17.9.1996

A oli v. 1981 ja alkukesän 1986 välisenä aikana toistuvasti ollut sukupuoliyhteydessä tai harjoittanut siihen verrattavaa haureutta avovaimonsa v. 1971 syntyneen tyttären B:n kanssa. B oli aikuistuttuaan ilmoittanut teon syytteeseen pantavaksi 15.1.1996 eli myöhemmin kuin vuoden kuluessa siitä, kun hän oli saanut tiedon rikoksesta ja sen tekijästä.

Erittäin tärkeän yleisen edun katsottiin oikeuttavan virallisen syyttäjän nostamaan syyte.

Perustelu

Rikoksen oli suorittanut lapsen luottamusta nauttinut isäpuoli lapsen kotona. Rikos oli kohdistunut alkuaan varsin nuoreen lapseen, se oli ollut pitkäkestoinen ja säännöllinen. Tekijä oli rikosta tehdessään pelotellut lasta ja käyttänyt fyysistä pakottamista. Uhri oli joutunut elämään jatkuvan pelon ja ahdistuneisuuden vallassa pitkän ajan lapsuudestaan. Rikoksesta oli aiheutunut lapselle sellaisia psyykkisiä seuraamuksia, että hän oli kyennyt kertomaan tapahtuneesta äidilleen ja muille ulkopuolisille vasta aikuisiässä. Äiti oli, asettumatta täysin tyttärensä tueksi, jatkanut yhteydenpitoa tekijään, mikä oli osaltaan vaikeuttanut uhrin mahdollisuutta asiansa ajamiseen.
Uhri tarvitsi edelleen aikuisiässä terapiahoitoa ja mielialalääkitystä.
Ajan kuluminen rikoksesta ei poistanut sitä, että erittäin tärkeä yleinen etu oli vaatinut syytteen nostamista, mihin uhrikin oli yhtynyt.

RL 20 luku 3 § 1 mom RL 20 luku 11 § 1

Jäsenet: Erkki Rintala, Martti Mansner ja Kalervo Auerma

Esittelijä: Ulla Maija Rintanen

A pyysi valituslupaa KKO:lta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu (LVT:3): Ei valituslupaa (päätös 23.12.1996 nro 5052).