26.9.1995

Kanne Kuopion raastuvanoikeudessa

A ja B lausuivat Suomen Säästöpankki -SSP Oy:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että he olivat 10.3.1989 saaneet Pohjois-Savon Säästöpankilta, sittemmin Suomen Säästöpankki - SSP Oy, peruskorkosidonnaista lainaa 350 000 markkaa. Korko oli velkakirjan allekirjoituspäivänä 7,5 prosenttia ja korko muuttui Suomen Pankin peruskoron muutosta vastaavasti. Pankki oli yksipuolisesti nostanut koron 13,5 prosentiksi 22.10.1990 ja 31.8.1991 väliseksi ajaksi, koska Pohjois-Savon SKV Oy:n palveluksessa ollut B oli ollut tuon ajan opintovapaalla. Korko oli noussut uudelleen 13,5 prosentiksi 30.9.1991 alkaen B:n irtisanouduttua Pohjois-Savon SKV Oy:n palveluksesta.

Velkakirjan ehdoissa tai lainan lyhennyssuunnitelmassa ei ollut mitään mainintaa siitä, että laina tai sen korkoprosentti liittyisivät B:n työsuhteeseen Pohjois-Savon SKV Oy:öön. Näin ollen pankilla ei ollut oikeutta yksipuolisesti korottaa lainan korkoa muutoin kuin velkakirjassa mainituin ehdoin eli peruskoron muuttuessa. A ja B lausuivat lisäksi, että koron nosto oli myös määrältään kohtuuton.

Edellä mainituilla perusteilla A ja B vaativat, että pankki velvoitettaisiin suorittamaan heille liikaa perityt korot yhteensä 32 391 markkaa 16 prosentin korkoineen kunkin liikaa perityn korkoerän eräpäivästä alkaen sekä korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa jutussa korkoineen.

Vastaus

Pankki lausui vastauksessaan, että A ja B olivat saaneet puheena olevan lainan henkilökuntaehdoilla, koska B oli työsuhteessa Pohjois-Savon SKV Oy:öön, jonka palveluksessa olevilla oli vakiintuneen tavan mukaisesti oikeus pankin henkilökunnan luottoetuihin. Koron nostaminen perustui siihen, ettei B ollut enää oikeutettu nauttimaan henkilökuntaluoton ehtojen mukaista korkoa. B oli ollut täysin tietoinen työsuhteen päättymisen vaikutuksesta korkoon. Luoton korotettu korkotaso vastasi sitä tasoa, mitä 10.3.1989 vastaavanlaisen lainan saanut "normaaliasiakas" maksoi. Näin ollen korotusta ei voitu pitää kohtuuttomana. Sen vuoksi pankki vastusti kannetta ja vaati oikeudenkäyntikulujensa korvaamista korkoineen.

Raastuvanoikeuden päätös 5.2.1993

Raastuvanoikeus totesi, että A:n ja B:n 10.3.1989 allekirjoittamaan velkakirjaan liittyvän lyhennys-/uudistussitoumuksen mukaan lainan laina-ajaksi oli sovittu 12 vuotta ja koroksi 7,5 prosenttia. Lyhennys oli sovittu tapahtuvaksi kuukausittain 3 693 markan suuruisina tasaerinä. Lisäksi oli korosta sovittu, että peruskoron muuttuessa velan korko muuttui vastaavasti. Kyseisen luoton oli näytetty olleen henkilökuntaluotto.

B oli ollut Pohjois-Savon SKV Oy:n palveluksessa kiinteistönvälittäjänä ajan 2.1.1989 - 30.9.1991 ja siitä opintovapaalla 1.10.1990 - 31.8.1991 välisen ajan. Pankki oli korottanut lainan koron 22.10.1990 -31.8.1991 väliseltä ajalta ja 30.9.1991 lukien 13,5 prosentiksi.

Velkakirjassa ei ollut nimenomaista ehtoa siitä, mikä oli työsuhteen päättymisen vaikutus lainan korkoon. Jutussa esitetyn selvityksen mukaan oli kuitenkin ollut yleisesti pankin ja Pohjois-Savon SKV Oy:n palveluksessa olleiden tiedossa, että henkilökuntaluoton korko saattoi nousta työsuhteen päättyessä.

Näin ollen pankilla oli ollut oikeus nostaa A:n ja B:n lainan korkoa eikä koron nostamista myöskään voitu pitää kohtuuttomana. Sen vuoksi raastuvanoikeus hylkäsi kanteen, mutta asian laatuun nähden pankki sai pitää sille jutusta aiheutuneet kulut omana vahinkonaan.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 29.3.1994

A ja B valittivat hovioikeuteen toistaen kanteensa. Hovioikeus lausui, että pankin ja Pohjois-Savon SKV Oy:n palveluksessa olleiden henkilöiden tiedossa oli ollut, että henkilökuntaluoton korko saattoi nousta työsuhteen päättyessä. Pankki ei ollut kuitenkaan näyttänyt, että se olisi velkakirjan ehdoista poiketen lainaneuvotteluissa tai velkakirjaa allekirjoitettaessa sopinut A:n ja B:n kanssa siitä, että B:n opintovapaan aikana ja hänen työsuhteensa päätyttyä pankki voisi korottaa kysymyksessä olevan velan korkoa pankin harkinnan mukaan. Pankilla ei siten ollut oikeutta korottaa lainan korkoa muutoin kuin peruskoron muuttuessa.

Hovioikeus kumosi raastuvanoikeuden päätöksen ja velvoitti pankin suorittamaan A:lle ja B:lle takaisin liikaa maksetut 32 391 markkaa ja kullekin liikaa maksetulle korkoerälle Suomen Pankin peruskoron suuruista tuottokorkoa kunkin liikaa maksetun korkoerän maksupäivästä alkaen 6.10.1992 saakka sekä 16 prosenttia viivästyskorkoa haasteen tiedoksiantopäivästä 7.10.1992 alkaen. Lisäksi pankki velvoitettiin suorittamaan A:lle ja B:lle yhteisesti korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 9 100 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä.

Perustelut

B:n siirtyessä Pohjois-Savon SKV Oy:n palvelukseen vuoden 1989 alussa A:lla ja B:llä oli Suomen Yhdyspankki Oy:ltä 320 000 markan ja 40 000 markan suuruiset lainat, joiden korko oli 1,5 prosenttiyksikköä Suomen Pankin kulloistakin peruskorkoa suurempi eli 1.1.1989 alkaen 9 prosenttia. Sanotut lainat maksettiin pois siinä yhteydessä, kun heille myönnettiin 10.3.1989 säästöpankista puheena oleva 350 000 markan suuruinen laina, jolle oli maksettava vain Suomen Pankin peruskoron suuruinen korko, myöntämishetkellä 7,5 prosenttia.

Säästöpankin ilmoituksen ja sen puolesta luottoneuvotteluita käyneen todistajana kuullun pankkivirkailijan kertoman mukaan lainaa käsiteltiin kaikissa yhteyksissä henkilökuntaluottona. Tämä ilmeni muun muassa A:n ja B:n lainan alhaisesta korosta sekä siitä, että lainasta ei ollut peritty normaalitilanteissa aina perittävää luotonvarausprovisiota. Mikäli A:n ja B:n laina ei olisi ollut henkilökuntaluotto, lainan korko olisi ollut sidottu peruskoron asemesta Suomen Pankin kolmen vuoden viitekorkoon, johon olisi lisätty ainakin 1,8 prosenttiyksikköä. Viitekorko oli maaliskuun 1989 alussa 11,50 prosenttia.

Näissä olosuhteissa A:n ja B:n on täytynyt käsittää, että heidän säästöpankista saamansa lainan edullisuus ja halpakorkoisuus ovat perustuneet B:n asemaan Pohjois-Savon SKV Oy:n palveluksessa ja että kysymys on siten ollut henkilökuntaetuna myönnetystä luotosta.

Työsuhteen päättymisen vaikutus saatuun henkilökuntaluottoon ei puheena olevassa pankissa tosin ole ilmennyt kirjallisista henkilökuntaluottoehdoista. Jutussa on kuitenkin näytetty, että pankin ja Pohjois-Savon SKV Oy:n palveluksessa olleiden tiedossa on yleisesti ollut, että henkilökuntaluoton korko saattaa nousta työsuhteen päättyessä. Henkilökuntaeduin myönnettyyn luottoon liittyvänä tällainen ehto on luonnollinen ja se onkin yleisesti käytössä pankeissa. Ei ole uskottavaa, etteivät myös A ja B olisi ymmärtäneet, että heidän lainansa korko saattaa nousta B:n työsuhteen päättyessä. Näistä syistä ehto on tullut osaksi pankin ja A:n ja B:n välistä luottosopimusta ja se sitoo A:ta ja B:tä siitä riippumatta, onko heidän kanssaan ehdosta nimenomaisesti keskusteltu vai ei. Pankilla on siten ollut oikeus nostaa heidän lainansa korkoa työsuhteen päättymisestä 1.10.1991 alkaen.

B on ollut pankin hyväksymällä opintovapaalla 1.10.1990 - 31.8.1991. Pankki ei ole näyttänyt, että henkilökuntaluoton koron nostaminen koskisi myös opintovapaa-aikaa, jolloin työsuhde pankkiin ei katkea. Pankilla ei sen vuoksi ole ollut oikeutta nostaa korkoa opintovapaan ajalta.

Pankki on ilmoittanut nostaneensa koron sille tasolle, joka A:lta ja B:ltä olisi peritty siinä tapauksessa, että heidän lainansa ei olisi henkilökuntaluotto. Näin laskettu korko ei ole kohtuuton.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio pysytetään siltä osalta, kun siinä on todettu, ettei pankilla ole oikeutta nostaa korkoa ajalta 22.10.1990-31.8.1991. Suomen Säästöpankki - SSP Oy:n on palautettava A:lle ja B:lle tuolta ajalta liikaa perimänsä korko 14 658 markkaa 50 penniä hovioikeuden määräämine korkoineen.

Muutoin eli 1.10.1991 jälkeen perittyjen kanteessa tarkoitettujen korkojen osalta hovioikeuden tuomio kumotaan, kanne hylätään ja pankki vapautetaan suoritusvelvollisuudesta A:lle ja B:lle.

Asian laatu ja lopputulos huomioon ottaen asianosaiset saavat pitää kaikki oikeudenkäyntikulunsa jutussa vahinkonaan.