12.6.2008

A

A kertoi olevansa Porvoon kaupungin sosiaalityöntekijä. Vammaispalvelu on ollut hänen vastuullaan koko sen ajan mitä on esitetty rikoksen tekoajaksi. C:n kanssa hän on asioinut vuodesta 1997 vuoteen 2004. A totesi olleensa vastuussa vammaispalvelulain toteuttamisesta Porvoon kaupungin alueella. Vammaispalvelussa on noin 500 asiakasta. Asiakkaalle myönnetyistä palveluista tulee aina tehdä kirjallinen päätös hakemuksen perusteella.

A kertoi C:n olleen vuodesta 1997 vuoteen 1999 kuljetuspalvelun asiakkaana. Vuosina 2000-2002 C ei ollut kuljetuspalvelun asiakkaana. Vuonna 2003 C haki uudestaan kuljetuspalvelua. Palvelusuunnitelman tekeminen aloitettiin lokakuussa 2003 C:n yhteydenoton johdosta. Vuonna 2002 ei C:ltä sen sijaan tullut mitään yhteydenottoa. Toimintaterapeutti ja sosiaalityöntekijä tekivät kotikäynnin C:lle ja palvelusuunnitelmasta tehtiin kaksi luonnosta. Koska C halusi jatkuvasti muutoksia suunnitelmaan, kesti suunnitelman tekeminen kauan eikä A lähettänyt tälle enää uudelleen suunnitelman liitettä. A ei ole poistanut liitettä, vaan liite on mainittu palvelusuunnitelmassa. Palvelusuunnitelmassa on maininta omaishoitajasta ja tämän vapaapäivistä.

A:n mukaan ei ennen loppuvuotta 2003 katsottu aiheelliseksi tehdä C:lle palvelusopimusta. Kuljetuspalvelussa on yli 300 asiakasta eikä tämän palvelun myöntäminen vaikuta vammaispalvelun palvelusuunnitelman laatimiseen. A:n mukaan on paljon asiakkaita, jotka hakevat pelkästään kuljetuspalvelua. Kun C ryhtyi käyttämään vuonna 2004 pyörätuolia, tilanne muuttui. Jos asiakas pyytää palvelusuunnitelmaa, voidaan se tehdä moniammatillisena yhteistyönä. Laissa ei sanota, kenen olisi tullut tehdä palvelusuunnitelma.

A kertoi käyneensä C:n aikaisemmassa kerrostaloasunnossa. Tuolloin C:n kyky liikkua oli erilainen kuin nyt. Mikäli hänellä on ollut tarvetta liikkumisen apuvälineisiin, tästä huolehtiminen kuuluu terveyskeskukselle. C ei tuolloin valittanut, että asunto olisi sopimaton. C:n nykyisessä asunnossa on kaupunki tehnyt korjauksia, mutta näiden ajankohdista A ei tiennyt. Korjaukset eivät kuulu vammaispalvelulle.

A:n mukaan asiakkaan on itse otettava yhteyttä haluamiensa palveluiden järjestämiseksi. On selvää, että C on tiennyt kuljetuspalvelusta koska hän on palvelua useana vuotena hakenut. Kuntoutuksen tarpeesta tekee lääkäri arvion eikä kuntoutus kuulu vammaispalvelulle, vaan terveydenhoidon puolelle. Kaupungissa on myös mahdollista saada kotipalvelua, mutta siitä tekevät päätöksen kotipalvelun ohjaajat. Kotipalvelu arvioi tilanteen ja tekee kotikäynnin, kun asiakas ottaa yhteyttä.

A katsoi Porvoon kaupungin hoitaneen vammaispalvelun asiat asianmukaisesti. C on saanut lainmukaiset palvelut. A:n mukaan ennen vuotta 2000 tehtyä vammaispalveluopasta on saatavilla muunmuassa kirjastoissa. Porvoon kaupungilla on vammaisneuvosto ja kaupunki on tehnyt vammaispoliittisen ohjelman.

B

B kertoi toimineensa alemman tason johtajana sosiaalitoimessa syytteen käsittämänä aikana. Hänen vastuualueitaan oli vammaispalvelu ja hän oli A:n esimies. B:n tehtäviin kuului suunnittelu ja seuranta ja hän oli myös johtoryhmässä. Vammaispalvelu saa omat talousarvionsa ja määrärahansa. B laati talousarvioehdotukset.

B:n mukaan vammaispalvelussa on otettu huomioon eri oikeuksien väliset suhteet. Subjektiivisilla oikeuksilla on etusija, kun lasketaan asiakkaita ja mitä palveluja kukin asiakas on saanut. Päätöksenteko on delegoitu sosiaalityöntekijöille ja päätös palvelun myöntämisestä tehdään kirjallisesti. Päätöksessä on mukana myös valitusosoitus. B:n mukaan toimeentulotuki on oma osastonsa ja se tekee omat päätöksensä ja kotihoito on niinikään oma osastonsa, jolle kuuluu muun muassa omaishoidon tuki. Vammaispalvelulla ei ole päätösvaltaa kyseisissä asioissa.

C ei ole vuosina 2000-2002 ollut vammaispalvelun asiakkaana, joten hänelle ei ole voitu tehdä palvelusuunnitelmaa ennen vuotta 2003. B:n mukaan ei ole olemassa keskitettyä tietoa siitä, kuka kaupungissa on vammainen, vaan vammaisen on itse otettava yhteyttä ja kerrottava tarpeensa. Erilaiset yhdistykset tiedottavat kyllä jäsenilleen asioista ja ohjelmien toteuttaminen jää vammaisneuvoston osalle.

B:n mukaan aiemmin oli käytäntönä, että jos asiakkaalla on vain yksi palvelumuoto, ei hänelle tehty palvelusuunnitelmaa ellei hän tätä pyytänyt. Nyttemmin tämä käytäntö on muuttunut ja nyt asiakkaan hakemuksesta selvitetään hänen yleistilanteensa, jonka perusteella sitten päätellään suunnitelman tarve. Yleensä on otettu yhteyttä asiakkaaseen. Palvelusuunnitelman tekeminen on pitkä prosessi ja sen tekemiseen liittyy monia tahoja, jotka tulisi saada kokoon yhtäaikaa. Vuosina 2001-2004 oli käytäntönä, että asiakkaan suostumuksella kysyttiin tämän asioihin liittyen toiselta taholta, esimerkiksi kotipalvelusta. Asiakirjoja, joissa lukee "salainen", ei saa viedä eteenpäin eikä toiseen instanssiin saa ottaa yhteyttä, jos asiakas on ruksannut kyseisen kohdan. Kaikkia asioita ei siis voitu viedä eteenpäin.

B kertoi tavanneensa C:n kaksi kertaa. Vuonna 2003 hän kehotti C:tä hakemaan kuljetuspalvelua uudelleen. B on myös puhunut C:n kanssa puhelimessa ja saanut tältä telefaxeja. Yleensä asiakkaan asiat käydään läpi ennen päätöksentekoa. B totesi, että on pyritty tekemään hyvää sosiaalityötä. C:n vammaisuus on ollut tiedossa. Kotipalvelu on maksullista myös vammaisille, mutta siihen voi saada toimeentulotukea. Tämä ei kuitenkaan ole vammaispalvelun päätettävissä. B totesi, että ellei asiakkaalla saa palveluja vammaispalvelun kautta, hän ei pidä tätä vammaispalvelun asiakkaana. Vammaispalvelua ei voida rinnastaa kaupungin sosiaalihuoltoon kokonaisuudessaan. Hän ei voi ottaa kantaa siihen kenen olisi pitänyt laatia C:tä koskevat palvelu- ja hoitosuunnitelmat, mutta ainakaan se ei ole voinut olla vammaishuollon tehtävä kun C ei ollut ennen vuotta 2003 edes sen asiakas.

B ei halunnut ottaa kantaa siihen, onko C:lle 20.6.2002 tehty kotihoidon yhdistelmälehti palvelusuunnitelman kriteerit kattava. B totesi, ettei hän kuitenkaan kirjoittaisi varsinaiseen palvelusuunnitelmaan "vaimo auttaa kaikessa".

Todistaja

H kertoi olevansa koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti. Hän on työskennellyt yleisjuridiikan parissa ja on viime aikoina toiminut Kynnys ry:n lakimiehenä. Hän on laajasti tutustunut vammaispalvelulain kansalliseen soveltamiseen.

H totesi, että palvelusuunnitelmilla on informaatiotehtävä, eli kunta ja vammainen henkilö saavat molemmat tietoa ja kunta pystyy sen perusteella kohdentamaan määrärahoja. Palvelusuunnitelmaan voidaan sisällyttää muun muassa kuntoutussuunnitelma sekä millainen tarve henkilöllä on kuljetuspalveluihin tai asunnon muutostöihin. Vammaiselle myönnettävät taloudelliset tukitoimet voivat koskea apuvälineitä, muutostöitä asunnossa, henkilökohtaista avustajaa, omaishoitajaa, lastenhoitoa, kotipalvelua ja kulkemista kodin ulkopuolella. Kunta kustantaa vammaiselle henkilökohtaisen avustajan, kun se katsotaan tarpeelliseksi. Subjektiivinen oikeus tämä on tosin vain mikäli vammaiselle on tehty palveluasuntopäätös.

Palvelujen suunnittelua varten on tarpeellista selvittää henkilön toimintakyky, Lääkärintodistuksen diagnoosi ei vielä itsessään kerro hänen toimintakykyään. Rajanveto vammaisen ja vaikeavammaisen välillä riippuu yksittäisestä tapauksesta, mutta H pitäisi kyllä yleensä henkilöä, jonka haittaluokka on 11, vaikeavammaisena.

H katsoo, että kirjallisina todisteina esitetyt Jyväskylän ja Kuusamon palvelusuunnitelmat antavat oikein täytettyinä suhteellisen tyhjentävän kuvan asiakkaan tilanteessa. Myös vuonna 2004 C:lle laaditut palvelusuunnitelmat täyttävät niille asetettavat kohtuulliset kriteerit. Laissa ei näitä kriteerejä luetella.

H totesi, että kunnalla on velvollisuus järjestää asumispalvelu (asunto ja siihen palvelut) sillä tavalla, ettei siitä aiheudu kustannuksia asiakkaalle. Kunnan virkamiehillä on aktiivinen velvoite ja neuvonantovelvollisuus vammais- ja vastaavista palveluista. Kunnan virkamiehen pitää informoida asiakasta, jos havaitaan jotain tarpeita, mihin tämä voi hakea tukea.

Hoito- ja palvelusuunnitelma on työkalu, jolla kartoitetaan asiakkaan tilanne ja suunnitellaan keinot. Pätkäasiakkuus on H:n mukaan harvinaista. Jos henkilöllä on vamma, joka ei parane, ei häntä voi pitää pätkäasiakkaana. Henkilön kokonaistilanne on selvitettävä. Kunnalle on syntynyt velvoitteita asiakasta kohtaan, muunmuassa neuvonta- ja informaatiovelvollisuus. Vammaisen henkilön ollessa kyseessä on vammaispalvelun informoitava muita kunnan elimiä.

Kun tulee ilmi, että omainen hoitaa vammaista henkilöä, tehdään omaishoitajasopimus. Tämä voi liittyä myös palveluasumiseen. Ellei vammainen tule itse toimeen, on omaishoitaja tarpeen. Näin tuetaan itsenäistä kotona asumista. Omaishoitaja havaittiin vuonna 2001 tarpeelliseksi C:lle, mutta tarve oli ollut jo aiemminkin. Omaishoidon tukea haetaan viranhaltijalta. Tuesta päättää sosiaalilautakunta tai asiasta päätetään yhdessä kunnan sosiaalijohtajan kanssa. Ainakin asiakkaalle olisi lähetettävä informaatiota, että hänellä on mahdollisuus hakea omaishoidon tukea. Omaishoitajalla on oikeus vapaapäiviin ja sijaisiksi sopivia henkilöitä tulee järjestää sijaisiksi. Ei ole tarkoitus, että henkilö viedään laitokseen, kun omaishoitaja ei voi häntä hoitaa.

Kotihoidon yhdistelmälehdestä todistaja totesi, että palvelusuunnitelman tulee käsitellä vammaispalveluja. Kyseinen asiakirja on laadittu vain kotipalvelun osalta. Asiakirjasta tulee käydä ilmi, miten palvelut toteutetaan ja henkilön itse on tiedettävä, että kyseessä on palvelusuunnitelma. Jos henkilöllä on tarve monenlaisiin palveluihin, ei ole tarkoitus, että vaimo hoitaa ne. Suunnitelman tulee käsittää muitakin kuin vammaispalveluun liittyviä asioita eli sen tulee antaa kokonaiskuva.

H:n mukaan vammaispalveluista voi vastata vain yksi henkilö. Sosiaalityöntekijät eivät aina ole tietoisia velvollisuuksistaan, mutta tietoa on saatavilla muunmuassa vuonna 2003 ilmestyneestä Vammaispalvelut-kirjasta.

Kunnissa on salassapitovelvollisuus joistain asioista. Jos C on kieltäytynyt taloudellisista syistä vastaanottamasta tiettyä palvelua, hänellä olisi ehkä voinut olla mahdollisuus saada palvelut kustannuksitta.

H totesi, että palvelusuunnitelman tekemiseen kuluva aika vaihtelee. Itse tekeminen ei vie kauan aikaa, mutta esityöt voivat viedä riippuen henkilön tarpeista ja kunnan muista kiireistä. Palvelusuunnitelman perusteella ei muodostu konkreettisia oikeuksia, mutta se antaa tiedon siitä, millaisiin palveluihin asiakas on oikeutettu. Käytännössä palvelusuunnitelmaa ei ole laadittu kaikille vammaispalvelun asiakkaille. Yleinen käytäntö on, että vastuu on kunnassa jaettu eri alueisiin. Palvelusuunnitelma tulee tehdä yhteisymmärryksessä asiakkaan kanssa, mutta asiakas voi jättää siihen eriävän mielipiteen. Jonkinlainen suunnitelma pitää tehdä vastahakoisenkin asiakkaan kanssa, jotta tulee tietoon millaisia palveluja tämä tarvitsee.

Tuomion perustelut

Syyksilukeminen

A ja B ovat syyllistyneet syyttäjän esittämän syytteen mukaisesti siihen rikokseen, josta heille on vaadittu rangaistusta kuitenkin siten, että tekoaika on 1.1.1998-30.9.2003.

Syyksilukemisen perusteet

Porvoon kaupungin viranomaisilla on ollut tietoa siitä, että melko vaikeasti vammautunut C on asunut kaupungissa ja kaupungilta hakenut ja saanut vammaispalvelua kuljetuspalvelun muodossa vuosina 1997-1999. Asiakirjoista ilmenee selvästi, että C:n terveydelliset ongelmat olivat jo 1990-luvun puolivälissä laadultaan pysyviä. Ei ole edes väitetty, että viranomaiset olisivat otaksuneet C:n muuttaneen pois Porvoosta. Näissä olosuhteissa se, että C syystä tai toisesta ei ole jonain vuosina hakenut kuljetuspalvelua, ei ole ollut pätevä syy jättää häntä koskevat lainmukaiset suunnitelmat tekemättä.

Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista tuli voimaan 1.1.2001. Velvollisuus laatia kyseisen lain 7 §:n mukainen palvelu- ja hoitosuunnitelma on siten alkanut tästä päivämäärästä. Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annettu asetus on vuorostaan ollut voimassa 1.1.1988 lukien. Tämän asetuksen 2 §:n sanamuodon mukaan palvelusuunnitelma on laadittava "tarvittaessa". On selvä, että tätä tarvetta on tulkittava objektiivisesti. Tässä tapauksessa C:n vammaisuusaste on ollut niin korkea ja olosuhteet muutenkin sellaisia, että tarve on selvästi ollut olemassa. A:lla ja B:llä on myös ollut tiedossaan C:n vammaisuuden aste.

Käräjäoikeus pitää selvänä, että nyt käsillä olevassa tapauksessa C:lle olisi tullut laatia lakien ja asetusten mukaiset suunnitelmat kaupungin virkamiesten toimesta ja aloitteesta. Näiden tekeminen olisi pitänyt aloittaa välittömästi vammaispalvelun saatua tiedon C:n vammaisuudesta ja avuntarpeesta. Se, että kaupungilla on ollut sisäiset ohjeet, jonka mukaan vain yhtä palvelumuotoa saava vammaishuollon asiakkaalle ei suunnitelmia tehdä, ei vapauta vastaajia vastuusta. Asiassa ei ole edes väitetty, että vastaajilla olisi ollut tietoa siitä, että jollain muulla sosiaalihuollon sektorilla olisi ollut tekeillä C:tä koskevia suunnitelmia. Se seikka, että on osoitettavissa muitakin kaupungin virkamiehiä, joilla olisi ollut oikeus ja mahdollisuus laatia vastaavat suunnitelmat, on yksinään vailla merkitystä.

Porvoon kaupungin 18.2.2004 päivätty kotihoidon yhdistelmälehti on luonteeltaan yhden palvelumuodon apuväline eikä ole syytä epäillä sellaisena sen pätevyyttä. Se ei kuitenkaan käsittele C:n elämäntilannetta kokonaisuutena eikä hänen tarvitsemiaan tukimuotoja laajemmin. On selvä, että tämä asiakirja ei täytä niitä vaatimuksia, joita kohtuudella voidaan asettaa palvelusuunnitelmalle tai palvelu- ja hoitosuunnitelmalle.

Sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 7 §:n mukainen palvelu- ja hoitosuunnitelma tai vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun asetuksen 2 §:n mukainen palvelusuunnitelma eivät sellaisinaan luo sosiaalihuollon asiakkaalle oikeuksia eikä niiden laatimatta jättäminen voi oikeuksia kumota. Suunnitelmilla on kuitenkin tärkeä informatiivinen ja koordinoiva vaikutus. Laiminlyömällä suunnitelmien teon vastaajat ovat siten estäneet tai ainakin vaikeuttaneet kaupungin ja C:n välistä tiedonkulkua ja hänen hoitotarvetta koskevan suunnittelun. Samalla C:n tietoisuus häntä koskevien tukimuotojen olemassaolosta ja säännöistä on jätetty hänen oman aktiivisuutensa varaan. Suunnitelmien puute on myös johtanut siihen, että C:n mahdollisen palveluasumisen tarve sekä hänen asuntonsa muutostöiden tarve on jäänyt tarkemmin selvittämättä.

Rikoksen tekoajan suhteen käräjäoikeus katsoo kuten asianomistajakin, että vastaajien olisi tullut alkaa suunnitelmien laatiminen heti C:n asiakassuhteen alettua 8.8.1997. Ei kuitenkaan ole syytä olettaa, että he olisivat välittömästi voineet tunnistaa hänen ongelmansa ja niihin vaikuttavat seikat tavalla, joka olisi mahdollistanut konkreettisen työn suunnitelmien laatimiseksi. Kun näistä seikoista ei ole saatu selvyyttä, käräjäoikeus katsoo vastaajien eduksi, että suunnitelmien laatimista koskeva laiminlyönti on alkanut vasta 1.1.1998. Toisaalta suunnitelmia on kiistatta alettu laatia lokakuussa 2003 ja käräjäoikeus katsoo, että vastaajien toiminnassa ei ole tästä eteenpäin näytetty mitään laiminlyöntiä.

Vastaajien tekoa ei voida pitää kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. He ovat siksi syyllistyneet tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen rikoslain 40 luvun 10 §:n ja ennen 1.10.2002 voimassa olleen rikoslain vastaavansisältöisen 40 luvun 11 §:n mukaan. Koska kyse on jatketusta teosta, joka on jatkunut aina 30.9.2003 asti, se ei myöskään ole miltään osin rikoksena vanhentunut.

Käräjäoikeus katsoo yllä mainitun perusteella syytteen selvitetyksi vastaajien kertomusten, kirjallisen todistelun sekä asianomistajan ja todistajan kertomusten perusteella.

Asianomistajan hylätyt lisäykset syytteen teonkuvaukseen

Vastaajat ovat laiminlyöneet palvelusuunnitelmien teon ja sitä kautta heikentäneet C:n mahdollisuuksia selvittää hänelle lain mukaan kuuluvia etuja ja palveluja. Ei ole kuitenkaan näytetty, että nämä laiminlyönnit olisivat johtaneet siihen, että C olisi menettänyt hänelle kuuluvia konkreettisia etuja. C:n asumisen suhteen ei ole näytetty, että hänellä olisi ollut sellaista oikeutta palveluasuntoon tai asunnon muutostöihin, jonka hän olisi vastaajien laiminlyönnin seurauksena menettänyt.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkää asianomistajan lisäykset syytteen teonkuvaukseen muilta osin kuin rikoksen tekoajan alkamisen suhteen.

Rangaistusseuraamus

Porvoon kaupungin hallintokäytännöt ovat osin olleet ristiriidassa lainsäädännön vaatimusten kanssa. Vastaajilla ei ole ollut käytännössä mahdollisuutta vaikuttaa kaupungissa vallinneeseen sosiaalihuollon sektorijakoon, joka on vaikeuttanut hoito- ja palvelusuunnitelmien tekoa ja hämärtänyt vastuukysymyksiä. Nämä seikat huomioon ottaen on katsottava, että vastaajien teko sijoittuu lähelle oikeudellisen vastuun alarajaa. Käräjäoikeus katsoo siksi, että varoitus on riittävä seuraamus teosta molemmalle vastaajalle.

Oikeudenkäyntikulut

Vastaajat on todettu syyllisiksi. Normaalin käytännön mukaan heidän on yhteisvastuullisesti vastattava asianomistajan oikeudenkäyntikuluista. Näiden kulujen määrä on asian laatu ja sen kohtuudella vaatima työ huomioon ottaen kohtuullinen.

Lopputulos
Käräjäoikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Yksimielisyys
Tuomio oli yksimielinen.

Vastaaja A
Tuomiolauselma

Syyksi luetut rikokset
1) Tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen 1.1.1998-30.9.2003

Rangaistusseuraamukset
Varoitus

Lainkohdat
1) Rikoslaki 40 luku 10 §

Korvausvelvollisuus
Yhteisvastuulliset korvaukset yhteisellä tuomiolauselmalla.

Tuomiolauselma

Yhteiset lausunnot
Vastaajat A ja B velvoitetaan suorittamaan asianomistaja C:lle oikeudenkäyntikulut yhteensä 5.464,38 euroa korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta.

Asianomistaja C velvoitetaan suorittamaan kutsumalleen todistaja H:lle todistajanpalkkiona 215 euroa.

Asian ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet:
Laamanni Lars Karlsson
Käräjäviskaali Mikael Selander
Lautamiehet

HELSINGIN HOVIOIKEUS TUOMIO 12.6.2008

Ratkaisun salassapitoa koskeva määräys
Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 24 §:n nojalla hovioikeuden tuomio määrätään siihen erikseen hakasulkeilla merkityiltä osin pidettäväksi salassa 1.11.2066 saakka, koska tuomio näiltä osin sisältää mainitun lain 9 §:n 1 momentin 2 kohdassa salassa pidettäväksi säädettyjä arkaluonteisia tietoja C:n yksityiselämästä, terveydentilasta, vammaisuudesta ja sosiaalihuoltoon liittyvistä seikoista eikä tietojen ottaminen julkiseen ratkaisuun ole lain 26 §:n 1 momentin nojalla tarpeellista ratkaisun perustelemiseksi.

Asian käsittely hovioikeudessa

Pääkäsittely toimitettu 13.5.2008.

Valitus

A on vaatinut, että syyte tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta 1.1.1998-30.9.2003 ja oikeudenkäyntikuluja koskeva korvausvaatimus hylätään ja että C velvoitetaan palauttamaan A:lle tämän oikeudenkäyntikuluista korvauksena suorittama määrä 5.464,38 euroa korkoineen. Joka tapauksessa A tuli jättää rangaistukseen tuomitsematta.

A ei ollut syyllistynyt tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.

C:lle oli myönnetty vuosina 1997-1999 vaikeavammaisten kuljetuspalveluja ja uudelleen vuonna 2003. Kuljetuspalvelun myöntäminen vuosina 1997-1999 ei ollut tarkoittanut, että C olisi ollut automaattisesti oikeutettu muihin vammaispalvelulain mukaisiin palveluihin tai tukitoimiin, joita myönnettäessä oli otettava huomioon niitä koskevat erityisehdot. Kuljetuspalvelupäätöksiä tehtäessä ei ollut ollut tietoa siitä, oliko C:n vaikeavammaisuus pysyvää. Pelkän kuljetuspalvelun myöntäminen ei ollut velvoittanut laatimaan palvelusuunnitelmaa. Palvelusuunnitelma oli tullut laatia 1.1.1988 voimaan tulleen vammaispalveluasetuksen 2 §:n mukaan vain tarvittaessa. Vuosina 2000-2002 C ei ollut asioinut vammaispalvelutoimistossa.

Sosiaalihuollon asiakkaan oikeuksista ja velvollisuuksista 1.1.2001 voimaan tulleen lain 7 §:n mukaan palvelu- ja hoitosuunnitelma oli laadittava sosiaalihuoltoa toteutettaessa, jollei kysymyksessä ollut tilapäinen neuvonta ja ohjaus tai jollei suunnitelman laatiminen ollut ilmeisesti tarpeetonta. C ei ollut ollut ajanjaksona 1.1.1998-30.9.2003 vammaispalvelulain mukainen vaikeavammainen muutoin kuin kuljetuspalvelun osalta eikä myöskään vammaispalvelun asiakas vuosina 2000-2002. Palvelusuunnitelman tekemättä jättämisestä ei ollut aiheutunut vahinkoa C:lle, sillä palvelusuunnitelmaan kirjattuja etuja ja toimenpiteitä oli haettava aina erillisellä hakemuksella. Laissa ei myöskään ollut määräaikaa palvelusuunnitelman tekemiselle eikä A:lla ollut ollut velvollisuutta laatia C:lle palvelusuunnitelmaa ennen sen laatimisen tosiasiallista aloittamista 30.9.2003.

C:lle oli myös annettu tietoa erilaisista tukitoimista hänen asioidessaan sosiaalitoimistossa eikä hän muutoinkaan ollut ollut tietämätön erilaisista vammaispalvelulain mukaisista tukimuodoista. C oli myös saanut erilaisia palveluita. Porvoon kaupungin sosiaalitoimiston resurssivajaus oli osaltaan vaikeuttanut suunnitelmien tekemistä. Näissä olosuhteissa A:n tuomitseminen rangaistukseen oli joka tapauksessa kohtuutonta.

Porvoon kaupunki oli maksanut vastaajien puolesta C:lle kokonaisuudessaan käräjäoikeuden oikeudenkäyntikuluista tuomitseman korvauksen. Asiassa ei ollut myöskään perusteita velvoittaa A korvaamaan C:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

Vastaukset

Syyttäjä on vaatinut, että A:n valitus hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan valtiolle sen varoista hovioikeudessa maksetut todistelukustannukset.

A oli ollut Porvoon kaupungin vammaispalveluista vastaava virkamies. Hän oli käsitellyt C:n vammaispalveluihin liittyviä asioita vuodesta 1996 lähtien. C:n vammaisuus oli ollut alusta alkaen selkeästi pysyvää ja ainakin hänen terveydentilansa ja siihen liittyvien mahdollisten tukitoimien tarpeen selvittämiseksi olisi tullut laatia palvelusuunnitelma. Tämä oli ilmennyt myös C:n vuonna 1997 tekemästä hakemuksesta ja A:n helmikuussa 1998 C:n luokse tekemän kotikäynnin yhteydessä. Näissä olosuhteissa jo pelkkä kuljetuspalveluiden saaminen oli perustanut A:lle lainmukaisen velvollisuuden palvelusuunnitelman laatimiseen eikä asiassa ollut merkitystä Porvoon kaupungin mahdollisesti noudattamalla toisenlaisella käytännöllä.

Porvoon kaupungin vammaispalvelut oli ollut C:n asiakassuhteen perusteella looginen suunnitelman laatimisen aloittamis- ja koordinointitaho jo senkin vuoksi, että C:n avuntarve oli perustunut juuri vammaisuuteen. Jonkin muun tahon mahdollinen oikeus suunnitelman tekemiseen ei vapauttanut A:ta vastuusta.

C on vaatinut, että valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa 2.871,70 eurolla korkoineen.

C oli ollut jo vuonna 1997 pysyvästi vaikeavammainen. C:stä oli tullut Porvoon kaupungin sosiaalihuollon asiakas 8.8.1997 ja hänelle oli myönnetty vaikeavammaisten kuljetustuki. C oli ollut myös muiden tukitoimien tarpeessa, mikä oli ilmennyt hänen sosiaalitoimistolle vuonna 1997 tekemästä hakemuksestakin.

Vammaispalvelusta vastaavien viranomaisten olisi pitänyt ryhtyä laatimaan C vammaispalvelusuunnitelmaa viimeistään 1.1.1998 ja joka tapauksessa ainakin 1.1.2001 uuden sosiaalihuollon asiakkaan asemaa ja oikeuksia koskevan lain tultua tuolloin voimaan. Kun palvelusuunnitelmaa ei ollut tehty, olivat C:n vammaisuuden haittaluokka ja rajoitukset sekä hänen tarvitsemansa palvelut jääneet selvittämättä, mistä oli aiheutunut C:lle haittaa.

Laatimalla asianmukaisen palvelusuunnitelman Porvoon kaupungin virkamiehet olisivat täyttäneet neuvonta- ja informaatiovelvollisuutensa ja C:llä olisi ollut tieto kaikista hänelle kuuluvista palveluista ja tukimuodoista. Virkavelvollisuuden rikkomisesta aiheutuvasta rangaistusvastuusta ei voinut vapautua sillä perusteella, että resurssitilanne Porvoon kaupungin sosiaalihuollossa ei ollut mahdollistanut suunnitelman laatimista.

Porvoon kaupunki oli maksanut C:n asianajajan tilille kokonaisuudessaan käräjäoikeuden tuomion mukaisen korvauksen C:n oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa. Käräjäoikeuskulujen korvausvelvollisuutta A:n valituksen johdosta harkittaessa oli otettava huomioon, että mainituista kuluista osaltaan vastuussa oleva B oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon.

A:n hovioikeudessa uutena todisteena esittämä naapureiden kirjallinen kertomus oli oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n nojalla todisteeksi kelpaamaton. Uudeksi todistajaksi nimettyä J:tä oli myös epäilty kysymyksessä olevassa asiassa vastaavasta rikoksesta, mutta hänen osaltaan oli tehty syyttämättäjättämispäätös ei näyttöä -perusteella. J:n asema asiantuntevana todistajana oli tämän vuoksi jossain määrin kyseenalainen. Asian selvittämiseksi C suostui kuitenkin terveydentilaansa ja hänelle myönnettyjä sosiaalietuuksia koskevien asiakirjojen esittämiseen A:n puolelta uusina todisteina sekä siihen, että J:tä kuullaan myös näistä seikoista.

Todistelu ja kirjallista todistetta koskeva päätös

Pääkäsittelyssä on kuultu todistelutarkoituksessa A:ta, C:tä ja B:tä sekä todistajina J:tä ja H:ta. J:n 27.9.2007 laatima lausunto, jota hän käytti asioiden yksityiskohtien muistamiseksi apunaan kuulemisen yhteydessä, on liitetty jutun asiakirjoihin.

Hovioikeudessa on vedottu käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin lukuunottamatta käräjäoikeuden tuomion sivuilla 4 mainittua vastaajan todistetta ja sivulla 5 mainittuja asianomistajan todisteita 5-7. A on lisäksi vedonnut uusina todisteina C:n kuljetuspalveluhakemukseen 9.7.1997, Etelä-Suomen lääninhallitukselle tehtyyn selvitykseen 28.10.1997, C:n naapureiden lausuntoon 24.9.2007, lehtileikkeeseen 1.9.2007, lääkärinlausuntoihin 9.5.1996, 26.2.1998 ja 17.7.1998, Porvoon kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan päätökseen 19.12.2001, eduskunnan oikeusasiamiehelle tehtyyn kanteluun 24.9.2003, Etelä-Suomen lääninhallituksen julkaisuun 2/2005, palveluasumisesta tehtyyn päätökseen 15.5.2007 ja Helsingin hallinto-oikeuden päätökseen 17.8.2005.

Kirjallista todistetta koskeva päätös: Hovioikeus katsoo, että A:n kirjallisena todisteena esittämä C:n naapureiden kirjallinen lausunto 24.9.2007 on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu oikeudenkäynnin varalta laadittu yksityisluontoinen kertomus, jota ei saa käyttää todisteena tuomioistuimessa. Tämän vuoksi mainittua lausuntoa ei oteta huomioon asiaa ratkaistaessa.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen

Vuonna 1997 voimassa olleen rikoslain 40 luvun 11 §:n (792/1989) mukaan jos virkamies virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta tai varomattomuudesta muulla kuin saman luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla rikkoo tai jättää täyttämättä virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen, hänet on tuomittava tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta varoitukseen tai sakkoon. Voimassa oleva tuottamuksellista virkavelvollisuuden rikkomista koskeva 1.10.2002 voimaan tullut rikoslain 40 luvun 10 § (604/2002) on nyt kysymyksessä olevilta osin asiallisesti saman sisältöinen kuin aikaisempi 11 §.

Huolimattomuus ja varomattomuus kuvaavat kysymyksessä olevissa rikoslain 40 luvun säännöksissä sitä, että tekijä ei ole noudattanut teko-olosuhteissa vaadittavaa huolellisuutta ja varovaisuutta ja on sen vuoksi menetellyt virkavelvollisuuden vastaisesti. Huolellisuusvelvollisuuden rajat määräytyvät niiden säännösten ja määräysten perusteella, joihin virkavelvollisuus perustuu. Voimassa olevaa rikoslain 40 luvun 10 §:ää koskevista lainvalmisteluasiakirjoista ilmenee, että myös virkavelvollisuuden täyttämättä jättäminen laiminlyönnillä on virkavelvollisuuden rikkomista (HE 77/2001 vp.).

Nyt kysymyksessä olevassa asiassa on sovellettu sekä rikoslain 40 luvun vanhaa 11 §:ää että uutta 10 §:ää sekä lisäksi sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (jäljempänä asiakaslaki) 5 ja 7 §:ää sekä vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista annetun lain (jäljempänä vammaispalvelulaki) nojalla annetun vastaavan asetuksen (jäljempänä vammaispalveluasetus) 2 §:ää. Viimeksi mainitut säännökset määrittelevät virkavelvollisuudet kysymyksessä olevassa asiassa ja siten myös virkamiehen huolellisuusvelvollisuuden rajat.

Käräjäoikeudessa esitetty syyte

Käräjäoikeudessa esitetyn syytteen mukaan A oli Porvoon kaupungin sosiaalityöntekijänä 1.1.2001-22.9.2004 virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa laiminlyömällä laatia tai C:n asioita käytännössä hoitaessaan varmistaa, että C:lle laaditaan vammaispalveluasetuksen mukainen palvelusuunnitelma, joka on laadittava tarvittaessa, ja 1.1.2001 voimaan tulleen asiakaslain mukainen palvelu- ja hoitosuunnitelma, joka on laadittava sosiaalihuoltoa toteutettaessa. Vammaispalvelusuunnitelma oli laadittu 11.8.2004 ja palvelu- ja hoitosuunnitelma 22.9.2004, vaikka C oli ollut Porvoon vammais- ja sosiaalitoimen toistuva asiakas vuodesta 1995. A oli C:n asioita hoitaessaan ollut tietoinen tämän toistuvasta asioinnista vammais- ja sosiaalitoimen asiakkaana. Syytteen mukaan tekoa ei voitu katsoa kokonaisuutena arvostellen vähäiseksi.

Asianomistaja C on yhtynyt syytteeseen ja vaatinut A:lle rangaistusta hovioikeuden tuomion liitteenä olevasta käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevän teonkuvauksen mukaisesti jo 8.8.1997 alkaen.

Käräjäoikeus on tuomiostaan ilmenevillä perusteilla katsonut A:n syyllistyneen syyttäjän esittämän syytteen mukaisesti tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen kuitenkin siten, että tekoaika oli 1.1.1998-30.9.2003. Käräjäoikeus on tuominnut A:lle rangaistukseksi varoituksen.

Syyttäjä on käräjäoikeudessa kohdistanut vastaavan syytteen A:n esimiehenä toimineeseen Porvoon kaupungin sosiaalisihteeriin B:hen, joka on tyytynyt käräjäoikeuden hänelle tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta rangaistukseksi tuomitsemaan varoitukseen.

Hovioikeudessa esitetystä näytöstä

Kuultavat ja todistajat ovat kertoneet hovioikeudessa asian ratkaisuun vaikuttavilta osin pääosin samalla tavalla kuin käräjäoikeuden tuomioon on kirjattu.

Uutena todistajana kuultu J on kertonut, että hän oli käsitellyt ensimmäisen kerran C:n asioita vuonna 2004. J oli kuitenkin ollut Porvoon sosiaalitoimistossa johtotehtävissä jo vuodesta 1997 alkaen. Porvoon käytäntö palvelusuunnitelmien tekemisessä oli jo vuonna 1998 ollut sama kuin muissa kunnissa eli palvelusuunnitelma oli tehty, jos henkilöllä oli useampia palveluita käytössään. Yleinen käytäntö eri kunnissa oli ollut se, että palvelusuunnitelmaa ei ollut tehty, jos asiakas käytti vammaispalveluista ainoastaan kuljetuspalvelua. Tällaisia asiakkaita oli ollut Porvoossa C:n lisäksi noin 500 muuta. Porvoossa oli tehty joitain palvelusuunnitelmia. Tällöinkin palvelusuunnitelmat olivat koskeneet yksittäistapauksia lukuunottamatta pelkkiä vammaispalveluja.

C:n vaikeavammaisuudesta aiheutuva palvelusuunnitelman laatimisen tarve oli J:n mukaan syntynyt vuosien 2003-2004 aikana. C:lle ei ollut aiheutunut mitään haittaa tai vahinkoa suunnitelmien laatimatta jättämisestä, koska hän oli saanut kaikki ne palvelut, joihin hän oli ollut oikeutettu. Porvoon kaupungin sosiaalityöntekijöiden lukumäärä oli vaikeuttanut suunnitelmien tekemistä, koska sosiaalityössä oli ollut noin 10 työntekijän vajaus.

Edellä selostetulla tavalla hovioikeudessa on vedottu jo käräjäoikeudessa esitettyyn sekä myös uuteen kirjalliseen todisteluun.

Hovioikeudessa esitetystä uudesta kirjallisesta todistelusta ilmenee, että C oli 9.7.1997 toimittanut Porvoon kaupungille täyttämänsä lomakkeen Ilmoitus sosiaalipalvelujen tarpeesta, jossa hän oli hakenut muun muassa kuljetuspalvelua. Lomakkeessa oli kuljetuspalvelun lisäksi rastitettu kohdassa 4 Toisen henkilön avun tarve kohdat Kodinhoitoapu, Jalkojenhoito ja Siivouspalvelut sekä kohdassa 5 Sosiaalinen kanssakäyminen ja vapaa-aika kohdat Lomatoiminta ja Virkistyspalvelut. Lomakkeesta ilmeni myös, että C:llä oli 80 prosentin liikuntavamma ja että hän pystyi kävelemään enintään 150 metriä ja kumartuminen oli häneltä kokonaan kielletty. Lisäksi lomakkeessa mainittiin, että aiemmassa asuinkunnassaan Heinävedellä C:lle oli myönnetty vammaispalveluna kotipalvelua ja kotisairaanhoitajan palveluita.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - (salassa pidettävä kappale)

C oli riidattomasti vaikeavammainen ainakin kuljetuspalveluiden tarpeen osalta. Hänelle oli myönnetty vaikeavammaisten kuljetuspalvelua 8.8.-30.9.1997, 19.2.-31.3.1998, 1.4.-30.6.1998, 19.8.-31.12.1998, 1.1.-31.12.1999 sekä tämän jälkeen 16.4.-31.12.2003, 1.1.-31.12.2004 ja vuodelle 2005. Kaikkina mainituista ajanjaksoista C ei ollut kuitenkaan käyttänyt myönnettyjä kuljetuspalveluita.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - (salassa pidettävä kappale)

C:n kantelun johdosta Porvoon kaupungin sosiaalilautakunta on lausunnossaan oikeusasiamiehelle 10.11.2003 katsonut, että C:n tapauksessa olisi ollut syytä jo aiemmin kuin 30.9.2003 tehdä moniammatillisena yhteistyönä vammaispalveluasetuksen mukainen palvelusuunnitelma, jossa olisi kartoitettu C:n mahdolliset vammaispalvelun kautta anottavat taloudelliset tukitoimet. Eduskunnan oikeusasiamies on päätöksessään 25.10.2004 todennut, että tämä oli myös hänen käsityksensä asiasta. Lisäksi oikeusasiamies on korostanut, että Porvoon kaupungin noudattama käytäntö, jonka mukaan palvelusuunnitelmaa ei laadita jokaiselle kuljetuspalvelua saavalle, ei hänen nähdäkseen ollut asiakaslain 7 §:ssä esitetyn mukainen lähtökohta. Asiakaslain mukaan suunnitelman laadinta voidaan jättää tekemättä vain, jos se on ilmeisen tarpeetonta tai jos kyseessä on tilapäinen neuvonta tai ohjaus. Oikeusasiamies on edelleen todennut, että asianmukaisesti laaditusta palvelusuunnitelmasta ilmenivät asiakkaan yksilölliset olosuhteet ja erityistarpeet sekä riittävän yksilöity palvelujen toteutus. Oikeusasiamies on kiinnittänyt Porvoon sosiaali- ja terveyslautakunnan huomiota vastaisen varalle palvelusuunnitelman laatimisvelvollisuuteen.

Hovioikeuden johtopäätökset

Mistä hovioikeudessa on kysymys
Edellä selostetun syytteen ja käräjäoikeuden tuomion sekä A:n valituksen johdosta hovioikeudessa on erityisesti kysymys siitä, onko A:n virkavelvollisuutena ollut laatia vammaispalveluasetuksen 2 §:n tarkoittama palvelusuunnitelma C:n tultua hänen asiakkaakseen ja onko hänen tullut laatia asiakaslain voimaantultua 1.1.2001 lain tarkoittama palvelu- ja hoitosuunnitelma ja onko A laiminlyönyt mainittujen suunnitelmien laatimiseen liittyviä velvollisuuksiaan ja näin menetellessään huolimattomuudesta rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin perustuvia virkavelvollisuuksiaan.

Vammaispalvelulain ja -asetuksen sekä asiakaslain säännöksistä
Vuodesta 1988 alkaen voimassa olleen vammaispalveluasetuksen (759/1987) 2 §:n 1 momentin mukaan vammaisen henkilön tarvitsemien palvelujen ja tukitoimien selvittämiseksi on yhdessä hänen ja hänen huoltajansa kanssa tarvittaessa laadittava palvelussuunnitelma. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan palvelusuunnitelman tulee tarvittaessa sisältää myös muita kuin vammaispalvelulain (380/1987) tarkoitettuja toimenpiteitä. Lain 3 §:n mukaan kunnan on huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää.

Vammaispalvelulain mukaisia palveluita ovat lain 8 §:n 1 momentin mukaan kuntoutusohjaus ja sopeutumisvalmennus sekä muut lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeelliset palvelut. Pykälän 2 momentin mukaan kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle kohtuulliset kuljetuspalvelut niihin liittyvine saattajapalveluineen, tulkkipalvelut sekä eräin edellytyksin myös palveluasuminen. Vammaispalvelulain 9 §:ssä on taloudellisia tukitoimia koskevia säännöksiä, jotka koskevat muun muassa avustajan palkkaamisesta ja muista lain mukaisista tukitoimista aiheutuvien kustannusten sekä vaatetuksesta, erityisravinnosta sekä tarvittavien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta aiheutuvien kustannusten korvaamista kuten myös asunnon muutostöistä ja asuntoon kuuluvien välineiden hankkimisesta aiheutuvien kustannusten korvaamista. Vammaispalveluasetuksessa on säädetty tarkemmat perusteet palveluiden ja tukitoimien saamiselle.

Vammaispalvelulain 4 §:n mukaan laki on toissijainen ja pykälän 1 momentin nojalla lain mukaisia palveluja ja tukitoimia järjestetään pykälän 2 momentin mukaisin poikkeuksin silloin kun vammainen henkilö ei saa riittäviä ja hänelle sopivia palveluja ja etuuksia muun lain nojalla.

Vuoden 2001 alussa voimaan tulleen sosiaalihuollon asiakaslain (812/2000) 7 §:n 1 momentin mukaan sosiaalihuoltoa toteutettaessa on laadittava palvelu-, hoito-, kuntoutus- tai muu vastaava suunnitelma, jollei kyseessä ole tilapäinen neuvonta ja ohjaus tai jollei suunnitelman laatiminen muutoin ole ilmeisen tarpeetonta. Lain esitöiden (HE 137/1999 vp.) mukaan säännöksellä on haluttu korostaa sitä, että sosiaalihuoltoa toteutettaessa olisi aina laadittava edellä mainittu suunnitelma. Lakia sovelletaan sosiaalihuoltolain (710/1982) mukaisiin sosiaalipalveluihin ja viimeksi mainitun lain 17 §:n 2 momentissa on kunnan velvollisuudeksi säädetty muun muassa huolehtia vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista.

Kuten syytteestä ilmenee, vammaispalveluasetuksen mukainen palvelusuunnitelma on tehty C:lle 11.8.2004 ja asiakaslain mukainen palvelu- ja hoitosuunnitelma 22.9.2004. Käräjäoikeus on kuitenkin edellä selostetulla tavalla katsonut A:n virkavelvollisuuksien vastaisen menettelyn päättyneen jo 30.9.2003, jolloin suunnitelmia oli kiistatta alettu laatia. Erityisesti C:lle laaditusta vammaispalvelusuunnitelmasta ilmenee, että C:llä on ollut tarvetta useille erilaisille palveluille. Erilaisten palveluiden tarve ilmenee myös käräjäoikeudelle jätetystä Porvoon kaupungin kotihoidon yhdistelmälehdestä 18.2.2004.

Johtopäätökset

Kuten käräjäoikeuden tuomion perusteluissa todetaan, Porvoon kaupungin viranomaisilla on esitetty näyttö huomioon ottaen ollut tietoa siitä, että melko vaikeasti vammautunut C asui kaupungissa sekä oli hakenut ja saanut kaupungilta vammaispalvelulain ja -asetuksen mukaista kuljetuspalvelua vuosina 1997-1999 ja uudelleen vuodesta 2003 alkaen. Käräjä- ja hovioikeudessa esitetystä näytöstä ilmenee myös selvästi, että C:n terveydelliset ongelmat olivat olleet jo vuodesta 1997 alkaen pitkäaikaisia ja laadultaan pysyviä ja hänellä oli ollut tarve ja hän oli myös jatkuvasti saanut useita erilaisia palveluita kaupungin sosiaalihuollon eri sektoreilta. Hovioikeus hyväksyy esitetty näyttö huomioon ottaen sen käräjäoikeuden näkemyksen, että C:n korkea vammaisuusaste ja olosuhteet muutenkin olivat olleet sellaiset, että vammaispalveluasetuksen 2 §:n mukaisen palvelusuunnitelma C:n tarvitsemien palvelujen ja tukitoimien kokonaisvaltaiseksi selvittämiseksi olisi ollut tarpeen laatia jo vuoden 1998 alusta alkaen. Kun C:n palvelujen tarve on johtunut erityisesti hänen vammaisuudestaan, keskeinen vastuu suunnitelmien laatimisesta on ollut vammaispalveluista vastanneilla kaupungin virkamiehillä eli osaltaan myös A:lla.

A:n väitetyn virkavelvollisuuksien vastaisen menettelyn tuottamuksellisuutta arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon, että vammaispalveluasetuksen 2 §:n mukainen palvelusuunnitelma on tullut laatia vain tarvittaessa. Porvoon kaupungilla ja sen virkamiehillä ei siten ole ollut suunnitelman laatimiseen ehdotonta velvollisuutta. Porvoon kaupungissa ja useimmissa muissakin kunnissa noudatetun käytännön mukaisesti suunnitelmaa ei ollut laadittu tilanteessa, jossa asiakkaalle oli myönnetty vain yksi vammaispalvelulain ja -asetuksen mukainen tukimuoto. Tämä oli ollut tilanne myös C:n osalta, jolle on esitetty selvitys huomioon ottaen näytetty myönnetyn mainittujen säännösten nojalla ainoastaan kuljetustukea. C:lle oli samanaikaisesti myönnetty muiden lakien mukaisia tukia ja palveluita, jolloin vammaispalvelulain 4 §:n mukaisen lain toissijaisuutta koskevan säännöksen perusteella asiaa arvioiden tilanne on hovioikeuden käsityksen mukaan ollut sellainen, ettei asiassa ole näytetty C:llä olleen kysymyksessä olevan rikoksen tekoaikana ainakaan välitöntä vammaispalvelulain ja -asetuksen mukaisten muiden palveluiden ja tukien tarvetta.

Kun velvollisuus vammaispalveluasetuksen mukaisen palvelusuunnitelman laatimiseen on perustunut suhteellisen väljään säännökseen perustuvaan tarvearviointiin eikä suunnitelman laatimisessa ole kysymys vammaispalvelulain ja -asetuksen turvaamista subjektiivisista oikeuksista, ei Porvoon kaupungin noudattamaa ja A:n esimiesten hyväksymää käytäntöä voida pitää rikosoikeudellisen vastuun edellyttämällä tavalla riittävän selkeästi lainvastaisena. Kun A:lla ei lisäksi hänen työtehtävien suuri määrä sekä sosiaalitoimen henkilövoimavarojen vähäisyys huomioon ottaen ollut mahdollisuuksia muuttaa toimintatapojaan ilman esimiehensä määräyksiä niin, että vammaispalveluasiakkaille olisi ryhdytty enenevässä määrin laatimaan palvelusuunnitelmia, ei A:n voida katsoa syyllistyneen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen ajanjaksona 1.1.1998 - 31.12.2000. A:n ei näin ollen ole näytetty ennen 1.1.2001 rikkoneen olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittua huolellisuusvelvollisuutta laiminlyödessään vammaispalveluasetuksen mukaisen palvelusuunnitelman laatimisen.

Vuoden 2001 alussa voimaan tullut asiakaslaki on eduskunnan oikeusasiamiehen edellä mainitusta päätöksestäkin sekä Porvoon kaupungin sosiaalilautakunnan lausunnostakin ilmenevällä tavalla asettanut selväksi pääsäännöksi velvollisuuden mainitun lain mukaisen palvelu- ja hoitosuunnitelman tekemisen. Lain esitöissä on todettu, että vaikka lainsäädännössä on lukuisia säännöksiä erilaisten hoito- tai huoltosuunnitelmien tekemisestä sekä asiakkaan osallistumisesta niiden laadintaan, ei niitä ole tehty käytännössä säännösten edellyttämässä määrin. Hovioikeuden arvion mukaan asiakaslaki on osaltaan lisännyt tarvetta vammaispalveluasetuksen mukaisten palvelusuunnitelmien laatimiseen. Koska C:n palvelujen tarve on johtunut juuri hänen vammaisuudestaan, suunnitelman tekeminen on hänen kohdallaan käynyt ajankohtaiseksi. Tämä ilmenee myös kirjallisena todisteena esitetystä 11.8.2004 laaditusta vammaispalvelusuunnitelmasta, johon nähden todisteena esitetty 22.9.2004 laadittu asiakaslain mukainen palvelu- ja hoitosuunnitelma on selvästi toissijainen. C:n pysyvästi ja säännöllisesti tarvitsemat palvelut huomioon ottaen vastuu suunnitelman laatimisesta on edellä todetulla tavalla ollut Porvoon kaupungin vammaispalvelusta vastaavilla virkamiehillä eli myös A:lla. Näillä ja muutoin käräjäoikeuden päätöksessä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, että A on syyttäjän käräjäoikeudessa esittämän syytteen mukaisesti 1.1.2001 lukien virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkonut syytteessä selostetulla tavalla virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa laiminlyömällä laatia tai C:n asioita käytännössä hoitaessaan varmistaa, että C:lle laaditaan vammaispalvelulain ja -asetuksen mukainen palvelusuunnitelma ja asiakaslain mukainen palvelu- ja hoitosuunnitelma. Käräjäoikeuden tuomion mukaisesti laiminlyönti on kuitenkin päättynyt 30.9.2003.

Rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaan huolimattomuudesta tapahtunut virkavelvollisuuden rikkominen ei ole kuitenkaan rangaistava tuottamuksellisena virkavelvollisuuden rikkomisena, jos teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat on kokonaisuutena arvostellen vähäinen. A:n menettelystä ei ole näytetty aiheutuneen C:lle ainakaan suoranaista taloudellista vahinkoa. Vaikka teko onkin ollut C:n kannalta haitallinen, A:n menettely on ainakin osittain johtunut hänen esimiestensä hyväksymästä muissakin kunnissa noudatetusta yleisestä käytännöstä, jonka eräänä syynä ovat olleet myös A:n runsaat muut työtehtävät ja tästä hänelle aiheutunut todellinen vaikeus laatia asianmukaiset palvelu- ja hoitosuunnitelmat C:lle. C ei esitetty selvitys huomioon ottaen ollut myöskään vuosina 2000-2002 asioinut vammaispalvelutoimistossa. Mainitut seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että A:n teko on ollut kokonaisuutena arvostellen vähäinen eikä hän näin ollen ole syyllistynyt tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen. Syyte tuosta rikoksesta on siksi hylättävä.

Kun syyte hylätään, A on vapautettava käräjäoikeuden tuomion mukaisesta velvollisuudesta korvata C:n oikeudenkäyntikulut. C:lle lainvoimaiseksi jääneen B:hen kohdistuneen käräjäoikeudessa hyväksytyn syytteen osalta aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen määräksi hovioikeus arvioi puolet käräjäoikeuden tuomitsemista oikeudenkäyntikuluista eli 2.732,19 euroa, mitkä jäävät yksin B:n korvattaviksi. Kun syyte on hylätty, A ei ole myöskään velvollinen korvaamaan C:n oikeudenkäyntikuluja hovioikeudessa eikä valtion varoista hovioikeudessa maksettuja todistelukustannuksia, jotka viimeksi mainitut jäävät valtion vahingoksi.

Tuomiolauselma

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Vastaaja A

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Hylätyt syytteet
Syyte tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta 1.1.1998-30.9.2003 hylätään.
A vapautetaan käräjäoikeuden tuomitsemasta rangaistuksesta.

Korvausvelvollisuus
Yhteisvastuulliset korvaukset yhteisellä tuomiolauselmalla.
Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
Asianomistaja C:n oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa esittämä vaatimus hylätään.

Valtion varoista hovioikeudessa maksetut todistelukustannukset 339,07 euroa jäävät valtion vahingoksi.

Yhteinen tuomiolauselma

A vapautetaan velvollisuudesta korvata C:lle oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korkoineen. B on velvollinen käräjäoikeuden tuomion mukaisetsi korvaamaan osuutenaan mainituista kuluista C:lle 2.732,19 euroa käräjäoikeuden tuomion mukaisine korkoineen. Tämän määrän ylittäviltä osin C:n oikeudenkäyntikuluvaatimus käräjäoikeudessa hylätään.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet: Hovioikeudenneuvos Matti Rintala
Hovioikeudenneuvos Helena Sunila
Hovioikeudenneuvos Liisa Lehtimäki

Esittelijä: Asessori Kari Tuuli

Lainvoimaisuustiedot:Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO:2009:86 05.11.2009 : Hovioikeuden tuomion lopputulos jää pysyväksi