4.10.2013

Mistä asiassa on kysymys

1. Asia koskee työehtosopimuksella asetettujen, vuokratyövoiman käyttöä koskevien rajoitusten soveltamista. Tässä yhteydessä joudutaan ottamaan kantaa siihen, onko vuokratyövoiman käyttöä voitu rajoittaa työehtosopimuksessa sovituin tavoin, kun otetaan huomioon Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/104/EY vuokratyöstä (jäljempänä vuokratyödirektiivi).

2. Työtuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa työntekijäliitto on kanteessaan vaatinut työehtosopimuslaissa (436/1946) säädetyn hyvityssakon määräämistä työnantajaliiton ja sen jäsenyrityksen maksettavaksi, koska yrityksessä on vuodesta 2008 lähtien jatkuvasti ja keskeytyksettä käytetty vuokratyövoimaa suorittamaan täysin samoja työtehtäviä kuin yhtiön omatkin työntekijät tekevät. Tällainen on kanteen mukaan osapuolia sitovassa työehtosopimuksessa tarkoitettua epätervettä vuokratyövoiman käyttöä, joka on kielletty. Vastaajat ovat kiistäneet rikkoneensa työehtosopimusta. Toissijaisesti vastaajat väittävät, että kanteen perusteeksi esitetyt työehtosopimuksen määräykset on jätettävä soveltamatta, koska määräyksissä on asetettu pidemmälle meneviä vuokratyövoiman käytön rajoituksia kuin vuokratyödirektiivin 4 artiklan 1 kohdassa sallitaan.

3. Vastaajien väitteen johdosta työtuomioistuimen on ensin ratkaistava, minkä sisältöinen velvoite jäsenvaltioille direktiivin 4 artiklassa on asetettu. Artiklan 1 kohdassa säädetään, että vuokratyön käyttöön liittyvät rajoitukset ja kiellot ovat sallittuja ainoastaan säännöksessä lähemmin kerrotuista syistä. Artiklan 2 ja 3 kohdissa jäsenvaltioille on säädetty velvollisuus tarkastella, ovatko kansalliseen oikeusjärjestykseen sisältyvät kiellot ja rajoitukset perusteltuja 1 kohdan mukaan. Artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on tullut määräajassa ilmoittaa komissiolle tarkastelun tuloksista.

4. Ongelmana on se, seuraako näistä säännöksistä jäsenvaltioille pelkästään velvollisuus selostetun tarkastelun ja ilmoituksen tekemiseen, vai onko direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaiset vuokratyön käytön ehdot tarkoitettu noudatettavaksi pysyvästi kansallisissa oikeusjärjestyksissä. Vastauksesta riippuen työtuomioistuimen on tämän jälkeen ratkaistava, miten direktiivin säännökset vaikuttavat esillä olevien työehtosopimusmääräysten soveltamiseen.

5. Työtuomioistuimen päätöksiin ei voi hakea muutosta säännönmukaisin muutoksenhakukeinoin (laki työtuomioistuimesta, 646/1946, 36 §). Siten työtuomioistuimella on Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 267 artiklan mukainen velvollisuus tehdä ennakkoratkaisupyyntö unionin oikeuden tulkintaa edellyttävässä tapauksessa.

Sovellettava kansallinen oikeus

Lainsäädäntö

6. Vuokratyötä ja sen ehtoja koskevat lainsäännökset ovat Suomessa lähinnä työsopimuslain (55/2001) 2 luvussa ja lähetetyistä työntekijöistä annetussa laissa (1146/1999). Vuokratyödirektiivi pantiin Suomessa toimeen tekemällä näihin lakeihin joitakin yksittäisiä muutoksia ja lisäyksiä, jotka koskivat esimerkiksi käyttäjäyrityksen velvollisuutta ilmoittaa vapautuvista työpaikoista myös vuokratyöntekijöilleen (työsopimuslain 2 luvun 6 §).

7. Vuokratyödirektiivin 4 artiklan 1 kohdan kaltaista säännöstä vuokratyön käytön sallituista rajoituksista tai kielloista ei Suomen lainsäädännössä ole. Direktiiviä toimeenpantaessa katsottiin, ettei mainittu säännös edellytä kansallisen lain muuttamista. Direktiivin 4 artiklan selitettiin tarkoittavan sitä, että jäsenvaltioilla on kertaluontoinen hallinnollinen velvoite tarkastella vuokratyön rajoituksia ja kieltoja sekä raportoida tarkastelun tuloksista komissiolle. Tarkasteluvelvoitteen ei katsottu edellyttävän, että jäsenvaltiot tekevät lainsäädäntömuutoksia, vaikka kaikkia vuokratyön kieltoja ja rajoituksia ei voitaisikaan perustella 4 artiklan 1 kohdan mukaisilla syillä (hallituksen esitys 104/2011 s. 6-7).

8. Vuokratyödirektiivin 4 artiklassa edellytetty tarkastelu on Suomessa tehty ja sen tulokset on lähetetty komissiolle 29.11.2011 päivätyllä kirjeellä (TEM/2379/03.10.02/2010). Tarkastelun työehtosopimuksia koskeva osuus oli annettu työmarkkinajärjestöjen tehtäväksi. Raportista käy ilmi, että palkansaajia edustavien keskusjärjestöjen mukaan vuokratyön kiellot ja rajoitukset, joita Suomessa on teollisuusalojen työehtosopimuksissa, ovat vuokratyödirektiivin mukaisia. Sopimusmääräysten tarkoituksena on turvata vuokratyöntekijöiden yhdenvertainen kohtelu työsuhteen laadusta riippumatta ja turvata työmarkkinoiden oikeudenmukaista toimivuutta. Työnantajia edustavan Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n mukaan puolestaan työehtosopimuksissa olevat määräykset eivät ole vuokratyödirektiivin mukaisia, koska niissä ei ole kyse vuokratyöntekijöiden suojelusta tai työturvallisuuteen perustuvista tarpeista. Määräyksillä ei myöskään varmisteta työmarkkinoiden moitteetonta toimivuutta eikä ehkäistä väärinkäytöksiä. Sen sijaan vuokratyön käytön kiellot ja rajoitukset estävät työnantajilta mahdollisuudet valita liiketoiminnan kannalta parhaat työllistämisen muodot ja rajaavat vuokratyötä tarjoavien yritysten mahdollisuuksia tarjota työvoimaa yrityksiin.

Työehtosopimukset

9. Työehtosopimuksilla on Suomen työmarkkinoilla keskeinen merkitys työsuhteen ehtojen sääntelykeinona. Järjestäytymisaste on korkea, ja työehtosopimusten piiriin kuuluu valtaosa maan työvoimasta.

10. Työehtosopimuslain 1 §:n mukaan työehtosopimus voidaan tehdä työnantajan tai Suomessa rekisteröidyn työnantajia edustavan yhdistyksen ja toisaalta työntekijöitä edustavan yhdistyksen välillä. Työehtosopimukseen sidottuja ovat sen osapuolten lisäksi osallisten yhdistysten jäsentyönantajat ja -työntekijät. Normaalisti työehtosopimuksella säännellään sopimukseen sidottujen työnantajien ja työntekijöiden välisiä työsuhteiden ehtoja. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu mahdolliseksi, että työehtosopimukseen otetaan myös ehtoja, jotka koskevat sopimukseen sidotun yrityksen suhteita toiseen, sopimuksen ulkopuolella olevaan yritykseen. Tämä edellyttää painavia syitä, jotka liittyvät sopimukseen sidotun yrityksen työntekijöiden asemaan ja työehtoihin. Tällä perusteella on katsottu, että ulkopuolisen työvoiman käyttöä, kuten alihankintaa ja vuokratyöntekijöiden käyttöä, voidaan pätevästi rajoittaa ja säännellä työehtosopimuksella (työtuomioistuimen tuomio TT 1993:95). Tällaiset määräykset ovatkin työehtosopimuksissa yleisiä. Niiden rikkomisesta voi seurata, että käyttäjäyritys tuomitaan työehtosopimuslain 7 §:ssä säädettyyn hyvityssakkoon, jonka enimmäismäärä on 29.500 euroa.

11. Vuokratyövoiman käyttöä koskevia määräyksiä on ennen muuta teollisuusalojen työehtosopimuksissa. Määräykset perustuvat Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n ja Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n väliseen, vuonna 1997 solmittuun yleissopimukseen, jonka 8 luvussa on määräykset ulkopuolisen työvoiman käytöstä. Sopimuksen 8.3 kohta kuuluu seuraavasti:

Yritysten on rajoitettava vuokratyövoiman käyttö vain työhuippujen tasaamiseen tai muutoin sellaisiin ajallisesti taikka laadullisesti rajoitettuihin tehtäviin, joita työn kiireellisyyden, rajoitetun kestoajan, ammattitaitovaatimusten, erikoisvälineiden tai muiden vastaavien syiden vuoksi ei voida teettää omilla työntekijöillä.

Työvoiman vuokraus on epätervettä, jos eri työvoimaa hankkivien yritysten toimittamat vuokratyöntekijät työskentelevät yrityksen normaalissa työssä sen vakinaisten työntekijöiden rinnalla ja saman työnjohdon alaisen pidemmän ajan.

Vuokratyövoimaa käyttävien yritysten tulee pyydettäessä selvittää pääluottamusmiehelle tällaisten työntekijöiden työskentelyyn liittyvät kysymykset.

Tätä tai vastaavan sisältöistä määräystä noudatetaan eri alojen työehtosopimuksissa olevien viittausten perusteella tai osana työehtosopimusten tekstiä. Myös työtuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa kanne perustuu tämän sisältöiseen määräykseen, joka on säiliöauto- ja öljytuotealaa koskevan työehtosopimuksen 29 §:n 1 kohdassa. Työehtosopimuksen osapuolia ovat Öljytuote ry -niminen työnantajaliitto (jäljempänä Öljytuote) ja Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT ry (jäljempänä AKT).

Työtuomioistuimessa vireillä oleva asia

12. Kanne koskee Shell Aviation Finland Oy-nimistä Öljytuotteen jäsenyritystä, joka toimittaa polttoainetta lentokoneisiin 18 lentoasemalla Suomessa. Yhtiön 28 ilmailuhuoltomiestä huolehtivat tankkauksesta, laaduntarkkailusta ja muista päivittäisistä tehtävistä lentoaseman ilmailuhuollossa. Vuonna 2010 Shell Aviation Finland Oy solmi yhteistyösopimuksen työvoimanvuokrausta harjoittavan Ametro Oy:n kanssa. Sopimuksen mukaan vuokratyövoimaa on tarkoitus käyttää sairauslomansijaisuuksiin sekä ruuhkahuippuihin siten, että omalla henkilökunnalla on edelleen etuoikeus vuokratyömiehiin nähden silloin, kun työvoimaa tarvitaan tilapäisesti lisää. Ennen vuotta 2010 vuokratyöntekijöitä toimitti Shell Aviation Finland Oy:lle eräs toinen yhtiö.

Kanne

13. AKT on kanteessaan lausunut, että Shell Aviation Finland Oy on vuodesta 2008 lähtien jatkuvasti ja keskeytyksettä käyttänyt vuokratyövoimaa omien työntekijöiden rinnalla tekemässä täysin samoja jokapäiväisiä perustyötehtäviä. Käytännössä kyse on vuokratyövoiman käyttämisestä tavanomaisessa tankkaustyössä. Vuokratyövoiman käyttö on epätervettä, koska vuokratyöntekijät työskentelevät yrityksen normaaleissa työtehtävissä vakinaisten työntekijöiden rinnalla ja saman työnjohdon alaisena useiden kuukausien aikana. Heillä ei ole sellaista erityistä ammattitaitoa, jonka vuoksi heidän tekemäänsä työtä ei olisi voitu teettää yhtiön omilla työntekijöillä. Vuokratyövoimaa käyttäessään yhtiö on siten rikkonut säiliöauto- ja öljytuotealaa koskevan työehtosopimuksen 29 §:n 1 kohdan määräystä.

14. AKT:n kanteen mukaan yhtiö on käyttänyt vuokratyövoimaa vuodesta 2008 lähtien huomattavia määriä, kun asiaa tarkastellaan miestyövuosilla mitattuna. Oman henkilökunnan ja vuokratyövoiman miestyövuosien lukumäärät osoittavat selkeästi, että yhtiössä on töitä tarjolla enemmän kuin omalla henkilökunnalla pystytään tekemään. Esimerkiksi vuonna 2011 vuokratyötä käytettiin 20,9 prosenttia vakituisen henkilöstön vuosityöajasta. Shell Aviation Finland Oy:n käyttämä vuokratyömäärä on myös huomattava verrattuna muiden lentokentällä toimivien, maapalveluja tarjoavien yritysten käyttämiin vuokratyömääriin. Kanteessa on nimetty neljä tällaista yritystä, jotka eivät käytä lainkaan vuokratyöntekijöitä. Yhdessä öljyalan yrityksessä vuokratyövoiman vuosittainen käyttöaste on ollut noin 3 prosenttia ja toisessa enimmillään 8,6 prosenttia. Shell Aviation Finland Oy:ssä on runsaalla ja jatkuvalla vuokratyövoiman käytöllä paikattu oman työvoiman vajetta.

15. AKT:n mukaan vuokratyödirektiivissä ei edellytetä, että vuokratyön käyttöä rajoittava työehtosopimusmääräys olisi poistettava työehtosopimuksesta EU-oikeuden vastaisena, vaan kysymyksessä on pelkkä tarkasteluvelvoite. AKT katsoo, että direktiivin sanamuoto on niin selvä, ettei ennakkoratkaisupyyntö ole tarpeellinen. Tämä seuraa myös työmarkkinaosapuolten sopimusautonomiasta, joka on turvattu EU:n perusoikeuskirjassa ja Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimuksissa. EU-direktiiveillä ei sitä paitsi ole välitöntä horisontaalista oikeusvaikutusta yksityisten välisissä oikeussuhteissa. Enintään voi kysymykseen tulla direktiivin niin sanottu tulkintavaikutus. Sen nojalla ei voida mitätöidä työehtosopimuksessa olevia määräyksiä.

Vastaus

16. Jutun vastaajat Öljytuote ja Shell Aviation Finland Oy ovat kiistäneet, että yhtiö olisi rikkonut työehtosopimuksen 29 §:n määräystä. Vuokratyövoiman käyttöön on ollut määräyksessä tarkoitetut perustellut syyt. Esimerkiksi vuonna 2011 vuokratyöntekijöiden tekemät työtunnit Shell Aviation Finland Oy:ssä ovat koostuneet pääosin vuosilomasijaisuuksista, sairauspoissaolojen paikkaamisesta sekä oman ja vuokrahenkilöstön kouluttamisesta ilmailuhuoltomiehen tehtäviin. Yhtiössä on ollut käytäntönä, että äkillisistä sairauspoissaoloista aiheutuvia ylitöitä tarjotaan ensisijaisesti omille vakituisille työntekijöille ja vasta sitten vuokratyöntekijöille.

17. Vastauksessa katsotaan myös, että työehtosopimuksen määräys ei ole vuokratyödirektiivin mukainen, koska siinä ei ole kysymys vuokratyöntekijöiden suojelusta eikä työntekijöiden työterveyteen tai työturvallisuuteen perustuvista tarpeista. Tältä osin vastaajat ovat viitanneet edellä kohdassa 8. selostettuihin, Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n esittämiin näkökohtiin. Vaikka direktiivissä ei nimenomaisesti todeta, että perusteettomat vuokratyön kiellot ja rajoitukset on poistettava työehtosopimuksista, lähtökohtana on, että tällaiset vuokratyön kiellot ja rajoitukset eivät ole sallittuja. Vastaajat katsovat, että työehtosopimuksen 29 §:n 1 kohta on vuokratyödirektiivin 4 artiklan 1 kohdan vastaisena mitätön.

Ennakkoratkaisupyynnön perusteet

18. Työtuomioistuin joutuu aluksi pohtimaan, minkälainen velvollisuus jäsenvaltioille vuokratyödirektiivin 4 artiklan 1 kohdassa on asetettu. Säännöksessä on ensi katsomalta selvästi kielletty vuokratyövoiman käyttöä koskevat rajoitukset ja kiellot, elleivät ne ole perusteltuja säännöksessä mainituista yleiseen etuun liittyvistä syistä. Säännöksestä on kuitenkin esitetty tulkintoja, joiden mukaan artiklan 1 kohdalla olisi merkitystä vain artiklan muissa kohdissa säädetyn tarkasteluvelvoitteen yhteydessä. Kuten muun muassa Suomen hallitus on esittänyt (ks. edellä kohta 7.), kysymyksessä olisi vain kertaluontoinen hallinnollinen tarkasteluvelvoite. Sen täyttämisen jälkeen artiklan 1 kohdan vastaiseksi todettuja tai ehkä myöhemmin asetettavia vuokratyön rajoituksia voitaisiin soveltaa direktiivin estämättä.

19. Tätä tulkintaa voidaan työtuomioistuimen käsityksen mukaan puoltaa sillä, että vuokratyödirektiivissä ei ole erikseen säädetty jäsenvaltioille velvollisuutta poistaa 4 artiklan 1 kohdan vastaisia kieltoja ja rajoituksia. Tällainen velvoite on säädetty esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa loukkaavien säännösten poistamisesta direktiivin 2006/54/EY 23 artiklassa ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen vastaisten säännösten kumoamisesta direktiivin 2000/78/EY 16 artiklassa. Tässä suhteessa selkeämpi säännös sisältyi vielä vuokratyötä koskevan direktiiviehdotuksen 6 artiklan 2 kohtaan (KOM/2002/0701 lopull.), mutta voimassa olevassa direktiivissä tällaista säännöstä ei ole.

20. Toisenlaisen tulkinnan mukaan vuokratyödirektiivin 4 artiklan 1 kohtaa voidaan soveltaa itsenäisenä säännöksenä, jossa on asetettu jäsenvaltioille pysyvä velvoite varmistua siitä, ettei niiden oikeusjärjestykseen sisälly säännöksen vastaisia vuokratyön kieltoja tai rajoituksia. Tätä tulkintaa voidaan puoltaa säännöksen selvällä sanamuodolla. Jos jotkin kansalliset säännökset tai sopimusmääräykset on direktiivissä kielletty, jäsenvaltioilla on suoraan tästä kiellosta johtuva velvollisuus varmistua kiellon toteutumisesta, eikä tästä velvollisuudesta tarvitse välttämättä muistuttaa eri säännöksellä. Vuokratyödirektiivin III luvussa on joka tapauksessa direktiivin kansallista toimeenpanoa koskevat yleiset säännökset.

21. Lisäksi voidaan viitata direktiivin 2 artiklasta ilmeneviin direktiivin tavoitteisiin. Ensimmäisenä tavoitteena on vuokratyöntekijöiden suojeleminen soveltamalla heihin yhdenvertaisen kohtelun periaatetta. Toisen tavoitteen mukaan työvoiman vuokrausyritykset tunnustetaan työnantajiksi ja vuokratyön käytölle vahvistetaan asianmukaiset puitteet, joilla edistetään tehokkaasti työpaikkojen luomista ja joustavien työmuotojen kehittämistä. Jälkimmäisen tavoitteen saavuttaminen voisi jäädä puolitiehen, jos direktiivin 4 artiklan 1 kohta jäisi vaille pysyvää merkitystä.

22. Edelleen voidaan viitata vuokratyödirektiivin johdannon 22. perustelukappaleeseen, jonka mukaan direktiivillä on erityinen yhteys SEUT 49 ja 56 artiklan säännöksiin jäsenvaltioiden välillä noudatettavasta sijoittautumisvapaudesta ja palveluiden tarjoamisen vapaudesta. Näiden vapauksien sallituista rajoituksista säädetään SEUT 51 ja 52 artiklassa. Mainittujen perussopimuksen säännösten valossa vaikuttaa kysymyksenalaiselta, voisivatko työehtosopimuksen 29 §:ssä sovitun kaltaiset rajoitukset jäädä pysyvästi voimaan. Vaikka pääasian oikeudenkäynti koskee Suomeen sijoittunutta vuokratyövoiman tarjoajaa, kysymys on kollektiivisesta määräyksestä, jota sovelletaan yhtä lailla niihin tapauksiin, joissa vuokratyövoimaa tarjoaa toiseen jäsenvaltioon sijoittunut yritys. Määräykselle tuskin voidaan vahvistaa eri sisältöä sen mukaan, mihin maahan palvelujen tarjoaja on sijoittunut. Tilanne on sama monilla muilla sopimusaloilla, joilla noudatetaan samansisältöistä työehtosopimusmääräystä ulkopuolisen työvoiman käytöstä. Työtuomioistuimessa on tälläkin hetkellä vireillä toinen asia (R 67/13), jossa kysymys on EK:n ja SAK:n välisen yleissopimuksen 8.3 kohdan soveltamisesta lentokoneen matkustamohenkilökuntaa koskevaan järjestelyyn. Tapauksessa espanjalainen palvelujen tarjoaja on toimittanut matkustamotyöntekijöitä kotimaisen lentoyhtiön käyttöön. Kantajan mukaan yleissopimuksen määräystä vuokratyövoiman käytöstä on rikottu, mutta vastaaja katsoo, että määräys on SEUT 56 artiklan vastainen (asiassa on riitaa myös siitä, onko kyseessä alihankinta vai työvoiman vuokraus). Toisena esimerkkinä voidaan mainita rakennusala, jolla yleisesti käytetään toisesta jäsenvaltiosta Suomeen lähetettyjä työntekijöitä.

23. Mikäli edellä 20. kohdassa esitetty tulkinta vahvistetaan, seuraa kysymys vuokratyödirektiivin 4 artiklan 1 kohdan tulkinnasta esillä olevassa tapauksessa. Direktiivin ja työehtosopimuksen yhteensovittamista vaikeuttaa se, että niissä on omaksuttu vastakkainen lähestymistapa vuokratyövoiman käyttöön. Direktiivissä on määritelty ne syyt, joiden perusteella vuokratyövoiman käytön rajoitukset tai kiellot ovat sallittuja. Tarkoituksena on työtuomioistuimen käsityksen mukaan luoda edellytyksiä vuokratyövoiman käytölle silloin, kun se voi tapahtua vuokratyöntekijöiden suojelua vaarantamatta. Työehtosopimuksessa puolestaan on kielletty vuokratyövoiman käyttö muuten kuin erikseen mainituissa tapauksissa tai olosuhteissa. Tavoitteena on ensisijaisesti suojella käyttäjäyritysten omia vakituisia työntekijöitä muun muassa työpaikan menettämisen uhalta.

24. Jos arvioinnissa päädytään siihen, että työehtosopimuksessa on direktiivin 4 artiklan 1 kohdan vastaisia kieltoja tai rajoituksia, seuraa kysymys direktiivin valtionsisäisistä vaikutuksista. Kuten edellä kohdassa 7. on käynyt ilmi, ainakaan Suomessa ei ole lailla saatettu voimaan direktiivin 4 artiklan 1 kohtaa vastaavaa säännöstä.

25. Työtuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa on kysymys yksityisten osapuolten välisistä oikeussuhteista. Tällaisessa tapauksessa kansallista säännöstä on unionin tuomioistuimen vakiintuneen käytännön mukaan tulkittava mahdollisimman pitkälle kyseisen direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti direktiivillä tavoitellun tuloksen saavuttamiseksi. Huomioon on otettava kansallinen oikeus kokonaisuudessaan ja siinä hyväksytyt tulkintatavat (esim. EU:n tuomioistuimen ratkaisu asiassa C-282/10, Dominguez, kohdat 24 ja 27). Sanottu velvollisuus koskee myös työehtosopimuksen tulkintaa direktiivin mukaisesti (esim.C-397/01, Pfeiffer).

26. Työtuomioistuin pohtii lisäksi, onko direktiivin 4 artiklalla tosiasiallisesti ja yhdessä perussopimuksen kanssa tarkasteltuna myös edellä selostettua pidemmälle meneviä vaikutuksia. Näin voisi olla, jos säännöksen katsotaan konkretisoivan direktiivin johdannon 22. perustelukappaleessa viitattuja, perussopimuksessa turvattuja vapauksia. Sijoittautumisvapautta ja palvelujen tarjoamisen vapautta koskevilla SEUT 49 ja 56 artiklan määräyksillä on katsottu olevan yksityisten välisiin suhteisiin ulottuva välitön vaikutus esimerkiksi tapauksissa C-438/05, Viking ja C-341/05, Laval. Ratkaisuissa myös todetaan, että Euroopan unionin perusoikeuskirjan 28 artiklassa vahvistettua työmarkkinaosapuolten neuvotteluoikeutta on unionin oikeuden soveltamisalalla käytettävä unionin oikeuden mukaisesti (samoin esimerkiksi tuomiot asioissa C-447/09, Prigge ja C-297/10, Hennings).

Päätöslauselma

27. Edellä selostetuilla perusteilla työtuomioistuin on, kuultuaan asianosaisia ennakkoratkaisupyynnön sisällöstä, päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

a) Onko vuokratyödirektiivin (2008/104/EY) 4 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että siinä on asetettu kansallisille viranomaisille, tuomioistuimet mukaan lukien, pysyvästi voimassa oleva velvollisuus varmistua käytettävissään olevilla keinoilla siitä, ettei direktiivin säännöksen vastaisia kansallisia säännöksiä tai työehtosopimuksen määräyksiä ole voimassa tai ettei niitä sovelleta?

b) Onko direktiivin 4 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä sellaiselle kansalliselle sääntelylle, jonka mukaan vuokratyövoiman käyttö on sallittu vain erikseen luetelluissa tapauksissa, kuten työhuippujen tasaamiseksi tai töissä, joita ei voida teettää yrityksen omilla työntekijöillä? Voidaanko kielletyksi vuokratyövoiman käytöksi määritellä vuokratyöntekijöiden pidempiaikainen käyttö yrityksen tavanomaisissa työtehtävissä yrityksen omien työntekijöiden rinnalla?

c) Jos kansallinen sääntely todetaan direktiivin vastaiseksi, mitä keinoja tuomioistuimella on direktiivin tavoitteiden toteuttamiseksi, kun kysymys on yksityisten osapuolten välillä noudatettavasta työehtosopimuksesta?

28. Ennakkoratkaisun saatuaan työtuomioistuin ottaa asian uudestaan käsiteltäväkseen.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Saloheimo puheenjohtajana sekä Jalanko, Kari, Lindström, Schön ja Kirvesniemi jäseninä. Esittelijä on ollut Kurtto.

Päätös on yksimielinen.