28.6.2018

KANNE
Kantaja on pyytänyt, että vastaaja velvoitetaan maksamaan kantajalle:
1. Pääoma:
50,00 euroa ja sille 22,68 % korkoa 08.05.2014 alkaen.
Kulutusluottosopimus tehty 31.1.2010 jälkeen
Luoton viimeinen erääntymispäivä: 01.05.2014 (erääntymispäivä + 180 päivää = 28.10.2014)
Jos näin määräytyvä korko on korkeampi kuin kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosentilla, tätä korkeampaa viivästyskorkoa on maksettava viivästyneelle määrälle kuitenkin enintään 180 vuorokauden ajan siitä, kun velka on kokonaisuudessaan erääntynyt tai, jos velkaa koskeva tuomio on annettu ennen mainitun ajanjakson päättymistä, tuomion antamiseen. Tämän jälkeen viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 2 mom. mukaan.
Selite: Joustolimiitti 1095711

2. Korkosaatava:
2,81 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava 08.05.2014 alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Korko.

3. Korkosaatava:
1,63 euroa.
Selite: Viivästyskorko.

4. Kulut:
15,00 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava tiedoksiantopäivästä 20.01.2017 alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Muistutusmaksut.

5. Kulut:
9,90 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava 08.05.2014 alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Tilinhoitomaksu.

6. Kulut:
14,00 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava tiedoksiantopäivästä 20.01.2017 alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Perintäkulut.

7. Oikeudenkäyntikulut:
115,00 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava kuukauden kuluttua ratkaisupäivästä alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.

B Oy on myöntänyt vastaajalle jatkuvan limiittiluoton, josta on maksamatta ja kokonaisuudessaan erääntynyt haastehakemuksessa perintälain 5 a § 3. kohdan mukaisesti eritelty määrä. Haastehakemuksen pääomavaatimus sisältää vain maksamattoman pääoman määrän. Erääntynyttä luottoa ei ole hoidettu luottoehtojen mukaisesti, ja velkojalla on ollut oikeus purkaa luottosopimus ja vaatia koko jäljellä oleva velka heti maksettavaksi. Vastaajalle on lähetetty alkuperäinen lasku sekä maksumuistutuksia ja -vaatimuksia saatavien perinnästä annetun lain 10 b § mukaisessa järjestyksessä.

Kaikki luoton korko- ja muut ehdot sekä kuluttajansuojalain (KSL) 7 luvun 9 §:ssä mainitut vakiomuotoiset kuluttajaluottotiedot ovat olleet vastaajan nähtävissä, toistettavissa ja tallennettavissa pysyvällä tavalla ennen luoton ottamista. Kantajan käsityksen mukaan luottoehdot ovat selkeitä ja ymmärrettäviä. Luottokustannukset on sovittu vastaajan kanssa yksiselitteisen selkeästi todellinen vuosikorko ilmoittaen, eikä luottokustannusten määrä ole voinut jäädä vastaajalle epäselväksi. Sovittuja ehtoja ei voida myöskään pitää miltään osin kohtuuttomina.

KSL 7 luvun 6 §:n mukainen todellinen vuosikorko on esimerkinomaisesti laskettu noudattaen oikeusministeriön asetusta kuluttajaluoton todellisesta vuosikorosta (15.9.2010/824) sekä asetuksen nojalla annettuja lisäohjeita.

Vastaajalle on lähetetty alkuperäinen lasku sekä maksumuistutuksia ja -vaatimuksia saatavien perinnästä annetun lain 10 b § mukaisessa järjestyksessä. Saatava on voinut erääntyä erissä ja vaaditut muistutuskulut muodostuvat alkuperäisen velkojan lähettämien eräkohtaisten muistutuskirjeiden kuluista.

B Oy on siirtänyt saatavansa kaikkine oikeuksineen A Oy:lle.
Selite: Joustolimiitti Aloituspäivã: 08.02.2014 Luoton irtisanomispäivä: 01.05.2014

Saatavan perimiseksi on tehty seuraavat maksulliset toimenpiteet: 08.05.2014 Maksuvaatimus 14,00 Eur.

Oikeudenkäyntikuluvaatimus koostuu sekä palkkiosta, että oikeudenkäyntimaksusta 65 euroa.

Vastaus

Vastaaja ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa.

YKSIPUOLINEN TUOMIO

Tuomiolauselma Vastaaja velvoitetaan maksamaan kantajalle:

1. Pääoma: 50,00 euroa.
Selite: Joustolimiitti 1095711.

7. Oikeudenkäyntikulut: 65,00 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava kuukauden kuluttua ratkaisupäivästä alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.

Perustelut Vastaaja ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa.

- - - - - - - - - - -

TUOMIO

Tuomiolauselma

Käräjäoikeus hylkää
- kohdan 1 (pääoma) korkovaatimuksen;
- kohdan 2 (korkosaatava);
- kohdan 3 (korkosaatava);
- kohdan 4 (muistutusmaksut);
- kohdan 5 (tilinhoitomaksu);
- kohdan 6 (perintäkulut); sekä
- kohdan 7 (oikeudenkäyntikulut) siltä osin kuin se ylittää 65 euroa.

Perustelut

LUOTON HINTA

Ehtojen lainvastaisuus

Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n mukaan jos vastaaja, jota on kehotettu vastaamaan kirjallisesti asiassa, jossa sovinto on sallittu, ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa, asia ratkaistaan valmistelua jatkamatta. Kanne hyväksytään tällöin yksipuolisella tuomiolla. Siltä osin kuin kantaja on luopunut kanteesta tai se on selvästi perusteeton, kanne hylätään tuomiolla. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 13 §:ssä säädetään vastaavasti, että jos vastaaja tällaisessa riita-asiassa jättää vastaamatta tai saapumatta istuntoon, asia ratkaistaan kantajan vaatimuksesta yksipuolisella tuomiolla tai hylätään siltä osin kuin kanne on selvästi perusteeton.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä säädetään korkokatosta. Kyseessä olevan pykälän mukaan luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä, jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2.000 euroa. Hyödykesidonnaiseen luottoon mainittua pykälää sovelletaan kuitenkin vain, jos kuluttajalla on luottosopimuksen nojalla myös oikeus nostaa rahavaroja.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 5 §:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa 7 luvun säännöksistä kuluttajan vahingoksi, on mitätön. Mikäli luottosopimukseen on sovellettava korkokattoa ja korkokatto on ylitetty, on kanne siis osittain hylättävä.

Luottosopimusehdot

Kantaja on käräjäoikeuden pyytämän haastehakemuksen täydennyksensä liitteenä toimittanut vastaajan henkilökohtaiset luottoehdot, Joustolimiitti-luoton yleiset luottoehdot sekä vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot. Kantajan esittämien kannevaatimusten perusteiden perusteella luoton aloituspäivä on ollut 8.2.2014. Kysymyksessä on jatkuva luotto eli luotto, joka on ennalta sovittuun luottorajaan asti jatkuvasti kuluttajan käytettävissä ilman erillistä luottopäätöstä. Vastaajan luottoraja on ollut 500 euroa. Vastaaja on voinut nostaa milloin tahansa luottosopimuksen aikana haluamansa suuruisen luottomäärän ja hänellä on ollut mahdollisuus niin halutessaan nostaa koko käytettävissä oleva luotto yhdellä kerralla. Luottosopimuksen mukaan enimmäistakaisinmaksuaika on ollut 4 kuukautta.

Edelleen kantajan esittämän selvityksen mukaan vastaajan luoton todellinen vuosikorko on ollut 49,95 %. Kantaja on haastehakemuksen täydennyksessään selvittänyt, että luoton tilinhoitomaksu 4,95 euroa kuukaudessa lasketaan todelliseen vuosikorkoon. Sen sijaan pääomaan lisättävää nostopalkkiota, joka on 7,95 % noston määrästä mutta kuitenkin vähintään 5 euroa, ei lasketa todelliseen vuosikorkoon. Kantaja on esittänyt nostopalkkion huomiotta jättämisen perusteeksi sen, että luottosopimuksen nostopalkkio laskutetaan vasta toisesta nostosta lähtien. Koska vastaajalla on ollut mahdollisuus nostaa koko luotto yhdellä kerralla, ei nostopalkkiota lasketa todelliseen vuosikorkoon. Kantajan mukaan tällaisessa tilanteessa on todellinen vuosikorko laskettava oikeusministeriön antaman asetuksen kuluttajaluoton todellisen vuosikoron laskemiseksi (2010/824) sekä Euroopan komission laatimien suuntaviivojen (Commission Staff Working Document - Guidelines on the application of Directive 2008/48/EC (Consumer Credit Directive) in relation to costs and the Annual Percentage Rate of charge, SWD(2012) 128 final, 8.5.2012) mukaisesti käyttämällä oletusta, jonka mukaan luoton kokonaismäärä katsotaan nostettavaksi kerralla ja välittömästi, jos kuluttaja saa luottosopimuksen perusteella päättää luoton nostoista.

Nostopalkkio/todellinen vuosikorko

Koska tässä tapauksessa luottoraja on ollut 500 euroa, kuluttajansuojalain korkokattoa koskevaa säännöstä on sovellettava. Jos nostopalkkiota ei lasketa mukaan todelliseen vuosikorkoon, korkokatto ei ylity. Jos nostopalkkio taas lasketaan todelliseen vuosikorkoon mukaan, korkokatto ylittyy.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan luottokustannuksilla tarkoitetaan luotonantajan tiedossa olevien kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärää. Edelleen mainitun lainkohdan 3 momentin mukaan todellisella vuosikorolla tarkoitetaan korkoprosenttia, joka saadaan laskelmalla luottokustannukset vuosikorkona luoton määrälle lyhennykset huomioon ottaen. Todellisen vuosikoron laskemistavasta ja laskennassa käytettävistä oletuksista säädetään oikeusministeriön asetuksella.

Luottosopimuksen syntymisen aikaan voimassa ollut, mutta samannimisellä asetuksella (9.12.2016/1123) kumottu, oikeusministeriön asetus kuluttajaluoton todellisesta vuosikorosta (15.9.2010/824) sääntelee kuluttajansuojalain 7 luvun soveltamisalaan kuuluvan kuluttajaluoton todellisen vuosikoron laskemista. Mainitun asetuksen 1 §:ssä ja 2 §:ssä säädetään todellisen vuosikoron laskemisesta ja todellisen vuosikoron laskemisessa käytettävistä oletuksista, joiden lisäksi todellista vuosikorkoa laskettaessa on käytettävä asetuksen liitteen II osassa mainittuja lisäoletuksia.

Edellä mainittua oikeusministeriön asetusta kuluttajaluoton todellisesta vuosikorosta koskevan liitteen (11.12.2012/743) todellisen vuosikoron laskemisessa käytettyjä lisäoletuksia koskevan II osan kohdassa 9 todetaan, että jos tietyksi ajanjaksoksi tai tietylle määrälle tarjotaan erisuuruisia korkoja tai maksuja, korkokannaksi ja maksuksi katsotaan korkein korko ja maksu koko luottosopimuksen voimassaoloaikana.

Euroopan komission todellisen vuosikoron laskemiseksi laatiman tulkinta-asiakirjan (Commission Staff Working Document - Guidelines on the application of Directive 2008/48/EC (Consumer Credit Directive) in relation to costs and the Annual Percentage Rate of charge, SWD(2012)128 final, 8.5.2012, s. 37-38) kohdassa 4.2.7 on todettu vastaava periaate todellisen vuosikoron laskemiseksi kuin edellä mainitussa oikeusministeriön asetuksen kohdassa 9.

Edellä mainituin perustein käräjäoikeus katsoo, että luottosopimuksen nostopalkkio on otettava huomioon laskettaessa todellista vuosikorkoa.

Lisäksi käräjäoikeus toteaa, että vaikka vastaajalla on ollut mahdollisuus nostaa koko luoton yhdellä kerralla ja vaikka hän olisi niin tehnytkin, Joustolimiitti-lainan nimenomaisena tarkoituksena on esitetyn selvityksen perusteella ollut se, että kuluttaja saa luottorajansa puitteissa tehdä useampia nostoja. Käräjäoikeus katsoo kantajan selvästi pyrkineen ensimmäisen noston nostopalkkiottomuudella keinotekoisesti siihen, että todellista vuosikorkoa laskettaessa ei nostopalkkiota otettaisi lainkaan huomioon. Joka tapauksessa nostopalkkio on edellä mainittujen lainkohtien, asetusten ja tulkinta-asiakirjan perusteella otettava huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa.

Edellä jo mainitun kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukaisesti tässä tapauksessa luoton todellisen vuosikoron korkokatto 1.1.2014-30.6.2016 on ollut 50,5 %. 1.7.2016 lukien korkokatto on ollut 50 %.

Kantajan esittämän selvityksen perusteella vastaajan 500 euron luottorajan jatkuvan luoton todellinen vuosikorko on ollut 49,95 %, mihin prosenttiin ei ole huomioitu luottosopimuksen nostopalkkiota. Luottosopimuksessa nostopalkkioksi on todettu toisesta nostosta lukien 7,95 % noston määrästä mutta kuitenkin vähintään 5 euroa.

Kun edellä mainittu luottosopimuksen nostopalkkio on otettava huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa, ylittävät luottokustannukset kuluttajan suojaksi pakottavaksi säädetyn todellisen vuosikoron korkokaton. Siten kysymyksessä olevan luottosopimuksen luottokustannuksia koskevat ehdot ovat mitättömiä ja kanne on hylättävä siltä osin, kuin se perustuu niihin.

Ehtojen mitättömyyden vaikutus

Koska kantajan luottokustannuksia koskevat vaatimukset 1-3 ja 5 perustuvat sopimusehtoihin, jotka ovat kuluttajaa suojaavien pakottavien säännösten mukaan mitättömiä, vaatimukset ovat myös oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä ja 12 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteettomia.

Edellä mainituin perustein käräjäoikeus hylkää kantajan esittämät vaatimukset kohdissa 1-3 ja 5. Kohdan 1 osalta käräjäoikeus hylkää ainoastaan korkovaatimuksen.

PERINTÄKULUT

Saatavien perinnästä annettu laki (perintälaki, 513/1999) on sen 2 §:n mukaan velallisen hyväksi pakottava. Käräjäoikeudella on velvollisuus tutkia, ovatko kantajan vaatimukset lain pakottavien säännösten mukaisia, ja jos näin ei ole, hylätä tällaiset vaatimukset oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n perusteella selvästi perusteettomina.

Perintälain 4 §:ssä säädetään, ettei perinnässä saa käyttää hyvän perintätavan vastaista tai muutoin velallisen kannalta sopimatonta menettelyä.

Perintälain 10 §:n mukaan velallisen on korvattava perinnästä velkojalle aiheutuvat kohtuulliset kulut. Velallinen ei kuitenkaan ole velvollinen korvaamaan perintäkuluja muun muassa silloin, jos velkoja on menetellyt 4 §:n vastaisesti.

Hallituksen esityksessä laiksi saatavien perinnästä ja laeiksi eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta (HE 199/1996) on todettu, että hyvälle perintätavalle voidaan ammattimaisessa perintätoiminnassa asettaa erityisvaatimuksia. Perintää ammattimaisesti harjoittavan on otettava toiminnassaan huomioon myös velallisen oikeudet. Perimistoimiston tulee ottaa vain oikeudellisesti perusteltuja saatavia perittäviksi. Hyvään perintätapaan kuuluu, ettei lainvastaisia tai selvästi perusteettomia saatavia oteta perittäviksi.

Käräjäoikeus katsoo, että koska luottosopimuksen luoton hintaa koskeva ehto on selvästi kohtuuton, ei perintätoimiston olisi tullut ottaa saatavaa siltä osin perittäväkseen. Hyvän perintätavan vastaisen menettelynsä vuoksi kantajalla ei ole oikeutta saada korvausta vaatimuskohdan 4 muistutusmaksuista eikä vaatimuskohdan 6 perintäkuluista. Käräjäoikeus hylkää kantajan esittämät vaatimukset kohdissa 4 ja 6 selvästi perusteettomina.

OIKEUDENKÄYNTIKULUT

Asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista osa on ratkaistu kantajan ja osa vastaajan hyväksi. Edelleen asiaa ei ole voitu kantajasta johtuvasta syystä ratkaista yksipuolisella tuomiolla. Edellä mainituin perustein ja oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n, 3 §:n ja 8 c §:n nojalla käräjäoikeus katsoo, että kantajalla on oikeus saada korvaus ainoastaan oikeudenkäyntimaksusta.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjänotaari Kiira Viinamäki

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A Oy (jäljempänä yhtiö) on toistanut kanteessa esitetyt vaatimukset kohtien 2 - 6 osalta sekä kohdissa 1 ja 7 esitetyt vaatimukset siltä osin kuin ne on hylätty käräjäoikeudessa.

B Oy:n (jäljempänä luotonantaja) myöntämän kuluttajaluoton todellisen vuosikoron laskemisessa ei tule huomioida nostopalkkiota, eikä luoton todellinen vuosikorko siten ylitä kuluttajansuojalaissa säädettyä korkokattoa. Joustolimiittiluotossa, joka C:lle on myönnetty, kuluttaja voi nostaa luoton kerralla tai haluamissaan erissä. Ensimmäinen nosto on veloitukseton ja nostopalkkiota veloitetaan vasta mahdollisesta toisesta nostosta lähtien. Kun useamman kuin yhden noston tekeminen riippuu kuluttajan sopimuksenteon jälkeisestä käyttäytymisestä, ei luotonantajan tiedossa sopimusta tehtäessä ole, syntyykö nostopalkkiota vai ei. Osa kuluttajista nostaa luoton kerralla. Tässä tapauksessa nostopalkkiota ei ole syntynyt, koska C on tehnyt vain yhden noston. Luottoehdoissa on selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla ilmaistu todellisen vuosikoron laskennassa huomioidut kustannukset ja kerrottu nostopalkkion määrä erikseen. Nostopalkkio ei siten tässä tapauksessa ole sellainen luotonantajan tiedossa oleva kuluttajalle pakollinen kulu, joka tulisi huomioida todellista vuosikorkoa laskettaessa.

Mikäli nostopalkkio olisi tullut huomioida todellista vuosikorkoa laskettaessa ja kuluttajansuojalain mukainen korkokatto on tästä syystä ylittynyt, on ainoastaan pakottavan lain vastainen eli nostopalkkiota koskeva sopimusehto jätettävä mitättömänä soveltamatta ja siihen perustuva vaatimus hylättävä vain siltä osin kuin sen hyväksyminen johtaisi pakottavan lain vastaiseen lopputulokseen. Muut vaaditut korot ja kulut perustuvat eri lakeihin ja sopimusehtoihin kuin nostopalkkio.

C on velvoitettava suorittamaan saatavan perintäkulut, koska asia on oikeudellisesti epäselvä eikä yhtiöllä ole ollut mitään syytä epäillä, että todellinen vuosikorko olisi laskettu virheellisesti. Yhtiö ei ole menetellyt hyvän perintätavan vastaisesti. Yhtiön oikeudenkäyntikuluvaatimuksen hylkäämiseen oikeudenkäyntimaksun ylittävältä osalta ei ole perusteita.

Vastaus

C ei ole antanut häneltä pyydettyä vastausta valituksen johdosta.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Selostus asiasta ja kysymyksenasettelu

Luotonantaja on 8.2.2014 myöntänyt C:lle kuluttajansuojalain 7 luvun 7 §:n 1 kohdassa tarkoitetun jatkuvan luoton eli kuluttajaluoton, joka on ollut ennalta sovittuun luottorajaan asti jatkuvasti kuluttajan käytettävissä ilman luotonantajan erillistä luottopäätöstä. Luottomäärä on ollut mahdollista nostaa joustavasti milloin tahansa kerralla tai vapaavalintaisissa erissä. Luottoon sovellettavien sopimusehtojen mukaan nostopalkkiota laskutetaan toisesta nostosta lähtien ja todellista vuosikorkoa laskettaessa lähdetään oletuksesta, että luottoraja otetaan käyttöön mahdollisimman nopeasti ja täydessä laajuudessaan ja maksetaan takaisin yhtäläisissä osissa luoton enimmäistakaisinmaksuajan puitteissa. Luottoraja on ollut 500 euroa ja enimmäistakaisinmaksuaika neljä kuukautta.

Yhtiö on haastehakemuksen kohdissa 1 - 3 ja 5 vaatinut C:n velvoittamista suorittamaan yhtiölle kulutusluottosopimukseen perustuvan saatavan pääomaa 50 euroa ja sille luottosopimuksen mukaista viivästyskorkoa, tilinhoitomaksuja 9,90 euroa sekä erääntyneitä korkosaatavia. Haastehakemuksen kohdissa 4 ja 6 yhtiö on vaatinut C:n velvoittamista suorittamaan muistutusmaksuja 15 euroa ja perintäkuluja 14 euroa ja kohdassa 7 oikeudenkäyntikuluja 115 euroa.

C ei ole vastannut hänelle tiedoksi annettuun haasteeseen. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen korkoja ja muita luottokustannuksia sekä perintäkuluja koskevien vaatimusten osalta kokonaan selvästi perusteettomana ja oikeudenkäyntikuluvaatimuksen oikeudenkäyntimaksun ylittävältä osin. Korkoja ja muita luottokustannuksia koskevien vaatimusten hylkäämistä käräjäoikeus on perustellut sillä, ettei luoton todellista vuosikorkoa laskettaessa ole huomioitu nostopalkkiota eikä siten kaikkia sellaisia kuluttajan maksettavaksi tulevia maksuja, jotka sen laskennassa olisi tullut huomioida, ja että tästä syystä luoton todellinen vuosikorko ylittää kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä säädetyn korkokaton, joka on luottosopimuksen tekemisen aikaan ollut 50,5 prosenttia. Käräjäoikeus on katsonut, että korkokaton ylittyessä kaikkien todellisen vuosikoron laskemisessa huomioitavien luottokustannusten on katsottava perustuvan kuluttajan suojaksi säädetyn pakottavan lainsäädännön vastaisiin ja siksi mitättömiin sopimusehtoihin. Perintäkulujen hylkäämistä käräjäoikeus on perustellut sillä, että yhtiö on menetellyt hyvän perintätavan vastaisesti ottaessaan myös selvästi kohtuuttoman hintaisia luottokustannuksia koskevan saatavan perittäväkseen. Oikeudenkäyntikulujen hylkäämistä osittain käräjäoikeus on perustellut sillä, että osa vaatimuksista on ratkaistu kantajan ja osa vastaajan hyväksi.

Asiassa on riidatonta, että kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n korkokatto on ylittynyt, mikäli nostopalkkio on tullut ottaa huomioon luoton todellista vuosikorkoa laskettaessa. Asiassa on siten ensinnäkin arvioitava, onko nostopalkkio kulu, joka olisi tullut ottaa huomioon todellisen vuosikoron laskemisessa, sekä mikäli näin on, onko kaikkien vaadittujen luottokustannusten katsottava perustuneen mitättömiin sopimusehtoihin ja onko niitä koskevat vaatimukset siten voitu hylätä kokonaan selvästi perusteettomina. Perintäkulujen osalta asiassa on kysymys siitä, ovatko luotonantaja ja yhtiö, joka on ottanut vastaan perintätoimeksiannon, menetelleet saatavien perinnässä kuluttajan kannalta sopimattomalla tavalla ja ovatko hylätyt perintäkulut tästä taikka muusta syystä siten selvästi perusteettomia, että käräjäoikeus on voinut hylätä niitä koskevat vaatimukset. Lisäksi kysymys on oikeudenkäyntikuluista.

Korko ja luottokustannukset

Todellisen vuosikoron laskemista koskevat oikeusohjeet

Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan luottokustannuksilla tarkoitetaan mainitussa luvussa luotonantajan tiedossa olevien, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärää; luottokustannuksiin luetaan myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin.

Edellä mainitulla säännöksellä on pantu täytäntöön kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY (kulutusluottodirektiivi), sellaisena kuin se on muutettuna, 3 artiklan g kohta. Mainitun kohdan mukaan "kuluttajalle aiheutuvilla luoton kokonaiskustannuksilla" tarkoitetaan kaikkia kustannuksia, mukaan luettuina korko, palkkiot, verot ja muunlaiset maksut, jotka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja jotka ovat luotonantajan tiedossa, notaarikuluja lukuun ottamatta; näihin kustannuksiin kuuluvat myös luottosopimukseen liittyvien lisäpalveluiden kustannukset, erityisesti vakuutusmaksut, jos palvelusopimuksen tekeminen on pakollista luoton saamiseksi joko yleensä tai markkinoiduin ehdoin. Kulutusluottodirektiivin johdanto-osan 20 kappaleessa on lisäksi todettu kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten osalta, että luotonantajan todellista tietoa kustannuksista olisi arvioitava objektiivisesti ottaen huomioon huolellisen ammatinharjoittamisen vaatimukset.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin esitöiden (HE 24/2010 vp s. 28) mukaan luottokustannuksiin luetaan kaikki luotonantajan tiedossa olevat, luottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevat kustannukset. Näitä ovat korko, kulut ja muut maksut eli esimerkiksi luoton hakemisesta ja luottosopimuksen perustamisesta perittävät kulut ja palkkiot, maksuvälineen käytöstä perittävät maksut sekä maksut luotonvälittäjille. Yleisenä edellytyksenä kustannusten huomioimiselle on, että kustannukset ovat luotonantajan tiedossa. Sitä, milloin luottokustannukset ovat olleet luotonantajan tiedossa, arvioidaan sen mukaan, mitä huolelliselta luotonantajalta voidaan perustellusti edellyttää (kulutusluottodirektiivin johdanto-osan 20 kappale). Jos esimerkiksi luottoa hakeva kuluttaja on toisesta maasta kuin luotonantaja ja hän on kääntynyt luotonantajan puoleen oma-aloitteisesti, ilman luotonantajan erityisiä markkinointitoimia kuluttajan kotivaltiossa, ei luotonantajalta voida edellyttää toisen maan lainsäädännön mukaisesti kuluttajalta mahdollisesti perittävien kustannusten, kuten verojen, tuntemusta.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 3 momentin mukaan todellisella vuosikorolla tarkoitetaan mainitussa luvussa korkoprosenttia, joka saadaan laskemalla luottokustannukset vuosikorkona luoton määrälle lyhennykset huomioon ottaen. Todellisen vuosikoron laskemistavasta ja laskennassa käytettävistä oletuksista säädetään oikeusministeriön asetuksella.

Nyt kysymyksessä olevan luottosopimuksen tekemisen aikaan voimassa olleen kuluttajaluoton todellisesta vuosikorosta annetun oikeusministeriön asetuksen (824/2010) 2 §:n 1 momentin mukaan todellista vuosikorkoa laskettaessa on perusoletuksena, että luottosopimus on voimassa sovitun jakson loppuun ja että luotonantaja ja kuluttaja täyttävät velvollisuutensa luottosopimuksessa määrättyjä ehtoja ja päivämääriä noudattaen. Asetuksen 2 §:n 2 momentin mukaan, jos luottosopimuksissa on ehtoja, joiden mukaan todelliseen vuosikorkoon sisältyvät luoton korko ja mahdolliset maksut voivat muuttua, mutta niiden suuruutta ei laskentahetkellä voida määrittää, todellinen vuosikorko lasketaan olettaen, että luoton korko ja muut maksut pysyvät alkuperäiseen tasoon nähden ennallaan ja että niitä sovelletaan luottosopimuksen loppuun asti. Lisäksi asetuksen 2 §:n 3 momentin mukaan todellista vuosikorkoa laskettaessa on käytettävä asetuksen liitteen II osassa mainittuja lisäoletuksia.

Edellä mainitun oikeusministeriön asetuksen liitteen II osan mukaan todellisen vuosikoron laskemisessa käytetään muun ohella seuraavia lisäoletuksia: 1) jos kuluttaja saa luottosopimuksen perusteella päättää luoton nostoista, luoton kokonaismäärä katsotaan nostettavan kerralla ja välittömästi; sekä 9) jos tietyksi ajanjaksoksi tai tietylle määrälle tarjotaan erisuuruisia korkoja ja maksuja, korkokannaksi ja maksuiksi katsotaan korkein korko ja maksu koko luottosopimuksen voimassaoloaikana. Sanotut kohdat 1 ja 9 vastaavat sisällöltään kulutusluottodirektiivin liitteen I kohdassa II esitettyjä lisäoletuksia a ja i: Todellisen vuosikoron laskemisessa käytetyt lisäoletukset a) jos luottosopimus antaa kuluttajalle vapauden päättää luoton nostoista, luoton kokonaismäärä katsotaan nostettavan kerralla ja välittömästi; ja i) jos tietyksi ajanjaksoksi tai tietylle määrälle tarjotaan erisuuruisia korkoja ja maksuja, korkokannaksi ja maksuiksi katsotaan korkein korko ja maksu koko luottosopimuksen voimassaoloaikana.

Euroopan unionin komissio on antanut kulutusluottodirektiivin soveltamista koskevat suuntaviivat (Commission Staff Working Document, Guidelines on the application of Directive 2008/48/EC (Consumer Credit Directive) in relation to costs and the Annual Percentage Rate of charge, SWD(2012) 128 Final, 8.5.2012), joille voidaan antaa merkitystä kulutusluottodirektiiviä ja siihen perustuvaa kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:ää tulkittaessa.

Suuntaviivojen kohdassa 4.2.7 on kuvattu oikeusministeriön asetuksen lisäoletusta 9) vastaavan kulutusluottodirektiivin lisäoletuksen i) "jos tietyksi ajanjaksoksi tai tietylle määrälle tarjotaan erisuuruisia korkoja ja maksuja, korkokannaksi ja maksuiksi katsotaan korkein korko ja maksu koko luottosopimuksen voimassaoloaikana" soveltamista.

Mainitussa suuntaviivojen kohdassa on kuvattu, että todellista vuosikorkoa laskettaessa ei tule ottaa huomioon sellaisia alennuksia, jotka eivät koske luottoa kokonaisuudessaan. Siinä on käytetty esimerkkeinä tilanteita, joissa käytetään nollakorkoa asiakkaiden houkuttelemiseksi tai joissa käytetään alennuksia, jotka ovat riippuvaisia luoton tietynlaisista nostoista taikka maksuista. Suuntaviivojen mukaan todellinen vuosikorko tulee laskea "under worst case scenario" eli sen mukaan, miten se on korkein kuluttajan kannalta katsottuna. Vielä suuntaviivoissa todetaan, että mikäli kyseessä olisi jatkuva luotto, joka on tarkoitus maksaa vuodessa ja jossa ei tämän ensimmäisen vuoden aikana olisi maksuja, mutta siinä olisi maksuja toiselle vuodelle, nämä korkeammat maksut on otettava huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa. Suuntaviivojen kyseinen kohta esittää useampien esimerkkien avulla, että todellisen vuosikoron laskemisessa on otettava huomioon sellaiset luottoon sisältyvät kulut, jotka voivat tulla asiakkaan maksettaviksi, vaikka niitä ei tulisi maksettavaksi juuri sillä hetkellä, kun luottoa ensimmäisen kerran nostetaan. Toisin sanoen alennuksia ja tarjouksia, jotka sisältyvät jatkuvan luoton osalta vain osaan luottoa, ei tule ottaa huomioon laskettaessa todellista vuosikorkoa.

Kulutusluottodirektiivin liitteen I osan II lisäoletusten ja niihin liittyvien komission laatimien suuntaviivojen tarkoituksena on ollut tehdä erityyppisistä luotoista vertailukelpoisia ja antaa kuluttajalle todellisen vuosikoron muodossa mahdollisimman realistinen kuva tämän kannalta huonoimman mahdollisen vaihtoehdon tilanteesta.

Komission suuntaviivoista ilmenevän oikeusohjeen mukaan lisäoletusta i) sovelletaan jonkin lisäoletuksista a) - h) soveltuessa ja tällaisen lisäoletuksen ohella, kun todellisen vuosikoron suuruuteen vaikuttavista, erilaisten korkojen ja maksujen soveltamisen määrittävistä luoton keskeisistä ominaisuuksista ei ole varmuutta luottosopimuksen tekohetkellä. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta tulkinta-asiakirjassa esitetään tilanne, jossa kuluttaja saa alennuksen korosta tai maksusta vain nostamalla luoton tai maksamalla sen takaisin tietyn mallin mukaisesti. Jos tällainen kaava/malli ei sido kuluttajaa, korko- tai maksualennuksia ei huomioida todellista vuosikorkoa laskettaessa. Tarkoituksena on, että todellisen vuosikoron laskemisessa otetaan huomioon vain kuluttajan hyväksi varmuudella tulevat edut ja että kuluttajalle annetaan todenmukainen käsitys luottokustannusten ja todellisen vuosikoron suuruudesta.

Nostopalkkion merkitys todellista vuosikorkoa laskettaessa

Todellisen vuosikoron laskemisessa on huomioitava kaikki luotonantajan tiedossa olevat, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevat korot, kulut ja muut maksut. Sitä, milloin luottokustannukset ovat luotonantajan tiedossa, arvioidaan sen mukaan, mitä huolelliselta luotonantajalta voidaan perustellusti edellyttää. Nostopalkkiossa ei ole kysymys vapaaehtoisesta luottosopimukseen liittyvästä lisäpalvelusta tai luotonantajasta riippumattomasta ja ennakoimattomasta kulusta, vaan luotonantajan itsensä asettamasta yleisiin sopimusehtoihin perustuvasta maksusta, jota koskevan ehdon ottaminen sopimukseen on ollut luoton saamisen edellytyksenä. Nostopalkkiossa on siten kysymys luotonantajan tiedossa olevasta luottokustannuksesta, vaikka kuluttajan maksettavaksi ei tässä tapauksessa luottoehtojen sisällöstä ja kuluttajan käyttäytymisestä johtuen välttämättä ole tullut lainkaan nostopalkkiota. Asiassa on kuitenkin lisäksi arvioitava, onko oikeusministeriön asetukseen ja kulutusluottodirektiiviin sisältyviä lisäoletuksia tulkittava tapauksessa niin, että nostopalkkio on voitu ottaa todellisen vuosikoron laskennassa huomioon 0 %:n suuruisena eli jättää tosiasiassa huomioon ottamatta.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa kuluttajalla on ollut mahdollisuus nostaa luotto kerralla tai useammassa vapaavalintaisessa erässä milloin tahansa luottosuhteen voimassa ollessa. Tämä luottosuhteen joustavuus on ollut kyseisen luoton olennainen ominaispiirre. Kysymys on ollut luotosta, jossa kaikista olennaisista todellisen vuosikoron suuruuteen vaikuttavista seikoista ei kuluttajan valinnanvapauden vuoksi ole ollut varmuutta luoton myöntämishetkellä ja jossa nostopalkkion veloittamisessa vasta toisesta nostosta lähtien on siten katsottava olevan kysymys sellaisen komission suuntaviivoissa tarkoitetun edun tarjoamisesta, jonka saaminen ei ole ollut varmaa. Nostopalkkio olisi kulutusluottodirektiivin lisäoletuksen i) ja sitä vastaavan oikeusministeriön asetuksen lisäoletuksen 9) nojalla siten tullut ottaa huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa. Tätä johtopäätöstä ei voida pitää luotonantajan kannalta kohtuuttomana siitä syystä, että huolellisen luotonantajan voidaan edellyttää havainneen, että todellinen vuosikorko muodostuu useissa tapauksissa ilmoitettua vuosikorkoa suuremmaksi.

Sopimusehdon mitättömyys ja sen vaikutukset tässä tapauksessa

Kuluttajansuojalain 7 luvun 5 §:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa mainitun luvun säännöksistä kuluttajan vahingoksi, on mitätön.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 5 §:n säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 24/2010 vp, s. 28) ilmenee, että pykälällä on pantu täytäntöön kulutusluottodirektiivin 22 artiklan 2 kohta. Kulutusluottodirektiivin 22 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että kuluttajat eivät voi sitovasti luopua heille tämän direktiivin täytäntöön panemiseksi annettavien tai tätä direktiiviä vastaavien kansallisten säännösten nojalla kuuluvista oikeuksista.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukaan jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2 000 euroa, luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä.

Kuluttajansuojalain 7 luvun vastaisesta sopimusehdosta seuraa edellä selostettujen säännösten nojalla ehdon mitättömyys eli huomiotta jättäminen sopimusta tulkittaessa, eikä sopimuksen sovittelu tällaista sopimusehtoa tai sopimusehtojen kokonaisuutta muuttamalla siten voi tulla kysymykseen. Kysymyksessä olevan luoton sopimusehdoissa mainittu nostopalkkio olisi edellä selostetulla tavalla tullut ottaa huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa ja kun näin ei ole menetelty, ovat kuluttajan maksettavaksi tulevat luottokustannukset ylittäneet kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä säädetyn luoton todellisen vuosikoron korkokaton. Luottoon sovellettavien ehtojen kuluttajansuojalain 7 luvun vastaisuus on tässä tapauksessa aiheutunut nostopalkkiota ja muita luottokustannuksia koskevien ehtojen kokonaisuudesta, minkä vuoksi kaikki luottokustannuksia koskevat sopimusehdot on jätettävä huomiotta ja niihin perustuvat vaatimukset kohdissa 1 - 3 ja 5 on hylättävä kokonaan selvästi perusteettomina.

Perintäkulut

Saatavien perinnästä annetun lain (perintälaki) 10 §:n 1 momentin mukaan velallisen on korvattava perinnästä velkojalle aiheutuvat kohtuulliset kulut. Pykälän 3 momentin mukaan velallinen ei kuitenkaan ole velvollinen korvaamaan perintäkuluja muun muassa, jos velkoja tai toimeksisaaja on menetellyt 4 §:n vastaisesti. Viimeksi mainitun pykälän 1 momentin mukaan perinnässä ei saa käyttää hyvän perintätavan vastaista tai muutoin velallisen kannalta sopimatonta menettelyä.

Perintälakia koskevan hallituksen esityksen (HE 199/1996 vp, s. 11-12) yksityiskohtaisten perustelujen mukaan hyvälle perintätavalle voidaan ammattimaisessa perintätoiminnassa asettaa erityisvaatimuksia. Perintää ammattimaisesti harjoittavan on otettava toiminnassaan huomioon myös velallisen oikeudet. Tältä osin voidaan hyvän perintätavan täsmentämisessä käyttää tulkinta-apuna myös Suomen Perimistoimistojen Liiton, oikeusministeriön ja kuluttaja-asiamiehen yhteistyönä laadittuja hyvää perintätapaa kuluttajaperinnässä koskevia ohjeita. Ohjeiden mukaan perimistoimiston tulee ottaa vain oikeudellisesti perusteltuja saatavia perittäviksi. Hyvään perintätapaan on näin ollen katsottava kuuluvan, ettei lainvastaisia tai selvästi perusteettomia saatavia oteta perittäviksi. Jos kuluttajasaatavalle esimerkiksi peritään korkolaissa säädettyä korkeampaa viivästyskorkoa, tulisi toimeksisaajan torjua tehtävä tältä osin. Hyvään perintätapaan ei kuitenkaan voida katsoa kuuluvan, että perintätoimeksiannon saajalla olisi yleinen velvollisuus ryhtyä selvittämään saatavan oikeellisuutta.

Kuluttaja-asiamiehen hyvää perintätapaa kuluttajaperinnässä koskevan linjauksen (2/2014) kappaleen 3.1 mukaan ammattimaisen perijän on jo toimeksiannosta sopiessaan varmistuttava niistä keskeisistä toimeksiantoa koskevista perusasioista, joiden selvittäminen voi tapahtua kohtuullisen vaivattomasti. Toimeksisaajan on syytä esimerkiksi varmistaa velkojalta, että velkoja itse on muistuttanut velallista velan erääntymisestä. Lainvastaisia tai selvästi perusteettomia saatavia ei saa ottaa perittäväksi. Toimeksisaajalla on kuitenkin lähtökohtaisesti oikeus luottaa saatavan perusteen oikeellisuuteen. Toimeksisaajan on torjuttava esimerkiksi korkolaissa säädettyä korkeamman viivästyskoron vaatiminen.

Haastehakemuksesta ilmenee, että kohdan 4 vaatimus muodostuu luotonantajan eli alkuperäisen velkojan lähettämistä muistutuskirjeistä ja kohdan 6 vaatimus perintätoimeksiannon vastaanottaneen yhtiön 8.5.2014 lähettämästä maksuvaatimuksesta.

Luotonantajalla on sinänsä ollut oikeus velkoa pääomasaatavaa maksumuistutuksia lähettämällä. Vastaavasti yhtiöllä on ollut oikeus periä saatavan pääomaa. Huomioon ottaen kuitenkin, että luotonantaja ja yhtiö ovat samalla perineet lainvastaisia ja selvästi perusteettomia luottokustannuksia, hovioikeus käräjäoikeuden tavoin katsoo, ettei C ole velvollinen korvaamaan muistutusmaksuja eikä perintäkuluja.

Oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa

Asian lopputulos huomioon ottaen käräjäoikeuden ratkaisua oikeudenkäyntikulujen osalta ei ole aihetta muuttaa.

Tuomiolauselma

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

- - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenlaamanni Riitta-Liisa Rautsi
hovioikeudenneuvos Eija Pitkänen
hovioikeudenneuvos Sisko Heimonen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen.