaan taloudellisia vahinkoja tai henkilövaaroja ja edellyttää pelastustoimenpiteitä.

Lain sanamuodon mukaan meripelastus voi koskettaa myös jo haaksirikkoutuneena olevaa alusta, jolloin kyseessä ei yleensä enää ole äkillinen vaaratilanne. Tällöin pelastustoiminnan motiivina onkin haaksirikkoutuneeseen omaisuuteen liittyvien varallisuusarvojen pelastaminen eli lähinnä omistajan intressin turvaaminen hylkyyn ja siellä olevaan omaisuuteen. Haaksirikkoutuneen aluksen pelastaminen edellyttää kuitenkin varsinaista omaisuuden pelastustoimintaa eli omaisuuden nostamista omistajan saataville.

Kantajien toiminta kesällä 1999 on ollut hylyn etsintää. Kantajien keräämä ryhmä on nimenomaan ollut varustautunut etsimään Vrouw Marian hylkyä. Merilain pelastuspalkkiosäännökset eivät tule sovellettaviksi hylyn etsintään ja mahdolliseen löytymiseen vaan meripelastuspalkkio on sidoksissa omaisuuden pelastamiseen eli varsinaiseen nostamiseen.

Hylyn löytäminen ei siten vielä anna kantajille mitään oikeuksia, ei edes ensisijaisuusasemaa. Varsinainen oikeus meripelastukseen edellyttäisi siten, että joko hylyn omistaja olisi tehnyt heidän kanssaan meripelastussopimuksen tai että hylky olisi välittömästi vaarassa, jolloin pelastustoimenpiteet olisi tullut aloittaa välittömästi ns. pakkopelastuksena.

Kantajat ovat etsintää suorittaessaan olleet tietoisia siitä, että yli 100-vuotta vanhoihin hylkyihin sovelletaan muinaismuistolakia ja että kaikki hylkyihin liittyvät tutkimukset ja toimenpiteet tulee suorittaa vain museoviraston luvalla. Kantajat ovat olleet tietoisia, että Vrouw Maria ikänsä perusteella on suoraan lain nojalla rauhoitettu ja että sen löytymisestä tulee tehdä erillinen ilmoitus viranomaisille. Kantajien tiedossa on myös ollut että ainakin kaikki hylystä löydettävät esineet kuuluvat lain perusteella valtiolle. Museoviraston kanssa tehdyn pitkäaikaisen yhteistyön perusteella kantajat ovat myös ymmärtäneet että valtiolla Vrouw Maria -hylyn omistajana on asiassa pelkästään ns. arkeologinen intressi.

Vrouw Maria -hylyn etsimisessä ja löytämisessä ei ole kyse merilain mukaisesta meripelastuksesta. Tapauksessa ei ole ollut kyse aidosta meripelastustilanteesta. Vrouw Marian hylyn tilanne ei ole edellyttänyt mitään välittömiä pelastustoimenpiteitä, koska mitään merenkulkuun tai kenenkään kolmannen tahon oikeuksiin liittyvää vaaraelementtiä ei ole ollut olemassa. Valtiolla hylyn omistajana ei ole ollut tarvetta meripelastukseen.

Ne toimenpiteet, joihin kantajat viittaavat meripelastussopimuksen syntyperusteena ovat olleet vain muinaismuistolain tarkoittamaa normaalia tutkimustoimintaa, jota museovirasto on jo useamman vuoden ajan harjoittanut yhteistyössä kantajien ja muiden sukellusryhmän jäsenten kanssa.

Meripelastussopimuksesta ja D:n kelpoisuudesta edustaa museovirastoa

Meripelastussopimus voi syntyä joko nimenomaisesti sopimalla tai hiljaisesti kuitenkin edellyttäen että kummallakin sopijapuolella on kelpoisuus solmia sopimus.

Tässä tapauksessa kantajat ja heidän etsintäryhmänsä ovat löytäneet hylyn, jota vahvasti on epäilty Vrouw Marian hylyksi.

Ryhmänjohtajana toiminut A on ollut yhteydessä merimuseon tutkija D:hen välittömästi hylyn löytymisen jälkeen 28.6.1999 tehden niin sanotun hylkyilmoituksen. Koska etsintäryhmällä on ollut muun muassa kuvauslaitteistoa hallussaan D on antanut luvan jatkaa hylyn identifioimista ja tutkimusta kuvaamalla. Tämän jälkeen A on lähes päivittäin informoinut D:tä hylyn kuvauksen yhteydessä esille tulleista seikoista ja D on mm. antanut A:lle luvan koskea laivaan sen mittojen selvittämiseksi. Nämä toimenpiteet ovat olleet tavanomaisia hylkyjen tutkimustyöhön kuuluvia toimia. D on lähettänyt eri viranomaisille tiedot uudesta muinaismuistolain tarkoittamasta hylystä ja sen sijaintipaikasta pyytäen sen valvontaa.

Koska A:n valokuva-aineistosta on ollut havaittavissa irtaimia esineitä A, D ja vieraileva australialainen meriarkeologi ovat viimeksimainittujen aluksella tapahtuneen vierailun yhteydessä keskustelleet keskenään, voidaanko tutkimuksen tässä vaiheessa aluksesta nostaa joitain esineitä aluksen alkuperän varmistamiseksi ja minkälaisia toimenpiteitä se vaatii, jotta kaikki arkeologiset seikat tulisivat huomioiduksi.

D:n A:lle antamat luvat ja toimiohjeet on annettu muinaismuistolain tutkimustarkoituksessa. Esineiden nostaminen ei ole perustunut merimuseon edustajan pyyntöön vaan A ja hänen ryhmäänsä kuuluvat sukeltajat ovat halunneet itse hylyn löytäjinä varmistaa aluksen alkuperän nostamalla jotain esineitä.

Merimuseon kannalta kyseessä on ollut muinaismuistolain tarkoittama tutkimustoiminta, jolla on pyritty selvittämään hylyn alkuperä. Merimuseon edustajat eivät ole mieltäneet tapahtumaketjua meripelastukseksi eikä osapuolten välillä ole keskusteltu pelastussopimuksesta tai muustakaan korvauksesta vaan kyse on ollut normaalista yhteistoiminnasta, jota on pitkään harjoitettu merimuseon ja vapaaehtoissukeltajien kesken.

Merimuseon edustajalla D:llä ei ole ollut tarkoitusta tehdä kantajien kanssa meripelastussopimusta vaan yksinomaan tutkia hylkyä ja varmistaa sen alkuperä. Museovirastolla ei ole tässä vaiheessa ollut välitöntä tarvetta suorittaa sukelluksia tai nostaa sieltä esineitä. Osapuolten välillä ei ole syntynyt mitään sopimusta koska merimuseon edustajalta on puuttunut tahto sitoutua johonkin sopimukseen.

Kantajat ovat esittäneet, että 1999 solmittu pelastussopimus kattaisi hylystä löydettävän esineistön lisäksi itse hylyn noston. Selvä on että väitetty sopimus on koskettanut vain kantajan yksilöimiä esineitä eli kolmea liitupiippua, yhtä savipulloa, yhtä sinettiä ja yhtä sinkkiharkkoa.

Museovirastoa koskevan työjärjestyksen mukaan, mikäli asia on periaatteellisesti tärkeä tai laajakantoinen, sen ratkaisee aina pääjohtaja. Museovirastosta annetun asetuksen mukaan merkittävien muinaisesineiden lunastamista ja siirtämistä koskevat asiat ratkaistaan museoviraston erityisistunnossa. Ottaen huomioon Vrouw Marian hylyn nostamisen periaatteellisen merkityksen ja siitä aiheutuvat kustannukset, kyse on asiasta, joka kuuluu erityisistunnon päätäntävaltaan, jollei pääjohtaja ole sitä erikseen määrännyt johtokunnassa käsiteltäväksi. Näin ollen D:llä ei ole ollut kelpoisuutta museoviraston puolesta solmia kantajien väittämää pelastussopimusta, jonka johdosta väitetty oikeustoimi ei sido museovirastoa.

Ensimmäisen pelastajan oikeudesta

Merilain tarkoittama pelastusoikeus voi pohjautua myös ns. ensimmäisen pelastajan oikeuteen eli taho, joka ensimmäisenä on valmiina ryhtymään pelastustoimenpiteisiin, saa oikeuden pelastukseen. Ns. pakkopelastussääntöjen soveltamisen edellytyksenä on kuitenkin kaksi olennaista lisävaatimusta. Pakkopelastus kohdistuu vain sellaisiin tilanteisiin, jossa välitön vaara uhkaa haverialusta, minkä lisäksi pelastustoimenpiteet tulee aloittaa välittömästi eikä voida odottaa haveristille ns. mieluisampaa pelastajaa. Toiseksi oikeus pakkopelastukseen edellyttää, että ensimmäisenä paikalle ehtineellä pelastajalla on riittävä kyky, tarvittava kalusto suorittaa pelastustoimenpiteet.

Vrouw Marian hylky on ollut paikoillaan yli 200 vuoden ajan. Hylyn löytyminen ei välittömästi aiheuta mitään uutta vaaratilannetta verrattuna aiempaan olotilaan. Koska hylyn fyysisissä olosuhteissa ei ole tapahtunut mitään muutoksia eikä siinä ollut edes odotettavissa mitään muutoksia, tilanteeseen ei voida soveltaa pakkopelastussäännöksiä. Kyseessä ei siten ole ollut sellainen kiiretilanne, jossa pelastustoimenpiteisiin on ryhdyttävä välittömästi lisävahinkojen välttämiseksi.

Vrouw Marian hylyn osalta onkin ensisijaisesti kyse meriarkeologiasta ja kulttuurihistoriallisesta muinaisjäänteen suojelusta, joka edellyttää pitkäaikaista ja perusteellista suunnittelua. Hylyn tai sen esineistön nostamiseen ei voida ryhtyä äkillisesti ja suunnittelemattomasti ja lisäksi ne edellyttävät huomattavaa taloudellista panostusta. Pelastus "ei kohdistu pelkästään varsinaisiin sukellus- ja nostotoimenpiteisiin, vaan se sisältää myös nostettavien esineiden jatkosäilytyksen".

Suomen valtiolla ei ole tällä hetkellä mitään konkreettisia suunnitelmia tai päätöksiä hylyn nostamisesta. Todennäköisesti hylkyä ei tulla missään vaiheessa nostamaan.

Kantajilla ei ole ollut riittävää kykyä, tietotaitoa eikä taloudellisia mahdollisuuksia suorittaa varsinaista merilain tarkoittamaa meripelastusta kesällä 1999.

Pakkopelastussäännökset eivät olosuhteiden ja hylyn tilanne huomioiden tule lainkaan sovellettaviksi. Edelleen kantajilla ei ole ollut pelastustoimenpiteiden suorittamiseen edellytettävää todellista kykyä viedä pelastustoimenpiteitä siten eteenpäin, että kaikki arkeologiset seikat olisivat tulleet huomioiduiksi.

Omistajan kielto-oikeudesta

Merilain 16 luvun 1 §:n 2 momentissa oleva omistajien kielto-oikeus antaa aluksen omistajalle ensisijaisen oikeuden valita aluksensa pelastaja. Kääntöpuolena on edellä mainittu pakkopelastusoikeus eli jos alus on välittömässä vaaratilanteessa eikä pelastustoimenpiteiden suorittamista voida lykätä, ensimmäisenä paikalle tullut kykenevä pelastaja saa aloittaa pelastustehtävän riippumatta omistajan kannanotoista. Vastoin omistajan suostumusta tapahtuva pakkopelastaminen on hyvin rajoitettua.

Kyseessä on yksinomaan muinaismuistolain tarkoittama merenalainen muinaisjäänne, jota tutkitaan pelkästään arkeologisena kohteena ja jolla ei ole sellaista taloudellista arvoa jota merilaki pelastussäännöksissään edellyttää. Valtiolla ei ole välitöntä tarvetta ryhtyä nostotoimenpiteisiin. Vrouw Marian hylky ei aiheuta mitään vaaraa yleiselle merenkululle eikä se aiheuta mitään riskiä ympäristölle.

Kantajat ovat tietoisia siitä, että Vrouw Marian hylyn nostaminen edellyttää erityisen päätöksen tekemistä viranomaisten taholta sekä siihen tarvittavien määrärahojen varaamista valtion budjettiin. Lisäksi hylyn noston vaatimat kustannukset nousevat määrältään niin korkeiksi että hanke tulisi erikseen kilpailuttaa julkisten hankintojen edellyttämällä tavalla. Mikäli museovirasto päättää nostaa yksittäisiä esineitä hylystä, se tekee erillisen toimeksiantosopimuksen siihen kyvykkääksi katsomansa tahon kanssa. Näissä tilanteissa on kyse muinaismuistolain tarkoittamasta tutkimistoiminnasta.

Museovirastolla on Vrouw Marian hylyn omistajana tai ainakin tosiasiallisen määräysvallan omaavana tahona ollut merilain 16 luvun 1 §:n tarkoittama perusteltu ja oikeutettu oikeus kieltää hylkyyn ja sillä oleviin irtaimiin esineisiin kohdistuvat pelastustoimenpiteet.

Hylyn omistusoikeudesta

Muinaismuistolain vuoden 2002 lakimuutoksella ei ole tarkoitettu muuttaa vanhan muinaismuistolain pääperiaatteita vaan sillä on yksinomaan selkeytetty tilannetta. Jo alunperin muinaismuistolain tarkoituksena on ollut että myös laivan hylyn omistusoikeus tosiasiallisesti rauhoituksen perusteella siirtyy valtiolle.

Kiinteät muinaisjäännökset ovat muinaismuistolain mukaan valtion valvonnassa ja hallussa. Tämä sisältää suuria rajoituksia maa-alueen tai muun ympäristön omistajalle tai haltijalle ja nämä tahot lähtökohtaisesti eivät saa mitään korvauksia. Mikäli valtion rasiteoikeus muodostuisi kohtuuttomaksi valtiolla on muinaismuistolaissa mahdollisuus pakkolunastaa kyseinen kohde.

Muinaismuistolaki on automaattisesti rajoittanut löytäjän oikeuksia rauhoituksen kautta, mitä seikkaa on painotettu asettamalla lakiin erityinen ilmoitusvelvollisuus kaikista hylkylöydöistä. Tästä seuraa, että kantajat eivät voi valtausta koskevien yleisten oppien perusteella olettaa, että he valtauksen kautta tulisivat hylyn omistajaksi.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

MUINAISMUISTOLAIN SOVELTAMINEN

Marraskuun 30 päivään 2002 saakka voimassa olleen muinaismuistolain 20 §:n laivalöytöjä koskevia säännöksiä sovellettiin hylkyihin ja niistä tavattuihin ja niistä ilmeisesti peräisin oleviin esineisiin, mikäli hylyn voitiin olettaa olevan vähintään sata vuotta vanha.

Joulukuun 1 päivänä 2002 voimaan tulleen muutetun 20 §:n mukaan pykälän säännöksiä sovelletaan hylkyihin ja niistä tavattuihin ja niistä ilmeisesti peräisin oleviin esineisiin, mikäli hylyn uppoamisesta voidaan olettaa olevan vähintään sata vuotta.

Vrouw Maria on uponnut vuonna 1771, joten sen hylky, joka on löydetty kesällä 1999, täyttää kummankin lain kriteerit.

Käräjäoikeus on 19.9.2002 antamassaan välituomiossa todennut, että merilain meripelastusta koskeva säännöstö on sovellettavissa nyt kysymyksessä olevan hylyn ja sen esineistön pelastamista koskevaan toimintaan.

Käräjäoikeus katsoo kuitenkin, että muinaismuistolaki on erikoislaki, jonka lain säännösten mukaan tällaisiin hylkyihin ja esineisiin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet määräytyvät. Hylky ja siihen liittyvät esineet ovat suoraan lain nojalla rauhoitettuja ja niihin kajoaminen ilman museoviraston lupaa on kielletty. Hylkyjen osalta on soveltuvin osin voimassa, mitä muinaismuistolaissa säädetään kiinteästä muinaisjäännöksestä ja hylkyyn liittyvien esineiden osalta on soveltuvin osin voimassa, mitä irtaimista muinaisesineistä on säädetty. Muinaismuistolaissa on myös säädetty, kuka omistaa hylyn ja siitä tavatut tai siitä peräisin olevat esineet. Muinaismuistolaki koskee Suomen aluevesillä eli suomalaisen lainsäädännön soveltamisalueella tavattuja hylkyjä ja esineitä eikä muinaismuistolaissa ole sen soveltamisen edellytykseksi asetettu muuta liittymäkohtaa Suomeen kuin, että hylky on Suomen aluevesillä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

OMISTUSOIKEUS HYLKYYN SEKÄ SIITÄ TAVATTUIHIN JA SIITÄ ILMEISESTI PERÄISIN OLEVIIN ESINEISIIN

Hylystä tavatut tai siitä ilmeisesti peräisin olevat esineet

Muinaismuistolain 20 §:n mukaan hylystä tavatut tai siitä ilmeisesti peräisin olevat esineet kuuluvat lunastuksetta valtiolle. Pykälän säännös on mainittujen esineiden osalta ollut samanlainen lain voimaantulosta 1.7.1963 lukien. Laki on aikanaan säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä muun muassa näiden esineiden omistusoikeuden sääntelyn johdosta.

Muinaismuistolaissa puhutaan esineistä, jonka käsitteen on katsottava kattavan sekä lastin että muut laivassa olevat tai siitä peräisin olevat esineet, kun laissa ei ole tehty mitään poissuljentaa esimerkiksi lastin osalta.

Käräjäoikeus katsoo, että Suomen valtio muinaismuistolain 20 §:n 3 momentin säännöksen nojalla omistaa Vrouw Marian hylystä tavatut tai siitä ilmeisesti peräisin olevat esineet, jotka ovat joko aluksen lastia tai muita alukseen kuuluvia tai siinä käytettyjä esineitä.

Vrouw Marian hylky

Muinaismuistolakiin on 1.12. 2002 voimaantulleella lainmuutoksella lisätty uusi 2 momentti, jolla on selkiytetty hylyn omistusoikeutta. Uuden säännöksen mukaan hylky tai sen osa kuuluu valtiolle, jos ulkoisten olosuhteiden perusteella on ilmeistä, että omistaja on hylännyt sen.

Muutoksen voimaantulosäännöksen mukaan lakia sovelletaan myös ennen muutoksen voimaantuloa muinaismuistona rauhoitetun laivan tai muun aluksen hylkyyn tai sen osaan, jos ulkoisten seikkojen perusteella on ilmeistä, että omistaja on hylännyt sen.

Vrouw Maria on uponnut vuonna 1771, joten selvänä on pidettävä, että omistaja on hylännyt sen. Hylky on yli 230 vuotta vanha, joten se on ollut rauhoitettu jo ennen 1.12. 2002 voimassa olleen lain mukaan myös hylyn iän perusteella. 1.12. 2002 voimaan tullut muinaismuistolain 20 §:n 2 momentin säännös hylyn kuulumisesta valtiolle koskee siten myös Vrouw Mariaa.

Kyseessä on ollut aineellisoikeudellinen lain säännöksen muutos, jolla on todettu olevan nimenomaan taannehtiva vaikutus ja kun kysymys ei ole rangaistussäännöksestä, mikään lievemmän lain periaate ei tule sovellettavaksi, joten Suomen valtio omistaa Vrouw Marian hylyn muinaismuistolain 1.12. 2002 voimaan tulleen 20 §:n 2 momentin nojalla.

Valtaus kantajien saantona

Kantajat ovat edellä tuomiossa esitetyillä perusteilla katsoneet saaneensa valtauksella omistusoikeuden Vrouw Marian hylkyyn ja kun kantajat ovat käsityksensä mukaan löytöhetkellä 28.6.1999 tai viimeistään löytötavarailmoituksen tekemishetkellä keväällä 2002 tulleet hylyn omistajiksi, hylky ei ole ollut vailla omistajaa muinaismuistolain 20 §:n 2 momentin säännöksen tullessa voimaan 1.12.2002.

Ennen 1.12. 2002 ja myös sen jälkeen voimassa olleiden muinaismuistolain säännösten mukaan Vrouw Marian hylky on ollut rauhoitettu suoraan lain säännöksen nojalla ja hylkyyn kajoaminen ilman museoviraston lupaa on ollut kielletty. Museovirastolla on myös ollut ja on edelleen muinaismuistolain nojalla oikeus tarvittaessa ottaa hylky haltuunsa ja siirtää se toiseen paikkaan.

Valtauksesta omistusoikeuden perustavana saantona ei ole säännöksiä laissa, vaan tältä osin tulevat noudatettaviksi oikeustieteessä kehitetyt periaatteet. Edellytyksenä omistusoikeuden saamiseen valtauksella on ensinnäkin, että esine on omistajan hylkäämä tai esineen omakseen ottajalla tulee olla objektiivisesti hyväksyttävä peruste olettaa, että omistaja on hylännyt esineen. Lisäksi valtaajan tulee saada esine hallintaansa.

Kantajat ovat löytäneet hylyn ja tulleet sen yläpuolelle, mutta muinaismuistolain säännöksistä johtuen he eivät ole saaneet koskea hylkyyn eivätkä ryhtyä sitä muullakaan tavalla hallinnoimaan. Muinaismuistolain säännöksistä johtuen kantajat eivät ole saaneet Vrouw Marian hylkyä sillä tavalla hallintaansa, että he olisivat valtauksella saaneet omistusoikeuden Vrouw Maria hylkyyn.

Käräjäoikeus viittaa tältä osin myös hallituksen esitykseen 80/2002 ja asiakirjoihin liitettyihin Veli-Pekka Viljasen ja Pekka Länsinevan eduskunnan perustuslakivaliokunnalle 19.6.2002 antamiin lausuntoihin.

Yhteenveto hylyn omistusoikeudesta

Kantajat eivät ole valtauksella tai millään muullakaan saannolla saaneet omistusoikeutta Vrouw Marian hylkyyn tai hylyssä tavattuun tavaraan eikä myöskään tavaraan, joka ilmeisesti on peräisin Vrouw Marian hylystä, joten kantajien omistusoikeuden vahvistamista koskeva vaatimus hylätään perusteettomana ja näyttämättömänä.

PELASTUSSOPIMUKSEN SYNTYMINEN

Asiassa ei ole näytetty eikä toisaalta edes väitetty, että kantajat ja vastaajan Suomen valtion/museoviraston edustajat olisivat tehneet normaalin käytännön mukaisen kirjallisen sopimuksen Vrouw Marian hylyn ja siitä tavattujen tai siihen ilmeisesti kuuluvien esineiden pelastamiseksi. Myöskään ei ole näytetty eikä edes väitetty, että tällainen pelastussopimus olisi tehty suullisesti.

Tämän jälkeen jää harkittavaksi, ovatko todistajana kuullun D:n toimenpiteet hänen käydessään australialaisten vieraidensa kanssa heinäkuussa 1999 Vrouw Marian hylyllä synnyttäneet pelastussopimuksen jo nostettujen esineiden osalta sekä myös hylyn ja siellä vielä olevien esineiden osalta.

Tapahtumat hylyn löytymisen jälkeen

Hylyn löytämisen jälkeen A on asiaan kuuluvalla tavalla ja noudatetun käytännön mukaisesti ilmoittanut merimuseolle hylyn löytymisestä. D on antanut ryhmälle luvan aluksen kuvaamiseen ja mittojen selvittämiseen ja D on 5.7.1999 pyytänyt merivoimien esikunnasta ja rajavartiolaitoksen esikunnasta virka-apua hylyn valvomiseksi.

D on saapunut hylylle vieraidensa kanssa. A on tuolloin sukeltajien aloitteesta esittänyt D:lle, että hylystä nostettaisiin joitakin esineitä, kun sukeltajat ovat paikalla. Sovitun mukaisesti sukeltajat ovat 9.7. 1999 nostaneet kantajien kanteessa luettelemat esineet, jotka A on kanistereihin ja veteen pakattuina toimittanut merimuseoon Helsinkiin.

Pelastussopimuksen syntyminen

Asiassa esitetyn selvityksen mukaan D:n käydessä hylyllä kantajat ja D eivät ole keskustelleet tai sopineet hylyn tai siinä vielä olevien esineiden nostamisesta eikä D ole myöskään antanut lupaa hylyn tai muiden hylyssä olevien esineiden nostamiseen.

D on kertonut antaneensa luvan sovittujen esineiden nostamiseen lähinnä hylyn alkuperän varmistamiseksi, kun sukeltajat olivat olleet halukkaita nostamaan esineitä hylystä. Hän on ollut tietoinen myös merilain meripelastusta koskevista säännöksistä.

Hylkyjen etsintä Suomessa ja esineiden nostaminen hylyistä on tapahtunut lähinnä vapaaehtoisina ja pääosin korvauksetta toimineiden sukellusta harrastavien henkilöiden toimesta useimmiten museoviraston toimesta järjestetyillä etsintäleireillä, joita on järjestetty useiden vuosikymmenien aikana. G ry on aikanaan perustettu avustamaan museovirastoa hylkyjen etsinnässä ja tutkimisessa. Sukeltajien ja museoviraston välille on siten syntynyt pitkäaikainen ja vakiintuneet muodot saanut yhteistyö ja osapuolet ovat hyvin oppineet tuntemaan toisensa. Joissakin tietyissä tapauksissa merimuseo on antanut palkallisia toimeksiantoja joillekin sukeltajille.

Pro Vrouw Maria ry on perustettu kanavoimaan rahat kantajien etsintähankkeeseen ja yhdistys on esiintynyt etsinnän toimeenpanijana G ry:een ja museovirastoon nähden. Museovirasto on palkinnut Pro Vrouw Maria ry:n hylyn löytämisestä. G ry:n edustaja on oikeudessa kertonut, ettei yhdistys olisi luovuttanut alustaan A:lle ja hänen myötäpuolilleen, mutta on luovuttanut aluksen Pro Vrouw Maria ry:n käyttöön.

Kantajat eivät ole keskustellessaan D:n kanssa hylyn etsimisestä, sen löytymisestä ja hylyn löytymisen jälkeen esineiden nostamisesta edes väittäneet vedonneensa merilain meripelastusta koskeviin säännöksiin tai tulevansa vetoamaan näihin säännöksiin. Ilmeistä on, että kantajat ovat havainneet tämän mahdollisuuden vasta myöhemmässä vaiheessa.

Merilain mukaisiin meripelastusta koskeviin säännöksiin vetoaminen ja pelastuspalkkiota koskevan oikeuden vahvistamista koskevan vaatimuksen esittäminen on merkinnyt edellä kuvatuissa olosuhteissa olennaista muutosta ja poikkeamista aikaisemmin noudatettuun käytäntöön, josta muutoksesta ja merilain säännöksiin vetoamisesta kantajien olisi sopimussuhteissa noudatettavan lojaliteettiperiaatteen nojalla tullut nimenomaisesti ilmoittaa D:lle siinä vaiheessa, kun tiettyjen esineiden nostamisesta on sovittu. Mainitun periaatteen mukaan sopimuskumppanin tulee sopimussuhteessa ottaa huomioon myös toisen osapuolen oikeutetut edut.

D on tehtäväänsä liittyvän toimivallan puitteissa voinut antaa vain luvan sovittujen esineiden nostamiseen, mutta ei tehdä pelastussopimusta Suomen valtion nimissä. Kantajat ovat vedonneet siihen, että sitova pelastussopimus on syntynyt D:n aseman perusteella merimuseon edustajana, jonka toimialaan ja toimivaltaan ovat kuuluneet hylkyjen tutkintaa koskevien lupien antaminen.

D on A:n esityksestä antanut luvan tiettyjen, ennalta sovittujen esineiden nostamiseksi, jotka esineet on pyritty valitsemaan siten, että ne osaltaan voisivat olla apuna hylyn tunnistamisessa. D on tässä tilanteessa voinut perustellusti uskoa, että nytkin toimitaan vakiintuneen käytännön mukaisesti eli että esineet nostetaan korvauksetta. D ei ole tässä tilanteessa voinut tietämättään tehdä edes hiljaista Suomen valtiota sitovaa meripelastussopimusta kantajien kanssa, kun kantajat eivät ole millään tavalla viitanneet tai vedonneet meripelastusta koskeviin säännöksiin tai mahdolliseen oikeuteensa saada pelastuspalkkio. D:n meripelastusta koskevien säännösten tuntemus tai hänen asemansa merimuseon edustajana eivät sellaisenaan ole voineet synnyttää hiljaista sopimusta, kun kantajat vakiintuneen käytännön mukaisesti ovat saaneet luvan tiettyjen esineiden nostamiseen. Minkäänlaisen korvauksen maksamisesta ei tässä yhteydessä ole ollut puhetta. Mitään sopimusta meripelastuksesta ei tällä luvan antamisella ole tehty tai syntynyt.

Kantajien ja Suomen valtion/museoviraston välillä ei siten ole olemassa mitään merilain mukaista meripelastussopimusta Vrouw Marian hylyn ja siinä olevien esineiden nostamiseksi ja pelastamiseksi eikä myöskään hylystä jo nostettujen esineiden osalta, joten kantajien vaatimus tällaiseen sopimukseen perustuvien oikeuksien vahvistamisesta hylätään näyttämättömänä.

KANTAJIEN VAATIMUKSET ENSIPELASTAJAN ASEMAN PERUSTEELLA

Kantajat ovat löytäneet ensimmäisinä Vrouw Marian hylyn ja olleet ensimmäisinä paikalla hylyn yläpuolella sellaisin varustein, että hylystä on voitu nostaa joitakin esineitä. Tämän perusteella on mahdollista katsoa, että kantajat ovat tässä vaiheessa saavuttaneet muihin mahdollisiin hylyn etsijöihin nähden merilain mukaisen ensipelastajan oikeuden.

Kysymys on siitä, ovatko kantajat saaneet tämän merilain tarkoittaman ensipelastajan oikeuden myös vastaajaan Suomen valtioon/museovirastoon nähden ja mitä tämä oikeus voisi käytännössä merkitä ja miten se voisi toteutua.

Muinaismuistolaki antaa museovirastolle yksinomaisen oikeuden määrätä hylystä, joka on löytymisestä lähtien ollut rauhoitettu suoraan mainitun lain 20 §:n nojalla. Hylystä ei ole nostettu muita kuin edellä luetellut esineet ja museovirasto on toimivaltuuksiensa nojalla kieltänyt kantajilta ja muilta sukellukset hylkyyn.

Meripelastusta koskevissa kansainvälisissä sopimuksissa on todettu, että niitä sovelletaan vaarassa olevan aluksen pelastamiseen. Pohjoismaissa on meripelastusta koskevat säännöt edellä olevasta poiketen ulotettu koskemaan myös haaksirikkoutuneen aluksen pelastamista. Merilain 16 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan pelastuspalkkioon on oikeutettu se, joka pelastaa haaksirikkoutuneen tai vaarassa olevan aluksen tai aluksessa olevaa tavaraa tai jotakin, joka on kuulunut sellaiseen alukseen tai tavaraan. Näin ollen muiden Pohjoismaiden lainsääsäännöstä ja oikeuskirjallisuudesta on saatavissa myös tulkintaohjetta, kun harkitaan haaksirikkoutuneen aluksen pelastamisen ja muinaismuistolain välistä suhdetta.

Hylyn oleminen vaarassa

Kantajat ovat vedonneet siihen, että hylky voi joutua ryöstön kohteeksi tai jonkun aluksen ankkuri voi osua siihen, mikä merkitsee, että hylky on merilain tarkoittamalla tavalla vaarassa.

Vrouw Maria on uponnut vuonna 1771 ja sen hylky on 42 metrin syvyydessä merialueella, joka merenkulunasiantuntijoiden käsityksen mukaan on vaikeakulkuinen sekä tuulille ja myrskyille hyvin altis.

Hylky on merimuseon toimesta saatettu heti löytymisen jälkeen viranomaisten suorittaman tutkavalvonnan kohteeksi. A on itse kertonut, että hylyn löytyminen edellyttää, että sen kohdalle osutaan hyvin tarkasti ja että viiden metrin heitto etsijän sijainnissa saattaa aiheuttaa sen, ettei hylkyä löydetä.

Hylky on rauhoitettu ja siten suoraan muinaismuistolain nojalla turvattu ryöstäjiltä ja hylyssä käynneiltä ja vahingoittamiselta. Valvonnan tehokkuudesta sitten riippuu, miten museovirasto käytännössä kykenee estämään mahdollisen hylyn ryöstön tai vahingoittamisen.

Alus on ollut uponneena yli 230 vuotta, joten se ei ole enää missään merenkulullisessa vaarassa eikä ole myöskään näytetty tai väitetty, että hylky itse aiheuttaisi vaaraa merenkululle tai ympäristölle.

Todistaja H:n käsityksen mukaan hylky ja esineet ovat parhaiten turvassa meren pohjassa.

Käräjäoikeus katsoo, että merilain säännökset ensipelastajan oikeudesta koskevat tilanteita, joissa merenkulkuun käytetty alus on välittömässä vaarassa. Säännökset on tarkoitettu turvaamaan ensimmäisenä paikalle saapuneen aseman suhteessa muihin myöhemmin paikalle saapuneisiin nähden siten, etteivät nämä voi tai pelastettava yhdessä näiden kanssa voi syrjäyttää ensipelastajan oikeutta pelastuspalkkioon.

Käräjäoikeus katsoo, etteivät Vrouw Marian hylky ja siinä olevat esineet ole sillä tavalla vaarassa ja etteivät myöskään hylystä jo nostetut esineet ole olleet sillä tavalla vaarassa, että merilain meripelastus- ja pelastuspalkkiosäännökset tulisivat tällä perusteella sovellettaviksi.

Haaksirikkoutunut alus

Vrouw Marian hylky on merilain tarkoittama haaksirikkoutunut alus, joka tosin on jo menettänyt aluskelpoisuutensa.

Vrouw Marian hylky ja siinä olevat ja siitä jo nostetut esineet muodostavat arkeologisesti ja historiallisesti erittäin arvokkaan ja ainutlaatuisen kohteen, jonka pelastaminen, joka tässä tapauksessa tarkoittaa hylyn ja esineiden nostamista ja säilyttämistä, edellyttää erityistä tietämystä ja kokemusta sekä vaatii paljon varoja ja joka muualta saatujen kokemusten perusteella vaatii useiden vuosien työn.

Tässä tapauksessa hylyn ja siinä olevien esineiden pelastaminen ja nostaminen tulee nähdä kokonaisuutena, johon kuuluvat paitsi hylyn ja esineiden nostaminen ja siirtäminen myös hylyn ja esineiden konservoiminen ja säilymisen turvaaminen, joka edellyttää myös säilytystilan rakentamisen hylylle ja esineille (vrt Wasa-laiva Ruotsissa). Esitetyn selvityksen mukaan jo pelkkä hylyn nostaminen saattaa kestää useita kuukausia ja hylyn ja esineiden konservointi jopa kymmenen vuotta ja enemmän.

Normaali meripelastustilanne on se, että pelastaja nostaa aluksen sen omistajan toimeksiannosta pinnalle mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti ja sen jälkeen aluksen omistaja huolehtii jatkotoimenpiteistä.

Käräjäoikeus katsoo, että Vrouw Marian hylyn osalta tilanne on aivan erilainen. Pelastusta ei ole suoritettu loppuun ennen kuin hylyn ja siinä olevien esineiden säilyminen on turvattu konservoinnilla ja muilla vaadittavilla toimenpiteillä, joista kaikista ei tässä vaiheessa ole edes tietoa.

Hylky ei ole missään vaarassa eikä se aiheuta vaaraa merenkululle tai ympäristölle ja kuten edellä on todettu hylky ja esineet ovat parhaassa turvassa meren pohjassa.

Hylky on suoraan muinaismuistolain nojalla rauhoitettu ja se sekä siinä olevat esineet kuuluvat muinaismuistolain nojalla valtiolle, jolla on yksinomainen oikeus määrätä hylystä ja esineistä.

Hylky ja esineet ovat siten muinaismuistolain säännösten nojalla aivan erilaisessa asemassa kuin merilain mukaiset meripelastuksen kohteena normaalisti olevat alukset.

Muinaismuistolailla suojataan historiallisesti arvokkaita muinaismuistoja, joihin kuuluvat myös yli sata vuotta sitten uponneet alukset ja niissä tavatut tai niihin liittyvät esineet. Merilaki koskee merenkulkuun käytettäviä aluksia ja kaupallista merenkulkua. Merilain meripelastusta koskevien säännösten ulottaminen tulkinnalla koskemaan myös muinaismuistolain alaisia hylkyjä ja niistä tavattuja esineitä, merkitsisi muinaismuistolain valtiolle takaaman yksinomaisen määräämisvallan rajoittamista tai poistamista ja merilain säännösten soveltamisen ulottamista koskemaan sellaisia tilanteita, joita varten niitä ei alun alkaen ole tarkoitettu. Hylyn löytyessä valtio joutuisi tapahtuneen tosiasian eteen ja vastuuseen pelastuspalkkion maksamisesta, vaikka pelastussopimusta ei olisi tehty taikka vaaraa ei olisi ja vaikka ei olisi tarkoitustakaan nostaa hylkyä ja siinä olevia esineitä Kysymys ei ole siten merilain tarkoittamasta aidosta pelastustilanteesta, joka oikeuttaisi ensipelastajan ryhtymään pelastustoimiin ja saamaan pelastuspalkkion.

Kantajat ovat suorittaneet hylyn etsintää mutta eivät vielä meripelastusta. Kantajat ovat löytäneet hylyn ja he ovat olleet velvolliset ilmoittamaan löydöstään museovirastolle, jolla on muinaismuistolain säännösten nojalla yksinomainen oikeus määrätä hylystä ja siinä olevista esineistä. Kantajien mahdollisuudet jatkaa hylkyä ja esineitä koskevia toimenpiteitä tästä eteenpäin on ollut ja on täysin merimuseon harkinnan ja luvan varassa.

Muiden Pohjoismaiden säännöstö

Suomen, Ruotsin ja Tanskan muinaismuistolait ovat 1960 luvulta lähtien olleet yhteneväiset sen osalta, että myös hylyssä oleva lasti kuuluu muinaismuistolain alaisuuteen. Norjassa lasti on vuonna 1974 tehdyllä lain muutoksella saatettu muinaismuistolain alaisuuteen.

Tanskan museolaissa on vuodesta 1984 lukien ollut voimassa säännös (28 § 5. kohta ), jonka mukaan pelastuspalkkiota ei voida vaatia museolain tarkoittamien hylkyjen ja niistä tavattujen tavaroiden osalta Säännös on ollut samansisältöisenä voimassa 31.5.1963 säädetyssä historiallisia laivahylkyjä koskevassa laissa.

Ruotsissa on voimassa laki eräistä merilöydöistä. Laissa olevan viittaussäännöksen nojalla vähintään sata vuotta vanhoihin laivalöytöihin sovelletaan Ruotsin lakia kulttuurimuistoista.

Norjassa voimassa oleva kulttuurimuistolaki on säädetty 9.6.1978.

Ruotsi ja Norja ovat ratifioineet vuoden 1989 kansainvälisen meripelastussopimuksen, jota Suomi ei ole vielä ratifioinut. Ratifioidessaan vuoden 1989 sopimuksen Ruotsi ja Norja ovat tehneet varauman, joka koskee muinaismuistolain alaisia hylkyjä. Tämä varauma osaltaan osoittaa, että näissä maissa muinaismuistolain alaiset hylyt on haluttu sulkea meripelastussopimuksen ulkopuolelle.

Merilait on Pohjoismaissa säädetty maiden välisen yhteistyön perusteella ja merilait perustuvat varsin pitkälle kansainvälisiin sopimuksiin. Norjassa on 24.6.1994 tehdyllä merilain 16 luvun 442 §:n muutoksella nimenomaan todettu, etteivät merilain meripelastusta koskevat säännökset koske 9.6.1978 annetun kulttuurimuistolain (kulturminne) 14 §:ssä tarkoittamia aluksia ja tavaroita.

Tanskan merilaissa ei ole säännöksiä pelastuspalkkion ulottamisesta koskemaan laivahylkyjä. Tähän ei ole ollut tarvetta edellä mainittujen historiallisia laivahylkyjä koskevan ja museolain säännösten johdosta.

Ruotsin vuoden 1996 merilain muutoksia koskevissa lain esitöissä on katsottu, että kulttuurimuistolain säännökset erityislakina syrjäyttävät yleislaiksi katsottavan merilain pelastuspalkkiota koskevat säännökset. Kulttuurimuistolain 8 §.n 2 kappaleessa on todettu, että asianomainen valtion viranomainen saa pelastaa lain tarkoittaman laivahylyn. Kulttuurimuistolain mukaan viranomainen voi maksaa hylyn löytäjälle harkintansa mukaan löytöpalkkion.

Norjalainen merioikeuden asiantuntija Sjur Braekhus (kirjoitus vuodelta 1975) ja tanskalainen alan tutkija Erik Aagaard-Hansen (kirjoitus vuodelta 1966) ovat kritisoineet sitä, että muinaismuistolait antavat valtiolle yksinomaisen määräämisvallan hylkyyn ja että valtion viranomaisen harkinnasta on jätetty riippumaan hylyn löytäjän oikeus palkkioon ja myös mahdollisen palkkion suuruus. Braekhus on mainitussa kirjoituksessaan, joka on laadittu ennen edellä mainittua Norjan vuoden 1994 merilain muutosta yhdessä lauseessa todennut myös, ettei suhde pelastuspalkkiosäännöksiin ole selvä. Tilanne Norjassa on tällöin vastannut Suomen tilannetta nyt, kun Norjan merilaissa ei tuolloin ole ollut nimenomaista säännöstä pelastuspalkkiosta vanhojen laivahylkyjen osalta.

Suomessa on professori Peter Wetterstein kirjoituksessaan vuodelta 2000 lähtenyt siitä ajatuksesta, että pelastussäännöt ja -periaatteet koskevat vanhoja hylkyjä ja niistä tavattuja esineitä siinä laajuudessa kuin muinaismuistolain nimenomaiset rajoitukset eivät sitä estä sekä pitänyt tarpeellisena, että muinaismuistolakiin otettaisiin nimenomainen viittaus merilain meripelastuspalkkioon.

Muiden Pohjoismaiden merilakien ja muinaismuistolakien (tai vastaavien) säännökset osoittavat, että muinaismuistolakien alaiset laivahylyt ja niistä tavatut tavarat on haluttu pitää merilain meripelastuspalkkiosäännöstön soveltamisen ulkopuolella.

Braekhusin ja Aagaard-Hansenin kannanotoista voidaan päätellä, että nämäkin asiantuntijat ovat katsoneet, että kirjoitushetkellä voimassa ollut muinaismuistolaki tai vastaava erityislakina syrjäyttää merilain meripelastusta koskevat säännökset, kun on kysymys muinaismuistolain tarkoittamista hylyistä ja niissä olevista tai niihin liittyvistä tavaroista. Wettersteinin kirjoitus jättää harkintavallan sen suhteen, mitä seikkoja sisältyy muinaismuistolain nimenomaisen rajoituksen piiriin.

Yhteenveto

Käräjäoikeus katsoo edellä esitetyillä perusteilla, että muinaismuistolain säännökset erikoislakina sulkevat pois mahdollisuuden soveltaa merilain meripelastusta ja pelastuspalkkiota koskevia säännöksiä muinaismuistolain alaisiin hylkyihin ja hylystä tavattuihin tai siitä ilmeisesti peräisin oleviin esineisiin.

Kantajat eivät siten ole hylyn löytäjinä saaneet merilain tarkoittamaa ensipelastajan asemaa Suomen valtioon/museovirastoon nähden sillä perusteella, että Vrouw Maria on uponnut alus eikä myöskään sillä perusteella, että hylky ja siinä olevat esineet olisivat vaarassa.

Tämä merkitsee sitä, ettei kantajille ole hylyn löytämisen perusteella syntynyt mitään etuoikeutta päästä suorittamaan nostotoimenpiteitä, mikäli Vrouw Marian hylky tai siinä olevia esineitä ryhdytään joskus nostamaan eikä myöskään saada merilain mukaista pelastuspalkkiota, jos nostamiseen joskus ryhdytään, eikä saamaan pelastuspalkkiota myöskään Vrouw Mariasta jo nostettujen esineiden osalta. Eri asia on, jos Suomen valtio/museovirasto vapaaehtoisesti päättää maksaa löytöpalkkiota löytäjille tai antaa kantajille toimeksiannon hylyn tai siinä olevien esineiden nostamiseksi.

PELASTUSTOIMEN KIELTÄMINEN

Merilain mukaan aluksen päällikkö tai omistaja voivat kieltää pelastamisen. Merilain mukaan kiellon tulee kuitenkin olla oikeutettu, millä kantajienkin käsityksen mukaan tarkoitetaan sellaista tilannetta, ettei ole tarvetta meripelastukseen, kun meripelastustilannetta ei objektiivisesti asiaa harkiten ole käsillä.

Kuten edellä on todettu, Vrouw Marian hylky ja siinä olevat esineet eivät ole merenkulullisessa vaarassa eivätkä hylky ja siinä olevat esineet aiheuta mitään vaaraa merenkululle tai ympäristölle. Asiantuntijoiden käsityksen mukaan hylky ja siinä olevat esineet ovat parhaiten turvassa meren pohjassa. Hylky ja esineet ovat myös viranomaisten tutkavalvonnan piirissä.

Minkäänlaista meripelastustilannetta ei edellä esitetyn perusteella ole käsillä.

Tarve hylyn ja siitä tavattujen esineiden nostamiseen voi olla lähinnä arkeologinen ja historiallinen, jota tarvetta koskevat muinaismuistolain säännökset, jotka antavat museovirastolle yksinomaisen harkinta- ja määräysvallan sen suhteen, mitä hylylle ja siinä oleville esineille tehdään. Kuten edellä on todettu, hylky on rauhoitettu jo suoraan muinaismuistolain säännösten nojalla.

Mikäli kuitenkin katsottaisiin, että kantajilla olisi oikeus meripelastukseen ja pelastuspalkkioon Vrouw Marian hylyn ja siinä olevien esineiden osalta, käräjäoikeus katsoo, että merimuseolla on ollut ja on muinaismuistolain säännösten nojalla muinaismuistolain tarkoitus huomioon ottaen perusteltu oikeus kieltää kaikki hylkyä koskevat nosto- tai muut pelastustoimenpiteet.

Kysymys olisi tällöin merilain 16 luvun 1 §:n tarkoittamasta perustellusta ja oikeutetusta kiellosta, joka sekin sulkisi pois kantajien oikeuden meripelastukseen ja pelastuspalkkioon Vrouw Marian hylyn ja siinä olevien esineiden osalta.

Kantajat eivät ole myöskään näyttäneet, että heillä olisi riittävä kyky, tieto ja taito sekä laitteet ja taloudelliset edellytykset saattaa nyt kysymyksessä olevien hylyn ja esineiden nostaminen ja pelastaminen sillä tavalla loppuun, että hylyn ja esineiden säilyminen noston jälkeen tulee toteutumaan. Suomen valtiolla/museovirastolla olisi tälläkin perusteella merilain tarkoittama perusteltu oikeus kieltää hylyn ja siinä olevien esineiden nosto.

TUOMIOLAUSELMA

Kantajien kanne hylätään kokonaisuudessaan.

Oikeudenkäyntikulut

Kantajat ovat hävinneet kanteessa esittämänsä vaatimukset, mutta voittaneet jutun vastaajan tekemän oikeudenkäyntiväitteen osalta, joka on johtanut siihen, että kantajien kanne on tutkittu ja ratkaistu.

Kantajat ovat jutun varsinaisesti hävinneenä osapuolena velvolliset yhteisvastuullisesti korvaamaan vastaajan tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut (Oikeudenkäymiskaari 21 luku 1 §).

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Kantajat ovat pyytäneet siltä varalta, että heidän kanteensa hylätään, ettei heitä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a ja b §:ien nojalla velvoitettaisi korvaamaan Suomen valtion oikeudenkäyntikuluja ottaen huomioon asian luonne ja kantajien asema yksityishenkilöinä. Kantajien oikeudelle jättämistä laskuista käy ilmi, että kaksi kantajien käyttämistä avustajista ja asiamiehistä on ilmoittanut laskutuksen tapahtuvan no cure-no pay-periaatteella. Nämä asiamiehet ovat ilmoittaneet tämän tarkoittavan sitä, etteivät he laskuta kantajia, mikäli kantajat häviävät jutun. Kantajat ovat käyttäneet kolmea kotimaista asiamiestä, minkä lisäksi he ovat antaneet toimeksiannon myös eräälle englantilaiselle meripelastukseen erikoistuneelle asianajajalle. Ottaen huomioon edellä esitetyn kantajien laajan panostuksen asian hoitamiseen, käräjäoikeus katsoo kantajien odottaneen asiassa huomattavaa taloudellista etua ja sen saavuttamiseksi ottaneen tietoisen taloudellisen riskin nostaessaan kanteen, minkä vuoksi käräjäoikeus velvoittaa kantajat korvaamaan Suomen valtion/museoviraston oikeudenkäyntikulut asiassa siten, että niistä on vähennetty oikeudenkäyntiväitteen käsittelyä vastaava osuus.

A, B ja C Oy velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut asiassa oikeuden harkinnan mukaan 38.000,- eurolla, mikä summa sisältää palkkion, kulut ja arvonlisäveron, korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet:

Käräjätuomari Martti Helenius
Käräjätuomari Folke Nyström
Käräjätuomari Mari Jaakkola

Eri mieltä olevan käräjätuomari Folke Nyströmin lausunto:

Hylyn ja lastin meripelastuksesta

Lähtökohtana on pidettävä merilain 16 luvun 1 §:ä. Tässä mainitaan, että "se joka pelastaa haaksirikkoutuneen tai vaarassa olevan aluksen...on oikeutettu saamaan pelastuspalkkiota".

Säännös perustuu kansainväliseen konventioon vuodelta 1910, joka on astunut voimaan Suomessa vuonna 1923. Meripelastuksen kohteena voi olla mm. alus ja aluksella oleva tavara. Selvää lienee myös, että alus joka on uponnut ja siinä ollut lasti voivat olla meripelastuksen kohteena (vrt. Peter Wetterstein: Vrak och gamla skatter, JFT 2000). Merilakiin otettu sanonta "haaksirikkoutunut" puuttuu ko. konventiotekstistä ja perustuu kansalliseen lainsäädäntöön. Näin ollen meripelastuksen käsitettä on kansallisella tasolla laajennettu.

Ko. laajennus perustuu kannustusnäkökohtiin, koska on katsottu tärkeäksi kannustaa haaksirikkoutuneiden alusten/lastien pelastaminen paitsi suoranaisten yksityisten etunäkökohtien puolesta myös esimerkiksi arkeologisten näkökohtien puolesta.

Käsite "haaksirikkoutunut alus" on katsottu olevan kyseessä, kun alus merionnettomuudessa on vahingoittunut eikä enää pysy pinnalla ja on joko uponnut tai rantautunut. Tässä tilanteessa ei aluksen enää tarvitse olla "vaarassa". Lienee näin ollen selvää, että vanhat hylyt lähtökohtaisesti sisältyvät käsitteeseen "haaksirikkoutunut alus" .

Pohjoismaisessa oikeuskirjallisuudessa on niin ikään katsottu, että meripelastussäännöstö soveltuu alukseen ja lastiin, jotka ovat "forulykket" (= haaksirikkoutunut). Suuressa syvyydessä sijaitsevan hylyn, tai kullan tai muun hylyn arvokkaan lastin pelastaminen ja nostaminen ovat tyypillisiä tämänlaatuisen meripelastuksen muotoja (Sjur Braekhus: Bergning av vrak og vrakgods, s. 524). Pohjoismaisessa oikeustieteessä on niin ikään aina käytetty meripelastussäännöstöä hylkyjen ja vastaavien esineiden nostoon, mikä seikka ei ole katsottu olevan ristiriidassa meripelastuskonvention suhteen (Söloven, 3. udg. med kommentarer av Jörgen Bredholt mf. s. 494). Totean, että merilain meripelastusta koskeva säännöstö käsittää myös uponneiden hylkyjen ja niissä olevan lastin pelastamista.

Kun kyse on yli 100 vuotta vanhoista hylyistä ja jos katsotaan, että valtio on tullut hylyn omistajaksi (esim. lunastuksen kautta) on löytäjällä, joka myös pelastaa hylyn, katsottu olevan oikeutettu saamaan pelastuspalkkiota. Mikäli hylkyä ei pelasteta siitä syystä, että museovirasto ei anna lupaa hylyn nostamiseen johtuen siitä, että sillä rauhoituksen johdosta on oikeus esittää merilain mukainen "nimenomainen ja oikeutettu" kielto, on löytäjällä ainoastaan oikeus löytöpalkkioon.

Niinikään on löytäjällä, joka on pelastanut hylystä löytyneitä esineitä oikeus pelastuspalkkioon, mutta tässäkin tapauksessa valtiolla on mahdollisuus omistajana kieltää pelastus esim. kulttuuripoliittisista syistä ("nimenomainen ja oikeutettu kielto"), jolloin pelastuspalkkio ei tulisi kysymykseen.

Kantajien oikeudesta pelastaa hylky ja lasti

Oikeus meripelastukseen voi perustua tehtyyn meripelastussopimukseen (esim. LOF 2000). Mikään ehto ei pelastuspalkkion saamiselle ole, että sopimus on tehty tai että lupa olisi saatu hädässä olevalta aluksen päälliköltä tai omistajalta (Sjur Braekhus: Bergning av vrak og vrakgods, s. 23). Vasta kun on olemassa "aluksen päällikön nimenomainen ja oikeutettu kielto" on pelastus katsottava oikeudettomaksi.

Käytännössä on usein olemassa sopimus tai sopimuksenomainen suhde pelastajan ja haaksirikkoutuneen välillä esim. siten, että pelastettava antaa hyväksynnän sille avulle jonka pelastaja antaa.

Meripelastustilanne saattaa olla olemassa myös siitä riippumatta, onko sopimusta olemassa osapuolten välillä. Mikäli aluksen omistaja ei ole antanut meripelastustehtävää jollekulle, on se pelastaja, joka ensiksi on tosiasiassa aloittanut pelastuksen, ensisijaisesti oikeutettu. Kyseessä on ns. ensimmäisen pelastajan oikeudesta. Tällöin on katsottu riittämättömäksi, että pelastaja on pelkästään paikallistanut uponneen aluksen, vaan on lisäksi vaadittu tämän ryhtyvän pelastustoimiin. Tässä yhteydessä aikaprioriteetilla on merkitystä, koska ensimmäisellä pelastajalla on oikeus ryhtyä pelastustoimiin ennen mahdollisia myöhemmin paikalle saapuvia pelastajia. Aluksen omistaja, jolla on tallella määräämisvaltansa alukseen, voi kieltää enempien toimenpiteiden suorittamisen edellyttäen, että kielto on "oikeutettu".

Ensimmäisen pelastajan oikeus

Kun kyseessä on hylky ja siinä oleva lasti, on pelastuksen osalta asetettu erityisedellytyksiä siten, että on katsottu vaadittavan todellisia pelastustoimenpiteitä. Tällaisiksi toimenpiteiksi on katsottu ainakin, että pelastaja on asettanut pelastusvarusteensa hylyn yläpuolelle ja on valmis aloittamaan pelastuksen. Kun nämä edellytykset ovat täyttyneet, on katsottava ensimmäisen pelastajan oikeus syntyneeksi (vrt. Peter Wetterstein, JFT sekä Sjur Braekhus: "Retten til å berge", Arkiv för sjörätt, bind 6, 1965/1966).

Nyt ko. asiassa on tullut näytetyksi, että kantajat ovat omia varustuksiaan käyttämällä löytäneet ja paikallistaneet Vrouw Marian hylyn. Kantajat ovat ilmoittaneet halukkuutensa hylyn ja lastin pelastamiseksi ja ovat nostaneet kanteessa mainittuja esineitä hylystä valtion edustajan suostumuksella. Kantajat ovat ilmoittaneet olevansa valmiita hylyn ja lastin nostoon mihin valtion edustajat eivät ole suostuneet viittaamalla muinaismuistolain mukaiseen rauhoitukseen. Kantajat ovat oikeudelle esittäneet nostosuunnitelman, josta on todettu sen olevan toisaalta hyvän ja toteuttavissa olevan (tod. I) ja toisaalta lähinnä arkeologiselta kannalta riittämättömäksi (tod. F).

Todistelussa on esitetty, että vaikkakin itse nostosuunnitelma olisi tässä vaiheessa puutteellinen tulisi se työstövaiheessa täydennettäväksi erilaisten vaiheiden, mm. arkeologisten osalta vaadittavien eri alueiden asiantuntijan toimesta (tod. J ja I).

Katson näillä perusteilla kantajan toiminnan perustaneen heille ns. ensimmäisen pelastajan oikeuden, joka mahdollisessa hylyn nostotilanteessa tulee huomioida.

Pelastussopimus

Mitä tulee siihen kysymykseen onko asiassa syntynyt pelastussopimusta on riidatonta, että kanteessa määrätyt esineet on kantajien toimesta nostettu hylystä. On myös näytetty, että tämä on tapahtunut valtion edustajan suostumuksella. Näyttämättä on jäänyt, että esineiden nosto olisi tapahtunut valtion edustajan nimenomaisesta pyynnöstä (tod. D).

Vaikkakin esineiden nosto kuvatun mukaisesti on riidatonta, on kuitenkin jäänyt näyttämättä, että tässä yhteydessä olisi osapuolten kesken tällä tai muillakaan perusteilla syntynyt pelastussopimus.

Kantajien oikeus meripelastuspalkkioon

Kantajilla on edellä mainituin perustein katsottu syntyneen ensimmäisen pelastajan oikeus mikä hylyn ja lastin nostotilanteessa oikeuttaisi heidät saamaan merilain mukaisen pelastuspalkkion. Hylky ja sen lasti ovat kuitenkin muinaismuistolain mukaisesti rauhoitettuja johon vedoten hylkyyn ja lastiin kajoaminen on vastaajan toimesta kielletty mm. arkeologisiin syihin viitaten.

Katson, että disponointioikeus hylkyyn omistusoikeuden ja rauhoituksen kautta on museovirastolla/valtiolla, jolla siis on näillä perusteilla oikeus ratkaista kysymys hylyn mahdollisesta nostamisesta. Samoin perustein on valtiolla hylyssä olevien esineiden osalta niinikään oikeus päättää esineiden mahdollisesta nostamisesta tai nostamatta jättämisestä nimenomaisen ja "oikeutetun kiellon" johdosta (esim. kulttuuripoliittiset syyt).

Katson, että vastaajalla on hylyn ja sen lastin osalta muinaismuistolain sääntöihin vedoten koskien esineiden rauhoitusta ja niiden arkeologiseen koskemattomuuteen viitaten, merilain 16 luvun 1 §:n 2 momentin mukainen oikeus esittää ns. "oikeutettu kielto", mikä tässä tilanteessa estää kantajien toimesta suoritettavan pelastuksen toimittamisen.

Kun kysymys hylyn ja siinä olevien esineiden nostamisesta on ratkaisematta, jää kantajien oikeus meripelastuspalkkioon riippuvaiseksi siitä, tullaanko hylky ja niissä olevat esineet yleensä nostamaan. Mikäli hylky tai siinä olevaa esineistö päätetään jättää nostamatta, määräytyy kantajille tuleva mahdollinen korvaus muutoin kuin meripelastusperusteisena. Katsonkin, että kysymys kantajien oikeudesta meripelastuspalkkioon on ennenaikainen hylyn sekä muiden kuin jo nostettujen esineiden osalta.

Mikäli vastaaja vastaisuudessa päättä nostaa hylyn ja siinä olevan esineistön, tulee siinä yhteydessä huomioida kantajien oikeus pelastustoimen suorittamiseen ns. ensimmäisenä pelastajana.

Olen vaatimukset enemmälti hyläten ratkaissut jutun tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

TUOMIOLAUSELMA

Katson,

1) että kantajat ovat suorittaneet merilain 16 luvussa tarkoitettua meripelastusta nostaessaan 9.7.1999 Vrouw Marian hylystä 3 liitupiippua, 1 savipullon, 1 sinetin ja 1 sinkkiharkon ja vahvistan kantajien oikeuden pelastuspalkkioon kyseisten esineiden nostamisesta,

2) että kantajilla on ensimmäisen pelastajan oikeuteen perustuva oikeus meripelastukseen kaikkien muiden ko. hylyssä tai sen läheisyydessä olevien esineiden osalta,

3) että kantajilla on ensimmäisen pelastajan oikeuteen perustuva oikeus ko. hylkyä koskevaan meripelastukseen.

Sitävastoin hylkään kantajien vaatimuksen meripelastuspalkkion vahvistamisesta hylkyä koskevien toimenpiteiden ja muiden esineiden kuin yllämainittujen osalta ennenaikaisena.

Päättäessäni jutun näin, annan kummankin osapuolen kärsiä kulunsa vahinkonaan.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

TURUN HOVIOIKEUS TUOMIO 23.3.2005

VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA

Valitus

A, B ja C Oy ovat vaatineet, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja hovioikeus vahvistaa, että valittajat ovat suorittaneet merilain 16 luvussa tarkoitettua meripelastusta nostaessaan 9.7.1999 Vrouw Maria -nimisestä hylystä kolme liitupiippua, yhden savipullon, yhden sinetin ja yhden sinkkiharkon, että heillä on merilain mukainen oikeus pelastuspalkkioon sanottujen esineiden nostamisesta, että heillä on joko sopimukseen tai ensimmäisen pelastajan oikeuteen perustuva oikeus meripelastukseen kaikkien muiden hylyssä tai sen läheisyydessä olevien esineiden osalta, että heillä on merilain mukainen oikeus pelastuspalkkioon kaikista hylystä tai sen läheisyydestä nostettavista esineistä, että A:lla ja B:llä on omistusoikeus Vrouw Marian hylkyyn, että heillä on sanotulla perusteella oikeus itse pelastaa hylky, hylystä ja sen läheisyydestä löydettävät esineet sekä oikeus päättää kuka suorittaa nämä pelastustoimet. A, B ja C Oy ovat toissijaisesti vaatineet, että mikäli hylyn omistusoikeuden katsotaan kuuluvan valtiolle heillä on joko sopimukseen tai ensimmäisen pelastajan oikeuteen perustuva oikeus hylyn meripelastukseen sekä merilain mukaiseen pelastuspalkkioon suoritetuista toimenpiteistä. A, B ja C Oy ovat vaatineet myös, että valtio velvoitetaan korvaamaan valittajien oikeudenkäyntikulut korkoineen tai toissijaisesti, että valittajia ei velvoiteta korvaamaan valtion oikeudenkäyntikuluja asiassa.

A, B ja C Oy ovat valituksensa perusteina muun muassa lausuneet, että A ja B ovat tulleet hylyn omistajiksi valtauksen perusteella. Kysymyksessä on merilaissa tarkoitettu meripelastustilanne. Asianosaisten välille on heidän käyttäytymisensä perusteella syntynyt pelastussopimus. Myös kaikki edellytykset ensipelastajan merilakiin perustuvien oikeuksien saamiseen täyttyvät. Valtiolla ei ole oikeutettua perustetta kieltää pelastustoimia.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vastaus

Valtio on vastannut A:n, B:n ja C Oy:n valitukseen ja vaatinut, että se hylätään perusteettomana ja että nämä velvoitetaan korvaamaan valtion vastauskulut korkoineen.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

KÄSITTELYMERKINTÄ

C Oy on hovioikeudelle 4.3.2005 saapuneen ilmoituksen ja "Oikeuksien siirto" -nimisen asiakirjan mukaan siirtänyt 3.3.2005 kaikki kannevaatimuksiinsa perustuvat oikeudet A:lle, eikä yhtiö omalta osaltaan enää jatka oikeudenkäyntiä.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Käsittelyratkaisu

Valtio on väittänyt, ettei asian tutkiminen kuulu merioikeuden toimivaltaan. Näkemyksensä perusteeksi valtio on esittänyt, että asiassa on sovellettava yksinomaan muinaismuistolakia, koska se erikoislakina syrjäyttää merilain säännökset.

Merilain 21 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan merioikeus on toimivaltainen asioissa, jotka ratkaistaan tämän lain mukaan. Kantajat ovat perustaneet kannevaatimuksensa merilain 16 luvun säännöksiin meripelastuksesta. Asiassa on siten otettava kantaa merilain säännösten soveltamiseen, ja se on siten merioikeuden toimivaltaan kuuluva merioikeusjuttu.

Hovioikeus toteaa lisäksi, että sen Pääasiaratkaisun kohdassa 1 päädytään siihen, ettei muinaismuistolaki syrjäytä merilain meripelastusta koskevien säännösten soveltamista asiassa. Merioikeudella on tämänkin takia ollut toimivalta ratkaista asia.

Valtion oikeudenkäyntiväite hylätään.

Pääasiaratkaisu

Perustelut

1. Muinaismuistolain ja merilain soveltaminen

Valtio on katsonut, että muinaismuistolaki syrjäyttää merilain soveltamisen. Käsityksensä tueksi valtio on vedonnut ensisijaisesti siihen, että muinaismuistolaki on merilakiin verrattuna erikoislaki. Lisäksi valtio on perustellut käsitystään sillä, että muinaismuistolaki on hierarkisesti ylempi laki kuin merilaki ja se on merilakia myöhemmin säädetty.

Muinaismuistolaki on erikoislaki. Toisaalta on niin, että myös merilaki ja sen meripelastusta koskevat säännökset ovat erikoislain asemassa. Kummatkin lait ovat siten erikoislakeja, eikä niiden luonteesta voida hovioikeuden käsityksen mukaan päätellä, että muinaismuistolaki estäisi valtion väittämällä tavalla merilain soveltamisen.

Muinaismuistolaki on säädetty perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Koska se ei ole perustuslaki, se on säätämisjärjestyksestään huolimatta rinnastettava tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä voimaan saatettuun lakiin, joten se ei ole merilakia ylempi laki. Muinaismuistolaki on tullut voimaan 1.7.1963 ja nykyinen merilaki 1.10.1994. Merilaki on siten myöhempi säännöstö kuin muinaismuistolaki. Muinaismuistolain 20 §:ssä ovat säännökset laivalöydöistä. Tätä lainkohtaa on muutettu 1.12.2002 voimaan tulleella lailla. Tällä lainmuutoksella ei kysymyksessä olevien lakien sovellettavuutta ratkaistaessa ole hovioikeuden mielestä merkitystä, koska sanotulla lainmuutoksella on säännelty vain valtion omistusoikeus pykälässä tarkoitettuun historialliseen hylkyyn eikä siinä ole otettu kantaa merilain pelastussäännösten soveltamiseen.

Voimassaolevasta oikeudesta ei myöskään ole saatavissa tukea sille valtion väitteelle, että laivalöydöt jakautuvat oikeudellisesti kahteen ryhmään, yhtäältä muinaismuistolain alaisiin ja toisaalta merilain mukaisiin löytöihin. Tällaista jakoa ei ole tehty muinaismuistolaissa eikä merilaissa.

Merilain 16 luvun 1 § 1 momentin mukaan se, joka "pelastaa haaksirikkoutuneen tai vaarassa olevan aluksen tai aluksessa olevaa tavaraa tai jotakin, joka on kuulunut sellaiseen alukseen tai tavaraan", on oikeutettu saamaan pelastuspalkkiota. Lainkohdan siteeratun sanamuodon mukaan meripelastuksen kohteena voi olla myös sellainen haaksirikkoutunut alus, joka ei ole vaarassa. Näin ollen hovioikeuden mielestä käsitettä "pelastaa" ei ole ymmärrettävä valtion väittämällä tavalla siten, että pelastus tarkoittaisi aina jostakin vaarasta pelastamista. Vrouw Maria on merilain 16 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu haaksirikkoutunut alus. Merilain 16 luvun meripelastussäännökset koskevat myös Vrouw Marian hylkyä.

Hovioikeus toteaa myös, että muinaismuistolaissa ei ole säännöstä, jossa kiellettäisiin merilain 16 luvun pelastussäännösten soveltaminen muinaismuistolaissa tarkoitettuihin laivalöytöihin.

Sanotuilla perusteilla hovioikeus katsoo, ettei muinaismuistolaki syrjäytä merilakia. Kumpaakin lakia on sovellettava tutkittavana olevassa asiassa.

2. A:n ja B:n omistusoikeus hylkyyn

A ja B ovat katsoneet, että he ovat valtauksen perusteella saaneet omistusoikeuden Vrouw Marian hylkyyn viimeistään löytötavarailmoituksen tekemisellä 22.12.1999.

Valtaus voi tuottaa omistusoikeuden hylättyyn esineeseen, jollainen löydetty hylky on. Eräs valtauksen edellytys on, että valtaaja on saanut kysymyksessä olevan esineen hallinnan. Hallinta on tosiasiallinen valtasuhde esineeseen.

Muinaismuistolain 20 §:n 1 momentin mukaan lainkohdassa tarkoitetusta hylystä on voimassa, mitä kiinteästä muinaisjäännöksestä on säädetty. Vrouw Marian hylky on lainkohdassa tarkoitettu laivalöytö. Muinaismuistolain 1 §:n säännösten mukaan kiinteä muinaisjäännös on rauhoitettu ja kaikkinainen siihen kajoaminen on ilman museoviraston lupaa kielletty. Hovioikeuden käsityksen mukaan muinaismuistolain rauhoitussäännökset estävät hylyn löytäjiä saamasta valtauksen edellytyksenä olevaa tosiasiallista valtasuhdetta hylkyyn.

A:lla ja B:llä ei näin ollen ole omistusoikeutta Vrouw Marian hylkyyn. Muinaismuistolain 20 §:n 2 momentin nojalla Vrouw Marian hylyn omistaa valtio.

3. Meripelastussopimuksen syntyminen

Valittajat katsovat, että tapauksen olosuhteissa asianosaisten välillä on syntynyt meripelastussopimus hylyn ja sen lastin pelastamisesta tai ainakin 9.7.1999 hylystä ylösnostetuista esineistä.

Hovioikeudessa todistajana kuultujen D:n ja E:n kertomusten perusteella on näytetty, ettei D:llä ole ollut merimuseossa sellaista asemaa, jonka perusteella hänellä olisi ollut kelpoisuus valtiota sitovasti solmia meripelastussopimus. E:n todistajankertomuksella on myös näytetty, ettei merimuseon henkilökunnalla olisi ollut valtuuksia solmia asiassa pelastuksen kustannuksista esitettyjä summia koskevaa meripelastussopimusta. D on lisäksi kertonut, että antaessaan luvan nostaa hylystä ylöstuodut esineet hänellä ei ole ollut tarkoituksena tehdä mitään pelastussopimusta, vaan lupa oli annettu puhtaasti tutkimuksellisista syistä hylyn identifioimiseksi.

Merimuseo on korvannut kesäisin järjestämillään sukellusleireillä mukana olleiden sukeltajien kustannuksia, ja museo on maksanut korvausta A:lle eräistä tämän suorittamista yksittäisistä toimenpiteistä. Hovioikeudessa todistajana kuullun F:n mukaan A:lle suoritetut korvaukset ovat olleet poikkeuksellisia ja niistä on etukäteen sovittu.

Merimuseon suorittamat korvaukset eivät ole luonteeltaan rinnastettavissa meripelastuspalkkioon. Maksetut korvaukset ovat lisäksi olleet suuruudeltaan aivan eri luokkaa kuin mitä Vrouw Marian ja sen lastin pelastamisesta suoritettava pelastuspalkkio tulisi olemaan.

Edellä sanotun perusteella hovioikeus katsoo, etteivät merimuseon A:lle ja muille sukeltajille maksamat korvaukset tue päätelmää meripelastussopimuksen syntymisestä asianosaisten välillä.

Valittajat ovat käsityksensä tueksi vedonneet E:n 5.7.1999 allekirjoittamaan ja opetusministeriölle lähettämään "Vrouw Marian hylky" -otsikoituun asiakirjaan. E on hovioikeudessa kertonut laatineensa asiakirjan silloisen kulttuuriministerin pyynnöstä. Tarkoituksena oli ollut esittää arvio hylyn tutkimisen kustannuksista. Asiakirjaa laadittaessa ei ollut ollut puhetta hylyn nostamisesta.

A ja B ovat kirjallisena todisteena lisäksi vedonneet D:n laatimaan ja Turun käräjäoikeudelle osoitettuun 28.1.2000 päivättyyn asiakirjaan. Kirjeen mukaan museovirastosssa oli keskusteltu mahdollisista esinenostoista.

Kummatkaan edellä tarkoitetut asiakirjat eivät hovioikeuden mielestä osoita, että merimuseon edustajilla olisi ollut tarkoitus solmia hylkyä ja sen lastia koskeva pelastussopimus.

Edellä esitetyillä perusteilla hovioikeus katsoo asiassa jääneen näyttämättä, että asianosaisten välillä olisi syntynyt valittajien tarkoittama meripelastussopimus.

4. Ensimmäisen pelastajan oikeus ja valtion oikeus kieltää meripelastus

Merilain 16 luvun 1 § 2 momentin mukaan sillä, joka vastoin aluksen päällikön nimenomaista ja oikeutettua kieltoa on ottanut osaa pelastustyöhön, ei ole oikeutta pelastuspalkkioon. Asiassa ei ole riitaa siitä, että lainkohdassa tarkoitettu kielto-oikeus on myös aluksen tai muun pelastettavan omaisuuden omistajalla. Valtio on edellä todetun mukaisesti Vrouw Marian hylyn omistaja. Asiassa on riidatonta, että muinaismuistolain nojalla valtio omistaa lisäksi hylyssä olevan lastin.

Sanottuun lainkohtaan perustuva kielto-oikeus koskee myös niin sanottua ensimmäistä pelastajaa. Häntä ei ole merilaissa kielto-oikeuden suhteen asetettu erikoisasemaan. Näin ollen asiassa on kysymys siitä, onko valtio oikeutettu kieltämään valittajia ryhtymästä Vrouw Marian hylyn ja lastin meripelastamisen.

Hovioikeuden käsityksen mukaan ensimmäinen pelastaja voi suorittaa pelastuksen vastoin pelastuksen kohteena olevan omaisuuden omistajan tahtoa silloin, kun käsillä on konkreettinen vaara, joka välttämättä edellyttää pelastustoimiin ryhtymistä. Tällaista vaaratilannetta ei tapauksessa ole. Hylky on lasteineen maannut merenpohjassa yli 230 vuotta. Hylky ja ainakin osa siinä olevasta lastista on löydettäessä ollut hyvässä kunnossa, jollaisena hylyn ja jäljellä olevan lastin voidaan olettaa säilyvän useita vuosikymmeniä. Hylky on noin 42 metrin syvyydellä, ja se on A:n kertoman mukaan merenkulullisesti hankalassa paikassa. Hylystä ei aiheudu merenkululle minkäänlaista vaaraa. Hovioikeuden käsityksen mukaan on mahdollista, että hylkyyn voidaan sukeltaa ja viedä sieltä esineitä. Toisaalta hylky on viranomaisten tutka- ja kameravalvonnassa, joten pitkäaikainen oleskelu hylyn uppoamispaikalla ilman viranomaisten asiaan puuttumista ei hovioikeuden mielestä ole todennäköistä. Uppoamispaikka sijaitsee ulkomerellä, joten hylyn vaurioituminen ankkuroitumisen takia on niin ikään epätodennäköistä. Meriarkeologiset syytkään eivät edellytä hylyn ja sen lastin välitöntä pelastamista.

Sanotuilla perusteilla hovioikeus katsoo, että valtio on oikeutettu kieltämään ryhtymisen hylyn ja sen esineistön meripelastukseen.

5. Oikeudenkäyntikulut

A ja B ovat pyytäneet, että oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta soviteltaisiin oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8a §:n perusteella. Tämän lainkohdan mukaan jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan. Suomessa ei ole oikeuskäytäntöä tässä asiassa ratkaistavina olevista oikeuskysymyksistä. Tämän takia hovioikeus katsoo asian olevan lainkohdassa tarkoitetulla tavalla siinä määrin oikeudellisesti epäselvä, että asianosaiset saavat itse kärsiä oikeudenkäyntikulunsa.

Tuomiolauselma

Valitus ja vastavalitus hylätään.

A, B ja C Oy vapautetaan velvollisuudesta korvata valtiolle merioikeuden maksettavaksi tuomitsemaa oikeudenkäyntikulujen korvausta.

Muilta osin merioikeuden tuomiolauselmaa ei muuteta.

Asianosaisten vaatimukset saada korvausta oikeudenkäyntikuluistaan hylätään.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeuden presidentti Antero Palaja
hovioikeudenlaamanni Tapio Kilpi
hovioikeudenneuvos Mikko Suvanto

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Korkeimman oikeuden ratkaisu 24.11.2005 : Ei valituslupaa