HE 29/2007

1Asian valmistelu

ILOn hallintoneuvosto päätti vuonna 2004 asettaa vuonna 2006 pidettävän 95. työkonferenssin asialistalle kysymyksen työsuhteita koskevan suosituksen hyväksymisestä. Samaa aihetta oli käsitelty toimeksiantotyön näkökulmasta vuosien 1997, 1998 ja 2003 työkonferensseissa. Hallintoneuvoston päätöksen mukaan asiassa noudatettiin niin sanottua yhden käsittelyn periaatetta.

Työkonferenssissa asiaa käsiteltiin jäsenmaiden lausuntoihin perustuvan ILOn sihteeristön laatiman raportin ja vuosien 1998 ja 2003 työkonferensseissa hyväksyttyjen toimeksiantotyötä ja työsuhteen ulottuvuutta koskevien päätöslauselmien pohjalta.

Työsuhdetta koskevan suosituksen puolesta äänestivät muun muassa Suomen hallituksen edustajat yhdessä muiden Euroopan unionin (EU) jäsenvaltioiden kanssa. Suositusta puolsivat niin ikään Suomen työntekijäpuolen edustajat. Suositusta vastustivat työnantajat, jotka katsoivat, ettei työsuhteen tunnusmerkkien luetteleminen ole tarkoituksenmukaista erilaisista lainsäädäntöjärjestelmistä ja käytännöistä johtuen.

Tämän hallituksen esityksen laatimista varten lausuntonsa antoivat sosiaali- ja terveysministeriö, työministeriö, Valtion Työmarkkinalaitos (VTML), Kunnallinen Työmarkkinalaitos (KT), Elinkeinoelämän Keskusliitto EK, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry, AKAVA ry, Suomen Toimihenkilökeskusjärjestö STTK ry ja Suomen Yrittäjät ry.

Lausunnoissa todetaan Suomen lainsäädännön vastaavan suosituksen tavoitteita eikä edellyttävän toimenpiteitä. Palkansaajajärjestöjen mielestä Suomen tulisi kuitenkin käynnistää selvitystyö sellaisen lainsäädännön tilasta ja uudistustarpeista, joka koskee muuta kuin työsuhteessa tehtävää työtä.

2Nykytila ja suosituksen merkitys

Suositus ei aiheuta lainsäädäntötoimenpiteitä Suomessa. Se saatetaan eduskunnan tietoon, niin, että se voidaan tarpeellisin osin ottaa huomioon tulevassa lainsäädäntötyössä ILOn perussäännön mukaisesti.

EU:n työlainsäädännön tulevaisuudesta on laadittu työoikeuden vihreä kirja, johon jäsenvaltiot toimittivat kannanottonsa maaliskuun loppuun 2007 mennessä. Mainitussa kirjassa on nostettu esiin kysymys yhtenäisen työntekijäkäsitteen luomisen tarpeellisuudesta EU:ssa. Suosituksella voi olla merkitystä EU:n lainsäädäntötyössä.

3Esityksen vaikutukset

Esityksellä ei ole taloudellisia eikä organisatorisia vaikutuksia.

1Suosituksen sisältö

Suosituksen I osan tavoitteet liittyvät työsuhteessa olevien työntekijöiden suojelemista koskevan kansallisen toimintapolitiikan laadinnassa huomioon otettaviin seikkoihin. Osassa II on suosituksia työsuhteen olemassaolon toteamistavoista ja määrittelystä, riitojen ratkaisemisesta, viranomaisten yhteistoiminnasta, työsuhteiden seurannasta ja kollektiivisen neuvottelumenettelyn edistämisestä. Osan III tavoitteet liittyvät suosituksen seurantaan ja täytäntöönpanoon. Osassa IV todetaan, että suosituksella ei muuteta vuodelta 1997 olevaa yksityisiä työnvälitystoimistoja koskevaa yleissopimusta nro 181 eikä sitä täydentävää saman nimistä suositusta nro 188.

2Suosituksen suhde Suomen lainsäädäntöön

Suosituksen I osan 1 kohdan tavoitteet liittyvät kansalliseen toimintapolitiikkaan, jossa edellytetään jäsenmaiden määräajoin tarkastelevan työlainsäädännön soveltamisalaa. Lisäksi ne liittyvät työntekijöiden suojelua koskevaan kansalliseen lainsäädäntöön, sekä kansallisen toimintapolitiikan valmisteluun, täytäntöönpanoon ja sisältöön.

Suomen työlainsäädäntö ei ole ristiriidassa suosituksen sisällön kanssa. Lainsäädännön lähtökohtana on perustuslain (731/1999) mukaisesti työntekijäin suojelu, josta julkisen vallan on huolehdittava. Työsuhdetta koskeva lainsäädäntö perustuu työsopimuslakiin ja muihin työoikeudellisiin lakeihin. Erimielisyyksien ja riitojen ratkaisusta yleisissä oikeuksissa, työtuomioistuimessa ja muissa erityistuomioistuimissa säädetään kattavasti. Työsuhdetta koskevien lakien valvonta kuuluu sosiaali- ja terveysministeriön alaisten työsuojelupiirien työsuojelutoimistojen tehtäviin. Valvontatoiminnan ohella työsuojeluviranomaiset voivat antaa työnantajille ja työntekijöille lain tulkintaa koskevaa opastusta esimerkiksi työvoiman käyttötapaa koskevissa kysymyksissä.

Suosituksen mukaisen toimintapolitiikan laatiminen ja toteuttaminen ja toistuva tarkastelu tulee täytetyksi usealla eri tasolla. Työlainsäädännön uudistamistarvetta arvioidaan hallituskausittain hallitusohjelmaa laadittaessa. Uuden lainsäädännön valmisteluun ja valmistelutarpeiden kartoitukseen osallistuvat valtion ohella myös työmarkkinajärjestöt. Työehtosopimusneuvottelut ja erityisesti tulopoliittiset sopimukset, joissa sovittuihin linjauksiin työmarkkinaosapuolten lisäksi myös valtiovalta on sitoutunut, ovat merkittäviä toimintapolitiikan toteuttamisen elementtejä. Lisäksi työmarkkinajärjestöillä on rooli voimassa olevia lakeja tulkittaessa. Työneuvosto kolmikantaisena erityisviranomaisena antaa lausuntoja, jotka liittyvät muun muassa työsuhteen käsitteeseen. Suomessa on siten useita kansallisen toimintapolitiikan laatimiseen liittyviä järjestelyjä, joiden avulla työmarkkinoiden toimintaa ja työn organisointia seurataan.

Kansallisen toimintapolitiikan sisältöä koskevassa 4 kohdassa on useita alakohtia. Kohdan a mukaan asian osapuolille, erityisesti työnantajille ja työntekijöille tulisi tarjota riittävää opastusta siitä, milloin työtä tehdään työsuhteessa ja milloin kysymys on muun tyyppisestä työnteosta.

Suosituksen tavoitteen mukaisesti perustietoa työsuhteesta ja siitä, miten se eroaa muussa oikeussuhteessa, esimerkiksi yrittäjänä tehdystä työstä, saa työhallinnon verkkosivuilta. Tämän ohella sosiaali- ja terveysministeriön alaisen työsuojeluhallinnon verkkosivuilta saa tietoa työsuhteesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä, kuten esimerkiksi työsopimuksen laadinnasta ja asiaan liittyvästä lainsäädännöstä. Työnantajille ja työntekijöille tarkoitettujen ohjeiden ohella sivuilla on tietoa muun muassa palkkauksesta, työajasta ja vuosilomasta. Lisäksi työmarkkinajärjestöt neuvovat ja opastavat jäseniään työsuhteisiin liittyvissä kysymyksissä ja työsopimuksen solmimisessa.

Kohdan b tavoitteena on estää työsuhteiden naamioiminen muiksi sopimussuhteiksi työsuhteesta johtuvien velvoitteiden välttämiseksi. Tavoitetta vastaa työsopimuslain (55/2001) 1 luvun 1 §, jossa pakottavalla tavalla säädetään, milloin työn tekeminen tapahtuu työsuhteessa. Sen mukaan työsopimuksena pidetään sopimusta, jossa työntekijä sitoutuu henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajalle palkkaa tai muuta vastiketta vastaan työnantajan johdon ja valvonnan alaisena. Lakia sovelletaan työnantajan ja työntekijän välisessä oikeussuhteessa silloin, kun osapuolet ovat sopineet yllä mainitun työn tekemisestä työsopimuksella ja silloin, kun olosuhteista voidaan päätellä, että työtä tehdään tai on tarkoitus tehdä työnantajan johdon ja valvonnan alaisena. Epäselvissä ja kiistanalaisissa tapauksissa työsuhteen olemassaolo arvioidaan kokonaisharkinnalla, jossa huomioon otetaan sopijapuolten tarkoitus, sopimuksen nimike, sopimuksen sisältö sekä työnteon tosiasialliset olosuhteet. Työsopimuksen osapuolet eivät voi pätevästi sopia siitä, että työntekosuhteessa, jossa tunnusmerkistö täyttyy, ei sovellettaisi työsopimuslakia.

Kohdissa c ja d edellytetään eri sopimustyyppeihin sovellettavia standardilausekkeita, joilla työntekijöitä suojellaan sopijapuolten määrästä riippumatta ja määritellään suojelusta vastaava osapuoli. Työsopimuslaissa säädetään kahden tai useamman osapuolen välisistä sopimusjärjestelyistä. Lain säännökset työvoiman vuokrauksesta koskevat muun muassa työntekijän osoittamista toisen työnantajan käyttöön ja vuokratyöntekijän vähimmäistyöehtojen määräytymistä.

Kohdassa e pyritään edistämään työsuhdetta koskevien riitaisuuksien ratkaisemista. Suomessa työsuhteeseen liittyvät riita-asiat käsittelee ensimmäisenä asteena käräjäoikeus, jonka tuomiosta on mahdollisuus valittaa hovioikeuteen ja korkeimpaan oikeuteen edellyttäen, että viimeksi mainittu antaa muutoksenhakuluvan. Lisäksi käräjäoikeuksien sovittelumenettelyn tarkoituksena on auttaa osapuolia omista lähtökohdistaan sopimaan asiasta ilman tuomioistuinmenettelyä. Henkilö, joka tarvitsee asiantuntevaa apua oikeudellisessa asiassa ja joka taloudellisen asemansa vuoksi ei itse kykene suoriutumaan siitä johtuvista kuluista, voi saada apua valtion varoista sen mukaan kuin oikeusapulaissa (257/2002) säädetään.

Työtuomioistuin on erikoistuomioistuin, jonka tehtävänä on käsitellä ja ratkaista työ- ja virkaehtosopimuksia koskevat riita-asiat samoin kuin työehto- ja virkaehtosopimuslakeihin perustuvat, työtuomioistuimesta annetussa laissa (646/1974) tarkemmin määritellyt riita-asiat. Useimmiten kysymys on mainittujen sopimusten oikeasta sisällöstä tai tulkinnasta, sopimusten tai lakien rikkomisista ja niistä aiheutuvista seuraamuksista. Lisäksi työtuomioistuin ratkaisee muutoksenhakutuomioistuimena työehtosopimuksen yleissitovuuden vahvistamislautakunnan päätöksistä tehdyt valitukset.

Kohdan g tavoitteena on työsuhteisiin liittyvän koulutuksen edistäminen. Suomessa yliopistollisen oikeustieteellisen koulutuksen tutkintoon sisältyy työoikeutta koskeva osio. Tiedekunnat tarjoavat myös jatkokoulutusta esimerkiksi työoikeudessa. Myös perustutkinnossa edellytetään eurooppaoikeudellista ja kansainvälistä osaamista.

Työhallinto järjestää koulutusta oman hallinnonalansa lainsäädännöstä. Työsuhteisiin liittyvää koulutusta annetaan muun muassa lainsäädännön noudattamista valvoville viranomaisille. Koulutuksen kohderyhmänä ovat olleet myös riitoja tuomioistuimissa ratkovat tuomarit.

Työnantaja- ja palkansaajajärjestöt kouluttavat omia jäseniään työlainsäädännön osaamisessa. Lisäksi työlainsäädännön koulutusta järjestävät monet muut julkiset ja yksityiset koulutusorganisaatiot ja -laitokset.

Suosituksen 5 kohta pyrkii edistämään heikoimmassa asemassa olevien työntekijöiden kuten nuorten, ikääntyneiden, vammaisten ja siirtotyöntekijöiden suojelua. Suomessa asiaan on puututtu erilaisilla työvoimapoliittisilla toimenpiteillä, joilla on tuettu heikoimmassa asemassa olevia työntekijöitä. Tavoitteena on ollut eri ikäryhmien työvoimaosuuksien ja työllisyysasteen kasvattaminen. Työelämän laatua on parannettu edistämällä työsuojelua, työterveyshuoltoa, kuntoutusta sekä työn, perhe-elämän ja vapaa-ajan yhteen sovittamista koskevia lainsäädännöllisiä ja muita uudistuksia.

Suosituksen 6 kohdan mukaisesti jäsenvaltioiden tulisi ottaa huomioon sukupuolinäkökulma ja laatia tasa-arvo-ohjelma ja sitä tukevaa lainsäädäntöä. Suomessa naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain (609/1986) tarkoituksena on sukupuoleen kohdistuvan syrjinnän estäminen ja naisten ja miesten välisen tasa-arvon sekä erityisesti naisten aseman parantaminen työelämässä. Naisten ja miesten työllisyysasteessa ei ole huomattavia eroja ja naisten työllisyysaste on yksi EU-maiden korkeimmista. Erilaisilla työ- ja opetushallintojen ohjelmilla on pyritty edistämään sitä, että naiset hakeutuisivat miesvaltaisille aloille ja vastaavasti miehet naisvaltaisille aloille. Toimenpiteistä huolimatta naiset ja miehet valitsevat perinteisiä nais- ja miesammatteja. Naisten ja miesten välisen tasa-arvon lisäämistä työelämässä edistettiin edellisen hallituskauden tasa-arvo-ohjelmalla ja samapalkkaisuusohjelmalla, jonka tavoitteena on miesten ja naisten välisten palkkaerojen kaventaminen.

Suosituksen 7 kohdan tavoitteet liittyvät kansalliset rajat ylittävään työntekijöiden muuttoliikkeeseen. Samaa tavoitetta toteuttavat ne toimenpiteet, joihin Suomi on ryhtynyt siirtotyöntekijöiden suojelemiseksi ja heihin kohdistuvien väärinkäytösten estämiseksi. Vuonna 2004 voimaan tulleen ulkomaalaislain (301/2004) ja muiden toteutettujen lainsäädännöllisten uudistusten avulla on tehostettu ulkomaalaisten työntekijöiden työsuhteissa noudatettavien vähimmäisehtojen valvontaa ja lisätty työsuojeluviranomaisen oikeuksia ja mahdollisuuksia valvoa myös työntekijöiden oleskelulupien noudattamista. Lakien valmisteluun osallistuivat myös työmarkkinaosapuolet.

Yhdenvertaisuuslaki (21/2004) pyrkii niin ikään edistämään ja turvaamaan yhdenvertaisuuden toteutumista ja tehostamaan syrjinnän kohteeksi joutuneen oikeussuojaa työelämässä ja muissa lain soveltamisalaan kuuluvissa syrjintätilanteissa.

Suosituksen 8 kohta koskee ongelmia, jotka johtuvat siitä, että työn tekemistapojen muuttuessa on epäselvää, mitä oikeudellisia säännöksiä työn tekemiseen sovelletaan. Suomessa raja työoikeuden ja yksityisten ja kaupallisten oikeussuhteiden välillä määräytyy työsopimuslain mukaisesti siten, että työsuhteen tunnusmerkkien toteutuessa kysymys on työsuhteesta, johon sovelletaan sitä koskevaa lainsäädäntöä.

Suosituksen II osan 9–13 kohdat liittyvät kriteereihin, joiden avulla työsuhde voidaan määritellä kansallisessa toimintapolitiikassa. Määrittelyn pohjana tulisi olla työn suorittamiseen ja palkkaan liittyvät tosiasiat. Jäsenmaat voisivat päättää, voitaisiinko työsuhteen olemassaolo todeta eri menetelmillä, esimerkiksi laillisen olettaman perusteella tai päättämällä, että jollakin alalla tehty työ katsotaan työsuhteessa tai yrittäjänä tehdyksi työksi. Lisäksi kriteerinä voisi olla se, onko työ suoritettu alaisuus- tai riippuvuussuhteessa. Tietyt lainsäädännössä määritellyt tunnusmerkit voisivat myös osoittaa, että kysymyksessä on työsuhde.

Suosituksessa pyritään osoittamaan kansallisen toimintapolitiikan laatijoille suuntaviivoja, joilla voidaan helpottaa työsuhteessa tehdyn työn ja muussa oikeussuhteessa, lähinnä itsenäisenä yrittäjänä tehdyn työn välisen rajan vetämistä.

Kuten edellä todettiin, työsopimuslaissa säädetään pakottavalla tavalla työsuhteen tunnusmerkeistä. Jos kaikki tunnusmerkit täyttyvät, työhön sovelletaan työsopimuslakia ja muita työsuhteisiin sovellettavia työ- ja sosiaalilainsäädännön säännöksiä. Työsuhteen tunnusmerkit ovat vakiintuneet paitsi säännöstasolla myös oikeuskäytännössä vuosikymmenten aikana. Suosituksessa mainitut työsuhteen puolesta puhuvat seikat ovat pitkälti samoja, joiden mukaan myös suomalaisessa oikeuskäytännössä ja oikeustieteessä työsuhteen sisältö on määräytynyt. Työsuhteen tunnusmerkeistä on oikeuskäytäntöä paitsi yleisistä tuomioistuimista myös työneuvostosta, joka kolmikantaiseen kokoonpanoon perustuvana erityisviranomaisena antaa lausuntoja työaikalain (605/1996) , vuosilomalain (162/2005) , nuorista työntekijöistä annetun lain (998/1993) ja työturvallisuuslain (738/2002) tulkinnasta. Lisäksi vakuutusoikeus on sosiaaliturvalainsääntöä tulkitessaan antanut työsuhteen käsitettä koskevia ratkaisuja. Tämä oikeuskäytäntö on otettu huomioon myös säädettäessä voimassa olevaa vuonna 2001 voimaan tullutta työsopimuslakia. Lisäksi työsuhteen käsitettä koskevia ratkaisuja tekevät vakuutusoikeus ja hallinto-oikeudet sosiaali- ja verotuslainsäädäntöä tulkitessaan.

Suosituksen 18 kohdan mukaan jäsenvaltioiden tulisi edistää kollektiivista neuvottelua ja sosiaalista vuoropuhelua keinoina, joiden avulla voidaan ratkaista työsuhteen ulottuvuutta koskevia kysymyksiä kansallisella tasolla. Kuten edellä todettiin, Suomessa työsuhteen ja työntekijän ja työnantajan käsitteet määrittyvät työsopimuslain pakottavan säännöksen kautta. Työehtosopimuksilla, joilla muutoin sovitaan varsin kattavasti työsuhteissa sovellettavista ehdoista, ei myöskään voida poiketa työlainsäädännön soveltamisalasta. Työmarkkinaosapuolilla on merkittävä rooli työoikeudellista lainsäädäntöä valmisteltaessa, työsuojelulainsäädäntöä tulkittaessa työneuvostossa sekä työ- ja virkaehtosopimuksiin liittyviä riitoja ratkaistaessa työtuomioistuimessa.

Suosituksen III osan 19–22 kohtien mukaan jäsenvaltioiden tulisi luoda tai käyttää olemassa olevia järjestelmiä työmarkkinoiden ja työn organisoinnin kehittymisen seuraamiseksi. Työnantajien ja työntekijöiden edustavimpien järjestöjen tulisi olla edustettuina seurantajärjestelmiä luotaessa ja kehitettäessä. Jäsenvaltioiden tulisi niin ikään mahdollisuuksien mukaan huolehtia tilastotiedon hankkimisesta sekä tehdä tutkimusta työn mallien ja rakenteiden muutoksista ottaen huomioon muun muassa sukupuolijakauma. Jäsenvaltioiden tulisi niin ikään luoda järjestelmä, jolla työsuhteet voidaan tehokkaasti tunnistaa myös kansainvälistyvässä maailmassa.

Työhallinnon tutkimusohjelmalla selvitetään muun muassa, miten työyhteisöjen innovatiivisuutta ja tuottavuutta voidaan parantaa. Tutkimus kohdistuu työpolitiikkaan, työolosuhteisiin, työhallinnon palvelujen vaikuttavuuteen, työelämän laatuun ja työssä jaksamiseen. Osa tutkimuksesta kohdistuu työlainsäädännön kehittämiseen. Työministeriö vastaa myös Kansainvälisen työjärjestön (ILO) toimialaan kuuluvien tehtävien hoitamisesta Suomessa ja osallistuu maailmanlaajuisten työnormien kehittämiseen.

Suosituksen tavoitteen tilastoinnista täyttää tilastokeskuksen työvoimatutkimus, joka kerää tietoja 15-74 vuotiaan väestön osallistumisesta, työllisyydestä, työttömyydestä ja työajoista. Työvoimatutkimuksen tilasto perustuu väestökannasta satunnaisesti poimittuun otokseen. Tiedot kerätään tietokoneavusteisilla puhelinhaastatteluilla ja kuukausittainen otos on noin 12 000 henkeä. Vastaajien antamien tietojen pohjalta luodaan kuva koko 15-74 vuotiaan väestön toiminnasta. Tilastokeskuksen työvoimatutkimus noudattaa ILOn tilastointisuosituksia ja EU:n tilastoviraston Eurostatin käytäntöjä. Tilastokeskus toteuttaa lisäksi määrävuosin työelämän tilaa koskevan tutkimuksen ja työministeriö vuosittain työolobarometrin.

3Suosituksen suhde yhteisön työoikeuteen

Yhteisöoikeudessa on yhtenäinen työntekijä-käsite sovellettaessa muun muassa perustamissopimuksen 39 artiklan mukaista työvoiman vapaata liikkuvuutta ja kansallisesti määritellyt työoikeudelliset työntekijäkäsitteet, joita sovelletaan työoikeudellisia direktiivejä kansallisesti täytäntöön pantaessa ja niihin perustuvia säännöksiä sovellettaessa.

Komission marraskuussa 2006 antamassa työoikeuden vihreässä kirjassa pohditaan työntekijäkäsitteen sisältöä ja toisaalta sitä, pitäisikö työntekijäkäsite yhtenäistää kaikissa jäsenvaltioissa. Vihreässä kirjassa tuodaan esille perinteisen työsuhteen käsitteen ja toisaalta itsenäisenä yrittäjänä tehtävän työn rinnalle kolmas, edellisten väliin sijoittuva kategoria eli taloudellisesti riippuvat yrittäjät, joiden vähimmäisehdot tulisi jollakin tavoin määritellä. Esikuvana mainitaan itsenäisiä kauppaedustajia koskevan lainsäädännön yhtenäistämistä koskeva direktiivi (86/653/ETY).

Suomi on lähtenyt siitä, että työsuhteen käsite muilla kuin työvoiman vapaan liikkuvuuden alueilla tulee edelleen määritellä kansallisella lailla. Työsuhteella ja sen tunnusmerkeillä on keskeinen asema koko kansallisen työoikeudellisen lainsäädännön soveltamisessa. Muutokset työsuhteen sisällössä merkitsisivät muutoksia myös sellaisen kansallisen lainsäädännön soveltamiseen, joka ei kuulu yhteisöoikeuden alaan.

Toisaalta äänestäessään yhdessä muiden EU:n jäsenvaltioiden kanssa suosituksen hyväksymisen puolesta Suomi piti hyvänä sitä, että kansainvälisessä yhteistyössä pidetään esillä työsuhteen määrittelyyn liittyviä ongelmia, kuten naamioituja työsuhteita, rajavyöhykkeellä tehtyjen sopimusten oikeudelliseen luonteeseen liittyviä epäselvyyksiä sekä niin sanottuja kolmikantasopimuksia, joissa on epäselvää, kuka on työnantaja ja kuka kantaa työnantajan vastuun mahdollisessa työsuhteessa. Ratkaistavia kysymyksiä liittyy erityisesti kansalliset rajat ylittäviin kansainvälisiin työtilanteisiin. Suomen ja EU:n jäsenvaltioiden toimia tarvitaan yhteisön sisämarkkinoilla erityisesti tilanteissa, joissa sisämarkkinavapauksia hyödynnetään lainsäädännön kiertämiseksi EU:n jäsenmaiden rajoja ylittävän palvelutarjonnan yhteydessä.

4Käsittelyjärjestys

Kansainvälisen työjärjestön perussäännön 19 artikla edellyttää kunkin jäsenvaltion saattavan yleiskokouksen hyväksymät yleissopimukset ja suositukset määräajassa yleiskokouksen päättymisestä toimivaltaisen valtioelimen käsiteltäväksi lainsäädäntö- ja muita toimia varten. Tästä johtuen suositus nro 198 tulee saattaa eduskunnan käsiteltäväksi.

Edellä olevan perusteella esitetään, että

Genevessä pidetyssä Kansainvälisessä työkonferenssissa 15 päivänä kesäkuuta 2006 hyväksytty kansainvälisen työjärjestön suositus nro 198, joka koskee työsuhdetta, otetaan tarpeellisin osin huomioon tulevassa lainsäädäntötyössä.