23.2.2009

Kantelija katsoi, että henkilön oikeuksia asianmukaiseen puolustautumiseen rikosprosessissa loukattiin, kun hänelle ei esitutkinnan ja syyteharkinnan aikana välittynyt tietoa hänen asemastaan suomalaisessa rikosprosessissa rikoksesta epäiltynä. Saksalaiset poliisiviranomaiset olivat oikeusapupyynnön perusteella kuulleet henkilön asiassa todistajana.

Apulaisoikeuskansleri totesi päätöksessään, että esitutkintaviranomaisella on verrattain laaja harkintavalta siitä keitä henkilöitä käsitellään epäiltyinä. On kuitenkin oltava erityisen varovainen siinä, että ketään ei nimetä todistajaksi, jos on vähäistäkään syytä epäillä häntä syylliseksi. Kantelijan tapauksessa oli selvää, että henkilö oli suomalaisessa rikosprosessissa ollut alusta lukien rikoksesta epäillyn asemassa. Hänen oltuaan suomalaisten viranomaisten tavoittamattomissa, ei keskusrikospoliisi voinut tiedottaa hänelle henkilökohtaisesti rikosprosessin käynnistämisestä ja kulusta. Tämä ja se, että ulkomaiset viranomaiset olivat arvioineet toisin asianosaisen aseman esitutkinnassa, ei apulaisoikeuskanslerin mukaan voinut estää rikosprosessin jatkamista keskusrikospoliisissa henkilön kohdalla rikoksesta epäiltynä. Tässä oli otettava huomioon muun ohella rikoksen laatu ja siihen liittyvä selvittämisintressi. Apulaisoikeuskansleri katsoi, että keskusrikospoliisi oli toiminut tilanteessa asianmukaisesti siirtäessään asian rikosasian seikkaperäisempää oikeudellista jäsentelyä ja arviointia varten valtionsyyttäjälle.

Valtionsyyttäjän menettelyä arvioitaessa kyse oli siitä, onko henkilön syyteharkinta voitu suorittaa vaikka häntä ei ole esitutkinnassa kuultu nimenomaan rikoksesta epäiltynä. Kantelijan väitteiden perusteella arvioitavaksi tuli myös, onko valtionsyyttäjän menettely vaarantanut itsekriminointisuojaa.

Itsekriminointisuojan keskeinen sisältö on se, että rikoksesta epäillyllä on vaitiolo-oikeus ja toisaalta hänellä ei ole totuudessapysymisvelvollisuutta kuten todistajalla ja asianomistajalla. Rikoksesta epäilty voi myös pysyä täysin passiivisena eikä hän ole velvollinen vastaamaan hänelle esitettyihin kysymyksiin.

Laissa ei ole ehdotonta säännöstä, jonka mukaan henkilön kuuleminen epäiltynä esitutkinnassa olisi syyteharkinnan edellytys. Tämän voidaan kuitenkin katsoa olevan suomalaisen rikosprosessin lähtökohta, vakiintunut käytäntö sekä asiaan liittyvän lainsäädännön henki. Kun syyllisyyskysymys tulee rikosasiassa lainkäyttöviranomaisen pohdittavaksi, on asianomaisen lähtökohtaisesti voitava jo esitutkinnassa lausua häneen kohdistetuista rikosepäilyistä niine oikeuksine ja velvollisuuksineen, jotka laki rikoksesta epäillyn asemassa olevalle asettaa. On selvää, että tästä poikkeaminen edellyttää erittäin hyvät perusteet myös silloin, kun syyttäjä on päätynyt syyteharkinnassaan kokonaan rikosepäilystä vapauttavaan syyttämättäjättämispäätökseen. Apulaisoikeuskansleri totesi päätöksessään, että itsekriminointisuoja kuuluu suomalaisen rikosprosessin keskeisiin oikeusturvatakeisiin ja sen tarkoituksenmukainen toteutuminen tulee turvata rikosprosessin kaikissa vaiheissa.

Saksalaisviranomaiset olivat kuulustelupöytäkirjan merkinnän perusteella ilmoittaneet henkilölle, että häntä kuullaan todistajana asiassa. Hänelle oli kuulustelun aluksi myös ilmoitettu, että hänellä on oikeus olla vastaamatta kysymyksiin, joihin vastaaminen saattaisi hänet tai hänen lähisukulaisen vaaraan tulla syytetyksi rikoksesta.

Tämä ei apulaisoikeuskanslerin näkemyksen mukaan kuitenkaan täyttänyt kaikkia rikoksesta epäillyn itsekriminointisuojan edellyttämiä vaatimuksia ottaen erityisesti huomioon erot epäillyn ja todistajan asemassa rikosprosessissa. Todistajana kuultu henkilö ei ollut päässyt lausumaan prosessin missään vaiheessa häneen suoraan kohdistetuista rikosepäilyistä. Henkilön mahdollisuus varautua ja valmistautua rikosprosessiin heikentyy merkittävästi kun hänellä ei ole käsitystä todellisesta roolistaan esitutkinnassa. Kyseisessä tapauksessa tämä oli korostunut ottaen huomioon, että samaan asiakokonaisuuteen liittyen oli ollut rikoksesta epäiltynä useampi henkilö, joista muut olivat kuultu rikoksista epäiltyinä.

Valtionsyyttäjän menettelyä kokonaisuutena arvioidessaan apulaisoikeuskansleri huomioi, että syyttäjä oli päätynyt kyseisessä asiassa henkilön osalta syyttämättäjättämisratkaisuun ja perustellusti voitiin esittää, että tilanteesta ei ole henkilölle aiheutunut tosiasiallista vahinkoa. Henkilön aseman määräytyminen oikeusapupyyntöä Saksassa toimeenpantaessa ei ollut myöskään valtionsyyttäjän päätettävissä. Apulaisoikeuskansleri viittasi lisäksi Euroopan ihmisoikeussopimukseen, joka edellyttää oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osana sitä, että asian käsittelyaika on kohtuullinen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tätä sopimusmääräystä on noudatettava silloinkin, kun prosessi ei johda syytteen nostamiseen epäiltyä vastaan. Apulaisoikeuskanslerin mukaan tällaisissa tilanteissa voidaan katsoa joutuisuusvaatimuksen jopa korostuvan syyttömäksi todettavan henkilön joutuessa rikosprosessin kohteeksi rikoksesta epäiltynä. Valtionsyyttäjä oli tehnyt syyttämättäjättämispäätöksen, kun oli käynyt selväksi, että näyttö ei henkilön kohdalla ylittänyt syytekynnystä. Henkilön kuuleminen uudelleen rikoksesta epäiltynä olisi merkittävästi pitkittänyt asian käsittelyä.

Edelleen apulaisoikeuskansleri huomioi arviossaan, että henkilön todistajana antamaa esitutkintakertomusta ei ollut käytetty tuomioistuimessa häntä vastaan. Merkitystä voitiin antaa myös sille, että henkilön kanssaepäiltyjenkin osalta valtionsyyttäjä päätyi syyttämättäjättämisratkaisuun.

Apulaisoikeuskansleri katsoi, että syyttäjä ei ollut menetellyt asiassa lainvastaisesti, mutta saattoi syyttäjän tietoon näkemyksensä itsekriminointisuojan merkityksestä esitutkinnassa ja syyteharkinnassa ja lähetti jäljennöksen päätöksestään valtakunnansyyttäjälle tiedoksi.

Perustuslaki 21 §
Esitutkintalaki 6 §, 9 § ja 42 §