12.12.1994 | Arbetsdomstolen

TT:1994-73

Ämnesord: Neuvotteluvelvollisuuden täyttyminen, Päivärahan suuruus, Tulkinta, Työ ulkomailla
År för fallet: 1994
Meddelats: 12.12.1994
Diarienummer: D:1994/63,D:1994/68

Rakennusalan työehtosopimuksen mukaan tuli ulkomailla työskentelystä aiheutuvien erityisten kustannusten korvaamisesta sopia työntekijäliiton kanssa kussakin tapauksessa erikseen. Sopimus tuli tehdä ennen työntekijöiden työkohteisiin lähettämistä.

Työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjassa oli sovittu päivärahan määrästä niissä tapauksissa, joissa sopimuskauden aikana alkavien työkohteiden osalta ei päästy erityisten kustannusten korvaamisesta yhteisymmärrykseen työehtosopimuksen edellä tarkoitetun neuvotteluvelvollisuutta koskevan määräyksen mukaisesti.

Työehtosopimukseen osallisten liittojen välillä oli työehtosopimuksen neuvotteluvelvollisuutta koskevan määräyksen perusteella tehty työehtosopimus entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevissa työkohteissa noudatettavista työehdoista. Tämän sopimuksen voimassaolon päätyttyä oli sopimukseen osallisten liittojen välillä syntynyt erimielisyys entisen Neuvostoliiton alueella maksettavan päivärahan suuruudesta.

Kun entisen Neuvostoliiton alueella ennen siellä noudatettavia työehtoja koskevan sopimuksen päättymistä käynnissä olleiden työkohteiden osalta oli ennen työkohteiden aloittamista päästy sopimukseen erityisten kustannusten korvaamisesta, eivät rakennusalan työehtosopimuksen neuvotteluvelvollisuutta ja allekirjoituspöytäkirjan päivärahan suuruutta koskevat määräykset tulleet sovellettaviksi. Ennen sopimuksen voimassaolon päättymistä alkaneissa työkohteissa työskentelevillä työntekijöillä ei siten ollut oikeutta rakennusalan työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjassa sovitun suuruiseen päivärahaan.

Kantajat Rakennusliitto ry Rakennusteollisuuden Keskusliitto ry Vastaajat Rakennusteollisuuden Keskusliitto ry Rakennusliitto ry

TUOMIO

TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Asianosaisliittojen välillä 17.1.1994 solmitussa rakennusalan työehtosopimuksessa on muun ohella seuraavat määräykset:

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

IV. Kulukorvaukset

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

27 § Työ ulkomailla

1. Milloin työkohde sijaitsee Suomen rajojen ulkopuolella, työsuhteessa noudatetaan Suomen työoikeutta ja työntekijäin sosiaaliturvaa koskevaa lainsäädäntöä sekä rakennusalan kulloinkin voimassa olevaa työehtosopimusta niin kuin Suomen alueella suoritettavassa työssä, mikäli paikallisista olosuhteista tai niiden asettamista erityisvaatimuksista ei muuta johdu.

2. Ulkomaisessa työkohteessa maksetaan I paikkakuntakalleusluokan mukaista palkkaa.

3. Työntekijälle maksetaan, paitsi työehtosopimuksessa määrättyä palkkaa, myös erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvausta siltä osin kuin ne ylittävät vastaavat kustannukset kotimaassa. Korvauksen suuruudesta on sovittava Rakennusliiton kanssa kussakin tapauksessa erikseen.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

Edellä mainitun rakennusalan työehtosopimuksen allekirjoittamista ja täytäntöönpanoa koskevassa sopimuksessa (jäljempänä allekirjoituspöytäkirja) on muun ohella seuraava määräys:

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

9 ULKOMAAN TYÖT

1. Mikäli sopimuskauden aikana alkavien työkohteiden osalta ei erityisten kustannusten korvaamisesta päästä yhteisymmärrykseen työehtosopimuksen 27 §:n kohdan 3 mukaisesti, maksetaan työntekijälle 142,00 markan suuruinen päiväraha asianomaisen maan valuuttana.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

RAKENNUSLIITON KANNE

Kanteen perustelut

Rakennusliitto on Rakennusteollisuuden Keskusliittoa vastaan ajamassaan kanteessa lausunut, että liittojen välillä oli edelle jäljennettyjen työehtosopimusmääräysten perusteella tehty erillisiä ulkomaan töitä koskevia työehtosopimuksia muun muassa entisen Neuvostoliiton alueelle. Viimeisimmän entisen Neuvostoliiton aluetta koskevan työehtosopimuksen voimassaolo oli päättynyt 5.7.1994. Uudesta aluetta koskevasta työehtosopimuksesta ei liittojen välillä ollut päästy sopimukseen. Osapuolten välinen keskeinen erimielisyys oli koskenut päivärahan suuruutta.

Rakennusalan työehtosopimukseen osalliset olivat yksimielisiä siitä, että entisen Neuvostoliiton alueella työskentelevien työntekijöiden työehdot määräytyivät 6.7.1994 alkaen rakennusalan työehtosopimuksen perusteella. Sen sijaan osapuolilla oli erilainen näkemys siitä, miten määräytyi työntekijöiden päiväraha mainitusta päivästä alkaen.

Rakennusteollisuuden Keskusliitto oli antanut jäsenyrityksilleen ohjeet, joiden mukaan päivärahan suuruus ei jo solmittujen työ- tai komennussopimusten kohdalla muuttunut 6.7.1994 alkaen rakennusalan työehtosopimuksen edellyttämälle tasolle eli 142 markaksi vaan säilyi 92 markkana, joka oli sovittu päivärahan suuruudeksi 5.7.1994 päättyneessä työehtosopimuksessa. Rakennusteollisuuden Keskusliitto oli todennut ohjeissaan, että päivärahan suuruus ei muuttunut myöskään sellaisissa uusissa komennuksissa, jotka tapahtuivat työkohteisiin, jotka olivat alkaneet entisen sopimuksen voimassa ollessa. Rakennusteollisuuden Keskusliitto oli ohjeissaan lisäksi katsonut, että koska ulkomailla suoritettavan työn työehdot oli määritelty työehtosopimuksin, työrauhavelvoite oli edelleen voimassa.

Rakennusliiton kanta asiassa oli, että koska entisen Neuvostoliiton alueelle tehty työehtosopimus oli lakannut olemasta voimassa, rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdassa edellytettyä erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvaamista koskevaa sopimusta ei ollut olemassa. Koska erityisten kustannusten korvaamisesta ei ollut päästy yhteisymmärrykseen, tuli 6.7.1994 alkaen noudattaa entisen Neuvostoliiton alueella allekirjoituspöytäkirjan 9 §:n määräystä, jonka mukaan työntekijälle maksettiin 142 markan suuruinen päiväraha asianomaisen maan valuuttana.

Entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevissa työkohteissa ei tällä hetkellä ollut talonrakennusalalla voimassa muuta työehtosopimusta kuin kotimaan rakennusalan työehtosopimus. Näin ollen vaatimus päivärahan säilyttämisestä edelleen 92 markan suuruisena voitiin perustaa vain työsopimukseen tai jonkinlaiseen vanhan työehtosopimuksen jälkivaikutukseen. Työsopimuksella ei päivärahan suuruutta voitu pysyttää työehtosopimuksen määräämää päivärahaa pienempänä. Työehtosopimuksen jälkivaikutusta oli perinteisesti tulkittu siten, että sopimuksettoman tilan aikana työntekijälle lakanneen työehtosopimuksen kautta tulevat lainsäädännön tai työsopimuksen tasoa paremmat edut säilyivät voimassa. Nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa sopimukseton tila ei ollut astunut voimaan, koska työsuhteiden ehtoja säätelevä työehtosopimus oli edelleen kaikilta osin voimassa. Mitään perustetta ei voinut olla sille, että lakanneen työehtosopimuksen päivärahamääräykset olisivat edelleen jääneet voimaan, vaikka samanaikaisesti oli voimassa toinen työehtosopimus, jossa oli päivärahaa koskevat määräykset.

Rakennusteollisuuden Keskusliiton antamat ohjeet olivat varsin ristiriitaiset. Ohjeissaan liitto oli katsonut, että sellaiset lakanneen työehtosopimuksen määräykset, jotka toivat työntekijöille joitakin etuuksia, kuten esimerkiksi aterioita, terveystarkastuksia ja viihtyvyyttä koskevat määräykset, olivat ohjeiden mukaan sopimuksen lakattua myös lakanneet. Sen sijaan keskeisin työehtosopimuksella säädetty seikka eli päivärahan suuruus, jonka säilyminen entisen suuruisena olisi työnantajille etu, oli työnantajaliiton mielestä jäänyt voimaan ennen 6.7.1994 alkaneissa työkohteissa. Vaikka Rakennusteollisuuden Keskusliitto oli katsonut päivärahan säilyvän edelleen sen suuruisena, mitä se oli ollut lakanneessa työehtosopimuksessa, lähti työnantajaliitto kuitenkin siitä, että uutena työehtosopimuksena voimaan tulleen kotimaan sopimuksen perusteella työntekijäpuolella oli työrauhavelvollisuus. Tällainen ajatusrakennelma ei voinut olla mahdollinen.

Entistä Neuvostoliiton aluetta koskeva ensimmäinen rakennusalan työehtosopimus oli tehty vuonna 1979, minkä jälkeen sopimus oli uusittu useaan kertaan. Sopimuksia uusittaessa päivärahan määrää oli yleensä korotettu. Sopimusten uusiminen oli tapahtunut noudattaen normaalia työehtosopimusneuvottelumenettelyä, eli työntekijäpuoli oli käyttänyt erilaisia painostustoimenpiteitä päivärahan korottamiseksi. Painostustoimenpiteiden ja yleensä sopimuksettoman tilan juridisia vaikutuksia ei näissä yhteyksissä ollut juurikaan pohdittu, koska selvää oli aina ollut, että sopimus tultaisiin uusimaan melko nopeasti. Tilanne, jossa osapuolet olivat todenneet, ettei uutta sopimusta enää saatu aikaan oli uusi, eikä siihen ollut puolin eikä toisin varauduttu.

Nyt esillä oleva erimielisyyskysymys tuli ratkaista tulkitsemalla työehtosopimusta sen sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti. Koska erityisten kustannusten korvaamisesta ei ollut syntynyt yhteisymmärrystä, päivärahan suuruus oli 142 markkaa. Rakennusalan työehtosopimukseen perustuva ei ollut sellainen käsitys, että kerran saavutettu yhteisymmärrys jäisi jollakin perusteella voimaan koko työkohteen tai työsopimuksen ajaksi siinäkin tapauksessa, että tällaisen yhteisymmärryksen perusteella syntyneen sopimuksen voimassaolo päättyisi. Tällainen sopimus ei ilmeisesti olisi edes työehtosopimuslain 3 §:n perusteella mahdollista.

Rakennusteollisuuden Keskusliitto oli jäsenilleen antamissaan ohjeissa ilmeisesti lähtenyt siitä, että työehtosopimuksen selkeä noudattaminen johtaisi kohtuuttomuuteen jo alkaneiden työkohteiden osalta. Kysymyksessä olevat työehtosopimuksen määräykset olivat olleet voimassa vuosikausia, eikä allekirjoituspöytäkirjassa määriteltyyn päivärahaan ollut tehty viime aikoina edes inflaatiotarkistuksia. Entisen Neuvostoliiton alueella inflaatio oli kuitenkin ollut satoja prosentteja. Millään kohtuusperiaatteella ei työehtosopimuksen selkeää määräystä voitu tulkita toisin, kuin mitä aikanaan oli sovittu. Entisen Neuvostoliiton alueella työtä tekevillä yrityksillä oli mahdollisuus sopia Rakennusliiton kanssa erityisten kustannusten korvaamisesta myös jo käynnissä olevien työkohteiden osalta, vaikka liitot eivät enää pyrkisikään saamaan aikaan työehtosopimusta. Jos tällaisia sopimuksia solmittaisiin, voisi päivärahan suuruus olla jotakin muuta kuin rakennusalan työehtosopimuksen edellyttämä 142 markkaa.

Kanteessa esitetyt vaatimukset

Rakennusliitto on vaatinut työtuomioistuinta vahvistamaan, että entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevissa työkohteissa tulee 6.7.1994 lukien maksaa vähintään 142 markan suuruista päivärahaa niille työntekijöille, joiden työsuhteisiin sovelletaan rakennusalan työehtosopimusta, mikäli päivärahamaksuvelvollisten yritysten ja Rakennusliiton välillä ei ole 6.7.1994 jälkeen tehty muunlaista sopimusta erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvaamisesta.

RAKENNUSTEOLLISUUDEN KESKUSLIITON VASTAUS JA KANNE

Perustelut

Rakennusteollisuuden Keskusliitto on lausunut, että liiton jäsenyrityksilleen entisen Neuvostoliiton aluetta koskevan sopimuksen voimassaolon päättymisen jälkeen antamissa ohjeissa omaksuma kanta muun muassa päivärahan suuruudesta perustui rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan vakiintuneeseen tulkintaan. Määräyksen sanamuodon mukaan erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvauksesta oli sovittava Rakennusliiton kanssa kussakin tapauksessa erikseen. Määräystä oli vakiintuneesti tulkittu siten, että sopiminen kussakin tapauksessa erikseen tarkoitti sopimista vain yhden kerran, koko kohdetta koskien ja ennen työnteon aloittamista kysymyksessä olevassa työkohteessa.

Niin kauan kuin sopimus entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevissa työkohteissa noudatettavista työehdoista oli ollut voimassa, oli sopimus määrittänyt eräiden muiden työehtojen ohella rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan tarkoittaman erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvauksen. Näin ollen työntekijöitä sopimuksen soveltamisalueelle lähettävien yritysten ei ollut tarvinnut käydä erillistä neuvottelua erityisten kustannusten korvaamisesta Rakennusliiton kanssa. Sen jälkeen kun sopimuksen voimassaolo oli lakannut, ei neuvotteluvelvollisuus voinut astua uudestaan voimaan sellaisten työkohteiden osalta, jotka oli jo aloitettu ja joiden osalta neuvotteluvelvollisuus oli jo aikaisemmin täytetty.

Työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohta oli ollut työehtosopimuksessa nykyisessä muodossaan vuodesta 1972 lähtien. Jo tuolloin oli lähdetty siitä, että erityisten kustannusten korvaamisesta tuli sopia kerran ennen komennuksen alkua. Sopimukset oli aluksi tehty projektikohtaisesti ennen kunkin projektin alkua. Kun projektikohtaiset sopimukset myöhemmin alkoivat olla samansisältöisiä, mutta niiden solmiminen saattoi myöhästyttää projektin aloittamista, oli päädytty solmimaan maa- tai aluekohtaisia sopimuksia. Vuoteen 1982 mennessä kehitys oli jo johtanut siihen, että kaikki suomalaisen projektiviennin pääkohdemaat olivat olleet jonkin aluekohtaisen sopimuksen piirissä. Olennainen peruste aluekohtaisten sopimusten solmimiselle oli ollut, että ulkomailla työtä tekevän yrityksen tuli kyetä ennakoimaan jo urakkatarjousta tehdessään projektin työvoimakustannukset. Kustannusten korvaukset muodostivat ulkomaan komennuksissa merkittävän osan työvoimakustannuksista.

"Neuvostoliiton runkosopimus" oli syntynyt Viipurin Drusba-hotellin päivärahoja koskeneen ristiriidan ratkaisemisen sivutuotteena. Projektikohtaisissa sopimuksissa vakiintunut päivärahan määrä oli tuolloin ollut 10 ruplaa. Silloinen Rakennustyöläisten Liitto oli kuitenkin vaatinut Drusba-hotellin työkohteessa maksettavaksi 15 ruplan päivärahaa. Projektin aloittaminen oli viivästynyt pitkällisten neuvottelujen takia. Kysymys päivärahasta oli ollut sidoksissa myös tilaajatahoon, koska urakkasopimusehtojen mukaan tilaaja vastasi urakassa päivärahoihin tarvittavien ruplien maksamisesta projektiin.

Työnantajaliitto oli tuolloin laukaissut Drusba-hotellin päivärahakiistan tarjouksellaan, jolla oli nimenomaisesti haluttu välttää jo saatuun projektiin tuleva kustannusten muuttuminen jatkossa. Ratkaisun mukaan oli sovittu Drusba-hotellin ja tulossa olevan Tallinnan valintamyymälän rakennusprojektien päivärahoiksi 12 ruplaa sekä koko Neuvostoliiton alueella projektikohtaisissa sopimuksissa jo vakiintuneet pykälät sisältävä "runkosopimus", joka kattaisi muut tulevat kohteet. Runkosopimuksessa päivärahan määräksi oli sovittu 15 ruplaa.

Kun Neuvostoliiton runkosopimus vuonna 1984 oli uusittu, oli samalla sovittu siitä, että 15 ruplan päiväraha oli mahdollista maksaa osaksi ruplina ja osaksi markkoina. Tämä mahdollisuus oli koskenut kuitenkin vain niitä urakoita, jotka olivat alkaneet sopimuksen allekirjoituksen jälkeen. Vuoden 1988 sopimuksessa päivärahan kokonaismäärä oli muutettu 15 ruplasta 17 ruplaan. Sopimus oli edellyttänyt 15 ruplan maksamista käteisenä Neuvostoliitossa ja ylijäävän osuuden maksamista markkoina työntekijän tilille Suomessa. Kun jo aikaisemmin oli muodostunut käytännöksi jakaa päiväraha rupla- ja markkaosuuksiin ja toisaalta ruplan arvon alamäki Neuvostoliitossa oli alkanut, tämä muutos ei ollut tuonut työnantajille lisäkustannuksia, vaan se oli pikemminkin keventänyt markkoina laskien päivärahakuluja. Tästä syystä järjestelyn osalta ei ollut kirjattu erityistä siirtymäsäännöstä. Sen sijaan päivärahan kokonaismäärän muutos 18 ruplaan oli sovittu toteutettavaksi kahden vuoden päästä eli 1.7.1990, koska muutos oli lisännyt suoraan markkaosuutta.

Ruplan arvon romahdettua oli 5.6.1992 tehdyllä sopimuksella sovittu päiväraha määritettäväksi markkoina. Päivärahan kokonaismääräksi oli sovittu 92 markkaa, josta vähintään 72 markkaa oli maksettava Suomen valuutassa. Koska tällä sopimuksella oli ollut mahdollisia taloudellisia vaikutuksia projektien kannattavuuteen, muutos oli koskenut vain sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen solmittavia työsopimuksia. Päivärahaa koskevan sopimuksen mahdollinen muuttaminen aikaisemmin solmituissa työsopimuksissa oli jätetty työnantajan ja työntekijän välillä sovittavaksi.

Näin siis myös Neuvostoliiton sopimuksesta neuvoteltaessa oli menetelty Rakennusteollisuuden Keskusliiton oikeaksi katsoman tulkinnan mukaisesti. Päivärahan korotus ei työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan perusteella neuvoteltavana asiana ollut tullut voimaan kesken olevissa työkohteissa.

Tulkinta työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdassa tarkoitetun neuvotteluvelvollisuuden täyttämisen oikeasta ajankohdasta oli vahvistettu usealla työtuomioistuimen tuomiolla. Muun muassa tuomioissa 1978-6 ja 1979-18 oli vahvistettu, että sopimus ulkomailla tehtävän työn korvaamisesta oli tehtävä ennen työn alkamista. Tämän tulkinnan työtuomioistuin oli sittemmin vahvistanut useissa vuonna 1980 ja 1981 antamissaan tuomioissa. Työtuomioistuin oli tuomioissaan katsonut yritysten syyllistyneen työehtosopimusmääräysten tieten rikkomiseen ja tuominnut yrityksiä hyvityssakkoon sen johdosta, että ne olivat lähettäneet työntekijöitä ulkomaille ilman, että sopimusta kustannusten korvaamisesta oli tehty Rakennustyöläisten Liiton kanssa.

Koska sopimusta ei ollut ollut aina mahdollista saada aikaan ennen työntekijöiden lähettämistä ulkomailla sijaitsevaan työkohteeseen, oli allekirjoituspöytäkirjaan otettu päivärahamääräys niitä tilanteita varten, jolloin sopimusta kustannusten korvaamisesta ei työntekijäliiton kanssa saatu aikaan.

Rakennusteollisuuden Keskusliitto oli vuonna 1994 käydyissä uutta sopimusta koskeneissa neuvotteluissa tunnustanut jälkivaikutuksen olemassaolon eli ne etuudet, jotka työehtosopimustasoisina poistuivat, säilyivät edelleenkin jo solmittujen työsopimusten osina. Rajanveto sen suhteen, astuivatko uudet työehtosopimusvelvoitteet voimaan kesken olevissa vai vasta 6.7.1994 tai sen jälkeen alkavissa työkohteissa, määräytyi sen mukaan, oliko kysymys työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohtaan perustuvasta korvausten sopimisesta vai muista työehdoista. Päivärahaa, kotimatkoja, korvattavia matkakustannuksia ja majoitusta koskevat sopimusehdot olivat sellaisia, jotka eivät muuttuneet kesken komennuksen, koska niistä oli sovittu komennuksen alkaessa. Sen sijaan muut työehdot, esimerkiksi työaikaa ja vuosilomaa koskevat työehtosopimusmääräykset olivat tulleet noudatettaviksi heti 6.7.1994 kaikissa työsuhteissa.

Edellä esitetty jako oli tunnustettu niin liittojen välillä kuin oikeuskäytännössäkin. Ulkomaan työtä koskevissa sopimuksissa oli ollut kyse nimenomaan nykyisen työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan soveltamisesta eli kustannusten korvauksesta sopimisesta, ei itsenäisten työehtosopimusten solmimisesta. Rakennusliitto ei käydyissä neuvotteluissa ollut milloinkaan halunnut katkaista ulkomaan työtä koskevien työehtosopimusten yhteyttä kotimaan työehtosopimukseen.

Koska työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdassa tarkoitettu neuvotteluvelvollisuus ei syntynyt uudestaan kesken olevien kohteiden osalta, jäivät silloisen sopimustilanteen nojalla sovitut työehdot edelleen voimaan. Tähän perustui Rakennusteollisuuden Keskusliiton kanta työrauhavelvollisuuden olemassaolosta. Kun työehtosopimuksen 27 §:n ja allekirjoituspöytäkirjan 9 §:n päivärahaa koskeva määräys määrittivät työehdot ulkomaisissa työkohteissa, selvää oli, että niissä vallitsi myös työrauhavelvollisuus.

Vaatimukset

Rakennusteollisuuden Keskusliitto on vaatinut Rakennusliiton kanteen hylkäämistä.

Rakennusteollisuuden Keskusliitto on lisäksi vaatinut työtuomioistuinta vahvistamaan, että rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan neuvotteluvelvollisuus ja päivärahan suuruutta koskeva rakennusalan työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 9 §:n 1 kohdan määräys eivät koske sellaisia entisen Neuvostoliiton työkohteita, jotka ovat alkaneet ennen niitä koskeneen työehtosopimuksen voimassaolon päättymistä.

RAKENNUSLIITON VASTAUS

Vastauksen perustelut

Rakennusliitto on Rakennusteollisuuden Keskusliiton kanteeseen vastatessaan lausunut, että työehtosopimuslain 3 §:n nojalla työehtosopimus voitiin tehdä enintään neljän vuoden ajaksi. Pitemmäksi ajaksi tehty työehtosopimus oli tämän jälkeen irtisanottavissa niin kuin työehtosopimus, jonka voimassaoloaikaa ei ollut määrätty. Rakennusteollisuuden Keskusliiton kanteen hyväksyminen merkitsisi sitä, että rakennuskohteen kestoajasta riippumatta kerran solmittu työehtoja koskeva sopimus säilyisi voimassa eikä työntekijäpuolella olisi mahdollisuutta päästä siitä eroon. Tämä ei ollut työehtosopimuslain perusteella mahdollista.

Työnantajaliitto oli myös katsonut, että vaikka rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan neuvotteluvelvollisuus ja päivärahan suuruutta koskeva rakennusalan työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 9 §:n 1 kohdan määräys eivät tulleet niin sanottujen vanhojen työkohteiden kohdalla voimaan, vallitsi työkohteissa silti työrauha. Kuitenkaan ei voitu edes ajatella, että sen enempää mikään työntekijä- kuin työnantajaliittokaan haluaisi sitoutua joihinkin työehtoihin epämääräiseen tulevaisuuteen ilman minkäänlaista mahdollisuutta irtisanoa sopimusta tai vaikuttaa toiseen osapuoleen sopimuksen sisällön muuttamiseksi.

Sen jälkeen kun yksittäisiä työkohteita koskevien sopimusten solmimisesta oli luovuttu ja siirrytty tekemään laajempia alue- tai maakohtaisia työehtosopimuksia, ei kummallakaan osapuolella ollut ollut sellaista näkemystä, että kerran solmittu päiväraha voisi jäädä voimaan vaikka kuinka pitkälle tulevaisuuteen, vaan sopimuksiin oli otettu määräykset päivärahan tarkistamisesta. Kaikissa Rakennusliiton solmimissa ulkomaan työkohteita koskevissa työehtosopimuksissa, jotka perustuivat kotimaan talonrakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohtaan, oli lähdetty siitä, että päivärahoja tuli tarkistaa aika ajoin. Missään sopimuksessa ei ollut todettu, että kesken sopimuskauden alkaneen työkohteen osalta päivärahaa ei voitaisi korottaa, mikäli toinen osapuoli ei siihen suostuisi.

Neuvostoliiton runkosopimuksen uusimisen yhteydessä vuonna 1984 oli sovittu, että uusissa työkohteissa voitiin osa päivärahoista maksaa markkoina. Tämä oli ollut työntekijöille merkittävä rahallinen etuus, koska tuohon aikaan Neuvostoliitossa oli ollut niin sanottu pimeä ruplan vaihtokurssi, joka oli ollut suomalaisille hyvin edullinen. Edellä mainittua työehtosopimuksen muutos oli ollut selkeä kustannuksia lisäävä tekijä työnantajapuolelle. Jotta esitys oli voitu saada läpi, oli kustannusvaikutusta täytynyt pienentää. Rajaus uusiin kohteisiin oli ollut keino pienentää kustannusvaikutusta, mutta saada kuitenkin merkittävä parannus työehtosopimukseen. Tässä yhteydessä ei silloinen Rakennustyöläisten Liitto ollut tunnustanut sellaista periaatetta, etteikö jo alkaneiden työkohteiden osalta päivärahaa voitaisi korottaa. Kyse oli ollut kaupankäynnistä, jonka tuloksena oli saatu työehtosopimukseen työntekijöille merkittävä muutos aikaan. Työnantajapuoli ei ollut ollut valmis tekemään uudistusta siten, että se olisi koskenut kaikkia työkohteita. Ilman rajausta päiväraha olisi jäänyt ruplapohjaiseksi. Vanhojen työkohteiden ruplapäivärahan korottaminen silloisella virallisella ruplan arvolla olisi ollut täysin turha toimenpide työntekijöiden kannalta, sillä pimeästi ruplia oli saanut vaihdettua riittävästi ja hyvinkin edullisesti, joten työntekijät eivät olleet tarvinneet lisää ruplan rahoja. Menettelyyn oli osaltaan vaikuttanut myös se, että neuvostoliittolainen tilaaja oli tuohon aikaan antanut rakennusurakoitsijoille ruplia päivärahojen maksamiseksi. Tämän jo urakkasopimuksissa solmitun käytännön muuttaminen kesken työkohteiden olisi saattanut joissakin tapauksissa tuottaa todellisia vaikeuksia huomioon ottaen sen, miten vaikeata päätösten aikaansaaminen entisessä Neuvostoliitossa joskus oli ollut.

Vuonna 1988 käydyissä Neuvostoliiton aluetta koskevissa neuvotteluissa työnantajapuoli ei ollut ollut valmis hyväksymään Rakennustyöläisten Liiton tavoitteiden mukaista päivärahan korotusta. Ratkaisu oli saatu aikaan työtaistelun jälkeen. Työehtosopimukseen ei ollut päivärahan korotuksen osalta otettu minkäänlaista siirtymäsäännöstä, koska kustannusvaikutusta oli pienennetty siirtämällä yhden ruplan korotus kahden vuoden päähän eli puoliväliin nelivuotista sopimusta. Päivärahan korotus oli tullut siten voimaan myös kesken olleissa työkohteissa ja myöhempi ruplan korotus oli tullut voimaan myös silloin kesken olleissa työkohteissa.

Kun 5.6.1992 oli sovittu päivärahan korotus koskemaan vain uusia kohteita, oli se johtunut siitä, että tällä tavalla työnantajapuoli oli saatu myöntymään suurempiin päivärahan korotuksiin. Työntekijäpuolella oli myös ollut tiedossa, että ruplia ei enää juuri missään kohteessa käytetty päivärahoina. Näin ollen työntekijöiden kannalta edullista oli ollut saada markkamäärä mahdollisimman suureksi vaikkapa rajaamalla muodollisesti korotuksen piiriin tulevia työkohteita. Koska korotusten saaminen päivärahoihin oli ollut aina tiukkojen neuvottelujen takana, työehtosopimukseen oli joskus ollut mahdoton saada kunnon korotusta muuten kuin lykkäämällä korotuksen voimaantuloa taikka rajaamalla se koskemaan vain uusia työkohteita. Kuitenkin jo kaikkien sopimusten määräaikaisuus ja päivärahojen korotuslausekkeet ilman erillistä mainintaa jo alkaneista työkohteista osoittivat selvästi sen, että päivärahoja oli tarkoitettu korotettaviksi aika ajoin myös jo alkaneita työkohteita koskien.

Olennaista nyt esillä olevan asian kannalta ei ollut se, oliko rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan mukainen neuvotteluvelvollisuus täytetty jo ennen 6.7.1994 käynnistyneiden kohteiden osalta. Sen sijaan olennaista oli se, että käydyistä neuvotteluista ja aikaansaadusta sopimuksesta huolimatta sopimusta ei enää sen määräaikaisuuden takia ollut olemassa. Tämän vuoksi asia voitiin ratkaista katsomalla, että tällä hetkellä oli olemassa rakennusalan työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 9 §:n 1 kohdan mukainen tilanne. Koska yhteisymmärrykseen kustannusten korvaamisesta ei ollut päästy, päivärahan suuruus oli 142 markkaa. Asia voitaisiin ratkaista myös katsomalla, että esillä olevaa tilannetta ei ollut määritelty lainkaan rakennusalan työehtosopimuksessa, joten päivärahat määräytyivät keskeneräisten kohteiden loppuun saakka kotimaassa noudatettujen periaatteiden mukaisesti eli päiväraha maksettaisiin kotimaan päivärahan suuruisena.

Entisen Neuvostoliiton alueella toimivien yritysten edustajat olivat mieltäneet sen, että alueella oli voimassa aluekohtainen työehtosopimus, joka sääteli työsuhteiden ehtoja. Samoin oli mielletty se, että työehtosopimus jouduttiin aika ajoin uusimaan ja uusiminen saattoi tuoda työehtosopimuksen perusteella lisäkustannuksia. Yksikään yritys ei ollut voinut olla siinä käsityksessä, että kun se oli aloittanut työkohteen entisen Neuvostoliiton alueella, tulisi työehtosopimuksen kustannusvaikutus säilymään muuttumattomana kohteen valmistumiseen asti.

Rakennusteollisuuden Keskusliiton jäsenyrityksilleen antama ohje, jonka mukaan päivärahan suuruus ei muutu jo solmittujen työ- tai komennussopimusten osalta merkitsi sitä, että työntekijöiden päiväraha säilyi 92 markan suuruisena, vaikka työntekijät työskentelisivät Venäjällä seuraavat 10 vuotta. Useat työntekijät olivat tällä hetkellä Venäjällä työssä toistaiseksi voimassa olevissa työsuhteissa. Työkohteet olivat pääsääntöisesti pieniä ja ne saattoivat vaihdella muutaman viikon välein. Työnantajaliiton ohjeiden perusteella yritykset olivat kieltäytyneet korottamasta toistaiseksi voimassa olevissa työsuhteissa olevien työntekijöiden päivärahoja siitä huolimatta, että nämä olivat 6.7.1994 jälkeen siirtyneet työskentelemään uusissa työkohteissa.

Vastauksessa esitetty vaatimus

Rakennusliitto on vaatinut Rakennusteollisuuden Keskusliiton kanteen hylkäämistä.

OIKEUDENKÄYNTIKULUVAATIMUKSET

Asianosaiset ovat vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista 16 prosentin korkoineen, Rakennusteollisuuden Keskusliitto tuomion antopäivästä lukien.

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Asianosaisliittojen välillä 5.7.1994 asti voimassa olleen Neuvostoliitossa sijaitsevissa rakennustyökohteissa noudatettavia työehtoja koskevan sopimuksen voimassaolon päättymisen jälkeen on liittojen välillä syntynyt erimielisyys entisen Neuvostoliiton alueella sopimuksen voimassaolon päättymisen aikaan käynnissä olleissa rakennustyökohteissa työskenteleville rakennusalan työntekijöille maksettavan päivärahan suuruudesta.

Rakennusliitto on kanteessaan katsonut, että edellä tarkoitetuissa työkohteissa tulee 6.7.1994 lukien maksaa vähintään 142 markan suuruista päivärahaa niille työntekijöille, joiden työsuhteisiin sovelletaan rakennusalan työehtosopimusta, mikäli päivärahamaksuvelvollisten yritysten ja Rakennusliiton välillä ei ole 6.7.1994 jälkeen tehty muunlaista sopimusta erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvaamisesta. Rakennusliitto on perustellut kannetta sillä, että koska entisen Neuvostoliiton aluetta koskeva sopimus on lakannut olemasta voimassa, ei myöskään rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdassa tarkoitettua erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvaamista koskevaa sopimusta ole enää ollut. Koska erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvaamisesta ei ole päästy yhteisymmärrykseen, tulee työntekijöille Rakennusliiton mukaan työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 9 §:n 1 kohdan mukaisesti maksaa 6.7.1994 alkaen 142 markan suuruista päivärahaa.

Rakennusteollisuuden Keskusliitto on puolestaan kanteessaan katsonut, että rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan neuvotteluvelvollisuus ja päivärahan suuruutta koskeva työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 9 §:n 1 kohdan määräys eivät koske sellaisia entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevia työkohteita, jotka ovat alkaneet ennen niitä koskeneen työehtosopimuksen voimassaolon päättymistä. Rakennusteollisuuden Keskusliitto on perustellut kantaansa sillä, että Neuvostoliiton aluetta koskevan sopimuksen päättyessä käynnissä olleiden työkohteiden osalta työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan mukainen neuvotteluvelvollisuus on täytetty ja tähän perustuvan erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvaamista koskevan sopimuksen päivärahamääräyksiä on noudatettava kysymyksessä olevissa työsuhteissa edelleen 5.7.1994 jälkeen.

Rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan mukaan työntekijälle maksetaan ulkomailla työskentelyn ajalta paitsi työehtosopimuksessa määrättyä palkkaa myös erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvausta siltä osin kuin ne ylittävät vastaavat kustannukset kotimaassa. Määräyksen mukaan korvauksen suuruudesta on sovittava Rakennusliiton kanssa kussakin tapauksessa erikseen. Työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan ulkomaan töitä koskevan 9 §:n 1 kohdassa on sovittu, että mikäli sopimuskauden aikana alkavien työkohteiden osalta ei erityisten kustannusten korvaamisesta päästä yhteisymmärrykseen työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan mukaisesti, maksetaan työntekijälle 142 markan suuruinen päiväraha asianomaisen maan valuuttana.

Rakennusalan työehtosopimukseen edellä mainittu 27 §:n 3 kohdan määräys on otettu vuonna 1972. Kun määräyksen perusteella käydyissä neuvotteluissa ei ulkomailla työtä tekevien yritysten ja työntekijäliiton välillä ollut kaikissa tapauksissa päästy kustannusten korvaamisesta yhteisymmärrykseen ennen työntekijöiden työkohteisiin lähettämistä ja kun työtuomioistuin oli tuomioissaan ottanut sen kannan, että sopimus erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvaamisesta oli tehtävä ennen työntekijöiden ulkomailla sijaitseviin työkohteisiin lähettämistä, on rakennusalan työehtosopimukseen 1980-luvun alkupuolella otettu nykyistä allekirjoituspöytäkirjan 9 §:n 1 kohtaa vastaava määräys.

Työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan perusteella on liittojen välillä 1970-luvun alusta alkaen ryhdytty tekemään sopimuksia ulkomaisissa työkohteissa noudatettavista työehdoista. Sittemmin liittojen välillä on solmittu sopimuksia, jotka ovat koskeneet laajemmin ulkomailla tietyillä alueilla tai tietyissä maissa sijaitsevissa työkohteissa noudatettavia työehtoja. Tällaisiin alue- ja maakohtaisiin sopimuksiin on saatettu sisällyttää määräyksiä siitä, miten päivärahoja tarkistetaan sopimuskauden aikana. Esitetyn selvityksen mukaan näissä sopimuksissa ei sopimuskauden aikana mahdollisesti toteutettavia päivärahan tarkistuksia ole yleensä rajattu koskemaan vain tiettyjä työsuhteita.

Vuonna 1984 tehdyn Neuvostoliiton alueella sijaitsevia työkohteita koskevan työehtosopimuksen mukaan päivärahan suuruudeksi on sovittu 15 ruplaa. Samalla on sovittu siitä, että tämän työehtosopimuksen allekirjoittamisen jälkeen alkavissa urakoissa työnantaja voi lunastaa osan päivärahasta maksettavaksi Suomen markkoina. Kun viimeksi voimassa ollutta entisen Neuvostoliiton aluetta koskevaa sopimusta on 5.6.1992 muutettu, on päivärahan suuruudeksi sovittu 92 markkaa. Samalla sopimukseen on otettu määräykset päivärahan maksamisesta osaksi Suomen ja osaksi työntekomaan valuuttana. Sopimukseen osalliset ovat myös sopineet siitä, että ennen 5.6.1992 solmituissa työsopimuksissa päivärahamääräykset säilyvät ennallaan, kunnes niistä työnantaja ja työntekijä yhteisesti toisin sopivat.

Esitetyn selvityksen mukaan liittojen välillä Neuvostoliiton aluetta koskevista sopimuksista neuvoteltaessa on työntekijäliiton taholta yleensä esitetty päivärahan korottamista. Näissä yhteyksissä ei Rakennusliiton taholta ole missään yhteydessä esitetty, että ellei sopimukseen päästä, tulisi työntekijöille maksaa rakennusalan työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan määräyksen mukainen kotimaan päivärahan suuruinen päiväraha. Markkamäärältään viimeksi mainittu päiväraha on ollut yleensä korkeampi kuin päivärahan määrä Suomen rahana Neuvostoliiton aluetta koskevissa sopimuksissa.

Neuvostoliiton aluetta koskevassa sopimuksessa, jonka voimassaolo on päättynyt 5.7.1994, on rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdassa edellytetyin tavoin sovittu erityisten kustannusten korvaamisesta ja muun muassa päivärahan määrästä. Edellä esitetyin tavoin määräyksen oikeana tulkintana on pidetty sitä, että tällaisen sopimisen on tapahduttava ennen työntekijöiden lähettämistä työhön ulkomaisiin työkohteisiin. Kun mainitun työehtosopimuksen määräykseen perustuneet neuvottelut on käyty ja sopimus tehty ennen työntekijöiden ulkomaiseen työkohteeseen lähettämistä, ei työtuomioistuimen mielestä ole esitetty perusteita sille tulkinnalle, että tällaisen erityisen sopimuksen voimassaolon päättymisen johdosta työnantajalle syntyisi uudelleen rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan mukainen velvollisuus neuvotella erityisten olosuhteiden aiheuttamien kustannusten korvaamisesta. Työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 9 §:n 1 kohdan sanamuoto on työtuomioistuimen mielestä myös selvä siinä, että työntekijälle maksetaan 142 markan suuruinen päiväraha vain niissä tapauksissa, joissa sopimuskauden aikana alkavien työkohteiden osalta ei päästä yhteisymmärrykseen erityisten kustannusten korvaamisesta.

Kun entisen Neuvostoliiton alueella ennen 5.7.1994 päättyneen sopimuksen voimassaoloa käynnissä olleiden työkohteiden osalta on ennen työkohteiden aloittamista päästy sopimukseen erityisten kustannusten korvaamisesta, eivät työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan ja allekirjoituspöytäkirjan 9 §:n 1 kohdan määräykset siten tule sovellettaviksi. Entisen Neuvostoliiton alueella ennen 6.7.1994 alkaneissa työkohteissa työskentelevillä rakennusalan työntekijöillä ei näin ollen mainittujen työehtosopimusten määräysten perusteella ole oikeutta Rakennusliiton kanteessa vaadittuun 142 markan suuruiseen päivärahaan 6.7.1994 alkaen.

Tuomiolauselma

Rakennusteollisuuden Keskusliiton kanteen hyväksyen työtuomioistuin vahvistaa, että rakennusalan työehtosopimuksen 27 §:n 3 kohdan neuvotteluvelvollisuus ja päivärahan suuruutta koskeva rakennusalan työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 9 §:n 1 kohdan määräys eivät koske sellaisia entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevia työkohteita, jotka ovat alkaneet ennen niitä koskeneen työehtosopimuksen voimassaolon päättymistä.

Rakennusliiton kanne hylätään.

Jutun laatuun katsoen saa Rakennusteollisuuden Keskusliitto kuitenkin pitää oikeudenkäyntikulunsa omana vahinkonaan.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Orasmaa puheenjohtajana sekä Lyytikäinen, Niskanen, Tuulensuu, Porttila ja Vertanen jäseninä.

Tuomio on yksimielinen.