22.6.1994

Kanne Haapajärven kihlakunnanoikeudessa

A ja B lausuivat Haapajärven Osuuspankkia vastaan ajamassaan kanteessa, että he olivat saaneet pankilta 24.2.1984 ja 8.8.1984 myönnetyt maatilalain mukaiset valtionlainat. Lainojen pääomat olivat olleet 223 000 ja 32 000 markkaa. Lisäksi A ja B olivat saaneet pankilta 28.1.1985 myönnetyn maatilalain mukaisen korkotukilainan, jonka pääoma oli 100 000 markkaa. Korkoprosenteiksi oli velkakirjoihin merkitty 24.2.1984 myönnetyssä lainassa 3 prosenttia ja kahdessa jälkimmäisessä lainassa 4 prosenttia. Velkakirjoissa ei ollut viittausta, jonka mukaan kiinteäksi kirjattua korkoa voitaisiin lailla tai muutoinkaan korottaa.

Pankki oli perinyt 1.7.1991 alkaneesta korkokaudesta lähtien mainituista lainoista 1,5 prosenttia aikaisempaa korkeampaa vuotuista korkoa. Korotus oli perustunut maaseutuelinkeinolakiin lisättyyn, 1.7.1991 voimaan tulleeseen 59 a §:ään (979/91), jota ei ollut kuitenkaan säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä. A oli 30.10.1991 allekirjoittamallaan kirjeellä ilmoittanut pankille, ettei hän hyväksynyt koronnostoa.

Maatilalain (188/77) 69 §:ssä oli tosin säädetty, että tällaisten lainojen korkoja voitiin korottaa lailla. Velkakirjat oli otsikoitu maatilalainavelkakirjoiksi. Niissä oli myös todettu, että A ja B olivat saaneet velaksi "tässä velkakirjassa ja lainapäätöksessä mainituin ehdoin maatilalain mukaisen valtionlainan / korkotukilainan". Velkakirjoissa ei ollut muita viittauksia maatilalakiin. Vaikka velkakirjoissa oli ollut yksityiskohtaisia säännöksiä muun muassa viivästyskorosta, ei velkakirjoihin ollut millään tavoin sisällytetty viittausta siihen, että kiinteäksi kirjattua korkoa voitaisiin lain avulla tai muutoinkaan korottaa. Asianosaiset eivät olleet lainoista neuvoteltaessa myöskään keskustelleet koron mahdollisesta korottamisesta eikä mikään pankkien antama informaatio markkinoilla ollut selvittänyt koronnostomahdollisuutta. Näin ollen asianosaisten välisessä sopimuksessa ei ollut varattu pankille oikeutta nostaa korkoa. Velkasopimukset olivat olleet siten kiinteäkorkoisia.

Eräissä, nyt puheena oleviin lainoihin verrattavissa olevissa kauppakirjoissa ja lainakaavakkeissa, joihin varat oli samoin myönnetty valtion varoista, oli ollut nimenomainen lausuma koronnoston mahdollisuudesta. Mitään teknistä estettä ei olisi ollut sisällyttää myös maatilalainavelkakirjojen vakioehtoihin tällaista mainintaa laissa olevasta koronnoston mahdollisuudesta. Mikäli vakioehdoista jäi pois relevantti ehto tai tulkintatilanne jäi muuten epäselväksi, tuli sopimusta tulkita vakioehtojen laatijan vahingoksi.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli 6.6.1991 antanut maaseutuelinkeinolakiin lisätystä 59 a §:stä lausuntonsa. Lakimuutosta ei valiokunnan kannan mukaan ollut tarvinnut käsitellä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunta oli voinut käsitellä asiaa ainoastaan valtiosääntöoikeudelliselta kannalta, vaikka se oli perustanut ratkaisunsa tiettyyn sopimus- ja yksityisoikeudelliseen olettamukseen. Tällainen olettamus perustuslakivaliokunnassa ei kuitenkaan voinut määrätä velkasuhteen osapuolten yksityisoikeudellisen oikeussuhteen sisältöä. Sen ratkaisisi viimekädessä tuomioistuin sopimusoikeudellisten normien pohjalta. Maaseutuelinkeinolain uudella 59 a §:llä ei ollut tarkoitettu puuttua vallitseviin varallisuusoikeudellisiin järjestelyihin, koska sitä ei ollut haluttu säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Laki oli siten katsottava annetuksi vain niitä tilanteita varten, joissa yksityisoikeudellinen velkasuhde todella oli sisältänyt koronnostoehdon.

Tämän vuoksi A ja B vaativat kihlakunnanoikeutta vahvistamaan, että pankin toteuttama koronnosto ei ollut perustunut velkakirjojen mukaisiin lainasopimuksiin, ja että pankki velvoitetaan palauttamaan jo perityt, sopimuksenvastaiset korot ajalta 1.7.1991 -30.10.1992, yhteensä 6 405,95 markkaa 16 prosentin korkoineen korkolain 7 §:n mukaisesti 30.11.1991 lukien. Lisäksi A ja B vaativat, että pankki velvoitetaan palauttamaan 16 prosentin korkoineen maksupäivästä lukien ne muut koronmaksut, jotka ennen jutun ratkaisemista ehditään maksaa pankille, sekä korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen.

Pankin vastaus

Pankki lausui muun muassa, että velkakirjojen otsikkona oli selkeästi maatilalainavelkakirja ja velkakirjoihin oli merkitty, että lainat olivat maatilalain mukaisia lainoja. Velkaa ottaessaan A ja B olivat nimenomaisesti nostaneet lainaa, jonka poikkeuksellisen edullinen korko oli perustunut maatalouden tukemiseksi tarkoitettuun lainsäädäntöön. A ja B olivat ymmärtäneet ja hyväksyneet sen, että korko tuli olemaan laissa säädetty korko, vaikka nimenomaista mainintaa tästä ei ollut velkakirjoihin otettu. Valtio oli sanellut kaikki velkakirjojen ehdot ja velkakirjat olivat olleet maatilahallituksen vahvistamia. Pankilla ei ollut mahdollisuutta määrätä velkakirjojen sisällöstä, joten sääntö, jonka mukaan vakiosopimusta tulkitaan sen laatijan vahingoksi, ei soveltunut nyt puheena olevaan tapaukseen. Maatilalain ja -asetuksen säännökset olivat määränneet maatilalainojen ehdot, eikä pankilla ja asiakkaalla ollut sopimusvapautta korosta tai muistakaan ehdoista. Pankki oli ollut paitsi oikeutettu, myös velvollinen korottamaan lainojen korkoja uuden lainsäännöksen perusteella. Korkojen korotuksesta saatu hyöty oli mennyt kokonaisuudessaan valtiolle. Lakia ei ollut tarkoitettu koskemaan ainoastaan sellaisia velkasuhteita, joihin liittyvissä velkakirjoissa oli nimenomaisesti mainittu koronnostomahdollisuudesta. Perustuslakivaliokunta oli todennut, että pelkkä velkakirjalomakkeessa oleva viittaus lakiin oli tehnyt maatilalain 69 §:ssä säädetyn koronnostomahdollisuuden osaksi velkasuhteen ehtoja ja siten velkakirjaan nimenomaisesti otettuun koronmuutosehtoon rinnastettavaksi. Koronnostomahdollisuus oli lain viittaussäännöksen nojalla tullut velkasuhteen osaksi. Joka tapauksessa koron nostamisesta annettu laki sitoi velkasuhteen osapuolia. Hallitusmuodon 92 §:n 2 momentin nojalla tuomioistuimella ei ollut oikeutta tutkia, oliko laki perustuslain mukainen. Pankki vaati kanteen hylkäämistä ja oikeudenkäyntikulujensa korvaamista laillisine korkoineen.

Kihlakunnanoikeuden päätös 19.1.1993

Kihlakunnanoikeus lausui, että maaseutuelinkeinolain 59 a §:llä oli tarkoitettu korottaa kaikkien siinä mainittujen maatilalainojen, myös nyt puheena olevaan aikaan myönnettyjen lainojen korkoprosentteja. Tuomioistuimen toimivaltaan ei kuulunut lain perustuslain mukaisuuden tutkiminen. Velkakirjoissa olevista maininnoista, otsikoinnista ja siitä, että velkakirjan tekstin mukaan kyse oli maatilalain mukaisesta lainasta, A:n ja B:n oli pitänyt tietää, että velkasuhteet perustuivat maatilalakiin, ja siten myös puheena olevan lain mukaisesta mahdollisuudesta korottaa korkoa uudella lailla. Säädöskokoelmassa julkaistun lain oli katsottava olevan eri asemassa kuin yksityisoikeudellisen sopimuksen ehtojen. Osapuolten oli katsottava olleen tietoisia lain sisällöstä. Velkakirjoissa olleen maatilalakiviittauksen nojalla, siltä osin kuin lainaehdoissa ei ollut muuta sovittu, lain säännösten oli katsottava olleen sopimuksen osana. Maaseutuelinkeinolaissa sen paremmin kuin maatilalaissakaan ei ollut säännöstä siitä, että muu, niistä poikkeava sopiminen olisi kielletty. Nyt puheena olevassa tapauksessa korkolauseke oli merkitty velkakirjaan yhtenä prosenttilukuna ilman erityistä viittausta muutosmahdollisuuteen. Tällä perusteella kihlakunnanoikeus katsoi, että velallisella oli ollut oikeus käsittää velka sovitun lain koron korotussäännöksestä poiketen kiinteäkorkoiseksi. Näin ollen korkosäännöksen muutoksella ei tässä tapauksessa ollut vaikutusta, koska velka oli sovittu kiinteäkorkoiseksi.

Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus, soveltaen oikeusohjeina maatilalain 69 §:ää, maaseutuelinkeinolain 57 §:n 2 momenttia ja 59 a §:ää, korkolain 7 ja 9 §:ää sekä hallituksen esitystä 39/1991 vp., vahvisti, että pankin toteuttama koronnosto ei ollut perustunut velkakirjojen mukaisiin lainasopimuksiin, ja velvoitti pankin palauttamaan A:lle ja B:lle näiden suorittamista koroista 1.7.1991 ja 30.10.1992 väliseltä ajalta yhteensä 6 405,95 markkaa 16 prosentin korkoineen 19.1.1993 lukien. Kihlakunnanoikeus jätti oikeudenkäyntikulut asianosaisten vahingoksi, koska oikeudenkäyntiin oli ollut perusteltua aihetta.

Vaasan hovioikeuden tuomio 2.7.1993

Haapajärven Osuuspankki valitti hovioikeuteen.

Kysymyksissä olevista lainoista annetuissa velkakirjoissa on lausekkeet, joissa todetaan allekirjoittaneiden saaneen velaksi velkakirjassa ja lainapäätöksessä mainituin ehdoin maatilalain mukaisen lainan. Velkakirjoissa ei ole mitään mainintaa pankin oikeudesta korottaa velkakirjan mukaista korkoa. Sen sijaan maatilalain (188/77) 69 §:ssä on varattu mahdollisuus korottaa korkoja lailla. Tähän viitaten on maaseutuelinkeinolakiin vuonna 1991 lisätyssä uudessa 59 a §:ssä (979/91) säädetty maatilalainojen korkojen nostamisesta.

Hovioikeus lausui, että koska velkakirjoissa oli mainittu velan korkoprosentti ja koska ne eivät olleet sisältäneet koronmuutosehtoa, velat näyttivät velkakirjojen perusteella kiinteäkorkoisilta. Sopimusoikeudelliselta kannalta oli kysymys siitä, merkitsikö velkakirjassa oleva maininta velan maatilalain mukaisuudesta riittävän tiedon antamista koronnostomahdollisuudesta.

Velkakirjoissa oleva viittaus maatilalakiin oli vakioehto. Mainintaa velan korkoprosentista voitiin pitää yksilöllisenä sopimuksena. Vakiosopimusoikeudessa oli yleisesti hyväksytty periaate, että sopimuksen yksilölliset ehdot olivat ensisijaisina vakioehtoihin nähden. Sopimusoikeudelliselta kannalta yksilöllisesti sovittua korkoa ei voitu siten yksipuolisesti korottaa ellei sopimuksenteon yhteydessä ollut nimenomaisesti huomautettu lainansaajaa siitä, että korko saattoi muuttua.

Oppi yllättävistä ja ankarista vakioehdoista oli toinen vakiosopimusoikeudellinen periaate. Sen mukaan vastapuolelle tuntemattomia, yllättäviä ja ankaria vakioehtoja voitiin pitää vastapuolta sitovina ainoastaan, jos hänelle oli erityisesti huomautettu niistä. Sopimuksen muuttumattomuus oli dispositiivisen oikeuden pääsääntöjä. Siitä poikkeamista voitiin pitää yllättävänä ehtona. Sen vuoksi koronnostamismahdollisuutta voitiin pitää sopimusoikeudellisesti sitovana ehtona ainoastaan, jos vastapuoli oli saanut siitä erityisesti tietoa.

Epäselvyystilanteiden varalta oli vakiosopimusoikeudessa hyväksytty periaate, jonka mukaan epäselviä vakioehtoja oli tulkittava laatijansa vahingoksi. Sopimusoikeudellisesti voitiin pitää epäselvänä sitä, oliko velkakirjoissa olevaa yleistä viittausta maatilalakiin tulkittava viittaukseksi kaikkiin maatilalain säännöksiin. Mikäli koronmuutosehto katsottiin epäselväksi ja mikäli ehdon sisällön ei katsottu muulla tavoin tulleen lainanottajan tietoon, oli kyseistä ehtoa tulkittava sopimusoikeudelliselta kannalta sen laatijan vahingoksi. Pankki oli vastineessaan katsonut, ettei pankkia voitu pitää sopimuksen laatijana, koska valtio oli sanellut lainojen ehdot ja koska velkakirjat olivat maatilahallituksen vahvistamia. Kihlakunnanoikeudessa asiantuntijana kuultu maatilahallituksen vs. pääjohtaja X oli kertonut, että maatilahallitus oli ollut ratkaisevassa asemassa velkakirjakaavakkeiden sisällöstä päätettäessä, koska maatila-asetuksen 119 §:n mukaan maatilahallitus vahvisti velkakirjakaavat. X oli kuitenkin todennut, että lomakkeiden sanamuoto oli suunniteltu yhteistoiminnassa pankkien kanssa. Hänen käsittääkseen pankit olisivat voineet niin halutessaan lisätä kaavakkeisiin korkolausumia, mutta sitä oli ehkä pidetty turhana.

Hovioikeus katsoi, että pankilla olisi ollut mahdollisuus ilmoittaa koronnostomahdollisuudesta lainanottajille, joko velkakirjaan lisätyllä tekstillä tai muulla tavoin lainaneuvotteluissa tai velkakirjaa allekirjoitettaessa. Sen vuoksi epäselvien vakioehtojen periaatetta ei voitu sulkea pois sillä perusteella, että maatilahallitus oli vahvistanut velkakirjalomakkeiden sanamuodon.

Mainitut kolme periaatetta korostivat pankin informaatiovelvollisuutta asiakkaitaan kohtaan. Oikeuskäytännössä olikin viime aikoina korostettu pankkien tiedotusvelvollisuutta ja velvollisuutta laatia selviä sopimuksia. Muun muassa peruskorkosidonnaisia lainoja koskevassa Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1992:50 todettiin, että pankin oikeus korottaa lainan korkoa olisi edellyttänyt pankilta sen toteennäyttämistä, että pankin puolesta olisi selväsanaisesti ilmoitettu korotusmahdollisuudesta lainanottajille lainaneuvotteluissa tai velkakirjaa allekirjoitettaessa.

Kun maatilalain mukaisten lainojen korkojen yksipuolista korottamista tarkastellaan näin puhtaasti sopimusoikeudelliselta kannalta, näyttivät monet seikat olevan nosto-oikeutta vastaan. Toisaalta voitiin myös väittää, ettei maatilalainojen yleisyys huomioon ottaen ole ollut oletettavaa, että maanviljelijät olisivat yleisesti tietämättömiä näiden lainojen tarkasta sääntelystä niitä koskevassa laissa ja asetuksessa. Tällöin ei olisi myöskään syytä olettaa, että maanviljelijöillä olisi yleisesti sellainen käsitys, että maatilalainojen ehdoista voitaisiin sopia vapaasti pankin ja lainanottajan kesken. A ja B eivät olleet edes väittäneet, että lainojen korkoehdoista olisi käyty neuvotteluja pankin kanssa. Peruskorkosidonnaisten lainojen osalta pankin oikeus nostaa korkoja oli ratkaistu puhtaasti sopimusoikeudelliselta kannalta. Maatilalainojen osalta tilanne oli sikäli erilainen, että niiden korkojen korottaminen on lakiin perustuvaa. Tämän vuoksi oli sopimusoikeudellisen näkökulman lisäksi tarkasteltava, mikä merkitys oli annettava sille, että korkojen korottaminen oli säädetty laissa.

Maaseutuelinkeinolain 59 a §:ssä (979/91) säädetään muun muassa vuosina 1984 - 1986 syntyneiden maatilalainojen korkojen korottamisesta 1.7.1991 lukien 1,5 prosentilla. Hallituksen esityksessä todettiin lain säätämisjärjestyksen osalta, että maatilalain mukaisissa velkakirjoissa ei ole ollut koron korottamista koskevaa ehtoa. Siitä huolimatta hallituksen esityksessä katsottiin, että myös näiden lainojen korkoa voitaneen maaseutuelinkeinolain (1295/90) 57 §:n 2 momentin säännökset huomioon ottaen korottaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, sillä maatilalain 69 §:ssä on aikaisemman maankäyttölain tapaan varattu mahdollisuus koron nostamiseen lailla.

Lain säätämisjärjestyksen osalta oli pyydetty myös perustuslakivaliokunnan lausunto. Lausunnon mukaan maatilalain mukaisissa lainoissa on kysymys siitä, että laissa oli ilmaistu olevan mahdollista korottaa korkoa säätämällä siitä lailla, kun taas velkakirjoihin ei ollut nimenomaisesti otettu vastaavaa mainintaa. Lausunnossa oli kiinnitetty huomiota siihen, että maatilalailla oli luotu järjestelmä, jossa määrätarkoituksin järjestettiin maan ja muun omaisuuden hankkimista sekä säänneltiin tarkoin tähän liittyvää lainoitusta ja muuta rahoitusta. Laissa säädettiin, paitsi mahdollisuudesta korottaa eräiden lainojen korkoa lailla, myös muun muassa lainojen vyöhykkeittäin vaihtuvasta korosta ja korkotukilainojen valtion korkotukiosuudesta. Maatilalain muodostaman sääntelyn kiinteään kokonaisuuteen ja velkakirjan tekstin yleiseen sisältöön nähden valiokunta katsoi, että velalliset olivat tienneet tai heidän oli kohtuudella tullut tietää velkasuhteen perustumisesta maatilalakiin ja siten tämän lain mukaisesta mahdollisuudesta korottaa korkoa uudella lailla. Tämän perusteella lausunnossa oli katsottu lain 69 §:n maininnan koron korottamismahdollisuudesta olevan osana maatilalakiin perustuvaa velkasuhdekokonaisuutta ja siksi velkakirjaan nimenomaisesti otettuun lakiin viittaavaan koronmuutosehtoon rinnastettavana. Tämän vuoksi perustuslakivaliokunta katsoi, ettei kyseisen ehdon puuttuminen maatilalain mukaisista velkakirjoista voinut estää lakiehdotuksen käsittelemistä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Hovioikeus katsoi, että lainsäätäjä oli maaseutuelinkeinolain 59 a §:llä tarkoittanut nimenomaan korottaa myös maatilalain mukaisten lainojen korkoa, vaikka niiden velkakirjoissa ei ollut koron korottamista koskevaa ehtoa. Lisäksi hovioikeus lausui, että tuomarille oli hallitusmuodon 92 §:n 2 momentissa säädetty velvollisuus olla soveltamatta asetusta, joka on ristiriidassa perustuslain tai muun lain kanssa. Oikeustieteessä ja oikeuskäytännössä oli yleisesti tulkittu tätä hallitusmuodon säännöstä, aivan ilmeistä perustuslain vastaisuutta koskevin varauksin, siten, ettei tuomioistuimella ollut oikeutta jättää soveltamatta lakia perustuslain vastaisena. Niissä harvoissa Korkeimman oikeuden ratkaisuissa, joissa voitiin katsoa tutkitun lain perustuslain vastaisuutta, oli ollut kysymys lähinnä perustuslain mukaisesta laintulkinnasta. Ne eivät olleet koskeneet sellaisia lakeja, joita käsiteltäessä perustuslakivaliokunta olisi antanut lausunnon. Perustuslakivaliokunnassa oli tutkittu maaseutuelinkeinolain 59 a §:n perustuslainmukaisuus nimenomaan nyt kysymyksessä olevalta kannalta. Hovioikeus katsoi, ettei tuomioistuimella ollut oikeutta tutkia sitä, olisiko lakia pidettävä perustuslain vastaisena vastoin perustuslakivaliokunnan ottamaa kantaa.

Pankilla oli ollut oikeus korottaa lainojen korkoja, vaikka koronmuutosehdon puuttuminen velkakirjasta tulkitaan yleensä sopimusoikeudessa pankin vahingoksi.

Tämän vuoksi hovioikeus kumosi kihlakunnanoikeuden päätöksen ja hylkäsi kanteen. Hovioikeus jätti pankin oikeudenkäyntikulut sen vahingoksi, koska asia oli ollut niin sekava ja epätietoinen, että oikeudenkäyntiin oli ollut perusteellista aihetta.

Perustelut

A:lle ja B:lle on myönnetty 24.2. ja 8.8.1984 maatilalain (188/77) mukaiset valtionlainat sekä 28.1.1985 saman lain mukainen korkotukilaina. Lainoja koskevat velkakirjat on otsikoitu maatilalainavelkakirjoiksi. Velkakirjoihin tehtyjen merkintöjen mukaan A ja B ovat saaneet velaksi kahdessa ensiksi mainitussa tapauksessa "maatilalain mukaisen valtionlainan" ja kolmannessa "maatilalain mukaisen korkotukilainan". Velkakirjoihin on merkitty A:n ja B:n kanteessa mainitut lainoista maksettavat korot.

Maatilalain on kumonnut 1.1.1991 voimaan tullut maaseutuelinkeinolaki (1295/90). Lait ovat erityislakeja, joilla on turvattu muun muassa maanviljelijöiden lainansaanti maatalouden toimintaedellytysten parantamiseksi. Näiden lakien mukaan luottolaitokset voivat myöntää valtionlainoja maatilahallituksen osoittamista maatilatalouden kehittämisrahaston varoista sekä lainoja, joiden osalta valtio maksaa luottolaitoksille korkotukea. Maatilalainojen hakemis- ja myöntämismenettely sekä lainan määrä, takaisinmaksuaika ja muut ehdot on tarkasti laissa määrätty.

Maatilalainoissa samoin kuin korkotukilainoissa on kysymys edullisten lainaehtojen muodossa annettavasta valtion tuesta maatalouden harjoittajille. Tuen ehdot, kuten luotoista perittävän koron suuruus, määräytyvät lain perusteella. Korko ei siten perustu tuen saajana olevan velallisen ja pankin väliseen sopimukseen eikä sen muuttamisen edellytyksiä voida arvostella sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti. Maatilalain 69 §:ssä (435/85) on säädetty mahdollisuudesta korottaa korkoa lailla. Tämän vuoksi pankilla on ollut oikeus periä A:n ja B:n lainojen korko maaseutuelinkeinolain 59 a §:n (979/91) nojalla korotettuna.

Haapajärven Osuuspankki saa kärsiä vastauskulunsa myös Korkeimmassa oikeudessa vahinkonaan, koska asia on ollut niin sekava ja epätietoinen, että oikeudenkäyntiin on ollut perusteellista aihetta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Oikeudenkäyntikuluvaatimukset hylätään.