10.6.1996

Orimattilan kihlakunnanoikeuden päätös 31.3.1993

Kihlakunnanoikeus katsoi A:n ajamasta kanteesta selvitetyksi, että A oli kaatunut 26.2.1992 Färjärinraitilla Mäntsälässä loukaten itsensä muun muassa siten, että hänen ranteestaan oli luu mennyt sirpaleiksi. Kaatuminen oli tapahtunut valtatien nro 4 - 5 jalankulku- ja polkupyörätiellä eli niin sanotulla kevyen liikenteen väylällä eli yleisen tien alueella.

Kihlakunnanoikeus katsoi todistajien kertomusten perusteella selvitetyksi, että A:n kaatuminen oli johtunut kysymyksessä olevan paikan liukkaudesta. Kaatuminen oli tapahtunut kevyen liikenteen väylällä, johon oli sovellettava kunnossapidon osalta samoja periaatteita kuin tien pientareeseenkin. Yleisistä teistä annetun lain mukaan tienpitäjä ei ollut velvollinen tällä alueella tien liukkauden torjuntaan.

Oikeudelle esitetyn selvityksen mukaan kevyen liikenteen väylien kunnossapito ja siihen kuuluva hiekoitus oli Mäntsälän keskusta-alueella jaettu kunnan ja valtion kesken. Paikka, jossa A oli kaatunut, kuului valtion kunnossapidettävään osaan.

Ottamalla tehtäväkseen muun muassa A:n kaatumispaikan kunnossapidon ja hiekoituksen valtion oli katsottava sitoutuneen siihen, että paikka oli liikenteelle ja myös jalankulkijoille turvallinen. Valtio oli laiminlyönyt tapahtuma-aikaan kysymyksessä olevan kohdan riittävän hiekoituksen liukkauden estämiseksi. Tämän laiminlyöntinsä vuoksi valtio oli asiassa korvausvelvollinen (KKO:1992:130).

Kihlakunnanoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli kaatuessaan saanut vammoja, joista hänelle oli aiheutunut korvattavaa vahinkoa yhteensä 16 687 markkaa. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus velvoitti valtion maksamaan A:lle vahingonkorvauksena 16 687 markkaa korkoineen.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 1.3.1995

Valtio valitti hovioikeuteen vaatien kihlakunnanoikeuden päätöksen kumoamista ja A:n kanteen hylkäämistä, koska tielaitos tienpitäjänä ei ollut yleisistä teistä annetun lain nojalla velvollinen torjumaan liukkautta yleisen tien alueella eikä tielaitos ollut sitoutunut torjumaan liukkautta ja hiekoittamaan kihlakunnanoikeuden päätöksessä mainittua kevyen liikenteen väylää.

Hovioikeus lausui ratkaisunsa perusteluina:

A oli puheena olevassa tilaisuudessa jalankulkuja pyörätiellä kävellessään liukastunut alikulkutunnelin suulla ja saanut kihlakunnanoikeuden päätöksessä mainitun vamman. Esitetyn selvityksen mukaan tielaitos oli tienpitäjänä säännöllisesti hiekoittanut sanottua tietä. Tapahtuma-aikaan tie oli ollut muutoin hiekoitettu paitsi kohdalta, missä A oli kaatunut. Hiekoittaminen oli suoritettu kaatumista edellisenä päivänä. Tielaitos oli selittänyt hiekoittaneensa tietä liikenneturvallisuuden parantamiseksi, vaikka sinänsä mitään velvollisuutta toimenpiteen suorittamiseen ei ollut ollut.

Tien kunnossapitoon kuuluivat yleisistä teistä annetun lain 11 §:n 2 momentin 5 kohdan mukaan muun muassa lumi- ja jääesteiden poistamiseksi tarvittavat toimenpiteet ja 7 kohdan mukaan muut toimenpiteet, jotka tarkoittivat tien pysyttämistä liikennettä tyydyttävässä kunnossa.

Oikeuskäytännössä (KKO 1992:95) oli katsottu, ettei valtiolla tienpitäjänä ollut mainitun lain 11 ja 12 §:n säännöksien nojalla velvollisuutta liukkauden torjumiseksi hiekoittaa jalankulkijoiden käyttämiä tien reunoja. Tutkittavana olevaa tapausta oli pidettävä kuitenkin siinä suhteessa erilaisena, että kysymys oli erityisesti jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön tarkoitetusta tiestä, jonka kunnossapidon sisältö määräytyi nimenomaan jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden erityistarpeet huomioon ottaen.

Hovioikeus katsoi, ettei jalankulku- ja pyörätie ollut tyydyttävässä kunnossa, mikäli jalankulkija ei voinut sitä turvallisesti käyttää. Liukkauden torjunta kuului jalankulku- ja pyörätien kunnossapitoon. Valtio oli näin ollen tienpitäjänä laiminlyönyt kunnossapitovelvollisuutensa ja oli siten velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneen vahingon.

Näillä perusteilla hovioikeus ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputulosta.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 10.6.1996

Hovioikeuden tuomiota ei muuteta.