16.10.1992

Kanne Porin raastuvanoikeudessa

Baariapulainen A on liikkeenharjoittaja B:lle 11.7.1989 ja 15.11.1989 sekä Suomen valtiolle 21.7.1989 tiedoksi toimitettujen haasteiden nojalla asiassa vielä kysymyksessä olevalta osalta kertonut, että hän oli suullisen sopimuksen perusteella ollut työsopimuslain 1 §:n tarkoittamassa toistaiseksi voimassa olleessa osa-aikaisessa työsuhteessa B:hen toimien hänen omistamassaan Niittymaan Kahvio Caravan -nimisessä kahviossa.

A oli työskennellyt B:n kahviossa 10.1.1988 -24.2.1989 välisen ajan. Aluksi A:n tarkoituksena oli ollut tehdä kahviossa töitä maanantaisin ja keskiviikkoisin. Myöhemmin työpäivät olivat ajoittuneet muillekin viikonpäiville ja viikonvaihteeseen. B ei ollut suorittanut A:lle yleissitovan työehtosopimuksen mukaista vähimmäispalkkaa, iltavuorolisiä eikä korvausta hänen tekemästään sunnuntaityöstä. B ei ollut pitänyt kirjaa A:n tekemistä työtunneista eikä hän myöskään ollut kirjannut yli- ja sunnuntaitöitä eikä niistä maksettuja korotettuja palkkoja. B oli 24.2.1989 purkanut A:n työsopimuksen ilman asiallista syytä väittäen A:n anastaneen useita kertoja rahaa liikkeen kassasta.

A oli tehnyt Satakunnan työvoimapiirin toimistolle palkkaturvahakemuksen ajalta 1.12.1988 - 24.2.1989 vaatien varsinaista palkkaa ja odotusajan palkkaa yhteensä 8 679,40 markkaa. B oli Turun ja Porin työsuojelupiirin Porin sivutoimistolle antamassaan vastauksessa selvityspyyntöön sekä Satakunnan työvoimapiirin toimistolle antamassaan lausunnossa kiistänyt mainitut saatavat selittäen, että A ei ollut ollut edellä mainittuna aikana työssä hänen kahviossaan. B oli lisäksi toistanut väitteensä A:n tekemästä näpistyksestä. Työvoimapiirin toimisto oli hylännyt A:n hakemuksen.

Tämän vuoksi A on vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan hänelle maksamatta jääneinä palkkoina ajalta 10.1.1988 - 24.2.1989 yhteensä 18 258,84 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.3.1989 lukien sekä odotusajan palkkana kuudelta päivältä 1 329,60 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.4.1989 lukien. Lisäksi A on vaatinut, että valtiota kohtaan vahvistetaan sitovasti palkkaturvana haetut korvaukset 8 679,40 markkaa, mistä summasta varsinaisten palkkaturvana haettujen työsuhdesaatavien osuus oli 7 349,80 markkaa, jolle summalle A on vaatinut 16 prosentin korkoa 1.3.1989 lukien, ja odotusajan palkan osuus oli 1 329,60 markkaa, jolle summalle hän on vaatinut 16 prosentin korkoa 15.4.1989 lukien. A on vielä vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan hänelle työsopimuksen laittomasta irtisanomisesta johtuvana korvauksena 20 kuukauden palkkaa vastaavana määränä 7 tunnin keskimääräisen työpäivän, 9 päivän kuukausittaisen työajan ja 27,70 markan tuntipalkan mukaan laskien yhteensä 34 902 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.3.1989 lukien.

B:n ja valtion vastaukset

B on kiistänyt kanteen ja vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa. B:n mukaan A oli ollut hänen palveluksessaan ainoastaan 30.5. -21.11.1988.

Valtio on katsonut, että sitä kohtaan voitiin vahvistaa palkkaturvana haetut korvaukset ainoastaan siinä tapauksessa, että A:lla katsottiin olevan saatavia B:ltä.

Raastuvanoikeuden päätös 23.8.1990

Raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi eräiden jutussa kuultujen todistajien kertomuksilla, vastoin eräiden toisten todistajien kertomuksia, sekä erikoisesti huomioon ottaen A:n kalenteriinsa ja vihkoonsa tekemät merkinnät työssäolostaan, joiden paikkansapitävyyttä B ei ollut osoittanut vääräksi ja joita raastuvanoikeus on pitänyt luotettavina, sekä sen, ettei B ollut pitänyt kirjaa A:n työtunneista kokonaisuudessaan siltäkään osin kuin hän oli myöntänyt A:n olleen työssä baarissa, ja että B kantoi haitalliset seuraamukset tästä laiminlyönnistään, että A oli ollut työssä B:n kahviossa 10.1.1988 - 24.2.1989 välisen ajan ja että A:lla oli saamatta tältä ajalta kanteesta ilmenevät palkkasaatavat.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on velvoittanut B:n suorittamaan A:lle maksamatta jääneitä palkkoja ajalta 10.1.1988 - 24.2.1989, mitkä palkkasummat perustuivat työläistarkastajan A:n laatiman työtuntiluettelon perusteella tekemään laskelmaan sekä yleissitovan työehtosopimuksen määräyksiin, yhteensä 18 258,84 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.3.1989 lukien sekä odotusajan palkkana 1 329,60 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.4.1989 lukien. Raastuvanoikeus on lisäksi vahvistanut valtioon nähden palkkaturvana haetut palkkasaatavien maksut siten, että A:lla oli ollut B:ltä 8 679,40 markan palkkasaatava, mistä summasta varsinaisten palkkaturvana haettujen saatavien osuus oli 7 349,80 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.3.1989 lukien, ja odotuspäivien palkan osuus 1 329,60 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.4.1989 lukien.

Siltä osin kuin kanteessa oli kysymys perusteettomasti suoritetusta työsopimuksen irtisanomisesta raastuvanoikeus on todennut, että A oli ollut tarvittaessa työhön kutsuttava työntekijä, joka oli pääsääntöisesti ollut työssä B:n kahviossa maanantaisin ja keskiviikkoisin, mutta myös muina viikonpäivinä. A:n kertomuksen mukaan hän oli mennyt B:n kahvioon työhön, kun hänet oli puhelimitse kutsuttu. Tällaista soittoa ei ollut tullut 24.2.1989 jälkeen. B puolestaan oli kertonut, että A oli jäänyt saapumatta työhön. Raastuvanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että B olisi irtisanonut A:n työsopimuksen. Sitä seikkaa, että B olisi jättänyt kutsumatta A:n työhön, ei sinänsä voitu pitää työsopimuksen irtisanomisena. Raastuvanoikeus on sen vuoksi hylännyt työsopimuksen perusteettoman irtisanomisen johdosta esitetyn korvausvaatimuksen.

Raastuvanoikeus on velvoittanut B:n korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 9 000 markalla 16 prosentin korkoineen 23.8.1990 lukien.

Turun hovioikeuden päätös 25.11.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A, B ja valtio olivat saattaneet jutun, on, hylättyään B:n vaatimuksen suullisen käsittelyn toimittamisesta, lausunut A:n perustaneen kanteensa siihen, että hän olisi ollut B:n kahviossa työssä 10.1.1988 - 24.2.1989. B oli ilmoittanut A:n olleen kahviossa työssä 30.5. -21.11.1988. Todistajista A:n veli W, A:n aviomies X, A:n tyttären kanssa seurustellut Y ja A:n velipuoli Z, jotka olivat A:n nimeämiä, olivat kertoneet A:n työssäoloajasta A:n esittämällä tavalla. B:n nimeämistä todistajista B:n äiti P, B:n kanssa kihloissa ollut R, S, jonka täti B oli, sekä kahvilan asiakkaat T, V ja U olivat kertoneet A:n työssäoloajasta B:n esittämällä tavalla. Ottaen huomioon B:n nimeämien todistajien kertomukset hovioikeus on katsonut jutussa jääneen näyttämättä, että A olisi ollut työssä B:n kahvilassa pitempää aikaa kuin mitä B oli myöntänyt. Kun A:n kalenteriinsa tekemiä merkintöjä työssäolostaan ei voitu tältä osin katsoa selvitykseksi hänen työssäoloajastaan, näitä merkintöjä ei voitu myöskään katsoa selvitykseksi työssäoloajasta siltäkään ajanjaksolta, minkä B oli myöntänyt A:n olleen kahvilassa työssä. Hovioikeus on siten katsonut jutussa jääneen näyttämättä, että B olisi maksanut A:lle liian vähän palkkaa.

Tämän vuoksi hovioikeus on vapauttanut B:n velvollisuudesta suorittaa A:lle raastuvanoikeuden tuomitsemia palkkasaatavia 18 258,84 markkaa korkoineen, odotusajan palkkaa 1 329,60 markkaa korkoineen ja korvausta oikeudenkäyntikuluista 9 000 markkaa korkoineen. Hovioikeus on kumonnut raastuvanoikeuden päätöksen siltä osin kuin siinä oli vahvistettu, että A:lle voitiin palkkaturvana maksaa palkkasaatavaa 8 679,40 markkaa korkoineen. Hovioikeus on vielä velvoittanut A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut jutussa 20 000 markalla.

Perustelut

Raastuvanoikeuden katsottua, että A:n työsuhde oli kestänyt kanteessa mainitun ajan 10.1.1988 - 24.2.1989 ja että hän oli tehnyt itse kirjaamansa työtunnit, hovioikeus on B:n vaatimaa suullista käsittelyä toimittamatta katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi ollut B:llä työssä pitempää aikaa kuin mitä B oli myöntänyt, ja ettei A:n kalenterimerkintöjä voinut katsoa selvitykseksi työtunneista siltäkään ajalta kuin hän oli ollut työssä.

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 7 §:n mukaan hovioikeus toimittaa tarvittaessa suullisen käsittelyn. Kysymys siitä, onko suullinen käsittely ollut hovioikeudessa tarpeellinen, on ollut ratkaistava arvioimalla, kuinka luotettavasti hovioikeus on voinut suorittaa alemmassa oikeudessa esitettyjen lukuisten ja ristiriitaisten todisteiden uudelleen arvioinnin myös ilman suullista käsittelyä.

Raastuvanoikeuden ratkaisu on perustunut asianosaisten esityksiin ja todistajien kertomuksiin sekä A:n työtunneistaan tekemiin merkintöihin. Todistajankertomusten osuus näyttönä on ollut ratkaiseva. Todistajat ovat olleet raastuvanoikeudessa kuultavina ja oikeus on siten voinut välittömästi arvioida heidän kertomustensa todistusarvoa. Hovioikeus on antanut kertomuksille toisen todistusarvon kuin raastuvanoikeus. Todistajankertomusten uudelleen arvioiminen on kuitenkin tapahtunut välillisesti, vain raastuvanoikeuden käsittelypöytäkirjaan kirjattujen kertomusten perusteella. Pelkästään tällä perusteella hovioikeus ei kuitenkaan ole voinut suorittaa näytön uudelleen arviointia niin luotettavasti, että suullisen kuulustelun toimittaminen ei olisi näytön ristiriitaisuuden huomioon ottaen ollut tarpeellista.

Tämän vuoksi hovioikeuden ei olisi tullut ratkaista asiaa toimittamatta suullista käsittelyä.

Lainkohta

Oikeudenkäymiskaari 26 luku 7 §

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös edellä selostetulta osalta kumotaan ja asia tältä osin palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee, huomioon ottaen palauttamisen syy, ottaa se ilmoituksetta uudelleen käsiteltäväkseen. Hovioikeuden on tällöin annettava lausunto myös kaikista jutussa ennen Korkeimman oikeuden päätöksen antamista esitetyistä oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevista vaatimuksista.