23.12.1991

Kanne Kuopion raastuvanoikeudessa

Turo Oy:n konkurssissa saataviaan valvoneet Turo Oy:n Eläkesäätiö s.r:n toimintapiiriin kuuluneet työntekijät A ynnä muut, B ynnä muut ja C ynnä muut ovat asetetussa määräajassa Suomen Yhdyspankki Oy:lle ja yhtiön konkurssipesälle tiedoksi antamansa haasteen perusteella kanteenaan lausuneet seuraavaa.

Yhtiö oli omasta hakemuksestaan asetettu 18.11.1988 konkurssiin. A, B, C ja heidän myötäpuolensa olivat yhtiön palveluksessa työsopimuslain mukaisessa työsuhteessa olleina työntekijöinä valvoneet konkurssissa 13.3.1989 toimitetussa valvonnassa konkurssin alkaessa maksettaviksi tulleet, erääntymättömät pääomitetut eläkesäätiön sääntöjen mukaiset eläkesaatavansa enimmäisvalvontoina 16 prosentin korkoineen valvontapäivästä lukien etuoikeusasetuksen 4 §:n mukaisella työsuhteesta johtuvan, palkkaan rinnastettavan saatavan etuoikeudella pidättäen samalla saatavan perusteen, määrän tai etuoikeuden riitauttamisen varalta oikeuden niiden toteennäyttämiseen eri oikeudenkäynnissä.

Suomen Yhdyspankki Oy:n samoin yhtiön konkurssissa saatavansa valvoneena velkojana riitautettua 3.4.1989 toimitetussa ensimmäisessä esiinhuudossa antamassaan muistutuskirjelmässä 8.5.1989 toimitetussa toisessa esiinhuudossa tekeminsä täsmennyksin työntekijöiden mainitut saatavat etuoikeuksineen, Kuopion raastuvanoikeus oli 26.6.1989 julistamassaan, tältä osin lainvoiman saaneessa konkurssituomiossa osoittanut A:n, B:n ja C:n ynnä muiden valvonnat eri oikeudenkäyntiin. Samalla raastuvanoikeus oli määrännyt, että heille oli yhtiön konkurssipesän varoista maksettava etuoikeuksineen ne määrät, mitkä eri oikeudenkäynnissä vahvistettiin, ei kuitenkaan enempää kuin mitä konkurssissa oli valvottu.

Työntekijät ovat kanteessaan edelleen kertoneet, että A ynnä muut olivat olleet yhtiön palveluksessa konkurssin alkamiseen saakka, jonka jälkeen konkurssihallinto oli heidät irtisanonut. B ynnä muut ja C ynnä muut oli irtisanottu jo aikaisemmin tuotannollisten ja taloudellisten syiden vuoksi. Yhtiö oli osana työsopimusta luvannut heille jo heidän työsuhteidensa alkaessa säätiön sääntöjen mukaisen eläkkeen. Työsuhteen nojalla ansaittu eläke oli yleisesti katsottu osaksi työntekijän palkkaa. Yhtiön palveluksessa olleiden työntekijöiden työsopimusten ehtojen osaksi olivat siten tulleet säätiön säännöt, joiden mukaan työntekijän tuli olla työnantajan palveluksessa säännöissä määrätty aika ennen kuin hän saattoi nauttia säätiön eduista ja työnantajan lupaamasta eläketurvasta. Säätiöllä oli työntekijään nähden velvollisuus työnantajalta saamillaan varoilla vastata työntekijöiden eläke-eduista. Säätiö oli siten työntekijän kannalta vain työnantajan järjestämä tapa maksaa lupaamiaan eläkkeitä. Säätiö oli asetettu suoritustilaan 7.12.1988, jolloin se oli lakkauttanut eläkkeiden maksun varojen puutteessa.

Työnantajalla puolestaan oli ollut valittavissa, millä tavoin se järjesti työntekijöiden eläketurvan. Yhtiö oli 1950-luvulla valinnut eläkkeiden maksun rahoitusjärjestelmän siten, että se oli perustanut oman eläkesäätiön. Yhtiö oli samalla sitoutunut työnantajan ja eläkesäätiön välisessä suhteessa suorittamaan riittävät varallisuuden siirrot eli kannatusmaksut säätiölle. Varsinaista tukea yhtiö oli antanut säätiölle vuonna 1981 siirtämällä säätiölle miljoona markkaa, josta suurin osa oli tarkoitettu yhtiön osakkeiden ostamiseen. Samoin vuosina 1982 ja 1983 yhtiö oli antanut säätiölle varoja yhtiön osakkeiden ostamista varten. Yhtiö oli 14.11.1986 yhdessä sen eri työntekijäryhmiä edustaneiden työntekijäjärjestöjen edustajien kanssa käydyissä neuvotteluissa laaditussa sopimuksessa, joka oli otsikoitu "Turo Oy:n eläkesäätiön kertymän lakkaaminen 31.12.1986", nimenomaisesti sitoutunut vastaamaan tuolloin eläkkeellä olleiden eläkeläisten ja sen jälkeen eläkkeelle sanotun sopimuksen mukaan päässeiden henkilöiden eläkkeistä. Sen jälkeen yhtiö oli maksanut sopimuksen mukaisesti nämä eläkkeet omalta tililtään.

Yhtiö oli jo sitä ennen maksanut säätiön eläkkeet suoraan tililtään. Eläkeläisten saamissa eläkettä koskevissa pankkisiirtokuiteissa oli merkitty maksajaksi Turo Oy ja maksun selitykseksi Turo Oy:n Eläkesäätiö s.r:n eläke. Sen vuoksi kaikki työntekijät olivat tienneet, että yhtiö maksoi säätiön eläkkeet. Yhtiö oli vuodesta 1961 lukien maksanut kaikkiaan eläkkeitä omalta tililtään pankkisiirtoja käyttäen 26 vuoden aikana yhteensä yli 15.000 kertaa. Myös yhtiön eläkkeensaajien perikunnat olivat saaneet hautausavustukset ja perhe-eläkkeet samalla tavoin yhtiön maksamina. Siitä huolimatta yhtiö oli edelleen 1970-luvun alusta lähtien tarjonnut kaikille työntekijöille "oman eläkesäätiön edut", vaikka yhtiö ja sen johto olivat tienneet, että kaikki säätiön nimissä maksetut eläkkeet suoritettiin yhtiön tililtä. Säätiön rahaliikenteestä olivat päättäneet yhtiön toimihenkilöt, eikä säätiöllä ollut ollut omaa pankkitiliä. Kuukausittain maksetut eläkesummat taas oli yhdellä kirjausviennillä kirjattu säätiössä eläkkeiden maksuksi. Tällä menettelyllä yhtiö oli hyväksynyt sen, että se itse vastasi omilla varoillaan lupaamistaan eläke-eduista työntekijöille ja eläkeläisille.

Yhtiön työsääntöjen mukaan työntekijän työsuhde päättyi ilman irtisanomista työntekijän täyttäessä yhtiön eläkejärjestelmässä määrätyn eläkeiän, jollei nimenomaan ollut sovittu työsuhteen jatkamisesta sen jälkeen. Tämän vuoksi työntekijät joutuivat jäämään eläkkeelle heti täytettyään määrätyn iän ja työskenneltyään määrätyt työvuodet. Työntekijät olivat siten sitoutuneet jäämään yhtiön eläkkeelle jo ennen työntekijäin eläkelain mukaista eläkeikää. Sanotun lain mukainen eläke oli samalla lakannut karttumasta, koska yhtiö ei työsuhteen päättymisen jälkeen ollut maksanut lain mukaisia vakuutusmaksuja. Tämän seurauksena työntekijäin eläkelain mukainen vähimmäistyöeläke oli jäänyt pienemmäksi kuin mitä se olisi ollut, mikäli työntekijä olisi ollut työssä 65 vuoden eläkeikään saakka. Tämän vastineeksi yhtiö oli sitoutunut maksamaan työntekijöille varhaiseläkettä ja lisäeläkettä. Lupauksen säätiön omasta eläkkeestä yhtiö oli antanut kullekin työntekijälle työsopimuksen osana, sosiaalisena palkkana, rahapalkan lisäksi.

Työsopimuksen osana olleiden säätiön sääntöjen ja eläkesäätiölain 22 §:n 2 momentista ilmenevän oikeusohjeen perusteella B ja C sekä heidän myötäpuolensa ovat katsoneet, että heidät oli rinnastettava konkurssihetkellä työssä olleisiin työntekijöihin saatavien valvonnan ja etuoikeuden osalta. Työsopimuksen irtisanomishetkellä he olivat kuuluneet säätiön toimintapiiriin ja olleet yhtiön palveluksessa sen ajan, joka olisi oikeuttanut saamaan eläkettä. Heidän erottamisensa olivat tapahtuneet noin vuoden kuluessa ennen liikkeen konkurssia.

Koska yhtiö oli asetettu konkurssiin ja säätiöllä sen tultua asetetuksi selvitystilaan ei ollut varoja, työntekijöillä ei ollut mahdollisuutta saada työsopimustensa edellyttämää lisäeläkettä muista kuin yhtiön konkurssipesään kuuluvista varoista. Yhtiö ei yksipuolisesti ollut voinut vapautua työsuhteen ehtona annetuista sitoumuksista ja yhtiössä vallinneesta eläkkeiden maksukäytännöstä. Sen vuoksi A, B ja C myötäpuolineen ovat vaatineet, että yhtiön konkurssipesä velvoitetaan suorittamaan heille heidän konkurssissa valvomansa pääomitetut eläkesaatavansa täsmennettyinä vakuutusteknisen tutkimuksen ja laskelman perusteella sosiaalija terveysministeriön 28.9.1987 eläkesäätiölain alaisille eläkesäätiöille antamia laskentaohjeita noudattaen laskettuihin markkamääriin edellä kerrottuine korkoineen ja etuoikeuksineen sekä korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa korkoineen. Eläkevaatimusten yhteenlaskettu pääomamäärä on ollut A:n ynnä muiden osalta 16.334.283 markkaa, B:n ynnä muiden osalta 1.838.560 markkaa ja C:n ynnä muiden osalta 597.679 markkaa.

Vastaus

Pankki ja konkurssipesä ovat kanteesta kuultuina lausuneet, että säätiön sääntöjen 13 §:n mukaan sen toimintapiiristä ennen eläkkeensaamisoikeuden syntymistä eronnut työntekijä menetti kaikki oikeutensa säätiöön nähden. A:n ynnä muiden työsopimukset oli irtisanottu 18.11.1988 työsopimuslain 41 §:n 1 momentin nojalla päättymään 2.12.1988. B:n ynnä muiden ja C:n ynnä muiden työsopimukset oli irtisanottu jo aikaisemmin. Irtisanomisten johdosta he olivat sääntöjen 13 §:n tarkoittamalla tavalla eronneet säätiön toimintapiiristä. Koska säätiökään ei ollut eläkevastuussa heihin nähden, yhtiökin oli vastuusta vapaa. Heillä ei ollut muuta eikä laajempaa oikeutta eläkkeeseen kuin säätiön säännöt määräsivät. Näiden määräysten nojalla eläkesaatavia ei voitu kohdistaa yhtiöön eikä myöskään tuomita maksettaviksi sen konkurssipesän varoista. Säätiön käyttäminen eläkkeiden maksamiseen osoitti, ettei työnantajaa ollut tarkoitettu maksamaan eläkkeitä. Kanne oli siten vastoin eläkesäätiöjärjestelmää ja säätiön sääntöjä.

Säätiön sääntöjen 31 §:n mukaan työnantajayrityksen varallisuus ei vastannut eläkesäätiöetuuksista, vaan niistä vastasi ainoastaan säätiöllä oleva varallisuus. Koska tämä asia ilmaistiin säätiön säännöissä, jotka oli jaettu kaikille työntekijöille, asian oli pitänyt olla kaikkien säätiön toimintapiiriin kuuluneiden henkilöiden tiedossa. Säätiön varallisuustilanne ja vastuuvajaus olivat ilmenneet tilinpäätöksistä, jotka oli pidetty säätiön toimintapiiriin kuuluneiden työntekijöiden nähtävinä. Eläkkeiden ja muiden sääntöjen mukaisten etuuksien suuruus oli sidottu eläkesäätiölaissa ja säätiön säännöissä säätiön varallisuuteen siten, etteivät eläke-edut voineet muodostua suuremmiksi kuin mihin säätiön varallisuus riitti. Sopimus, joka oli tehty 14.11.1986, osoitti, että tuolloinkin lähtökohtana oli pidetty sitä, ettei yhtiöllä ollut säätiön eläkkeistä vastuuta, mistä perusperiaatteesta oli tuolloin tehty kaksi poikkeusta. A, B ja C sekä heidän myötäpuolensa eivät kuitenkaan olleet henkilöitä, joita nuo poikkeukset koskivat. Yhtiön yhtiökokous ei ollut ottanut säätiön vastuita yhtiön omavelkaisesti vastattaviksi. Vuonna 1986 tehdyn eläkesäätiön etuuksien kertymisen leikkauksen tarkoituksena oli ollut saattaa eläkekertymä entistä realistisemmalle tasolle, niin ettei sen suorittaminen olisi näyttänyt mahdottomalta. Yhtiö oli pyrkinyt avustamaan säätiötä tosiasiallisten mahdollisuuksien puitteissa, mutta yhtiön suuret taloudelliset vaikeudet ilman lisävastuitakin olivat aiheuttaneet sen, ettei se ollut pystynyt tukemaan enemmälti säätiötä.

Säätiöllä oli ollut pankkitilin sijasta oma tili yhtiössä. Kaikki säätiön maksut oli suoritettu veloittamalla tätä tiliä. Pankkitili olisi ollut tarpeeton, koska säätiö sijoitti varojaan yhtiöön. Yhtiö taas oli maksanut eläkkeet ja muut suoritukset säätiön maksumääräysten nojalla käyttämällä omia pankkitilejään. Tämän vuoksi eläkkeiden maksua koskevissa pankkisiirtolomakkeissa oli mainittu maksumääräyksen antajana yhtiö. Lomakkeen tiedonantokohtaan oli kuitenkin selvyyden vuoksi aina merkitty, että kysymys oli säätiön eläkemaksusta. Säätiön tilillä yhtiössä oli 1980-luvulla ollut noin 7 miljoonan markan kate, jonka pääoma oli pysynyt vähentymättömänä.

Näillä perusteilla pankki ja konkurssipesä ovat vaatineet kanteen hylkäämistä ja oikeudenkäyntikulujensa korvaamista korkoineen.

Raastuvanoikeuden päätös 18.6.1990

Raastuvanoikeus on perusteluissaan lausunut, että työnantaja oli työsuhteen nojalla velvollinen järjestämään ja kustantamaan työntekijöilleen eläketurvan. Työntekijäin eläkelain vähimmäisehdot täyttävän eläketurvan lisäksi työnantaja saattoi järjestää työntekijöilleen lakimääräistä eläketurvaa paremmat eläke-etuudet. Työnantajan työntekijöilleen lupaamat työsuhteeseen liittyvät edut, kuten palkka ja sen perusteella määräytyvä eläke, olivat työnantajan ja työntekijän välisen työsopimuksen ehtoja ja sitoivat sen molempia osapuolia. Työsuhteessa ansaitun palkan perusteella maksettava eläke oli osa työntekijän palkkaetuuksia jo silloin, kun sitä vastaavat palkkasuoritukset oli työntekijälle maksettu. Ansaitut eläke-etuudet erääntyivät maksettaviksi vasta eläkkeen maksamisen perusteena olevan eläketapahtuman sattuessa. Työnantaja oli vastuussa eläketurvan järjestämisestä samalla tavoin kuin palkankin maksamisesta työsuhteen kestoajalta. Työnantaja saattoi valita itselleen edullisimman vaihtoehdon eläketurvan kerryttämiseksi ja eläkkeiden maksamisen mahdollistamiseksi.

Yhtiössä oli kaikille työntekijöille luvattu 1950-luvulta säätiön perustamisesta lähtien työsuhteen ehtona oikeus säätiön eläkkeeseen. Ennen yhtiön konkurssin alkamista 18.11.1988 yhtiön työntekijät olivat joutuneet jäämään eläkkeelle säätiön sääntöjen mukaisen eläketapahtuman jälkeen naiset 58-vuotiaina ja miehet 60-vuotiaina palveltuaan sitä ennen yhtäjaksoisesti 15 vuoden ajan yhtiötä. Säätiön sääntöjen mukainen lisäeläke oli maksettu kaikille ennen yhtiön konkurssia eläkkeelle jääneille entisille työntekijöille säätiön sääntöjen mukaisesti.

Säätiö oli ollut täysin yhtiön suorittamien maksujen varassa ja sen hallinto oli kuulunut yhtiön määräysvaltaan. Yhtiö oli laiminlyönyt huolehtia siitä, että säätiöllä olisi ollut jatkuvasti varoja niin paljon kuin sen vastattaviksi kuuluvien eläkkeiden maksamiseen tarvittaisiin. Yhtiön jouduttua konkurssiin säätiö oli varojen puutteen vuoksi lakkauttanut eläkkeiden maksamisen ja säätiö oli asetettu suoritustilaan.

Yhtiö oli siten laiminlyönyt huolehtia siitä, että sen määräyspiiriin kuuluneella säätiöllä olisi ollut riittävästi varoja niiden eläkevastuiden suorittamiseen, jotka yhtiö työntekijöilleen työsuhteen ehtona oli sitoutunut suorittamaan antamalla tästä lupauksen sekä työntekijöitä työhön otettaessa että myöhemmin eri yhteyksissä antamillaan tiedoilla. Vaikka yhtiön taloudellinen tilanne oli viime vuosina jo ennen sen konkurssia heikentynyt siinä määrin, että sillä oli ollut vaikeuksia selviytyä taloudellisista velvoitteistaan, yhtiön hallituksen jäsenten ja johtajien taholta oli edelleen vakuutettu eläkeetuuksien pysyvän muuttumattomina.

Säätiön sääntöjen 6 ja 8 §:n mukaan oikeus vanhuuseläkkeen saamiseen oli jokaisella säätiön toimintapiiriin kuuluvalla työntekijällä, jolla työsuhteen päättyessä miehillä 60 vuoden iässä ja naisilla 58 vuoden iässä oli vähintään 15 palvelusvuotta yhtäjaksoisesti yhtiön palveluksessa työntekijän täytettyä 21 vuotta. Yhtiön, säätiön sekä yhtiön eri työntekijäryhmien edustajien 14.11.1986 allekirjoittamassa sopimuksessa oli vielä sovittu säätiön kertymän lakkaamisesta 31.12.1986 ja kertyneiden lisäeläke-etujen säilyttämisestä vain niillä yhtiön työntekijöillä, jotka olivat 31.12.1986 mennessä saavuttaneet säätiön säännöissä tarkoitetun 15 eläkkeeseen oikeuttavan palveluvuoden rajan.

Työntekijöille työsuhteen ehtona luvattuja taloudellisia etuja, jotka olivat tulleet kunkin työntekijän työsopimuksen sisällöksi, ei kuitenkaan voitu vähentää ilman kunkin työntekijän henkilökohtaista nimenomaista suostumusta edes sellaisilla yleisillä valtakunnallisilla työehtosopimuksilla, jotka olivat kullakin ammattialalla voimassa työnantajia sitovina vähimmäissopimuksina. Työntekijöiden ei ollut näytetty henkilökohtaisesti suostuneen eläke-etujensa vähentämiseen. Näin ollen mainitulla 14.11.1986 tehdyllä sopimuksella, joka ei myöskään ollut eläkesäätiölain 18 §:n mukainen etujen vähentämista tarkoittava eläkesäätiön sääntöjen muutos, ei ollut voitu laillisesti vähentää heidän eläke-etujaan.

Myöskään sillä seikalla, että työntekijöiden työsuhteet yhtiöön olivat päättyneet ennen säätiön sääntöjen mukaisten eläkeikien täyttymistä, A:n ynnä muiden osalta konkurssista johtuneen konkurssihallinnon suorittaman irtisanomisen perusteella ja B:n ynnä muiden sekä C:n ynnä muiden osalta yhtiön työnantajana ennen konkurssia tuotannollisten ja taloudellisten vaikeuksien takia suorittaman irtisanomisen perusteella, ei ollut tässä jutussa merkitystä heidän oikeudelleen saada korvausta yhtiön konkurssipesän varoista yhtiön heille lupaamista sen konkurssin ja säätiön täydellisen maksukyvyttömyyden takia muutoin menettämistään eläke-eduista niissä tapauksissa, joissa säätiön sääntöjen mukaiset edellytykset muutoin olivat olleet olemassa.

Näillä perusteilla raastuvanoikeus on tuomiolauselmanaan vahvistanut, että A:lla ynnä muilla oli oikeus saada yhteensä 16.334.283 markkaa, B:llä ynnä muilla yhteensä 1.838.560 markkaa ja C:llä ynnä muilla yhteensä 597.679 markkaa konkurssipesän varoista. Sanotut määrät 18.6.1990 alkaen laskettavine 16 prosentin korkoineen tuli maksaa etuoikeusasetuksen 4 §:n mukaisin etuoikeuksin. Pankki on velvoitettu korvaamaan työntekijöiden yhteiset oikeudenkäyntikulut 100.000 markalla 16 prosentin korkoineen 18.6.1990 lähtien.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 23.11.1990

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi pankki ja konkurssipesä olivat saattaneet jutun vaatien kanteen hylkäämistä ja oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, on perusteluinaan lausunut, että Turo Oy:n eläkesäätiö s.r. oli Turo Oy:n 25.2.1956 päivätyllä säädekirjalla perustama eläkesäätiölaissa tarkoitettu säätiö. Sen tarkoituksena oli ollut suorittaa toimintapiiriinsä kuuluville yhtiön työntekijöille ja heidän omaisilleen työsuhteen perusteella vanhuus-, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkettä sekä hautausavustusta. Eläkkeen suuruus oli määräytynyt eläkkeen perusteena olleen työntekijäin eläkelain 7 §:n mukaisen palkan ja eläkkeeseen oikeuttavien palvelusvuosien perusteella.

Säätiön perustamisen jälkeen yhtiö oli luvannut kaikille työntekijöilleen oikeuden säätiön sääntöjen mukaiseen eläkkeeseen. Työhönoton yhteydessä ainakin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa säätiön eläke oli mainittu yhtiön työntekijöilleen tarjoamana etuutena. Uusille työntekijöille oli yhtiön taholta kerrottu eläkkeen suuruudesta ja säätiön sääntöjen mukaisesta eläkeiästä ja annettu tiedote, joka sisälsi muun muassa mainitut säännöt.

Yhtiön työsääntöjen mukaan työntekijän työsuhde oli päättynyt ilman irtisanomista säätiön piiriin kuuluneen työntekijän täyttäessä yhtiön eläkesäätiöjärjestelmässä määrätyn eläkeiän, jollei nimenomaan ollut sovittu työsuhteen jatkamisesta sen jälkeen. Mainitun työsopimusten osaksi tulleen määräyksen vuoksi työntekijät olivat joutuneet jäämään vanhuuseläkkeelle jo ennen työntekijäin eläkelain mukaista eläkeikää säätiön sääntöjen mukaisen eläketapahtuman jälkeen, jolloin myös heidän sanotun lain mukainen eläkkeensä oli lakannut karttumasta.

Säätiön hallituksen jäsenistä yhtiö oli nimennyt puheenjohtajan ja kaksi jäsentä sekä näiden varamiehet ja säätiön toimintapiiriin kuuluvat työntekijät olivat valinneet kaksi jäsentä ja näiden varamiehet. Yhtiö oli lainannut säätiöltä kaikki sille antamansa rahavarat. Todellista rahojen siirtoa säätiölle ei ollut kuitenkaan tapahtunut, vaan siirto oli merkitty yhtiön ja säätiön kirjanpitoihin, yhtiön kirjanpitoon velan lisäyksenä ja säätiön kirjanpitoon saatavan lisäyksenä. Säätiöllä ei ollut ollut ainakaan 1970-luvun alusta lähtien käytettävissään lainkaan rahavaroja, vaan eläkkeet, avustukset ja muut kulut oli maksettu yhtiön pankkitileiltä. Lainaamilleen varoille yhtiö oli maksanut korkoa saman määrän, mitä se oli maksanut säätiön käyttökuluina. Yhtiön velka säätiölle oli ollut vuosina 1982-1987 noin 7.000.000 markkaa ja konkurssin alkaessa pääoman osalta 6.197.773,73 markkaa ja koron osalta 296.692 markkaa. Mainitun saatavan lisäksi säätiöllä ei ollut ollut muuta omaisuutta kuin noin 100.000 markan arvoinen kiinteistö. Säätiön eläkevastuu oli samana aikana vaihdellut 36.000.000 ja 66.000.000 markan välillä sen ollessa konkurssin alkaessa 40.475.448 markkaa. Yhtiö oli maksanut eläkkeet aina ajallaan ja viimeksi 15.11.1988 kolme päivää ennen konkurssin alkamista.

Yhtiön johtokunnan kokouksessa 16.8.1985 oli päätetty aloittaa eri työntekijä- ja toimihenkilöryhmien välillä neuvottelut, jotka olivat johtaneet raastuvanoikeuden päätöksessä mainittuun eläkesäätiön kertymän lakkaamista koskevaan sopimukseen. Tuolloin suunnitellun eläkesäätiön sulkemisen syyksi oli muun muassa todettu, että "eläkesäätiön vastuuvajauksen käsittely tilinpäätöksessä on kiristymässä ja muodostuu näin Turolle ylivoimaiseksi". Suunnitelman toteutusperiaatteeksi oli otettu, ettei jo hankittuun eläkekertymään kajottaisi. Neuvotteluissa mukana ollut pääluottamusmies oli oikeudessa totuusvakuutuksen nojalla kuultuna kertonut, että yhtenä neuvottelujen kohtana oli ollut, että jo myönnetyt eläkkeet ja tulevat eläkkeet pystyttäisiin turvaamaan jatkossa. Tuolloin säätiön varat verrattuna sen eläkevastuuseen olivat olleet vähäiset.

Yhtiö oli siitä huolimatta, että se oli kartuttanut säätiön omaisuutta vain vähän verrattuna säätiön eläkevastuuseen, jatkuvasti luvannut uusille työntekijöilleen oikeuden säätiön eläkkeeseen. Säätiön perustamisesta lähtien sen ja yhtiön välinen suhde oli ollut edellä kerrotulla tavalla hyvin kiinteä ja yhtiö oli maksanut eläkkeet omilta tileiltään. Lisäksi yhtiö oli muun muassa työntekijöiden edustajien kanssa käymissään neuvotteluissa ja työntekijöilleen antamillaan tiedotteilla vahvistanut työntekijöiden käsitystä siitä, että yhtiö vastasi eläkkeiden maksamisesta.

Koska yhtiö oli kerrotuin tavoin luvannut työntekijöilleen oikeuden säätiön eläkkeeseen ja maksanut eläkkeet yhtiön tileiltä siinäkin tapauksessa, että säätiön varat eivät olleet siihen riittäneet, ja kun yhtiö oli muutoinkin menettelyllään osoittanut ottaneensa vastattavakseen eläkkeiden asianmukaisesta suorittamisesta, hovioikeus on katsonut, että yhtiön omavelkainen vastuu eläkkeistä perustui työsuhteen ehdoksi tulleeseen käytäntöön.

Säätiön sääntöjen 13 §:n mukaan säätiön toimintapiiristä ennen eläkkeensaamisoikeuden syntymistä eroava työntekijä oli menettänyt kaikki oikeutensa eläkesäätiöön nähden. B:n ynnä muiden ja C:n ynnä muiden työsuhteet yhtiöön olivat asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan päättyneet ennen konkurssin alkamista eivätkä he olleet enää tuolloin kuuluneet säätiön toimintapiiriin. Näin ollen heidän saataviaan ei voitu vahvistaa maksettaviksi konkurssipesän varoista.

Etuoikeusasetuksen 4 §:n 1 momentin mukaisella etuoikeudella maksettiin konkurssipesän varoista työntekijän työsuhteesta johtuvat palkka- ja muut saatavat vain viimeiseltä ja kuluvalta vuodelta. Hovioikeus on katsonut, että kysymyksessä olevilla pääomitetuilla eläkesaatavilla, jotka eivät olleet erääntyneet maksettaviksi ennen yhtiön konkurssin alkamista, ei ollut etuoikeusasetuksen 4 §:n 1 momentin mukaista etuoikeutta.

Hovioikeus on muuttanut raastuvanoikeuden päätöstä siten, että B:n ynnä muiden ja C:n ynnä muiden vaatimukset on hylätty kokonaan. A:n ynnä muiden saatavien osalta on hylätty niiden etuoikeusvaatimus ja määrätty saatavista vähennettäväksi se, mitä niille saadaan eläkesäätiön varoista. Pankin maksettavaksi tuomittu oikeudenkäyntikulujen korvaus raastuvanoikeuden osalta on alennettu 95.000 markkaan raastuvanoikeuden määräämine korkoineen. Asian laadun vuoksi pankille ei ole tullut korvausta sillä raastuvanoikeudessa ja hovioikeudessa olleista kuluista.

Perustelut

Turo Oy:n 25.2.1956 perustaman Turo Oy:n Eläkesäätiö s.r:n tarkoituksena on sääntöjensä 2 §:n mukaan "suorittaa sen toimintapiiriin kuuluville ja heidän omaisilleen työsuhteen perusteella näiden sääntöjen mukaisesti vanhuus-, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkettä sekä hautausavustusta". Sen jälkeen kun työntekijöiden eläketurva on tehty pakolliseksi 8.7.1961 annetulla työntekijäin eläkelailla, eläkesäätiön vastuupiiriin ovat jääneet eläke-edut, jotka ylittävät lain mukaisen vähimmäiseläketurvan.

Eläkesäätiön perustamisen jälkeen Turo Oy on hovioikeuden tuomiossa kuvatulla tavalla luvannut työntekijöilleen oikeuden eläkesäätiön eläkkeeseen. Säätiö on suorittanut sääntöjensä mukaiset erääntyneet eläkkeet yhtiön sille siirtämillä varoilla. Luomansa eläkejärjestelmän puitteissa yhtiö on antanut työntekijöille aiheen luottaa siihen, että yhtiöön työsuhteessa olevat henkilöt tulevat saamaan säätiön sääntöjen mukaiset eläkkeet. Menettelemällä tällä tavoin Turo Oy on tullut velvolliseksi huolehtimaan eläkejärjestelmän toimivuudesta.

Säätiön eläkevastuu yhtiön konkurssin alkaessa on ollut säätiön antamiin tietoihin perustuvan laskelman mukaan 40.475.448 markkaa. Yhtiön vastuun enimmäismäärä on säätiön eläkevastuu vähennettynä yhtiön säätiöön siirtämällä pääomalla. Tällaista pääomaa on esitetyn selvityksen mukaan noin 100.000 markan arvoinen kiinteistö ja Turo Oy:n osakkeita, jotka on hankittu yhtiön säätiölle eri yhteyksissä siirtämillä 3.400.000 markalla. Tähän pääomaan on luettava myös säätiön yhtiöltä oleva 6.197.776,73 markan pääomamääräinen saatava, joka on yhtiön konkurssissa valvottu ja tuomittu maksettavaksi etuoikeusasetuksen 4 a §:n mukaisin etuoikeuksin. Yhtiö ei ole vastuussa siitä, että säätiöön siirretyn omaisuuden arvo on myöhemmin alentunut. Yhtiön enimmäisvastuu on näin ollen 30.777.671,27 markkaa.

Säätiö on yhtiön konkurssissa valvonut myös edellä mainitut 40.475.448 markkaa korkoineen. Riitautuksen johdosta säätiö on osoitettu näyttämään saatava toteen eri oikeudenkäynnissä, mutta säätiö ei ole pannut vireille tällaista kannetta. Näin ollen konkurssipesälle ei voi syntyä kaksinkertaista vastuuta eikä estettä ole sille, että työntekijät itse ajavat nyt kysymyksessä olevaa kannetta konkurssipesää vastaan.

A, B ja C myötäpuolineen eivät ole ennen konkurssin alkua täyttäneet säätiön säännöissä määrättyä eläkeikää, mutta muutoin eläkkeensaannin edellytykset heidän kohdallaan ovat tuolloin olleet olemassa. Heidän saataviensa oikeusperuste on syntynyt konkurssisäännön 25 §:ssä edellytetyllä tavalla ennen yhtiön konkurssia. Saatavat eivät ole olleet erääntyneitä. Tämä ei kuitenkaan estä niiden valvomista eikä tuomitsemista maksettaviksi konkurssiin luovutetuista varoista, ellei tähän ole muuta estettä.

Eläkesäätiölain 22 §:n ja säätiön sääntöjen 31 §:n mukaan on jo alkaneet ja vastaiset eläkkeet turvattava suoritus- tai konkurssitilaan joutuneen eläkesäätiön varoilla ensisijaisesti siten, että eläkkeitä vastaava vakuutus ostetaan kotimaisesta vakuutuslaitoksesta. Jutussa ei kuitenkaan ole kysymys säätiön eläkevastuiden järjestelemisestä mainittujen lainkohdan ja säätiön sääntömääräyksen nojalla vaan yhtiön vastuusta eläkejärjestelmänsä toimivuudesta. Siten sanotut määräyksetkään eivät estä saatavien vaatimista pääomitettuina. Asiakirjoista ilmenee, että laskelmat saatavien pääomitetuista määristä on laadittu sosiaali- ja terveysministeriön vahvistamien laskentaohjeiden ja säätiön sääntöjen nojalla ottaen huomioon määräykset eläkkeiden ja niihin rinnastettavien etuuksien yhteensovituksesta. Korkein oikeus hyväksyy laskentaperusteet.

Eläkesäätiölain 22 §:n 2 momentissa säädetään sellaisen työntekijän oikeuksien turvaamisesta, joka on eronnut tai erotettu työnantajan harjoittaman liikkeen palveluksesta vuoden kuluessa ennen liikkeen lopettamista. Säätiön purkamista koskevassa sääntöjen 31 §:ssä ei ole vastaavaa määräystä. Säätiön sääntöjen 13 §:n mukaan sen toimintapiiristä ennen eläkkeensaamisoikeuden syntymistä eroava menettää kaikki oikeutensa eläkesäätiöön nähden. Säätiön säännöillä ei kuitenkaan ole voitu asettaa säätiön toimintapiiriin kuuluvaa työntekijää huonompaan asemaan kuin mitä laissa on säädetty.

Koska B:n ja hänen myötäpuoltensa työsuhteet yhtiöön ovat päättyneet vuoden kuluessa ennen yhtiön konkurssia, he eivät ole menettäneet eläkeoikeuttaan. Sitä vastoin C:n ja hänen myötäpuoltensa ovat päättyneet toukokuussa 1987 eli yli vuoden ennen yhtiön 18.11.1988 alkanutta konkurssia.

Saataville vaaditun etuoikeuden osalta Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden perustelut.

Koska vain vähäinen osa alioikeuskantajista on hävinnyt juttunsa, raastuvanoikeuden tuomitseman oikeudenkäyntikulukorvauksen alentaminen ei ole ollut perusteltua.

Jutun näin päättyessä ja asian laadun vuoksi A:lla, B:llä ja C:llä ja heidän myötäpuolillaan sekä Suomen Yhdyspankki Oy:llä ja konkurssipesällä ei ole oikeutta saada kulujaan Korkeimmassa oikeudessa korvatuiksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

Vahvistetaan, että myös B:n ynnä muiden saatavat yhteensä 1.838.560 markkaa on maksettava konkurssipesän varoista 16 prosentin korkoineen 18.6.1990 alkaen.

Saatavista on vähennettävä se määrä, mikä niistä saadaan eläkesäätiön varoista.

Tämän tuomion ja Korkeimman oikeuden tänään jutussa S 91/115 antaman tuomion nojalla voidaan kuitenkin periä yhteensä enintään 30.777.671,27 markan pääomamääräiset eläkesaatavat.

Suomen Yhdyspankki Oy velvoitetaan korvaamaan A:n ja B:n sekä heidän myötäpuoltensa yhteiset oikeudenkäyntikulut raastuvanoikeuden osalta 100.000 markalla 16 prosentin korkoineen 18.6.1990 lukien.

Muutoin hovioikeuden tuomio jää pysyväksi.

Korkeimman oikeuden osalta puolin ja toisin esitetyt oikeudenkäyntikuluvaatimukset hylätään.