HE 325/1994

Elintarvikelaki

Elintarvikelain 1 §:n mukaan asetuksella voidaan säännellä elintarvikkeiden myymistarkoituksessa tapahtuvaa valmistusta, kauppaa, maahantuontia ja muuta käsittelyä. Suojelun kohteena ovat yleinen terveys ja kuluttajien turvaaminen ala-arvoisten elintarvikkeiden myynniltä ja siitä johtuvilta taloudellisilta tappioilta. Lain 1 §:n 2 momentin mukaan se, mitä on säädetty elintarvikkeista, on vastaavasti voimassa nautintoaineista sekä sellaisista yleisistä käyttö- ja kulutustarvikkeista, jotka koostumukseltaan tai valmistustavaltaan voivat olla terveydelle vahingollisia.

Elintarvikelain 2 §:n 1 momentin mukaan asetuksella voidaan määrätä elinkeinotoiminnan ilmoitusvelvollisuudesta. Elintarvikelaki ei anna mahdollisuutta säätää toimintaa luvanvaraiseksi. Tämä on ymmärretty siten, että elinkeinon harjoittamista eli elintarvikkeiden valmistusta, kauppaa tai muuta sellaista ei voida määrätä luvanvaraiseksi. Sen sijaan jotkut elinkeinotoiminnan osa-alueet voidaan määrätä luvanvaraisiksi, esimerkiksi elintarvikkeen vitaminointi tai lisäaineiden käyttö.

Lain 3 §:ssä on säännökset valvontaviranomaisista. Säännös on aiheuttanut valvontaviranomaisten välillä toimivaltaristiriitoja. Valvontatilanne selkiintyi, kun elintarvikelain mukaisen elintarvikevalvonnan järjestämistä ja kehittämistä varten perustettiin elintarvikevirastosta annetulla lailla (111/90) elintarvikevirasto 1 päivästä kesäkuuta 1990. Samalla elintarvikeasetusta täsmennettiin siten, että kolmen johtavan viranomaisen sijasta valvontaa johtavana viranomaisena toimii elintarvikevirasto.

Elintarvikelain 4 §:ään tehtiin vuonna 1977 muutos (756/77) , jonka mukaan tuontielintarvikkeiden tutkimukset tulivat maksullisiksi ja tutkimuksia varten tarvittavat näytteet ilmaisiksi. Kotimaan tutkimusten osalta 4 §:n pääsääntö jäi voimaan, joten kotimaisten elintarvikkeiden laboratoriotutkimuksista ei peritä maksua elinkeinonharjoittajalta. Näyte on korvattava, jollei elintarviketta tutkimuksessa havaita elintarvikemääräysten vastaiseksi.

Lain 5 § sisältää yksityiskohtaiset säännökset menettelystä, jos valvontaviranomainen havaitsee, että elintarvike on määräysten vastainen. Keinoja ovat lähinnä myyntikielto, velvollisuus muuttaa elintarvike määräysten mukaiseksi, tavaran myyminen tarkastajan hyväksymään tarkoitukseen, tavaran hävittäminen ja takavarikko. Tuontitavara sallitaan kuitenkin vietävän maasta, jos tavaran omistaja sitä haluaa.

Lain 6 §:ssä on tavanomainen salassapitosäännös.

Lain 7 §:n mukaan valtioneuvosto määrää ne valtion tai kunnan tutkimuslaitokset, jotka ovat oikeutettuja toimittamaan lain ja sen nojalla annettujen määräysten edellyttämiä tutkimuksia ja antamaan niistä virallisia lausuntoja. Laitoksista käytetään nimitystä elintarviketutkimuslaitos. Valtion elintarviketutkimuslaitoksista annetussa valtioneuvoston päätöksessä (347/59, muut. 807/84) on joukko valtion tutkimuslaitoksia määrätty elintarviketutkimuslaitoksiksi, joista kuitenkin vain osa toimii aktiivisesti elintarvikevalvonnassa. Kuntien laboratoriot ''virallistettiin'' valtioneuvoston ja kuntien välisillä sopimuksilla 1 päivään kesäkuuta 1990, jolloin määräysvalta siirrettiin lailla uudelle elintarvikevirastolle.

Elintarvikelain 7 §:ssä säädetty toimivalta on siis vain valtion ja kuntien tutkimuslaitoksilla. Hallituksen esityksen elintarvikelaiksi perusteluissa tätä asiaa ei käsitellä. Sen sijaan elintarvikelainsäädäntökomitean mietinnössä todetaan, että komitean mielestä voivat tässä suhteessa tulla kysymykseen paitsi valtion myös kuntain laboratoriot, kun sitä vastoin yksityiset ja yhtiöiden laboratoriot kyseistä elinkeinoelämää useinkin lähellä olevina tai itse sitä harjoittavina eivät saattaisi esteellisyyden kannalta tulla kysymykseen.

Lain 8 § sisältää säännökset siitä, että myös elintarvikevalvonta kuuluu sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annetun lainsäädännön piiriin.

Lain 9 §:n mukaan lakia ei sovelleta maastavietävään eikä kauttakulkutavaraan. Lisäksi pykälän nykyisen sanamuodon mukaan väkijuomista ja apteekkitavaroista, lihan ja maidon tarkastuksesta sekä eräistä elintarvikerasvoista on voimassa, mitä niistä erikseen säädetään.

Lain 10 §:ssä on rangaistusta ja menettämisseuraamuksia koskevat säännökset.

Lain 11 §:ssä säädetään, että tarkemmat määräykset lain täytäntöönpanosta ja soveltamisesta annetaan asetuksella.

Elintarvikeasetus . Elintarvikeasetus on yksityiskohtainen ja sääntelee osittain samoista asioista kuin elintarvikelaki tosin paikoin hieman eri sanamuotoja käyttäen.

Asetuksen 1 §:ssä määritellään elintarvikkeen käsite. Se on perusperiaatteiltaan edelleen varsin käyttökelpoinen. Asetuksen 2 §:ssä luetellaan elintarvikelainsäädännön piiriin kuuluvat käyttö- ja kulutustarvikkeet. Luettelon laajuus on aiheuttanut ongelmia tuoteturvallisuuslain (914/86) ja sen mukaisen organisaation sekä elintarvikelain ja sen mukaisen organisaation välillä. Elintarvikevirastoa ja kuluttajavirastoa perustettaessa työnjakoa pyrittiin selventämään elintarvikeasetuksen 26 a §:ssä (540/91) .

Elintarvikeasetuksen 9 §:ssä on yleissäännös siitä, että terveydelle vahingollisen elintarvikkeen valmistus ja myynti elintarvikkeena on kielletty. Pykälän 2 momentin 1 ja 2 kohdassa on yksityiskohtaisesti kuvailtu, milloin elintarviketta on pidettävä terveydelle vahingollisena.

Muilta osin asetuksen säännökset kuvailevat lähinnä valvontaviranomaisten ja tutkimuslaitosten asemaa ja tehtäviä elintarvikevalvonnassa.

Muut elintarvikemääräykset . Elintarvikeasetuksesta on siirretty erityissäädöksiin varsinainen aineellinen lainsäädäntö, joka aiemmin sisältyi elintarvikeasetukseen. Tällaisia säädöksiä ovat muun muassa elintarvikkeiden pakkausmerkinnöistä annettu asetus (794/91) , elintarvikkeen kanssa kosketuksiin joutuvista tarvikkeista annettu asetus (539/91) , elintarvikelisäaineista (521/92) annettu asetus ja elintarvikkeiden vieraista aineista annettu asetus (755/90) . Lisäksi elintarvikelain nojalla on annettu lukuisia tuotekohtaisia (vertikaalisia) asetuksia. Näistä mainittakoon kalasta ja kalavalmisteista annetu asetus (108/93) , lihavalmisteasetus (902/88) , voiasetus (276/66) , kananmuna-asetus (799/77) , juustoasetus (315/77) , jäätelöasetus (108/81) , lastenruoka-asetus (722/81) , ruokaperuna-asetus (356/84) , kasviksista annettu asetus (526/69) ja niin edelleen. Useiden asetusten nojalla on lisäksi annettu tarkempia määräyksiä kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksissä.

Muut elintarvikkeita koskevat lait

Elintarvikelain lisäksi elintarvikkeita ja niiden hygieenistä käsittelyä, kaupanpitoa ja muita luovutusehtoja sisältyy muun muassa maitohygienialakiin (671/94) , lihahygienialakiin (511/94) , munavalmistehygienialakiin (517/94) , kalahygienialakiin (330/94) , eräistä elintarvikerasvoista annettuun lakiin (1/79) ja terveydensuojelulakiin (763/94) , joka tulee voimaan vuoden 1995 alusta.

Euroopan yhdentymiskehitys

Sopimus Euroopan talousalueesta . Euroopan talousalueesta tehty sopimus (ETA-sopimus) tuli voimaan 1 päivänä tammikuuta 1994. Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta annettu laki (1504/93) (ETA-laki) tuli voimaan Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen ja sen tarkastamisesta tehdyn pöytäkirjan voimaansaattamisesta sekä sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta annetun lain ja sen muuttamisesta annetun lain voimaantulosta annetulla asetuksella 1506/93.

ETA-lain 1 §:n mukaan sopimuksen pääsopimuksen, pöytäkirjan ja liitteiden määräykset samoin kuin niissä säädöksissä olevat säännökset, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteissä, ovat voimassa niin kuin siitä on sovittu.

ETA-sopimuksen liitteessä II, kohdassa XII (elintarvikkeet) on lueteltu 54 elintarvikesäädöstä ja lisäksi kaksi suositusta ja yksi tulkintatiedonanto, jotka tulee ottaa huomioon. ETA:n sekakomitean päätöksellä N:o 7/94 (ns. ETA:n ensimmäinen lisäpaketti) hyväksyttiin 14 uutta asetusta ja direktiiviä sekä useita direktiivien muutoksia ja kaksi tulkintatiedontoa osaksi ETA-sopimusta.

Liitteen II, kohdassa XX on mainittu lisäksi komission tiedonanto 380 Y 1003 (01) Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen niin sanotussa Cassis de Dijon -tapauksessa (120/78) 20 päivänä helmikuuta 1979 antaman tuomion vaikutuksista. Tämä tiedonanto on myös sopijapuolten otettava huomioon.

Elintarvikelakiehdotuksen voimaansaattamisen kannalta merkittävimpiä ovat ne säännökset, jotka koskevat elintarvikevalvonnan järjestämistä ja sisältyvät pääasiassa virallisesta elintarvikkeiden tarkastuksesta annettuun Euroopan yhteisöjen neuvoston direktiiviin (89/397/ETY). Muita asiakirjoja käsitellään seuraavassa suppeasti.

EY:n direktiivi virallisesta elintarvikkeiden tarkastuksesta. Euroopan yhteisöllä (EY) ei ole varsinaista elintarvikelakia. Vuonna 1992 yhteisössä laadittu luonnos elintarvikelaiksi sisältää määritelmiä, kiellon myydä tai markkinoida elintarvikkeita harhaanjohtavalla tavalla, erilaisilla nimillä markkinoitavien elintarvikkeiden vapaan liikkuvuuden sallittavuutta, käsittelyn hygieniavaatimuksia, elinkeinonharjoittajan vastuuta, hallinnollisten pakkokeinojen käyttöä ynnä muita asioita koskevia säännöksiä. Luonnokseen sisältyy myös kielto viedä kolmansiin maihin sellaisia elintarvikkeita, jotka voivat vahingoittaa ihmisten terveyttä. Komission ohjelmassa oli antaa kevään 1994 aikana mietinnön muodossa ehdotus yhteisön elintarvikelaiksi eli niin sanottu vihreä kirja. Tämä on toistaiseksi siirtynyt.

Virallisesta elintarvikkeiden tarkastuksesta annettu Euroopan yhteisöjen neuvoston direktiivi, jäljempänä valvontadirektiivi, sisältää varsin kattavan säännöstön elintarvikevalvonnan järjestämisestä. Neuvoston direktiiviin viitataan ETA-sopimuksen liitteessä II, joten se on Suomea velvoittavaa lainsäädäntöä.

Virallisella elintarvikkeiden tarkastuksella tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla asianomainen viranomainen tarkastuksin toteaa, että elintarvikkeet, elintarvikelisäaineet, vitamiinit, kivennäissuolat, hivenaineet ja muut ainesosat, jotka on aiottu sellaisinaan myytäviksi, sekä elintarvikkeiden kanssa kosketuksiin joutuvat tarvikkeet vastaavat niitä määräyksiä, joiden tarkoituksena on ehkäistä yleisölle aiheutuvia terveysvaaroja ja samalla taata kaupankäynnin rehellisyys ja turvata kuluttajien edut.

Direktiivin johdannossa painotetaan, että elintarvikekauppa on yksi yhteismarkkinoiden tärkeimmistä kysymyksistä. Tarkastuksia tulee tehdä säännöllisesti, niitä ei pidä kohteen, vaiheen tai sopivan ajankohdan osalta rajoittaa ja ne on lisäksi tehtävä sopivimmassa mahdollisessa muodossa. Jäsenvaltioille sallitaan tiettyyn asteeseen saakka vapaus valita jäsenvaltion erityisoloihin parhaiten soveltuvat käytännön keinot.

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että toiseen jäsenvaltioon aiotut tuotteet tarkastetaan yhtä huolellisesti kuin omalla alueella markkinoitavat tuotteet. Jäsenvaltiot eivät saa jättää tuotteita asianmukaisen valvonnan ulkopuolelle sillä perusteella, että tuote on tarkoitettu vietäväksi yhteisön ulkopuolelle.

Direktiivissä on yksityiskohtaisesti luetteloitu tarkastustoiminnan kohteet. Valvonnan laboratoriotutkimukset on tehtävä virallisissa laboratorioissa. Jäsenvaltiot voivat valtuuttaa muunkinlaisen tarkastuslaitoksen suorittamaan kysymykseen tulevia analyysejä.

Valvontadirektiivi edellyttää myös kansallisten elintarvikeohjelmien laatimista. Direktiivin nojalla komissio antaa suosituksen yhteisestä ohjelmasta, joka toteutetaan samanaikaisesti kaikissa jäsenmaissa. Suositus annetaan vuosittain ja ensimmäisen kerran se annettiin vuodelle 1993 (Commission Recommendation concerning a coordinated programme for the official control of foodstuffs for 1993, 92/540/EEC).

Valvontadirektiivin täydennysdirektiivi . Valvontadirektiiviä on täydennetty virallista elintarvikkeiden tarkastusta koskevista lisätoimenpiteistä annetulla neuvoston direktiivillä (93/99/ETY), jäljempänä valvontadirektiivin täydennysdirektiivi. Direktiivi liitettiin osaksi ETA-sopimusta ETA:n ensimmäisessä lisäpaketissa, jolloin siitäkin tuli Suomea velvoittavaa lainsäädäntöä.

Direktiivin ydinsisältönä on asianmukaisen koulutuksen järjestäminen elintarvikevalvontaviranomaisille, valvontahenkilöstön riittävän pätevyyden takaaminen, yhtenäisten laboratoriomenettelyjen ja laboratorioiden päteyyskriteerioiden asettaminen ja elintarvikevalvontaviranomaisten keskinäisen yhteistoiminnan turvaaminen ja kehittäminen.

Tietojenvaihtovelvollisuus . Kulutustavaroiden käytöstä johtuvien vaarojen nopeasta tietojenvaihtojärjestelmästä yhteisön alueella annettu neuvoston päätös (89/45/ETY) koskee myös elintarvikkeita. Päätöksen liitteessä säädetään yksityiskohtaisesta menettelystä välitöntä ja vakavaa vaaraa aiheuttavissa kiiretapauksissa. Tämä päätös kumottiin neuvoston yleisellä tuoteturvallisuusdirektiivillä (92/59/ETY), jonka liitteessä annetaan vastaavat säännöt tietojenvaihtojärjestelmästä.

Valvonnasta perittävät maksut . ETA-sopimus vaikuttaa välittömästi siihen, että elintarvikevalvonnan kotimaan tarkastukset tulee saattaa maksullisiksi samojen periaatteiden mukaan kuin tuontituotteet. Lähtökohtana kotimaisten kustannusten määrittämisessä on oltava todelliset kustannukset eli omakustannusarvo.

EU:n alueella ei ole, joitakin animaalista alkuperää sääteleviä direktiivejä lukuun ottamatta, yhdenmukaistettuja sääntelyitä elintarvikkeiden tarkastusmaksuista. EY:n tuomioistuin kokosi ja täsmensi runsaahkon Rooman sopimuksen 9 ja 12 artiklan soveltamista maksuihin koskevan käytäntönsä tapauksessa 18/87 (Komissio v. Saksa). Tuomioistuin totesi, että rajan ylityksen seurauksena yksipuolisesti perittäviin tarkastusmaksuihin sovelletaan tulleja vaikutukseltaan vastaavien toimenpiteiden kieltoa. Näin ei kuitenkaan ole enää siinä tapauksessa, että maksu liittyy yleiseen valtionsisäiseen maksujärjestelmään, joka koskee järjestelmällisesti kaikkia kotimaisia ja tuontituotteita samojen perusteiden mukaisesti, tai jos se on korvaus suoritetusta palveluksesta taikka jos se tietyin edellytyksin liittyy tarkastuksiin, jotka toimeenpannaan yhteisönoikeudesta seuraavien velvoitteiden täyttämiseksi. Tapaus koski elävien eläinten tuonnissa perittyjä tarkastusmaksuja yhteisön sisäisessä kaupassa. Samoja periaatteita on noudatettu sisämarkkinoiden syntymisen jälkeen. Ratkaisuissa 426/92 (Saksa v. Deutsches Milchkontor) ja 130/93 (Lamaire NV v. Nationale Dienst voor Afzet van Land- en Tuinbowprodukten (NDALTP)) yhteisön tuomioistuin toisti päätöksensä perusteluissa valvonnan luvallisuuden ja maksullisuuden osalta samat periaatteet.

Elintarvikkeiden tarkastuksen osalta pääsääntönä voidaan pitää, että tarkastusta ei voida suorittaa, jos tuote on kerran jo tarkastettu lähtömaassa. Sen sijaan pistokokeet ovat sallittuja kuljetuksen tai varastoinnin taikka muutoin ensimmäisen tarkastuksen jälkeen tapahtuneiden puutteellisuuksien havaitsemiseksi (tapaus 132/80, United Foods). Tämän lisäksi tarkastukset ovat aina sallittuja hallinnollisten kysymysten, esimerkiksi sen selvittämiseksi, että asiakirjat vastaavat tuotetodistusta (tapaus 190/87, Handelsonderdeming Moorman).

Komission tiedonanto elintarvikkeiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella (89 C 271/03) . Komission lähtökohtana on, että yhteisötason säännösten puuttuessa jäsenvaltioilla on periaatteessa oikeus asettaa sääntöjä, jotka koskevat elintarvikkeiden valmistusta, koostumusta, pakkaamista ja esillepanoa. Vapaalle liikkuvuudelle voidaan asettaa ehtoja vain, jos se tapahtuu erottelematta kotimaisia ja maahantuotuja tuotteita, ja jos sellaiset säännökset:

― voidaan osoittaa välttämättömiksi tyydyttämään pakollisia vaatimuksia kuten kuluttajien suojelu, kaupallisten toimien rehellisyys ja ympäristönsuojelu,

― ovat oikeassa suhteessa haluttuun päämäärään,

― ovat päämäärän saavuttamisen kannalta keinoja, jotka vähiten haittaavat kaupankäyntiä.

Tuomioistuinaineisto komission käsittelemän kysymyksen ympärillä on laaja, ehkä laajin koko yhteisönoikeuden tuomioistuinkäytännössä. Tiedonannossa pohditaan useita yksittäisiä kysymyksiä lähinnä edellä olevan kehikon puitteissa.

Ongelmallisimpia kysymyksiä ovat olleet ja tullevat olemaan vastaisuudessakin tuotteiden nimiin liittyvät tapaukset. Komissio on antanut tulkintatiedonannon niistä nimistä, joilla elintarvikkeita myydään (91/C 270/02). Komissio päätyy tulkintatiedonannossaan siihen, että jäsenvaltiot voivat rajoittaa etikan, jugurtin ja kaviaarin tuontia tuotantomaassa vakiintuneella nimellä, jos se ei täytä tiedonannossa tarkemmin määriteltyjä vaatimuksia.

Komissio lopuksi korostaa, että tällaiset rajoitukset tulevat edelleen muodostamaan poikkeuksen siitä pääsäännöstä, että maahantuoja saa valita sekä elintarvikkeen vienti- että tuontimaan tai molempien nimet.

Asetus kolmansista maista tuotavien tuotteiden tuoteturvallisuutta koskevien säännösten mukaisuuden tarkastamisesta. EY:n neuvosto on antanut asetuksen kolmansista maista tuotavien tuotteiden tuoteturvallisuutta koskevien säännösten mukaisuuden tarkistamisesta (ETY) N:o 339/93. Asetuksen mukaan tulliviranomaisten tulee tarkastaessaan tuotteen ennen sen laskemista vapaaseen liikkeeseen lykätä päätöstä, jos se havaitsee, että:

1) on vakavia epäilyjä, että tuotteessa tai tuote-erässä on sellaisia ominaisuuksia, jotka voivat aiheuttaa vakavan ja välittömän vaaran terveydelle tai turvallisuudelle tuotteen tavanomaisessa tai ennalta arvattavassa käytössä, ja/tai

2) tuotetta tai tuote-erää ei seuraa sellainen asiakirja tai sitä ei ole merkitty siten kuin yhteisön tai sen valtion säännöt, johon tuote on aiottu, edellyttävät.

Tulliviranomaisen on välittömästi ilmoitettava lykkäyspäätöksestään kansalliselle viranomaiselle, jolle tuotteen valvonta kuuluu. Jos valvontaviranomainen niin päättää, tuote on laskettava vapaaseen liikkeeseen. Samoin on meneteltävä myös tapauksessa, jossa tulliviranomaiselle ei ole kolmen työpäivän kuluessa ilmoitettu varotoimista. Valvontaviranomaisen on vaadittava, tuotteen vaarallisuudesta riippuen, tuotteeseen merkittäväksi asetuksen mukaiset merkinnät. Edelleen komission on laadittava lista niistä tuotteista tai tuoteryhmistä, joita asetuksen 2 artiklan 2 luetelmakohta erityisesti koskee. Komissio on 28 päivänä heinäkuuta 1993 (COM (93) 2130 final) päättänyt, että kyseisessä luetelmakohdassa tarkoitettuja tuotteita ovat lelut, lääkkeet ja elintarvikkeet.

Yhteenveto ETA-sopimuksen velvoitteista . Yhteenvetona voidaan todeta, että ETA-sopimus ei aiheuta olennaisia muutoksia nykyiseen valvontajärjestelmään lukuun ottamatta vientitarkastusvelvollisuutta, velvollisuutta saattaa kotimaan valvonta maksujen osalta samaan asemaan tuontituotteiden kanssa ja joitakin valvontavelvoitteita koskevia täsmennyksiä, muun muassa tutkimuslaitosten pätevyysvaatimukset ja velvollisuus laatia valtakunnallinen elintarvikevalvontaohjelma.

ETA-alueella noudatettavien sääntelyjen kannalta merkitystä tulee olemaan ETA-sopimuksen 6 artiklalla. Siinä edellytetään, että siltä osin kuin ETA-sopimuksen määräykset ovat sisällöltään samoja kuin vastaavat talousyhteisön säännöt, määräyksiä tulkitaan niitä täytäntöönpantaessa ja sovellettaessa EY:n tuomioistuimen ennen sopimuksen allekirjoittamista antamien merkityksellisten ratkaisujen mukaan. Tämä ei kuitenkaan saa rajoittaa oikeuskäytännön kehittämistä tulevaisuudessa.

Tilanne muissa pohjoismaissa

Yleistä: Muiden pohjoismaiden tilannetta on kuvattu muun muassa elintarvikevalvontatoimikunta 1989:n mietinnössä (komiteanmietintö 1989:32) sekä elintarvikelaboratoriotyöryhmän 19 päivänä joulukuuta 1990 julkaisemassa muistiossa (Työryhmämuistio, Kauppa- ja teollisuusministeriö, Helsinki 1990). Tässä käsitellään ainoastaan Ruotsin maksujärjestelmää, koska sillä on oleellista merkitystä harkittaessa tarkoituksenmukaisen järjestelmän käyttöönottoa Suomessa.

Ruotsin elintarvikevalvonnan maksujärjestelmä . Ruotsin maksujärjestelmä uudistettiin 1 päivänä heinäkuuta 1990, jolloin siirryttiin kiinteään vuosimaksujärjestelmään. Elinkeinonharjoittajilta perittävillä maksuilla on tarkoitus rahoittaa elintarvikevalvonnan näytteenotto- ja tutkimuskustannukset sekä omavalvontaohjelmien tarkastukset. Maksuja voidaan käyttää seuraaviin menokohteisiin:

― valvontakäynnin siihen osaan, joka kuuluu näytteenottoon,

― suoranaisiin näytteenotto- ja analyysikuluihin,

― analyysin korvaavan tutkimuksen suoranaisiin kuluihin sekä

― omavalvontaohjelman vahvistamiseen kuluvaan ajankäyttöön.

Näytteenottoon sekä omavalvontaohjelman vahvistamiseen kuluu valvontahenkilöstön työaikaa. Näytteenotto- ja analyysikuluihin sisältyvät muun muassa materiaali- ja työkustannukset, rahdit sekä valvontahenkilöstön matkakulut. Käsitteet ''näytteenotto ja tutkimukset'' tulkitaankin kunnissa yleensä siten, että ne käsittävät kaiken ''kentällä'' tapahtuvan valvonnan. Rajanveto tarkastuksiin, joiden tulisi olla maksuttomia, on käytännössä erittäin vaikeata. Ruotsissa on käytännössä kaikki valvontatoiminta maksullista.

Kunnat tilittävät valvontakohteiden suorittamista maksuista 15 prosenttia Statens Livsmedelsverkille korvaukseksi sen tuottamista palveluista kunnallisille viranomaisille. Elinkeinonharjoittaja on lisäksi velvollinen maksamaan erikseen viranomaisen suoritteista kuten elintarvikehuoneiston hyväksymisestä ja muista luvista sekä määräysten vastaisten näytteiden aiheuttamista jatkotutkimuksista. Muu elintarvikevalvonta on maksutonta ja rahoitetaan kuntien osalta verotuloilla.

Elintarvikevalvontamaksujen kohdentamista varten valvontakohteet on liiketoiminnan luonteen perusteella jaettu kolmeen ryhmään, joita ovat elintarviketeollisuus, tukku- ja vähittäiskauppa sekä suurtaloudet. Saman järjestelmän piirissä ovat myös vesilaitokset, jotka niin ikään ovat velvolliset maksamaan valvonnastaan. Näiden pääryhmien sisällä valvontakohteet jaetaan edelleen alaryhmiin henkilötyövuosien/liikevaihdon sekä yrityksen toiminnan luonteen perusteella. Alimmassa maksuluokassa, jossa yrityksen liikevaihto on enintään 4 miljoonaa Ruotsin kruunua tai yrityksessä tehdään enintään neljä henkilötyövuotta, maksu on sama liiketoiminnan luonteesta riippumatta.

Elintarviketeollisuuden maksuryhmään kuuluvat kaikki sellaiset yritykset, jotka teollisesti valmistavat elintarvikkeita. Ryhmä on jaettu edelleen kolmeen alaryhmään hygieenisen valvontatarpeen perusteella siten, että arimpia tuotteita, kuten liha- ja kalavalmisteet, maitovalmisteet, einekset ynnä muut, valmistavat laitokset kuuluvat ankarimpaan maksuluokkaan ja vähiten herkkiä elintarvikkeita kuten kahvi ja sokeri valmistavat kuuluvat keveimpään maksuluokkaan. Suurtalouksien maksut määräytyvät pelkän liikevaihdon perusteella. Elintarvikevalvonnasta kerättävät maksut vaihtelevat suuruudeltaan 1500 Ruotsin kruunun ja 36000 Ruotsin kruunun välillä vuodessa.

Maksujärjestelmän toteuttaminen ei ole ollut ongelmatonta. Elinkeinonharjoittajien mielestä yritykset jaetaan liian karkeasti ja summittaisesti ottamatta huomioon eri yritystyyppien ominaispiirteitä. Maksujen periminen aiheuttaa työtä. Maksuvelvollisen löytäminen ei aina ole helppoa, sillä kokemusten mukaan jopa 20 ― 25 prosenttia yrityksistä vaihtaa omistajaa vuodessa. Erityisesti pieniä elintarvikealan yrittäjiä ilmestyy ja poistuu tiuhaan. Siten Tukholman kaupungissa, jossa on noin 4500 valvontakohdetta ja perittävä summa noin 10 miljoonaa Ruotsin kruunua, lähes 10 prosenttia maksuista jää saamatta. Statens Livsmedelsverkin ongelmana on kuntien hidas maksaminen. Säädösten mukaan kuntien tulisi tilittää Livsmedelsverkille sille kuuluvat maksut toukokuun loppuun mennessä, mutta maksut myöhästelevät usein ja vaikeuttavat Livsmedelsverkin toiminnan tarkoituksenmukaista suunnittelua.

Keskus- ja aluehallinnon kustannukset

Keskus- ja aluehallinnon osalta kustannukset selvitettiin tutkimuksessa kokonaismääräisinä ja ne jaettiin palveluiden käyttäjäryhmille (elinkeinonharjoittajat, kuluttajat ja muut viranomaiset) työpanoksen jakautumisen perusteella. Muille viranomaisille tuotetuista palveluista aiheutuneet kustannukset vyörytettiin yleiskustannuksina valvontaorganisaation alimmalle tasolle (kuntataso), jossa valtaosa valvonnan loppusuoritteista tuotetaan. Menettely katsottiin tarpeelliseksi sen selvittämiseksi, miten perittävät valvontamaksut kattaisivat myös valvonnan johtamisesta aiheutuneet kustannukset.

Elintarvikeviraston (keskushallinnon) kustannukset olivat noin 10 miljoonaa markkaa (suuruusluokka edelleen sama), josta 4,9 miljoonaa markkaa kohdistui suoraan kuntien yleiskustannuksiksi ja 1,4 miljoonaa markkaa lääninhallituksille.

Lääninhallituksille elintarvikevalvonnasta aiheutuneet kustannukset arvioitiin 2 miljoonaksi markaksi, johon tulisi lisätä elintarvikeviraston tuottamista palveluista aiheutuneet kustannukset 1,4 miljoonaa markkaa. Aluehallinnon kokonaiskustannuksiksi muodostui näin 3,4 miljoonaa markkaa, josta edelleen noin 2,5 miljoonaa markkaa kohdistui paikallishallinnon yleiskustannuksiksi.

Paikallishallinnon kustannukset

Tutkimuksen mukaan elintarvikevalvonnan kustannukset paikallistasolla olivat noin 130 miljoonaa markkaa, ja ilman maidontarkastusta noin 97 miljoonaa markkaa. Suurimman menoerän aiheuttivat elintarvikehuoneistojen tarkastukset, 42 miljoonaa markkaa (43 prosenttia). Uusien huoneistojen hyväksymisten ja haltijavaihdostarkastusten osuus oli runsaat 2 miljoonaa markkaa (2 prosenttia). Elintarvikenäytteiden oton kustannukset olivat noin 6 miljoonaa markkaa (6 prosenttia) ja elintarvikenäytteiden tutkimukset noin 34 miljoonaa markkaa (35 prosenttia). Neuvonnan ynnä muun tarkemmin määrittelemättömän toiminnan osuus oli noin 13 miljoonaa markkaa (13 prosenttia).

Yhteenveto keskus-, alue- ja paikallishallinnon kustannuksista

Elintarvikevalvonnan kustannusten laskennassa lähtökohdan muodostivat kunnissa yleisen terveysvalvonnan ja elintarviketutkimuslaitosten kustannuspaikoille kohdistetut menot. Menojen ryhmittely noudattaa kunnan yleisestä laskentatoimesta annettua yleistä suositusta.

Elintarvikelakiehdotuksen vaikutusten arvioinnin kannalta elintarvikevalvonnan kustannukset tulisi voida jakaa eri lakien nojalla (elintarvikelaki, terveydensuojelulaki ja maitohygienialaki) eri toimintoihin, mikä kuntatasolla on vaikeaa, koska sama toimielin huolehtii valvonnasta eri lakien nojalla.

Lakiehdotuksen mukaiset kustannukset kuntatasolla muodostuivat seuraavista eristä:

― laboratoriotutkimuksista,

― näytteenotosta ja

― lupa- ja ilmoitusasioiden käsittelystä.

Vastaavasti valvontatarpeen pieneneminen, esimerkiksi omavalvonnan käyttöönoton myötä, voidaan hyvittää vähentyneiden valvontatoimenpiteiden perusteella.

Keskus- ja aluehallinnon osalta uudistuksella ei ole mainittavia välittömiä taloudellisia vaikutuksia. Kokonaisuuden kannalta kustannukset ilmeisesti vähentyvät, koska elinkeinonharjoittajat oman laatujärjestelmänsä puitteissa tulevat huolehtimaan siitä, että viranomaistarkastuksia tarvitaan entistä vähemmän.

Maahantuonnin valvonnan kustannukset

Tullilaboratorio perii suorittamistaan elintarvikelain mukaisista valvontatutkimuksista vuosittain noin 8 miljoonaa markkaa. Lisäksi eläinlääkintä- ja elintarvikelaitos valvoo eräitä elintarvikelain alaisia tuotteita, joista se perii maksun. Maahantuonnin valvonnasta aiheutuneet kustannukset ovat nykyisin alle 10 miljoonaa markkaa vuodessa. Lakiehdotuksella ei tule olemaan välittömiä vaikutuksia maahantuontivalvonnan kustannuksiin.

Elinkeinonharjoittajiin kohdistuvat kustannukset

Elintarvikelaitosten valvonta perustuisi lakiehdotuksen mukaan huomattavalta osalta omavalvontaan. Yritysten omien laatujärjestelmien kustannuksista ei ole mahdollista erottaa lakisääteisen omavalvonnan kustannuksia. Yleisesti ottaen omavalvonnan toteuttaminen pienentää yritysten riskejä ja lisää toimintavarmuutta, joten siihen sijoitetut varat saadaan takaisin.

Elintarvikelain mukaisen valvonnan saattamisesta maksulliseksi aiheutuisi elinkeinonharjoittajille vuodessa maksimissaan näytteenoton maksuttomuuden johdosta 6 miljoonaa markkaa ja näytteiden tutkimuskustannusten korvaamisesta johtuen 34 miljoonaa markkaa eli yhteensä 40 miljoonaa markkaa lisäkustannuksia. Realistisempi arvio lienee esimerkiksi 20 miljoonaa markkaa, jolloin puolet tarkastuksista suoritettaisiin terveydensuojelulain nojalla ja puolet tulisi korvattavaksi elintarvikelain nojalla. Lupa- ja ilmoitusasioiden käsittelykustannusten osuus on ainakin vielä merkityksetön, koska korvausvastuu tullee kysymykseen nykyisin vain eräistä marja-, hedelmä- ja kasvisvalmisteista sekä eräistä juomista annetussa asetuksessa (129/90) tarkoitetuista veden pakkaamista koskevista ilmoituksista.

Vaikutukset ympäristöön

Ehdotetulla lailla ei olisi ainakaan välittömiä vaikutuksia ympäristöön.

Vaikutukset kotitalouksiin ja kuluttajiin

Ehdotetun lain vaikutuksia kuluttajiin ja kotitalouksiin on vaikea arvioida. Kun valvontatoimenpiteet monipuolistuvat ja kun elinkeinoelämä velvoitetaan valvomaan tuotantoaan ja jakeluaan, on odotettavissa, että elintarvikkeiden turvallisuus ja laatu paranevat. Kun elintarvikevalvonnasta aiheutuvat kulut ovat vuodessa enintään joitakin markkoja henkeä kohden, ei tällä ole merkitystä kuluttajan vuotuisessa ruokalaskussa.

1luku. Yleiset säännökset

1 §. Lain tarkoitus . Ehdotuksen tarkoituksena on elintarvikkeiden terveydellisen laadun turvaaminen sekä kuluttajan suojaaminen elintarvikkeiden aiheuttamilta terveyshaitoilta ja taloudellisilta tappioilta. Sääntelyalue on olennaisesti sama kuin nykyisessä elintarvikelaissa, lähinnä terminologiaa on nykyaikaistettu. Terveyshaitat tarkoittavat elintarvikkeen välittömän tai pitkäaikaisen käytön aiheuttamia terveyden häiriöitä, jotka voivat johtua esimerkiksi vierasainejäämistä, lisäaineista, elintarvikkeen pilaantumisesta ja muista sellaisista syistä, jotka tekevät elintarvikkeen ihmisravinnoksi sopimattomaksi.

Lakiehdotuksen tarkoituksena on nykyisen elintarvikelain tapaan suojata kuluttajaa myös taloudellisilta tappioilta, joita hänelle aiheutuu siitä, että elintarvike on elintarvikemääräysten vastainen. Myös valvontadirektiivissä on kuluttajaa epärehellisiltä kaupankäyntitavoilta ja petolliselta menettelyltä suojaavat säännökset. Direktiivissä on viitattu nimenomaisesti myös tuotteesta kuluttajalle annettaviin tietoihin. Kuluttajan suoja elintarvikelaissa on ensi sijassa tarkoitettu ennalta ehkäiseväksi. Taloudellisella tappiolla tarkoitetaan välitöntä taloudellista menetystä, ei esimerkiksi saamatta jäänyttä hyötyä. Jos sopimukseen korvauksesta ei päästä, asian ratkaisee viime kädessä yleinen tuomioistuin.

Pykälän 2 momentissa on lueteltu keinoja, joilla tavoitteiden toteuttamiseen pyritään. Keinot ovat käytännössä pitkälle samat, joihin voimassa olevan elintarvikelain keinoilla on pyritty. Keinot vastaavat niitä yleisiä vaatimuksia, joita nykyaikaiselle elintarvikelaille kansainvälisten vaatimusten ja odotusten mukaisesti on katsottu voitavan asettaa. Pääsääntönä on, että jo ennalta pyritään estämään tilanteet, joissa lain sisältämät pakotteet tulisivat sovellettaviksi. Erityinen merkitys on annettava elintarvikkeesta annettaville tiedoille. Niiden pitää olla totuudenmukaisia eivätkä ne saa olla harhaanjohtavia. On huomattava, että sinänsä totuudenmukainen tietokin voi olla harhaanjohtava, jos jokin olennainen arviointiin vaikuttava seikka jätetään mainitsematta. Tällöin voidaan sinänsä oikeilla tiedoilla antaa ostajalle väärä mielikuva tuotteesta, mitä ei ole pidettävä oikeutettuna.

2 §. Soveltamisala . Lain soveltamisalaa ehdotetaan laajennettavaksi koskemaan myymistarkoituksen lisäksi myös vastikkeetonta luovutusta. Esimerkiksi näytteiden, maistiaisten ja sellaisten asettaminen oikeudellisesti eri asemaan kuin suoraan ostajalta laskutettavan hyödykkeen, voisi johtaa tulkintaongelmiin, etenkin kun samat tuotteet on useimmiten tarkoitettu myös erikseen myytäviksi.

Lakiehdotuksen mukaan kuluttajaa koskevat säännöt koskevat myös kuluttajaan rinnastettavaa henkilöä. Kuluttajaa ei voida panna eri asemaan suojan kannalta vain sen mukaan, missä muodossa tavaran tarjoaja harjoittaa toimintaansa (ks. hallituksen esitys laiksi tuoteturvallisuuslain muuttamisesta, HE 4/1993 vp) .

Lakiehdotuksen 2 momentissa soveltamisalaa on laajennettu myös sikäli, että laki koskisi elinkeinonharjoittajalle ja muulle luovuttajalle kaupanpidettävää elintarviketta, jos elintarvike on tarkoitettu joko sellaisenaan tai käsiteltynä luovutettavaksi lain soveltamisalan piirin kuuluvalle henkilölle tai suurtaloudelle. Huomattakoon, että elintarvikkeeksi sopimattoman elintarvikkeen valmistus tai muu luovutus toiselle elinkeinonharjoittajalle on ehdotuksen 5 §:n mukaan kielletty.

Ehdotetun lain soveltamisalaa on supistettu siten, että yleiset käyttö- ja kulutustarvikkeet eivät enää kuuluisi lain soveltamisalaan. Tuoteturvallisuuslaki etenkin siihen tehtyjen muutosten (539/93) jälkeen on siinä määrin kattava, että elintarvikelakia ei ole enää tarkoituksenmukaista soveltaa käyttö- ja kulutustarvikkeisiin. Jo hallinnollisesti lakien osittainen päällekkäisyys on aiheuttanut tulkintaongelmia. Tosin organisaatiot nykyisin ovat pitkälti yhtenevät, mutta reaktiokeinot poikkeavat jossakin määrin toisistaan. Euroopan yhdentymistä koskevan lainsäädännön implementointi tulee lisäksi edellyttämään erilaista kohtelua erilaisten sääntelymallien vuoksi kulutustavaroille ja elintarvikkeille.

Elintarvikkeen kanssa kosketuksiin joutuvat tarvikkeet on 3 momentin mukaisesti tarkoitus valvontadirektiivin tapaan pitää elintarvikelain soveltamisalan piirissä. Periaatteessa samat säännöt kuin elintarvikkeita koskevat ehdotuksen mukaan myös tällaisia tarvikkeita.

Lakiehdotuksen 2 §:n 1 momentin tulkinnalla on keskeinen merkitys sen arvioinnissa, milloin elinkeinonharjoittaja tai muu luovuttaja on elintarvikevalvonnan ja tämän lakiehdotuksen sisältämien pakotteiden kannalta vastuussa elintarvikkeesta. Pääsääntönä on, että jos elinkeinonharjoittaja tai muu luovuttaja luovuttaa elintarvikkeen toiselle, joka käsittelee sitä vähäisessä määrin, esimerkiksi korjaa pakkausmerkintöjä, vastuu on edellisellä portaalla. Pelkästään se seikka, että elinkeinonharjoittaja muuttaa merkinnät siten, että tuote, vaikkapa keskinäisen sopimuksen mukaisesti markkinoidaan jälkimmäisen omana, tämän tavaramerkillä tai muulla tunnusmerkillä, ei siirrä vastuuta (vrt. tuotevastuulain 5 §:n 4 momentti). Tällaisessa tapauksessa elintarvikelain mukainen vastuu on molemmilla, edellisellä valmistajan vastuu ja jälkimmäisellä markkinoijan vastuu. Jos sen sijaan tarkoituksena on, että jälkimmäinen korjaa elintarvikkeen elintarvikemääräysten mukaiseksi tai muutoin muokkaa sitä olennaisesti ja niin, että määräämisvalta näistä toimista on jälkimmäisellä, tämän lakiehdotuksen tarkoittama vastuu on siirtynyt jälkimmäiselle elinkeinonharjoittajalle. Edellytyksenä perimmältään tietenkin on, että vastuun siirto on todella tarkoitettu toimenpide.

Markkinoille saattamisen määrittely on esitetty kulutustavaroiden osalta samansuuntaisesti komission asiakirjassa 4 päivältä kesäkuuta 1992, Doc. Certif. 92/8 rev. 1. Sheet I B, 1. Definitions and Comments, Interpretation of certain concepts contained in the 'New Approach' directives.

3 §. Soveltamisalan rajoitukset . Säännös sisältää lain soveltamisalan henkilöpiiriä koskevan rajoituksen. Käytännön elämän vaatimukset edellyttävät, että yksityishenkilöiden väliset satunnaiset vaihdantatoimet eivät kuulu elintarvikelain piiriin. Jotta toiminta jäisi lain soveltamisalan ulkopuolelle, vaaditaan lisäksi tiettyjen edellytysten täyttymistä. Kaupankäynti ei saa tapahtua ensinnäkään erillisestä myyntitilasta. Jos henkilö on ryhtynyt tietynlaisiin ennakkojärjestelyihin, satunnaisuusvaatimusta ei voida enää edes olettaa. Toiseksi toiminnan ei saa liittyä elinkeinon harjoittamiseen. Tämän osoittaminen voi olla vaikeampaa, koska elinkeinon harjoittamisen kriteerit vaihtelevat eri laeissa eikä yhtenäistä käytäntöä voida osoittaa. Esimerkiksi hyväntekeväisyystarkoitus ei lakiehdotuksen järjestelmässä voi olla sellainen määre, joka yksin sulkee toiminnan lain soveltamisalan ulkopuolelle, elleivät muut 3 §:n 1 momentin vaatimukset täyty.

Lakiehdotuksen 2 momentissa on pyritty täsmentämään lain soveltamisalaa etenkin liha- ja maitohygienialakeihin ja kalahygienialakiin ja terveydensuojelulakiin. Edellä mainitut lait ovat ensi sijassa niin sanottuja olosuhdelakeja, jotka sääntelevät pääasiassa elintarvikkeiden valmistus-, tuotanto- ja käsittelyhygieniaa. Elintarvikelaki koskee ensi sijassa elintarvikkeita, niiden valmistusaineita ja sellaisia toimia, jotka ovat välttämättömiä elintarvikkeen valmistuksessa. Rajanveto on pyritty tekemään mahdollisimman selväksi eli lakia elintarvikkeita koskevana yleislakina sovelletaan, jos elintarvikkeesta ja sen valmistus-, tuotanto ja käsittelyhygieniasta ei muussa laissa tai asetuksessa toisin säädetä.

Pykälän 3 momentin sääntelyllä suhteessa alkoholijuomiin on pyritty pitkälti samoihin päämääriin, mitä edellä yhteensovittamisongelmista on puhuttu. Momentin muotoilulla on haluttu varmistaa, ettei sääntelemättömiä alueita jäisi.

Alkoholivalmisteiden raaka-aineista ei nykyisin säädetä suoraan sen paremmin alkoholilainsäädännössä kuin elintarvikelainsäädännössä, vaikka samat raaka-aineet usein soveltuvat sekä alkoholijuomien että elintarvikkeiden valmistukseen. Kauppa- ja teollisuusministeriö on tulkinnut elintarvikelainsäädäntöä siten, että jos raaka-aineesta tai puolivalmisteesta on tarkoitus valmistaa alkoholia eikä tuote vielä sellaisenaan ole ihmisten nautittavaksi tarkoitettu, elintarvikelainsäädäntöä ei sovelleta.

ETA-sopimukseen liitetyt eräät elintarvikedirektiivit koskevat yhtälailla elintarvikkeita ja alkoholijuomia. Tällaisia ovat muun muassa elintarvikelaissa sallittuja aromeja ja niiden valmistusaineita koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annettu neuvoston direktiivi (88/388/ETY) ja elintarvikelisäaineita koskeva yksityiskohtainen lainsäädäntö. Myös horisontaalisissa pakkausmerkintöjä koskevissa direktiiveissä (mm. 79/112/ETY) ovat alkoholijuomat mukana. Nämä direktiivit on elintarvikkeita koskevilta osin pantu täytäntöön Suomessa ETA-sopimuksen edellyttämällä aikataululla. Alkoholijuomia koskevilta osin ne ovat implementoimatta. Lakiehdotuksen 3 §:n 3 momentin mukaan Suomi voisi elintarvikelain nojalla täyttää kansainväliset velvoitteensa näiltä osin, kunnes mahdollisesti toisin muualla laissa säädetään.

Muilta osin alkoholijuomia koskeva rajanveto on epäselvä. Ensinnäkin on huomattava, että EY:llä on viinikaupan yhteisestä järjestämisestä annettu neuvoston asetus (ETY) N:o 822/87. Väkevien viinojen ja erilaisten viinien sääntelystä on annettu kymmeniä asetuksia, jotka koskevat tuotantoa, hinnoittelua, maantieteellistä alkuperää, koostumusta ja merkintöjä. Asetuksista merkittävimpinä mainittakoon väkeviä viinoja koskeva asetus (ETY) N:o 1576/89, sekä erilaisia viinejä ja myös tämän ohella eräitä muita juomia koskevat asetukset (ETY) N:ot 339/85, 1320/89, 2328/89, 2392/89, 3201/90 ja 3895/91. Useissa asetuksissa viitataan merkintöjen osalta yleiseen elintarvikealan merkintädirektiiviin 79/112/ETY, vaikkakin sen soveltamisessa on ilmennyt paikoin ongelmia.

Tupakkavalmisteet soveltuvat monista syistä huonosti elintarvikelain soveltamisalaan, koska kyseessä ei ole varsinainen lain tarkoittama käyttö- ja kulutustarvike sen paremmin kuin elintarvikekaan. On edelleen epäselvää, miltä osin elintarvikeasetuksen 1 §:n 2 momentin sanamuodosta huolimatta elintarvikelakia voidaan soveltaa tupakkavalmisteisiin. Ongelmana on, että tupakkatuotteiden raaka-aineet, lisäaineet ja vieraat aineet ovat jääneet riittävästi säätelemättä toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi annetussa laissa (693/76) . EY:n tupakkavalmisteita koskevassa yhdenmukaistetussa lainsäädännössä ei ole viittauksia elintarvikelainsäädäntöön. Näillä perusteilla ei ole enää katsottava tarkoituksenmukaiseksi viitata tupakkaan tai sen vastikkeisiin elintarvikelainsäädännössä.

4 §. Määritelmät . Lakiehdotuksen 4 §:ään on koottu joukko laissa esiintyvien käsitteiden määritelmiä. Säännösten yhdenmukainen soveltaminen edellyttää selkeitä käsitteitä, joiden avulla voidaan lyhentää lakitekstiä ja antaa sa- noille samansisältöinen merkitys. Määritelmien tarvetta ja sisältöä perustellaan seuraavasti:

1) elintarvikemääräykset on voimassa olevassa elintarvikelaissa määritelty yleiskäsite, joka on juurtunut käyttöön ja jonka avulla lyhyesti voidaan ilmaista elintarvikelaissa olevat ja sen nojalla annetut alempiasteiset säädökset,

2) elintarvike on määritelty siten, että lain piiriin kuuluvat kaikki syötävät, juotavat tai muutoin nautittavat tuotteet tai valmisteet sekä niiden ainesosat tai raaka-aineet. Määritelmä ei sulje pois vettä, joka on elintarvikkeen tavanomainen ainesosa. Talousvettä koskevat laatuvaatimukset on kuitenkin perinteisesti annettu terveydenhoitolain nojalla ja elintarvikelain piiriin on lähinnä jäänyt pakattu juomavesi. Elintarvikkeeseen katsotaan myös olennaisesti kuuluvaksi pakkaus, jos elintarvike myydään pakattuna,

3) ihmisravinnoksi sopimattomaksi elintarvikkeeksi katsotaan paitsi selvästi sairautta aiheuttavat elintarvikkeet myös pilaantumisen, likaantumisen tai vieraan hajun ja maun vuoksi kelpaamattomat elintarvikkeet. Määritelmä vastaa voimassa olevan elintarvikelain määritelmää. Määritelmässä otetaan huomioon sekä välitön sairastuminen että pitkäaikaisen altistuksen aiheuttama terveydellinen häiriö.

4 ja 5) kuluttaja ja kuluttajaan rinnastettava henkilö rajataan tässä yksityishenkilöksi, joka hankkii elintarvikkeen omaan yksityiseen käyttöönsä tai joka muutoin elintarvikkeen käyttäjänä, esimerkiksi laitoksen oppilaana tai asiakkaana, työ- tai virkasuhteeseen perustuen työnantajan järjestämän joukkoruokailun asiakkaana ja muulla vastaavalla tavalla on samanlaisessa asemassa kuin yksittäinen kuluttaja,

6) elintarvikelaitos käsitteenä pitää sisällään huoneiston tai rakennuksen, siinä tapahtuvan toiminnan, siellä työskentelevän henkilöstön sekä koneet, laitteet ja muut varustukset, laivan ja muun kulkuneuvon, jossa valmistetaan, käsitellään tai tarjoillaan elintarvikkeita. Käsitteenä elintarvikelaitos on siis laajempi kuin terveydensuojelulaissa määritelty elintarvikehuoneisto,

7) suurtaloudella tarkoitetaan ravintoloita, työpaikkaruokaloita sekä päiväkotien, koulujen, varuskuntien, sairaaloiden, hotellien, vankiloiden ynnä muita keittiöitä sekä vastaavia laitoksia, joissa ruokaa valmistetaan ja tarjoillaan henkilöille, jotka yksityiselämässään kuuluvat eri talouksiin,

8) elinkeinonharjoittaja määritellään henkilöksi tai yritykseksi, joka ammattimaisesti jollakin tavalla käsittelee elintarvikkeita pyrkimyksenään saada siitä taloudellista hyötyä,

9) muun luovuttajan käsitteen määrittely on välttämätön sen vuoksi, että laki kattaa myös sellaiset luovutukset, joissa toisen osapuolen ei välttämättä ole täytettävä elinkeinonharjoittajan kriteerioita, kuten kunnan ylläpitämän suurkeittiön. Luonnollinen henkilö tullee harvoin sovellettavaksi tämän kohdan tarkoittamana luovuttajana, koska yksityishenkilöiden väliset luovutukset eivät pääsääntöisesti kuulu lain soveltamisalaan. Ajateltavissa on lähinnä hyväntekeväisyyttä harjoittava luonnollinen henkilö tai yksityishenkilöön rinnastettava toiminimi,

10) valmistuksen määritelmään ei kuulu pakkaaminen, ellei samassa yhteydessä elintarvikkeen ominaisuuksia muuteta. Valmistukseksi katsotaan siten esimerkiksi kasvisten puhdistaminen, kuoriminen ja paloittelu ennen pakkaamista, mutta pelkkä pakkaaminen pusseihin tai koteloihin ei ole valmistusta, vaikka samalla poistettaisiin mahdolliset pilaantuneet yksilöt. Pakkaaminen, jossa elintarvikkeiden ominaisuuksia ei muuteta, kuuluu useimmiten 17 kohdassa olevan käsittelyn määritelmän piiriin,

11) kaupanpitoon katsotaan kuuluvaksi myös tavaran säilyttäminen myyntitiloissa, jollei voida selvästi osoittaa, että tavara on varattu esimerkiksi omistajan omaan käyttöön,

12) tarjoilu on myyntiin verrattava tapahtuma suurtalouksissa ja sitä koskevat yleensä samat säännökset kuin myymistäkin. Tarjoiltavista elintarvikkeista voidaan ottaa maksu suoraan ruokailijalta tai epäsuorasti esimerkiksi verovaroista, mutta tarjoilun piiriin kuuluu myös muu luovutus, joka voi olla maksutonta,

13) muu luovutus on selvyyden vuoksi määritelty, koska elintarvikelaki halutaan ulottaa myös avustuksina, lahjoina ym. ilmaiseksi annettaviin tavaroihin. Näin halutaan estää ihmisravinnoksi sopimattomien elintarvikkeiden ilmaisjakelu, jolloin vastuukysymykset esimerkiksi sairastumistapauksissa voivat olla vaikeita selvittää,

14) elintarvikevalvonta käsittää kaiken viranomaistoiminnan, jonka tarkoituksena on varmistaa, että elintarvikemääräyksiä noudatetaan. Elinkeinonharjoittajien opastaminen ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä on nykyisin saanut yhä tärkeämmän merkityksen perinteisten valvontatoimenpiteiden rinnalla,

15) valvontatoimenpiteen määritelmä noudattaa EY:n elintarvikevalvontadirektiivissä olevaa kuvausta ja siinä mainitaan myös henkilöstön hygieniatarkastus. Suomen lainsäädännössä henkilöstötarkastukset kuuluvat terveydensuojelulain piiriin, mutta niistä on oltava maininta myös elintarvikelaissa, jotta valvonnan suunnittelussa tulevat kaikki valvontatoimenpiteet tasapuolisesti huomioon otetuiksi. Paikallisvalvonnassa sama viranomainen valvoo molempia lakeja, joten työnjako-ongelmia ei synny,

16) omavalvonta määritellään lakiehdotuksessa elinkeinonharjoittajan omaksi valvontajärjestelmäksi, jonka tarkoituksena on varmistaa, että kaupanpidettävä elintarvike täyttää sille asetetut vaatimukset. Omavalvonta on uusi käsite, jolla ei ole vakiintunutta määritelmää, vaikka sitä käytetään esimerkiksi terveydensuojelulaissa sekä liha- ja maitohygienialaeissa. Lait ovat tosin niin uusia, osa tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1995, joten vasta kokemusten kautta on odotettavissa selkiintymistä siitä, miten omavalvonta käytännössä toimii ja mitä vaatimuksia sille voidaan realistisesti asettaa lakien mukaisessa valvonnassa,

17) käsittely on yleistermi, jonka määrittely tässä yhteydessä auttaa lyhentämään säädöstekstiä, kun kaikkia siihen kuuluvia toimintoja ei tarvitse erikseen luetella, ja

18) elintarvikkeen kanssa kosketukseen joutuvalla tarvikkeella tarkoitetaan kaikkia pakkausmateriaaleja, astioita, säiliöitä, tölkkejä ja pakkauksia, joihin elintarvikkeita pakataan säilytyksen, kuljetuksen ja myynnin helpottamiseksi. Näitä koskeva sääntely on tarpeen, koska niistä saattaa irrota vieraita aineita elintarvikkeeseen, jolloin elintarvike voi tulla ihmisravinnoksi sopimattomaksi. Määritelmä on kansainvälisen mallin mukainen.

2luku. Käsittelyn ja luovutuksen yleiset ehdot

5 §. Ihmisravinnoksi sopimaton elintarvike . Säännös sisältää yleisen kiellon valmistaa, tuoda maahan, viedä maasta, pitää kaupan, tarjoilla tai muutoin luovuttaa elintarviketta, joka on ihmisravinnoksi sopimaton.

Säännöksellä on yhteys rikoslain 44 luvun 5 §:ään, joka kuuluu: ''Joka pitää kaupan tahi myy ruokatavaraa tahi juomaa, joka pilaantumisen tähden tai muuten hänen tietensä on terveydelle vahingollista, vetäköön sakkoa... Kaupan pidetty tavara menetettäköön.'' Mainittua säännöstä on sovellettu käytännössä erittäin varovasti. Voidaankin kysyä, onko säännös oikeuskäytännössä menettänyt sen normatiivisen luonteen, mikä sovellettavalta oikeudelta vaaditaan.

6 §. Tietojen antaminen elintarvikkeesta . Pykälän kaksi ensimmäistä virkettä korostavat velvollisuutta noudattaa rehellisyyttä ja totuudenmukaisuutta markkinoinnissa. Elintarvikevirasto voi uhkasakoin kieltää harhaanjohtavan markkinoinnin. Lakiehdotuksen mukaan terveyteen liittyvien väittämien ja lääkkeellisten tietojen antaminen elintarvikkeesta tai sellaisiin tietoihin viittaaminen pääsääntöisesti kielletään.

Lääkkeellisten ilmoitusten sääntelyssä ja valvonnassa on ollut toistuvasti ongelmia. Lääkelain muuttamisesta annetulla lailla (1046/93) pyrittiin yhdenmukaistamaan lääkkeen käsite EY:n käsitteen kanssa. Hallituksen esityksen perustelujen (HE 101/1993 vp) mukaan sellainen tuote, esimerkiksi elintarvike, jolla ei käytännössä ole mahdollisuuksia tulla rekisteröidyksi lääkkeenä, jää markkinoinnin osalta lääkkeen käsitteen ulkopuolella. Mahdolliset harhaanjohtavuudet pyritään huolehtimaan yhteistyössä kuluttaja-asiamiehen kanssa. Ongelmia kuitenkin tulee, jos elintarvikkeelle ilmoitetaan lääkkeellinen käyttötarkoitus eikä lääkelaitos mainitun hallituksen esityksen perustelujen mukaisesti katso asian kuuluvan lääkelainsäädännön piiriin, eikä toisaalta kuluttaja-asiamieskään katso voivansa puuttua asiaan, jos ilmoitus elintarvikkeen esimerkiksi osteoporoosia parantavasta vaikutuksesta ei ole totuudenvastainen eikä harhaanjohtava.

Lakiehdotuksessa kielletään terveyteen liittyvien väittämien ja sellaisiin tietoihin viittaaminen elintarvikkeesta. Säännös on EY-lainsäädännön mukainen. Myytäväksi kuluttajalle tarkoitettujen elintarvikkeiden merkintöjä, esillepanoa ja mainontaa koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annetun neuvoston direktiivin 2 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan elintarvikkeelle ei saa ilmoittaa ennalta ehkäisevää, hoitavaa tai sairautta parantavaa ominaisuutta, ellei yhteisötasolla tai kansallisesti myönnetä poikkeuksia (esimerkiksi luontainen kivennäisvesi). Erityisravinnoksi tarkoitettuja elintarvikkeita koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 1989 annetun neuvoston direktiivin (89/398/ETY) 6 artiklassa kielletään vastaavasti lääkkeellisestä käyttötarkoituksesta ilmoittaminen. On huomattava, että viittaus terveellisyyteen ei ole identtinen terveyteen liittyvän väittämän kanssa. Kiellettyjä olisivat lähinnä sellaiset väittämät, jotka viittaavat elintarvikkeen sairauksia parantaviin, niiden syntyä estäviin tai vastaaviin terapeuttisiin vaikutuksiin.

7 §. Yleinen huolellisuusvelvollisuus . Säännösehdotuksen kaksi ensimmäistä momenttia korostavat elinkeinonharjoittajan ja muun luovuttajan toimintaan kuuluvaa erityistä huolellisuusvelvollisuutta. Elinkeinonharjoittaja tai muu luovuttaja ei saa edes avustustarkoituksiin luovuttaa elintarviketta, jos se ei täytä asetettuja vaatimuksia. Sanalla vaatimukset tarkoitetaan paitsi elintarvikelainsäädännön nojalla annettuja elintarvikemääräyksiä myös muita vaatimuksia, jotka seuraavat esimerkiksi terveydensuojelulaista.

Käytännössä velvoitteet tulevat ajankohtaisiksi ensi sijassa viranomaisvalvonnassa. Jos elinkeinonharjoittajan tai muun luovuttajan havaitaan laiminlyövän yleisiä huolellisuusvelvoitteitaan tavanmukaista useammin, häneen on kohdistettava tavanomaista tiukempia valvontatoimenpiteitä.

Kolmannella momentilla on edellisiä laajempi kantavuus. Lähtökohtana säännöksessä on, että jos elinkeinonharjoittajalta tilataan kolmannen maan säännösten, niin hyvin ETA-maan kuin muunkin maan säännösten mukainen tuote, ei liene syytä kieltää tuotteen vientiä, ellei elintarviketta ole katsottava 5 §:n mukaisesti elintarvikkeeksi sopimattomaksi. Valvonnassa elinkeinonharjoittajan on pystyttävä osoittamaan asianmukaiset tilausasiakirjat ja selvitys asianomaisen maan säännöksistä. Sääntely koskee periaatteessa myös muuta luovuttajaa kuin elinkeinonharjoittajaa, mutta tämän momentin soveltamisen kannalta merkitys näiltä osin jäänee hyväntekeväisyyteen liittyviin lahjoituksiin.

8 §. Elinkeinonharjoittajan velvollisuus suorittaa omavalvontaa . Omavalvonnalla tarkoitetaan elinkeinonharjoittajan omaa valvontajärjestelmää, jonka tarkoituksena on varmistaa, että elintarvike täyttää sille lainsäädännössä säädetyt vaatimukset. Omavalvontavelvoite on yleistynyt eri maiden lainsäädännössä ja se on tarkoitus sisällyttää myös Suomen elintarvikevalvontaa ohjaaviin lakeihin. Omavalvontaan kuuluu tuotannon, valmistuksen, kaupanpidon, tarjoilun ja muun toiminnan niin sanottu olosuhdevalvonta sekä itse elintarvikkeiden valvonta (koostumus, merkinnät jne). Omavalvonnan onnistuminen edellyttää käytännössä valmistus- ja käsittelyprosessien ja kuljetusten kriittisten kohteiden tunnistamista sekä riittäviä varotoimenpiteitä niin, ettei kriittisissä kohdissa pääse tapahtumaan hallitsemattomia tapahtumia (ns. HACCP, Hazard Analysis of Critical Control Points-periaate).

Terveydensuojelulaki edellyttää myös omavalvonnan järjestämistä. Tämän lain ja elintarvikelain edellyttämät järjestelmät tulisi olla mahdollisimman hyvin yhteensovitettavissa, jotta niin hyvin elinkeinonharjoittajien kuin viranomaisten kannalta haitallisilta päällekkäisyyksiltä vältyttäisiin. Lakiehdotus onkin kirjoitettu tätä näkökohtaa erityisesti silmällä pitäen. Toisaalta terveydensuojelulain ja elintarvikelain tavoitteet ovat siinä määrin erilaiset, että tämän tulee näkyä myös omavalvontasuunnitelmissa.

Omavalvonnan käytännön toteuttamiseksi elintarvikelaitoksella on oltava kirjallinen omavalvontasuunnitelma. Omavalvontasuunnitelma on yrityksen muistilista valvontakohteista ja niihin suunnattavista valvontatoimenpiteistä. Elintarvikelain piirissä olevien laitosten ja yritysten erilaisuus, suuri lukumäärä ja kuntien erilaiset valmiudet ovat syynä siihen, ettei omavalvontasuunnitelmaa vaadita hyväksyttäväksi ennakolta. Vientiin suuntautuvat yritykset ja yleensä yritykset, joille menestys markkinoilla on tärkeätä, panostanevat erityisesti omavalvontaan. Panostus on välttämätöntä jo yrityksen tuotevastuun kannalta. Omavalvonnan kehittäminen ja edistäminen tapahtuisi malliohjelmilla, koulutuksella sekä tarkastuksen yhteydessä annettavalla neuvonnalla ja ohjauksella. Omavalvonnan omaksuminen edellyttää sekä viranomaisten että yritysten kouluttamista sekä ennen kaikkea eri osapuolten motivointia.

Omavalvonta ei tee viranomaisvalvontaa tarpeettomaksi, vaan helpottaa ja tehostaa sitä. Se onkin nähtävä yhtenä keinona kompensoida viranomaisvalvonnan voimavarojen mahdollisen vähenemisen kielteisiä seuraamuksia.

Omavalvontasuunnitelman laatiminen vaatii sellaisia resursseja, joita esimerkiksi aivan paikallisille markkinoille keskittyneellä yrittäjällä ei usein ole käytettävissään eikä suunnitelman laatimista muutoinkaan voida tällaisissa oloissa pitää tarpeellisena. Jotta tarpeettomilta rajanvedoilta vältyttäisiin esimerkiksi markkina- alueen laajuuden määrittelyissä, ehdotetaan, että paikallisviranomainen voi vaatia suunnitelman laatimista, jos toimintaan liittyvä terveydellinen riskinarviointi sitä edellyttää.

3luku. Valvontaviranomaiset ja niiden tehtävät

9 §. Keskushallinto . Keskusvirastotasolla elintarvikemääräysten suunnittelu, ohjaus ja noudattamisen valvonta kuuluisi kauppa- ja teollisuusministeriön ylimmän johdon ja valvonnan alaisena elintarvikevirastolle.

Johtotehtävät on tässä ymmärrettävä laajasti ja katsottava niiden koskevan valvonnan ohjaamista, kehittämistä, kouluttamista, tutkimusta ynnä muuta toimintaa, joka tukee ja helpottaa lähinnä valvontaa suorittavien viranomaisten työtä. Varsinaisia suorittavaan valvontaan kuuluvia valtuuksia virastolla olisi vain niissä tapauksissa, joissa kyseessä on laajaa aluetta koskeva pakkokeino (32 §) tai markkinoinnin kieltämistä koskeva toimenpide (33 §) tai markkinoinnin oikaisu (34 §). Muussa lainsäädännössä virastolla voi olla erityisiä tehtäviä, kuten esimerkiksi ETA-sopimuksen pöytäkirjan 47 ja tiettyjen liitteiden muuttamista koskevan ETA:n sekakomitean päätöksen N:o 7/94 eräiden määräysten hyväksymisestä ja päätöksen soveltamisesta annetun lain (530/94) 4 §:n mukaisesti elintarvikevirasto vastaa luonnonmukaisesti tuotettujen elintarvikkeiden valvonnan järjestämisestä.

Valvontadirektiivi edellyttää erityisen valtakunnallisen elintarvikevalvontaohjelman antamista, joka tulee sovittaa yhteen komissiossa jäsenmaille annettavana yhteisenä suosituksena.

10 §. Aluehallinto . Lääninhallitukset toimivat kuntiin nähden suunnittelu- ja ohjaamistehtävissä, mutta niillä on myös oikeus suorittaa elintarvikevalvontaa alueellaan. Viimeksi mainittu tehtävä on katsottu välttämättömäksi, koska kuntien itsehallinnon lisääntyessä ja virkojen sijoittelun vapautuessa on pystyttävä huolehtimaan valvonnasta sellaisessakin tapauksessa, jossa kunta ei ole ehdotetun lain 11 §:n velvoitteesta huolimatta pystynyt järjestämään hyväksyttävää, kansainväliset vaatimukset täyttävää elintarvikevalvontaa. Jos kunnallinen valvonta toimii, ei lääninhallituksella voida katsoa olevan toimivaltaa puuttua paikalliseen valvontaan.

11 §. Paikallishallinto . Ehdotetun lain mukainen valvonta on kunnan tehtävänä alueellaan. Tehtävistä huolehtii kunnan määräämä lautakunta tai monijäseninen toimielin. Lautakunta tai toimielin voi olla myös useamman kunnan yhteinen. Kunnanvaltuusto voi päättää, että toimielin saa siirtää päätösvaltaansa alaiselleen viranhaltijalle. Jos toimielin on useamman kunnan yhteinen, päätös päätösvallan siirtämisestä tehdään kuntayhtymän perussopimuksessa sovitulla tavalla. Jos toimielin saa oikeuden päätösvaltansa siirtämiseen, voi se tämän toimivaltansa rajoissa päättää, mitä tehtäviä se haluaa alaisensa viranhaltijan käsiteltäväksi. Näin kunta tai kuntayhtymä voi itse päättää, miten se tarkoituksenmukaisimmin järjestää ehdotetun lain mukaisten tehtävien hoitamisen.

12 §. Muut valvontaviranomaiset . Lähtökohtana voidaan pitää sitä, että tullilaitos vastaa ensi sijassa maahantuotavien elintarvikkeiden valvonnasta. Riippumatta siitä, miten elintarvikevalvonta järjestetään sisämarkkinoilla, ei ole mahdollista jättää tullilaitoksen yhteydessä toimivan tullilaboratorion kapasiteettia hyödyntämättä täysimääräisesti. Tämä on välttämätöntä senkin vuoksi, että tullilaboratoriolla on mittatekniikan keskuksen akkreditoima laboratorion laatujärjestelmä, kun kunnallisista laboratorioista vain harva täyttää valvontadirektiivin täydennysdirektiivin asettamat vaatimukset, mikä puolestaan on edellytyksenä sille, että laboratoriolla on oikeus tehdä virallisia elintarviketutkimuksia 1 päivästä marraskuuta 1998. Tullilaboratorion oikeudellinen ja organisatorinen asema määräytyy valtiovarainministeriön toimialaan kuuluvan lainsäädännön mukaisesti (laki tullilaitoksesta, 228/91).

Nykyisin Euroopan unionissa elintarvikevalvonnan organisatorinen asema vaihtelee maittain eikä yhdenmukaistettuja sääntelyitä ole odotettavissa ainakaan aivan lähitulevaisuudessa. Tämän vuoksi ja huomioon ottaen EY:n elintarvikevalvontadirektiivin johdannossa olevan toteamuksen jossa jäsenvaltioille sallitaan tiettyyn asteeseen vapaus valita käytännön keinot, jotta jonkin jäsenmaan erityisoloihin parhaiten soveltuviin, hyviksi havaittuihin menettelyihin ei puututtaisi, elintarvikelain voimaantulo ei, lukuunottamatta hallinnollisia tarkennuksia, edellytä muutoksia valvontaorganisaatioon.

Tullilaitos huolehtisi ehdotuksen mukaan myös maastavietävien ja kauttakulkutavarana kuljetettavien elintarvikkeiden asiakirjojen oikeellisuuden valvonnasta. Kauttakulkutavara ei kulje varsinaisesti Suomen tullialueen läpi. Huomioon ottaen kuitenkin se erityinen huolellisuusvelvoite, jota 7 ja 17 §:ssä on korostettu, on lakiehdotukseen nähty tarpeelliseksi ottaa säännös, jonka mukaan tullilaitos voi, jos kauttakulkutavaran epäillään aiheuttavan välitöntä vaaraa terveydelle, kieltää tavaran maastaviennin ja ryhtyä muihin tässä laissa säädettyihin toimenpiteisiin. Ruotsin elintarvikelaissa (muutos SFS 1991:357) on säännös, jonka mukaan tullivarastossa tai vapaasatamassa olevan elintarvikkeen vienti voidaan kieltää, jos elintarvike voi aiheuttaa vakavia henkilövahinkoja.

Tullilaitokselle säädetyt velvollisuudet eivät suinkaan poista tai vähennä muiden valvontaviranomaisten velvollisuutta valvoa jo tuotantovaiheessa maastavietäviä tuotteita tai markkinoilla jo olevia maahantuotuja elintarvikkeita.

Säännöksen 2 momentin tarkoituksena on hyödyntää valvontaan käytettäviä voimavaroja mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti. Elintarvikevirasto voisi säännöksen mukaan määrätä, että myös muu valtion virkamies voisi toimia tämän lain mukaisena valvontaviranomaisena määrätyissä tehtävissä, jos virkamiehellä katsotaan olevan erityistä asiantuntemusta tällä alueella ja ratkaisua voidaan pitää elintarvikevalvonnan kannalta tarkoituksenmukaisena. Kysymykseen tullevat lähinnä asianmukaisen sopimuksen perusteella tarkastuseläinlääkärit tietyissä tuotantolaitoksissa sekä esimerkiksi kasvintarkastajat, joilla on pätevyys arvioida elintarvikemääräysten mukaista laatua. Usein olisi tarkoituksenmukaista määrätä esimerkiksi ne viranomaiset, jotka huolehtivat EU-velvoitteiden mukaisista kasvisten ulkoista laatua koskevista tarkastuksista osana yhteistä maatalouspolitiikkaa, valvomaan myös elintarvikkeiden terveydellisiä ominaisuuksia ja merkintämääräyksiä, jos tarkastajilla katsotaan olevan tähän asianmukainen pätevyys.

13 §. Valvontaviranomaisten pätevyys . Valvontadirektiivin täydennysdirektiivin 2 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että toimivaltaisella viranomaisella on tai ne pystyvät hankkimaan riittävän määrän asianmukaisesti päteviä ja kokeneita työntekijöitä, erityisesti sellaisissa tieteissä kuten kemia, elintarvikekemia, eläinlääketiede, lääketiede, elintarvikemikrobiologia, elintarvikehygienia, elintarviketeknologia ja oikeustiede, jotta valvontadirektiivin edellyttämät tarkastukset voidaan suorittaa asianmukaisesti.

Säännös on Suomeakin velvoittava. Varsinkin pienemmillä kunnilla on varmasti vaikeata hankkia kaikkea direktiivissä edellytettyä asiantuntemusta ainakaan siten, että niiden palveluksessa olevilla henkilöillä olisi vaadittu asiantuntemus. Direktiivin mukaan onkin sallittua, että asiantuntemus hankitaan tarvittaessa ostopalveluina, sopimuksen nojalla yhteistoiminnassa tai vaikkapa jäsenyyden perusteella erilaisissa yhteistyöelimissä.

4luku. Tutkimuslaitokset

14 §. Elintarviketutkimuslaitokset . Lakiehdotuksessa on tarkoitus edelleen määrätä virallisiksi tutkimuslaitoksiksi tietyn vaatimustason täyttävät valtion tai kunnan tutkimuslaitokset. Elintarvikevirasto olisi hyväksyvä viranomainen, joka hyväksymispäätöksessään määräisi myös kyseisen laboratorion pätevyysalueen. Elintarvikeviraston hyväksymispäätös on ainakin sen jälkeen, kun tutkimuslaitosten pätevyysvaatimukset valvontadirektiivin täydennysdirektiivin mukaisesti tulevat voimaan 1 päivänä marraskuuta 1998 luonteeltaan puhtaasti hallinnollinen, koska tutkimuslaitoksen pätevyyden arviointi tapahtuu muualla. Elintarvikevirasto pitäisi laitoksista rekisteriä, johon merkittäisiin muun muassa laitoksen pätevyysalue. Virallisella tutkimuslaitoksella olisi lakiehdotuksen mukaan velvollisuus tehdä viranomaisen pyytämiä tutkimuksia omalta pätevyysalueeltaan.

Elintarvikevalvontaa suorittavaksi tutkimuslaitokseksi voidaan määrätä vain valvontadirektiivin täydennysdirektiivin 3 artiklassa määrätyn pätevyyden osoittanut laboratorio. Sen pätevyyden voi osoittaa taas sellainen arviointielin, joka täyttää direktiivin 4 artiklassa olevat vaatimukset. Suomesta arviointielimenä tulee tällä hetkellä kysymykseen mittatekniikan keskus.

Valvontadirektiivi edellyttää, että elintarvikevalvonnan näytteet on tutkittava virallisissa laboratorioissa. Direktiivi mahdollistaa lisäksi, että muukin kuin virallinen laboratorio voidaan valtuuttaa tekemään tiettyjä analyysejä (7 artikla 2 kohta) valvontaviranomaisen käyttöön. Vastaava säännös on kirjoitettu 3 momenttiin. Valtuutus ei kuitenkaan anna tutkimuslaitokselle virallisen laitoksen asemaa. Esimerkiksi Alkon tutkimuslaboratorio voisi tulla kysymykseen tällaisena tiettyihin analyyseihin erikoistuneena laitoksena. Laboratorioiden, niin virallisten kuin muidenkin valvonta- tai tarkastusjärjestelmään hyväksyttyjen on kuitenkin aina täytettävä kansainväliset pätevyysvaatimukset.

Valvontadirektiivi ei ota kantaa laboratorion omistuspohjaan tai asemaan julkishallinnossa. Tulevaisuudessa lienee ehkä mahdollista määrätä muukin kuin valtion tai kunnan tutkimuslaitos viralliseksi tutkimuslaitokseksi, jos se muutoin täyttää samat vaatimukset kuin virallisiksi laboratorioiksi määrätyt julkishallinnon laitokset. Varsinaista valvontatehtävää suorittavalta laboratoriolta vaaditaan kuitenkin sellaista puolueettomuutta, että elintarvikemarkkinoilla toimivan yrityksen tai sitä lähellä olevien omistamat tai hallitsemat laboratoriot eivät luonnollisestikaan voi osallistua valvontaan, mutta voinevat antaa valvontaviranomaisille esimerkiksi tietyissä puitteissa lausuntoja.

Suomessa on nykyisin yli 50 kunnallista laboratoriota, joiden pätevyysvaatimuksista on määrätty suhteellisen ylimalkaisella kauppa- ja teollisuusministeriön kirjeellä 19 päivältä syyskuuta 1980 (No 45/260/79). Tutkimuslaitokset jaetaan tutkimusalaltaan perustutkimuksia ja vaativia tutkimuksia suorittaviin laboratorioihin. Toistaiseksi yksikään niistä ei ole osoittanut kansainväliset vaatimukset täyttävää pätevyyttään, joten niiden käyttäminen elintarvikevalvontaan virallisia lausuntoja antavina laboratoriona ei enää 1 päivän marraskuuta 1998 jälkeen ole mahdollista, elleivät ne sitä ennen osoita pätevyyttään valvontadirektiivin täydennysdirektiivin osoittamalla tavalla. Mikään ei sen sijaan estä, että tällaisiakin laboratorioita voidaan käyttää hyväksi sellaisilla aloilla, joissa ei suoranaisesti ole kysymys virallisesta elintarvikevalvonnasta ja sen nojalla määrättävistä mahdollisista pakkotoimista. Tulevaisuuden varaan jää, mikä tällaisten laboratorioiden käytännön merkitys tulee olemaan.

15 §. Elintarviketutkimuslaitoksille asetettavat vaatimukset . Valvontadirektiiviä täydentävä direktiivi antaa selkeät ja yksityiskohtaiset ohjeet siitä, millaisia laatuvaatimuksia virallisilta tutkimuslaitoksilta edellytetään. Elintarvikelakiehdotukseen on kirjoitettu yleiset säännökset vaadittavasta laatujärjestelmästä ja laboratorion velvollisuudesta osallistua järjestettäviin pätevyystestauksiin. Yksityiskohtaiset ohjeet antaisi elintarvikevirasto.

Edellä mainittu valvontadirektiivin täydennysdirektiivi edellyttää, että virallinen tutkimuslaitos täyttää EN 45001 standardissa määrätyt yleiset vaatimukset. Laatujärjestelmän pohjan muodostaa laboratorion oma laatukäsikirja, johon laboratorio kirjaa ja kokoaa laatujärjestelmänsä ja sen ylläpitoon tarvittavat erityisohjeet. Apuna järjestelmän laatimisessa voi käyttää esimerkiksi mittatekniikan keskuksen suositusta S2/1992 tai elintarvikeviraston valvontasarjassa julkaistua Laatukäsikirjan runko kunnallisille elintarviketutkimuslaitoksille (3/1992) . Aktiivisimmat elintarviketutkimuslaitokset ovat jo aloittaneet laatujärjestelmän luomisen. Ilmeisesti tämä on kynnys, joka pudottaa tulevaisuudessa osan nykyisistä tutkimuslaitoksista pois virallisten laitosten listalta. Laboratorioiden on täytettävä direktiivin vaatimukset viimeistään 1 päivänä marraskuuta 1998.

Tutkimuslaitoksen pätevyyden arvioinnissa on direktiivin mukaan noudatettava EN 45002 standardin vaatimuksia. Pätevyyden osoittamisen eräänä osana on velvollisuus osallistua laboratorioille järjestettäviin interkalibrointitutkimuksiin, joita käytännössä voidaan järjestää esimerkiksi pohjoismaisena yhteistyönä. Analyysitoiminnassaan virallisten laboratorioiden on mikäli mahdollista käytettävä määritysmenetelmiä, jotka on tutkittu laboratorioiden välisissä menetelmätutkimuksissa (kollaboratiiviset tutkimukset).

Valvontadirektiivin täydennysdirektiivin 3 artiklan 3 kohdan mukaan valtion on määrättävä toimielin, joka on vastuussa tutkimuslaitosten arvioinnista (assessment). Toimielinten tulee puolestaan täyttää EN 45003 standardissa laboratorion akreditointielimille asetetut yleiset vaatimukset (General criteria for laboratory accreditation bodies). Mittatekniikan keskus on testaus-,tarkastus-, sertifiointi- ja kalibrointitoimintaa harjoittavien toimielinten pätevyyden toteamisesta annetulla asetuksella (1568/ 91) määrätty vastaamaan akkreditointitoiminnan järjestämisestä Suomessa. Virallisen tutkimuslaitoksen asemaa haluavan laboratorion on siis haettava esimerkiksi mittatekniikan keskukselta akkreditointia pätevyydelleen ja tutkimusmenetelmille, jotka se haluaa mainittavan pätevyysalueessaan. Elintarvikevirastolle jää näin ollen lähinnä muodollinen määräysvalta, kun se lakiehdotuksen 14 §:n mukaan hyväksyy laboratorion viralliseksi tutkimuslaitokseksi.

16 §. Elintarviketutkimuslaitosten erityistehtävät . Nykyisen elintarvikeasetuksen mukaan valtioneuvosto on määrännyt kolme valtion tutkimuslaitosta toimimaan johtavina elintarviketutkimuslaitoksina ja samalla määrännyt niiden tutkimusalat. Uuteen lakiehdotukseen ei sisälly johtavan tutkimuslaitoksen käsitettä.

Näyttää ilmeiseltä, että tuleva kehitys edellyttää joitakin erityisvalmiuksia tutkimuslaitoksilta. Siksi elintarvikelakiehdotukseen on sisällytetty kauppa- ja teollisuusministeriölle valtuudet määrätä valtion tutkimuslaitoksille erityistehtäviä. Tällaisia tehtäviä voisivat olla esimerkiksi pätevyystestausten järjestämiseen ja laboratorioiden laadunvarmistukseen liittyvät asiantuntijatehtävät sekä menetelmien kehittämiseen liittyvät tehtävät.

Erityistehtävänä voisi tulevaisuudessa myös olla asiantuntijana toimiminen virallista asemaa hakevan laboratorion pätevyyttä arvioitaessa tietyllä elintarvikeanalytiikan alueella. Tutkimuslaitos voitaisiin jopa määrätä akreditointielimeksi edellyttäen, että sillä olisi EN 45003 standardin mukainen pätevyys.

Mittatekniikan keskuksen rinnalle saattaa tulla tarvetta nimetä elintarviketutkimuksiin erikoistuneita akkreditointilaitoksia. Elintarviketutkimukset edellyttävät erityisosaamista jotta erikoistumista tällä alalla voisi tapahtua. Tulevaisuudessa on odotettavissa, että suuri osa nykyisistä elintarviketutkimuslaitoksista hakee akkreditointia, mikä merkitsee suurta työmäärää Suomen ainoalle akreditointielimelle. Mittatekniikan laitokselle tulisi osoittaa vaikka tilapäistä asiantuntijahenkilöstöä näihin tehtäviin.

Nykyisistä johtavista tutkimuslaitoksista esimerkiksi Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen Bio- ja elintarviketekniikka on akkreditoitu tiettyjen analyysimenetelmien osalta. Lisäksi johtavien elintarviketutkimuslaitosten henkilökunnassa on koulutettuja asessoreita, jotka käytännössä suorittavat elintarviketutkimuslaitosten pätevyyden arviointia akkreditointia varten. Jos osakin nykyisistä tutkimuslaitoksista hakee akkreditointia, se merkitsee tarvetta kouluttaa lisää asessointipätevyyden omaavia henkilöitä. Muuten Suomi ei kykene täyttämään valvontadirektiivin vaatimuksia.

5luku. Elintarvikevalvonnan järjestäminen

17 §. Valvonnan tasapuolisuus . Valvonnan järjestämistä koskevat säännöt on otettu soveltuvin osin valvontadirektiivistä. Pykälässä on lähdetty siitä, että elintarvikkeita on valvottava yhdenvertaisesti riippumatta siitä, onko elintarvike tarkoitettu pidettäväksi kaupan tai muutoin luovutettavaksi Suomessa tai sen rajojen ulkopuolella. Säännöksessä ei tehdä eroa siitä, viedäänkö tavara ETA-alueelle vai sen ulkopuolelle.

Tätä EY:n säädöksestä poikkeavaa laajempaa velvoitetta voidaan perustella periaatteella, joka sisältyy moninkeskisiä kauppajärjestelyjä koskevaan tullitariffeja ja kauppaa koskevan yleissopimuksen (GATT) niin sanottuun SPS-sopimukseen (GATT 1994 -sopimus, Agreement on the application of sanitary and phytosanitary measures). Sopimus edellyttää (kohta 7), että jäsenvaltiot eivät terveyteen ja kasvinsuojeluun liittyvissä toimenpiteissään mielivaltaisesti tai epäoikeutetusti syrji toisia jäsenvaltioita, jos olosuhteet ovat samat tai samankaltaiset.

Edellä oleva tarkastusvelvollisuus laajentaa kotimaisen valvontaorganisaation vastuuta ja tehtäviä, mikä edellyttää vastaavan korvauksen saamista tietyistä valvontatoiminnasta ja onkin eräänä perusteena elintarvikevalvonnan tutkimusten saattamiseksi maksulliseksi.

18 §. Valvontatoimenpiteet . Valvontatoimenpiteet ovat lakiehdotuksessa olennaisesti samat kuin valvontadirektiivin 4 artiklassa. Huomattava on, että tarkastuksia on tehtävä säännöllisesti, tarkastustoiminnan on katettava kaikki tuotannon, käsittelyn ynnä muut vaiheet ja tarkastukset on yleensä suoritettava niistä ennakolta ilmoittamatta.

19 §. Tarkastusoikeus . Pykälään on sisällytetty oikeudet, joita viranomaiset valvonnassaan tarvitsevat. Viranomaisen on päästävä tiloihin, joissa toimintaa harjoitetaan. Lisäksi viranomaisella on oikeus tehdä tarkastuksia ja tutkimuksia sekä oikeus tutustua tarvittaviin asiakirjoihin, joissa voi olla valvonnan kannalta oleellisia tietoja.

ETA-sopimuksen 108 ja 109 artikla sekä Euroopan vapaakauppaliiton (EFTA valtioiden sopimukset valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta edellyttävät, että sopimuksen velvoitteita EFTA valtioiden alueella valvoo EFTA:n valvontaelin (EFTA Surveillance Authority/ESA). Lisäksi valvontadirektiivin täydennysdirektiivi edellyttää myös komission virkamiehille oikeutta osallistua valvontajärjestelmän tarkastamiseen ETA-maissa. Tätä koskeva säännös ehdotetaan otettavaksi pykälän 2 momenttiin.

20 §. Näytteenotto ja näytteen tutkiminen . Elintarvikenäytteiden tutkiminen on keskeinen valvontakeino elintarvikevalvonnassa. Toiminnan kannalta olisi tarkoituksenmukaista, että valvonnan kannalta tarpeelliset näytteet voidaan ottaa korvauksetta elintarvikkeen eri käsittelyvaiheista.

Nykyisen elintarvikelain nojalla viranomainen saa näytteen korvauksetta vain silloin, jos näyte tutkimuksessa todetaan määräysten vastaiseksi. Pienten rahallisten korvausten maksamisesta koituu monesti kohtuuttomia käsittelykuluja näytteen hintaan verrattuna. Näytteestä saadulla korvauksella on elinkeinonharjoittajalle useimmiten vain vähäinen merkitys. Maahantuontivalvonnassa näytteet ovat olleet maksuttomia jo pian 20 vuotta.

Pykälän 2 momentissa ehdotetaan, että näytteet tutkitaan virallisessa tai muussa elintarvikeviraston hyväksymässä tutkimuslaitoksessa. Näin voidaan varmistaa tulosten vertailtavuus ja luotettavuus. Järjestelmän tulee kuitenkin olla kilpailun kannalta mahdollisimman neutraali. Valvonta-analyysejä voidaan 14 §:n 3 momentin mukaan antaa tehtäväksi muullekin kuin viralliselle tutkimuslaitokselle, jos tutkimuslaitoksella on tehtävään soveltuva pätevyys.

21 §. Tiedonsaantioikeus . Valvonnan edellytyksenä on, että valvontaviranomaiset saavat asianomaisilta elinkeinonharjoittajilta ja muilta henkilöiltä, joita ehdotetun lain säännökset koskevat, valvontaa varten tarpeelliset tiedot. Pykälän nojalla voidaan muun muassa maahantuojalta vaatia kirjallinen selvitys tuotteen torjunta-ainekäsittelystä tai muusta koostumuksesta. Muita tietoja voivat olla esimerkiksi mahdollisen omavalvonnan yhteydessä tehdyt havainnot ja saadut mittaus- ja tutkimustulokset sekä tiedot laitoksen käyttämistä valmistus- ja jalostusmenetelmistä. Tiedot olisi annettava viranomaisen määräämässä kohtuullisessa ajassa.

Myös muilla valtion tai kunnan viranomaisilla, kuten terveydensuojelu- ja rakennusvalvontaviranomaisilla, saattaa olla ehdotetun lain noudattamisen kannalta tarpeellisia tietoja. Valvonnan tehokkuuden vuoksi ja jotta vältyttäisiin esimerkiksi päällekkäisten tutkimusten tekemiseltä, viranomaisilla tulee olla oikeus saada valvontaa varten tietoja myös muilta viranomaisilta.

22 §. Elinkeinonharjoittajan avunantovelvollisuus . Säännöksessä ehdotetaan, että elinkeinonharjoittajan on kustannuksellaan annettava valvontaviranomaiselle valvontaa varten tarpeellinen apu. Kysymykseen tulee lähinnä tietojen järjestäminen sopivalla tavalla tai ilman apuneuvoja vaikeasti saatavien näytteiden ottaminen ja muu sen kaltainen tavanmukainen kohtuulliseksi arvioitava avunantovelvollisuus.

6luku. Elintarvikelaitokset

23 §. Ilmoitusvelvollisuus ja luvanvaraisuus . Terveydensuojelulaissa siirryttiin elintarvikehuoneistojen hyväksymismenettelystä ilmoitusmenettelyyn. Elintarvikelakiehdotuksen mukaan myös kauppa- ja teollisuusministeriö voisi määrätä, että elintarvikelaitoksesta on tehtävä ilmoitus erikseen määrättävään rekisteriin. Ilmoitusvelvollisuutta perustellaan sillä, että viranomaisella on oltava mahdollisuus kerätä tietoja elintarvikealan yrityksistä valvonnan tarpeita varten.

Käytännössä tietyllä toimialalla toimiville laitoksille voisi olla tarpeen säätää erityisvaatimuksia, joiden täyttäminen on osoitettava esimerkiksi numerotunnuksella. Vastaava järjestelmä koskee EU:ssa liha- ja kalalaitoksia ja se voi tulla ajankohtaiseksi myös elintarvikelain tarkoittamia laitoksia koskevana. Luonnonmukaisesti tuotettujen elintarvikkeiden valvonnan järjestäminen edellyttää asianomaisen EY:n asetuksen mukaan erityisen rekisterin pitämistä muun muassa valmistajista ja maahantuojista.

Ilmoitusvelvollisuus voidaan määrätä koskemaan myös elintarvikelaitoksen tuotantoa, valmistusta tai kauppaa kokonaisuudessaan tai osaa siitä tai ulkomaankaupan kannalta tarpeellisia tietoja. Ilmoituksen tarkoituksena on antaa viranomaiselle tieto toiminnasta, joka edellyttää tavanomaista tarkempaa viranomaisvalvontaa. Muun muassa erityisravinnoksi tarkoitettuja elintarvikkeita koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annettu direktiivi edellyttää direktiivin piiriin kuuluvien elintarvikkeiden ilmoittamista viranomaisille, kun ne ensi kertaa tulevat markkinoille.

Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan valtuuksia määrätä toiminta luvanvaraiseksi, jos kansainväliset sopimukset niin edellyttävät. Erillinen lupamenettely tulee kysymykseen esimerkiksi uuden valmistus- tai käsittelymenetelmän käyttöönotossa. Esimerkkinä mainittakoon elintarvikkeiden käsittely ionisoivalla säteilyllä, johon liittyy monia harkintaa ja erityisvalvontaa vaativia menettelyjä. Euroopan yhteisössä on myös valmisteilla ehdotus neuvoston asetukseksi uuselintarvikkeista ja niiden valmistusaineista (Commission proposal for a Council Regulation on novel foods and novel food ingredients (COM (93) 631 final), joka tulee edellyttämään erillisiä lupamenettelyjä, kun ns. uuselintarvike ensimmäistä kertaa tulee markkinoille ETA-alueella.

7luku. Valvonnasta perittävät maksut

24 §. Kunnan viranomaisten perimät maksut . Lakiehdotuksen mukaan elintarvikelaitoksen sijaintikunnan viranomaisen on perittävä elinkeinon harjoittamiseen liittyvien lupa- ja ilmoitusasioiden käsittelystä ja laboratoriotutkimuksista maksun, joka vastaa suuruudeltaan enintään valvontatoimenpiteiden todellisia kustannuksia.

Aiemmin 17 §:n perusteluissa mainitun GATT:n 1994 sopimuksen liitteen C kohdassa f edellytetään, että kaikki maksut, jotka kohdistuvat tuontia koskeviin menettelyihin, ovat samanarvoiset kotimaisille samoin kuin muista jäsenmaista tuleville tuotteille määrättyjen maksujen kanssa eivätkä ne saa ylittää palvelun todellisia kustannuksia. Maahantuotavien ja kotimaisten tuotteiden erilaista kohtelua ei voida jatkaa muuttuvassa kansainvälisessä tilanteessa, ja johdonmukainen ratkaisu on saattaa myös kotimaan valvonta samoin perustein kuin tuonti maksulliseksi.

Ongelmallista kunnallisten maksujen määräämisessä on myös, että valtion maksuperustelaki velvoittaa valtion viranomaisia perimään maksun suoritteistaan, jotka liittyvät vastaanottajan taloudellista laatua olevaan toimintaan riippumatta siitä, tapahtuuko suoritteen tuottaminen vastaanottajan pyynnöstä vai ei. Suomen on mahdotonta sallia diskriminoivaa maksupolitiikkaa kunnallisille suoritteille (esimerkiksi maksuttomuus), jos tuonnista ja muistakin valtion viranomaisten suoritteista on lain mukaan perittävä maksu.

Kotimaan valvonnan ja tuontivalvonnan tasapuolisuuden vaatimus olisi ahtaasti ottaen saavutettavissa sillä, että vain laboratoriotutkimuksista perittäisiin maksu. Näin siksi, että tuontivalvonnassa käytännön syistä valtaosa valvontatoimenpiteistä muodostuu laboratoriotutkimuksista. Kuitenkin kotimaan osalta pelkkien laboratoriotutkimusten saattaminen maksullisiksi saattaisi vinouttaa valvontaa, kun osa siitä olisi maksullista ja osa maksutonta. Tällainen tilanne saattaisi johtaa jopa tarpeettomiin laboratoriotutkimuksiin muiden valvontakeinojen kustannuksella. Toisaalta lakiehdotuksen mukainen paikallisten valvontatoimenpiteiden maksullisuus ulottuu myös lupa- ja ilmoitusasioiden käsittelystä perittäviin maksuihin. Toistaiseksi tällaisista toimista maksullisuus tulee kysymykseen vain eräistä marja-, hedelmä- ja kasvisvalmisteista sekä eräistä juomista annetussa asetuksessa tarkoitetuista veden pakkaamista koskevista ilmoituksista kunnalliselle toimielimelle. Kun valvonta yhä enenevässä määrin tulee keskittymään ns. markkinavalvontaan, valvonnan menestyksellisen toteuttamisen edellytyksenä on, että paikallisviranomaisilla on riittävät tiedot päätöksenteon tueksi. Onko ja missä määrin syytä lisätä ennakkoilmoitusvelvollisuutta ja/tai lupamenettelyjä, jää hyvin pitkälle EU:n vastaisen kehityksen valossa arvioitavaksi.

Ongelmia käytännön valvontatyössä maksujen kohdentamisessa voi syntyä toisaalta terveydensuojelulain ja toisaalta elintarvikelain mukaisten järjestelmien yhteensovittamisesta. Peruslähtökohtahan on, että terveydensuojelulain mukainen ensisijainen oikeushyvä on yleisen elintarvikehygienian turvaaminen, kun taas elintarvikelain keinot ulottuvat pääosin valmiiseen elintarvikkeeseen. Samansisältöinen toimi voi, etenkin jos sen välittömänä syynä on ollut epäilys elintarvikkeen haitallisista ominaisuuksista, tulla arvioitavaksi pitkälle kumman tahansa lain säännösten valossa. Paikallisviranomaisen harkintaan on voitava jättää sen arviointi, toimiiko hän ensi sijassa terveydensuojelulain vai elintarvikelain mukaisesti. Käytännössä tästä ei pitäisi tulla suuria ongelmia, koska elintarvikelain voidaan katsoa tulevan sovellettavaksi silloin, kun kyseessä on elintarvikkeiden markkinavalvonta. Jos taas tarkastus- tai muun valvontatoimenpiteen tarkoituksena on selvittää esimerkiksi tautitilannetta ja sen syitä tai yleensä elintarvikehuoneistojen hygieenisiä olosuhteita, kyseessä on terveydensuojelulain mukainen toiminta.

25 §. Valtion viranomaisten perimät maksut . Merkittävimmät valtion maksuperustelain nojalla annetun päätökset elintarvikealalla ovat elintarvikeviraston maksullisista suoritteista annettu kauppa- ja teollisuusministeriön päätös (1233/93) ja tullilaitoksen suoritteiden maksullisuudesta ja maksuperusteista sekä suoritteista perittävistä maksuista annettu valtiovarainministeriön päätös (1001/93) . Lääninhallituksen suoritteiden maksullisuudesta, maksuperusteista ja julkisoikeudellisista suoritteista perittävistä maksuista annetussa sisäasianministeriön päätöksessä (642/93) ei ainakaan toistaiseksi ole katsottu aiheelliseksi määrätä maksuista niissä tapauksissa, joissa lääninhallitukset joutuvat suorittamaan elintarvikelain mukaiseen elintarvikevalvontaan kuuluvia valvontatoimenpiteitä.

26 §. Maksujen perintä ilman tuomiota ja päätöstä . Ehdotettu säännös on tavanomainen säännös tällaisessa yhteydessä.

8luku. Pakkokeinot

27 §. Elintarvikkeen tai sen käyttötarkoituksen muuttaminen . Luvussa edetään sääntelyssä lievemmästä toimenpiteestä ankarampaan. Lieväksi arvioidaan tapaus, jossa elintarvike voidaan luovuttaa hyväksyttävään tarkoitukseen, tai jos elintarvike voidaan muuttaa elintarvikemääräysten mukaiseksi. Tällöin valvontaviranomaisen tulee lakiehdotuksen mukaan kehottaa elinkeinonharjoittajaa suullisesti tai kirjallisesti korjaamaan tavarassa olevan virheen. Jos tavaraa ei voida tai haluta korjata määräysten mukaiseksi, elintarvike tulee voida sallia luovutettavaksi hyväksyttävään tarkoitukseen, esimerkiksi eläinten rehuksi, jos se täyttää tätä koskevat vaatimukset, tai hävitettäväksi tavaranhaltijan kustannuksella. Toimet on tehtävä viranomaisen valvonnassa. Tavaran markkinoille laskeminen, luovuttaminen hyväksyttävään tarkoitukseen tai hävittäminen saa tapahtua vain viranomaisen luvalla.

Lievin tapaus on kyseessä silloin, kun esimerkiksi pakkausmerkinnöissä on vähäinen kirjoitusvirhe. Tällöin yleinen etu ei vaadi välttämättä edes virheen korjaamista, jos korjauskustannukset muodostuvat suuriksi ja jos virheen olemassaolon ei katsota haitallisesti vaikuttavan esimerkiksi kuluttajan ostopäätökseen. Valvontaviranomainen voi tällöin virheen vähäisyydestä johtuvasta erityisestä syystä sallia elintarvikkeen markkinoille saattamisen. Erityistä syytä harkittaessa on luonnollisesti kiinnitettävä huomiota myöskin siihen, onko virhe ollut toistuva.

Elintarvikelaissa ei ole välttämätöntä säätää asianosaisen kuulemisesta ennen pakkotoimiin ryhtymistä. Sovellettavaksi tulevat hallintomenettelylain (598/82) 15 §:n yleiset säännökset. Asianosaista on ennen asian ratkaisemista kuultava. Asian saa kuitenkin ratkaista asianosaista kuulematta esimerkiksi, jos kuuleminen vaarantaa päätöksen tarkoituksen toteutumisen tai jos asian ratkaisemista ei voida lykätä. Lain 25 §:ssä on säännös päätöksen tiedoksiannosta.

28 §. Väliaikainen kielto . Jos elintarvikkeen epäillään olevan ihmisravinnoksi sopimattoman tai jos 27 §:ssä tarkoitettuja toimenpiteitä ei ole pidettävä riittävinä, valvontaviranomainen voi antaa väliaikaisen kiellon. Tällöin tavara on luovutuskiellossa, jos tavaran vapaaseen liikkeeseen saattamiseen arvellaan liittyvän terveydellistä tai taloudellista haittaa. Tällainen arviointi on tehtävä aina tapauksittain ottaen huomioon vaaran laatu ja tavaran arvo.

Kiireellisessä tapauksessa väliaikaisesta kiellosta voi päättää kunnan viranhaltija, jolle valvontatehtävä on annettu. On epäselvää, olisiko tämän säännön kirjoittaminen lakiin ollut välttämätöntä, koska kunnalla on lain mukaan muutoinkin oikeus päättää sisäisen organisaationsa puitteissa valvonnan järjestämisestä. Säännöksellä onkin itse asiassa haluttu korostaa tarvetta kiireellisten toimien järjestämismahdollisuuksiin.

29 §. Kielto . Jos tutkimuksessa varmistuu, että elintarvike on ihmisravinnoksi sopimaton tai jos valvontaviranomaisen määräämiä toimenpiteitä ei ole tehty, valvontaviranomaisen on annettava kieltopäätös.

30 §. Yleinen tiedottaminen . Jos ihmisravinnoksi sopimattomia elintarvikkeita on jo markkinoilla, valvontaviranomainen voi elinkeinonharjoittajan kustannuksella yleisesti tiedottaa elintarvikkeen sopimattomuudesta ihmisravinnoksi. Viranomaisvastuiseen tiedottamiseen on lakiehdotuksessa päädytty sen vuoksi, että aina ei ole varmaa, että asianomainen elinkeinonharjoittaja voi tai välttämättä haluaa täyttää velvoitetta. Jos kyseessä oleva ongelma on arvioitava vähäiseksi ja vaikutukset ovat paikalliset, viranomaisen on katsottava täyttävän velvollisuutensa, jos elinkeinonharjoittaja esimerkiksi omien lähetyslistojensa tai muun jakelukanaviensa kautta viranomaisen hyväksymällä tavalla ilmoittaa ostajille asiasta ja valvontaviranomainen katsoo tämän menettelyn tässä tapauksessa riittäväksi.

Jos kyseessä ei ole elinkeinonharjoittaja vaan esimerkiksi kunnallinen toimielin tai vaikkapa hyväntekeväisyysjärjestö, tiedottaminen tapahtuu valvontaviranomaisen kustannuksella. Maksukriteerioiden asettaminen tällaiselle hyvinkin monenlaiselle toiminnalle ei oletettavasti vastaa mahdollisesta kustannusvastaavuudesta saatavaa hyötyä

ETA-sopimuksen liitteenä oleva nopeasta tietojenvaihdosta annettu neuvoston päätös (89/45/ETY) velvoittaa asianomaisen yhteysviranomaisen tietyissä tapauksissa ilmoittamaan vaarasta ja muista sen tunnistamiseen tarvittavista tiedoista komissiolle ja jäsenmaille. ETA-sopimuksen mukaan EFTA-maat ilmoittavat kyseisistä tapauksista ESA:lle, joka välittää ilmoitukset eteenpäin. Suomessa yhteysviranomaisena toimii elintarvikevirasto. Samansisältöinen velvollisuus sisältyy nykyisin eli kesäkuun 29 päivästä 1994 neuvoston yleiseen tuoteturvallisuusdirektiiviin ja sen liitteeseen (92/59/ETY), jolla neuvoston päätös kumottiin.

31 §. Markkinoilta poistaminen . Valvontaviranomainen voi edellisessä pykälässä tarkoitetun tunnusmerkistön toteutuessa määrätä, että elinkeinonharjoittajan on kerättävä markkinoilla jo olevat tuotteet ja korvattava tuotteiden hankkimisesta aiheutuneet taloudelliset tappiot. Tappiona tullee kysymykseen useimmiten tavaran ostohinta.

32 §. Laaja-alaiset pakkokeinot . Jos elintarvike on päässyt jakeluketjuun, ei ole enää mielekästä puuttua yhden tai muutaman elinkeinonharjoittajan toimiin. Tämän vuoksi 32 §:ssä on ehdotettu, että pakkotoimista, joiden vaikutusalueena on koko maa tai yhtä lääniä laajempi alue, päättää elintarvikevirasto. Sen seikan selvittäminen, milloin vaikutukset ulottuvat näin laajalle alueelle, on ratkaistava yksittäistapauksessa. Lähtökohtana arvioinnissa on pidettävä sitä, että vaikutuspiiriä ei ole jakeluketjun perusteella enää luotettavasti yksilöitävissä. Sen kiistatonta osoittamista, että elintarvike on todella jakelussa säännöksen tarkoittamalla laajalla alueella, ei luonnollisestikaan voida vaatia.

Elintarvikeviraston on annettava päätös tiedoksi tunnetuille valmistajille ja maahantuojille. Muilta osin päätöksen katsotaan tulleen elinkeinonharjoittajien tai muiden luovuttajien tietoon, kun päätös on julkaistu virallisessa lehdessä.

33 §. Markkinoinnin kieltäminen. Ehdotettu säännös sisältää elintarvikeviraston oikeuden kieltää jatkamasta tai uudistamasta kielletyksi katsottavaa markkinointia. Säännös soveltuu sellaisiin markkinointitoimiin, joissa vastaanottajia ei objektiivisten tosiasioiden perusteella etukäteen voida määritellä, kuten lehti-ilmoitukset, televisiomainonta tai muu sellainen. Sen sijaan elintarvikkeen päällysmerkinnöissä tai elintarvikehuoneiston sisällä tai aivan välittömässä läheisyydessä tapahtuva markkinointi voidaan katsoa sellaiseksi yksittäiseen elinkeinonharjoittajaan liittyväksi myynninedistämistoiminnaksi, johon voidaan puuttua muiden tässä luvussa olevien pakkokeinosääntöjen nojalla. Yleisellä tasolla tapahtuvaa markkinointia taas ei voida lukea yksittäisen elinkeinonharjoittajan vastattavaksi siten, että esimerkiksi tietyn tavaran myynti voitaisiin kieltää. Jos taas myyntipäällysmerkinnät tai elintarvikehuoneistossa olevat tiettyyn tuotteeseen liitettävät myynninedistämistoimet kohdistuvat ennalta määrättäviin tuotteisiin, on valvontaviranomaisen käytössä muut pakkokeinot, kuten esimerkiksi elinkeinonharjoittajan velvoittaminen korjaamaan virheelliset merkinnät tai muut myynninedistämistoimet.

Tässä pykälässä tarkoitettu kielto voidaan antaa myös väliaikaisena. Ehdotuksen 35 §:n mukaan markkinointikiellon tehosteeksi voidaan asettaa uhkasakko. Säännös poikkeaa tältä osin kuluttajansuojalain 2 luvun 7 §:stä, jonka mukaan uhkasakko on asetettava, jollei se erityisestä syystä ole tarpeetonta. Poikkeamista voidaan perustella sillä, että valvontaviranomaisilla on yleisesti ottaen laajemmat valtuudet puuttua säännösten vastaisten tuotteiden luovutuksiin kuin kuluttajansuojalaissa, joten uhkasakon asettamista voidaan tapauskohtaisesti harkita kaiken esille tulleen tosiasia-aineiston perusteella.

34 §. Markkinoinnin oikaisu . Ehdotettu säännös sisältää samantyyppisen säännöksen kuin kuluttajansuojalain 2 luvun 9 §:ssä on markkinointitoimen oikaisusta. Oikaisutoimi on ehdotuksen mukaan suoritettava määräajassa. Oikaisutoimi on tavallisesti määrättävä tapahtuvaksi samalla tavalla kuin markkinointitoimikin on tapahtunut eli esimerkiksi samassa lehdessä. Oikaisu tulee erityisesti kysymykseen, jos markkinoinnissa on annettu virheellinen tieto tai markkinoinnista puuttuu kuluttajien kannalta tärkeä tieto.

Tarkoituksena ei ole, että oikaisumääräys annetaan aina kiellon yhteydessä, vaan tällaiseen on syytä turvautua vain, jos se katsotaan kuluttajille, kuluttajiin rinnastettaville henkilöille tai suurtalouksille aiheutuvien ilmeisten haittojen vuoksi tarpeelliseksi.

35 §. Uhkasakon asettaminen . Säännös sisältää tavanomaisen uhkasakon asettamista koskevan sääntelyn. Uhkasakkoa koskevassa asiassa noudatetaan muutoin, mitä uhkasakkolaissa (1113/90) säädetään (vrt. kuitenkin 41 §:n 3 momentti). Niinpä uhkasakon tuomitsee maksettavaksi uhkasakkolain 10 §:n mukaan uhkasakon asettanut viranomainen, kun kumottavaksi ehdotetun elintarvikevirastosta annetun lain 3 §:n mukaisesti elintarvikeviraston määräämän uhkasakon tuomitsee maksettavaksi asianomainen lääninhallitus.

36 §. Haltuunotto . Valvontaviranomainen voi ottaa elintarvikkeen haltuunsa, jos on syytä epäillä välitöntä haittaa terveydelle eikä 28 tai 29 §:n mukaisia toimenpiteitä pidetä riittävinä. Haltuunottoa tulisi pitää äärimmäisenä keinona, jos valvontaviranomaisen väliaikainen kielto tai kielto uhkasakolla tehostettuna ei olisi riittävä keino estämään terveyshaittaa aiheuttavan elintarvikkeen joutumista kulutukseen.

37 §. Haltuunottomenettely . Pykälä sisältää tarkemmat määräykset haltuunottomenettelystä. Säännöksillä pyritään varmistamaan elinkeinonharjoittajan oikeusturvaa.

38 §. Haltuunotetun omaisuuden säilyttäminen ja käyttäminen . Haltuunotetun omaisuuden säilytystapaa ja käyttöä koskevat päätökset tekisi valvontaviranomainen. Jos sopivaa säilytystilaa ei haltuunotetulle omaisuudelle löydetä, voidaan omaisuus sallia säilytettävän myös laitoksessa. Omaisuuden tai säilytystilan tulee olla siten merkitty tai sinetöity, että haltuunotettu omaisuus voidaan vaivatta erottaa muusta laitoksen omaisuudesta.

Haltuunotetulle omaisuudelle voidaan tehdä sen laadun ja ominaisuuksien selvittämiseksi tutkimuksia. Päätös omaisuuden käytöstä olisi tehtävä heti haltuunoton jälkeen, tai jos edellä tarkoitetut tutkimukset ovat tarpeen, heti tutkimustulosten selvittyä. Elintarvikkeen ominaisuuksista riippuen se voidaan hyväksyä käytettäväksi johonkin hyväksyttävään ja vaarattomaan käyttötarkoitukseen, joissakin tapauksissa esimerkiksi rehuksi. Äärimmäisenä keinona kysymykseen tulee elintarvikkeen hävittäminen.

Edellä määrättyjen toimenpiteiden suorittamisvelvollisuus kuuluu tavaran omistajalle. Jos hän ei niitä tee määräajassa, valvontaviranomainen voi määrätä ne teetettäväksi omistajan kustannuksella.

9luku. Rangaistussäännökset ja menettämisseuraamukset

39 §. Rangaistussäännökset ja menettämisseuraamukset. Säännöksessä on eroteltu elintarvikerikkomus, joka on asteikoltaan lievempi, seuraamuksena sakkorangaistus, tahallisesta teosta tai laiminlyönnistä, joka on ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa ihmisen terveydelle. Tällöin asteikko on sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta, jollei muualla laissa ole säädetty ankarampaa rangaistusta.

Pykälän 3 momentissa säädetään menettämisseuraamuksesta. Rikosesine tai sen arvo on tuomittava osaksi tai kokonaan valtiolle menetetyksi sen mukaisesti kuin rikoslain 46 luvun 8 ― 12 §:ssä säädetään. Muilta osin menettämisseuraamusten osalta noudatetaan rikoslain 2 luvun 16 §:n säännöksiä.

Nykyiseen elintarvikelakiin verrattuna lakia on täydennetty siten, että laissa on viittaus myös rikoslain 46 luvun 4 ― 6 §:n säännöksiin laittomasta maahantuonnista tai maastaviennistä eli rikosnimikkeeltään salakuljetuksesta sekä laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä.

Pykälän 5 momentissa halutaan korostaa sitä, että valvontaviranomaisen tulisi huolella punnita, olisiko asia saatettava rikosoikeudelliseen syyteharkintaan. Nykyisin syytetoimiin ryhtyminen on ollut kovin harvinaista, vaikka tällaiseen luopumisharkintaan ei rikoksen tai rikkomuksen laatu mitattuna taloudellisilla arvoilla tai aiheutetulla vaaralla ja tähän oikeuttavan nimenomaisen säännöksen puuttuessa olisi välttämättä ollut laillisia perusteita.

Pykälän 6 momentin mukaan sitä, joka rikkoo uhkasakolla tehostetun kiellon tai velvoitteen, ei voida tuomita rangaistukseen samasta teosta. Lakiehdotuksen mukaiset kiellot ja velvoitteet ovat monilta osin siinä määrin ylimalkaisia, että nimetyn rikkomuksen tai rikoksen tunnusmerkistön ei voida katsoa täyttyvän, minkä vuoksi uhkasakot muodostanevat käytännössä lain täytäntöönpanossa merkittävimmät sanktiot. Sen sijaan alemmanasteiset määräykset on pääsääntöisesti kirjoitettava niin yksityiskohtaisiksi, että epäselvyyttä vaatimustenmukaisen menettelyn suhteen ei tule.

Rangaistusta koskevat sääntelyt tarvittavin osin tarkistettuina on tarkoituksenmukaista siirtää rikoslakiin siinä vaiheessa, kun rikoslakiprojektin edetessä rikoslakiin siirretään rangaistussäännökset terveyttä ja turvallisuutta vaarantavista rikoksista.

40 §. Salassapitovelvollisuuden rikkominen . Säännöksessä on tavanomainen rangaistussäännös salassapitovelvollisuuden rikkomisesta.

10luku. Muutoksenhaku ja täytäntöönpano

41 §. Valitus . Elintarvikelain ja terveydensuojelulain soveltaminen paikallistasolla voi olla, kuten edellä esitettiin, vaikea rajanvetokysymys. Tämän vuoksi on välttämätöntä, että valitustiet joka tapauksessa käyvät molempien lakien mukaisessa menettelyssä yhteen. Perusteluita on esitetty myös sille, että kunnan viranhaltijan päätöksestä tulisi ennen varsinaista muutoksenhakua tehdä oikaisuvaatimus kunnalliseen lautakuntaan tai muuhun toimielimeen. Toisaalta terveydensuojelulain saatua nykyisen muotonsa siinä hyväksytystä järjestelmästä poikkeamista on vaikea ajatella elintarvikelain kohdalla. Viranhaltijan päätökseen haetaan siten ehdotuksen mukaan muutosta lääninoikeudelta siinä järjestyksessä kuin muutoksenhausta hallintoasioissa annetussa laissa (154/54) säädetään. Tullilaboratorion päätökseen haetaan muutosta valittamalla tullihallitukseen (laki muutoksenhausta hallintoasioissa 6 §, vrt. laki tullilaitoksesta 228/91, 1 §).

Edellä 35 §:ssä säädettyyn uhkasakon asettamista koskevaan päätökseen ei saisi hakea erikseen muutosta valittamalla.

42 §. Täytäntöönpano . Lakiehdotuksen mukaan valvontaviranomaisen päätöstä, joka koskee elintarvikemääräysten vastaisen elintarvikkeen valmistuksen tai toimen kieltämistä tai rajoittamista, olisi noudatettava, jollei muutoksenhakuviranomainen toisin määrää.

11luku. Erinäiset säännökset

43 §. Kuluttajansuojalain soveltaminen . Epätietoisuuden syntymisen estämiseksi ehdotetaan laissa nimenomaisesti säädettäväksi, että markkinoinnin kieltämisen sääntelyä koskevien 33 ja 34 §:n estämättä sovelletaan, mitä kuluttajansuojalaissa ja kuluttaja-asiamiehestä annetussa laissa säädetään. Käytännössä on havaittu, että erityissääntelyiden suhde yleissääntelyihin aiheuttaa tulkintaongelmia sen suhteen, mitä lakia tai lakeja voidaan soveltaa. Korkein oikeus on joutunut ottamaan kantaa siihen, voidaanko kuluttajansuojalakia soveltaa, jos erikoislainsäädännössä, esimerkiksi liikepankkilainsäädännössä ovat säätämisen lähtökohdat olleet samat kuin kuluttajansuojalaissa. Päätöksessä omaksuttiin kanta, jonka mukaan kuluttajansuojalakia voidaan myös soveltaa, kun sen soveltamisalaa ei nimenomaan ollut erikoislainsäädännöllä rajoitettu. Vaikka kannan on katsottava tulleen auktoritatiivisella tavalla ratkaistuksi, on tässä yhteydessä katsottu tarkoituksenmukaiseksi nimenomaisin säännöksin selventää elintarvikelain ja yleistä kuluttajansuojaa koskevien lakien soveltamisalaa.

44 §. Virka-apu . Säännös sisältää tavanmukaisen virka-apusäännön.

45 §. Salassapitovelvollisuus . Elinkeinonharjoittajan suojaamiseksi tarkastuksissa ja muussa valvonnassa kertyvien tietojen asiattomalta levittämiseltä ja käytöltä ehdotetaan pykälässä säädettäväksi salassapitovelvollisuudesta.

Salassapitovelvollisuus koskee kaikkia niitä, jotka lakia valvoessaan tai valvontaan liittyvää tutkimustoimintaa suorittaessaan ovat saaneet tietoja, jotka koskevat yksityisen tai yhteisön taloudellista asemaa, liike- tai ammattisalaisuutta taikka yksityisen henkilökohtaisia oloja.

Salassapidon piiriä on rajoitettu 2 momentissa lähinnä viranomaistehtävien asianmukaisen hoitamisen vaatimilla tiedoilla ja kansainvälisten sopimusten asettamilla velvoitteilla.

46 §. Valtionosuus kunnille . Kunnan tämän lain nojalla järjestämään toimintaa sovelletaan sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annettua lakia (733/92) .

Sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annettua lakia säädettäessä useita ympäristönterveydenhuollon alaan kuuluvia lakeja muutettiin siten, että lain 6 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdan säännöksiä tavoitteiden ja ohjeiden antamisesta valtakunnallisessa suunnitelmassa ei enää sovelleta.

47 §. Tarkemmat säännökset . Hallinnolliset säännökset annetaan yleensä asetuksella. Tämän vuoksi lakiin on, vaikkakin tämä seuraa jo hallitusmuodon 28 §:stä, otettu viittauksenomaisesti säännös tästä. Asetuksella ei sen sijaan voida antaa kunnalliseen itsehallintoon ulottuvia säännöksiä. Pykälään on otettu säännös, jolla voidaan delegoida menettelyllisten säädösten antaminen kauppa- ja teollisuusministeriön, maa- ja metsätalousministeriön tai sosiaali- ja terveysministeriön päätöksillä.

Asetuksella voidaan säätää, että 48 §:n 1 momentissa tarkoitetuista asioista tarkempien määräysten, ohjeiden tai poikkeusten antamisvaltaa pykälän 3 momentissa mainituin rajoituksin annetaan maa- ja metsätalousministeriölle tai sosiaali- ja terveysministeriölle.

48 §. Tarkemmat määräykset . Kun tarkoituksena on täydentää elintarvikesääntelyitä lähinnä siltä osin kuin Euroopan talousalueen tai Euroopan unionin kehitys niin vaatii, tämä on voitava tehdä mahdollisimman joustavasti kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksillä. Menettely noudattaa teknillisen tarkastuksen komitean -91 (komiteanmietintö 1992:30) suosituksia.

Lakiehdotuksen 48 §:n 3 momentissa on sikäli merkittävä muutos nykytilaan, että yksittäisten poikkeusten myöntämisvaltuudet poistettaisiin. Yksittäisten poikkeusten on katsottava vinouttavan kilpailua. Käytännössä on jouduttu myös siihen, että yksittäisiä poikkeuksia on anottu ja myönnetty perustein, joita on vaikea sovittaa säännöksissä yleisesti käytettyjen sanamuotojen puitteisiin, jotka edellyttävät yleensä erityisiä yksittäistapauksessa olevia syitä. Pääsääntönä tulisi olemaan, että poikkeuksia voidaan myöntää vain yleisinä, kaikkia asianomaisia elinkeinonharjoittajia, niin kotimaisia kuin ulkomaisia koskevina ja vain silloin, kun uuden tiedon, muuttuneen teknologian tai muun sellaisen syyn vuoksi on oletettavissa, että ministeriön päätöstä on vastaavasti tulevaisuudessa muutettava. Erityisryhmille tarkoitettujen elintarvikkeiden osalta voidaan poikkeus myöntää myös sellaisissa tapauksissa, joissa ministeriön päätöstä ei esimerkiksi erityisryhmän pienuuden tai muutoin erityisten tarpeiden vuoksi ole välttämättä muutettava, jos poikkeuksen myöntämistä on pidettävä kuluttajien edun kannalta tarpeellisena.

12luku. Voimaantulo- ja siirtymäsäännös

49 §. Voimaantulosäännös. Laki on tarkoitettu tulemaan voimaan välittömästi eduskunnan hyväksyttyä sen.

50 §. Siirtymäsäännös. Elintarvikelain nojalla annetut säännökset ja määräykset jäisivät elintarvikeasetusta lukuun ottamatta voimaan, kunnes niistä tämän lain säätämässä järjestyksessä toisin määrätään. Lain nojalla annetut muut asetukset tulee asetuksella kumota ennen kuin vastaava korvaava ministeriön päätös voidaan antaa.