30.3.1995

Kanne Savonlinnan raastuvanoikeudessa

A ja B kertoivat Savonlinnan Osuuspankkia vastaan ajamassaan kanteessa, että A oli tullut pankin palvelukseen määräaikaiseen työsuhteeseen 22.5.1985 ja viimeinen uudistettu työsopimus oli päättynyt 14.8.1992.

Pankki oli myöntänyt A:lle ja B:lle yhteisesti 2.7.1990 allekirjoitettua peruskorkosidonnaista velkakirjaa vastaan velaksi 550 000 markkaa. Velkakirjaa allekirjoitettaessa velasta maksettavan vuotuisen koron määräksi sovittiin 9,75 prosenttia. Lainasta maksettava korko oli sidottu Suomen Pankin peruskorkoon siten, että yleisten velkakirjaehtojen 1. kohdan mukaan Suomen Pankin peruskoron muuttuessa pankki muuttaa vastaavasti tämän velan korkoa.

A:n määräaikaisen työsuhteen päätyttyä pankki oli yksipuolisesti 1.10.1992 lukien nostanut luotosta perittävän koron 12,5 prosenttiin. Suomen Pankin 1.5.1992 tapahtuneen peruskoron noston vuoksi lainasta perittävä korko oli 1.10.1992 ollut 10,75 prosenttia. Siten pankin heiltä yksipuolisella päätöksellään perimän koron ja sopimuksen mukaisen koron välinen korkoero oli 1,75 prosenttia. Sittemmin peruskorko oli laskenut 1.1.1993 yhdellä prosenttiyksiköllä ja edelleen 15.2.1993 lukien yhdellä prosenttiyksiköllä.

A ja B olivat 28.10.1992 kirjallisesti vastustaneet yksipuolista koron nostoa ja vaatineet lainan korkotason palauttamista velkakirjassa sovitulle tasolle.

Pankki oli vaatimusten johdosta ilmoittanut pankin johtoryhmän 4.4.1989 vahvistaneen pankin henkilökuntaedut, joissa oli muun muassa todettu, että kaikki vakinaiset toimihenkilöt ja heidän puolisonsa saavat asuntolainan oman asunnon hankintaan 8,75 prosentin korolla (1.4.1989) siten, että korko on sidottu Suomen Pankin peruskorkoon. Edelleen pankin ilmoituksen mukaan luottokorkoja koskevassa päätöksessä oli nimenomaisesti todettu, että työsuhteen päättyessä muutoin kuin eläkkeelle jäännin johdosta nousevat luottokorot työsuhteen päättymisajankohdan käyvälle tasolle. Johtoryhmä oli sittemmin 25.7.1989 täydentänyt mainittuja aiemmin vahvistettuja henkilökuntaetuja siten, että edut ovat määrätyin edellytyksin koskeneet myös määräaikaisia toimihenkilöitä. Niinikään pankki oli ilmoittanut, että henkilökuntaeduista on niiden vahvistamisen jälkeen laadittu kirjallinen muistio, joka on annettu koko henkilökunnalle tiedoksi. Luottokoron nostaminen oli perustunut mainittuihin henkilökuntaluottoja koskeviin ehtoihin. Pankki oli näillä perusteilla ilmoittanut, ettei se suostu koron alentamiseen.

A ja B kertoivat saaneensa tietää kyseisestä pankin johtoryhmän päätöksestä vasta pankin edellä selostetun vastineen perusteella. A:lla ja B:llä ei ole tietoa siitä, milloin ja millä tavalla henkilökuntaeduista laadittu muistio on annettu henkilökunnalle tiedoksi. Lainaneuvotteluissa, velkakirjaa allekirjoitettaessa tahi lainaa nostettaessa ei kyseisestä ehdosta ole ollut mitään puhetta eikä tuolloin ole ilmoitettu, että koron määräytyminen perustuisi johonkin muuhun seikkaan, kuin mitä luottoasiakirjoista ilmenee.

Myöskään pankin ilmoittaman kollektiivisen tiedoksiannon ei voida katsoa tulleen A:n ja B:n ja pankin välillä allekirjoitetun yksilölliset lainaehdot sisältävän velkakirjan osaksi ja siten A:ta ja B:tä sitovaksi. Myöskään A:n ja pankin välillä laaditussa yksilöllisessä työsopimuksessa ei ole määräyksiä mahdollisesta henkilökuntaluotosta tai sen ehdoista.

Pankki oli perinyt 1.10.1992 lukien sopimuksen vastaisesti ylikorkoa 1,75 prosenttia. Sen vuoksi A ja B vaativat, että raastuvanoikeus vahvistaa pankin perineen korkoa sopimuksen vastaisesti ja vahvistaa sopimuksen mukaiseksi velkakirjaehtojen mukaisen koron. Lisäksi A ja B vaativat pankin velvoittamista palauttamaan kultakin korkokuukaudelta 1.10.1992 sopimuksen vastaisesti perityn koron 16 prosentin korkoineen laskettuna kunkin erän maksupäivästä sekä korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa korkoineen.

Raastuvanoikeuden päätös 10.8.1993

Raastuvanoikeus on ensin selostanut kanteestakin ilmenevät tapahtumatiedot ja on todennut pankin perustelevan koron nostoa sillä, että velka oli myönnetty henkilökuntaehdoin. Nämä ehdot oli tarkemmin määritelty 4.4.1989 tehdyssä johtoryhmän päätöksessä, jonka mukaan työsuhteen päättyessä muutoin kuin eläkkeelle jäännin johdosta luottokorot nousevat työsuhteen päättymisajankohdan käyvälle tasolle. Koron nouseminen todetaan myös johtoryhmän 25.7.1989 tekemästä, 4.4.1989 tehtyä päätöstä täydentävästä päätöksestä laaditussa tiedotteessa.

Johtoryhmän tekemien päätösten mukaan pankin palveluksessa olevalle toimihenkilölle ja tämän puolisolle myönnetään asuntolainaa oman asunnon hankintaa varten 8,75 prosentin korolla (1.4.1989) siten, että korko on sidottu Suomen Pankin peruskorkoon. Luotonannon yhteydessä ei peritä luotonvarausprovisioita ja toimitusmaksuja.

Pankin mukaan muistio oli jaettu kaikille toimihenkilöille ja tiedote lähetetty pankin jokaiseen konttoriin tiedotettavaksi kaikille toimihenkilöille.

A:n ja B:n mukaan lainaneuvotteluissa, laina-asiakirjoja, kuten velkakirjaa allekirjoitettaessa tai lainaa nostettaessa ei ollut mitään puhetta siitä, että laina oli myönnetty henkilökuntaehdoin.

Raastuvanoikeus on todennut, että pankissa heinäkuussa 1990 voimassa olleen ohjeistuksen mukaan uusien asuntolainojen korko on ollut Suomen Pankin 3 vuoden viitekorko lisättynä 1 - 3 prosenttiyksiköllä. Kun viitekorko on sanottuna aikana ollut 13,8 prosenttia, lainojen korko on ollut 14,8 - 16,8 prosenttia. A:lta ja B:ltä peritty korko oli ollut 5,05 - 7,05 prosenttiyksikköä osuuspankin yleensä perimää korkoa pienempi.

Pankin kannalta A:lta ja B:ltä perittävän koron määrä oli perustunut A:n asemaan pankin toimihenkilönä ja pankki oli siten myöntänyt lainan henkilökuntaehdoin.

A:lta ja B:ltä peritty korko oli ollut olennaisesti alempi kuin pankin yleensä asuntolainoista perimä korko. Luotonannon yhteydessä ei ollut peritty palveluhinnaston mukaisia luotonvarausprovisiota ja toimitusmaksuja. Sanotut seikat huomioon ottaen A:n oli täytynyt käsittää, että velasta perittävän koron pienuus on perustunut hänen asemaansa pankin toimihenkilönä ja että velka siten oli myönnetty henkilökuntaehdoin.

Velaksianto on vapaamuotoinen oikeustoimi. Velkasuhteen ehdot eivät siten perustu pelkästään velaksiannosta laadittuun asiakirjaan. Oikeustoimen ehdot ja sen sisältö määräytyvät sen mukaan, mitä sopijapuolet ovat nimenomaisesti tai konkludenttisesti sopineet taikka mitä heidän on katsottava sopineen.

Lopuksi raastuvanoikeus on lausunut, että pankki oli myöntänyt velan henkilökuntaehdoin ja A:n oli täytynyt se käsittää. Velasta perittävän koron määrä perustuu siten henkilökuntaetujen määräyksiin. Kun A:n työsuhde pankin palveluksessa oli päättynyt, pankilla oli ollut oikeus nostaa korko työsuhteen päättymisajankohdan käyvälle tasolle.

Raastuvanoikeus hylkäsi kanteen kokonaisuudessaan ja velvoitti A:n ja B:n yhteisvastuullisesti suorittamaan pankille korvauksena oikeudenkäyntikuluista 4 500 markkaa korkoineen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 10.2.1994

A ja B valittivat hovioikeuteen toistaen kanteensa. Hovioikeus totesi A:n olleen 22.5.1985 alkaen pankin palveluksessa määräaikaisessa työsuhteessa. Pankki oli 2.7.1990 allekirjoitetulla velkakirjalla antanut A:lle ja B:lle yhteisesti 550 000 markan suuruisen peruskorkosidonnaisen lainan, jonka korko allekirjoituspäivänä oli ollut 9,75 prosenttia. Velkakirjaan ei ollut otettu määräystä A:n pankin palveluksesta eroamisen vaikutuksesta lainan korkoon. A:n työsuhde pankkiin on päättynyt 14.8.1992. Pankki oli 1.10.1992 alkaen korottanut velasta maksettavan koron, joka 1.5.1992 tapahtuneen peruskoron korottamisen jälkeen oli ollut 10,75 prosenttia, 12,5 prosenttiin. A ja B olivat 28.10.1992 päivätyllä kirjeellä ilmoittaneet pankille vastustavansa koron korottamista.

Pankin johtoryhmä oli tosin 4.4.1989 hyväksynyt henkilökuntaedut, joiden mukaan työsuhteen päättyessä muutoin kuin eläkkeelle jäännin johdosta luottokorot nousevat työsuhteen päättymisajankohdan käyvälle tasolle. Pankki ei kuitenkaan ollut näyttänyt sen ja A:n ja B:n sopineen tai A:n ja B:n muullakaan tavoin sitoutuneen siihen, että A:n työsuhteen päättyessä pankki voisi korottaa puheena olevan velan korkoa. Pankilla ei siten ole ollut oikeutta korottaa puheena olevaa korkoa 1.10.1992 alkaen.

Hovioikeus vahvisti, ettei pankilla ollut ollut oikeutta korottaa A:n ja B:n lainan korkoa 1,75 prosenttia 1.10.1992 lukien. Pankki velvoitettiin palauttamaan A:lle ja B:lle yhteisesti kultakin korkokuukaudelta 1.10.1992 alkaen liikaa peritty korko 16 prosentin korkoineen laskettuna kunkin erän maksupäivästä alkaen sekä suorittamaan A:lle ja B:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 6 360 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä.

Perustelut

A oli ollut ennen puheena olevan velkakirjan 2.7.1990 tapahtunutta allekirjoitusta yli viisi vuotta Savonlinnan Osuuspankin palveluksessa. Hän on myöntänyt olleensa tietoinen, että hänelle ja hänen miehelleen myönnetty luotto oli edullisempaa kuin yleisölle myönnetty vastaava luotto. Pankki on ilmoittanut, että A:lta ja B:lta peritty korko on ollut 5,05 - 7,05 prosenttiyksikköä pankin yleensä perimää korkoa pienempi. Luotonannon yhteydessä ei ollut myöskään peritty palveluhinnaston mukaista luotonvarausprovisiota eikä toimitusmaksuja. Vaikka asiasta ei olisi nimenomaisesti luottoneuvottelussa keskusteltukaan, A:n ja B:n on näissä olosuhteissa täytynyt käsittää, että luoton koron alhaisuus on perustunut A:n asemaan pankin toimihenkilönä ja että luotto siten on myönnetty henkilökuntaehdoin.

Henkilökunnalle myönnettyjen luottojen ehtojen tarkempi sisältö ilmeni pankin johtoryhmän 4.4.1989 vahvistamasta henkilökuntaeduista laaditusta muistiosta. Muistio on jaettu toimihenkilöille. Niinikään muistioon liittyvä tiedote johtoryhmän 25.7.1989 tekemästä täydennyspäätöksestä on toimitettu pankin konttoreille tiedotettavaksi koko henkilökunnalle. Kysymyksessä olevien ehtojen mukaan henkilökuntaetuna myönnettyjen luottojen korot nousevat työsuhteen päättyessä päättymisajankohdan käyvälle tasolle, ei kuitenkaan työsuhteen päättyessä eläkkeelle siirtymisen johdosta. Henkilökuntaluottojen ehtojen luonnollisena ja johdonmukaisena sääntelynä tätä määräystä ei voida pitää yllättävänä tai erityisen ankarana. Näistä syistä mainitut ehdot ovat tulleet pankin ja A:n ja B:n välisen luottosopimuksen osaksi ja sitovat siten A:ta ja B:tä siitä riippumatta, ovatko he ottaneet selvää niiden tarkemmasta sisällöstä vai eivät. Tämän mukaisesti pankilla on ollut oikeus nostaa A:n ja B:n luoton korko A:n työsuhteen pankkiin päättyessä päättymisajankohdan käyvälle tasolle.

A ja B eivät ole raastuvanoikeudessa tai hovioikeudessa väittäneet, ettei pankin A:n työsuhteen päättymisen jälkeen 1.10.1992 alkaen käyttöön ottama korko olisi mainittujen ehtojen mukainen.

Käsittelyratkaisu

Korkein oikeus jättää tutkimatta A:n ja B:n vasta Korkeimmalle oikeudelle antamassa vastineessa esittämän väitteen, että pankin 1.10.1992 alkaen käyttöön ottama korko ei vastaisi henkilökuntaehdoissa tarkoitettua käypää korkotasoa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan, kanne hylätään ja Savonlinnan Osuuspankki vapautetaan kaikesta maksuvelvollisuudesta A:lle ja B:lle.