3.6.2021

Vaatimukset

Julkisen alan unioni JAU ry on vaatinut, että työtuomioistuin

- vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:lle 1.1.2012–30.4.2016, B:lle 1.1.2012–30.4.2016, C:lle 1.1.2012–30.4.2016, D:lle 1.1.2012–30.4.2016, E:lle 1.1.2012–30.4.2016, F:lle 1.1.2012–31.7.2015 ja G:lle 1.1.2012–30.4.2016 Joensuun kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi;

- velvoittaa Joensuun kaupungin maksamaan yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia:

A) A:lle yhteensä 100.644,00 euroa

B) B:lle yhteensä 102.271,00 euroa

C) C:lle yhteensä 163.598,70 euroa

D) D:lle yhteensä 65.700,00 euroa

E) E:lle yhteensä 96.162,38 euroa laskettuna 66.162,38 eurolle korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.10.2015 lukien ja 30.000,00 eurolle 30.4.2016 lukien

F) F:lle 22.162,38 euroa

G) G:lle yhteensä 48.880,30 euroa ja

- velvoittaa Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Joensuun kaupungin yhteisvastuullisesti korvaamaan Julkisen alan unioni JAU ry:n oikeudenkäyntikulut korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamispäivästä lukien.

Perusteet

Kanteessa tarkoitettujen henkilöiden varallaoloaika edellä mainittuina ajanjaksoina tuli lukea työajaksi. Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen paloasemilla työnantaja käytännössä edellytti, että pelastushenkilökunta saapui viidessä minuutissa hälytyksestä paloasemalle, josta oli lähdettävä välittömästi pelastustehtävään. Kanteessa tarkoitetuilla henkilöillä on ollut ainakin perusteltu syy olettaa, että heidän tuli toimia näin. Varallaolijan tuli vastaanottaa Virve-puhelimeen tullut hälytys välittömästi, jolloin vastuu tehtävästä siirtyi hänelle. Kaikki hälytykset tuli vastaanottaa ja kaikille tehtäville oli velvollisuus lähteä. Pääsääntöisesti varallaolijan tuli hälytystehtävän saatuaan mennä aseman kautta kohteeseen. Poikkeuksellisesti oli mahdollista mennä suoraan kohteeseen. Varsinaisissa pelastustehtävissä pelastuspaikalla tuli olla alle kymmenessä minuutissa. Käytännössä varallaolijat olivat velvollisia välittömästi hälytyksen saatuaan ryhtymään työhön tai ainakin he olivat sidottuja tehtävänhoitoon välittömästi hälytyksen saatuaan. Osa varallaolossa tulleista hälytyksistä/tehtävistä oli ensivastetehtäviä. Pelastustoimen varallaolijat olivat samalla ensivasteyksikkö. Ensivastetehtävässä lähtövalmiusaikavaatimus oli tosiasiassa välitön. Työnantaja muutti Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen paloasemien varallaolokäytäntöä 1.5.2016 lukien siten, että lähtövalmiusajaksi tuli 15 minuuttia.

Virve-puhelimen lisäksi varallaolijan tuli pitää mukana matkapuhelinta, jolla hoidettiin virkatehtäviä. Pelastusauto, silloin kun se oli varallaolijan käytössä, ei vähentänyt sidottuisuutta, vaan päinvastoin jopa lisäsi sitä.

Varallaolosta ei voinut kieltäytyä. Varallaololistat esitettiin kuten työvuorolista. Varallaolovelvoitteet tuli hoitaa työnantajan edellyttämällä tavalla varoituksen uhalla. Varallaolijat toivat esiin varallaolon kuormittavuuden.

Kanteessa mainitut palomiehet olivat voineet suorittaa varallaoloa muun muassa asunnossaan taikka muutoin pelastuslaitoksen paloaseman läheisyydessä keskustaajaman alueella. Erityisesti heiltä edellytetyn lyhyen lähtövalmiuden vuoksi ja myös muiden edellä lueteltujen seikkojen johdosta varallaolo on katsottava työajaksi. Työhön sidonnaisuus rinnastui työaikaan. Palomiehillä ei ollut mahdollisuutta vapaasti määritellä olinpaikkaansa tai tekemisiään. Varallaolon pakollisuus osaltaan tukee edellä mainittua tulkintaa.

Vaatimukset

Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Joensuun kaupunki ovat vaatineet, että kanne hylätään ja Julkisen alan unioni JAU ry velvoitetaan korvaamaan niiden oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut 29.966,09 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamispäivästä lukien.

Perusteet

Kantajan kirjalliset todisteet

1. Pohjois-Karjalan asemapalveluohje 1.4.2004

2. Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen ensivasteohje 1.5.2009

3. Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen Kiteen paloaseman palopäällikön ilmoitus 11.12.2007

4. Toimintavalmiusaikojen osatekijöiden keskiarvo 2012–2016

5. Itä-Suomen työsuojelupiirin selvityspyyntö 15.12.2008 ja vastaus siihen 12.1.2009

6. Apulaispäällikkö H:n laatima muistio tiedotusvälineille syksyllä 2009 ja muistio 23.10.2009

7. Varoitus 26.3.2012

8. Asiakirjat koskien I:n varallaolosta kieltäytymistä

9. Joensuun kaupungin viranhaltijapäätös 20.4.2016

10. Pelastustoimen toimintavalmiuden suunnitteluohje 2012

Vastaajan ja kuultavan kirjalliset todisteet

1. Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen palvelutasopäätös 2014–2017

2. Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen asemapalveluohje 1.4.2004

3. Tilasto ajoneuvojen lähtöajoista varallaoloaikana vuosilta 2012–2015

4. Toimintavalmiusraportit vuosilta 2012–2017

5. Toimintavalmiusraportti 2012–2015 (Reijolan VPK, Eno, Kitee, Lehmo, Outokumpu, Nurmes, Polvijärvi, Värtsilä)

6. Enon paloaseman varallaololuetteloita

7. Kooste Polvijärven paloaseman varallaolotunneista

8. Palvelutasopäätös 11.12.2009

9. Asemakohtaiset raportit lähtöaikavaihtelusta varallaoloaikana

10. Täydentävä liite johtamisohjeeseen 27.6.2011

11. Toimintamalli tavoitevahvuuteen 8.6.2015

12. Valmiuden kohottamista koskeva ohje

13. Asemakohtaiset riskiruudut

14. Pelastustoimen toimintavalmiuden suunnitteluohje 2012

15. Ote KVTES 1971

16. Otteita KVTES:n varallaolomääräyksestä

Kantajan henkilötodistelu

1. C, todistelutarkoituksessa

2. A, todistelutarkoituksessa

3. D, todistelutarkoituksessa

4. E, todistelutarkoituksessa

5. J, palomies

Vastaajan ja kuultavan henkilötodistelu

1. K, pelastusjohtaja

2. L, pelastuspäällikkö

3. H, palopäällikkö

4. M, palopäällikkö

5. N, palopäällikkö

6. O, palopäällikkö

7. P, ylipalomies

8. Q, pelastusjohtaja, Etelä-Savon pelastuslaitos

9. F, entinen Kunnallisen työmarkkinalaitoksen neuvottelupäällikkö

Kysymyksenasettelu

Välituomiolla ratkaistavana on kysymys siitä, onko kanteessa mainittujen henkilöiden ajanjaksolla 1.1.2012–30.4.2016 suorittama varallaolo luettava työajaksi.

Varallaoloa koskevat oikeudelliset lähtökohdat

Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) III luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin mukaan varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Unionin oikeus

Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (työaikadirektiivi) 2 artiklan 1 kohdan mukaan työajalla tarkoitetaan ajanjaksoa, jonka aikana ”työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja / tai käytännön mukaisesti”. Artiklan 2 kohdan mukaan lepoajalla tarkoitetaan ”ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa”. Työaikadirektiivissä ei ole varallaoloa koskevia säännöksiä. Työntekijän päivystysaika on näin ollen luettava joko direktiivissä tarkoitetuksi työajaksi tai lepoajaksi, koska direktiivissä ei säädetä niiden välimuodosta (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 30 kohta).

Työaikadirektiivin 2 artikla kuuluu niihin säännöksiin, joista ei ole sallittua poiketa. Jäsenvaltiot eivät voi säilyttää eivätkä hyväksyä vähemmän rajoittavaa työajan käsitteen määritelmää kuin mainitussa artiklassa on säädetty (tuomio 21.2.2018, Matzak, C-518/15, EU:C:2018:82, 34 ja 47 kohdat). Direktiivi asettaa siten vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana.

Työaikadirektiivin tarkoituksena on vahvistaa vähimmäisvaatimukset, joilla pyritään parantamaan työntekijöiden elin- ja työoloja lähentämällä erityisesti työajan kestoa koskevia kansallisia säännöksiä. Lainsäädännön yhdenmukaistamisen tarkoituksena on taata työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parempi suojelu takaamalla työntekijöille vähimmäislepoajat ja asianmukaiset tauot sekä säätämällä viikoittaiselle työajalle ylärajan. Direktiivin enimmäistyöaikaa ja vähimmäislepoaikaa koskevia eri vaatimuksia on pidettävä erityisen tärkeinä unionin sosiaalioikeuden sääntöinä, joita on sovellettava jokaiseen työntekijään ja joiden noudattamisen ei pidä olla pelkästään taloudellisista näkökohdista riippuvainen. Direktiivissä täsmennetään Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa nimenomaisesti vahvistettu perusoikeus, minkä vuoksi sitä on tulkittava kyseisen määräyksen valossa. Tästä seuraa erityisesti, että direktiivin säännöksiä ei voida tulkita suppeasti työntekijällä direktiivin perusteella olevien oikeuksien kustannuksella. (Suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 26–28 kohdat.)

Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan mukaan jokaisella työntekijällä on oikeus enimmäistyöajan rajoitukseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepoaikoihin ja palkalliseen vuosilomaan.

Euroopan unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan lausunut työaikadirektiiviin sisältyvän työajan määritelmän tulkinnasta. Tuomiossa Simap (tuomio 3.10.2000, C-303/98, EU:C:2000:528) kyse oli terveyskeskuksien ensiapuyksiköissä työskentelevien lääkäreiden päivystysajasta. Osan tästä ajasta lääkäreiden edellytettiin olevan henkilökohtaisesti paikalla työpaikallaan, mutta muina aikoina heidän piti olla pelkästään ”tavoitettavissa”. Kyse oli työajasta siltä osin kuin päivystysaikana lääkäreiden edellytettiin olevan työpaikalla. Vaikka todellisuudessa tehty työ vaihteli olosuhteiden mukaan, lääkäreille asetetun velvollisuuden olla paikalla ja käytettävissä työpaikalla harjoittaakseen ammattitoimintaansa oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Sen sijaan se aika, jonka lääkärit olivat työnantajansa käytettävissä siten, että heidät oli voitava tavoittaa, oli lepoaikaa. Tässä tilanteessa lääkärit saattoivat järjestää ajankäyttönsä siten, että heillä oli vähemmän velvoitteita, ja keskittyä omiin asioihinsa. (Tuomion 48–50 kohdat.)

Tuomio Jaeger (tuomio 9.9.2003, C-151/02, EU:C:2003:437) koski sairaalalääkäriä, joka oli velvollinen viettämään päivystysajan työnantajansa tiloissa. Hänellä oli sairaalassa käytettävissään huone, jossa oli vuode ja jossa hänellä oli lupa nukkua silloin, kun häntä ei pyydetty työskentelemään. Unionin tuomioistuin totesi, että tällaiset jaksot, jolloin lääkäri ei tee työtä, kuuluvat erottamatta lääkärin fyysistä paikallaoloa sairaalassa edellyttävään päivystysjärjestelmään, sillä säännöllisestä työajasta poiketen kiireellisten toimenpiteiden tarve riippuu olosuhteista eikä sitä voi suunnitella etukäteen. Tuomioistuimen mukaan ratkaisevana oli pidettävä sitä, että lääkäreillä oli velvollisuus olla fyysisesti paikalla työnantajan määrittämässä paikassa ja tämän käytettävissä, jotta he voisivat tarvittaessa välittömästi suorittaa työtehtäviä. Näiden velvollisuuksien, joiden vuoksi lääkäreiden oli mahdotonta valita oleskelupaikkaansa varallaolojaksoina, oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Tätä johtopäätöstä ei muuttanut se, että työnantaja oli antanut lääkärin käyttöön lepohuoneen, jossa tämä saattoi oleskella niin kauan kuin hänen työsuoritustaan ei tarvittu. Tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, että lääkäreiden oli päivystysjaksojen aikana oltava poissa sekä perheidensä luota että sosiaalisista ympyröistään, ja heillä oli ajankäytössään vähemmän liikkumavaraa silloin, kun heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista. Näissä olosuhteissa kyse ei ollut lepoajasta vaan työajasta. Unionin tuomioistuin lisäsi, ettei sen tulkintaa työajan käsitteestä voitu kyseenalaistaa väitteillä taloudellisista ja organisatorisista vaikutuksista, joita aiheutuisi tiettyjen jäsenvaltioiden mukaan, jos tällaista aikaa pidettäisiin työaikana. (Tuomion 60–66 kohdat. Ks. myös tuomio 1.12.2005, Dellas ym., C-14/04, EU:C:2005:728 ja määräys 4.3.2011, Grigore, C-258/10, EU:C:2011:122.)

Tuomiossa Matzak (tuomio 21.2.2018, C-518/15, EU:C:2018:82) unionin tuomioistuin katsoi, että sivutoimisen palomiehen velvollisuus olla fyysisesti läsnä työnantajan määrittämässä paikassa ja velvoite, joka maantieteellisesti ja ajankäytöllisesti aiheutui tarpeesta päästä työpaikalle kahdeksassa minuutissa, olivat sellaisia, että niillä rajoitettiin objektiivisesti mahdollisuuksia, joita työntekijällä oli omiin henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin intresseihinsä keskittymiseksi. Tällaisten velvoitteiden kannalta arvioituna varallaolijan tilanne erosi sellaisen työntekijän tilanteesta, jonka oli varallaolotehtävänsä aikana pelkästään oltava työnantajansa käytettävissä, jotta tämä voi saada häneen yhteyden. Tuomioistuin korosti myös sitä, että työaikadirektiivin 2 artiklassa tarkoitetun työajan käsitteen ominaispiirteisiin ei kuulu työntekijän työnteon intensiivisyys tai tehokkuus. Varallaoloaikaa, jonka työntekijä vietti kotonaan siten, että hänen oli vastattava työnantajansa hälytyksiin kahdeksassa minuutissa, ja jolla rajoitettiin erittäin huomattavasti mahdollisuuksia harjoittaa muita toimintoja, oli pidettävä työaikana. (Ks. tuomion 53–66 kohdat.)

Tuomiossa Stadt Offenbach am Main (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-580/19, EU:C:2021:183) kyse oli palomiehestä, joka työskenteli ryhmänjohtajana saksalaisen kaupungin palolaitoksella. Varalla ollessaan palomiehen tuli olla jatkuvasti puhelimitse tavoitettavissa ja pidettävä työvaatetuksensa ja työnantajan hänen käyttöönsä antama virka-ajoneuvo mukanaan. Toisinaan hänen oli lähdettävä tehtäväpaikalle tai työpaikalleen. Hänen oli valittava oleskelupaikkansa niin, että hän hälytyksen sattuessa pääsi työvaatetukseen pukeutuneena virka-ajoneuvolla etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen 20 minuutissa kyseisen kaupungin rajalle.

Työtuomioistuin tuomion eri kieliversiot huomioon ottaen toteaa tuomiosta seuraavaa.

Unionin tuomioistuin totesi aiempaan käytäntöönsä ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan viitaten, että direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat kaikki päivystysjaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa. (Tuomion 38 ja 39 kohdat.)

Jos päivystysjaksoa ei voida automaattisesti lukea työajaksi sen vuoksi, ettei työntekijällä ole velvoitetta pysyä työpaikalla, kansallisten tuomioistuinten on vielä tutkittava, olisiko se kuitenkin luettava työajaksi niiden seurausten vuoksi, joita työntekijälle asetettujen velvoitteiden kokonaisuus merkitsee työntekijän mahdollisuudelle käyttää vapaasti tämän jakson aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja keskittyä omiin intresseihinsä. Tässä mielessä on erityisesti otettava huomioon se aika, joka työntekijällä on päivystysjaksonsa aikana käytettävissään työtehtäviinsä ryhtymiseksi, alkaen siitä hetkestä, jolloin hänen työnantajansa sitä pyytää, yhdistettynä tarvittaessa niiden tehtävien keskimääräiseen lukumäärään, joita työntekijä tosiasiallisesti kutsutaan suorittamaan päivystysjakson aikana. (Tuomion 44 ja 45 kohdat.)

Ensinnäkin kansallisten tuomioistuinten on otettava huomioon, mitä seurauksia työntekijän mahdollisuudelle päättää vapaasti ajankäytöstään on sen ajan lyhyydellä, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tullessa ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle saapumista (tuomion 46 kohta). Työpaikkana on pidettävä paikkaa, jossa työntekijän on harjoitettava toimintaa työnantajan määräysten mukaisesti, myös silloin, kun tämä paikka ei ole se paikka, jossa hän tavallisesti suorittaa työtehtäviään (tuomion 35 kohta). Tuomioistuin viittasi (tuomion 46 kohta) myös julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksen 89–91 kohtiin, joissa julkisasiamies totesi, että ratkaisevia tekijöitä varallaoloajan luokittelemisessa ovat työnantajan asettamien velvoitteiden voimakkuus ja erityisesti aika, jonka kuluessa kutsuun on reagoitava. Reagointiaika kutsun tullessa on ratkaiseva tekijä, sillä se vaikuttaa välittömästi niin objektiivisesti kuin yksiselitteisesti työntekijän vapauteen keskittyä omiin mielenkiinnon kohteisiinsa ja levätä. Muutaman minuutin reagointiaika kutsun tullessa ei anna mahdollisuutta suunnitella omaa lepoaikaa edes muutoksiin varautuen. Kohtuullinen reagointiaika kutsun tullessa sitä vastoin antaa työntekijälle mahdollisuuden keskittyä muuhun toimintaan varallaoloaikana, vaikka hän onkin tietoinen siitä, että hänet saatetaan kutsua töihin.

Unionin tuomioistuin korosti, että päivystysjakso, jonka kuluessa työntekijä voi sen vuoksi, että hänelle on annettu kohtuullinen aika ryhtyä työhön, suunnitella henkilökohtaisia ja sosiaalisia asioitaan, ei ensi näkemältä ole direktiivissä tarkoitettua työaikaa. Sen sijaan päivystysjaksoa, jonka kuluessa työntekijälle työhön ryhtymiselle asetettu aika on vain muutamia minuutteja, on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan direktiivissä tarkoitettuna työaikana, koska tässä tapauksessa työntekijä käytännössä hyvin helposti saadaan luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa. Reaktioajan vaikutusta on kuitenkin arvioitava vasta sellaisen konkreettisen harkinnan päätteeksi, jossa on tarvittaessa huomioitu yhtäältä muut varallaolijalle asetetut velvoitteet ja toisaalta hänelle varallaoloajalle myönnetyt järjestelyt ja edut (ru. förmåner, sa. Erleichterungen). (Tuomion 47–48 kohdat.)

Tähän reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotonaan niin, että hän ei voi liikkua vapaasti odottaessaan työnantajansa kutsua, tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on puhelun saatuaan saavuttava työpaikalleen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen tai etujen osalta merkityksellinen on myös varallaolijan käyttöön mahdollisesti annettu virka-ajoneuvo, joka mahdollistaa etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen, tai vielä työntekijälle annettu mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta paikasta, jossa hän oleskelee (tuomion 49 kohta).

Työtuomioistuin toteaa, että edellä tuomion 49 kohdassa mainittujen seikkojen on katsottava olevan esimerkkejä reaktioaikaan liittyvistä sellaisista erityisesti merkityksellisistä, asiaa kokonaisuutena arvioitaessa tarvittaessa huomioon otettavista velvoitteista, järjestelyistä tai eduista, joita varallaolijalle on voitu asettaa tai myöntää (ks. esim. tuomion saksan- ja ruotsinkieliset versiot, joissa mainitut seikat tuodaan esiin esimerkkeinä).

Toiseksi on reaktioajan ohella otettava huomioon hälytystiheys, eli se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa, jos tämä on objektiivisesti arvioitavissa. Jos työntekijä kutsutaan töihin keskimäärin useita kertoja yhden päivystysjakson aikana, hänellä on vähemmän liikkumavaraa päättää vapaasti ajankäytöstään ajanjaksoina, joina hän ei tee aktiivisesti töitä, kun otetaan huomioon, että ne keskeytyvät toistuvasti. Näin on sitäkin suuremmalla syyllä, jos työntekijältä päivystysjaksonsa aikana tavallisesti edellytettävät tehtävät (”interventiot”) ovat pitkäkestoisia. Tästä seuraa, että jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, nämä ajanjaksot kokonaisuudessaan ovat lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että työntekijä kutsutaan päivystysjaksoinaan työhön keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että näitä ajanjaksoja olisi pidettävä työaikadirektiivissä tarkoitettuna lepoaikana, jos sen ajan, jonka kuluessa työntekijän edellytetään palaavan työtehtäviään suorittamaan, vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuttaan käyttää vapaasti näinä ajanjaksoina aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista. (Tuomion 50–53 kohdat.)

Unionin tuomioistuin täsmensi vielä, että arvioitaessa, onko päivystysjakso direktiivissä tarkoitettua työaikaa, voidaan ottaa huomioon ainoastaan velvoitteet, jotka työntekijälle on asetettu joko asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännössä, työehtosopimuksessa tai hänen työnantajansa taholta erityisesti työsopimuksessa, työpaikan säännöissä tai työntekijöiden päivystysvuorojen jakamista koskevassa järjestelmässä. Sen sijaan ei voida ottaa huomioon organisatorisia vaikeuksia, joita päivystysjakso voi aiheuttaa työntekijälle ja jotka eivät johdu tällaisista velvoitteista, vaan jotka aiheutuvat esimerkiksi luonnon olosuhteista tai työntekijän omasta vapaasta valinnasta. Niinpä yhtäältä se, että työntekijän vapaasti valitsema kotipaikka on huomattavan etäällä paikasta, jonne hänen on päästävä tietyssä ajassa päivystysjaksonsa aikana, ei sinällään ole merkityksellinen arviointiperuste, jotta koko tätä ajanjaksoa voitaisiin pitää direktiivissä tarkoitettuna työaikana, ainakaan silloin, kun tämä paikka on hänen tavanomainen työpaikkansa. Tällaisessa tapauksessa kyseinen työntekijä nimittäin on voinut vapaasti arvioida mainitun paikan ja kotinsa välisen etäisyyden. (Tuomion 40–42 kohdat. Ks. myös suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Radiotelevizija Slovenija, C-344/19, EU:C:2021:182, 39–41 kohdat.)

Unionin tuomioistuimessa käsiteltävässä asiassa kansallisen tuomioistuimen arvioitavaksi jäi, kohdistuiko kantajana olevaan työntekijään olosuhteet kokonaisuutena huomioon ottaen varallaoloaikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. (Tuomion 55 kohta.)

Tuomiossa Radiotelevizija Slovenija (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-344/19, EU:C:2021:182) pääasian kantaja oli erikoistunut teknikko, jonka oli yhdessä kollegansa kanssa huolehdittava useiden peräkkäisten päivien ajan vuoren huipulla sijaitsevan televisiolähetyskeskuksen toiminnasta. Hän päivysti kuusi tuntia päivässä siten, että hänen tuli tarvittaessa saapua lähetyskeskukseen yhdessä tunnissa. Lisäksi työntekijällä oli käytettävissään työpaikalla työsuhdeasunto, jossa hän ei kuitenkaan ollut velvollinen oleskelemaan jatkuvasti kyseisinä ajanjaksoina. Työn luonne, lähetyskeskuksen etäisyys hänen kodistaan sekä ajoittain hankala kulku lähetyskeskukseen tekivät hänen oleskelustaan lähetyskeskuksen läheisyydessä kuitenkin välttämätöntä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen oli kaikkien käsiteltävän asian olosuhteiden perusteella arvioitava, kohdistuiko kantajaan varallaolojärjestelmän mukaisten päivystysjaksojen aikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa (tuomion 56 kohta).

Työtuomioistuimen oikeuskäytäntöä

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa lausunnossaan TT 2006:50 työtuomioistuin katsoi, että se, onko kysymys työajasta vai varallaolosta tulee ratkaista sen mukaan, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työntekijöille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä. Sairaankuljettajien valmiudessaolo oli laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito saattoi edellyttää sairaankuljettajan oleskelua asemapaikkansa läheisyydessä. Tähän viittasi erityisesti se, että sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Työhön sidonnaisuutta koskeva arviointi jäi lausunnon pyytäneen käräjäoikeuden tehtäväksi sille esitettävän näytön perusteella.

KVTES:n tulkintaa koskevassa tuomiossa TT 2015:105 sairaankuljettajat olivat varallaoloaikanaan voineet oleskella ja levätä kotonaan tai halutessaan liikkua ja asioida vapaasti myös kodin ulkopuolella. Kun hälytysten ei ollut näytetty myöskään toistuneen niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi, sairaankuljettajien ei katsottu olleen varallaoloaikanaan sillä tavoin sidottuja työhönsä, että varallaoloaikaa olisi tullut pitää työaikana. Asiaa ei arvioitu toisin, vaikka työnantajan edellyttämä lähtövalmiusaika oli jäänyt epäselväksi ja tosiasiallisen lähtövalmiusajan oli selvitetty olleen alle 15 minuuttia.

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa tuomiossa

TT 2019:91 sairaankuljettajalla oli esitetyn näytön perusteella perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänen oli tullut lähteä hälytystehtävään välittömästi. Asiassa ei ollut väitettykään, että työnantaja olisi pyrkinyt selvittämään työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin. Sairaankuljettajaa ei ollut velvoitettu oleskelemaan varalla ollessaan tietyssä paikassa, mutta varallaoloaikana edellytetty lähtövalmiusaika ja tehtävän luonne eivät tosiasiallisesti mahdollistaneet oleskelua muualla kuin varallaolijoille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Sairaankuljettajan katsottiin varalla ollessaan olleen tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan, ja työnantajan varallaoloajaksi katsoma aika tuli näin ollen lukea työajaksi.

KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:30 ensihoitajien oli tullut varalla ollessaan olla sellaisessa valmiudessa, että he olivat päässeet lähtemään ambulanssilla hälytystehtävään 15 minuutin kuluttua hälytyksestä. Ambulanssi oli sijainnut lähellä varallaolijoiden majoittumistiloja. Varallaolijat olivat voineet vapaasti liikkua asemapaikan lähistöllä siten, että he olivat ehtineet ambulanssin luo 15 minuutissa. Sanotunlainen lähtövalmius oli lisännyt varallaolijoiden työhönsidonnaisuutta, mutta se ei yksinään voinut johtaa varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi. Varallaoloaikana työntekijät eivät olleet kantaneet mukanaan muuta varustusta kuin Virve-puhelinta ja mahdollista matkapuhelinta. Työaika oli alkanut siitä, kun varallaolija oli vastannut puheluun tai hälytykseen. Hän oli saattanut joutua työskentelemään myös hälytyksen ja ambulanssin 15 minuutin lähtövalmiusajan täyttymisen välisenä aikana ottaen Virve-puhelimen kautta vastaan hälytyskeskuksen antamia lisätietoja hälytyksestä. Tämän seikan ei kuitenkaan katsottu rajoittaneen työntekijän varallaolon aikaista työhönsidonnaisuutta siinä määrin, että sille olisi tullut antaa asiaa arvioitaessa merkitystä. Hälytykset eivät myöskään olleet toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi. Työntekijät olivat yhden tai kahden vuorokauden mittaisen työvuoronsa aikana kello 20 ja 8 välisen ajan varalla ollessaan tosiasiassa joutuneet yöpymään työpaikallaan, koska heidän kotinsa olivat sijainneet kaukana eri asemapaikoista. Tämä oli rajoittanut varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin vapaa-ajan askareisiinsa ja lisännyt siten heidän työhönsidonnaisuuttaan. Sen ei kuitenkaan katsottu sellaisenaan tekevän varallaolosta työaikaa, sillä työntekijöillä oli oikeus valita asuinpaikkansa.

Varallaolo oli kuitenkin järjestetty siten, että työtä oli teetetty usealla eri paikkakunnalla kulloisenkin työvoimatarpeen mukaisesti. Työpisteet olivat sijainneet eri puolilla sairaanhoitopiirin toimialuetta. Tämä oli tarkoittanut sitä, että työntekijät olisivat varalla ollessaan voineet oleskella kotonaan vain, jos heillä olisi ollut koti usealla eri paikkakunnalla. Työhönsidonnaisuutta lisäävänä tekijänä oli edelleen otettava huomioon myös se, että työntekijöillä ei ollut ollut mahdollisuutta valita seuraansa, koska kulloinkin vuorossa ollut työpari oli tilanteesta riippuen saattanut oleskella ja yöpyä samoissa tiloissa. Varallaolon aikaisia olosuhteita kokonaisuutena arvioiden työtuomioistuin katsoi, että ensihoitajat olivat varalla ollessaan olleet niin sidottuja työhönsä ja työpaikkaansa, että varallaoloaika oli luettava työajaksi.

KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:31 palomiehillä oli varallaoloaikana ollut velvollisuus saapua paloasemalle pääsääntöisesti viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Tuon ajan katsottiin olevan niin lyhyt, että se ei tosiasiassa ollut jättänyt varallaolijoille mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloaseman välittömässä läheisyydessä. Valmiusaikaa koskevan ehdon katsottiin rajoittaneen merkittävästi varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla. Palomiesten katsottiin olleen varallaoloaikana tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottuja kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.

KVTES:n tulkintaa koskevissa ratkaisussa TT 2021:33 ylipalomiehellä oli varallaoloaikana velvollisuus saapua paloasemalle siten, että paloauto pääsi lähtemään asemalta noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Edelleen ratkaisussa TT 2021:34 palomiehillä oli varallaoloaikana velvollisuus saapua paloasemalle keskimäärin viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella ja erityisesti lyhyt valmiusaika huomioon ottaen palomiehiin varallaoloaikana kohdistuneiden velvoitteiden katsottiin molemmissa ratkaisuissa vaikuttaneen objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä

Korkeimman oikeuden tuomiossa KKO 2015:48 kyse oli siitä, oliko palomiehen varallaoloksi katsottua aikaa pidettävä työaikana, kun tämän tuli olla varallaoloaikana sellaisessa valmiudessa, että paloauto oli voinut lähteä tehtävään viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus katsoi, että varallaoloaika tulee lukea työajaksi, jos työntekijä on tällöin tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Korkeimman oikeuden mukaan valmiusajan pituus on keskeinen lähtökohta arvioitaessa työntekijän sidonnaisuutta työhönsä. Mitä pidempi valmiusaika on, sitä enemmän arvioinnissa on syytä kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin, kuten työntekijän mahdollisuuteen oleskella varallaoloaikana itse valitsemassaan paikassa ja seurassa sekä siihen, mitä varusteita hänen on pidettävä mukanaan. Kiinteää valmiusajan pituutta ei voida asettaa senkään vuoksi, että työmatkaan kuluva aika maan eri osissa on erilainen, mikä väistämättä vaikuttaa työntekijän tosiasiallisiin mahdollisuuksiin valita olinpaikkaansa. (Tuomion 27 kohta.) Korkein oikeus katsoi, että viiden minuutin lähtövalmius ja sen edellyttämä varustus eivät olleet tosiasiassa jättäneet palomiehelle mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Sillä seikalla, ettei palomiestä ollut tähän nimenomaisesti velvoitettu, ei näissä olosuhteissa ollut merkitystä työhönsidonnaisuutta arvioitaessa. Palomiehen varallaoloaika oli näin ollen luettava työajaksi. (Tuomion 28 kohta.)

Tuomiossa KKO 2015:49 korkein oikeus taas katsoi, että sairaankuljettajien 15 minuutin lähtövalmius ei yksinään johtanut varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi, kun työntekijät olivat tosiasiallisesti pystyneet varallaoloaikana oleskelemaan muun muassa kotonaan. Varallaoloaikana sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa ambulanssissa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus totesi, että 15 minuutin lähtövalmiusaika tarkoitti sitä, että sairaankuljettajat eivät olleet pakotettuja oleskelemaan asemapaikallaan tai sen välittömässä läheisyydessä, vaan he olivat voineet liikkua ja asioida esteettä esimerkiksi kunnan keskusta-alueella. He olivat myös voineet oleskella ja levätä kotonaan. Työnantaja ei ollut rajoittanut heidän varallaoloajan käyttöään muutoin kuin valmiusajan pituudella. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että hälytykset olisivat toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut kokoaikaiseksi työksi. Korkein oikeus katsoi näillä perusteilla, että sairaankuljettajat eivät olleet varallaoloaikanaan olleet sillä tavoin sidottuja työhönsä tai työpaikalleen, että varallaoloaikaa olisi tällä perusteella pidettävä työaikana. (Tuomion 17 kohta.)

Henkilötodistelu

C on kertonut toimineensa vuosina 2012–2016 asema- ja palomestarina. Hän oli tehnyt yksikönjohtajavarallaoloa Nurmeksessa ja Hammaslahdella. Varallaolossa toimiminen oli ohjeistettu asemapalveluohjeessa (K1) ja ensivastetehtäviä koskevassa ensivasteohjeessa (K2). Asiasta ei ollut annettu erikseen suullisia määräyksiä. Ohjeiden mukaan hälytykselle lähdön piti tapahtua viidessä minuutissa. Aika oli velvoittava eikä tavoitteellinen. Ohjeet olivat työpaikan ilmoitustaululla ja kaikkien saatavilla. C oli itse esimiehenä edellyttänyt alaisiltaan, että ohjeita noudatettiin.

Varalla ollessa oli lähdetty kaikkiin pelastus- ja ensivastetehtäviin samalla tavoin kuin virka-aikanakin. Lisäksi varallaolijalle oli saattanut tulla vähemmän kiireellisiä turvapuhelinhälytyksiä sekä erilaisia tiedusteluja kansalaisilta. C:llä oli ollut varalla ollessaan mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Lisäksi hänellä oli ollut päällään väliasu tai asemapalveluasu. Suojavarusteet olivat olleet tilanteesta riippuen kotona, päivystysautossa tai paloasemalla. Virve-puhelinten hälytys oli tullut kaikille kulloinkin varallaolovuorossa oleville. Tehtävistä olivat saaneet tiedon myös vapaalla olevat henkilöt, mutta heidän osallistumisensa tehtäville ei ollut vaikuttanut varallaolijan velvoitteisiin. Yksikönjohtaja oli lähtökohtaisesti velvollinen menemään hälytyspaikalle ensimmäisessä toimintayksikössä. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut vastata, ja varallaolija oli ollut velvollinen lähtemään kaikille vuoron aikana tulleille hälytyksille. Vuorossa oli ollut yksi yksikönjohtaja, joka oli vastannut yksiköstä eli ajoneuvosta ja siihen kuuluvasta miehistöstä. Lisäksi varallaolovuorossa oli ollut kokonaistilannetta johtava päivystävä palomestari, joka oli antanut puhelimitse laajempia ohjeita yksikölle. Palomestari oli päivystänyt yleensä kaukana hälytyspaikasta. Käytännössä hälytyspaikkaa lähimpänä sijaitseva virassa oleva varallaolija oli toiminut tehtävästä vastaavana pelastusviranomaisena.

Hälytyksen tullessa C oli kuitannut sen Virve-puhelimella minuutin sisällä vastaanotetuksi, pukenut asianmukaiset ulkovaatteet ja ajanut autolla paloasemalle. Asemalla hän oli laittanut päälleen tehtävänmukaiset varusteet sekä siirtynyt hälytysajoneuvoon odottamaan muuta miehistöä. Kun miehistö oli ollut koolla, oli toimintayksikön lähtövalmiudesta ilmoitettu hätäkeskukseen. Tämän kaiken oli pitänyt tapahtua viidessä minuutissa. C oli saattanut poikkeuksellisesti ajaa myös suoraan pelastuspaikalle esimerkiksi silloin, kun kohde oli sijainnut lähempänä kuin paloasema. Tämä ei kuitenkaan ollut vaikuttanut siihen, kuinka nopeasti oli tullut lähteä. Toteutuneet ajat oli merkitty Pronto-järjestelmään, ja niitä oli seurattu pelastusyksikkökohtaisesti.

Pelastusalueet oli jaettu kiireellisyyden perusteella riskiruutuihin. Korkeamman riskiruudun alueet olivat sijainneet keskusta-alueella. Aluejaolla ei ollut ollut merkitystä lähtövalmiusajan suhteen, vaan kyse oli ollut työkalusta pelastustoimen suunnittelua varten. Hälytyksen tullessa ei ollut voinut tietää, mille riskiruudulle tapahtumapaikka sijoittui.

Varallaolo oli koettu palomiesten keskuudessa rasittavaksi. C oli oleskellut varalla ollessaan kotonaan tai paloaseman välittömässä läheisyydessä ehtiäkseen viiden minuutin lähtövalmiusajassa hälytyksille. Kotona tekemiset oli pitänyt suunnitella varallaolon ehdoilla. Varallaolo oli rajoittanut myös puolison tekemisiä, koska lapselle oli pitänyt aina olla hoitaja valmiina. C:n koti oli sijainnut yhden kilometrin etäisyydellä Nurmeksen paloasemalta ja 14 kilometrin etäisyydellä Hammaslahden paloasemalta. Hänen osaltaan ei ollut ollut kyse mistään erivapauksista tältä osin, eikä häntä ollut kielletty tekemästä varallaoloa Hammaslahteen kotoa käsin. Hän oli kertomansa mukaan ehtinyt hyvissä ajoin paloasemalle, jos hän oli lähtenyt välittömästi ja keliolosuhteet olivat olleet hyvät.

C:llä oli useimmiten ollut käytössään pelastusauto, jota oli käytetty paloasemalle siirtymiseen, mutta jota ei ollut saanut käyttää esimerkiksi vapaa-ajan menoihin. Auton oli tullut olla jatkuvasti käyttövalmiina. Virve-puhelimen sekä matkapuhelimen oli tullut olla kuuloetäisyydellä. Hammaslahdella ei ollut ollut erityisiä harrastusmahdollisuuksia, joita varalla ollessa olisi voinut hyödyntää. Paloaseman kuntosali oli ollut käytettävissä.

Varallaolovelvollisuudesta oli sovittu työsopimuksessa. Varallaolosta ei C:n käsityksen mukaan ollut voinut kieltäytyä työsuhdettaan vaarantamatta. Ensihoitaja I oli kieltäytynyt työvuorolistaan suunnitellusta varallaolovuorosta ja saanut työnantajalta tästä varoituksen (K8). Asemavastaavana C oli laatinut varallaoloa koskevat vuorolistat. Suunniteltuja vuoroja oli saanut vaihtaa samalla tavoin kuin muitakin työvuoroja, jos oli hankkinut tilalleen sijaisen. Jos joku esimerkiksi oli sairastunut, varallaoloon ei ollut määrätty ketään, vaan ensisijaisesti oli etsitty vapaaehtoisia. Jos vuoroja oli jäänyt täyttämättä, C oli joutunut itse tekemään niitä. Varallaololle ei ollut käytännössä enimmäis- tai vähimmäismääriä. Määrien ylittyessä asiaan ei ollut reagoitu. Vuonna 2016 oli annettu uusi ohje, jonka mukaan lähtövalmiusaika oli pidennetty 15 minuuttiin. Lisäminuutit olivat jonkin verran vapauttaneet työntekijöiden toimintamahdollisuuksia varallaolovuorojen aikana. C oli ollut tietoinen varallaolosta maksettavasta korvauksesta sekä siitä, että hälytyksestä lukien oli maksettu työajan mukaista palkkaa. Hammaslahden asemalla hälytyksiä oli tullut keskimäärin yksi kahdeksassa päivässä.

A on kertonut toimineensa vuosina 2012–2016 asemamestarina. Hän oli tehnyt yksikönjohtajavarallaoloa Enon paloasemalla. B:llä oli ollut vastaavat tehtävät varalla ollessa. Varallaolovuorossa tehtäville oli ollut voimassa viiden minuutin lähtövalmiusaika koko A:n noin 40 vuoden mittaisen uran ajan. Virve-puhelimeen tulleeseen hälytykseen oli reagoitu välittömästi, puettu varusteet päälle ja lähdetty ajamaan paloasemalle. Matkalla oli saattanut tulla lisätietoja tehtävästä. Paloasemalta oli tullut lähteä viidessä minuutissa hälytyksestä. Tämä oli ilmennyt asemapalveluohjeesta (K1) ja ensivasteohjeesta (K2). Nämä olivat olleet tärkeimmät ohjeet, joita oli noudatettu. Ne olivat olleet aseman ilmoitustaululla esillä ja niitä oli myös käyty läpi. Lähtövalmiuden kannalta ei ollut ollut merkitystä sillä, oliko tehtävään lähtenyt myös sopimuspalokuntalaisia. Yksikönjohtajan oli käytännössä aina mentävä ensimmäisen yksikön mukana.

A oli suunnitellut varallaolovuorot B:n kanssa. Varallaolosta ei ollut voinut kieltäytyä. Vuorojen sijoitteluun vaikuttaminenkin oli ollut rajallista, koska yksikönjohtajavarallaolijoita oli käytännössä vain A ja B. Varallaoloon ei ollut voinut ottaa paloasemasta neljää kilometriä kauempana asuvia viiden minuutin lähtöaikarajoitteen vuoksi. Eräs varallaolija oli poikkeuksellisesti asunut 14 kilometrin päässä, mutta hänellä oli ollut hälytyksellä käytettävät varusteet mukanaan ja hänet oli otettu hälytysajoneuvon kyytiin tietystä noutopaikasta. Tilanne oli helpottunut vuonna 2016, kun lähtövalmiusajan pidennyksen myötä varallaoloryhmään oli saatu lisää henkilöitä, jotka olivat pystyneet osallistumaan varallaoloon kauempaakin.

Varallaolo oli rajoittanut vapaa-ajan viettoa ja sen rasittavuudesta oli kerrottu työnantajalle. A oli varalla ollessaan ollut kotona tai liikkunut kylällä. Hänen kotinsa oli sijainnut noin neljän kilometrin etäisyydellä paloasemasta. Hänellä oli ollut käytössään pelastusauto paloaseman ja kodin välisen matkan kulkemista varten. A oli osallistunut vapaa-ajaltaan hälytyksiin useamman kerran vuodessa. Enon alueella oli ollut keskimäärin yksi hälytys viidessä päivässä ja lisäksi ensivaste- tai turvapuhelintehtäviä. Hälytyksiä oli saattanut tulla harvakseltaan tai toisaalta niitä oli saattanut tulla ryppäissä. A oli ollut tietoinen varallaolosta maksettavasta korvauksesta sekä siitä, että hälytyksestä lukien maksettiin työajan mukaista palkkaa.

D on kertonut toimineensa palomies-sairaankuljettajan tehtävissä vuosina 2012–2016. Hän oli tehnyt yksikönjohtajavarallaoloa Polvijärven paloasemalla. F ja G olivat tehneet samoja tehtäviä varalla ollessaan. Virve-puhelimeen tulleeseen hälytykseen oli välittömästi reagoitava, otettava esiin hälytyksen edellyttämät varusteet ja lähdettävä paloasemalle. Väliasu ja palveluasu oli pidettävä mukana. Asemapalveluohjetta (K1) oli noudatettu vuodesta 2004. Se oli ollut esillä työpaikan ilmoitustaululla. Puhetta ei ollut ollut siitä, että viiden minuutin lähtöaikavaatimus olisi ollut vain tavoiteaika. Yksikönjohtaja oli pääsääntöisesti ollut velvollinen menemään kohteeseen ensimmäisen yksikön mukana. Vain harvoin hän oli saattanut mennä suoraan kohteeseen. Polvijärvi sijaitsi 45 kilometrin etäisyydellä Joensuusta, jolloin viranomaisvastuu oli ollut käytännössä yksikönjohtajalla.

Varallaolosta ei ollut voinut kieltäytyä eikä vuorojen sijoitteluun vaikuttaa, koska asemamestari oli laatinut ne kuukausittain samalla tavoin. Vuorojen vaihtaminen oli ollut kuitenkin mahdollista. D oli kokenut, että varallaolo oli rajoittanut merkittävästi hänen vapaa-ajanviettomahdollisuuksiaan. Hän oli oleskellut varallaoloaikana pääsääntöisesti kotonaan. Hän oli tehnyt kotiaskareita ja käynyt paloaseman kuntosalilla, ollut perheensä kanssa ja tavannut ystäviä sekä käyttänyt taajaman palveluita. D:llä ei yleensä ollut ollut käytössä pelastusautoa eikä sitä olisi voinut käyttää vapaa-ajan menoihin. Ylipäätään pelastusauton käyttö oli ollut sitovaa, koska esimerkiksi talviaikaan oli huolehdittava, että se oli ollut lähtövalmiina. Perheessä oli ollut vain yksi auto, joka oli D:n varalla ollessa tähän tehtävään varattu. D oli ollut tietoinen varallaolosta maksettavasta korvauksesta sekä siitä, että hälytyksestä lukien oli maksettu työajan mukaista palkkaa. Vuonna 2016 toteutettu lähtöaikaa koskeva muutos oli vaikuttanut positiivisesti D:n mahdollisuuksiin viettää vapaa-aikaa.

E on kertonut toimineensa palomies-sairaanhoitajana Kiteen paloasemalla vuosina 2012–2016. E oli tehnyt yksikönjohtajavarallaoloa Kiteen paloasemalle vuodesta 2008 lukien. Varallaolovuoron aikana oli tullut pelastus- ja ensivastetehtävien lisäksi vastata kuntalaisten puheluihin ja hoitaa turvapuhelinhälytyksiä. Lähtövalmiusaika oli ollut asemapalveluohjeen (K1) ja ensihoito-ohjeen (K2) mukainen viisi minuuttia eikä muuta aikaa ollut ilmoitettu. Asia oli käyty vuosittain läpi. Ohjeet olivat olleet työvuorolistan vieressä aseman ilmoitustaululla. Virve-hälytykseen oli tullut vastata välittömästi ja ryhdyttävä pukeutumaan ja samalla kuuntelemaan lisäohjeita. Varallaolijan oli tullut siirtyä paloasemalle ja lähdettävä asiamukaisella kalustolla kohteeseen ensimmäisen yksikön mukana. Jos varallaolija oli ajanut matkalla paloasemalle kohteen ohi, hän oli jäänyt kohteeseen ja ilmoittanut siitä muille miehistön jäsenille. Kaikki hälytykset oli otettava vastaan, ellei kyse poikkeuksellisesti ollut vikahälytyksestä.

E oli oleskellut varalla ollessaan pääsääntöisesti kotonaan, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä paloasemasta. Hälytykselle ehtiäkseen oli tullut olla kelistä riippuen enintään viiden kilometrin etäisyydellä paloasemasta. E:llä oli joskus ollut pelastusauto käytössään, mikä oli helpottanut paloasemalle siirtymistä. Omia asioita autolla ei ollut saanut kuitenkaan hoitaa, ja talvella oli tarvinnut huolehtia auton lähtökunnossa pitämisestä. E oli käyttänyt väliasua tai palveluasua kotona ollessaan. Sammutuspuku hänellä oli ollut autossa.

E on todennut varallaolon vaikeuttaneen harrastusmahdollisuuksiaan ja olleen kuormittavaa, sillä koskaan ei ollut tiennyt, milloin hälytys tulisi. Varallaolo oli kuitenkin ymmärretty pakolliseksi osaksi työvelvoitteita, eikä työnantaja ollut tuonut esille, että varallaolo olisi vapaaehtoista. Vuorolistat oli tehty vuoden ajalle ja joka viides viikko oli ollut varallaoloa. E:lle ei ollut huomautettu hänen lähtövalmiusajoistaan. Hän oli osallistunut hälytyksille myös vapaa-ajaltaan, koska oli tiennyt, ettei miehistöä ollut aina riittävästi. Kiteellä oli tullut keskimäärin yksi hälytys kolmen vuorokauden aikana. E oli ollut tietoinen varallaolosta maksettavasta korvauksesta sekä siitä, että hälytyksestä lukien maksettiin työajan mukaista palkkaa.

J on kertonut toimineensa vuosina 2012–2016 ylipalomiehen ja palomestarin viransijaisena, palomestarina, paloaseman ryhmävastaavana ja valmiussuunnittelijan viransijaisena Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen palveluksessa. Hän oli tehnyt yksikönjohtaja-, palomestari- ja päällikkövarallaoloa. Yksikönjohtajavarallaoloa hän oli tehnyt Outokummun paloasemalla.

Hälytyksen tultua Virve-puhelimeen yksikönjohtajavarallaolijan oli tullut ottaa hälytys välittömästi vastaan ja tarkistaa mikä tehtävä oli kyseessä. Sen jälkeen oli tullut mahdollisimman nopeasti lähteä paloasemalle ja arvioida hälytykseen tarvittavat resurssit sekä miten kohteeseen parhaiten pääsisi. Paloasemalle saavuttuaan varallaolija oli pukeutunut, varustautunut ja lähtenyt yksikön mukana liikkeelle. Tarvittaessa hän oli ottanut yhtyettä päivystävään palomestariin. Yksikönjohtajavarallaolijan oli tullut lähteä kaikkiin hälytyksiin, ellei hälytyksen jälkeen ollut tullut peruutusviestiä. Yksikönjohtajavarallaolija oli lähtökohtaisesti yksikön tehokkaan toiminnan turvaamiseksi velvollinen lähtemään ensimmäisen yksikön mukana. Hän oli tehnyt tilannearviot ja kaikki tarvittavat ratkaisut sekä johtanut toimintaa.

Päivystävän palomestarin ja yksikönjohtajan välisen johtamisvastuun jakautumisesta J on kertonut, että pelastuslain mukaan pelastustoimintaa johti aina pelastusviranomainen. Siksi monissa pelastuslaitoksissa hälytys oli mennyt aina viranhaltijalle, joka usein oli ollut päivystävä palomestari. Välttämättä kaikki yksikönjohtajavarallaolijat eivät olleet pelastusviranomaisia. Jos yksikönjohtajavarallaolijalla oli pelastusviranomaisen status, usein johtovastuun ilmoitettiin olevan tällä yksikönjohtajalla. Jos päivystävä palomestari oli tehtävästä virallisesti vastuussa, hän ei kuitenkaan osallistunut välttämättä käytännön pelastustoimintaan kohteessa. Tilannepaikan johtajana toimi se varallaolija, joka kohteessa oli paikalla. Tämä J:n kertoma on ilmennyt myös vastaajan kirjallisesta todisteesta V10.

Lähtöajan suhteen oli pelastuslaitoksessa noudatettu asemapalveluohjetta (K1) ja ensivasteohjetta (K2). Ohjeiden mukaan paloasemalla oli tullut olla lähtövalmiina viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Viiden minuutin lähtövalmiusaikaa oli pidetty sitovana ja työnantaja oli vedonnut ohjeeseen, jos asiasta oli syntynyt keskustelua. Ohjeet olivat olleet esillä työpaikalla ja niitä oli käyty yhdessä läpi. Palvelutasopäätöksessä määritellyt riskiruudut ja se, missä riskiruudussa kohde oli ollut, eivät olleet vaikuttaneet yksikönjohtajavarallaolijoiden lähtöaikoihin. Kaikkiin tehtäviin oli tullut lähteä yhtä nopeasti. J:N mukaan oli lisäksi ollut vaikea hahmottaa, missä riskiruudussa kohde oli, kun hälytys oli tullut. Tavoitteellisia toimintavalmiusaikoja olisi kuitenkin ollut vaikea saavuttaa, jos lähtöaika olisi ollut yli viisi minuuttia. Työnantaja oli seurannut eri asemien lähtövalmiusaikoja Pronto-tilastointijärjestelmän avulla. J itse oli saanut palautetta esimieheltään, jos lähtövalmiusajat olivat olleet liian pitkiä.

Varallaolo oli rajoittanut vapaa-ajan tekemisiä ja liikkumisaluetta, kun asemalla tuli olla vaaditussa ajassa. Varalla ollessa oli tullut lähtökohtaisesti olla paloaseman sijaintipaikkakunnalla eikä ainakaan kahdeksaa kilometriä kauempana paloasemasta. Polvijärvellä oli eräs palomies asunut noin 10 kilometrin päässä asemalta, eikä hän J:n mukaan tosiasiassa ollut voinut saapua asemalle viidessä minuutissa.

Varallaoloa oli pidetty yleisesti palomiesten keskuudessa rasittavana. Viranhaltija ei ollut voinut kieltäytyä varallaolosta työtään vaarantamatta. Asemavastaavana hän oli käynyt aiheesta palavereja, jotka eivät olleet kuitenkaan johtaneet mihinkään. Työnantaja oli vedonnut siihen, että jokainen oli antanut suostumuksensa varallaoloon (K6). Eräs työntekijä oli kieltäytynyt hänelle määrätystä varallaolovuorosta ja jättänyt sen tekemättä, mistä hänelle oli annettu varoitus (K7). J:n käsityksen mukaan varallaolovelvoitteesta ei voinut kokonaan vapautua kuin terveydellisistä syistä. Yksittäisiä vuoroja oli ollut mahdollista vaihtaa. Käytännössä oli syntynyt tilanteita, joissa varallaolijoita ei ollut ollut vuorossa riittävästi. Varallaolovuoroon oli tällaisessa tilanteessa yritetty saada vapaaehtoisia myös naapuripaikkakunnalta.

Pelastusjohtaja K on kertonut toimineensa Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen palveluksessa vuosina 2004–2005 Liperin paloasemalla lähiesimiestehtävissä palomestarina ja 2005–2018 pelastuslaitoksen valmiuspäällikkönä. K oli tehnyt varallaolon suunnittelua ja osallistunut itse varallaoloon uransa aikana, muun ohella ollessaan Liperin paloasemalla lähiesimiestehtävissä. Varallaolon periaatteet olivat pysyneet samanlaisina vuodesta 2004 lukien. Varallaolo oli vapaaehtoista eikä siihen voitu määrätä ketään, minkä vuoksi varallaolovahvuus ei ollut aina ollut palvelutasopäätöksen mukainen.

Varallaolon organisaatiossa vuosina 2012–2016 oli ylimpänä viranhaltijana toiminut pelastusjohtaja ja hänen alaisenaan pelastustoiminnasta vastaava palopäällikkö, jonka alaisuudessa puolestaan oli toiminut viiden paloaseman muodostama paloasemaryhmä/ -komppania päällikköineen. Pelastustoimintaa oli ohjannut pelastuslaki, valtioneuvoston asetus pelastustoimesta, sisäministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje ja palvelutasopäätökset pelastustoiminnan sekä ensihoidon osalta. Sisäministeriön suunnitteluohje oli ollut tärkein toimintavalmiusaikoja koskeva ohje. Suunnitteluohjeen mukaan toimintavalmiusaika II-riskiruudun alueella oli 10 minuuttia. Aika tuli tavoittaa 50 prosentissa hälytyksistä. Vuosina 2014–2016 voimassa olleessa palvelutasopäätöksessä tavoitteet oli aiemmin asetettu tätä korkeammalle 70 prosenttiin aiempien vuosien toteuman perusteella. Kyse oli joka tapauksessa vain tavoitteellisesta ajasta, joka koski kaikkia hälytyksiä. Yksittäisen viranhaltijan toimintavalmiusajan toteumia ei ollut myöskään seurattu eikä niihin ollut puututtu. Seuranta oli kohdistunut yksiköiden kaikkiin vuoden aikana toteutuneisiin toiminta-aikoihin. Yleisesti oli ollut tiedossa, että tietyillä yksiköillä oli ollut vaikeuksia saavuttaa asetetut tavoitteet. Lähtövalmiusaika oli ollut käytännössä ollut 15 minuuttia. Vuonna 2016 varallaolo-ohje (K9) oli päivitetty vastaamaan vallitsevaa käytäntöä.

Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksella hälytys oli varallaoloaikana mennyt aina päivystävälle palomestarille, paloaseman palomies-ensihoitaja työparille, muille varallaolijoille, vapaalla oleville henkilöille sekä tarvittaessa naapuripaloasemille. Vain kiireettömien tehtävien hälytykset olivat menneet pelkästään varallaolijoille. Yksikönjohtaja oli ilmoittautunut hälytyksen tullessa aina päivystävälle palomestarille, joka oli toiminut pelastustoiminnan johtajana. Palomestari oli saattanut määrätä yksikönjohtajan johtamaan tilannetta, mutta oli silti toiminut taustatukena. Yksikönjohtajan ei ollut tarvinnut olla mukana ensimmäisessä toimintayksikössä, vaan hän oli kyennyt johtamaan tilannetta radioteitse. Outokumpu-Liperi-Polvijärven alueella ei ollut aina riittävästi varallaolijoita ja tämän vuoksi oli luotu korvaava toimintamalli tavoitevahvuuden saavuttamiseksi (V11). Toimintamallin mukaan toimittaessa naapuripaloaseman valmiutta oli yleensä nostettu. Ketään ei ollut tuolloinkaan velvoitettu osallistumaan varallaoloon.

Yksikönjohtaja oli varallaoloaikana velvollinen olemaan toimintakuntoinen eli selvin päin, tavoitettavissa ja valmiina reagoimaan ottamalla hälytys vastaan ja siirtymällä paloasemalle tai kohteeseen. Varallaolo oli poikennut normaalista työajasta siten, että aktiivityöajalla oli tehty myös muita työvelvoitteita, kun taas varalla ollessa oli oltava pääsääntöisesti vain tavoitettavissa. Varallaolo-ohjeen mukainen viiden minuutin lähtövalmius ei ollut käytännössä toteutunut, mutta tästä ei ollut erikseen ketään sanktioitu. Kaikki olivat tienneet, että viisi minuuttia ei ollut ollut ehdoton raja tai sitova velvoite. Käytäntö oli aina ollut samankaltainen.

Oleskelupaikan suhteen ei ollut annettu mitään kilometrikohtaisia rajoituksia, vaan järkeviä etäisyyksiä oli arvioitu asemakohtaisesti. Toisella paikkakunnalla asuvaa ei ollut otettu tekemään varallaoloa yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Varallaolijoiden käytössä oli ollut pelastusauto, jolla oli saattanut esimerkiksi käydä kaupassa ja viedä lapset hoitoon. Rajoitteet ajankäytölle olivat olleet kaiken kaikkiaan pieniä. Varallaoloa oli tehty pelastuslaitoksessa yleisesti ammattietiikan ja lisäansioiden vuoksi. C, A ja B olivat vastanneet työvuorolistojen laadinnasta ja pystyneet esimiesasemassa vaikuttamaan varallaolovuorojen tekemiseen. Ennen vuotta 2016 ei yksittäisiä keskusteluja lukuun ottamatta ollut ollut erimielisyyksiä varallaolojärjestelmän noudattamisesta.

Vuonna 2016 oli varallaolo-ohjeistusta päivitetty ja lähtöaikavaatimukseksi kirjattu 15 minuuttia, mikä oli pitkälti vastannut vallitsevia käytäntöjä. Lähtöajat eivät olleet tuon jälkeen juurikaan muuttuneet, mikä K:n mukaan kertoi siitä, että ammattietiikan mukaisesti hälytystehtävään pyrittiin lähtemään mahdollisimman nopeasti.

Pelastuspäällikkö L on kertonut, että vuosina 2012–2016 hänen virkatehtäviinsä olivat kuuluneet pelastuslaitoksen talous- ja henkilöstöhallintoon liittyvät tehtävät ja muun ohella toimintavalmiusaikojen toteutumisen valvonta. L on kertonut varallaolon luonteesta ja siihen liittyvistä velvoitteista pääosin samalla tavoin kuin K. Lisäksi hän on kertonut, että virka-ajan ulkopuolella hälytyksille lähtevä yksikkö oli muodostunut vapaalla olevista päätoimisista palomiehistä, vapaaehtoisesta sivutoimisesta henkilöstöstä ja näiden lisäksi 1–2 varallaolijasta. Yksikönjohtajavarallaolija oli ikään kuin takapäivystäjän asemassa, ja oli nimetty sitä varten, että yksiköllä oli esimies, joka ohjasi henkilöstöä ja jakoi työtehtävät. Myös yksikönjohtaja oli saattanut tulla vapaalta.

Asemapalveluohjeen (K1) mukainen viiden minuutin lähtövalmiusaika oli L:n mukaan vanhaa perua oleva tavoiteaika, joka oli toteutunut vain 30 prosentissa tapauksista (V3). Suurin osa lähdöistä oli toteutunut 5–10 minuutissa. Varallaolijat olivat olleet tietoisia ajan tavoitteellisuudesta sekä siitä, että viiden minuutin lähtöaikaa oli käytännössä mahdotonta saavuttaa ja että sen toteutumista ei seurattu yksittäisten työntekijöitten osalta.

Vilkkain asema oli ollut Kitee, jonne oli tullut hälytystehtävä keskimäärin joka kolmas vuorokausi. Valtimolle ei ollut tullut edes joka viikko ja Polvijärvelle ehkä kerran viikossa. Enon paloasemalla oli ollut hälytyksiä joka neljäs tai viides vuorokausi. Nurmeksessa oli ollut viikoittain noin kaksi tehtävää. Hammaslahdella oli ollut tehtäviä joka viides tai kuudes vuorokausi. Suurin osa hälytystehtävistä oli sijoittunut neljänteen riskiruutuun, jonne ajomatka oli pitkä. Lähtöajoissa ei ollut tapahtunut merkittäviä muutoksia sen jälkeen, kun asemapalveluohjeen mukainen lähtövalmiusaika oli muutettu 15 minuuttiin vastaamaan vallitsevaa käytäntöä.

Varallaolo oli mahdollistanut normaalin elämän, eikä L:n tietoon ollut tullut, että varallaolo olisi koettu palomiesten keskuudessa kuormittavaksi. Varallaolijoilla oli halutessaan ollut käytössään päivystysauto, jolla oli saattanut mennä suoraan onnettomuuspaikalle. Verottajalta oli haettu tulkinta, jonka mukaan autoa oli lupa käyttää vähäisessä määrin myös omiin ajoihin. Henkilökunta oli ollut tietoinen tästä. L:n tehdessä päällikkövarallaoloa Kontiolahden kunnan alueella vuosina 2012–2016 sallittu liikkumisalue oli ollut kunnan alue, kun päivystysajoneuvo oli ollut käytössä.

Itä-Suomen työsuojelupiiri oli tehnyt selvityspyynnön vuonna 2008 (K5), joka oli liittynyt siihen, että Outokummun paloasemalla oli jouduttu vähentämään henkilökuntaa ja muuttamaan toisen siellä päivystävän ambulanssin työ varallaoloksi. Selvityspyyntöön työnantajan antamassa vastauksessa oli viitattu varallaolon velvoittavuuteen, mutta tämä oli tarkoittanut vain pakottavia tilanteita, joissa varallaolovalmius oli miehistöpuutteiden takia vakavasti vaarantunut. Työnantaja ei ollut tuolloinkaan käytännössä velvoittanut ketään varallaoloon. Miehistöpuutteet oli ratkaistu käytännössä nostamalla Outokummun ja Polvijärven paloasemilla valmiusastetta aina, kun toisessa ei ollut saavutettu riittävää varallaolovahvuutta. Samalla tavalla naapuripaloaseman valmiutta korottamalla oli toimittu Outokummun, Enon, Polvijärven ja Ilomantsin alueella, jossa ei vuosina 2012–2016 ollut kertaakaan löytynyt viikonloppuisin riittävästi varallaolijoita. Toimintamalli oli ilmennyt paloasemaryhmästä vastanneen C:n laatimasta asiakirjasta (V11). Ketään ei ollut velvoitettu varallaoloon.

Varallaolosta kieltäytyminen ei ollut johtanut varoitukseen tai irtisanomiseen. Eräälle palomiehelle annettu varoitus (K7) oli liittynyt muun ohella siihen, että hän oli jättänyt tulematta työvuoroluettelossa jo vahvistettuun varallaolovuoroon. Kyseinen henkilö ei ollut vuosina 2009–2016 tehnyt yhtään varallaolovuoroa. Myös ensihoitajalle annetussa varoituksessa (K8) oli kyse tilanteesta, jossa tämä oli kieltäytynyt työvuorolistassa vahvistetusta varallaolovuorosta. Kyseistä ensihoitajaakaan ei ollut velvoitettu varallaoloon.

Palopäällikkö H on kertonut aikavälillä 2012–2016 toimineensa pelastuslaitoksen palveluksessa apulaispalopäällikkönä ja palopäällikkönä. Hänen virkatehtäviinsä olivat kuuluneet henkilöstöhallinnon tehtävät. Varallaolo oli ohjeistettu asemapalveluohjeessa. Varallaolo ja sen ehdot oli tuotu esiin jo rekrytointitilanteessa. H oli tehnyt Hammaslahden paloaseman päällikön sijaisuuksia. Hammaslahdella oli tullut noin yksi hälytys viikossa eikä varallaolo ollut ollut kovin sitovaa. Varallaolijat olivat Hammaslahdella saattaneet asua jopa 15 kilometrin etäisyydellä varalla ollessaan. Varalla ollessa oli muutenkin saanut valita vapaasti olinpaikkansa kunnan alueella ja käydä esimerkiksi hiihtämässä, kunhan oli tavoitettavissa. Yksikönjohtajavarallaoloa koskeva järjestelmä oli luotu sitä varten, että ainakin yksi varallaolija oli varmasti tavoitettavissa. Varallaolijalla oli ollut mahdollisuus käyttää myös pelastusajoneuvoa. Tilanteesta riippuen varallaolija oli voinut mennä suoraan hälytyskohteeseen tai aseman kautta. Yksikönjohtajan ei ollut tarvinnut olla mukana ensimmäisessä toimintayksikössä, eikä yksittäisen varallaolijan lähtövalmiusaikaa ollut seurattu. Yksikönjohtaja oli pystynyt vaikuttamaan omiin varallaolovuoroihinsa. Mahdollista oli ollut myös se, että henkilö oli elämäntilanteissaan tapahtuneiden muutosten vuoksi poistettu kokonaan varallaoloa tekevien listalta. Varallaolon kuormittavuutta ei ollut tuotu H:n tietoon. Paikallisneuvotteluja varallaolokorvaukseen liittyen ei ollut käyty ennen vuotta 2016.

Palopäällikkö M on kertonut toimineensa ajanjaksolla 2012–2016 Lieksan paloasemavastaavana ja paloasemaryhmän päällikkönä. Varallaolovelvoitteet olivat olleet eri asemilla samat. Varallaolo oli ollut vapaaehtoista. Toimintamalli ensivastetehtäville oli ollut vastaava kuin pelastustehtävissä. Liikkumisalue varalla ollessa oli käytännössä ollut kunnan alue tai pelastusautolla liikkuessa enemmänkin. Hän oli itse varalla ollessaan muun ohella käynyt marjassa, seurannut lasten harrastuksia, remontoinut taloa ja tehnyt pihatöitä. Yksikönjohtajavarallaolijat eivät Nurmeksessa yleensä olleet ehtineet ensimmäisen toimintayksikön mukaan, koska lähempänä paloasemaa oli asunut henkilöstöä, joka oli usein miehittänyt auton ja lähtenyt ennen kuin yksikönjohtaja oli ehtinyt paikalle. Varallaolovuorojen aikana oli tullut keskimäärin yksi hälytys neljässä vuorokaudessa. Turvapuhelintehtäviä oli saattanut olla joillain paloasemilla kuten Hammaslahdella ja Enossa, mutta kuukausittain oli tullut vain yksittäisiä tehtäviä. Varallaolo-ohjeen (K1) kirjaus viiden minuutin lähtövalmiusajasta oli ollut jäänne menneiltä ajoilta, joka ei M:n mukaan ollut ollut sitova. Yksittäisen varallaolijan lähtövalmiusaikoja ei ollut ylipäätään seurattu. Pronto-järjestelmällä oli kyetty seuraamaan vain ajoneuvojen toiminta-aikoja. Lähtöajat eri asemilla olivat olleet samanlaiset riippumatta siitä, oliko asemalla varallaolojärjestelmää vai ei. Varallaolo-ohjeistuksen muuttaminen vuonna 2016 ei ollut käytännössä vaikuttanut lähtövalmiusaikoihin. Alalle hakeutuvilla oli pääsääntöisesti halu auttaa hädässä olevia ja tähän tehtävään suhtauduttiin intohimoisesti.

Palopäällikkö N on kertonut toimineensa Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksella vuosina 2013–2014 palotarkastajana ja vuosina 2015–2016 vastaavana asemamestarina Outokumpu-Polvijärvi-Liperin alueella. N oli itse tehnyt yksikönjohtajavarallaoloa vuosina 2013–2016. Polvijärven ja Enon asemat olivat N:lle tutut, koska hän oli toiminut niissä asemamestarin ja palomestarin sijaisena. Hänen virkatehtäviinsä oli kuulunut muun ohella varallaololistojen tekeminen ja niiden hyväksyminen. C oli ollut N:n esimies vuonna 2015, B ja A olivat olleet hänen kollegoitaan ja D, G ja H hänen alaisiaan Polvijärven asemalla.

Yksikönjohtajavarallaolijalla tuli olla mukana Virve-puhelin ja matkapuhelin. Varalla ollessa oli ollut mahdollisuus käyttää päivystysautoa. Hälytykseen oli ollut velvollisuus vastata ja siitä olivat alkaneet työtehtävät. N oli saanut tehdä varallaoloa Outokummun alueella kotoaan käsin 17 kilometrin päästä paloasemasta. Tuolloin hänellä ei ollut ollut mahdollisuuksia ehtiä asemalle viidessä minuutissa kuten asemapalveluohjeeseen oli kirjattu. N:n käsityksen mukaan viiden minuutin lähtöaikavaatimus oli ollut vanhentunut. Sitä ei ollut valvottu eikä varallaoloa olisi voitu tehdä niin kaukaa käsin kuin N oli tosiasiassa tehnyt, jos viiden minuutin lähtövalmiusaika olisi ollut yksikönjohtajavarallaolijaa sitova. N:n esimies oli tuolloin ollut C, eikä tämä ollut tuonut N:lle esiin viiden minuutin lähtövalmiusaikaa. Varallaoloon liittyvissä velvoitteissa ei ollut N:n tiedon mukaan ollut asemakohtaisia eroja muilta osin kuin varallaolon suunnittelussa ja rytmityksessä.

Polvijärvellä varallaololista oli laitettu seinälle ja jokainen oli saanut merkitä listaan, minkä viikon oli halunnut olla varalla. Enossa asemamestarit A ja B olivat suunnitelleet varallaololistat ja merkinneet ensimmäisenä ne viikot, jotka itse olivat halunneet ottaa (V6). Ensivastetehtävissä varallaolovelvoitteet olivat olleet samansisältöiset kuin pelastustehtävissäkin. Päivystäessä oli saattanut joskus tulla paikkakuntalaisilta puhelimitse ilmoituksia esimerkiksi risujen polttamisesta. Polvijärvellä oli tullut hälytyksiä varalla ollessa noin kerran viikossa.

Palopäällikkö O on kertonut toimineensa nykyisessä virassaan vuodesta 2004 lukien. O:n toimialueelle kuului muun ohella Kiteen paloasema, jolla hän oli toiminut E:n esimiehenä. O oli itse osallistunut yksikönjohtaja- ja päällikkövarallaoloon. Varallaolo oli ollut vapaaehtoista. Työnantaja oli edellyttänyt, että varallaolija oli työkuntoinen ja lähti tehtävälle, jos hälytys tuli. Virve-puhelinta ja matkapuhelinta oli tullut kantaa mukana. Ensivastetehtävissä velvoitteet olivat olleet samansisältöiset. Hälytyspaikalle oli ollut mahdollisuus mennä suoraan tai paloaseman kautta, miten yksikönjohtaja parhaaksi oli katsonut. Varallaolo-ohjeessa (K1) mainittu viiden minuutin lähtöaika oli ollut vanhaa perua ja siirtynyt vuosien ajan sopimuksesta toiseen. Viiden minuutin lähtöaikaa ei ollut koskaan pystytty kunnolla noudattamaan, vaan sitä oli jouduttu pitkään katsomaan läpi sormien esimerkiksi talvisin kovilla pakkasilla tai huonolla kelillä. Mitään ohjetta ei ollut annettu sen suhteen, kuinka kaukana paloasemasta saattoi asua tai liikkua. Päivystysauto oli mahdollistanut vuorossa olleen varallaolijan liikkumisen kunnan alueella. E ei ollut tuonut O:lle esiin varallaolon kuormittavuutta.

Ylipalomies P on kertonut toimineensa Juuan paloasemalla vuodesta 2004 lukien. P oli osallistunut Juuan paloasemalla yksikönjohtajavarallaoloon. Varallaolo oli ollut vapaaehtoista. P oli asunut 300 metrin päässä paloasemasta, eikä varallaolo ollut juurikaan vaikuttanut hänen vapaa-ajan viettoonsa. Varallaolijan oli tullut oleskella kunnan alueella. Varallaolorinkiin oli kuulunut henkilöitä, jotka olivat asuneet jopa 10–20 kilometrin päässä paloasemasta. Hälytyksen tullessa tehtävä oli tullut ottaa minuutissa vastaan ja tämän jälkeen oli tullut ryhtyä viipymättä toimenpiteisiin. Paloauto oli lähtenyt asemalta viiden minuutin sisällä hälytyksestä, mutta P ei välttämättä ollut ehtinyt ensimmäiseen yksikköön mukaan, jos sopimuspalomiehiä on asunut lähempänä asemaa ja heidät oli saatu kiinni. Hälytyspaikalle oli ollut mahdollisuus ajaa suoraan tai aseman kautta. Ensivastetehtävissä ei ollut ollut erillisiä vaatimuksia, vaan kaikkiin tehtäviin oli lähdetty yhtä ripeästi. P:llä oli ollut varusteet mukanaan päivystysautossa. Hän oli käyttänyt siviiliasua varalla ollessaan. Varallaolotehtäviä oli ollut vuosittain noin 80–90. Yksittäisen varallaolijan lähtöaikoja ei ollut seurattu.

Etelä-Savon pelastuslaitoksen pelastusjohtaja Q on kertonut toimineensa vuodesta 2003 lukien nykyisessä virassaan. Vuonna 2002 oli alettu valmistella alueellisen pelastustoiminnan järjestelmää, joka oli koskenut kaikkia 22 pelastuslaitosta. Q oli toiminut valmistelijana Etelä-Savon pelastuslaitoksen osalta. Tässä yhteydessä oli käyty läpi myös varallaolon järjestämistä. Varallaolo oli noussut esiin myös vuonna 2015, kun korkein oikeus oli antanut varallaoloa koskevat ratkaisunsa (KKO 2015:48 ja 2015:49). Yksikönjohtajavarallaolojärjestelmä oli käytössä alueilla, jotka olivat keskenään hyvin samantyyppisiä ja joilla oli riskianalyysin perusteella II–III -riskiluokan alueita. Alueilla oli käytännössä aina sopimuspalokunta vapaaehtoisen palokunnan sopimukseen perustuen tai työsuhteisena henkilöstönä. Lisäksi oli yksittäisiä viranhaltijoita, jotka olivat mukana järjestelmässä. Yksikönjohtajavarallaolijoina oli sekä päätoimista henkilöstöä että sopimuspalokunnan jäseniä. Yksikönjohtajavarallaolojärjestelmällä oli haluttu varmistaa pelastustoiminnan johtamista. Kyse oli siten varmistavasta järjestelmästä, eikä toiminta ollut yksittäisen varallaolijan varassa. Yksikönjohtajavarallaolijan ei ollut tarvinnut siksi olla ensimmäisenä hälytyskohteessa.

Varallaolijalta oli yleisesti ottaen edellytetty sitä, että hän oli toimintakuntoinen ja saapuvilla. Järjestelmään oli sisäänrakennettu ajatus siitä, että hälytykselle tuli aina lähteä viivytyksettä. Varallaolon velvoittavuudesta tai lähtöaikavaatimuksesta ei ollut ollut erimielisyyksiä. Paikallisesti oli käyty keskusteluja varallaolokorvauksen suuruudesta. Q oli 2010-luvulla ollut mukana myös Kuntatyönantajien taustatyöryhmässä, jossa oli aina ennen uuden sopimuskierroksen alkamista käyty läpi sopimuksiin liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Työryhmässä ei ollut käyty keskustelua varallaolosta.

Pelastuslaitoksen toiminnan suunnittelua ohjasi paitsi lainsäädäntö myös muun ohella sisäministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje. Pelastuslaitoskohtaisesti oli laadittu pelastuslaitoskohtaiset palvelutasopäätökset, joissa päätettiin strategisella tasolla, miten pelastustoiminta järjestettiin. Sillä ei asetettu velvoitteita yksittäisille viranhaltijoille.

Kunnallisen työmarkkinalaitoksen neuvottelupäällikkönä vuoteen 2010 asti toiminut R on kertonut työskennelleensä KT:n palveluksessa vuodesta 1977. Hän oli neuvotellut teknisen toimialan sopimuksia, johon pelastustoimi kuului. R:n työtehtäviin oli kuulunut myös muun ohessa kuntien ohjeistaminen sopimusten soveltamisesta sekä erimielisyysneuvottelujen hoitaminen pelastustoimen alueella. KVTES:n III luvun 5 §:n varallaoloa koskevan määräyksen ensimmäinen ja toinen virke olivat olleet asiallisesti samansisältöiset vuodesta 1971 lukien. Kolmas virke, jonka mukaan varallaoloaika ei sisältynyt työaikaan, oli tullut sopimukseen vuonna 1992. Vuoden 2001–2002 sopimukseen oli otettu määräys siitä, ettei varallaolo saanut kohtuuttomasti haitata vapaa-aikaa. Soveltamisohje varallaolosta annettavista ohjeista oli ollut asiallisesti samansisältöinen vuosien 1992–1993 sopimuksesta lukien. KVTES:ssä oli sovittu varallaolosta, koska kunnalliset toiminnot erityisesti terveys- ja pelastustoimessa edellyttivät työntekijän kutsumista kiireellisiin työtehtäviin. KVTES:ssä mahdollistettiin se, että työnantaja voi sallia työntekijän oleskelun varallaoloaikana myös työpaikalla. KVTES:ssä ei ollut määritelty sitä, missä ajassa työnantaja saattoi edellyttää työntekijän saapuvan työpaikalle. Soveltamisohjeessa kuitenkin edellytettiin, että saapumisajasta tuli antaa ohje. Saapumisaikaa ei ollut rajattu miltään osin. Varallaolon vapaa-ajalle asettamat rajoitteet oli otettava huomioon siitä maksettavan korvauksen määrässä. Keskustasolla ei ollut käyty erimielisyysneuvotteluja varallaoloajan ja työajan välisestä rajanvedosta.

Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen varallaolojärjestelmästä 1.1.2012–30.4.2016

Yleistä yksikönjohtajan varallaolosta

Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksella Nurmeksen, Hammaslahden, Kiteen, Enon ja Polvijärven paloasemilla on pelastushenkilöstön työ ollut kanteessa tarkoitettuna ajanjaksona päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin kello 8 ja 16 väliselle ajalle ja perjantaisin kello 8 ja 14.15 väliselle ajalle. Koska pelastuslaitoksella työskentelevät ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Varallaoloaika on ollut viikon pituinen jakso, tai viikko on jaettu kahteen osaan vastauksesta ilmenevällä tavalla. Varallaoloviikko on pääsääntöisesti toistunut noin neljän viikon välein. Osa varallaolossa tulleista hälytyksistä on ollut ensivastetehtäviä. Varallaolijoille on maksettu varallaolokorvaus, jonka suuruus on ollut 30 prosenttia perustuntipalkasta.

Tässä asiassa on kyse yksikönjohtajavarallaolosta. Varallaolon aikana tulleessa hälytystilanteessa kanteessa tarkoitettujen viranhaltijoiden ja työntekijän tehtävänä on ollut toimia pelastusyksikön esimiehenä, ottaa tehtävä vastaan ja johtaa oman paloasemansa ja yksikkönsä henkilöstön toimintaa. Yksikön ovat muodostaneet 1–2 varallaolijan lisäksi sivutoimiset palomiehet ja vapaalla olevat vakinaiset palomiehet, jotka ovat myös saaneet tiedon hälytyksestä ja lähteneet tehtävään vapaaehtoisesti. Kantajan henkilötodistelun perusteella yksikönjohtajavarallaolijoiden lähtövalmiuden kannalta merkitystä ei kuitenkaan ole ollut sillä, onko tehtävään lähtenyt myös sivutoimisia tai vapaalla olevia palomiehiä. Tämä on uskottavaa ottaen huomioon heidän tehtävänsä yksikönjohtajina.

Varallaoloaikana hälytys on tullut myös päivystävälle palomestarille, joka on lähtökohtaisesti ollut johtovastuussa onnettomuustilanteissa. Hän on voinut määrätä pelastustoiminnan johtajaksi myös muun henkilön, lähinnä yksikönjohtajavarallaolijan, mutta on siitä huolimatta ollut velvollinen seuraamaan tilannetta, jos toimintaa ei ole johtanut pelastuslaissa tarkoitettu pelastusviranomainen. Asiassa on selvitetty, että kaikki yksikönjohtajat eivät ole olleet pelastusviranomaisia. Tällöinkin yksikönjohtaja on voinut johtaa toimintaa tilannepaikalla päivystävän palomestarin ohjeiden mukaisesti. Yksikönjohtajavarallaolija on lähtökohtaisesti johtanut yksikköä ja pelastustoimintaa ainakin siihen saakka, kunnes pelastusviranomainen on ottanut toiminnasta johtovastuun tai määrännyt pelastustoiminnan johtajasta. Päivystävän palomestarin asemapaikkana on ollut Joensuun paloasema. (V1 s. 27–28, V10.) Selvitetyksi on tullut, että varallaolijan velvollisuutta osallistua hälytystehtävään ei ole poistanut se, että johtovastuussa on mahdollisesti ollut päivystävä palomestari tai muu pelastusviranomainen.

Vastauksessa on tuotu esiin, että kaikki pelastuslaitoksen niin kutsutuilla päiväasemilla työskentelevät viranhaltijat ovat viran vastaanottaessaan olleet tietoisia siitä, että toimialan luonteen vuoksi valmiutta on ylläpidettävä myös virka-ajan ulkopuolella tietyllä järjestelmällä, käytännössä varallaolojärjestelmällä. Edelleen vastauksessa on todettu, että pelastuslaitoksella varallaololla on pitkät perinteet, ja se on aina kuulunut ja kuuluu pelastustoimen tehtävien luonteeseen. Henkilötodistelun perusteella varallaolosta on kuitenkin voinut jättäytyä kokonaan pois esimerkiksi terveydellisestä syystä. Viranhaltijoiden ja työntekijöiden käsitys on kuitenkin ollut, että varallaolosta ei ole voinut jättäytyä kokonaan pois ilman hyväksyttävää syytä.

Työvuorolistaan vahvistettu varallaolovuoro on sen sijaan velvoittanut kuten muutkin työvuorot, ja vahvistetun vuoron tekemättä jättäminen on katsottu palvelussuhteen velvoitteiden rikkomiseksi. Yksittäisiä vuoroja on sinänsä voinut vaihtaa, jos tilalleen on saanut sijaisen, ja toisaalta ketään ei ole määrätty olemaan varalla, jos esimerkiksi sairaustapauksen vuoksi valmius on jäänyt vajaaksi. Lisävahvuutta on tällöin saatettu pyytää saman palvelualueen sisältä. (K5, K7, K8, V11, V12.) Selvitetyksi on tullut, että varallaolovuoroja on pääsääntöisesti suunniteltu yhteistyössä henkilöstön kanssa. A, B ja C ovat esimiesasemassaan olleet itse suunnittelemassa varallaololistoja.

Asiassa on tullut selvitetyksi, että palomiehet ovat perustellusti kokeneet varallaolon kuuluneen heidän virkavelvollisuuksiinsa. Arvioitaessa sitä, onko varallaoloksi luettu aika tullut lukea työajaksi, merkitystä ei ole annettu sille, että varallaolo on perustunut vapaaehtoisuuteen (Matzak C-518/15). Yhtä lailla sekään, että varallaolosta ei ole voinut kieltäytyä, ei voi johtaa siihen, että varallaolo olisi luettava työajaksi. Arvioitaessa työhön sidonnaisuutta varallaoloaikana ei myöskään sillä ole merkitystä, että varallaolijat ovat itse saaneet vaikuttaa varallaolovuorojen sijoitteluun. Edelleen varallaolon mahdollinen kuormittavuus ei johda siihen, että varallaoloaika tulisi lukea työajaksi (KKO 2015:49).

Varallaolijan velvoitteista

Työnantaja on velvoittanut varallaolijoita pitämään mukanaan viranomaisverkon puhelinta (Virve) ja matkapuhelinta, johon on saattanut tulla esimerkiksi turvapuhelinhälytyksiä sekä ilmoituksia tai kyselyjä yksittäisiltä kuntalaisilta. Hälytyskeskuksen hälytys on tullut Virve-puhelimeen, ja varallaolijalla on ollut velvollisuus vastata siihen välittömästi. Työaika on alkanut hälytyksestä. Vastaajan ja kuultavan mukaan varallaolijan on tullut osallistua hälytykseen, jos hälytys on edellyttänyt lähtemistä onnettomuuspaikalle. Joitakin vikahälytyksiä lukuun ottamatta sellaisia hälytystehtäviä ei ole kuitenkaan selvitetty olleen, joihin varallaolijan ei olisi ollut tarvetta lähteä.

Henkilökohtaiset suojavarusteet on säilytetty paloasemalla tai pelastuslaitoksen autossa. Varallaolijat ovat hälytyksen saatuaan siirtyneet paloasemalle, pukeutuneet suojavarusteisiin ja siirtyneet sen jälkeen paloautoon. Kun miehistö ja tarvittava varustus on ollut koossa, hälytysajoneuvo on lähtenyt paloasemalta ja yksikön lähtövalmiudesta on ilmoitettu hätäkeskukseen. Vaihtoehtoisesti varallaolijat ovat voineet ajaa onnettomuuspaikalle suoraan käytössään olleella päivystysautolla, jolloin he ovat pukeneet päälleen autossa säilytetyt suojavarusteet. Kantajan henkilötodistelun perusteella yksikönjohtajavarallaolijat ovat saattaneet mennä suoraan kohteeseen lähinnä sellaisessa tilanteessa, jossa onnettomuuspaikka on ollut lähempänä kuin paloasema. Pääsääntöisesti he ovat kuitenkin ajaneet ensin paloaseman kautta ja lähteneet ensimmäisen yksikön mukana kohteeseen.

Todistelutarkoituksessa kuullut palomiehet ovat yhdenmukaisesti kertoneet, että ensimmäisen yksikön on tullut lähteä liikkeelle paloasemalta viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Heidän käsityksensä on perustunut Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen asemapalveluohjeeseen 1.4.2004 (K1, V2) ja ensivasteohjeeseen 1.5.2009 (K2). Asemapalveluohjeen liitteenä on varallaolo-ohje, jonka mukaan yksikönjohtajavarallaolijan on oltava hälytyksestä viiden minuutin kuluessa asemapaikalla ja ilmoittauduttava yksikköineen hätäkeskukseen. Ensivasteohjeen mukaan pelastuslaitos sitoutuu järjestämään ensivastetoiminnan siten, että ensivasteyksikön lähtövalmius on viisi minuuttia hälytysilmoituksen vastaanottamisesta. Asemapalveluohjeeseen on lisäksi kirjattu muun ohella, että ohjetta noudatetaan jokaisella Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen paloasemalla ja että sen tarkoituksena on selkeyttää paloasemien tehtäviä ja toimintatapoja. Edelleen ohjeen mukaan pelastuslaitoksen koko henkilöstö hyväksyy ohjeen ja sitoutuu noudattamaan sitä.

Asiassa on selvitetty, että edellä mainitut ohjeet ovat olleet esillä työpaikan seinällä tai ilmoitustaululla, ja ohjeita on ainakin joillakin paloasemilla käyty yhdessä läpi säännöllisin väliajoin. Ohjeiden mukainen varallaolovelvoitteen sisältö on käyty läpi työnantajan kanssa jo työhaastatteluvaiheessa. Kantajan todistelusta on ilmennyt, että työnantaja on eri yhteyksissä myös vedonnut ohjeisiin (K5, K6). Näin on kertonut esimerkiksi todistaja J.

Työnantajapuolen keskeinen väite on ollut se, että asemapalveluohjeeseen ja ensivasteohjeeseen sisältyvä viiden minuutin lähtöaikakirjaus ei ole ollut sitova vaan ”jäänne menneiltä ajoilta”, joka ei ole käytännössä voinut edes toteutua ja jota ei ole seurattu saati sanktioitu. Väitettä tukee se, että asiassa on esitetty esimerkkejä henkilöistä, jotka ovat tehneet varallaoloa kotoaan käsin, vaikka ovat asuneet yli kymmenenkin kilometrin päässä paloasemalta. Kanteessa tarkoitetuista palomiehistä tällainen tilanne on ollut C:llä. Hän on asunut 14 kilometrin päässä Hammaslahden asemalta, jonne hän on tehnyt varallaoloa Nurmeksen paloaseman lisäksi. Vastauksen mukaan tämä on ollut mahdollista, koska hälytystilanteessa paloasemalle on saapunut muuta henkilöstöä, joka ei ole ollut varalla ja joka on lähtenyt hälytykseen vapaa-ajaltaan. Palopäällikkö H:n mukaan varallaolija on voinut Hammaslahdella ajaa tilanteen mukaan myös suoraan hälytyskohteeseen. Asiassa ei ole kuitenkaan tullut selvitetyksi, että tämä mahdollisuus olisi riittävällä tavalla tullut selvitetyksi C:lle. C on itse kertonut lähteneensä hälytyksen saatuaan paloasemalle ja sieltä kohteeseen. Hän on kertonut ehtineensä asemalle hyvissä ajoin, jos hän on lähtenyt välittömästi ja keliolosuhteet ovat olleet hyvät. Koska C:llä on kertomansa mukaan ollut käytössään pelastuslaitoksen ajoneuvo ja olosuhteet ovat lisäksi olleet maaseutumaiset, työtuomioistuin pitää uskottavana, että hän on tuolloin ehtinyt kotoaan asemalle noin kymmenessä minuutissa.

Työnantajapuolen todistajien mukaan lähtövalmiusaika on ennen vuotta 2016 ollut käytännössä 15 minuuttia ja ohjeistusta on vuonna 2016 päivitetty vastaamaan tuota vallitsevaa käytäntöä. Joensuun kaupungin viranhaltijapäätöksen 20.4.2016 liitteenä olevasta varallaolo-ohjeesta (K9) ilmenee, että 1.5.2016 lukien pelastusryhmänjohtajan on A- ja B-kiireellisyysluokan tehtävissä tullut olla viimeistään 15 minuutin kuluttua hälytyksestä paloasemalla tai pelastusyksikön mukana.

Asiassa on esitetty kirjallista todistelua toteutuneista lähtöajoista. Ajoneuvojen lähtöaikoja koskevasta tilastosta varallaoloaikana vuosilta 2012–2015 (V3) sekä asemakohtaisista raporteista (V9) ilmenevät asemakohtaisesti toteutuneet ensimmäisen yksikön lähtöajat viiden minuutin vaihteluvälillä. Asiakirjasta V3 ilmenee, että hieman alle 30 prosentissa kaikista hälytyksistä lähtöaika on ollut 0–5 minuuttia. Suurimmassa osassa hälytyksiä eli hieman alle 60 prosentissa lähtöaika on ollut 5–10 minuuttia. Noin kymmenessä prosentissa hälytyksistä lähtöaika on ollut 10–15 minuuttia ja hieman alle neljässä prosentissa hälytyksistä se on ollut yli 15 minuuttia. Asiakirjasta V9 ilmenee yhtä lailla, että suurin osa lähdöistä on tapahtunut 5–10 minuutin välillä. Tarkemmin paloasemakohtaiset lähtöajat ilmenevät todisteesta V4. Tämän asiakirjan mukaan vuosina 2012–2015 varallaoloaikainen ensimmäisen yksikön keskimääräinen lähtöaika on ollut nyt käsiteltävinä olevilla paloasemilla noin kuusi minuuttia.

Toteutuneiden lähtöaikojen perusteella voidaan todeta, että suurimmassa osassa hälytyksistä paloauto on lähtenyt liikkeelle ainakin kymmenen minuutin kuluessa hälytyksestä. Työnantajapuolen henkilötodistelussa esiin tullutta väitettä siitä, että lähtöajat olisivat ennen vuotta 2016 olleet 15 minuuttia ja että ohjeistusta on vuonna 2016 päivitetty vastaamaan vallitsevaa käytäntöä, ei kirjallisen todistelun perusteella voida siten pitää uskottavana. Sen sijaan toteutuneet lähtöajat puhuvat sen puolesta, että varallaolijat ovat mieltäneet varallaolo-ohjeeseen kirjatun vaatimuksen saapua viidessä minuutissa paloasemalle heitä velvoittavaksi.

Työnantajapuoli on vedonnut siihen, että edellä selostetut lähtöajat ovat koskeneet ensimmäisen yksikön lähtöaikaa paloasemalta, eikä yksikönjohtajavarallaolijan ole tarvinnut olla tuon ensimmäisen yksikön mukana, vaan hän on voinut mennä myös suoraan onnettomuuskohteeseen. Edellä on kuitenkin jo todettu, että kantajan henkilötodistelun perusteella yksikönjohtajavarallaolijat ovat ainakin kanteessa tarkoitetuilla paloasemilla tosiasiassa menneet varallaolo-ohjeen mukaisesti hälytyksen saatuaan paloasemalle ja lähteneet sieltä kohteeseen ensimmäisen paloasemalta lähteneen yksikön mukana, ellei kohde ole poikkeuksellisesti ollut ”matkan varrella”. Esimerkiksi J on uskottavasti kertonut, että yksikönjohtajan kulkeminen yksikkönsä mukana on ollut yksikön tehokkaan toiminnan turvaamiseksi perusteltua. Selvää on, että varallaolija ei ole voinut ajaa onnettomuuspaikan ohitse matkallaan paloasemalle.

Työtuomioistuin toteaa, että työnantajan velvollisuutena on selvittää työntekijöille varallaoloa koskevat keskeiset velvoitteet. Jos työntekijällä on perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänellä on tietynsisältöisiä velvollisuuksia, työnantajan on katsottu kantavan riskin siitä, että se ei ole selvittänyt työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin (ks. TT 2019:91, TT 2020:31, TT 2021:33, TT 2021:34).

Johtopäätöksenään edellä selostetusta varallaolijoiden valmiusajasta työtuomioistuin toteaa seuraavaa. Varallaolo-ohjeen kirjaus puhuu vahvasti sen puolesta, että varallaolijoilla on ollut perusteltu syy olettaa, että heidän tulee olla viiden minuutin kuluessa hälytyksestä lähtövalmiina paloasemalla. Työnantaja on eri yhteyksissä vedonnut varallaolo-ohjeeseen, ja sitä on yhdessä työnantajan kanssa käyty läpi rekrytointitilanteessa ja ainakin joillakin paloasemilla vuosittain. Kantajapuolen henkilötodistelun ja toteutuneita lähtöaikoja koskevien selvitysten perusteella on tullut uskottavasti selvitetyksi, että varallaolo-ohjeen kirjaus on varallaolijoiden keskuudessa koettu velvoittavaksi. Selvitetyksi on edelleen tullut, että vallitsevaksi käytännöksi on varallaolo-ohjeen mukaisesti muodostunut se, että yksikönjohtajavarallaolija lähtee kohteeseen paloasemalta ensimmäisen yksikön mukana, ellei onnettomuuspaikka poikkeuksellisesti ole lähempänä kuin paloasema. Tällainen käytäntö ei ole voinut syntyä ja jatkua ilman että työnantaja on ollut siitä tietoinen. Työnantajan ei ole selvitetty ohjeistaneen varallaolijoita tältä osin muutoin kuin mitä varallaolo-ohjeesta ilmenee. Ensivastetehtävissä lähtöaikavaatimuksen on selvitetty olleen samansisältöinen kuin pelastustehtävissä.

Edellä lausutusta poiketen työtuomioistuin katsoo C:n osalta, että siltä osin kuin hän on suorittanut varallaoloa Hammaslahden paloasemalle ja oleskellut silloin kotonaan 14 kilometrin päässä asemalta hänen perusteltuna käsityksenään ei ole voinut olla, että hänen tulee olla viidessä minuutissa lähtövalmiina mainitulla paloasemalla. Tuo aika on ollut pikemminkin noin kymmenen minuuttia.

Varallaolojärjestelmän suunnittelu operatiivisella tasolla

Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen toimintaa operatiivisella tasolla ovat ohjanneet paitsi pelastustoimintaa ja ensivastetoimintaa koskeva lainsäädäntö myös sisäasiainministeriön vuonna 2012 antama suunnitteluohje (K10, V14) ja maakunnan tasolla pelastuslaitoksen palvelutasopäätös (V1, V8).

Sisäasiainministeriön suunnitteluohjeen mukaan pelastustoimen alueet jaetaan maakunnissa eri riskiluokkiin, jotka määrittävät kiireellisissä pelastustehtävissä noudatettavaa toimintavalmiusaikaa. I-luokan riskialueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kuuden minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 11 minuuttia. II-luokan riskialueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kymmenen minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 14 minuuttia. III-luokan riskialueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla 20 minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 22 minuuttia. IV-luokan riskialueella ei ole aikavaatimusta. Vähimmäistavoitteena on, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa toimintavalmiusaikatavoitteen vähintään 50 prosentissa tehtävistä.

Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksissä 2010–2013 (V8) ja 2014–2017 (V1) määritellään pelastuslaitoksen pelastustoimen toimintavalmiutta. Toimintavalmiusajat ovat palvelutasopäätöksissä samat kuin sisäasiainministeriön suunnitteluohjeessa (K10, V14) paitsi siltä osin kuin palvelutasopäätöksen mukaan vähimmäistavoitteena on, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa toimintavalmiusaikatavoitteen vähintään 90 prosentissa (V8) ja 70 prosentissa (V1) tehtävistä riskiluokissa I–III.

Asemakohtaisista riskiruuduista (V13) ilmenee, että kaikilla nyt käsiteltävänä olevilla asemapaikoilla on ollut II-, III- ja IV-riskiruudun alueita. Näistä II-riskiruudun alueet ovat sijainneet paloaseman välittömässä läheisyydessä. Riskiruutujen merkitys asiassa on kuitenkin vähäinen jo siitä syystä, että kantajan henkilötodistelun perusteella varallaolijan on ollut hälytyksen saatuaan vaikea arvioida, missä riskiruudussa kohde on sijainnut. Koska III- ja IV-riskiruudut ovat sijainneet kauempana paloasemalta, ajoaika paloasemalta kohteeseen on tällöin kestänyt kauemmin ja vaikuttanut siten toimintavalmiusaikaan.

Vastaaja ja kuultava ovat korostaneet sitä, että edellä mainituissa asiakirjoissa ei ole asetettu yksittäiselle varallaolijalle velvollisuuksia, vaan kyse on ollut tavoitteellisista asiakirjoista. Ajoissa on ollut käytännössä joustoa, koska palvelutasopäätöksen mukaisena vähimmäistavoitteena on ollut niiden toteutuminen 90 ja 70 prosentissa kiireellisistä tehtävistä. Työtuomioistuin toteaa, että asiakirjoista ei voi suoraan päätellä, millaista lähtövalmiusaikaa varallaolijoilta on käytännössä edellytetty. Toimintavalmiusajat ovat kuitenkin koskeneet kaikkia pelastusyksiköitä kaikkina vuorokaudenaikoina ja niiden toteutumista on seurattu toimintayksikkökohtaisesti vuosittain. Työnantajan ei ole väitettykään tuoneen esiin, että asiakirjoissa mainitut toimintavalmiusajat eivät koskisi varallaoloa, mikä osaltaan on voinut vaikuttaa työntekijöiden perusteltuun käsitykseen siitä, minkälaista lähtövalmiutta heiltä on varallaoloaikana tosiasiassa edellytetty. Esimerkiksi J on tuonut esiin, että tavoitteellisia tavoiteaikoja olisi ollut vaikea saavuttaa, jos lähtöaika olisi ollut yli viisi minuuttia.

Työtuomioistuimen johtopäätökset

KVTES:n mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Varallaololla taas tarkoitetaan sitä, että työntekijän on oltava vapaa-ajallaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi.

Edellä todetusti työaikadirektiivi asettaa vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana. Edellä selostetun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat sellaiset varallaolojaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne kokonaisuutena vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti työntekijän mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa.

Kokonaisarviota tehtäessä on ensinnäkin otettava huomioon varallaolijalta edellytetty valmiusaika (reaktioaika), jolla tarkoitetaan sitä aikaa, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tultua ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle tai tehtäväpaikalle saapumista. Jos tuo valmiusaika on kohtuullinen ja mahdollistaa siten henkilökohtaisten ja sosiaalisten aktiviteettien suunnittelun, kyse ei ensi näkemältä ole työajasta. Jos tuo aika on vain muutamia minuutteja, päivystysjaksoa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana, koska tällöin varallaolija saadaan käytännössä hyvin helposti luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa.

Huomioon on tarvittaessa otettava yhtäältä myös muut työntekijälle asetetut velvoitteet ja toisaalta varallaoloa helpottavat järjestelyt ja edut, jotka työntekijälle on myönnetty. Reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on muun ohella erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotona hälytystä odottaessaan tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on saavuttava työpaikalle tai kohteeseen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen osalta merkityksellinen on työntekijän käyttöön mahdollisesti annettu päivystysauto, joka mahdollistaa nopean liikkumisen etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen, tai se, että työntekijällä on mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta oleskelupaikastaan.

Toiseksi on otettava huomioon se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa. Jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, varallaoloaika kokonaisuudessaan on lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että hälytyksiä tulee keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että varallaoloa olisi pidettävä lepoaikana, jos valmiusajan vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuutta käyttää vapaasti aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista.

Tässä asiassa varallaolijoilla on edellä todetuin tavoin ja C:tä koskevin poikkeuksin ollut perusteltu syy olettaa, että heidän on tullut olla paloasemalla lähtövalmiina viiden minuutin kuluttua hälytyksestä, ellei onnettomuuskohde ole poikkeuksellisesti sijainnut lähempänä kuin paloasema ja kohteeseen on ollut perusteltua mennä suoraan. Ennen kuin hälytysajoneuvo on voinut lähteä paloasemalta, varallaolijan on tullut pukea ylleen suojavarustus, koota tarvittava muu varustus, selvittää nopein ajoreitti ja varmistaa, että riittävä miehistö on koossa. Työnantajan ei ole selvitetty ohjeistaneen varallaolijoita tältä osin muutoin kuin mitä varallaolo-ohjeesta ilmenee. Varallaolijoilta edellytetty valmiusaika on ollut niin lyhyt, että varallaoloaikaa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana. Näin on katsottu myös vakiintuneessa kotimaisessa oikeuskäytännössä, jossa on annettu merkitystä sille, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työpaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä (ks. esim. TN 1387-03, TT 2006:50, KKO 2015:48, TT 2019:91, TT 2020:31, TT 2021:33 ja TT 2021:34). Koska varallaolijat ovat asuneet riittävän lähellä paloasemaa, he ovat sinänsä voineet oleskella varallaoloaikana myös kotonaan. Valmiusaikaa koskeva ehto on kuitenkin rajoittanut merkittävästi heidän mahdollisuuksiaan keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla.

Arviot siitä, mikä on ollut varallaolijoiden maantieteellinen liikkuma-alue varalla ollessa, ovat vaihdelleet. On selvää, että tähän ovat vaikuttaneet monet seikat, kuten keliolosuhteet ja se, missä kunnossa tiet ovat olleet. Maaseutumaiset olosuhteet ovat sinänsä mahdollistaneet nopeat siirtymät paikasta toiseen. Varallaolijat ovat siten voineet liikkua vapaasti, mutta kuitenkin perustellun käsityksensä mukaan vain siten, että he ovat ehtineet paloasemalle noin viidessä minuutissa. Saapumisaikaa paloasemalle ei ole kuitenkaan seurattu tai sanktioitu. Tehtävään on kuitenkin ollut velvollisuus osallistua. Varallaolijoilla on ollut käytössään pelastuslaitoksen ajoneuvo, mikä on osaltaan helpottanut liikkumista ja mahdollistanut etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen. Työntekijäpuolen henkilötodistelussa on kuitenkin tuotu esiin, että päivystysautosta huolehtiminen on toisaalta lisännyt työhön sidonnaisuutta ja että tekemiset on joka tapauksessa tullut suunnitella varallaolon ehdoilla ja viiden minuutin valmiusaika huomioiden.

Varallaolijat ovat kantaneet mukanaan Virve-puhelinta ja matkapuhelinta. Mukana on pidetty myös väliasua ja asemapalveluasua. Suojavarusteita on säilytetty pelastusautossa tai paloasemalla. Hälytyksiä on varallaoloaikana selvitetty tulleen Enon paloasemalla keskimäärin yksi hälytys viidessä vuorokaudessa, Kiteen paloasemalla yksi hälytys kolmessa vuorokaudessa, Nurmeksen paloasemalla yksi hälytys neljässä vuorokaudessa ja Polvijärven paloasemalla yksi hälytys seitsemässä vuorokaudessa. Yksikönjohtajan velvollisuuksiin on pelastusjohtaja K:n kertomin tavoin kuulunut myös ryhmänsä johtaminen tarvittaessa radioteitse. Myös hätäkeskus on saattanut antaa lisäohjeita ennen paloasemalle saapumista. Koska kyse on ollut yksikönjohtajasta, tehtävän muutoinkin kiireellinen luonne on korostunut.

Työtuomioistuin katsoo, että olosuhteita kokonaisuutena arvioiden ja ottaen erityisesti huomioon lyhyt valmiusaika A:han, B:hen, D:hen, E:hen, F:ään ja G:hen varallaoloaikana kohdistuneet velvoitteet ovat vaikuttaneet objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei ole edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Myös C:n osalta näin on katsottava ainakin siltä osin kuin hän on tehnyt varallaoloa Nurmeksen paloasemalle. Varallaoloaika on siten tältä osin luettava kokonaisuudessaan työajaksi.

C on suorittanut varallaoloa Nurmeksen ohella myös Hammaslahden paloasemalle, jolloin hän on työnantajan suostumuksella voinut oleskella varalla ollessaan kotonaan 14 kilometrin päässä paloasemalta. Hänen on siten täytynyt ymmärtää, että kirjallisessa varallaolo-ohjeessa asetetussa velvoitteessa, jonka mukaan asemalle on tullut saapua viidessä minuutissa hälytyksestä, on ollut Hammaslahdella joustoa. Edellä todetusti tuon ajan on katsottava olleen pikemminkin noin kymmenen minuuttia ottaen huomioon, että C:lle on annettu käyttöön pelastusajoneuvo. Koska olosuhteita on arvioitava kokonaisuutena, huomioon on otettava myös se, että C on edellä selostetusti ollut yksikönjohtajana velvollinen hoitamaan hälytystehtävään liittyviä asioita tarvittaessa myös radioteitse. Hammaslahden asemalla on varallaoloaikana selvitetty tulleen keskimäärin noin yksi hälytys viikossa.

C:n mahdollisuudet järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ovat hänen Hammaslahden paloasemalle suorittamansa varallaolon osalta olleet jonkin verran väljemmät joustavan valmiusajan johdosta. Häneltä edellytetty valmiusaika on joka tapauksessa ollut hyvin lyhyt ja rajannut hänen liikkumisalueensa varallaoloaikana siten, että hän on päässyt paloasemalle noin kymmenen minuutin kuluessa. Kuten edellä on todettu, yksikönjohtaja ei ole voinut lähteä kohteeseen paloasemaltakaan ennen kuin hän on pukeutunut asianmukaiseen suojavarustukseen ja tehnyt muut edellä mainitut valmistelutoimet. Työtuomioistuin katsoo, että C:hen Hammaslahden paloasemalle suorittaman varallaolon aikana kohdistuneet velvoitteet ovat vaikuttaneet objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei ole edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloaika on siten hänenkin osaltaan luettava kokonaisuudessaan työajaksi.

Oikeudenkäyntikulut

Asian käsittelyn jatkuessa oikeudenkäyntikuluista ei ole tarpeen lausua tässä vaiheessa.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:lle 1.1.2012–30.4.2016, B:lle 1.1.2012–30.4.2016, C:lle 1.1.2012–30.4.2016, D:lle 1.1.2012–30.4.2016, E:lle 1.1.2012–30.4.2016, F:lle 1.1.2012–31.7.2015 ja HeG:lle 1.1.2012–30.4.2016 Joensuun kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi.