30.9.2005

Käsittelyn aikaisemmat vaiheet

A:n velkajärjestely, jonka piiriin kuului vain tavallista velkaa, aloitettiin 29.3.2004. A toimitti käräjäoikeudelle maksuohjelmaehdotuksen, jossa maksuohjelman kestoksi ehdotettiin kolmea vuotta. Maksuohjelmaehdotuksesta lausuneet velkojat vastustivat A:n esittämän maksuohjelmaehdotuksen kestoa.

Helsingin käräjäoikeuden päätös 5.7.2004

Käräjäoikeus totesi, että valtaosa A:n veloista oli syntynyt 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, joskin varsin vähäisenä pidettävää velkaantumista oli tapahtunut myöhemminkin. A:n ilmoituksen mukaan ulosottoteitse oli velkajärjestelyn aloittamispäivään mennessä peritty velkojien saatavia yhteensä 14 735,99 euroa. Ehdotetulla kolmen vuoden maksuohjelmalla velkojille kertyisi vielä 15 985,08 euroa. A:n velkojen kokonaismäärä oli 202 390,62 euroa.

A oli työkykyinen ja alle 50-vuotias, jolla oli säännölliset tulot kokopäiväisestä ja toistaiseksi voimassa olevasta työsuhteesta. A:n kanssa samassa taloudessa asui yksi alaikäinen lapsi, jonka elinkustannukset oli huomioitu maksuohjelmaehdotuksessa.

Mainitut seikat huomioon ottaen käräjäoikeus katsoi, että maksuohjelman keston vahvistamista viideksi vuodeksi ei voitu pitää erityisen raskaana velallisen olosuhteisiin nähden. Käräjäoikeuden mukaan pelkästään velkaantumisesta kulunut aika ja se, että saatavia oli ulosoton kautta onnistuttu perimään, eivät kokonaisuus huomioiden luoneet edellytyksiä maksuohjelman viittä vuotta lyhyemmälle kestolle.

Käräjäoikeus vahvisti A:n maksuohjelman kestoksi viisi vuotta.

Asian on ratkaissut käräjäviskaali Marko Lepistö.

Helsingin hovioikeuden päätös 2.12.2004

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että maksuohjelman kestoksi vahvistetaan kolme vuotta.

Hovioikeus totesi, että A:n velkaantuminen oli alkanut vuonna 1989 ja tapahtunut pääosin 1990-luvun alussa. Velkaantuminen oli suurelta osin liittynyt A:n perheen yritystoimintaan, joka sittemmin oli taloudellisen laman vuoksi hiipunut.

A ei ollut myöhemmin velkaantunut lisää velkaa ottamalla, vaan myöhemmät velat olivat syntyneet tilanteissa, joissa hänen tuloistaan oli ulosmitattu kolmannes ja velat olivat lähinnä maksamattomia laskuja.

A oli koko 1990-luvun ollut kahden vuosina 1981 ja 1983 syntyneiden lastensa yksinhuoltaja ja vuodesta 1999 kolmen lapsen yksinhuoltaja. Asian käsittelyhetkellä A oli yhden lapsen yksinhuoltaja.

Ottaen huomioon A:n ylivelkaantumisesta kuluneen pitkän ajan, pitkään jatkuneen saatavien perinnän ja A:n henkilöön liittyvät olosuhteet hovioikeus katsoi, että kohtuullisena maksuohjelman kestona voitiin pitää neljää vuotta.

Mainituilla perusteilla hovioikeus muutti käräjäoikeuden päätöstä niin, että maksuohjelman kestoksi määrättiin neljä vuotta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Antti Kuningas (eri mieltä), Marjatta Möller ja Eero Arvo. Esittelijä Sami Kärnä (mietintö).

Viskaali Kärnä lausui mietinnössään, että velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentissa säädetyn maksuohjelman viiden vuoden kestoajan oli katsottu ottavan yleensä kohtuullisella tavalla huomioon sekä velallisen että velkojien edut niin, että lain tarkoitus toteutui.

Lainkohdan mukaisilla perusteilla maksuohjelman kesto oli kuitenkin määrättävissä viittä vuotta lyhyemmäksi. Lainmuutoksella tällaiseksi harkintaperusteeksi oli lisätty velkaantumisesta kulunut aika. Tätä perustetta oli tarkasteltava yhdessä muiden lainkohdassa mainittujen perusteiden kanssa. Viime kädessä kysymys oli kokonaisharkinnasta, jossa oli annettava merkitystä velallisen olosuhteille. Arvioitaessa sitä, muodostuiko maksuohjelma velallisen olosuhteisiin nähden erityisen raskaaksi oli merkitystä yleensä annettava sille, oliko velallinen hoitanut velkojaan jo ennen velkajärjestelyä siihen rinnastettavalla tavalla taikka muuttamalla omaisuutta rahaksi. Velkajärjestelyyn verrattavana ei kuitenkaan voitu pitää yksinomaan sitä, että velallinen oli lyhentänyt pitkäaikaisesti velkaansa siinä määrin kuin häneltä oli saatu varallisuutta ulosmitattua.

Näillä ja käräjäoikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteluilla Kärnä olisi pysyttänyt käräjäoikeuden päätöksen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Kuningas hyväksyi mietinnön.

Perustelut

Maksuohjelman kestoa koskeva säännös

1. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylain) 30 §:n 2 momenttiin sisältyvän pääsäännön mukaan velkajärjestelyn ja maksuohjelman sisältö on määrättävä tavallisten velkojen osalta niin, että maksuohjelman kesto on viisi vuotta. Kesto voi kuitenkin olla lyhyempi kuin viisi vuotta, jos se on kohtuullista ottaen huomioon velallisen olosuhteet, velkaantumisesta kulunut aika sekä se, miten ja missä määrin velallinen on suorittanut velkojaan ennen maksuohjelman vahvistamista tai suorittaa niitä omaisuuden rahaksimuutosta saatavilla varoilla.

2. Säännös on saanut nykyisen muotonsa 1.1.2003 voimaan tulleessa laissa (1273/2002). Tällöin sisällytettiin myös velkaantumisesta kulunut aika niihin seikkoihin, jotka voidaan ottaa huomioon harkittaessa sitä, onko maksuohjelman kestoa aihetta määrätä viittä vuotta lyhyemmäksi.

3. Lainmuutoksen esitöissä (HE 98/2002 vp s. 34) todettiin, että oikeuskäytännössä maksuohjelman lyhentämiseen oli suhtauduttu pidättyvästi. Velkojen pitkäkestoinen perintä ja velallisen olosuhteet huomioon ottaen viittä vuotta selvästikin lyhyempää maksuohjelmaa voitiin kuitenkin hallituksen esityksen mukaan pitää kohtuullisena, jos velallisen maksukyky ei ilmeisesti vastaisuudessakaan tulisi olemaan olennaisesti parempi. Kohtuullisuusnäkökohdat voisivat puoltaa lyhyempää maksuohjelmaa silloinkin, kun velallisen maksukyky voi parantua, kun otetaan huomioon kokonaisuutena velalliselta jo peritty ja maksuohjelmalla maksettava kertymä.

4. Lainmuutoksella tavoiteltiin hallituksen esityksen mukaan sitä, että pitkäaikaisen perinnän vaikutukset voitaisiin ottaa huomioon erityisesti lama-aikaan velkaantuneiden maksuohjelman pituudessa kohtuullisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Lainmuutoksella pyrittiin siihen, että viittä vuotta lyhyempi maksuohjelma voitaisiin vahvistaa aiempaa useammin.

Korkeimman oikeuden aikaisempi kannanotto

5. Korkein oikeus on aikaisemmin ottanut kantaa maksuohjelman kestoon muun muassa ratkaisussaan KKO 2001:113. Siinä oli kysymys velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin tulkinnasta ennen edellä mainitun lainmuutoksen voimaantuloa. Korkein oikeus kiinnitti tällöin huomiota maksuohjelman kestoa koskevan sääntelyn asemaan velkajärjestelyjärjestelmässä todeten, että tavallisten velkojen ollessa kysymyksessä viiden vuoden kesto ottaa yleensä kohtuullisella tavalla huomioon sekä velallisen että velkojien edut lain tarkoituksen toteuttavalla tavalla. Laissa maksuohjelman keston pituuden osalta tehdyn periaateratkaisun mukaisesti oli perusteltua lähteä siitä, että samaa kestoaikaa oli tarkoitettu noudatettavaksi tasapuolisesti kaikkien velkajärjestelyn piiriin pääsevien velallisten maksuohjelmissa. Viiden vuoden kesto oli vahva pääsääntö, jota tuli noudattaa, jollei ollut erityisiä syitä siitä poiketa. Korkein oikeus katsoi, että mahdollisuuteen määrätä maksuohjelman kesto viittä vuotta lyhyemmäksi ajaksi tuli suhtautua pidättyvästi ja maksuohjelman lyhentäminen tuli kysymykseen yleensä vain, jos viiden vuoden maksuohjelma muodostuisi velallisen olosuhteisiin nähden poikkeuksellisen raskaaksi ja tällöinkin yleensä vain, jos velallinen oli hoitanut velkojaan jo ennen velkajärjestelyä siihen verrattavalla tavalla tai hoiti niitä omaisuutensa rahaksimuutolla.

Voimassa olevan lain tulkinnasta

6. Korkein oikeus katsoo, että edellä selostetussa ratkaisussa mainitut yhdenvertaisuus- ja tasapuolisuusnäkökohdat ovat lainmuutoksen jälkeenkin perusteltuja. Viiden vuoden maksuohjelma on edelleenkin tavallisten velkojen osalta pääsääntö, josta kuitenkin voidaan yksittäistapauksissa poiketa.

7. Maksuohjelman kestoa koskevan lainmuutoksen merkitystä arvioitaessa on otettava huomioon, että se on osa laajempaa sääntelykokonaisuutta, jonka tarkoituksena on ollut yksityishenkilöiden velkaongelmien järkevä ja tasapuolinen ratkaiseminen. Velkajärjestelylain muutoksia valmisteltaessa on otettu huomioon myös ulosottoperusteiden täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuutta koskeva ulosottolain muutos, jota on valmisteltu samanaikaisesti (HE 216/2001 vp) ja joka on sittemmin tullut voimaan 1.3.2004 lukien. Ulosottolain 2 luvun 24 §:n (679/2003) mukaan ulosottoperuste, jossa luonnolliselle henkilölle on asetettu maksuvelvoite, on täytäntöönpanokelpoinen pääsääntöisesti vain 15 vuoden määräajan eli lain voimaantulosäännös huomioon ottaen niin, että ennen 1.3.1993 syntyneiden ulosottoperusteiden täytäntöönpanokelpoisuus päättyy pääsääntöisesti 1.3.2008.

8. Sääntelykokonaisuuden tarkoituksena on ollut kannustaa velallisia hoitamaan velvoitteitaan. On pyritty siihen, että velallisella olisi yleensä mahdollisuus vapautua veloistaan velkajärjestelyn kautta ennen kuin ne menettäisivät täytäntöönpanokelpoisuutensa (HE 98/2002 vp s. 23). Toisaalta on huomattava, ettei maksuohjelman kesto voi riippua pelkästään ulosottoperusteiden täytäntöönpanokelpoisuudelle säädetyistä määräajoista. Maksuohjelman kesto määräytyy velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin mukaan. Viiden vuoden pääsäännöstä poikkeaminen edellyttää siten aina tapauskohtaiseen kokonaisharkintaan perustuvia kohtuullisuussyitä.

9. Velkaantumisesta kulunut aika on mainittu yhtenä harkintaperusteena velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentissa. Mitä pidempi aika velkaantumisesta on kulunut, sitä enemmän aikaperuste painaa velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin mukaisessa kokonaisharkinnassa. Toisaalta velkaantumisesta kuluneella pitkällä ajalla ei voi olla ratkaisevaa merkitystä, jos muut seikat puhuvat maksuohjelman keston lyhentämistä vastaan. Ajan kulumisella saattaa kuitenkin olla suurempi painoarvo silloin, jos velkaantumisen syihin ei ole alun perinkään liittynyt moitittavuutta.

Käsillä olevan tapauksen arviointia

10. A on syntynyt vuonna 1957, joten hän ei ole erityisen iäkäs nyt eikä viiden vuoden maksuohjelman päättyessä. Hän on yhden alaikäisen lapsen yksinhuoltaja, mikä otetaan huomioon hänen maksuvaraansa määrättäessä. A:lla on vakituinen työ julkaisusihteerinä ja hänen maksuvaransa on kolmen vuoden ajalle laaditun maksuohjelmaehdotuksen mukaan 385,93 euroa kuukaudessa.

11. A on ollut vuodesta 1990 alkaen vakituisessa työsuhteessa. Hänen ei ole selvitetty maksaneen velkojaan vapaaehtoisesti ennen velkajärjestelyn aloittamista. A:n ilmoituksen mukaan hänen tuloistaan oli 1990-luvun alusta alkaen, yhtä kuukautta lukuunottamatta, yhtämittaisesti ulosmitattu säädetty enimmäismäärä. Velkajärjestelyn aloittamispäivään 29.3.2004 mennessä velkojille oli kertynyt suorituksia yhteensä noin 14 700 euroa. Hänellä on vielä velkaa yhteensä noin 202 000 euroa.

12. A:n velkaantuminen ajoittuu 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun. Pääosa hänen veloistaan johtuu yritystoiminnan loppumisesta, johon on omalta osaltaan vaikuttanut 1990-luvun alkupuolella alkanut syvä lama.

13. Ottaen huomioon velkojien lukumäärä sekä A:n olosuhteet ja hänen velkojensa kokonaismäärään nähden vähäinen maksukykynsä ennen velkajärjestelyn myöntämistä, on ymmärrettävää, että hän ei ole ulosottoperinnän alettua maksanut velkoja enää vapaaehtoisesti. Sen vuoksi velkojen pelkästään ulosoton kautta tapahtunutta maksutapaa ei tässä tapauksessa voida pitää viittä vuotta lyhyemmän maksuohjelman määräämistä vastaan puhuvana seikkana.

14. Velkaantumisen syyt ja ajankohta sekä velkojen pitkäkestoinen ja yhtämittainen 1990-luvun alusta jatkunut ulosottoperintä, jota jo perinnän kestoajan vuoksi ja erityisesti A:n olosuhteisiin nähden voidaan pitää raskaana, puoltavat viittä vuotta lyhyemmän maksuohjelman määräämistä.

15. Velkojien ennen velkajärjestelyn alkamista ulosoton kautta saamat suoritukset ovat vähäisiä suhteessa A:n velkojen kokonaismäärään. Kun A:n palkasta on ulosottoperinnän aloittamisesta lähtien ulosmitattu lain mukainen enimmäismäärä, suorituksia ei kuitenkaan voida pitää vähäisinä A:n maksukykyyn nähden. Velkojille kertyisi vielä kolmen vuoden maksuohjelmalla noin 16 000 euroa, neljän vuoden maksuohjelmalla arviolta noin 21 000 euroa ja viiden vuoden maksuohjelmalla arviolta noin 26 000 euroa. Velkojia, joista yksikään ei ole yksityishenkilö, on useita, minkä vuoksi viiden vuoden maksuohjelmallakaan tuleva suoritus ei ole yhdellekään velkojista erityisen merkittävä. Näin ollen viittä vuotta lyhyempää maksuohjelmaa on pidettävä velkojienkin kannalta hyväksyttävänä.

16. Vaikkakaan A:n henkilökohtaiset olosuhteet eivät puolla maksuohjelman määräämistä viittä vuotta lyhyemmäksi, ovat edellä mainitut lyhyemmän maksuohjelman puolesta puhuvat seikat niin painavia, että Korkein oikeus katsoo asiassa olevan perusteet poiketa velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin mukaisesta maksuohjelman keston pääsäännöstä.

17. A:n henkilökohtaiset olosuhteet huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden määräämää neljän vuoden maksuohjelmaa on pidettävä hänen kannaltaan kohtuullisena. Tämä ratkaisu ottaa kohtuullisella tavalla huomioon myös velkojien edut.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen (eri mieltä), Eeva Vuori, Pertti Välimäki (eri mieltä), Pasi Aarnio ja Hannu Rajalahti. Esittelijä Petteri Mikkola.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Välimäki: Olen muutoin samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö, mutta maksuohjelman keston osalta lausun seuraavan.

Kun otetaan huomioon yhtämittaa 1990-luvun alusta jatkunut ulosottoperintä, siinä kertyneet suoritukset ja A:n olosuhteet, pidän kohtuullisena maksuohjelman kestona kolme vuotta, minkä katson kohtuullisella tavalla ottavan huomioon myös velkojien edut.

Oikeusneuvos Suhonen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Välimäki.