19.9.1996

Vaatimukset Kokkolan käräjäoikeudessa ja käräjäoikeuden päätös 5.12.1994

Varatuomari C, jonka käräjäoikeus oli määrännyt selvittäjäksi A:n ja tämän aviopuolison B:n velkajärjestelyä koskevassa asiassa, vaati selvittäjän tehtävän käräjäoikeudessa päättyessä, paitsi korvausta kuluistaan, palkkiota arvonlisäveroineen kaikkiaan 10 980 markkaa. Käräjäoikeus lausui, että palkkiovaatimusta oli kohtuullistettava, koska aineisto A:n ja B:n velkajärjestelyasiassa oli sama kuin heidän tyttärensä D:n asiassa, jossa C oli myös toiminut selvittäjänä. Sen vuoksi käräjäoikeus, vahvistaessaan A:n ja B:n maksuohjelman, määräsi C:lle palkkioksi 7 320 markkaa, mikä sisälsi arvonlisäveron.

Vaasan hovioikeuden päätös 28.6.1995

C valitti hovioikeuteen ja vaati, että hänelle maksettavaksi määrätty palkkio korotetaan arvonlisäveroineen 10 980 markaksi.

Hovioikeus lausui, että velkajärjestelylain 70 §:n 1 momentin mukaan selvittäjällä oli oikeus saada valtion varoista kohtuullinen palkkio, jonka perusteet oikeusministeriö vahvisti. Oikeusministeriö oli 16.12.1993 antamallaan määräyksellä 3899/33/93 OM, jota oli sovellettava 1.1. - 31.12.1994 tehtyyn maksatuspäätökseen, vahvistanut selvittäjän palkkion perusteet.

Mainitun määräyksen mukaan, mikäli selvittäjäksi määrätty on oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittanut henkilö, joka harjoittaa asianajoa ammattimaisesti, hänelle maksetaan palkkiota valtion varoista 3 500 markkaa, jos kysymyksessä olevassa velkajärjestelyasiassa on velkojia yli 15 tai velallisella on omistusasunto tai asia on muusta syystä erityisen vaikea.

C harjoitti asianajoa ammattimaisesti. Hänet oli Kokkolan käräjäoikeuden päätöksellä 15.8.1994 määrätty selvittäjäksi A:n ja B:n velkajärjestelyasioissa. A:lla ja B:llä oli omistusasunto, joka maksuohjelmassa ehdotettiin säilytettäväksi.

Koska käräjäoikeuden maksatuspäätös selvittäjän palkkion osalta oli tehty 5.12.1994, sovellettiin asiaan edellä mainittua oikeusministeriön 16.12.1993 antamaa määräystä. Tässä määräyksessä todettiin edelleen, että velkajärjestelyasia oli henkilökohtainen, jolloin esimerkiksi puolisoiden asiat laskettiin kahdeksi asiaksi.

C oli kysymyksessä olevassa asiassa samalla päätöksellä 15.8.1994 määrätty selvittäjäksi paitsi A:n ja B:n myös heidän tyttärensä D:n velkajärjestelyasiaan. Näissä kaikissa kolmessa velkajärjestelyasiassa oli ollut hyvin paljon yhteistä aineistoa ja esimerkiksi tiedoksiantoja selvittäjän ehdotuksesta maksuohjelmiksi C oli kaikkien kolmen osalta tehnyt samoilla vastaanottotodistuksilla. Tämän vuoksi hovioikeus katsoi, että selvittäjän palkkiota A:n ja B:n velkajärjestelyasioissa voitiin käräjäoikeuden päättämällä tavalla kohtuullistaa oikeusministeriön määräyksessä vahvistetuista määristä. Asian ei ollut näytetty olleen siten poikkeuksellisen vaikean tai työmäärältään poikkeavan suuren, että palkkioiden korottamiseen muutenkaan olisi ollut syytä. Näillä perusteilla hovioikeus pysytti käräjäoikeuden päätöksen.

Perustelut

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 70 §:n 1 momentin mukaan selvittäjällä on oikeus saada valtion varoista tehtävästään kulukorvauksen ohella kohtuullinen palkkio. Lainkohdassa säädetään lisäksi, että oikeusministeriö vahvistaa palkkion perusteet. Laissa ei nimenomaisesti rajoiteta tuomioistuimen valtaa harkita yksittäistapauksessa, mitä on pidettävä kohtuullisena palkkiona.

Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 183/1992 vp. s. 83 - 84) lausutaan, että selvittäjän palkkio olisi maksettava valtion varoista ja että sen määrän vahvistaisi tuomioistuin. Hallituksen esityksestä ei ilmene, että oikeusministeriölle olisi tarkoitettu antaa tuomioistuinta yksittäistapauksessa sitova valta päättää selvittäjän palkkion vähimmäismäärästä.

Korkein oikeus toteaa, että mainitun lainkohdan ja sitä koskevan lainvalmisteluaineiston mukaan selvittäjällä on oikeus valtion varoista maksettavaan kohtuulliseen palkkioon. Palkkion kohtuullisuus on arvioitava tapauskohtaisesti. Tuomioistuimella, joka on käsitellyt velkajärjestelyasiaa, on parhaat edellytykset arvioida selvittäjän palkkion kohtuullisuutta.

Nyt käsiteltävänä olevaan tapaukseen soveltuvan määräyksen selvittäjän palkkiosta oikeusministeriö on antanut 16.12.1993. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 70 §:n 1 momentin ja oikeusministeriön määräyksen tulkitseminen siten, että oikeusministeriöllä olisi edellä mainittu yksittäistapauksellisen kohtuusharkinnan tarve sivuuttaen oikeus määrätä tuomioistuinta sitovasti selvittäjän palkkion vähimmäismäärä, ei vastaa sääntelyn tarkoitusta. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon, ettei ministeriön päätöksellä voida rajoittaa tuomioistuimelle lain mukaan kuuluvaa harkintavaltaa, korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeudella on valituksessa tarkoitetussa tapauksessa ollut oikeus vahvistaa selvittäjän palkkio oikeusministeriön mainitusta määräyksestä poiketen. Asiassa ei ole esitetty muutakaan syytä alempien oikeuksien vahvistaman palkkion korottamiseen.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.