17.12.2010

ASIAN KÄSITTELYSTÄ

Asianosaisten yksimielisen kannan mukaisesti asiassa ratkaistaan ensin välituomiolla vastaajan esittämä vanhentumisväite.

Käräjäoikeus on toimittanut välituomiolla ratkaistavan kysymyksen osalta pääkäsittelyn oikeudenkäymiskaaren 1:3 §:n mukaisessa kokoonpanossa.

RIIDATONTA

K on vuonna 1937 ostanut maa-alueen, joka muodostaa kantajien nyt perillisinä omistamat tilat Kytölato (92-404-2-11), Korkki (92-404-2-299) ja Kytölä (52-404-2-322), jäljempänä yhteisesti maa-alue.

IImailulaitos pitää Helsinki-Vantaan lentoasemaa (lentoasema).

Lentoaseman käyttö lentokoneiden nousuun ja laskuun aiheuttaa lentomelua kiitoteiden 1 ja 3 lentomelualueella, jolla maa-alue sijaitsee.

Lentoaseman pitämisestä aiheutuu ympäristölain aiheuttamaa häiriötä eli melua maa-alueelle.

29.10.1992 on astunut voimaan Valtioneuvoston päätös melutason ohjearvoista 993/1992, joka on annettu meluntorjuntalain 9 §:n nojalla (Valtioneuvoston päätös); päätöksessä on meluhaittojen ehkäisemiseksi esitetty, että asumiseen käytettävillä alueilla melutaso ei saisi ylittää päiväohjearvoa 55 dB eikä yöohjearvoa 50 dB. Ohjearvoja on asetuksen soveltamisalan mukaisesti sovellettava maankäytön ja rakentamisen suunnittelussa sekä rakentamisen lupamenettelyssä.

KANTAJIEN VAATIMUKSET

IImailulaitos on velvoitettava suorittamaan kantajille vahingonkorvausta lentomelun aiheuttamasta maa-alueen arvon alenemisesta ja sille aiheutuneesta haitasta 11.795.746 euroa korkolain 4.1 §:n mukaisine korkoineen 11.1.2008 alkaen.

Mikäli kantajien vaatimukset katsottaisiin vanhentuneiksi, kantajat tulevat vaatimaan lunastamista ympäristövahinkolain 10 §:n nojalla.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

ILMAILULAITOKSEN VAATIMUKSET

Ensisijaisesti kanne on hylättävä vanhentuneena.

Toissijaisesti kanne on hylättävä perusteettomana.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

KANTAJIEN PERUSTEET

Lentomelu on johtanut siihen, että maa-alueen suunnittelu ja rakentaminen asumiseen ei ole mahdollista. Lentomelun vuoksi alue on kaavoitettu virkistysalueeksi, mistä johtuen maa-alueen arvo on ainakin 11.795.746 euroa alempi kuin se ilman lentomelusta johtuvaa rajoitusta olisi.

ILMAILULAITOKSEN ESITTÄMÄT VANHENTUMISVÄITTEET

Lentokentän avaaminen vuonna 1952/vanhentuminen vuonna 1962

Lentomelun aiheuttaman maa-alueen arvon alenemisen on katsottava syntyneen vuonna 1952, kun lentokentän pitäminen ja lentoliikenne on alkanut. Oikeutta vahingonkorvaukseen ja sen vanhentumista tulee tarkastella tuolloin voimassa olleen lainsäädännön perusteella.

IImailulaitos on viitannut asetukseen määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille (vanhentumisasetus, 32/1868), jonka mukaan yleinen vanhentumisaika oli kymmenen vuotta velan syntymisestä. Näin ollen vuonna 1952 aiheutuneeseen vahinkoon perustuva korvaus on vanhentunut jo vuonna 1962.

Yleiskaava 1992/vanhentuminen vuonna 2002

Lentomelun määrä maa-alueella ei ole lisääntynyt yleiskaavan meluvyöhykkeiden tarkastelun perusteella vuoden 1992 jälkeen, vaan päinvastoin vuoden 2007 yleiskaavaa tarkasteltaessa laskenut, eikä alueelle aiheutuvassa häiriössä ole tapahtunut muitakaan muutoksia. Näin ollen korvaus lentomelun lisääntymisestäkin on vanhentumisasetuksen mukaan vanhentunut viimeistään vuonna 2002.

Kanteessakin lainatun vuoden 1992 yleiskaavan selostuksen
lentomeluvyöhykkeistä mukaan vyöhyke 1:n osalta alueelle on suunniteltu uusia työpaikka-alueita ja alueita julkisille palveluille, mutta ei uusia asuntoalueita. Väitetyn vahingon on siis kantajien omien perustelujenkin valossa katsottava syntyneen viimeistään vuonna 1992.

Valtioneuvoston päätös 29.10.1992; voimaan 1.1.1993

Kun sekä kaavoituksen että sitä ohjaavan normiston perusteella on voitu todeta, että maa-aluetta ei tulla suunnittelemaan ja rakentamaan asumiseen, on kantajien väittämän vahingon katsottava ilmenneen viimeistään vuonna 1992.

Sillä, että maa-alueelle on valtioneuvoston päätöksestä huolimatta myönnetty yksittäisiä poikkeuslupia rakentamiseen ei ole merkitystä asian oikeudellisen arvioinnin kannalta.

Toiminnan jatkuminen edelleen

Kun väitetyn vahingon ilmenemisen ajankohta voidaan määritellä, ei sillä, että lentomelua aiheuttavaa toimintaa edelleen jatketaan ole merkitystä vanhentumisajankohdan alkamista arvioitaessa.

Lentomelun määrän lisääntyminen

Yksittäiset mittaustulokset eivät ole osoitus melutason lisääntymisestä; merkityksellistä on alueen keskimääräinen melutaso.

Lentomelun kuvaamiseen käytetään Suomessa päivä-ilta-yömelutasoksi kutsuttua tunnuslukua Lden; joka kuvaa meluenergian vuorokauden ajalla painotettua keskiarvoa, jossa ilta-ajan lentotapahtumiin on lisätty + 5dB ja yöajan lentotapahtumiin + 10 dB. Painotusta käytetään, jotta melun häiritseväksi kokemisen erot eri vuorokauden aikoina voidaan ottaa huomioon. Tämä melun painotettu keskiarvo ei ole kantajien kiinteistöjen alueella noussut vuoden 1992 jälkeen, jolloin valtioneuvoston päätös on annettu, joten väite lentomelun lisääntymisestä on perusteeton.

Vaikka melutaso olisikin noussut maa-alueella vuoden 1992 jälkeen, ei sillä ole merkitystä väitetyn vahingon ilmenemisen kanssa. Kun valtioneuvoston päätöksen mukaan asuinrakentamista on rajoitettava yli 55 dB päivämelutason ylittävillä alueilla, ei merkitystä ole sillä, kuinka paljon melutaso kulloisenakin aikana tämän arvon ylittää.

Kun sekä kaavoituksen että sitä ohjaavan normiston perusteella on viimeistään vuodesta 1992 voitu todeta, että maa-aluetta ei tulla suunnittelemaan ja rakentamaan asumiseen, on kantajien väittämän vahingon katsottava ilmenneen viimeistään vuonna 1992. Sillä, että maa-alueelle on sen kaavoituksesta ja valtioneuvoston päätöksestä huolimatta myönnetty yksittäisiä poikkeuslupia rakentamiseen, ei ole merkitystä asian oikeudellisen arvioinnin kannalta.

Kun väitetyn vahingon ilmenemisen ajankohta voidaan määritellä, ei sillä, että lentomelua aiheuttavaa toimintaa edelleen jatketaan, ole merkitystä vanhentumisajankohdan alkamista arvioitaessa.

Lunastusvaatimus

Myös lunastusvaatimus on vanhentunut. Ympäristövahinkolain tarkoittama lunastusvelvollisuus on rinnasteinen ympäristövahinkojen korvaamiseen siinä suhteessa, että lunastusvelvollisuus merkitsee puhtaan siviilivahingon korvaamista lunastamalla. Siten lunastusvaatimus vanhenee vastaavalla tavalla kuin vahingonkorvausvelvollisuus. Mikäli oikeus vahingonkorvausvaatimuksen
esittämiseen katsotaan vanhentuneeksi, koskee se myös lunastusvaatimuksen esittämistä.

KANTAJIEN VASTAUS VANHENTUMISVÄITTEISIIN

Liikenteen kasvusta johtuen myös lentomelun määrä on lisääntynyt ja tulee lisääntymään myös tulevaisuudessa. Kantajat ovat viitanneet ympäristölupahakemukseen vuonna 2007.

Lentomelua aiheutetaan jatkuvasti, jolloin myös jatkuu niin sanottuna immissiona ilmenevä häiriö ja siitä johtuvat ympäristövahingot vuorokaudesta toiseen, kunnes lentomelua aiheuttava toiminta lopetetaan.

Maa-aluetta lähimpänä olevan Korson mittausaseman läheisyydessä melun määrä on ollut suurin kaikista mittausasemista. Melun määrä on kasvanut vuosina 2005 ja 2006. Vuonna 2005 yli 80 dB meluarvoja on mitattu vuorokaudessa enimmillään 11 - 12, kun vuonna 2004 enimmillään 5 - 6 kertaa vuorokaudessa. Suurta meluhaittaa on siis aiheutunut vuonna 2005 enimmillään kaksinkertainen määrä vuoden 2004 määrään verrattuna.

Vanhentumisen perusta

Ympäristövahinkolain 2:5 §:n mukaan ympäristövahinkojen
korvaamiseen sovelletaan vahingonkorvauslakia (VahL), jollei ympäristövahinkolaista muuta johdu. Vanhentumista koskeneen vahingonkorvauslain 7:2 §:n tultua kumotuksi vanhentumiseen sovelletaan velan vanhentumisesta annettua lakia (vanhentumislaki), jota sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa 1.1.2004.

Kantajat ovat viitanneet vanhentumislain 7.1/3 §:ään, jonka mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Kyseisen §:n 2 momentin mukaan ympäristövahinkoihin ei sovelleta vanhentumisen katkaisemista koskevaa 10 vuoden määräaikaa.

Kantajat ovat viitanneet Z:n asiantuntijalausuntoon 15.1.2009 ja lausunnossa esitettyihin viittauksiin.

Vanhentumista ei voida sitoa IImailulaitoksen esittämiin ajankohtiin. IImailulaitos ei ole esittänyt mitään sellaista perustetta, jonka johdosta voitaisiin katsoa vanhentumisen alkavan vuodesta 1952 tai 1992.

Vantaan kaupunki on myöntänyt rakentamiselle poikkeamislupia jopa 1.1.1993 jälkeenkin. Viimeinen määräalakauppa on tehty syyskuussa 2005, johon on myönnetty poikkeamislupa. Se, ettei poikkeamislupia ole myönnetty, on johtunut valtioneuvoston päätöksestä. Asialla on merkitystä vanhentumiskysymyksessä; vahingonkorvauksen peruste on lopullisesti ilmennyt vasta vuonna 2006. Maa-aluetta on pystytty hyödyntämään taloudellisesti vuoteen 2006 asti.

Finnavia perii lentoyhtiöiltä melumaksua, mutta ei kuitenkaan maksa korvausta todellisille kärsijöille.

KANTAJIEN PERUSTELUT PÄÄASIASSA

Vuonna 1937 ei ole ollut mitään tietoa tulevaisuudessa rakennettavasta lentoasemasta eikä siitä, että kantajien omistama maa-alue tulisi muuttumaan arvottomaksi ja lähes käyttökelvottomaksi lentomelun johdosta.

Lentomelun vuoksi maa-alueen suunnittelu asumiseen ei ole mahdollista, ja maa-alueen arvo on alentunut ainakin 11.795.746 euroa siitä, mitä se ilman lentomelua olisi.

IImailulaitos on ympäristövahinkolain nojalla lentoaseman pitäjänä korvausvelvollinen tästä lentomelun aiheuttamasta ympäristövahingosta.

Lentomelu

Lentomelun määrä maa-alueella on Lden 55 - 59 dBa.

Valtioneuvoston päätöksen mukaan asumiseen käytettävällä alueella on ohjeena, että melutaso ei saa ylittää ulkona melun A-painotetut ekvivalenttisaton (LAeq) päiväohjearvoa 55 dB eikä yöohjearvoa 50 dB.

Vuositasolla operaatioiden (operaatio = yksi lentoonlähtö tai yksi laskeutuminen) määrä on ollut jatkuvasti kasvussa, mikä on lisännyt melukuormitusta vastaavasti.

IImailulaitos

IImailulaitos pitää lentoasemaa ympäristövahinkolain 1 §:ssä tarkoitetulla
tavalla.

Maakuntakaava; hyväksytty 14.12.2004, vahvistettu 8.11.2006

Maankäyttö- ja rakennuslain 32.1 §:n mukaan maakuntakaava on ohjeena laadittaessa ja muutettaessa yleiskaavaa sekä ryhdyttäessä muutoin toimenpiteisiin alueiden käytön järjestämiseksi.

Maankäyttö- ja rakennuslain 33.1 §:n mukaan maakuntakaavassa virkistys- tai suojelualueeksi taikka liikenteen tai teknisen huollon verkostoja tai alueita varten osoitetulla alueella on voimassa rakentamista koskeva rajoitus. 2 momentin mukaan alueella, jolla rakentamisrajoitus on voimassa, ei lupaa rakennuksen rakentamiseen saa myöntää siten, että vaikeutetaan maakuntakaavan toteutumista.

Lentomelua koskeva määräys liittyy liikenteen verkostoon ja viheryhteystarve rinnastetaan virkistysalueeksi. Täten maa-alueella on voimassa maankäyttö- ja rakennuslain mukainen rakentamisrajoitus, joka kohdistuu välittömästi maanomistajaan.

Yleiskaava; hyväksytty 14.9.1992

Maa-alue sijaitsee retkeily- ja ulkoilualueella ja lentomeluvyöhykkeellä 1.

Yleiskaava 2007; hyväksytty 17.12.2007, ei lainvoimainen

Maa-alue sijaitsee retkeily- ja ulkoilualueella ja lentomeluvyöhykkeellä 2 (Lden 55 - 60 dB).

Lentomelualueita koskevat merkinnät (maakunta- ja) yleiskaavassa ohjaavat asemakaavoitusta siten, että alueen osoittaminen asumiseen ei ole mahdollista.

Kun voimassa olevassa yleiskaavassa ja yleiskaavaluonnoksessa maa-alue on osoitettu retkeily- ja ulkoilualueeksi, ei tällaisen alueen asemakaavoittaminen teollisuus-, varastointi- taikka erityistarkoitukseen ole käytännössä mahdollista.

Rakentaminen poikkeusluvalla

Kantajat ovat viitanneet KHO 1990 A 66; poikkeusluvan myöntäminen maa-alueelle ei ole mahdollista.

Vantaan kaupungin suhtautuminen

Vantaan kaupungin mukaan maa-alueelle ei voi rakentaa lentomelun vuoksi.

Ympäristövahinkolaki ja syy-yhteys

Kantajat ovat viitanneet ympäristövahinkolain 1 ja 3 § sekä Hallituksen esitykseen eduskunnalle laiksi ympäristövahinkojen korvaamisesta ja laeiksi eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta (HE 165/1992) s. 19.

Lentoaseman aiheuttama melu on ympäristövahinkolain 1 §:n tarkoittama ympäristövahinko, jonka aiheuttaa lentoaseman lentoliikenne.

Toiminnan ja siitä aiheutuvan vahingon syy-yhteys on selvä.

Lentomelun ja sitä koskevien melurajoitusten vuoksi maa-alueella vallitsee rakennuskielto. Maa-alueen käyttömuodon muutokset tehokkaammaksi ja rakentamisen mahdollistavaksi ovat käytännössä olemattomat. Lainvoimaa vailla olevassa yleiskaavassa 2007 ei ole esitetty muutoksia alueen käyttömuotoon. Lisäksi käyttömuodon muutoksen esteenä on alueen rajoittuminen asuntoalueeseen, joka estää häiriötä tuottavan rakentamisen sijoittamisen alueelle.

Jos melurajoituksia ei olisi, maa-alue olisi mahdollista kehittää maakuntakaavan mukaisesti asuinalueeksi laajentamalla asemakaava-aluetta. Maa-alueen lähialueet, joille ei aiheudu meluhaittaa, on valtaosin kaavoitettu asuinalueiksi. Näin ollen on oletettavaa, että ilman lentomeluhaittaa myös maa-alue olisi kaavoitettu asuinalueeksi.

Ympäristövahinkolain 3 §:n mukaan syy-yhteyden olemassaoloa arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota toiminnan ja vahingon laatuun sekä vahingon muihin mahdollisiin syihin.

Kantajien mahdollisuus saada taloudellista hyötyä maa-alueesta on poistunut, kun vuonna 2006 Vantaan kaupungin edustaja on ilmoittanut, ettei alueelle enää myönnetä poikkeuksia rakennuskiellosta; ennen ilmoitusta kantajilla on ollut mahdollisuus myydä maa-alueelta tontteja.

Mikäli lentomelualue ei ulottuisi maa-alueelle, kantajilla olisi mahdollisuus myydä tontteja kiinteistöiltään.

Näin ollen kantajien kärsimällä vahingolla vastaajan toiminnasta aiheutuvalla ympäristöhaitalla on ympäristövahinkolain 3 §:n mukainen syy-yhteys.

Koska maa-alue rajoittuu asuntoalueeseen, häiriötä tuottavan, muun kuin asuinrakentamisen sijoittaminen alueelle on mahdotonta.

Maa-alueelle kulkee ainoastaan yksi ajoväylä (Naakkakuja). Teollisuus- ja
toimistorakennuksien mukanaan tuomaa vilkasta ja mahdollisesti raskaita ajoneuvoja sisältävää liikennettä ei olisi mahdollista ohjata maa-alueelle Naakkakujaa pitkin. Koska alue on kehittynyt Saviontiestä siten, että alueen omakotitontit ja niillä sijaitsevat rakennukset ovat tiiviisti kiinni toisissaan, ei alueelle ole käytännössä mahdollista rakentaa lisää ajoväyliä.

Vuoden 1952 kaavan jälkeen on kaavoitettu asuinkäyttöön runsaasti alunperin muuhun käyttöön tarkoitettuja maa-alueita.

Eräistä naapuruussuhteista annetun lain soveltuminen

Mikäli asiassa tulisi soveltaa osittain myös naapuruussuhdelakia, myös
naapurussuhdelaissa asetetut edellytykset vahingonkorvauksen määräämiselle täyttyvät.

Sietämisvelvollisuus

Kantajat ovat viitaten ympäristövahinkolain 4 §:ään todenneet, että sietämisvelvollisuus ei koske tahallisesti tai rikoksella aiheutettua vahinkoa, henkilövahinkoa tai vähäistä suurempaa esinevahinkoa.

Sietämisvelvollisuutta koskevaa säännöstä ei voida soveltaa tässä, sillä kyseessä on vähäistä suurempi esinevahinko.

Mikäli vahinko katsottaisiin varallisuusvahingoksi, ei sietämisvelvollisuutta olisi kohtuusharkinnan perusteella.

Esinevahinko

Yleisen vahingonkorvausoikeudellisen ajattelun mukaan kiinteistön vaihdanta-arvon aleneminen katsotaan varallisuusvahingoksi.

Perinteisestä vahingonkorvausoikeudellisesta ajattelusta seuraava ajattelutapa on kuitenkin ympäristöoikeuden tradition vastainen. Naapuruusoikeudessa, johon ympäristövahinkojen sääntely pohjautuu, pidetään arvon alentumista ja käytettävyyden heikentymistä esineen vahingoittumisena.

Varallisuusvahingon ja esinevahingon raja ei ole ympäristövahinkojen
osalta vakiintunut. Ympäristövahingoissa vahingon "fyysisyydelle" ei voida antaa yhtä suurta merkitystä kuin yleisessä vahingonkorvausoikeudessa, koska ympäristövahinkolain 1 §:n mukaan melu- tai hajuhaittaa pidetään samanarvoisena vahinkona kuin maaperän tai veden pilaantumisesta aiheutuvaa vahinkoa. Melu- ja hajuimmission osalta merkitystä on annettava erityisesti sille, jatkuuko häiriö vai onko se jo päättynyt.

Immissiolähtöisen eli ympäristöoikeuden perinteisen ajattelun mukaan kantajien kiinteistön arvon alentumisena kärsimä vahinko on katsottava jatkuvuutensa perusteella esinevahingoksi. Lisäksi vahinko on yksiselitteisesti vähäistä suurempi. Näin ollen siihen ei voida soveltaa sietämisvelvollisuutta koskevaa säännöstä.

Kohtuullisuusharkinta

Sietämisvelvollisuus edellyttää aina tapauskohtaista kokonaisharkintaa, jossa on otettava huomioon paikalliset olosuhteet, häiriön syntymiseen johtanut tilanne kokonaisuudessaan ja häiriön esiintymisen yleisyys vastaavissa olosuhteissa.

Ympäristövahinkolain 4 §:n esitöiden mukaan lähtökohtana on verrata haitankärsijän asemaa muihin rinnasteisiin tilanteisiin. Harkintaa suoritettaessa on otettava huomioon häiriön vakavuus, voimakkuus ja kesto sekä se, miten vakiintunut ja laaja käyttömuodon muutos alueella jo on tapahtunut. Lähtökohtana on naapuruussuhdelaissa säädetty immissiokielto ja siihen ennen ympäristövahinkolain säätämistä perustunut vastuu.

Paikallisia olosuhteita arvioitaessa kohtuullisuuskynnys riippuu muun muassa siitä, miten tavanomainen kulloinenkin haittatyyppi asianomaisessa ympäristössä on.

Lentoaseman ympäristölupahakemuksesta 2007 sekä yleiskaavan lentomeluvyöhykkeistä käy ilmi, että kiitoteiden meluvaikutukset vaihtelevat suuresti lentoaseman ympäristössä. Vaihtelu johtuu liikenteen jakautumisesta eri kiitoteiden välillä. Nousujen ja laskujen määrät vaikuttavat meluun; laskuista aiheutuu enemmän melua kuin nousuista.

Paikalliset olosuhteet huomioitaessa jonkinasteista lentomelua voidaan pitää kohtuullisena sietämisvelvollisuuden kannalta. Maa-alueella melun määrä on yli 55 LdendBA, joten ei meluhaittaa edes paikalliset olosuhteet huomioitaessa voida pitää kohtuullisena.

Sietämisvelvollisuuden kannalta on huomioitava myös meluhaitan lisääntyminen; lisääntyessään melu on ylittänyt sietämisvelvollisuuden kannalta kohtuullisena pidetyn rajan.

Viitaten ympäristölupahakemuksessa esitettyyn kantajat ovat todenneet melun lisääntyvän tulevaisuudessa.

Koska maa-aluetta koskeva kaava ei mahdollista alueen käyttöä asumistarkoituksiin, kaavanmukaisuudella ei ole asiassa merkitystä.
Lentokenttätoiminnasta johtuvia kaavan meluvyöhykemääräyksiä ei voida pitää sellaisina määräyksinä, joilla voisi olla merkitystä sietämisvelvollisuuden harkinnassa. Vakiintuneesti on katsottu, ettei edes asumiskäytön salliva asemakaava välttämättä ole riittävä osoitus sietämisvelvollisuuden olemassaolosta.

Vahingon määrä

Mikäli maa-alueeseen ei kohdistuisi lentomelua, se olisi hyvin arvokas ja kiistatta kaavoitettu pientaloalueeksi. Näin on aikaisemmin toimittu kantajien aiemmin omistamien reuna-alueiden osalta, joskin niidenkin myyntiarvo on ollut alhaisempi lentomelusta johtuen.

Mikäli lentomelu ei rasittaisi alueen käyttöä, voitaisiin alue kaavoittaa asuinrakentamiseen pientaloalueeksi, kuten alueen koillispuolella olevat alueet on kaavoitettu.

Lähimmän maa-alueen kanssa vertailukelpoisen alueen aluetehokkuusluku on 0,2. Näin ollen alueelle voitaisiin rakentaa asuinpientaloja yhteensä noin (0,2 x 31.220.000) 62.440 kerrosneliömetriä. Hinnalla 300 euroa/m2 hinnalla laskien kohteen kokonaisarvo olisi noin 18.732.000 euroa. Raakamaan arvon ja
kehittämiskorvauksen (6.346.200 euroa) sekä menetetyn kauppahinnan
(396.946 euroa) lisäämisen jälkeen lentomelun aiheuttama maa-alueen arvon alentuminen on 11.975.746 euroa.

Menetetyn kauppahinnan määrä muodostuu siitä, että myös toteutuneiden viiden kaupan arvoon melu on vaikuttanut.

VASTAUS PÄÄASIASSA

Ympäristövahinkolain mukaan korvattava vahinko ja syy-yhteys

Lentoaseman pitämisestä aiheutuu kiistatta ympäristövahinkolain tarkoittamaa häiriötä eli melua maa-alueelle.

Jotta kantajilla ympäristövahinkolain 1 §:n mukaan olisi peruste vahingonkorvaukseen, tulisi heidän näyttää toteen väitetty ympäristövahinko sekä väitetyn vahingon ja lentomelun välinen syy-yhteys.

Vahinko

Vastaaja on viitannut Routamo-Ståhlbergin määritelmään ja todennut vahingon ulkoisen seikan aiheuttamaksi odottamattomaksi muutokseksi, jota on pidettävä vahingonkärsijän kannalta epäedullisena. Vahinko on siis odotetun ja todellisen tapahtumainkulun erotus. Vahingonkärsijän kannalta odotuksia tarkastellaan pitäen silmällä tilannetta, joka on vallinnut ennen vahinkotapahtumaketjun alkamista.

Kaavoituksen kehitys

Rakennuskaava 1959

Alueelle, johon maa-alue kuuluu on hyväksytty ensimmäinen yksityiskohtainen rakennuskaava 15.2.1959.; tämän mukaan maa-alue on käytännössä lähes kokonaan osoitettu maatalous-, puisto- ja metsäalueeksi lukuun ottamatta pieniä alueita Kytölän ja Korkin tiloista. Kaavaan ei ole tämän jälkeen tehty muutoksia, vaan se on edelleen voimassa hyväksytyssä muodossaan. Jo tässä yksityiskohtaisessa kaavassa maa-alue on suunniteltu muuhun kuin asuinrakennusalueeksi. Myöhemmin hyväksytyt ja vahvistetut seutu-, maakunta- ja yleiskaavat eivät ole tuoneet tähän muutosta.

Vuoden 1975 seutukaava

Korkki ja Kytölato on pääosin kaavoitettu maa- ja metsätalousvaltaiseksi alueeksi.

Yleiskaava 1983

Kytölato kokonaisuudessaan, lähes koko Korkki ja pääosa Kytölästä on kaavoitettu maa- metsätalous- ja ulkoilualueeksi, joilla asuinrakentamista on voimakkaasti rajoitettu.

Johtopäätöksiä edellisistä

Maa-alue on myös ensimmäisissä yleispiirteisissä kaavoissa suunniteltu muuhun maankäyttöön kuin asuinalueeksi ja siihen on kohdistunut voimakas rakentamisrajoitus. Vaikka ohuet kaistaleet Korkista ja Kytölästä sijaitsevat pientalovaltaisella asuinalueella, ovat alueet lähinnä tieosuuksia, joille ei olisi käytännössä edes mahdollista rakentaa asuintaloja.

Aluetta koskevat kaavoitus ratkaisut eivät ole muuttuneet myöhemmissä
kaavoissa, vaan alueen käyttötarkoitus ulkoilu- ja virkistysalueena on säilynyt tähän päivään asti.

Seutukaava 1992; vahvistettu 1996

Vuoden 1975 seutukaavaa on täydennetty vuonna 1984; ei muutosta maa-alueen osalta.

Hyrylän kylän alueelle on kaavoitettu taajatoimintojen alue, johon Kytölä ja osa Korkista ja Kytöladosta on kuulunut. Suurin osa Korkista ja Kytöladosta on edelleen jäänyt osaksi maa- ja metsätalousvaltaista aluetta.

Yleiskaava 1992; vahvistettu 1996

Hyrylän alueen kaavoitusta on muutettu siten, että Korkki ja Kytölato sekä suurin osa Kytölästä on kaavoitettu retkeily- ja ulkoilualueeksi. Pienet kaistaleet Korkista ja Kytölästä sijoittuvat edelleen pientalovaltaiseksi asuntoalueeksi kaavoitetulle alueelle.

Kaavoitus maa-, metsätalous ja ulkoilualueeksi ei ole muuttanut alueen käyttötarkoitusta ulkoilualueena tai luonut odotuksia alueen rakentamisesta asumiseen yhtään enempää kuin aiempi kaava.

Maakuntakaava 2004; vahvistettu 2006

Maankäyttö- ja rakennuslain korvattua rakennuslain on seutukaavan tilalle laadittu Uudenmaan maakuntakaava.

Koko Hyrylän kylän alue on kaavoitettu taajamatoimintojen alueeksi. Maa-alueen läpi kulkee viheryhteystarve.

Taajama-alue tarkoittaa suunnittelumääräysten mukaan alueen suunnittelemista asumiseen, ympäristöönsä soveltuvien työpaikkatoimintojen sekä näihin liittyvien palveluiden ja toimistojen alueena. Suunnittelumääräyksen mukaan alueen
yksityiskohtaisemmassa suunnittelussa on turvattava päivittäisten palveluiden saatavuus, riittävät ulkoilu- ja virkistysmahdollisuudet sekä kevyen liikenteen yhteydet seudullisille virkistysalueille.

Viheryhteystarve-merkinnällä osoitetaan virkistysalueverkostoon ja ekologiseen verkostoon kuuluvat viheryhteydet ja -alueet. Yksityiskohtaisemmassa suunnittelussa on muun muassa huolehdittava siitä, että merkinnällä osoitettu yhteys säilyy tai toteutuu tavalla, joka turvaa virkistys- ja ulkoilumahdollisuudet.

Yleiskaava 2007; ei lainvoimainen

Edelleen Korkki ja Kytölato sekä suurin osa Kytölästä on kaavoitettu retkeily- ja ulkoilualueeksi, jolle kaavamerkintöjen mukaan sallitaan ainoastaan ulkoilu- ja virkistystoimintaa palveleva vähäinen rakentaminen.

Arviointia

Kantajien tulisi näyttää toteen, että heillä on ollut oikeus vaatia, että maa-alueen maa- ja metsätalousvaltainen alue tullaan kaavoittamaan asumiseen ja että ennalta arvaamattomasta ulkoisesta tekijästä johtuen tilanne on muuttunut siten, että kiinteistöjen rakentaminen asumiseen ei enää olisikaan mahdollista.

Edellä selvitetystä kaavakehityksestä voidaan kuitenkin tehdä se johtopäätös, että kantajilla ei vuonna 1959 hyväksytyn ja edelleen voimassa olevan rakennuskaavan jälkeen ole voinut olla perusteltuja odotuksia saati subjektiivista oikeutta alueen kaavoittamisesta asumiseen.

Maa-alue on ensimmäisistä oikeusvaikutuksellisista kaavoista lähtien suunniteltu metsätalous-, ulkoilu- ja virkistysalueeksi, jolla on ollut sallittua ainoastaan tuota toimintaa palveleva rajoitettu rakentaminen. Näin ollen toteutunut tapahtumainkulku on vastannut objektiivisesti odotettua tapahtumainkulkua, eikä vahinkoa edes voida kantajien määrittelemällä tavalla katsoa syntyneen.

Kenelläkään ei ole subjektiivista oikeutta saada/vaatia omistamaansa kiinteistöä kaavoitetuksi haluamallaan tavalla. Kaavoitus perustuu valtakunnallisiin ja kunnallisiin maankäytön tavoitteisiin, joissa merkittävä ja keskeinen rooli on yhtenäisillä virkistys- ja ulkoilualueilla. Viheralueen vaatimukset paikan suhteen ovatkin ehdottomammat kuin rakentamisalueen, koska viheralueiden vetovoima perustuu luonnon tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yksittäisen maanomistajan henkilökohtaisilla taloudellisilla odotuksilla omistamansa alueen käytöstä ei ole
merkitystä, vaan yleistä etua palveleva kaavoitusmonopoli on kunnilla.
Maanomistajille kaavoitusratkaisujen toteuttamisesta aiheutuvan vähäistä suuremman vahingon korvaamisesta säädetään maankäyttö- ja rakennuslaissa sekä sitä edeltävässä rakennuslaissa.

Syy-yhteys

Mikäli kantajille katsottaisiin kuitenkin syntyneen väitetty vahinko, tulee kantajien näyttää toteen syy-yhteys lentomelun ja vahingon välillä.

Vastaaja on viitannut ympäristövahinkolain 3 § ja HE 165/92 syy-yhteydestä lausuttuun.

Säännöksen perusteella kantajien tulisi osoittaa todennäköiseksi syy-yhteys lentomelun ja väitetyn vahingon (kiinteistöjä ei voida suunnitella ja rakentaa asumiseen) välillä.

Kaavoituskehityksen perusteella kantajilla ei ole perusteltua aihetta saati subjektiivista oikeutta odottaa maa-alueen kaavoitusta asumiseen. Kun kaavoituskehityksessä otetaan huomioon lisäksi lentomelualueet, saadaan selville mahdollinen syy-yhteys kaavoitusratkaisujen ja lentomelun välillä.

Melualueet kaavoituksessa

Melualueet lienevät ensimmäisen kerran olleet nähtävissä Helsingin maalaiskunnan yleiskaavaehdotuksessa vuodelta 1968. Vaikka kaava ei ole koskaan saanut oikeusvoimaa, voidaan kaavan perusteella todeta, että melualue ei tuolloin ole edes ulottunut maa-alueelle. Tästä huolimatta maa-alue on jo tuolloin kaavoitettu muuhun kuin asuinrakentamiseen.

Vuosina 1983 ja 1992 hyväksytyissä seutukaavoissa ei ole ollut merkintöjä lentomelualueista. Sen sijaan Vantaan yleiskaavassa lentomelualueet on merkitty jo vuodesta 1983 lähtien. Yleiskaavassa 1983 maa-alue kuuluu pääosin lentomeluvyöhyke 2:een, jonka osalta on "asuinrakennusten, majoitustilojen, koulutustilojen, sairaaloiden, huoltolaitosten, päiväkotien, vanhainkotien ja vastaavien melulta suojeltavien rakennusten lentomelun äänieristävyyden oltava vähintään 35 dB Toimistotilojen ja vastaavien hiljaisten työtilojen lentomelun
äänieristävyyden on oltava vähintään 30 dB."

Se, että maa-alue on ollut lentomelualueella ei kaavamerkintöjen mukaan ole siis asettanut maa-alueelle rakentamisrajoituksia, vaan ainoastaan vaatimuksen äänieristävyydelle. Asuntorakentamista on sen sijaan rajoitettu sen vuoksi, että maa-alue on kaavoitettu maa-, metsätalous- ja ulkoilualueeksi.

Vuoden 1992 kaavassa asuinrakennusten osalta on edelleen voimassa ainoastaan äänieristävyysvaatimuksia, mutta ei nimenomaista rakentamisrajoitusta. Rakentamisrajoitus johtuu edelleen alueen käyttötarkoituksesta, ei siitä, että se sijaitsee lentomelualueella.

Valtioneuvoston päätös 29.10.1992 on tullut voimaan 1.1.1993. Päätöksessä on meluhaittojen ehkäisemiseksi esitetty, että asumiseen käytettävillä alueilla melutaso ei saisi ylittää päiväohjearvoa 55 dB eikä yöohjearvoa 50 dB; näitä arvoja on päätöksen antamisen jälkeen sovellettu maankäytön ja rakentamisen suunnittelussa.

Vuonna 2004 hyväksytyssä maakuntakaavassa on merkittynä melualueet; maa-alue sijaitse lentomelualue 1:llä, johon ei yksityiskohtaisemmassa suunnittelussa saa osoittaa uutta melun haittavaikutuksille herkkää toimintaa. Alueella jo olevan asutuksen ja muun melulle herkän toiminnan säilyttäminen ja täydentäminen on
mahdollista.

Vuonna 2007 hyväksytyssä yleiskaavassa maa-alue sijoittuu lentomelualue 2:een, jolla ei sallita uusien asuntojen, sairaaloiden, hoitolaitosten, vanhainkotien, päiväkotien tai oppilaitosten rakentamista eikä muiden sellaisten toimintojen sijoittamista, jotka ovat herkkiä meluhaitoille. Alueella on korjausrakentaminen sallittu, samoin kuin työpaikkarakentaminen (toimisto, teollisuus ja niin edelleen).

Arviointia

Vasta 2004 hyväksytyssä maakuntakaavassa ja 2007 hyväksytyssä yleiskaavassa on nimenomaisesti rajoitettu asuinrakentamista lentomelualueelle. Maa-alue on kuitenkin jo vuoden 1959 rakennuskaavasta lähtien, jolloin melualue ei ole vielä ulottunut maa-alueelle, kaavoitettu maa-, metsätalous- ja ulkoilualueeksi, josta
käyttötarkoituksen vuoksi on aiheutunut rakentamisrajoituksia.

Maa-alue on osa Tuusulan puolelle jatkuvaa seudullista virkistysaluetta. Retkeily- ja ulkoilualue ei siten rajoitu kantajien omistamaan maa-alueeseen, vaan on osa laajempaa seudullista virkistysalueista muodostuvaa verkkoa, josta suurin osa on kaavoitettu alueille, joille lentomelua kuvaava verhookäyrä ei edes ulotu.

Syy-yhteyttä lentomelun ja maa-alueen käyttötarkoituksen ja kiinteistöihin kohdistuvan asuinrakennusten rakentamisrajoituksen välillä ei ole, sillä maa-aluetta koskisivat rakentamisrajoitukset huolimatta siitä, esiintyykö alueella lentomelua vai ei. Kantajien väittämän vahingon on katsottava aiheutuneen muusta kuin lentomelusta.

Eräistä naapuruussuhteista annetun lain soveltuminen asiaan

Vaikka sovellettaisiin ympäristövahinkolakia edeltänyttä naapuruussuhdelakia, vastaaja viittaa ympäristövahinkolain mukaisiin kiistämisperusteisiinsa eli vanhentumiseen, vahingon ja syy-yhteyden puuttumiseen sekä sietämisvelvollisuuteen.

Sietämisvelvollisuus

Mikäli edellä esitetystä huolimatta katsotaan, että kantajille on syntynyt heidän väittämänsä vahinko, tulee arvioitavaksi vielä ympäristövahinkolain mukainen sietämisvelvollisuus.

Vahingon laatu

Ympäristövahinkolain 4 §:n mukaan kaikkien on siedettävä korvauksetta kohtuullisena pidettäviä häiriöitä. 2 momentti määrittää sietämisvelvollisuuden rajaa siten, ettei tahallisesti tai rikoksella aiheutettua vahinkoa, henkilövahinkoa tai vähäistä suurempaa esinevahinkoa olisi velvollisuus sietää. Sietämisvelvollisuus koskisi siten vähäisiä esinevahinkoja, puhtaita varallisuusvahinkoja sekä aineettomien haittatyyppien rasitusten korvattavuutta.

Lentomelusta aiheutuva kiinteistön arvon alentuminen on vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden mukaan vahingon fyysisen
intensiteetin puuttuessa katsottava lähtökohtaisesti puhtaaksi varallisuusvahingoksi. Väitetyn vahingon luonteesta seuraa siis häiriön kohtuullinen sietämisvelvollisuus.

Ympäristövahinkolain säännökset korvattavista vahingoista ovat lähtökohtaisesti samat kuin vahingonkorvauslaissa; vastaaja on viitannut HE 165/92. Tämän vuoksi vahingon käsitettä ja korvattavuutta tarkasteltaessa on tulkinta-apua haettava naapuruus- ja ympäristöoikeuden sijaan vahingonkorvausoikeudesta. Tällöin merkitystä tulee antaa vahingon fyysisyydelle, jonka puuttuessa väitetyn vahingon osalta seuraa, että vahinko on ennemminkin katsottava varallisuusvahingoksi kuin esinevahingoksi.

Kohtuusharkinta

Kohtuusharkinnassa olisi säännöksen mukaan nimenomaisesti otettava huomioon paikalliset olosuhteet ja häiriön esiintymisen yleisyys vastaavissa olosuhteissa muutoin, sekä häiriön syntymiseen johtanut tilanne kokonaisuudessaan. HE 165/1992 viitaten viittauksella vastaaviin olosuhteisiin ei tarkoiteta saattaa sietämisvelvollisuuden piiriin tiettyyn toimintaan liittyviä häiriöitä vielä sillä perusteella, että niitä laiminlyöntien vuoksi esiintyy usein asianomaisella alalla tai vastaavissa laitoksissa, vaan häiriön tulee muutoin olla alalla piittaamattomuudesta riippumaton yleinen seuraus. Kohtuusharkinta olisi tapauskohtaista harkintaa ja siinä otettaisiin huomioon häiriön vakavuus, voimakkuus ja kesto sekä se, miten, vakiintunut ja laaja käyttömuodon muutos alueella on tapahtunut. Paikallisten olosuhteiden kannalta kohtuullisuuskynnys riippuisi muun ohella siitä, miten tavanomainen kulloinenkin haittatyyppi
asianomaisessa ympäristössä on.

Vastaaja on kirjallisuuteen viitaten todennut, että lentoasema saattaa nykyaikana olla paikoin jo katsottavissa tavanomaiseksi.

Lentoaseman merkitys Suomen kansantaloudelle, kansalliselle huoltovarmuudelle, ulkomaan kaupalle ynnä muulle on keskeinen.

Vastaaja on lakivaliokunnan mietintöön (LaVM 10/1994) viitaten katsonut, että haitan kärsijän kannan lisäksi tulee ottaa huomioon toiminnan harjoittajaan liittyvät näkökohdat. Olisi kohtuutonta asettaa toiminnan harjoittajalle korvausvelvollisuus, jos kaavoituksella luodaan uusia arvoja korvattavaksi. Tilannetta olisi arvioitava kokonaisuutena ja otettava riittävästi huomioon myös toiminnan harjoittajasta riippumattomat tekijät kuten kaavoitus.

Lentoasemaa on pidetty samassa paikassa lähes 60 vuotta, joten toiminta samoin kuin lentomelu on varsin vakiintunut. Lentomelu sekä yleisesti lentoaseman läheisyydessä että kysymyksessä olevassa ympäristössä on varsin tavanomainen. Melu ei poikkea muista vastaavanlaisista lentoasemista. Lentomelun sietämistä on tällä perusteella pidettävä kohtuullisena.

Valtioneuvoston päätöksellä on merkitystä maankäytön ja rakentamisen suunnittelussa, eikä sen tarkoituksena ole määritellä melun sietämisvelvollisuuden rajaa.

55 dB päiväohjearvo koskee melutasoa asuinalueilla, jollaista kantajien maa-alue ei ole.

Melutaso ei ole noussut kantajien esittämällä tavalla.

Kun rakentamisrajoitukset johtuvat kaavoituksesta eli lentoaseman pitämisestä riippumattomasta seikasta, on kantajilla kokonaisuutena arvioiden katsottava olevan sietämisvelvollisuus heille aiheutuvaan haittaan nähden. Haittaa ja sietämisvelvollisuutta tulee arvioida kiinteistöjen kaavan mukaisen käyttötarkoituksen perusteella.

Alkuperäisestä 90 hehtaarin maa-alueesta on myyty 60 hehtaaria ja siten maa-aluetta on jo taloudellisesti hyödynnetty.

Vahingon määrä

Määrä on liiallinen ja perustuu virheelliseen laskentatapaan.

Esteitä alueen kaavoittamiselle esimerkiksi toimisto-, teollisuus tai muuhun työpaikkakäyttöön ei lentomelun vuoksi ole. Voidaan myös perustellusti väittää, että lentoaseman läheisyys nostaisi alueen hintoja tuohon käyttötarkoitukseen. Kantajat eivät ole esittäneet, miksei yhteiskunta ole näin menetellyt ja mikä alueen arvo tuossa tapauksessa olisi. Korvausta ei näin ollen voitaisi määrätä kantajien esittämien hypoteettisten laskelmien perusteella, sillä vahingonkärsijää ei ole tarkoitus saattaa parempaan asemaan, kuin missä tämä olisi ollut, jos
vahinkoa ei olisi sattunut.

Lunastusvaatimus

Lunastusvaatimus on perusteeton.

Vastaaja on viitannut ympäristövahinkolain 10.1 § ja tuon säännöksen perusteluihin (HE 165/92).

Säännöstä tulee soveltaa vain poikkeuksellisissa tapauksissa ja sillä edellytyksellä, että ympäristövahinko on aiheuttanut kiinteistöllä vakavia muutoksia. Muutoksia tulee arvioida suhteessa kiinteistön käyttötarkoitukseen.

Maa-alueella ei ole tapahtunut mitään muutoksia saati vakavia sellaisia, sillä maa-alue on sijainnut lentomelualueella lähes 60 vuotta.

Toiseksi maa-alueen käyttö sen suunniteltuun /kaavanmukaiseen käyttötarkoitukseen retkeily- ja virkistysalueena ei ole millään tavalla estynyt tai vaikeutunut.

Kiinteistöjen lohkomistoimitukset

Korkin, Kytölän ja Kytöladon yhteenlaskettu pinta-ala Konstantin Tyllilän ne ostaessa vuonna 1937 on ollut 86,94 ha, nyt 32,15 ha.

Jäljellä olevia maa-alueita voidaan pitää jäännösalueina, jotka eivät kooltaan ole kovin merkityksellisiä ottaen huomioon kaavoituksessa ja rakentamisessa noudatettavat periaatteet koskien rakentamiselta vapaaksi jätettäviä alueita.

NÄYTTÖ VANHENTUMISKYSYMYKSEN OSALTA

Kantajan kirjalliset todisteet

4. Lentokonemeluselvitys, Ilmailulaitos Finavia A2/2008, Vantaa 30.4.2008
13. Vantaan kaupungin yleiskaavapäällikön sähköpostiviesti 22.8.2006
14. Kauppakirja 15.9.2005

Kantajan henkilötodistelu
1. C todistelutarkoituksessa

Vastaajan kirjalliset todisteet

1. LdendB toteutunut lentomelu 1990, 2007 ja melunhallintasuunnitelman verhokäyrä
8. Ote Vantaan Yleiskaavan 1992 selostuksesta

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Arvioinnin lähtökohta

Kanne perustuu siihen, että maa-alueen suunnittelu ja rakentaminen asumiseen ei ole mahdollista. Vanhentumiskysymystä on arvioitava pelkästään siitä näkökulmasta, onko asumisrakentamisen estymiseen lentomelun vuoksi perustuva vaatimus vanhentunut. Muiden maankäyttötapojen mahdollisesti aiheuttamaa arvonalentumista ei arvioida.

Vahingonkorvauksen perusteen syntyajankohdan arviointia väitteittäin

Lentokentän käyttöönotto vuonna 1952

Jutussa ei ole esitetty selvitystä lentomelun vaikutuksista maa-alueeseen, kun lentoasema on otettu käyttöön vuonna 1952. Tämän vuoksi ei ole edellytyksiä arvioida vanhentumiskysymystä tältä osin.

Yleiskaava 1992

Vantaan kaupunginvaltuusto on 14.9.1992 hyväksynyt tälläkin hetkellä voimassa olevan yleiskaavan (Yleiskaava 1992). Yleiskaavassa 1992, kohdassa "Maankäyttöratkaisun yleisperusteluosa" , s. 30 todetaan, että
"Yleiskaavaan on määritelty kolme lentomeluvyöhykettä, jotka perustuvat
vuoden 2010 ennustetun lentomelun 60, 55 ja 50 Lden alueisiin ...

Vyöhykkeellä 1 (melutaso yli 60 Lden dB) ääneneristysvaatimukset lentomelua vastaan ovat tiukimmat. Sille on tässä yleiskaavassa suunniteltu ainoastaan uusia työpaikka-alueita ...

Vyöhykkeellä 2 (melutaso yli 55 Lden dB) ovat asuinrakennusten ja muiden melulta suojattavien rakennusten äänieristysvaatimukset lievemmät kuin vyöhykkeellä 1. Sille on tässä yleiskaavassa sijoitettu uusia työpaikka-alueita ja aluevarauksia julkisille palveluille, mutta ei uusia asuntoalueita ..."

Maa-alue sijaitsee kantajan omankin ilmoituksen mukaan Yleiskaavan 1992 vyöhykkeellä 1.

Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan:

35 §: "Yleiskaavan tarkoituksena on kunnan tai sen osan yhdyskuntarakenteen ja maankäytön yleispiirteinen ohjaaminen sekä toimintojen yhteen sovittaminen. Yleiskaava voidaan laatia myös maankäytön ja rakentamisen ohjaamiseksi määrätyllä alueella.

Yleiskaavassa esitetään tavoitellun kehityksen periaatteet ja osoitetaan tarpeelliset alueet yksityiskohtaisen kaavoituksen ja muun suunnittelun sekä rakentamisen ja muun maankäytön perustaksi. .."

42 §: "Yleiskaava on ohjeena laadittaessa ja muutettaessa asemakaavaa sekä ryhdyttäessä muutoin toimenpiteisiin alueiden käytön järjestämiseksi.

Viranomaisten on suunnitellessaan alueiden käyttöä koskevia toimenpiteitä ja päättäessään niiden toteuttamisesta katsottava, ettei toimenpiteillä vaikeuteta yleiskaavan toteutumista ..."

171 §:n mukaan "Kunta voi erityisestä syystä myöntää poikkeuksen tässä laissa säädetyistä tai sen nojalla annetuista rakentamista tai muuta toimenpidettä koskevista säännöksistä, määräyksistä, kielloista ja muista rajoituksista ..."

Edellä siteerattujen säännösten perusteella yleiskaavamääräysten merkitys on se, että alueen käyttö ja kaavoittaminen tapahtuu yleiskaavassa määrätyissä rajoissa, joista on 171 §:n mukainen poikkeamismahdollisuus.

Yleiskaavamääräys, jossa arvioitavalle alueelle ei ole sijoitettu asuinalueita estää poikkeamisluvan mukaisia yksittäistapauksia lukuun ottamatta asuinrakentamisen ja maa-alueen kaavoittamisen asuinrakentamiskäyttöön.

Kun vuoden 1992 Yleiskaavassa ei ole esitetty maa-aluetta asuinkäyttöön, on kantajien väittämä vahinko konkretisoitunut Yleiskaava 1992 hyväksyttäessä. Kantajilla olisi ollut jo tuolloin mahdollisuus vedota nyt esittämäänsä kanneperusteeseen.

Näin ollen kantajien korvausvaatimuksen varsinainen peruste on syntynyt 14.9.1992. Korvausvaatimuksen vanhentuminen on arvioitava tämän ajankohdan perusteella.

Korvausvaatimuksen vanhentumisesta

Perusteen syntymisaikaan sopimussuhteen ulkopuoliseen vahingonkorvaukseen on ollut sovellettavana sittemmin vanhentumislain voimaantulon myötä 1.1.2004 alkaen kumottu VahL 7:2 §:

"Vahingonkorvausta on vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta, ellei lyhyempää vanhentumisaikaa ole säädetty ..."

VahL 7:2 §:n soveltaminen ei ole pääsääntöisesti edellyttänyt korvauksenvaatijan tietoisuutta korvauksen perusteen syntyhetkestä, vaan perusteen objektiivinen syntyhetki on yleensä katsottu vanhentumisen alkamisajankohdaksi; oikeuskäytäntö tosin vaihtelee tältä osin jonkin verran. VahL 7:2 §:n perusteella vaatimus sellaisenaan olisi siis vanhentunut 14.9.2002.

Ympäristövahinkolaki, johon vaatimus tässä perustuu, on tullut voimaan 1.6.1995. Näin ollen oikeus saada juuri ympäristövahinkolain mukaista korvausta on alkanut vasta tuolloin.

Käräjäoikeus katsoo, että kysymyksessä on perusteiltaan uusi vahinko- ja korvaustyyppi. Oikeudellinen peruste korvausvaatimukselle on syntynyt vasta vanhentumislain voimaan tullessa. Tämän vuoksi on katsottava, että vanhentumisaika on myöhentynyt alkavaksi vasta ympäristövahinkolain voimaantulosta. Näin ollen, kun ympäristövahinkolain voimaan tullessa on ollut VahL 7:2 noudatettavana, eikä oikeus vaatimuksen esittämiseen ollut ympäristövahinkolain voimaan tullessa vanhentunut, korvausvaatimus olisi vanhentunut 1.6.2005.

Ennen korvausvaatimuksen vanhentumista edellä kerrotuin tavoin eli 1.4.2004 on kuitenkin tullut voimaan vanhentumislaki, jonka 21.2 § siirtymäsäännöksen mukaan "Tätä lakia sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen tämän lain voimaantuloa. Velka vanhentuu kuitenkin tämän lain nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi tätä ennen."

Hallituksen esityksen Eduskunnalle velan vanhentumista ja julkista haastetta koskevan lainsäädännön uudistamisesta (HE 187/2002) s. 74 perusteella säännöstä on tulkittava siten, että kun VahL 7:2 §:n 10:n vuoden vanhentumisaika on vanhentumislain voimaan tullessa ollut kesken, nyt arvioitavan saatavan vanhentumisaika pitenee siten, että saaminen vanhentuu 3 vuoden kuluttua vanhentumislain voimaantulosta eli 1.4.2007.

Vanhentumislain 3.1/7 §:n mukaan "...Vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua ...

...3) muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta.; ... "

Kun vaatimus ei ollut vanhentunut ennen vanhentumislain voimaantuloa,
vanhentumisen arviointi on vanhentumislain siirtymäsäännösten perusteella siirtynyt vanhentumislain perusteella tapahtuvaksi. Tämän vuoksi on vanhentumislain 3.1/7 §:n mukaisesti arvioitava, milloin kantajien olisi vähintäänkin "pitänyt tietää" vahingosta ja siitä vastuussa olevasta.

HE 187/2002 s. 48 esitetään, että "Vanhentumisajan alkamishetkeä ei voida ratkaista yksinomaan sen perusteella, milloin vahingonkärsijä on tosiasiassa saanut tarvittavat tiedot vahingosta. Tietoisuuden osoittaminen on käytännössä erittäin hankalaa. Ei myöskään olisi hyväksyttävää, että korvausvaatimuksen esittämistä voitaisiin pitkittää sillä perusteella, että vaatimuksen esittäjä vetoaisi omaan huolimattomuuteensa tai välinpitämättömään suhtautumiseensa.
Vahingonkärsijälle on siksi perusteltua asettaa selonottovelvollisuus. Esityksen mukaan vahingonkärsijältä edellytetään tavanomaista aktiivisuutta vahingon ja siitä vastuussa olevan selvittämiseksi. Vaikka arviontikriteerit ovat objektiivisia, huomioon otetaan se, mitä juuri kysymyksessä olevassa asemassa olevan henkilön tulisi ymmärtää ja miten hänen tulisi toimia. Asiantuntijoiden kyky havaita ja arvioida vahinkoja poikkeaa olennaisesti tavalliselta vahingonkärsijöitä
edellytettävästä tasosta ...

...Vanhentumisajan alkamisajankohta määräytyy sen perusteella, milloin vahingonkärsijä on saanut riittävät tiedot tosiasioista. On kuitenkin huomattava, että vahingonkärsijä ei voi vedota siihen, ettei tiedä lain sisältöä. Esimerkiksi tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta vahinkoa kärsinyt ei voi vedota siihen, ettei ole tuntenut tuotevastuulakia, joka määrittää korvausvelvollisten piirin. Merkitystä ei voida antaa myöskään sille, milloin mahdollista oikeudenkäyntiä varten tarvittavat todisteet on saatu tai milloin vaadittava korvausmäärä on täsmentynyt. Velkojahan voi katkaista vanhentumisen vapaamuotoisella muistutuksella."

HE 187/2002:ssa esitetään siis varsin seikkaperäisesti, mihin juuri vanhentumislain "olisi pitänyt tietää"- sääntely perustuu.

Ensinnäkin HE 187/2002:ssä on mainittu riittävät tiedot tosiasioista. Olennaisin tosiasia on maa-alueeseen kohdistuva lentomelu, jonka aiheutuminen ja kohdistuminen maa-alueeseen on varmuudella ollut kantajien tiedossa jo Yleiskaava 1992 vahvistettaessa.

Kysymys on maa-alueesta, jonka arvoksi asuntorakentamiskäytössä kantajat nyt ilmoittavat noin 18 miljoonaa euroa. Tuollaisen omaisuuden omistajien voidaan edellyttää tuntevan omaisuuttaan koskevat määräykset, ja normaalin huolellisuus-ja selonottovelvollisuuden piiriin voidaan katsoa kuuluvan tiedot kaavoitusmääräyksistä ja niihin perustuvista rajoituksista. Samoin huolellisuus- ja
selonottovelvollisuuden piiriin voidaan katsoa kuuluvan korvausvaatimusten lainsäädännöllinen peruste eli ympäristövahinkolaki sekä sitä koskevat vanhentumissäännökset.

Lisäksi todistelutarkoituksessa kuultu kantaja C on kertonut harrastukseksensa kansainvälinen ympäristöoikeus, minkä johdosta yhtä kantajista voidaan pitää asiantuntijana säännösten tuntemisen osalta.

Edellä lausutun vuoksi käräjäoikeus katsoo selvitetyksi, että kantajien on vähintäänkin täytynyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta jo Yleiskaava 1992 hyväksyttäessä.

Yleiskaavan 1992 vahvistamisen jälkeen tapahtuneen vaikutus korvausvaatimusten vanhentumiseen

29.10.1992 on astunut voimaan Valtioneuvoston päätös melutason ohjearvoista, jossa on meluhaittojen ehkäisemiseksi esitetty, että asumiseen käytettävillä alueilla melutaso ei saisi ylittää päiväohjearvoa 55 dB eikä yöohjearvoa 50 dB. Ohjearvoja on sovellettava maankäytön ja rakentamisen suunnittelussa sekä rakentamisen lupamenettelyssä.

Kantajat ovat C:nkin kertoman mukaan myyneet vuonna 1993 ja 2003 alkaen määräaloja maa-alueesta. Kaupan kohteille oli haettu ja myönnetty poikkeamislupia, minkä lisäksi poikkeamislupia on myös hylätty. C:n mukaan poikkeamislupien osalta rakennusten oli täytettävä lentomelualueen edellyttämät äänieristysluokat.

Viimeistään poikkeamislupamenettelyjen yhteydessä kantajien tai ainakin jonkun heistä on täytynyt tulla tosiasiallisestikin tietoiseksi siitä, että yleiskaavan 1992 määräykset rajoittavat asuinrakentamista maa-alueella lentomelun vuoksi.

Vantaan kaupunginvaltuusto on 17.12.2007 hyväksynyt Vantaan uuden
yleiskaavan (Yleiskaava 2007), joka korvaa Yleiskaavan 1992. Yleiskaava 2007 ei kuitenkaan ole vielä lainvoimainen.

Maa-alue sijaitsee Yleiskaavan 2007 lentomeluvyöhykkeellä 2, jota koskee seuraava selostuksessa esitetty määräys:

"...Lentomeluvyöhykkeellä 2 (Lden55-60 dB) ei sallita uuden asutuksen eikä uusien sairaaloiden, hoitolaitosten, vanhainkotien, päiväkotien tai oppilaitosten rakentamista eikä muiden sellaisten toimintojen sijoittamista, jotka ovat herkkiä melun haitoille. Alueella jo olevan asutuksen ja melulle herkän muun toiminnan säilyttäminen, korjaaminen ja vähäinen täydentäminen mahdollista ..."

Tässä yhteydessä esitetyt tapahtumat Yleiskaavan 1992 hyväksymisen jälkeen vahvistavat kaikki osaltaan sitä, että korvauksen peruste on syntynyt yleiskaava 1992 hyväksyttäessä, samoin kuin sitä, että kantajien on jo yleiskaava 1992 hyväksyttäessä vähintäänkin täytynyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta.

Vahingon luonteen merkitys vanhentumisen arvioinnissa

Vahinko, josta korvausta vaaditaan, on maa-alueen arvon alenemiseen perustuva taloudellinen vahinko. Tällöin vahinko on syntynyt, kun väitetyn taloudellisen menetyksen aiheuttama tapahtuma on ilmennyt. Kuten edellä on todettu, tapahtuma on ilmennyt Yleiskaavan 1992 voimaan tullessa ja korvausvaatimuksen lainsäädännöllinen peruste on syntynyt ympäristövahinkolain voimaan tullessa.

Taloudellisen menetyksen aiheuttava tapahtuma on jatkunut yhtäjaksoisesti ja jatkuu edelleen. Tapahtuman jatkuminen ei kuitenkaan vaikuta kantajien oikeuteen saada korvausta, vaan tuo oikeus on sama kuin ympäristövahinkolain tullessa voimaan 1.6.1995. Myöskään sillä, miten melun määrä on muuttunut ei ole merkitystä; lentomelu joko estää asumisrakentamisen tai sitten ei.

Mikäli korvauksen perusteena olisi esimerkiksi melun aiheuttama fyysinen haitta kantajille itselleen heidän asuessaan lentomelualueella, voitaisiin vanhentumista tarkemmin arvioida myös sillä perusteella, vaikuttaako vanhentumisen alkamiseen haitan jatkuminen suoraan korvaukseen oikeutettuun kohdistuvana. Korvausvaatimuksen peruste huomioon ottaen ei sillä, että haitta jatkuu, kuitenkaan ole merkitystä tällaisessa tapauksessa. Haitan alkamisajankohta sen korvauksen kannalta arvioitaessa, mitä kantajat nyt vaativat, on yksiselitteisesti
yksilöitävissä ajankohtaan, jolloin yleiskaavamääräys ei salli asuinrakentamista maa-alueelle lentomelun vuoksi.

Poikkeamisluvan merkitys vanhentumisen kannalta

Edellä siteeratun maankäyttö- ja rakentamislain 171 §:n mukainen poikkeamismahdollisuus koskee kaikkia mainitun lain mukaisia säännöksiä, määräyksiä, kieltoja ja rajoituksia. Maa-alueen suunnittelu ja rakentaminen asumiseen on kokonaisuus, johon yksittäisten poikkeamisten mahdollisuus ei vaikuta. Näin ollen poikkeamisluvan edellytysten arviointi ei vaikuta vanhentumiskysymyksen arviointiin tässä jutussa.

Vanhentumiskysymys naapuruussuhdelain sekä ympäristövahinkolain mukaisen lunastusvaatimuksen kannalta

Lunastusvaatimus on vahingonkorvaukseen nähden vaihtoehtoinen seuraamus ympäristövahingosta, joten se on vanhentunut samoin kuin korvausvaatimus, edellä kerrotun mukaisesti.

Naapuruussuhdelain mukainen korvausvaatimus on vanhentumiskysymyksen kannalta arvioitava samasta lähtökohdasta kuin ympäristövahinkolain mukainenkin. Tämän vuoksi naapuruussuhdelain mukainen korvausvaatimus on vanhentunut VahL 7:2 §:n mukaisesti, edellä tarkemmin kerrotuin perustein, 14.9.2002.

Lopputulos

Vanhentumissäännöstön soveltaminen kantajien vaatimuksiin johtaa siihen, että vaatimukset ovat vanhentuneet kolmen vuoden kuluttua vanhentumislain voimaantulosta eli 1.1.2007.

Ei ole väitettykään, että vaatimusta olisi esitetty ennen 1.1.2007; tämä asia on tullut vireille käräjäoikeudessa 6.6.2008.

Koska kantajien vaatimukset ovat vanhentuneet, ne hylätään.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Kanne hylätään.

Koska kanne on hylätty välituomiolla, asian käsittely käräjäoikeudessa päättyy.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet:

Käräjätuomari Jukka Huunonen
Laamanni Heikki Nousiainen
Käräjätuomari Heli Pöntinen

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 17.12.2010

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

Hovioikeudessa on 7.5.2010 toimitettu pääkäsittely. Pääkäsittely on rajoitettu koskemaan hovioikeudessa nimetyn uuden todistelun hyväksyttävyyden selvittämistä sekä asian oikeudellista selvittämistä ja arviointia.

VALITUS

A, B, C, D ja E ovat yhteisessä valituksessaan vaatineet, että käräjäoikeuden välituomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen käsiteltäväksi

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Lentomelun vuoksi kantajien omistuksessa olevan alueen taloudellinen hyödyntäminen ei ollut enää mahdollista.

Kannevaatimukset eivät olleet vanhentuneet. Kantajat olivat saaneet myydä tontteja omistamiltaan kiinteistöiltä vuoteen 2006 saakka eli asuinrakentaminen oli estynyt vasta tuolloin. Kiinteistöillä ei ollut ollut vuonna 1992 vahvistetun yleiskaavan voimaantulon jälkeen ehdotonta rakentamiskieltoa, vaan rakentaminen alueelle oli ollut mahdollista vuoteen 2006 saakka. Kantajien ei voitu katsoa saaneen tietoa vahingon syntymisestä ennen elokuuta 2006. He olivat heti tonttien myynnin estyttyä ottaneet yhteyttä Finavia Oyj:öön ja esittäneet sille C:n toimesta korvausvaatimuksensa lokakuussa 2006. Vaatimukset eivät olleet vanhentuneet myöskään sen vuoksi, että ympäristövahinkojen korvaamisesta annetun lain (jäljempänä ympäristövahinkolaki) mukaan jatkuvasta melusta johtuva vahinko ei voinut vanhentua, kun vahingon aiheuttaminen jatkui edelleen.

Velan vanhentumisesta annettu laki (jäljempänä vanhentumislaki) ei koskenut lunastamista, joten myöskään vaatimus alueen lunastamisesta ei ollut vanhentunut.

Finavia Oyj ei ollut käräjäoikeudessa vedonnut vanhentumisen alkamiseen 1.1.2007. Se ei näin ollen ollut täyttänyt oikeudenkäymiskaaren mukaista vetoamistaakkaansa asiassa eikä kantajilla ollut ollut mahdollisuutta esittää vastatodistelua vanhentumisesta kyseisenä ajankohtana. Pääkäsittelyn toimittaminen hovioikeudessa oli tarpeen, jotta kantajat pystyivät esittämään sanotuilta osin vastatodistelua kuulemalla C:tä todistelutarkoituksessa sekä F:ää ja G:tä todistajina.

Kantajat ovat liittäneet valituksensa oheen uusina kirjallisina todisteina C:n laatiman muistion 23.10.2006, C.n kirjeen asianajajalle 19.11.2006, tulosteen asianajotoimiston laskutusjärjestelmästä sekä käyntikortteja ja asianajotoimiston laskun 30.5.2007.

VASTAUS

Finavia Oyj on vaatinut, että kantajien esittämät uudet väitteet ja todisteet jätetään tutkimatta ja valitus hylätään.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Sillä, olivatko kantajat kyenneet myymään tontteja kiinteistöiltään, ei ollut merkitystä arvioitaessa heidän vaatimaansa vahingonkorvausta, joka perustui siihen, että heidän kiinteistöjään ei lentomelun johdosta voitu suunnitella ja kaavoittaa taaja-asumiseen. Asian arvioinnissa ei ollut merkitystä myöskään sillä, että vuoden 1992 yleiskaavassa ei ollut asetettu alueelle ehdotonta rakentamisrajoitusta. Kaavassa oli rajoitettu alueen suunnittelua ja kaavoitusta asuinrakentamiseen eli vahvistettu kantajien kannevaatimusten peruste. Vaatimusten peruste oli siten syntynyt vuoden 1992 kaavan hyväksymisellä, joten myös vanhentumisajan oli katsottava lähteneen kulumaan kyseisestä hetkestä.

Käräjäoikeus oli päätynyt yhtiön esittämästä poikkeavaan vanhentumispäivämäärään laintulkinnan perusteella. Väittämistaakan kannalta oli riittävää, että yhtiö oli käräjäoikeudessa väittänyt vaatimusten vanhentuneen ja vanhentumisajan alkaneen kulua viimeistään vuonna 1992. Lain soveltaminen oli yksin tuomioistuimen asia.

Kantajat olivat puolestaan laiminlyöneet väittämistaakkansa jättäessään esittämättä käräjäoikeudelle väitteen korvausvaatimusten esittämisestä jo ennen 1.1.2007. Kun he eivät olleet esittäneet perusteltua syytä väitteen esittämiselle vasta hovioikeudessa, väitteen oli katsottava prekludoituneen. Väite tuli siten jättää tutkimatta, samoin siihen liittyvät uudet todisteet. C ei joka tapauksessa ollut yhtiön kanssa käymissään neuvotteluissa esittänyt korvausvaatimuksia tai yksilöinyt niitä. Hän oli yrittänyt myydä maa-aluetta yhtiölle. Kantajat eivät olleet edes väittäneet, että he olisivat jo lokakuussa 2006 esittäneet yhtiölle vanhentumislain edellyttämän yksilöidyn vaatimuksen, josta olisi käynyt ilmi sekä velan peruste että erityisesti väitetyn velan määrä.

Ympäristövahinkolain 13 §:n siirtymäsäännöksen mukaan ennen lain voimaantuloa harjoitetusta toiminnasta johtuvan vahingon korvaamiseen sovellettiin aikaisempaa lakia, vaikka vahinko olisi ilmennyt vasta lain voimaantulon jälkeen. Kanteessa oli kysymys ennen ympäristövahinkolain voimaantuloa aloitetusta lentokenttätoiminnasta ja myös vahinko oli käräjäoikeuden välituomion mukaan ilmennyt jo ennen lain voimaantuloa. Siirtymäsäännöksen nojalla asiaan tuli soveltaa lakia eräistä naapuruussuhteista (jäljempänä naapuruussuhdelaki). Ympäristövahinkolain ei voitu katsoa kanteen osalta synnyttäneen mitään sellaista uutta kanneperustetta, jonka johdosta vanhentumisajan voitaisiin katsoa siirtyneen alkamaan vasta 1.6.1995. Vaatimusten oli ensisijaisesti katsottava vanhentuneen aikaisemmin voimassa olleen määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille annetun asetuksen (jäljempänä vanhentumisasetus) mukaisesti kymmenen vuoden kuluttua yleiskaavan hyväksymisestä eli 14.9.2002. Mikäli käräjäoikeuden ratkaisu vanhentumisajan alkamisajankohdan myöhentymisestä alkamaan vasta 1.6.1995 hyväksyttäisiin, kannevaatimusten tuli siinäkin tapauksessa katsoa vanhentuneen vanhentumisasetuksen mukaisesti viimeistään 1.6.2005.

Vanhentumislain 21 §:n siirtymäsäännösten 3 momentin mukaan lakia sovellettiin myös velkaan, joka oli syntynyt ennen lain voimaantuloa. Velka vanhentui kuitenkin uuden lain nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi tätä ennen. Kun kysymyksessä olevassa tapauksessa korvausvaatimus olisi vanhentunut 1.6.2005 aikaisemman vanhentumisasetuksen mukaan, sen oli katsottava vanhentuneen 1.6.2005 myös uuden vanhentumislain mukaan.

Mikäli vanhentumislain siirtymäsäännöksiä sovellettaisiin käräjäoikeuden tulkitsemalla tavalla, kantajien esittämien vaatimusten oli katsottava vanhentuneen viimeistään 1.1.2007.

Kantajat olivat olleet tietoisia Vantaan edelleenkin voimassa olevasta vuonna 1992 hyväksytystä yleiskaavasta ja sen asettamista lentomelusta johtuvista kaavoitusrajoituksista. Heidän oli siten yksin tällä perusteella katsottava olleen tietoisia siitä väitetystä vahingosta, johon heidän kanteensa perustui, sekä vahingon aiheuttajasta. Heidän olisi joka tapauksessa pitänyt olla tietoisia lentomelun kaavassa asettamista rajoituksista ja siten heille aiheutuvasta väitetystä vahingosta. Kun kantajat ilmoittivat maa-alueensa arvoksi 18 miljoonaa euroa, omaisuuden omistajien voitiin edellyttää tuntevan omaisuuttaan koskevat määräykset, erityisesti kun normaaliin huolellisuus- ja selonottovelvollisuuteen voitiin katsoa kuuluvan tiedot kaavoitusmääräyksistä ja niihin perustuvista rajoituksista. Kantajien tietoisuutta korosti se tosiasia, että he olivat toistuvasti hakeneet kiinteistöilleen rakentamisen oikeuttavia poikkeuslupia.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa vahinkotapahtuma oli yksilöitävissä, joten oli mahdollista konkreettisesti osoittaa se hetki, jolloin vahinko oli viimeistään ilmennyt. Haitan alkaminen sen korvauksen osalta, jota kantajat vaativat, oli yksilöitävissä ajankohtaan, jolloin yleiskaavamääräys oli estänyt asuinrakentamisen alueelle lentomelun vuoksi. Kysymys ei ollut siinä mielessä jatkuvasta vahingosta, että sillä olisi vaikutusta vanhentumisen alkamisen ajankohtaan.

Lunastamisen tarkoitus oli saada alueesta rahallinen korvaus, joten se vanhentui käräjäoikeuden katsomin tavoin samanaikaisesti vahingonkorvausvaatimuksen kanssa.

Pääkäsittelyn toimittaminen hovioikeudessa kantajien esittämällä perusteella ei ollut tarpeen.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Käsittelyratkaisu

Kantajat ovat vaatineet, että hovioikeudessa toimitetaan pääkäsittely kanneoikeuden vanhentumiskysymykseen liittyvän suullisen todistelun esittämistä varten. Nimetty uusi todistelu koskee vanhentumisen väitettyä katkaisemista vuonna 2006. Hovioikeus katsoo, että pääkäsittelyn toimittaminen pyydettyä tarkoitusta varten on jäljempänä hovioikeuden perusteluista ilmenevistä syistä tarpeetonta. Tätä koskeva vaatimus näin ollen hylätään oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentin 6 kohdan nojalla.

Korvausvaatimuksesta ja sen perusteista

1. A myötäpuolineen on vaatinut, että Finavia Oyj velvoitetaan suorittamaan kantajille vahingonkorvausta 11.795.746 euroa korkoineen Helsinki-Vantaan lentokentän ylläpitäjänä lentomelun aiheuttamasta kantajien omistamien kiinteistöjen arvon alenemisesta sekä kiinteistöille aiheutuneesta haitasta.

2. Kantajien kiinteistöt sijaitsevat Helsinki-Vantaan lentokentän kiitoteiden 1 ja 3 melualueella. Koneiden noususta ja laskeutumisesta aiheutuva lentomelu on johtanut siihen, että kiinteistöjen alueen suunnittelu ja rakentaminen asumiseen ei ole mahdollista. Alue on kaavoitettu virkistysalueeksi, minkä vuoksi kiinteistöjen arvo on edellä ilmenevää määrää pienempi kuin se olisi ilman lentomelusta johtuvaa rajoitusta. Jos kiitotiestä johtuvaa melurajoitusta ei olisi, kantajien omistama alue olisi mahdollista kehittää maakuntakaavan mukaiseksi asuinalueeksi laajentamalla asemakaava-aluetta. Ilman lentomeluhaittaa kantajien omistamatkin kiinteistöt olisi kaavoitettu asuinalueeksi, niin kuin lähialueet valtaosin. Muu kuin asuinrakentaminenkaan ei ole mahdollista, koska se tuottaisi häiriötä kiinteistöihin rajoittuvaan asuinalueeseen.

3. Kantajien korvauslaskelman mukaan alueen kokonaisarvo on vertailutietojen avulla arvioidun kerrosneliömetrimäärän ja kerrosneliömetrin yksikköhinnan perusteella noin 18.732.000 euroa. Kun tästä vähennetään raakamaan arvo ja kehittämiskorvaus ja siihen lisätään jo toteutuneista kaupoista lentomelun vuoksi saamatta jäänyt kauppahinnan osa, korvausvaatimuksen loppusummaksi on saatu vaadittu 11.795.746 euroa.

4. Kantajien korvausvaatimus jakaantuu näin ollen perusteiltaan kahteen osaan. Osaksi se perustuu vahinkoon, joka on aiheutunut siitä, ettei lentomelun vuoksi aluetta ole voitu suunnitella ja rakentaa asumiskäyttöön. Osa korvausvaatimuksesta perustuu puolestaan siihen, että lentomelun vuoksi kiinteistöistä myytyjen määräalojen kauppahinta on jäänyt pienemmäksi kuin se olisi ollut ilman melua. Kantajien lausumista on pääteltävissä, että vahingonkorvauksen laskentaperusteena on käytetty sellaisen vertailualueen hintatietoja, jossa lentomelua ei esiinny.

5. Finavia Oyj on kiistänyt kanteen ensisijaisesti sillä perusteella, että korvaussaatava on vanhentunut. Kiinteistöjen arvon väitetty aleneminen on tapahtunut jo vuonna 1952, jolloin lentoasema aloitti toimintansa. Näin ollen korvaussaatava on vanhentunut kymmenen vuoden yleisen vanhentumisajan vuoksi jo vuonna 1962. Joka tapauksessa vahinko on ilmennyt viimeistään 29.10.1992, jolloin valtioneuvosto antoi seuraavan vuoden alusta voimaan tulleen päätöksen melutason ohjearvoista. Vuodesta 1992 lähtien on ollut selvää, että kyseisiä kiinteistöjä ei tulla suunnittelemaan ja rakentamaan asumiseen. Lentomelussa ei tuon ajankohdan jälkeen ole tapahtunut olennaisia muutoksia. Se, että alueelle on myönnetty yksittäisiä poikkeuslupia, ei muuta tätä arviota vahingon ilmenemishetkestä. Poikkeuslupa perustuu tapauskohtaiseen harkintaan ja sille tulee olla erityisiä syitä.

6. Kantajat ovat puolestaan esittäneet, että kun lentokentän melusta johtuva vahinko on jatkuvaa, korvaussaatava ei voi lainkaan vanhentua. Vahinko on voinut joka tapauksessa ilmetä aikaisintaan vuonna 2006, kun Vantaan kaupungin taholta on ilmoitettu, että poikkeuslupia ei enää lentomelun vuoksi myönnetä. Sitä ennen kantajat olivat pystyneet hyödyntämään kiinteistöjään myymällä niistä määräaloja asumiseen.

Käräjäoikeuden ratkaisu

7. Käräjäoikeus on tuomiossaan katsonut, että kantajien korvausvaatimuksen peruste on syntynyt 14.9.1992, kun Vantaan kaupunginvaltuusto on hyväksynyt tälläkin hetkellä voimassa olevan yleiskaavan. Kantajien omistama maa-alue sijaitsee lentomeluvyöhykkeellä 1, jossa ääneneristysvaatimukset lentomelua vastaan ovat tiukimmat ja jonne voidaan suunnitella vain uusia työpaikka-alueita. Kun maa-aluetta ei ollut suunniteltu asuinkäyttöön, vahinko on käräjäoikeuden mukaan konkretisoitunut juuri yleiskaavan hyväksymisellä.

8. Käräjäoikeuden mukaan kantajien oikeus saada ympäristövahinkolain mukaista korvausta on kuitenkin alkanut vasta, kun ympäristövahinkolaki, johon vaatimus perustuu, on tullut voimaan 1.6.1995. Vanhentumisajan myöhentymisen syynä on se, että kun kysymyksessä on "perusteiltaan uusi vahinko- ja korvaustyyppi", oikeudellinen peruste on syntynyt vasta ympäristövahinkolain voimaan tullessa. Korvausvaatimus on siten vanhentunut vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n mukaisen 10 vuoden vanhentumisajan perusteella 1.6.2005. Velan vanhentumisesta annetun lain voimaantulo 1.1.2004 (käräjäoikeuden tuomiossa virheellisesti 1.4.2007) ja lain 21 §:n 2 momentin siirtymäsäännös aiheutti käräjäoikeuden mukaan kuitenkin sen, että kyseinen korvaussaatava vanhentui kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta eli 1.1.2007, kun asia on tullut vireille käräjäoikeudessa 6.6.2008 eikä asiassa ole väitettykään, että vanhentuminen olisi katkaistu ennen 1.1.2007.

9. Hovioikeus toteaa, että kumpikaan osapuoli, erityisesti kantajat eivät ole käräjäoikeudessa esittäneet, että vanhentumisajan alkaminen myöhentyisi ympäristövahinkolain voimaantulon johdosta käräjäoikeuden tarkoittamalla tavalla. Käräjäoikeus ei ole myöskään varannut asianosaisille tilaisuutta lausua tästä vanhentumiskysymyksen lopputulokseen vaikuttavasta päätelmästään. Käräjäoikeuden ratkaisu on tullut tältä osin asianosaisille siis yllätyksenä. Kantajilla ei ole myöskään ollut käräjäoikeudessa vanhentumisesta esitettyjen lausumien perusteella aihetta esittää näyttöä siitä, että he olivat katkaisseet korvaussaatavansa vanhentumisen siten kuin he ovat valituksessaan lausuneet. Jos käräjäoikeuden oikeudellisia päätelmiä on pidettävä oikeana, on kantajille annettava mahdollisuus esittää tarjoamaansa suullista näyttöä vanhentumisen katkaisemisesta.

Kysymys siitä, mihin kantajat ovat perustaneet korvausvaatimuksensa

10. Valituksessaan kantajat ilmoittavat valituksensa perustuvan yleisesti siihen, että lentomelun vuoksi heidän alueensa taloudellinen hyödyntäminen rakentamalla ei ole enää mahdollista, eikä pelkästään siihen, että lentomelun vuoksi alueen kaavoittaminen asumiskäyttöön on estynyt. Näin ollen vanhentumisen alkamisajankohta ei voi kantajien mukaan määräytyä sen mukaan, milloin alueen kaavoittaminen asumiseen on lentomelun vuoksi estynyt, vaan sen mukaan, milloin asuinrakentaminen on kokonaisuudessaan estynyt eli milloin poikkeamislupien saaminenkaan ei ole lentomelun vuoksi ollut enää mahdollista.

11. Hovioikeus katsoo, että kantajat ovat perustaneet vaatimuksensa maankäytön rajoituksista heille aiheutuneesta vahingosta välittömästi siihen, että heidän omistamaansa aluetta ei ole voitu kaavoittaa asumiseen. Tämä ilmenee paitsi vaatimuksen perusteista myös erityisesti siitä, miten vahingon ja siten korvausvaatimuksen määrä on kanteessa määritelty. Laskentaperusteena on ollut yksiselitteisesti verrokkialueen tehokkuusluvun mukaisesti kaavoitetun alueen ja raakamaan välinen hintaero. Kantajien käräjäoikeudessa tai hovioikeudessa esittämästä ei voida päätellä, että kantajien korvausvaatimus perustuisi edes toissijaisesti siihen seikkaan, että kantajien omistamalle maa-alueelle ei myönnetä maankäyttö- ja rakennuslain mukaisia poikkeamislupia asuinrakennusten rakentamista varten. Asian arviointia ei muuta se, että kantajat ovat jo käräjäoikeudessa yleisluonteisesti viitanneet korvaussaatavan vanhentumisen alkamisajankohtaa silmällä pitäen Vantaan kaupungin kielteiseen suhtautumiseen poikkeamislupa-asiassa.

Vahingonkorvausvelan vanhentumista koskevat säännökset

12. Velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislain) 4 §:n mukaan velan yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta. Vahingonkorvausvelan vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun vahingonkärsinyt on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta (7 § 1 momentti 3 kohta). Vanhentuminen voidaan vanhentumisajan kuluessa katkaista. Vahingonkorvauksen vanhentuminen on lisäksi katkaistava ennen kuin 10 vuotta on kulunut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Tämä määräaika ei kuitenkaan koske henkilö- tai ympäristövahinkoa (7 § 2 momentti).

13. Ennen vanhentumislakia voimassa olleen vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n, jota sovellettiin myös ympäristövahingon korvaamiseen, mukaan vahingonkorvaus vanhentui 10 vuodessa vahingon tapahtumisesta. Lain sanamuodosta huolimatta vanhentumisen on katsottu alkaneen vahingon aiheuttaneen teon tai laiminlyönnin asemesta vahingon ilmenemisestä (HE 187/2002).

14. Vanhentumislain 21 §:n 2 momentin siirtymäsäännös ilmaisee sen, että lakia sovelletaan taannehtivasti myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Momentin toisen virkkeen mukaan velka vanhentuu kuitenkin vanhentumislain mukaan aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi tätä ennen. Periaate on siis, että mainitun kolmen vuoden siirtymäaikana velka ei ole voinut vanhentua yksin vanhentumislain säännösten perusteella (HE 187/2002).

15. Vanhentumislakia ei kuitenkaan sovelleta silloin, jos velka on aikaisemman lain säännösten mukaan vanhentunut ennen vanhentumislain voimaantuloa. Vanhentumisen vuoksi lakannut saatava ei siten ole voinut syntyä uudelleen vanhentumislain säännösten perusteella (HE 187/2002).

Vahingonkorvausvelan vanhentumista koskeva kysymyksenasettelu

16. Asiassa on kysymys ensinnäkin siitä, onko kantajien korvaussaaminen ylipäätänsä sen laatuinen, että se voi vanhentua. Jos vanhentumista pidetään mahdollisena, arvioitavaksi tulee se, mistä ajankohdasta se on alkanut. Vastauksesta voi riippua se, onko saamisen katsottava vanhentuneen aikaisemman lain perusteella jo ennen vanhentumislain voimaantuloa taikka muussa tapauksessa, tuleeko vanhentumislaki siirtymäsäännöksineen sovellettavaksi.

Ympäristövahingon korvaamista koskevat säännökset ja vahingonkorvauksen
vanhentumattomuus

17. Kantajat ovat ensisijaisesti katsoneet, että heidän kanteessaan on kysymys ympäristövahinkolain mukaan korvattavasta ympäristövahingosta. Riidatonta on, että Helsinki-Vantaan lentoaseman pitämisestä aiheutuu laissa tarkoitettua melua alueelle, jossa kantajien omistamat maa-alueet sijaitsevat.

18. Ympäristövahinkolain 1 §:n mukaan ympäristövahinkona korvataan tietyllä alueella harjoitetusta toiminnasta johtuva vahinko, joka on ympäristössä aiheutunut muun muassa melusta ja tärinästä. Pykälän 2 momentissa säädetään nimenomaisesti, että lentoaseman pitäminen on laissa tarkoitettua toiminnan harjoittamista.

19. Kuten edellä on todettu, ympäristövahinkolaki tuli voimaan 1.6.1995. Lain 13 §:n 2 momentin siirtymäsäännöksen mukaan ennen lain voimaantuloa harjoitetusta toiminnasta johtuneen vahingon korvaamiseen sovelletaan aikaisempaa lakia, vaikka vahinko olisi ilmennyt vasta lain voimaantulon jälkeen. Lainkohta koskee erityisesti niitä tilanteita, joissa häiriötä aiheuttava toiminta on lakannut ennen lain voimaantuloa, mutta vahinko - esimerkiksi ympäristöpäästön haitalliset vaikutukset maaperässä - ilmenevät vasta myöhemmin (HE 165/1992, yksityiskohtaiset perustelut).

20. Tässä tapauksessa tilanne ei ole tämän laatuinen. Lentoaseman pitäminen on pysyväisluonteista toimintaa ja kantajien kiinteistöihin on kohdistunut lentomelua jatkuvasti lain voimaantulon jälkeenkin. Kantajat ovatkin katsoneet, että tämän jatkuvan ja kasvaneen melun takia vahingonkorvaus ei voi vanhentua, vaikka lentokenttä on ollut alueella jo kauan ennen ympäristövahinkolain voimaantuloakin.

21. Kun kantajat ovat vaatineet korvausta sen vuoksi, että heidän omistamaansa maa-aluetta ei ole voitu suunnitella ja rakentaa asumiseen, perusteena ei ole ollut niinkään se jatkuva haitta, jonka lentomelu aiheuttaa alueella asuvien ihmisten terveydelle, hyvinvoinnille tai viihtyvyydelle. Kanne lähtee nimenomaan siitä, että juuri lentomelun ihmisille aiheuttaman rasituksen takia alueen käyttö asumiseen on maankäyttömääräyksin estetty. Osa korvausvaatimuksesta perustuu puolestaan siihen, että meluhaitan vuoksi kantajien pientalotonttien myynnistä saama kauppahinta on jäänyt pienemmäksi kuin se olisi ollut ilman meluhaittaa. Kummassakin tapauksessa kysymys on maa-alueen vaihdanta-arvon alentumisesta johtuneesta, jo toteutuneesta taloudellisesta vahingosta. Kantajien vahingonkorvausvaatimusta ei voidakaan pitää sellaisena velvoitteena, joka ei lentomelun jatkumisesta huolimatta voisi lainkaan vanhentua.

22. Hovioikeus toteaa tässä yhteydessä, että ympäristövahinkolain 13 §:n 2 momentissa tarkoitettuna aikaisempana lakina voi tulla kysymykseen lähinnä eräistä naapuruussuhteista annettu laki (26/1920) sellaisena kuin se oli ennen ympäristövahinkolain voimaantuloa. Laki sisältää säännökset haitallisia päästöjä koskevasta niin sanotusta immissiokiellosta. Lain 17 §:n mukaan (26/1920) kiinteistöä ei saanut käyttää niin, että naapuri kärsii siitä pysyvää, kohtuutonta haittaa esimerkiksi "järinän, jyskeen tai muun sellaisen kautta." Lain 21 §:n mukaan sillä, joka kärsi kohtuutonta rasitusta esimerkiksi melun takia, oli mahdollisuus tietyin edellytyksin vaatia kanteella korvausta kärsimästään vahingosta. Naapuruussuhdelain mukainen korvausvastuu oli ympäristövahinkolain tavoin ankaraa vastuuta. Hovioikeus katsoo, että kysymystä vahingonkorvauksen vanhentumattomuudesta tai vahingon ilmenemisajankohdan perusteista ei tule arvioida ratkaisevasti eri lailla sen mukaan, sovelletaanko asiassa ympäristövahinkolain sijasta sitä aikaisempaa naapuruussuhdelakia.

Korvaussaatavan vanhentumisajan alkaminen

23. Korvausvaatimuksen peruste huomioon ottaen on perusteltua katsoa maankäytön rajoituksiin nojautuvan vahingon ilmenneen lopullisesti silloin, kun objektiivisten arviointiperusteiden mukaan on tullut riittävän varmaksi se, että maa-aluetta ei voida nimenomaan lentomelun takia kaavoittaa asumiseen. Tällainen arviointi voidaan tehdä vanhentumiskysymyksen osalta riippumatta siitä, olisiko aluetta ilman lentomeluakaan suunniteltu taaja-asutusalueeksi. Kysymys lentomelun ja alueen asuinrakentamista koskevien rajoitusten syy-yhteydestähän on asiassa riitainen, sillä aikaisempaan kaavoitustilanteeseen viitaten vastaaja on väittänyt, että aluetta koskisivat rakentamisrajoitukset joka tapauksessa, esiintyipä alueella lentomelua tai ei.

24. Hovioikeus katsoo näin ollen, että ennen vanhentumislain voimaantuloa voimassa olleiden säännösten mukainen 10 vuoden vanhentumisaika on alkanut kulua siitä, kun vahingon on katsottava tulleen edellä kerrotuin tavoin lopulliseksi. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan tämä aika lasketaan puolestaan siitä, kun vahingon kärsinyt on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää näin syntyneestä vahingosta.

25. Vastaajan esittämän selvityksen mukaan melualue on esiintynyt ilmeisesti ensimmäisen kerran Helsingin maalaiskunnan yleiskaavaehdotuksessa vuodelta 1968. Vastaajan mukaan melualue ei ulottunut tuolloin kantajien omistamille kiinteistöille. Vuosina 1983 ja 1992 hyväksytyissä seutukaavoissa ei ollut merkintää lentomelualueista. Sitä vastoin Vantaan yleiskaavassa lentomelualueet on merkitty jo vuodesta 1983. Kantajien kiinteistöt kuuluivat tässä yleiskaavassa lentomeluvyöhyke 2:een, jossa asetettiin erityisiä vaatimuksia asuinrakennusten äänieristävyydelle.

26. Niin kuin käräjäoikeuden tuomiossa todetaan, Vantaan kaupunginvaltuusto hyväksyi 14.9.1992 Vantaan yleiskaavan. Yleiskaavassa määriteltiin kolme lentomeluvyöhykettä, jotka perustuivat vuoden 2010 ennustetun lentomelun alueisiin. Nämä vyöhykkeet rajoittivat alueelle sijoitettavia toimintoja ja niihin liittyi rakenteellinen ääneneristysvaatimus. Kantajien omistama alue sijaitsi lentomeluvyöhykkeellä 1, jossa ääneneristysvaatimukset lentomelua vastaan olivat tiukimmat. Sille oli kaavassa suunniteltu vain uusia työpaikka-alueita. Kantajien omistama alue oli merkitty yleiskaavassa retkeily- ja ulkoilualueeksi (VR). Alue ei siten ollut yleiskaavan mukaan käytettävissä asumiseen (rakennuslaki, 370/1958, 28 §).

27. Vuoden 1999 loppuun asti voimassa olleen rakennuslain 29 §:n 3 momentin mukaan yleiskaavalla oli rakennuslain 30 ja 31 §:ssä tarkoitetut oikeusvaikutukset vain, jos ympäristöministeriö oli sen hyväksynyt. Ennen tällaista vahvistamista yleiskaavaa ei ole voitu käyttää ohjeena yksityistä kaavaa laadittaessa eikä ryhdyttäessä muutoin toimenpiteisiin eikä siihen voinut perustaa myöskään rakennusrajoituksia.

28. Asiakirjoissa olevan tiedon mukaan ministeriö vahvisti Vantaan kaupunginvaltuuston hyväksymän yleiskaavan vasta 17.1.1996. Vaikka yleiskaava on siihen asti ollut rakennuslain 29 §:n 3 momentin mukaan oikeusvaikutukseton, on jo kaupunginvaltuuston hyväksymän yleiskaavankin perusteella ollut nähtävissä, että kantajien aluetta ei tulla lentomeluvyöhykkeeseen kuuluvana kaavoittamaan asumiseen. Yleiskaavassa lentomelun tasoa on ennustettu pitkälle eteenpäin eli vuoteen 2010 asti, joten alueen käyttötarkoitukseen ei ole ollut tässä suhteessa perusteltua odottaa lievennyksiä.

29. Lähes välittömästi yleiskaavan hyväksymisen jälkeen 29.10.1992 valtioneuvosto antoi meluntorjuntalain (382/1987) 9 §:n nojalla päätöksen melutason ohjearvoista (993/1992), joka tuli voimaan vuoden 1993 alusta (käräjäoikeuden tuomiossa virheellisesti 29.1.1992). Päätöstä sovelletaan sen 1 §:n mukaan "meluhaittojen ehkäisemiseksi ja ympäristön viihtyisyyden turvaamiseksi maankäytön, liikenteen ja rakentamisen suunnittelussa sekä rakentamisen lupamenettelyissä". Päätöksen 2 §:n mukaan ohjeena on, että melutaso ei saa ylittää ulkona melun tarkemmin määriteltyä päiväohjearvoa 55 d B eikä yöohjearvoa 50 dB. Uusilla alueilla yöohjearvo on kuitenkin 45 dB.

30. Vaikka päätös ei ohjeellisena muodollisesti sido kaavoittajaa, sen on kuitenkin täytynyt tosiasiallisesti ohjata kunnan ja valtion kaavoitusviranomaisia sekä viime kädessä yleiskaavan vahvistavaa ympäristöministeriötä. Ohjearvopäätöksen merkitystä osoittaa, että se jäi voimaan, vaikka meluntorjuntalaki kumottiin ympäristönsuojelulain voimaantulon yhteydessä vuonna 2000 (Laki ympäristönsuojelulain voimaantulosta 3 §:n 1 momentti; 113/2000). Vantaan vuoden 2007 yleiskaavan selostuksessakin todetaan nimenomaisesti lentomelua käsiteltäessä (6.3.3.), että lentomeluvyöhykkeillä mahdollisten toimintojen määrittämistä ohjaa kyseinen ohjearvopäätös.

31. Hovioikeus ei pidä mahdollisena, että kantajien omistamaa maa-aluetta, joka sijaitsi Suomen suurimman lentokentän vaikutusalueella, kiitoradan läheisyydessä ja jolla lentomelun asumista koskevat ohjearvot ylittyivät, olisi tämän päätöksen voimaantulon jälkeen - hetkeä aikaisemmin hyväksytty yleiskaavakin huomioon ottaen - voitu enää kaavoittaa taaja-asutukseen. Mikään sittemmin tehty kaavaratkaisu ei puhu tätä käsitystä vastaan.

32. Hovioikeus katsoo, että kantajien kanteessa tarkoittama vahinko on tullut lopulliseksi viimeistään vuoden 1992 lopussa, kun ohjearvopäätös on annettu. Kun väitetty vahinko on ilmennyt siten, että alueen kaavoittaminen taaja-asutukseen on lopullisesti estynyt, merkitystä ei tässä yhteydessä voida antaa sille, onko kantajilla ollut vielä tämän jälkeen mahdollista saada alueelle rakentamiseen rakennuslain mukainen poikkeuslupa tai maankäyttö- ja rakennuslain mukainen poikkeamislupa. Vastaavasti merkitystä ei voida antaa myöskään sille, onko lentomelu tämän ajankohdan jälkeen vielä mahdollisesti lisääntynyt.

33. Vastaajien vanhentumisväite koskee myös sitä vaatimusta, joka perustuu siihen, että kantajien myymien pientalotonttien kauppahinta on lentomelun vuoksi alentunut. Kanteessa tarkoitetut kaupat on tehty vuosina 2003 -2006.

34. Hovioikeus toteaa, että lentomelu on jo vuonna 1992 ylittänyt kyseisellä alueella asumiselle tarkoitetut ohjeelliset enimmäisarvot. Maa-alue on kokonaisuudessaan sijainnut lentomelualueella (m1) lähellä lentokentän kiitorataa. Lentomelun vaikutuksen on täytynyt olla yleisesti tiedossa ja se on otettu huomioon myös vuonna 1992 hyväksytyssä yleiskaavassa. Kun muuta asiassa ei ole näytetty, hovioikeus katsoo, että lentomelun on jo vuoden 1992 loppuun mennessä katsottava pysyvällä tavalla alentaneen kantajien omistamalla alueella sijaitsevien, siitä mahdollisesti erikseen myytävien pientalotonttien markkinahintaa. Tämäkin vahinko on ilmennyt lopullisesti tuolloin siitä huolimatta, että tontit on myyty vasta vuosina 2003 - 2006. Kantajat eivät ole näyttäneet, että vuosina 2003-2006 markkinahinta olisi edelleen laskenut lentomelun kasvamisen vuoksi tavalla, josta olisi syntynyt erikseen korvattavaa lisävahinkoa.

Kysymys ympäristövahinkolain voimaantulon merkityksestä

35. Niin kuin aikaisemmin on jo selostettu, käräjäoikeuden ratkaisun mukaan oikeudellinen peruste korvausvaatimukselle on syntynyt vasta ympäristövahinkolain voimaantulosta, koska "kysymyksessä on perusteiltaan uusi vahinko- ja korvaustyyppi".

36. Niin kuin aikaisemmin on selostettu, jo eräistä naapuruussuhteista annetun lain mukaan lentomelun johdosta vahinkoa kärsineellä oli oikeus vaatia tietyin edellyksin vahingonkorvausta, kun lain mukainen sietämisvelvollisuus oli ylitetty. Korvausvastuu oli ympäristövahinkolain mukaisesti ankaraa vastuuta. Vaikka ympäristövahinkolaki merkittävällä tavalla uudisti korvaussääntelyä, ei sen voida sanoa luoneen tältä osin uutta vahinkotyyppiä tai korvausperustetta. Olennaista kuitenkin on, että kun vahingon on edellä tarkoitetuin tavoin katsottava syntyneen jo ennen ympäristövahinkolain voimaantuloa, ympäristövahinkolaki ei voi tulla lainkaan sovellettavaksi lain 11 §:n 2 momentin siirtymäsäännöksen perusteella. Jos lentomelusta aiheutuneen vahingon korvaamiseen ei sovelleta mainittua lakia, ei tämä laki voi myöskään siirtää vanhentumisen alkamisen ajankohtaa käräjäoikeuden tarkoittamalla tavalla.

37. Hovioikeuden johtopäätös kaiken edellä sanotun vuoksi on, että korvaussaatava, joka on perustunut siihen, ettei aluetta ole voitu kaavoittaa asumiseen, on syntynyt viimeistään vuoden 1992 lopussa, kun valtioneuvoston ohjearvopäätös on annettu. Korvaussaatava, joka on perustunut myytyjen pientalotonttien arvonalennukseen, on puolestaan syntynyt viimeistään samoihin aikoihin, kun lentomelun määrä alueella on ollut merkittävä ja tämä on ollut yleisesti tiedossa.

Kysymys vanhentumislain siirtymäsäännöksen tulkinnasta

38. Vanhentumislain 21 §:n 3 momentin mukaan lakia sovelletaan myös velkaan, joka on syntynyt ennen lain voimaantuloa 1.1.2004. Vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n mukainen 10 vuoden vanhentumisaika on kuitenkin päättynyt jo vuoden 2002 lopussa. Asiassa ei ole väitettykään, että velan vanhentuminen olisi sitä ennen katkaistu. Näin ollen kun korvaussaatava on vanhentunut jo ennen vanhentumislain voimaantuloa, se ei voi syntyä enää uudelleen.

39. Käräjäoikeuden tuomion mukaan korvaussaatavan vanhentuminen, jonka alkamisajankohta on käräjäoikeuden mukaan myöhentynyt alkamaan ympäristövahinkolain voimaantulosta, on pidentynyt vanhentumislain 21 §:n 2 momentin siirtymäsäännöksen perusteella päättymään, kun lain voimaantulosta alkava kolmen vuoden siirtymäaika on kulunut umpeen eli 1.1.2007. Hovioikeus on edellä kerrotuin tavoin katsonut, että korvaussaatava on vanhentunut aikaisemmin voimassa olleiden säännösten perusteella jo ennen vanhentumislain voimaantuloa. Siksi kysymyksellä mainitun siirtymäsäännöksen vaikutuksesta korvaussaatavan vanhentumiseen ei ole enää lopputuloksen kannalta merkitystä.

40. Selvyyden vuoksi, ottaen myös huomioon mitä 9. kohdassa on lausuttu käräjäoikeuden tuomion yllätyksellisyydestä, hovioikeus kuitenkin toteaa, ettei se pidä edellä sanottua vanhentumislain siirtymäsäännöksen tulkintaa oikeana. Vanhentumislain 4 §:n sekä 7 §:n 1 momentin 3 kohdan perusteella korvaussaatava olisi vanhentunut kolmessa vuodessa siitä, kun kantajat saivat tietää tai heidän olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Tämä tietoisuus on heillä täytynyt olla jo vahingon tullessa lopulliseksi, koska vahingon syntymiseen vaikuttaneet seikat ovat olleet heti julkisia eikä vastuutahosta ole voinut ollut epätietoisuutta. Voimassa olevan vanhentumislain mukaan korvaussaatava olisi siten vanhentunut jo vuoden 1995 lopussa.

41. Jos aikaisempien säännösten mukainen 10 vuoden vanhentumisaika laskettaisiin käräjäoikeuden mukaisesti ympäristövahinkolain voimaantulosta 1.6.1995, olisi tämä vanhentumisaika päättynyt 1.6.2005 eli ennen kuin vanhentumislain 21 §:n 2 momentissa tarkoitetun kolmen vuoden siirtymäaika on kulunut umpeen. Näin ollen kantajat eivät saisi hyväkseen lainkohdassa tarkoitettua kolmen vuoden siirtymäaikaa ja korvaussaatava olisi siten joka tapauksessa - käräjäoikeuden ympäristövahinkolain voimaantulon vaikutuksesta esittämän johtopäätöksenkin tullessa hyväksytyksi - ollut vanhentunut jo ennen sitä ajankohtaa, jona kantajat ovat väittäneet katkaisseensa vanhentumisen.

Lunastusvaatimuksen vanhentuminen

42. Ympäristövahinkolain 10 §:ssä säädetään siitä, että korvausvelvollisen on omistajan vaatimuksesta lunastettava kiinteistö, joka ympäristövahingon takia käy omistajalle kokonaan tai osittain hyödyttömäksi tai jos kiinteistön käyttö tarkoitukseensa olennaisesti vaikeutuu. Ympäristövahingon kärsinyt voi siten laissa säädetyin edellytyksin vaatia vaihtoehtoisesti vahingonkorvausta taikka lunastusta ja lunastuskorvausta. Hovioikeus katsoo, että jos ympäristövahinkolakia ei sen 13 §:n voimaantulo- ja siirtymäsäännösten perusteella sovelleta ympäristövahingon korvaamiseen, lakia ei sovelleta myöskään lain 10 §:n mukaiseen lunastusvelvollisuuteen.

43. Eräistä naapuruussuhteista annetussa laissa saati vahingonkorvauslaissa ei ole ollut vastaavaa säännöstä lunastusvelvollisuudesta. Hovioikeus katsoo, että jos kantajilla kuitenkin on ollut kanteessa tarkoitettuun vahinkoon sovellettavan lain mukaan oikeus vaatia vahingosta vastuussa olevalta lunastusta ja lunastuskorvausta, tämä vahingonkorvaukseen rinnastettava oikeus vanhentuu samanaikaisesti vahingonkorvauksen kanssa. Koska edellä lausutun mukaisesti kantajien korvaussaatava on vanhentunut, on lunastusvaatimuskin vanhentunut.

Tuomiolauselma

Valitus ja siinä esitetty vaatimus asian palauttamisesta käräjäoikeuteen hylätään. Käräjäoikeuden välituomion lopputulosta ei muuteta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä
Hovioikeudenneuvos Pertti Lattunen
Hovioikeudenneuvos Riitta Virolainen

Esittelijä:

Viskaali Tiina-Liisa Autio

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen