29.6.1992

Kanne Rantasalmen kihlakunnanoikeudessa

A on Suomen valtiolle 3.8.1989 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla kertonut, että hän oli 24.10.1988 kävellessään Rantasalmen kirkonkylässä Kylätien oikeaa reunaa linja-autoaseman suuntaan kaatunut Rantasalmen Osuuspankin kohdalla ja satuttanut oikean jalkansa. Oikea polvi oli loukkaantunut siten, että siitä oli jouduttu punktoimaan verta ja laittamaan siihen kipsihylsy kahdeksi viikoksi. Lääkärintodistuksen mukaan kaatumisesta oli jäänyt invaliditeettiä oikeaan polveen. Vahingon tapahtuessa tie oli ollut luminen ja jäinen eikä sitä ollut hiekoitettu. Tiellä ei ollut erillisiä jalkakäytäviä, vaan jalankulkijat joutuivat käyttämään ajoratamaalauksella ajoradasta erotettua päällystettyä piennarta. Koska Kylätietä ei ollut pidetty sellaisessa kunnossa, ettei siihen olisi päässyt muodostumaan vaarallisen liukasta jäätä, tai jään muodostuttua poistettu lunta ja hiekoitettu tietä, A on katsonut kaatumisen johtuneen tien kunnossapidon laiminlyönnistä.

Sen vuoksi A on vaatinut, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi sairauskuluista 537,35 markkaa, kotipalvelukuluista 326,40 markkaa, poliisitutkintapöytäkirjojen hankkimisesta aiheutuneista kuluista 48,10 markkaa, työansion menetyksestä 2.000 markkaa, kivusta ja särystä 2.000 markkaa sekä pysyvästä viasta ja haitasta 17.000 markkaa eli yhteensä 21.911,85 markkaa 16 prosentin korkoineen 24.10.1988 lukien. Lisäksi A, jolle on myönnetty juttua varten maksuton oikeudenkäynti, on vaatinut, että hänelle valtion varoista maksetaan poliisitutkintapöytäkirjojen hankkimisesta aiheutuneista kuluista 48,10 markkaa ja että valtio velvoitetaan korvaamaan Savonlinnan kaupungille A:ta kihlakunnanoikeudessa avustaneen yleisen oikeusavustajan arvioituna palkkiona 3.428,40 markkaa 16 prosentin korkoineen kihlakunnanoikeuden päätöksen julistamispäivästä lukien.

Valtion vastaus

Valtio on kanteen johdosta lausunut, että Kylätiellä ei ollut kevyen liikenteen väyliä vaan pelkästään levitetty piennar. Kylätie ei ollut katu vaan yleinen tie, joten tienpitäjän velvollisuus pitää tie liikennettä tyydyttävässä kunnossa määräytyi yleisistä teistä annetun lain mukaan. Tienpitäjälle ei ollut asetettu velvollisuutta huolehtia yleisten teiden liukkauden torjunnasta eikä vastuuta liukkauden aiheuttamista vahingoista. Noin viikon ajan ennen vahinkopäivää 24.10.1988 oli ollut useita lämpöasteita ja ajoittaista vesisadetta, joten tien pinta oli ollut sula. Iltapäivän ja illan aikana 23.10.1988 ilma oli pakastunut, jolloin tiellä mahdollisesti olleet lätäköt olivat jäätyneet. Samana iltana alkanut heikko lumisade ei ollut aiheuttanut auraustarvetta, mutta ohut lumikerros oli peittänyt jäätyneet lätäköt. Vallinneissa olosuhteissa hiekoituksella ei olisi saavutettu varsinaista hyötyä, koska hiekoitussepeli ei tartu kiinni ohuen lumen peittämään jäähän. Poliisitutkinnassa A oli itsekin myöntänyt, että kaatumiseen oli vaikuttanut hänen aiempi invaliditeettinsä. A:n ei ollut näytetty tapahtumahetkellä käyttäneen riittävän pitäviä jalkineita.

Näillä perusteilla valtio on kiistänyt kanteen ja vaatinut korvaukseksi oikeudenkäyntikuluistaan 3.000 markkaa.

Kihlakunnanoikeuden päätös 12.12.1989

Kihlakunnanoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli 24.10.1988 kävellessään Rantasalmen kirkonkylässä valtion ylläpitämän Kylätien oikeaa reunaa linja-autoaseman suuntaan liukastunut Rantasalmen Osuuspankin kohdalla ja kaatuessaan loukannut oikean polvensa. Polvinivelestä oli jouduttu punktoimaan verta ja siihen oli laitettu kipsihylsy. Kaatumisesta oli A:lle jäänyt röntgenkuvauksella varmistettu invaliditeetti oikeaan polveen.

A:n kaatuminen ja vahingoittuminen oli johtunut siitä, että tie oli ollut luminen, jäinen ja hiekoittamaton.

Valtio oli tienpitäjänä vastuussa siitä, että tie oli liikennettä varten tyydyttävässä kunnossa. Liukastuminen oli sattunut taajamassa kirkonkylän keskeisimmällä paikalla, missä kaikki kevyt liikenne tapahtui. Paikan sijainnin perusteella valtio oli velvollinen huolehtimaan siitä, että tämä jalankulkuun yleisesti tarkoitettu keskeinen alue oli riittävällä tavalla suojattu liukkaudelta.

Valtio ei voinut vapautua vastuusta sillä, ettei Kylätiellä, jolla ei ollut kevyen liikenteen väyliä, ollut levitetyn pientareen tilalla varsinaista jalkakäytävää.

Todistajana kuultu Raija Sirpa Anneli Tanninen oli kertonut, että hän samalla paikalla heti A:n kaatumisen jälkeen kävellessään oli ollut vähällä kaatua.

Kihlakunnanoikeus on velvoittanut valtion suorittamaan A:lle korvaukseksi sairauskuluista 537,35 markkaa, kotipalvelukuluista 326,40 markkaa, poliisitutkintapöytäkirjojen hankkimisesta 48,10 markkaa, työansion menetyksestä 2.000 markkaa, kivusta ja särystä 800 markkaa sekä pysyvästä viasta ja haitasta 5.000 markkaa eli yhteensä 8.711,85 markkaa 16 prosentin korkoineen 16.4.1989 lukien.

Maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 16 §:n 2 momentin nojalla on valtion varoista maksettu A:lle 48,10 markkaa, mikä on jäänyt valtion vahingoksi.

Valtio on velvoitettu suorittamaan Savonlinnan kaupungille A:ta avustaneen yleisen oikeusavustajan arvioituna palkkiona 3.428,40 markkaa 16 prosentin korkoineen 12.12.1989 lukien.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 16.7.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi valtio oli saattanut jutun, on lausunut perusteluinaan, että tie- ja vesirakennuslaitoksella oli yleisistä teistä annetun lain 11 ja 12 §:n nojalla ollut velvollisuus pitää Kylätie liikennettä tyydyttävässä kunnossa ja moottoriajoneuvoliikenteen tarvetta vastaavasti vapaana lumi- ja jääesteistä. Tieja vesirakennuslaitoksella ei kuitenkaan ollut ollut velvollisuutta liukkauden torjumiseksi hiekoittaa jalankulkijoiden käyttämiä tien reunoja. Valtio ei näin ollen ollut vastuussa A:lle aiheutuneesta vahingosta.

Näillä perusteilla hovioikeus on kumonnut kihlakunnanoikeuden päätöksen ja hylännyt kanteen sekä vapauttanut valtion kaikesta kihlakunnanoikeuden määräämästä korvausvelvollisuudesta A:lle ja Savonlinnan kaupungille.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 29.6.1992