18.12.1991

Säännöstelyluvan lupaehtojen muuttamista vallinneita olosuhteita
vastaaviksi koskeneessa hakemusasiassa vesiylioikeus
korvausten osalta lausui, että vesistötoimikunnan 14.9.1949
antaman järvenlaskuluvan tarkoituksena oli ollut luonnonniittyjen
aikaansaaminen laskuyhtiön osakkaille. Luvan perusteena
olevan tarpeen lakattua järven vedenpintaa oli laskuyhtiön
tahdosta ja silloisen maanviljelysinsinööripiirin suostumuksella
vuodesta 1960 alkaen pidetty kesäkaudella 0,9 metriä
laskuluvassa sallittua tasoa ylempänä, mutta kuitenkin laskulupaa
edeltäneen luonnonmukaisen tason alapuolella. Tällainen
säännöstely oli luvanmukaiseen säännöstelyyn nähden merkinnyt
vesistön ja sen rantojen muille käyttömuodoille tuntuvaa parannusta
ja itse järven säilymistä järvenä. Olosuhteet vesistössä
ja sen rannoilla olivat vakiintuneet näin toteutetun
säännöstelyn mukaiseksi ja eri toiminnot ranta-alueilla mukautuneet
näihin muuttuneisiin olosuhteisiin.

Näillä perusteilla vesiylioikeus katsoi, että korkeimman hallinto-oikeuden
18.6.1987 vahvistaman uuden vedenkorkeuden muutoksen
vaikutuksia arvioitaessa vertailukohtana oli käytettävä
vuodesta 1960 vallinneita olosuhteita. Vahvistettu kesävedenkorkeus
oli KHO:n päätöksen mukaan noin 15 cm alempana kuin
millä korkeudella vedenpinta oli vuoden 1960 jälkeen keskimäärin
ollut. Koska vallinneeseen tilanteeseen nähden valittajina
olleille maanomistajille ei kesävedenkorkeuden muutoksesta
aiheutunut heidän väittämäänsä vettymis- tai tulvavahinkoa,
vesiylioikeus pysytti vesioikeuden päätöksen, jolla korvausvaatimukset
oli hylätty.
Vrt. KHO:n päätös T:284, A:17.1.1980 ja KHO:n päätös T:4038, A:9.9.1982

Vihervuori: Rantanviiva oikeudellisena ongelmana II, LM 1983
s. 328-329
Vihervuori: Vesistön järjestelyn ja ojituksen oikeuskysymykset
(1987) s. 359

Lainvoimainen