10.11.2006

Esitiedot

A oli X Oy:n työssä 25.2.2002 pudonnut rappusissa 2. kerroksesta ensimmäiseen kerrokseen pää edellä lyöden ilmeisesti päänsä kaiteeseen. Hänet oli viety ambulanssilla sairaalaan ja sairauskertomusmerkinnän mukaan hän oli pudonnut liukastuttuaan portaissa noin neljä metriä portaita alaspäin ja kaularanka oli kipeytynyt. Pään, kaularangan ja vartalon tietokonetomografiatutkimuksessa ei ollut nähtävissä traumamuutoksia.

A:lla oli ennen tätä tapaturmaa ollut vaivaa kaularangan alueella ja vasemman yläraajan puutumista. Helmikuussa 1999 hänelle oli tehty kaulanikamien V-VI ja VI-VII tasoille leikkaus ja elokuussa 1999 uusi leikkaus. 20.1.2000 A oli ollut tutkimuksessa neurokirurgian klinikalla alaraajojen heikkouden ja kävelyvaikeuksien takia. Tuolloin tehdyssä selän magneettitutkimuksessa ei kuitenkaan ollut todettu ydinkompressiota. Helmikuussa 2000 tehdyssä ENMG-tutkimuksessa kaularangan V-VI tasolla on ollut lieviä motorisen tai aksonaalisen vaurion jälkitilalöydöksiä.

A haki vakuutuslaitokselta 25.2.2002 sattuneen tapaturman johdosta tapaturmavakuutuslain mukaisia korvauksia.

Vakuutuslaitoksen päätös

Vakuutuslaitos korvasi A:lle 25.2.2002 sattuneen tapaturman seurauksena syntyneen niska-hartia-alueen venähdysvamman johdosta päivärahaa 26.2. - 30.4.2002 ja lisäksi sairaanhoitokuluja.

Vakuutuslaitos eväsi A:lta päivärahan ja tapaturmaeläkkeen 30.4.2002 jälkeen, koska tapaturman aiheuttama työkyvyn alentuma oli alle 10 %:a. Työtapaturmana korvattu kaularangan venähdysvamma ei aiheuttanut työkyvyttömyyttä enää 30.4.2002 jälkeen. Työkyvyttömyys tämän jälkeen johtui A:lla jo aikaisemmin hoidetuista kaularangan sairausperäisistä vaivoista. Tapaturman ja kaularangan pitkittyneen kiputilan välillä ei ollut tapaturmavakuutuslain edellyttämää syy-yhteyttä, vaan kyseessä oli tapaturmasta riippumaton sairausperäinen vaiva. Myöskään sairaanhoito- ja tutkimuskuluja ei korvattu 30.4.2002 jälkeen, koska ne eivät johtuneet korvatusta kaularangan venähdysvammasta.

Lisäksi vakuutuslaitos oli eri päätöksillä evännyt A:lta haittalisän, koska sen mukaan toisen henkilön avun tarve ja poikkeuksellinen haitta eivät johtuneet tapaturmasta vaan selkäsairaudesta. Vakuutuslaitos katsoi myös, että A:lle ei ollut aiheutunut tapaturmavakuutuslain tarkoittamia välttämättömiä kodinhoidon lisäkustannuksia korvatusta tapaturmavammasta johtuen. Vakuutuslaitos ei myöskään suorittanut korvausta asunnon- ja autonmuutostöistä, koska niiden tarve ei johtunut tapaturmasta, vaan aiemmasta selkäsairaudesta.

Muutoksenhaku tapaturmalautakuntaan (nykyisin tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta)

A oli tyytymätön tapaturmalaitoksen päätöksiin ja vaati tapaturmalautakunnassa tapaturmavakuutuslain mukaisia korvauksia. A oli kertonut ennen työtapaturmaa olleensa työkykyinen ja vaativissa yritysjohdon tehtävissä toimitusjohtajana. A oli menettänyt tapaturmavammojen seurauksena liikunta- ja työkykynsä. Hän oli tapaturmassa saanut aivovamman ja selkäydinvamman. A kertoi toipuneensa kaularankaleikkauksista hyvin eikä ollut kaularankasairauteensa liittyen sairauslomalla kuin muutaman kuukauden välittömästi leikkauksiin liittyen. A oli toimittanut tapaturmalautakunnalle uutta lääketieteellistä selvitystä vaatimustensa tueksi.

Tapaturmalautakunnan päätös

Tapaturmalautakunta hylkäsi valituksen sekä siirsi A:n vaatimuksen saada haittarahaa vakuutuslaitokselle ensimmäisenä asteena käsiteltäväksi.

Tapaturmalautakunnan perustelut

Sovelletut säännökset ja oikeuskäytäntö

Tapaturmavakuutuslain 1 §:n 1 momentin ja 4 §:n 1 momentin nojalla työntekijällä on oikeus saada tämän lain mukaista korvausta häntä kohdanneen työtapaturman aiheuttamasta vammasta tai sairaudesta. Vamma tai sairaus katsotaan oikeuskäytännössä tapaturman aiheuttamaksi, mikäli tapaturman ja vamman tai sairauden välillä on lääketieteellisesti arvioiden todennäköinen syy-seuraussuhde.

Työtapaturman seurauksena korvataan tapaturmavakuutuslain 4 §:n 4 momentin nojalla myös muun kuin työtapaturman aiheuttaman vamman tai sairauden olennainen paheneminen, kun paheneminen on todennäköisesti aiheutunut työtapaturmasta. Korvausta maksetaan tällöin sairauden tai vamman pahenemisen ajalta.

Tapaturmavakuutuslain 17 §:n 3 momentin mukaan päivärahan ja 18 §:n 2 momentin mukaan tapaturmaeläkkeen saamisen edellytyksenä on, että työntekijän työkyvyn voidaan tapaturman aiheuttaman vamman tai sairauden johdosta arvioida alentuneen vähintään 10 %:a. Lisäksi edellytetään, että tapaturmasta johtuva työansion alentuma on vähintään 28 §:n 6 momentissa mainitun vuosityöansion vähimmäismäärän kahdeskymmenesosa.

Tapaturmavakuutuslain 15 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan työtapaturman aiheuttaman vamman tai sairauden johdosta korvattavaan sairaanhoitoon kuuluu lääkärin antama tai määräämä tarpeellinen hoito.

Tapaturmavakuutuslain 14 §:n 4 momentin nojalla työntekijälle korvataan työtapaturman aiheuttamaksi epäillystä vammasta tai ammattitaudiksi epäillyn sairauden selvittämisestä aiheutuneet perustellut ja tarpeelliset lääkärintutkimuskulut, vaikka vamma tai sairaus ei osoittaudukaan korvattavan työtapaturman aiheuttamaksi tai korvattavaksi ammattitaudiksi.

Tapaturmavakuutuslain 20 §:n 1 momentin mukaan haittalisä voidaan suorittaa, jos työntekijä saamansa vamman tai sairauden johdosta on joutunut niin avuttomaan tilaan, ettei hän voi tulla toimeen ilman toisen henkilön apua tai jos vaikea vamma tai sairaus muutoin aiheuttaa hänelle poikkeuksellista haittaa.

Tapaturmavakuutuslain 20 §:n 3 momentin mukaan voidaan työntekijälle, joka tapaturmasta saamansa vamman tai sairauden johdosta ei kykene hoitamaan kotiaan, maksaa kohtuullinen korvaus tästä johtuvista välttämättömistä lisäkustannuksista, ei kuitenkaan vuotta pitemmältä ajalta tapaturmasta lukien.

Tapaturmavakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain 3 §:n mukaan kuntoutus korvataan henkilölle, jolla on oikeus korvaukseen tapaturmavakuutuslain mukaan ja jonka työ- tai toimintakyky taikka ansiomahdollisuudet ovat työtapaturman tai ammattitaudin johdosta heikentyneet. Kuntoutus korvataan myös, jos on todennäköistä, että henkilön työ- tai toimintakyky taikka ansiomahdollisuudet voisivat työtapaturman tai ammattitaudin vuoksi olennaisesti heikentyä.

Tapaturmavakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain 7 §:n 1 momentin mukaan kuntoutuksena korvataan kuntoutujan työ- tai toimintakyvyn tai sosiaalisen toimintakyvyn ja suoriutumisen edistämiseksi ja ylläpitämiseksi tarvittavista toimenpiteistä aiheutuvat kustannukset. 7 §:n 2 momentin mukaan kuntoutuksen kustannuksina korvataan muun muassa vaikeasti vammaisille henkilöille tarpeellisesta ja kohtuullisiksi katsottavista vakinaiseen asuntoon tarvittavista apuvälineistä ja laitteista sekä asunnon muutostöistä aiheutuvat kohtuulliset kustannukset.

Tosiseikat ja johtopäätökset

A oli 25.2.2002 pudonnut rappusissa toisesta kerroksesta ensimmäiseen kerrokseen lyöden ilmeisesti päänsä kaiteeseen. Samana päivänä tehdyissä pään, vartalon ja kaularangan TT-tutkimuksissa ei ollut todettu tapaturmaperäisiä muutoksia. Kaularangan alueella ei ollut todettu tapaturmaperäisiä kudosvaurioita.

A:lla oli jo ennen tapaturmaa, helmikuussa ja elokuussa 1999 tehty leikkaukset kaularangan sairauden takia. Hän oli ennen tapaturmaa syyskuussa 2001 ollut tutkimuksissa kaularankasairauteen liittyvän neliraajahalvauksen vaikeutumisen johdosta.

Neurologiasiantuntijan lausunnon mukaan tapaturmapäivänä alkaneen hoitojakson lääkärimerkintöjen perusteella tajunnanhäiriöitä ei ollut, aivo-TT -tutkimus oli ollut normaali, neurokirurgi ei ollut tuonut esiin mitään aivovammaan viittaavaa oiretta tai löydöstä eikä primaarivaiheessa ollut merkintää, että päässä olisi ollut pinnallisia vammajälkiä. Lievän aivovamman mahdollisuutta ei voitu täysin poissulkea, mutta alkuvaiheen aivovammaviitteet olivat varsin vähäiset.

Tapaturmalautakunta katsoi, että esitetyn lääketieteellisen selvityksen perusteella A oli 25.2.2002 sattuneen työtapaturman seurauksena saanut kaularangan venähdyksen, josta johtuva työkyvyn alentuma 30.4.2002 jälkeen ei ollut vähintään 10 %:a eikä A:lle enää suoritettava päivärahaa tai tapaturmaeläkettä. Työkyvyttömyys ja sairaanhoitokulut 30.4.2002 jälkeen olivat aiheutuneet kaularankasairaudesta, jonka takia oli jo aiemmin kaksi kertaa tehty leikkaus ja joka ei oikeuttanut korvaukseen tapaturmavakuutuslain nojalla. X:n sairaalan sairauskertomusmerkinnöistä kävi ilmi, että A oli jo ennen tapaturmaa syyskuussa 2001 ollut tutkimuksissa kaularankasairauteen liittyvän neliraajahalvauksen vaikeutumisen johdosta. Työtapaturman ei ollut myöskään osoitettu siten olennaisesti pahentaneen aiempaa sairautta, että sen johdosta olisi ollut suoritettava korvauksia 30.4.2002 jälkeen. Tapaturman todennäköisenä seurauksena ei oltu osoitettu syntyneen aivovammaa eikä selkäydinvammaa eikä A:lla todettu neuropsykologinen oireistokaan siten ollut seurausta työtapaturmasta. Myöskään masennus ei ollut seurausta työtapaturmasta tai sen seurauksena syntyneistä vammoista eikä oikeuttanut korvaukseen tapaturmavakuutuslain nojalla.

A:n vakuutuslaitokselta velkomia lääkkeitä ei ollut korvattava tapaturmavamman eli kaularangan venähdyksen johdosta tarpeellisena hoitona. Niiden tarve oli johtunut yllä mainituista sairauksista.

A:lla ei tapaturmavamman eli kaularangan venähdyksen vuoksi ollut oikeutta tapaturmavakuutuslain 20 §:n 1 momentin mukaiseen haittalisään. Toiminnanvajauksessa ja avun tarpeessa kaularangan sairaus oli ratkaisevassa osassa.

Asunnon- ja autonmuutostöitä ei ollut korvattava tapaturmavakuutuksen perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain nojalla, koska niiden tarve ei johtunut tapaturmavammasta eli kaularangan venähdyksestä, vaan muista sairauksista. Myöskään kodinhoidosta aiheutuneita lisäkustannuksia ei ollut korvattava tapaturmavakuutuslain 20 §:n 3 momentin nojalla.

Asiassa oli sovellettu tapaturmavakuutuslain 20 §:n 1 ja 3 momentteja sellaisina kuin ne olivat tapaturman sattuessa, ennen 1.1.2003 voimaan tullutta lainmuutosta (30.12.2002/1314).

Muutoksenhaku vakuutusoikeuteen

A haki muutosta vakuutusoikeudessa ja vaati 25.2.2002 sattuneen tapaturman perusteella myönnettäväksi päivärahaa ja tapaturmaeläkettä 100 %:n työkyvyn aleneman mukaan 30.4.2002 jälkeenkin, haittarahaa 20. haittaluokan mukaan sekä muut tapaturmavakuutuslain perustuvat korvaukset täysimääräisesti laillisine viivästyskorkoineen. A on lisäksi vaatinut korvaamaan oikeudenkäyntikulunsa laillisine viivästyskorkoineen.

A on lisäksi vaatinut suullisen käsittelyn toimittamista vakuutusoikeudessa, jossa hän osoittaisi erityisesti sen, että huolimatta kaularankasairaudestaan hän oli ennen onnettomuutta työ- ja toimintakykyinen.

Vakuutusoikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Vakuutusoikeuden ratkaisu

Tapaturmalautakunnan päätöstä ei muutettu. Valitus hylättiin. Vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylättiin.

A:n haittarahaa koskeva vaatimus jätettiin tutkimatta, koska asiaa ei ole sen osalta ratkaistu valituksenalaisella tapaturmalautakunnan päätöksellä.

Vakuutusoikeuden perustelut

Vakuutusoikeus hyväksyi tapaturmalautakunnan päätöksen perustelut. Vakuutusoikeus totesi lisäksi seuraavaa:

Aivovammojen korvauskäytännöstä:

Aivovamman korvaaminen työtapaturman seurauksena edellyttää riittävän luotettavaa selvitystä siitä, että korvauksenhakija on todennäköisesti saanut korvaushakemuksen perusteena olevan työtapaturman johdosta aivovamman. Pelkkä aivovamman mahdollisuus ei riitä sen korvaamiseen.

Aivovammaa ei useinkaan voida todeta millään yksittäisellä tutkimuksella. Korvauskäytännön taustalla olevan vallitsevan neurologisen näkemyksen mukaan aivovamman korvaaminen edellyttää ensisijaisesti luotettavaa objektiivista näyttöä sen olemassaolosta. Tätä voidaan hankkia konetutkimusten sekä muiden kuin tapaturman uhrin tekemien havaintojen kautta. Aivovammojen korvauskäytännössä suurin painoarvo on konetutkimusten tuloksilla, tapaturmamekanismia ja sen voimakkuutta koskevilla selvityksillä sekä ensivaiheen hoidon aikana hoitoasiakirjoihin tehdyillä merkinnöillä. Näitä tietoja voidaan täydentää neuropsykologisilla tutkimuksilla ja henkilön itsensä kertoman perusteella. Kuitenkaan ilman objektiivista näyttöä aivovammaa ei yleensä hyväksytä korvattavaksi.

Neuropsykologisia oireita potevan henkilön hoidon kannalta on keskeisintä selvittää niiden syy käyvän hoidon mahdollistavalla tavalla. Käypä hoito ei välttämättä edellytä tietyn työtapaturman ja aivovamman välisen syy-yhteyden todennäköisyyden kovin laajaa selvittämistä. Käyvän hoidon kannalta riittävää saattaa olla pelkästään muiden, toisenlaista hoitoa edellyttävien sairauksien poissulkeminen. Henkilöä hoitaneiden lääkäreiden ja psykologien lausuntojen samansuuntaisuus saattaa usein selittyä sillä, että heillä on ollut käytettävissään aikaisemmat lausunnot. Edellä kerrotuista syistä aivovamman korvaamista ei voida perustaa juurikaan siihen, että myöhemmin kuin välittömästi tapaturman jälkeen useat korvauksenhakijaa tutkineet lääkärit ja psykologit ovat yksimielisesti katsoneet korvauksenhakijan saaneen aivovamman tietyn tapaturman seurauksena.

Työtapaturma-asiaa käsiteltäessä kysymys on korvausoikeudellisesta arvioinnista. Kysymys on siitä, vallitseeko kysymyksessä olevan työtapaturman ja aivovamman välillä todennäköinen syy-yhteys. Riittävää ei ole, että hakijalla on todettu aivovammaan sopivat neuropsykologiset oireet ja että hänelle on sattunut tähän ajallisesti sopien päähän kohdistunut työtapaturma, joka on omiaan selittämään oireet. Ei edes silloin, kun perusteellisissa tutkimuksissa ei ole löydetty tapaturmasta riippumatonta sairautta tai muuta selittävää tekijää. Aivovammalle tyypilliset neuropsykologiset oireet voivat johtua myös tapaturmasta riippumattomista sairauksista, joita ei ole perusteellisista tutkimuksista huolimatta kyetty löytämään. Muu oireet selittävä sairaus tai sen puute otetaan kuitenkin huomioon yhtenä asian arviointiin vaikuttavana seikkana.

Korvauskäytännössä aivovamma hyväksytään korvaukseen oikeuttavaksi yleensä silloin, kun korvauksenhakijalle on sattunut päähän kohdistunut tapaturma, jonka voidaan arvioida voineen aiheuttaa aivovamman ja kun aivovamma on voitu objektiivisesti todeta myös tapaturman jälkeen suoritetuissa konetutkimuksissa.

Korvauskäytännössä on myös hyväksytty lääketieteellinen näkemys, jonka mukaan on mahdollista, että vaikeatakaan aivovammaa ei välttämättä voida havaita edes perusteellisissa ja monipuolisissa konetutkimuksissa. Kun on yleisempää, että aivovamma voidaan todeta konetutkimuksissa kuin että se jää niissä havaitsematta, muulta selvitykseltä vaaditaan suurempaa näyttöarvoa.

Tällaista muuta painoarvoltaan merkittävää selvitystä ovat tarkat tiedot vammamekanismista, mahdollisesta tajuttomuudesta, tajunnan heikkenemisestä tai amnesiasta (muistiaukko) sekä neurologisesta statuksesta alkuvaiheessa. Aivojen alueelle voimakkaasti kohdistunut vammamekanismi ja etenkin pään alueen ruhjeet viittaavat usein aivovamman syntymiseen. Kun vaikeakin aivovamma voi syntyä myös täysin ilman ulkoisia vammoja, niiden puuttumista ei kuitenkaan katsota vahvasti aivovamman syntymistä vastaan puhuvaksi seikaksi.

Kun aivovammalle tyypillisiä neuropsykologisia oireita potevalla korvauksenhakijalla ei ole voitu konetutkimuksissa todeta aivovammaa, eikä aivovamman todennäköistä syntymistä voida päätellä pelkän vammamekanismin perusteella, edellytetään luotettavaa selvitystä siitä, että tapaturmaan on liittynyt tajuttomuutta, tajunnan tason heikkenemistä tai amnesiaa.

Korvauskäytännön taustalla vallitsevan lääketieteellisen tietämyksen mukaan aivovammaan liittyy yleensä sen syntymisen jälkeinen välitön tajuttomuus, tajunnan tason lasku tai amnesia. Näiden puuttumista pidetään erityisen vahvasti aivovamman syntymistä vastaan puhuvana seikkana. Useiden minuuttien kestoinen tajuttomuus, merkittävä tajunnan tason heikkeneminen tai useiden päivien kestoinen amnesia puhuvat taas yleensä vahvasti aivovamman syntymisen puolesta.

Korvauskäytännössä luotettavana selvityksenä mahdollisesta tajuttomuudesta, tajunnan tason laskusta tai amnesiasta pidetään välittömästi tapaturman jälkeen, sekä sitä seuraavien päivien aikana tehdyistä tutkimuksista ja hoitotoimenpiteistä laadittuja lääketieteellisiä asiakirjoja. Monista eri syistä on mahdollista, että tiedot tapaturmaan liittyvästä tajuttomuudesta, tajunnan tason laskusta tai amnesiasta on kirjattu puutteellisesti tai jopa jätetty kokonaan kirjaamatta. Kuitenkin ainakin merkittävimpien aivovammojen osalta näitä tietoja on yleensä kirjattu alkuvaiheen hoitoasiakirjoihin. Erityisen suuri painoarvo annetaan selvitykselle, jossa todetaan nimenomaisesti, että tapaturmaan ei ole liittynyt tajuttomuutta, tajunnan tason laskua tai amnesiaa, koska tällöin voidaan otaksua, että niiden olemassaoloa on hoidon alkuvaiheessa tutkittu.

Tapaturmaan mahdollisesti liittyneestä tajuttomuudesta, tajunnan tason laskusta sekä etenkin sen jälkeisestä amnesiasta on mahdollista saada selvitystä vielä tapaturman alkuvaiheen hoidon jälkeenkin, esimerkiksi haastattelemalla hoitohenkilökuntaa, korvauksenhakijan läheisiä ja häntä itseään. Mitä pidempi aika tapaturmasta kuluu, sitä epäluotettavimmiksi tietoja antavien muistikuvat muuttuvat. Tämän vuoksi korvauskäytännössä suhtaudutaan varauksellisesti tällaiseen jälkikäteen laadittuun selvitykseen yksinomaisena tai edes pääasiallisena näyttönä aivovammasta.

Tosiseikat ja johtopäätökset:

Vakuutusoikeudessa todistajana kuultu B oli kertonut olleensa 25.2.2002 paikalla, kun A:n tapaturma oli sattunut. B kertoi A:n kaatuneen rappusten yläpäässä. A oli saanut kädellä kiinni kaiteesta ja hän oli kaatunut ilmeisesti selkä alaspäin ja pää edellä rappusiin. Oli kuulunut kolaus ja B oli arvellut A:n lyöneen päänsä kaiteeseen. Tämän jälkeen A oli tullut noin puolitoista metriä liukumalla rappuset alas seinään ja siinä hän oli ilmeisesti hieman lyönyt päätänsä. Paikalle oli tilattu ambulanssi.

Erikseen kysyttäessä B oli kertonut, ettei hän ollut nähnyt A:n lyöneen päätänsä, vaan oli olettanut näin käyneen, kun hän oli kuullut kolinaa. Kun B oli tavannut A:n portaiden alapäässä, niin A oli ollut tajuissaan.

Vakuutusoikeus piti varsin todennäköisenä, että A oli jollakin tavalla loukannut myös päänsä kaatuessaan rappusissa. Vakuutusoikeudelle esitettyjen tietojen perusteella jäi kuitenkin epäselväksi, kuinka voimakkaana tapaturma oli kohdistunut nimenomaan A:n päähän ja niskaan. Oli mahdollista, että A oli voinut lyödä päänsä hyvinkin voimakkaasti ja aivovamman synnyttävällä tavalla. Toisaalta oli mahdollista, että vammamekanismi ei ole kohdistunut kovin voimakkaana A:n päähän.

Asiakirjoissa olevan shokkilomakkeen mukaan A oli tyhjiöpatjalta nostettu pritsille. Hänen kaikissa raajoissaan oli ollut liikettä ja voimat olivat olleet alentuneet. A:n alaraajoissa oli ollut pistelyä ja niskakuopassa oli ollut maksimaalinen kipu. Lisäksi shokkilomakkeen mukaan hän oli muistanut tapahtuneen, oli hieman sopertelevainen ja hidasliikkeinen.

A oli ollut X:n sairaalassa hoidettavana tapaturman johdosta 25.2. - 4.3.2002 välisen ajan. Sairauskertomukseen 25.2.2002 tehdyn merkinnän mukaan A:n tajunta oli ollut hyvä. X:n sairaalan loppuarvion mukaan A:lla on kahteen otteeseen operoitu kaulanikaman V-VI ja VI-VII -väli medullakompression ja juurikompression vuoksi. A:lle oli 25.2.2002 tehty MRI-tutkimus medullakompression poissulkemiseksi. MRI-tutkimuksessa ydin oli todettu siinä laadultaan normaaliksi, prolapsia tai vuotoja ei ollut näkynyt eikä medullakompressiota ollut todettu. Rintarangan IV-tasolla ei ollut nähtävissä spinaalikanavassa tai -ytimessä poikkeavaa, tilanne spondyloosin osalta oli ollut ennallaan edelliseen kuvaukseen 9/2001 verrattuna.

Vakuutusoikeus katsoi asiassa esitetyn selvityksen perusteella, että A:lle 25.2.2002 sattuneeseen tapaturmaan ei ollut näytetty liittyneen tajuttomuutta. Shokkilomakkeen mukaan A ei ollut tajuton, eikä hänen tajuntansa taso ollut alentunut heti tapaturman jälkeen. Myöskin B oli todennut A:n olleen tajuissaan tavatessaan hänet portaiden alapäässä. Shokkilomakkeen mukaan tapaturman jälkeistä amnesiaa ei myöskään tapaturmaan näyttänyt liittyneen. Sittemmin 22.1.2003 päivätyn lääkärinlausunnon mukaan A oli kertonut hänellä olleen putoamista edeltävä muistiaukko 1-2 tunnin ajalta, ja putoamisen jälkeen hän oli muistanut ensimmäiset tapahtumat vasta tapaturma-asemalla.

Vakuutusoikeuden mukaan asiassa ei ollut esitetty kovin luotettavaa selvitystä siitä, oliko A:lla ollut amnesiaa tapaturman jälkeisinä päivinä. Vasta myöhemmin laadituissa selvityksissä A:lla oli kerrottu olleen muistamattomuutta tapaturmapäivän tapahtumista.

A:lle tehdyissä perusteellisissa konetutkimuksissa hänellä ei oltu voitu todeta aivovammaa tai muutakaan traumaperäistä löydöstä. A:lla ei ollut todettu pään alueella ulkoisia ruhjeita. Vakuutusoikeus katsoi, että vammamekanismista ei ollut esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella pelkästään vammamekanismi voitaisiin arvioida sellaiseksi, että se oli ollut todennäköisesti omiaan aiheuttamaan A:lle aivovamman. Näin ollen aivovamman toteaminen 25.2.2002 sattuneen tapaturman seurauksena olisi edellyttänyt luotettavaa selvitystä tapaturmaan liittyvästä tajuttomuudesta, välittömästä sen jälkeisestä tajunnan tason laskusta ja amnesiasta. Näidenkään oireiden olemassaolosta ei oltu esitetty luotettavaa selvitystä.

Aivovamman olemassaolon puolesta puhui ainoastaan se, että A:lle oli sattunut tapaturma, joka oli voinut aiheuttaa aivovamman ja se, että A:lla oli myöhemmin tapaturman jälkeen todettu aivovammalle tyypillinen neuropsykologinen oirekuva. Kun korvauskäytännössä vaaditut aivovamman todentamisen muut edellytykset eivät täyttyneet, vakuutusoikeus katsoi, että asiassa ei oltu esitetty riittävää selvitystä siitä, että A:lla olisi aivovamma eikä etenkään siitä, että hän oli todennäköisesti saanut aivovamman 25.2.2002 sattuneen tapaturman seurauksena. Esitetyn selvityksen perusteella vakuutusoikeus katsoi, että A oli saanut 25.2.2002 sattuneen tapaturman seurauksena enintään aivotärähdyksen.

Selkäydinvamma:

Asiakirjoissa olevan lääketieteellisen selvityksen mukaan A:lla oli ollut kaulan alueella vaivaa jo ennen 25.2.2002 sattunutta tapaturmaa. A:lle oli helmikuussa 1999 tehty anteorinen dekompressio spondyloottisen selkärangankanavan ahtauman vuoksi. A oli kaatuessaan linja-autossa heinäkuussa 1999 loukannut niskaansa ja elokuussa 1999 hänellä oli tehty uusintaleikkaus.

A oli 20.1.2000 ollut tutkimuksissa neurokirurgian klinikalla, koska hänelle oli kehittynyt alaraajojen heikkoutta ja kävelyvaikeutta. Tehdyssä selän MRI-tutkimuksessa ei oltu kuitenkaan todettu ydinkompressiota. A oli kotiutunut hyväkuntoisena. Helmikuussa 2000 oli katsottu ENMG-tutkimus, jossa C 5 - C 6 tasolla oli lieviä motorisen ja aksonaalisen vaurion jälkitilalöydöksiä.

9.3.2002 päivätyn sairauskertomusmerkinnän mukaan A oli kertonut syksyllä 2001 jalkojen menneen alta, jolloin hän oli kaatunut työpaikalla. Tuolloin oirekuva ylä- ja alaraajaoireiden osalta oli lisääntynyt.

9.3.2002 päivätyn sairauskertomusmerkinnän mukaan A:lle 25.2.2002 sattuneen tapaturman jälkeen oli katsottu kaularangan ja kokovartalon ja pään tietokonetomografiat. Näissä ei traumamuutoksia oltu todettu. 25.2.2002 tehdyn kaularangan MRI-tutkimuslausunnossa oli todettu nikamien olevan linjassa. Ydin oli signaaliltaan normaali, eikä se ollut missään ahdingossa. Juurikanavissa oli pientä spondyloosikaventumaa samoilla tasoilla kuin 19.9.2001 kuvauksessakin.

Vakuutusoikeus oli asiaa ratkaistessaan ottanut huomioon esitetyn lääketieteellisen selvityksen A:n kaularankaan liittyvistä löydöksistä ja oireista ennen hänelle 25.2.2002 sattunutta tapaturmaa sekä sen, että 25.2.2002 sattuneen tapaturmaan jälkeen A:lle tehdyissä perusteellisissa konetutkimuksessa ei ollut löytynyt traumamuutoksia.

A:lle 25.2.2002 sattuneen tapaturman ei voitu katsoa olennaisesti pahentaneen kaularankasairautta siten, että A olisi myöskään tällä perusteella ollut oikeus enempään tapaturmavakuutuslain mukaiseen korvaukseen 30.4.2002 jälkeen.

Muilta osin valitus hylättiin tapaturmalautakunnan päätöksessä mainituin perustein.

Asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen ei ollut pidettävä kohtuuttomana, että A joutui pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Lainkohdat

Tapaturmavakuutuslaki 1 § 1 mom., 4 § 1 ja 4 mom., 14 § 4 mom., 15 § 1 mom. 1 kohta sellaisena kuin se oli voimassa 31.12.2004 saakka, 17 § 3 mom., 18 § 2 mom. sekä 20 § 1 ja 3 mom., sellaisina kuin ne olivat voimassa 31.12.2002 saakka

Laki tapaturmavakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta 3 § ja 7 §

Hallintolainkäyttölaki 74 § 1 mom.

Muutoksenhaku korkeimpaan oikeuteen

A haki valituslupaa korkeimmalta oikeudelta.

Ennen ratkaisuaan valituslupahakemukseen korkein oikeus hankki lausunnon asiaan Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta.

Korkeimman oikeuden päätös

Korkein oikeus epäsi valitusluvan 16.2.2009 antamallaan päätöksellä. Vakuutusoikeuden päätös jää siten pysyväksi.

Osasto

1